Osallistuin Elinkeinoelämän keskusliiton, Suomen Ammattiliittojen keskusjärjestön, Skills Finlandin ja Omnian järjestämään Taitaja 2023 -tapahtumaan toukokuussa 2023. Tilaisuuden aiheina olivat ammattiosaamisen merkitys yhteiskunnassa ja oppisopimuskoulutuksen mahdollisuudet rekrytoinnissa ja osaamisen kehittämisessä. Tapahtumassa käsiteltiin myös ammatillisen koulutuksen roolia maahanmuuttajien työllistymisessä. Odotin mielenkiinnolla, mitä päivä toisi tullessaan.
Aluksi keskityttiin vihreän siirtymän luomaan osaamistarpeeseen. Ensimmäinen esiintyjä kertoi siitä, että miten vihreä siirtymä haastaa yhteiskuntaamme ja yrityksiämme. Se vaatii uusia tuotannon ja kuluttamisen tapoja, ratkaisuja sekä investointeja puhtaaseen energiaan, kiertotalouteen, kestäviin materiaaleihin ja palveluihin. Muutos haastaa kaikkia toimialoja ja arvoketjuja. Onnistuessamme vihreä kasvu mahdollistaa Suomen vihreän siirtymän, yritysten kasvun ja viennin kasvamisen.
Vihreää kasvua ei synny ilman osaamista. Uusien ratkaisujen innovointi ja kehitys vaatii tekijöitä ja osaamista. Sama pätee tuotteiden ja palveluiden rakentamiseen ja tuottamiseen. Uudistuakseen ja kasvaakseen elinkeinoelämä tarvitsee monenlaisia osaajia: sekä korkeakoulutettuja että ammattiosaajia. Uusia tuotteita ja palveluja ei synny, jos niitä ei kehitetä, rakenneta, kaupallisteta, valmisteta ja tuoteta. Mitä mahdollisuuksia ja haasteita vihreä siirtymä on tuonut ja luokaan lähitulevaisuudessa mietin esityksen kuultuani.
Oppisopimuksella osaajia
Seuraavaksi kuulimme esimerkin siitä, että miten työvoimapulaan vastataan panostamalla työelämässä tapahtuvaan oppimiseen. Kokemuksistaan oppilaitosten kanssa tehtävästä yhteistyöstä kuultiin muun muassa Fazer Leipureista. Fazer Leipurit houkuttelevat opiskelijoita omalla artesaanileipurikoululla. Myös johtamiseen panostetaan tarjoamalla työntekijöille mahdollisuuksia suorittaa johtamisen ja esimiestyön koulutuksia.
Kirkon sektorilta ei kuultu esitystä, mutta myös seurakunnissa on mahdollisuus opiskella ja oppia uusia taitoja suorittamalla joko koko ammatillinen tutkinto tai tutkinnon osia. Työelämässä osaamista voidaan hankkia oppisopimukseen tai koulutussopimukseen perustuen tai yhdistellen näitä kahta joustavasti opintojen aikana. Oppisopimus edellyttää tutkinnon tai tutkinnon osan suorittamiseen soveltuvaa työpaikkaa ja työsopimusta, koulutussopimus ei edellytä työsuhdetta. Lisäksi osaamista voidaan hankkia lähiopetuksessa, verkko-opintoina ja muulla sovitulla tavalla.
Yksi mahdollisuus oppia työelämässä on Seurakunta- ja hautauspalvelualan ammattitutkinto, joka mahdollistaa toimimisen valitusta osaamisalasta riippuen esimerkiksi suntiona tai vahtimestarina seurakunnissa tai työntekijänä hautauspalvelualan yrityksissä. Seurakuntapalvelun osaamisalan suorittanut voi toimia esimerkiksi suntion, vahtimestarin tai hautausmaatyöntekijän tehtävissä seurakunnassa. Hautauspalvelualan osaamisalan suorittaneena toimit työntekijänä hautauspalvelualan yrityksessä.
On hyvä muistaa, että ”ihmistä tarvitaan aina”. Ammattiosaamisessa kyse ei ole käsipareista vaan IHMISESTÄ.
Ulla Westermarck neuvottelupäällikkö Kirkon työmarkkinalaitos
Lueskelin Sini Mikkolan ja Suvi-Maaria Saarelaisen toimittamaa mainiota artikkelikokoelmaa Millenniaalien kirkko. Pikaisella lukemisella minulle välittyi aika lohduton kuva kirkosta, joka kankeana, patriarkaalisena ja hierarkkisena käy päivä päivältä yhä merkityksettömämmäksi laitokseksi yhä suuremmalle osalle ihmisistä. Siis ainakin, jos jotakin ei tehdä. Ja pian.
Kansankirkko näyttää erkaantuneen kansasta. Se ei siis ole mikään tulevaisuuden trendi vaan asia, joka on jo tapahtunut. ”Hengellistä hyvinvointia ei voi rakentua yhteisössä, jonka arvot ovat ristiriidassa omien arvojen kanssa”, Mikkola ja Saarelainen summaavat suomalaisten kirkkosuhdetta. He muistuttavat arjen eletystä teologiasta, joka syntyy siellä, missä ihminen elää ja muotoilee omia syvimpiä ja pyhimpiä arvojaan.
”Egoismia”, ”yltiöyksilöllisyyttä, joka antaa piut paut kirkolliselle yhteisöllisyydelle ja kirkon yhteiselle uskolle”, ”ihmiskeskeisyyttä”, kuulen sieluni korvalla isokirkollisen kritiikin millenniaalien mielenliikkeille. Siinä kritiikissä kalskahtaa usein juuri se patriarkaalisuus, hierarkkisuus ja kankeus, joka työntää monet yhä etäämmälle kirkosta.
Kun luin Millenniaalien kirkkoa vähän tarkemmalla silmällä, huomasin, että lamaantuminen ei ole ainoa mahdollinen reaktio kirkon syöksykierteeseen. Ne, jotka eivät haluaisi lamaantua ja luovuttaa, puhuvat inklusiivisemman kirkon rakentamisesta. Siis kutsuvamman ja tervetulleeksi toivottavan kirkon rakentamisesta. Yksi näistä periksiantamattomista tulevaisuuteen katsojista on professori ja entinen piispa Björn Vikström. Hän listaa kirjassa joitakin inkluusion keinoja: nähdyksi ja kuulluksi tulemisen, osallistumisen omilla ehdoilla, tilan tekemisen heikolle uskolle, epäilylle ja erilaisille ajatuksille, hiljentymisen korostamisen, kutsumisen hyvän tekemiseen omilla ehdoilla ja kohtaamisen ruoan äärellä.
Tästä viimeksi mainitusta Vikström muistuttaa, että ehtoollinen muodostaa teologisesti ajateltuna seurakuntaelämän keskuksen, mutta eivät ne kirkkokahvit, seurakuntaruokailut ja muut yhteiset ruokahetketkään pelkkiä lisukkeita ole. Seurustelun sakramentti, niinhän körttiläisetkin ovat seurojen jälkeistä kahvittelua vanhastaan kutsuneet. Merimieskirkon sauna on enemmän kuin pelkkä pesupaikka, eikä korvapuusti täällä ole pelkkää pullaa.
Suomen Merimieskirkko viettää parin vuoden päästä 150-vuotisjuhlia. Paukuttelematta kamalasti henkseleitä voi siltikin todeta, että juhlivan järjestön sloganiksi sopisi pätkääkään valehtelematta, että ”Puolitoista vuosisataa inklusiivisemman kirkon puolesta”. Paljon siitä, mitä Millenniaalien kirkon kirjoittajat näkevät välttämättömäksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuden kannalta, on ollut merimieskirkkojen arkea jo toista sataa vuotta sitten. Ehkä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kannattaisi viedä pari piirua merimieskirkon suuntaan?
Karskien merenkulkijoiden palvelemiseksi perustetun ”sielunhoitoyhtiön” (kuten toiminta yhdistyksen alkuperäisessä nimessä määriteltiin) oleminen ja toiminta ovat hioutuneet helposti lähestyttäväksi, arvostetuksi ja vaikuttavaksi. Merimieskirkko on vuosikymmenten kuluessa kyennyt muuttamaan toimintatapojaan aikojen ja tarpeiden muuttuessa, mutta toiminta-ajatus on silti pysynyt koko ajan samana.
Merimieskirkko tekee kristillistä, sosiaalista, kulttuurillista ja diakonista työtä merenkulkijoiden sekä muiden ulkomailla olevien ja olleiden suomalaisten parissa ja toteuttaa kansainvälistä kristillistä työtä Suomen satamissa. Jo aivan alusta lähtien merimieskirkot maailman satamakaupungeissa ovat palvelleet myös ulkosuomalaisia, se ei siis ole uusi ilmiö. Kynnys on matala, ja strategiaan on keskeiseksi arvoksi kirjattu vieraanvaraisuus. Kun minut lähetettiin johtamaan merimieskirkon työtä Benelux-maissa, perehdyttäjäni pääkonttorilla vannottivat, että meidät pitää tuntea ja tunnistaa juuri siitä vieraanvaraisuudesta: jokainen on tervetullut, hyväksytty ja odotettu. Sekin on sitä arjen elettyä teologiaa.
Jaakko Heinimäki Kirjoittaja on Benelux-maiden merimieskirkkotyön johtaja ja Brysselin merimiespappi
Mustan huumorin sävyttämä otsikko johdattaa ajatukset psykiatrian osastoille Kanta-Hämeen keskussairaalaan. Työskentelen seitsemättä vuotta sairaalapappina Hämeenlinnassa. Pääasiassa teen työtä keskussairaalassa, mutta kenttäämme kuuluvat myös Vanajaveden sairaala ja saattohoitoon erikoistunut Koivikkokoti.
Työni painopiste on keskussairaalan psykiatrian osastoilla, joita on kuusi. Osastoista neljä on aikuisille, yksi nuorille ja yksi lapsille. Usein kaikki potilaspaikat ovat täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin sisään voidaan ottaa.
Aloittaessani työni sairaalassa, psykiatria oli minulle lähes tuntematon aihepiiri. Nopeasti kuitenkin löysin paikkani. Varmaan taustalla on pitkä kriisityön kokemus Puolustusvoimien piirissä. Oivalsin, että liian monen potilaan heikon kunnon taustalla on lapsuudessa tai nuoruudessa koettu vakava henkinen trauma, jota ei ole koskaan käsitelty. Kun kuorma kasvaa, trauma ponkaisee esiin ja sekoittaa elämän. Pahimmillaan oireilu on psykoottisen harhaista.
Psyykkisen sairautensa kanssa ihminen on kuitenkin aina ihminen, vaikka mieli olisikin pirstaleina. Hänet on kohdattava kunnioittavasti. Tehtäväni ei ole ilmoittaa harhaiselle ihmiselle, miten hullu hänen maailmansa on.
Psykoottisten ihmisten kanssa olen miettinyt, kuinka moni menneiden aikojen kristillinen mystikko on ollut psykoosissa. Moni potilaista kertoo saavuttavansa syvemmän ihmisyyden psykoottisena.
Valitettavan monella potilaalla on huonoja kokemuksia kristillisistä piireistä. Erityisen hankalia saattavat olla äärikarismaattiset piirit. Niissä psyykelääkkeet nähdään paholaisen tekoina ja kehotetaan heittämään ne menemään. Muutamaa viikkoa myöhemmin samat ihmiset tulevat osastolle poikkeuksellisen huonossa kunnossa. Tavallinen luterilainen seurakunta nähdään usein turvallisena. Erityinen kiitos kuuluu diakoniatyölle.
Sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen. En ainakaan vielä ole tunnistanut itsessäni kovin vakavaa psyykkistä oireilua. Työ sairaalassa jättää väistämättä jäljet tekijäänsä. Kohdattujen ihmisten pohjaton toivottomuus ottaa välillä lujille.
Kun työssä päivittäin tapaa monia ihmisiä, vapaa-aika melkein menee ilman sosiaalista kanssakäymistä. Toki ystäviä tavataan, mutta kohtuudella. Työssä jaksaminen kaipaa rinnalleen myös aivan muunlaista tekemistä. Viimeksi korjasin kuntoon 48-vuotiaan Rättisitikkani jumittuneen vaihdelaatikon. Työ sairaalassa ei lopu tekemällä, on osattava rajata ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Usein jopa stereotyyppisesti sanotaan, että papin tärkein työkalu on oma persoona. Sairaalamaailmassa tämä pitää paikkansa. Sairaalapapilla on lisäksi oma työkalupakki, jonka työkaluista 75 % on yhteisiä psykoterapeutin kanssa. Lopus 25 % on oman alan (hengellisiä) erikoistyökaluja.
Käytän työssäni aina virkapaitaa, josta minut tunnistetaan papiksi. Suurin osa keskusteluista ei kuitenkaan ole erityisen hengellisiä, vaan koskettelevat elämän suuria kysymyksiä. Sairaalapapin työssä ei kannata yrittää olla muuta kuin oma itsensä. Falskius näkyy läpi. Työssä tärkeää on verkostojen rakentaminen. Kannattaa olla avoimesti tekemisissä sairaalan kaikkien henkilöstöryhmien kanssa. Hyvä verkostoitumisen paikka on sairaalan henkilökunnan ruokala.
Kirkon työssä arvostetaan erityisesti sairaaloissa, vankiloissa ja Puolustusvoimissa tehtävää työtä. Sairaalasielunhoidolla on paikkansa, ja sillä on kysyntää. En usko, että tulevaisuudessa – ainakaan kovin nopeasti – työtämme ajetaan alas. Ehkä seisomme sotilas- ja vankilapappien kanssa viimeisinä savuavilla raunioilla.
Kirjoittajasta: Olen 63-vuotias Pälkäneellä asuva sairaalapappi. Asumme Tampereella sairaalapappina työskentelevän vaimoni kanssa keskellä metsää ja sen tuomaa rauhaa. Kalastan, metsästän ja puuhailen vanhojen ajoneuvojen kanssa. Valokuvaan myös jonkin verran. Vaimon kanssa käymme tilaisuuden tullen perinteisissä lavatansseissa. Soitan myös 2-rivistä haitaria. Papin tehtävissä olen ollut keväästä 1984. Aluksi toimin Tampereella Messukylän seurakunnan rippikoulu- ja nuorisopappina, sitten sotilaspappina. Hetken kävin seurakunnassa ennen sairaalaan siirtymistä. Lokakuussa 2023 jään eläkkeelle.
Jukka Lehto Johtava sairaalapastori Hämeenlinna-Vanajan seurakunta
Viime kuukausien aikana olen käyttänyt erilaisia tekoälysovelluksia oman työn kehittämiseen, erityisesti ChatGPT-kielimallia. Aluksi testaaminen oli enemmän kokeilua ja leikittelyä kielimallin mahdollisuuksilla, ja tulokset olivat toisinaan sattumanvaraisia tai jopa huvittavia. Tästä syystä tuntui, että kielimallista saatava hyöty oli kovin rajallista.
Kuitenkin tilanne muuttui merkittävästi, kun ymmärsin, että voin käyttää kielimallia tai tekoälyä myös valmiiden aineistojen analysointiin. Esimerkiksi vein kielimallin testattavaksi palautelomakkeen kautta saatuja avovastauksia. Pyysin kielimallia ryhmittelemään avovastaukset niiden sisällön perusteella ilman, että kerroin mallille ryhmittelyä. Tulokset olivat hämmentävän hyviä ja ryhmittelyt osuvia, ja ne tarjosivat hyvän pohjan työstämisen jatkamiselle.
Kokeilin myös keskustelun litteroinnin tiivistämistä tekoälyn kautta. Hämmentävintä tiivistyksessä oli se, että siihen tuli virhe kohtaan, jonka kirjoitin oman muistini pohjalta. Lisäksi olen käyttänyt tekoälyä niin, että olen sanellut tekstin ensin Wordiin ja sen jälkeen vienyt sen stilisoitavaksi tai muokattavaksi tekoälyyn. Näin tekstiin on tullut sujuvuutta ja jossain tapauksessa myös selkeyttä. Esimerkiksi tämän tekstin selkeyttämiseen olen käyttänyt tekoälyn apua.
Uusien ideoiden kehittely vauhdittuu
Analysoinnin lisäksi olen käyttänyt kielimalleja uusien ideoiden saamiseen. Välillä on ollut jopa hämmentävää, kuinka oivaltavia kielimallin tarjoamat mallit tai ehdotukset ovat olleet. Tässä yksi esimerkki, jossa kysyin koulutukseen liittyen ehdotuksia kirkon vastuullisuuteen, kestävään kehitykseen ja yhteiskuntasuhteisiin. Teemoihin liittyvien osuvien kysymyksien lisäksi tekoäly listasi muutaman haasteen
Miten kirkko voi vastata nyky-yhteiskunnan nopeisiin muutoksiin ja säilyttää samalla perinteiset arvonsa ja identiteettinsä?
Miten kirkko voi tehokkaasti käsitellä mahdollisia ristiriitoja ja erimielisyyksiä organisaation sisällä sekä suhteessa yhteiskuntaan laajemmin?
Miten kirkko voi pysyä mukana digitalisaation ja teknologian kehityksessä ilman, että se menettää inhimillisen kosketuksen ja läsnäolon merkityksen?
On ollut myös erittäin mielenkiintoista pyytää samasta aineistosta erilaisia versioita, joita ovat olleet muun muassa
ryhmitelty listaus
kehitysehdotukset
jatkokysymykset samasta aiheesta.
Tekoäly tuottaa näitä vaihtoehtoja väsymättömästi, ja niistä voi pyytää myös tyylillisesti erilaisia versioita. Haasteeksi saattaa muodostua se, että osaa lopettaa kysymisen ja siirtyä pohtimiseen.
Kokeilujen aikana on huvittavien esimerkkien lisäksi törmännyt myös kielimallien huolestuttaviin mahdollisuuksiin. Uskottavien sisältöjen luominen erilaisiin huijaustarkoituksiin on helppoa ja kielistä riippumatonta. Erityisen haastavaksi tämä tulee, kun kuvien tai videoiden aitouteen on hyvin vaikea luottaa. Tällöin yhteisöjen ja organisaatioiden luotettavuus korostuu tiedon lähteenä ja luotettavuudesta kiinnipitämisen merkitys kasvaa.
Avoimuus ja yhteisen keskustelun tärkeys korostuu. Näin tähän vastaa ChatGPT (editoimaton versio)
”Tekoälyn mahdollisuuksista ja vaaroista on tärkeää keskustella myös kirkossa, koska ne voivat vaikuttaa merkittävästi yhteiskuntaan, eettisiin arvoihin ja uskonnolliseen elämään. Tässä muutamia syitä, miksi kirkon on tärkeää ottaa kantaa tekoälyyn:
Eettiset kysymykset: Tekoäly tuo mukanaan monia eettisiä kysymyksiä, kuten oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja ihmisoikeudet. Kirkko voi toimia foorumina keskusteluille ja tarjota eettisiä ohjeita sekä periaatteita, joiden avulla voidaan punnita tekoälyn käyttöä ja sen vaikutuksia yksilöihin ja yhteisöihin.
Ihmisen arvo: Kirkon keskeinen opetus on ihmisen ainutlaatuinen arvo ja Jumalan kuvaksi luotu olemus. Tekoälyn käytön laajentuessa on tärkeää pohtia, miten se vaikuttaa ihmisen arvoon, itsemääräämisoikeuteen ja ihmisyyteen. Kirkko voi tarjota keskusteluyhteyden näiden kysymysten pohtimiseen.
Yhteisöllisyys ja sosiaalinen vaikutus: Tekoälyllä on potentiaalia muuttaa sosiaalisia suhteita ja yhteisöjen rakenteita. Kirkolla on merkittävä rooli yhteisöjen ylläpitämisessä ja ihmisten välisen yhteyden edistämisessä. Kirkon on siksi tärkeää olla mukana keskustelemassa tekoälyn vaikutuksista yhteisöihin ja niiden sosiaalisiin rakenteisiin.
Tekoälyn hyödyntäminen kirkon työssä: Kirkko voi hyödyntää tekoälyä monin tavoin omassa työssään, esimerkiksi auttamalla ylläpitämään ja kehittämään verkostoja, seurakuntien hallinnointia ja viestintää. Tekoälyn soveltaminen kirkon toiminnassa voi parantaa sen vaikuttavuutta ja tehokkuutta, mutta on tärkeää varmistaa, että tekoälyn käyttö tapahtuu eettisten arvojen ja uskonnollisen identiteetin mukaisesti.
Uuden teknologian opastaminen: Kirkolla on mahdollisuus osallistua aktiivisesti tekoälyn kehittämiseen ja sen soveltamiseen niin, että se edistää yleistä hyvää ja kestävää kehitystä. Kirkon rooli voi olla myös teknologia-alan yritysten ja päättäjien opastaminen eettisissä ja arvopohjaisissa kysymyksissä.
Yhteenvetona voidaan todeta, että tekoälyn mahdollisuuksista ja vaaroista on tärkeää keskustella myös kirkossa, sillä se voi vaikuttaa merkittävästi yhteiskuntaan, eettisiin arvoihin ja uskonnolliseen elämään. Kirkolla on keskeinen rooli eettisten kysymysten käsittelyssä, ihmisen arvon säilyttämisessä, yhteisöjen ylläpitämisessä ja sosiaalisen vaikutuksen arvioinnissa. Lisäksi kirkko voi hyödyntää tekoälyä omassa työssään ja osallistua teknologian kehittämiseen ja opastamiseen eettisten ja arvopohjaisten kysymysten näkökulmasta.”
Sami Kallioinen Hankejohtaja, kokonaiskirkollinen viestintäselvitys
Viime viikon valtiopäivien avajaisissa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kehotti vastavalittuja kansanedustajia huolehtimaan kunnostaan ja jaksamisestaan, koska vastuu on raskas taakka. Samalla hän kehotti meitä kaikkia muitakin ryhtiliikkeeseen oman hyvinvointimme turvaamiseksi kannustaen liikkumaan vanhalla sanonnalla: ”ylös, ulos ja lenkille”.
Jo jonkin aikaa olemme saaneet seurata uutisia, joissa kerrotaan esimerkiksi siitä, kuinka varusmiespalvelusta suorittavien kunto on laskenut dramaattisesti, kun seurataan armotonta mittaria eli Cooperin testissä juostuja metrejä. Samaan aikaan mielenterveyden haasteet kilpailevat elleivät aika ajoin ohita tilastoissa tuki- ja liikuntaelinsairauksia syynä varhaiselle eläköitymiselle. Ylipainoisten osuus väestössä kasvaa kasvamistaan ja nuoret liikkuvat huolestuttavan vähän. Lukiolaiset kaikkein vähiten.
Tasavallan presidentillä oli siis perusteltu syy patistaa meitä lenkille. Samaan päätyivät myös työmarkkinakeskusjärjestöt, jotka tempaisivat yhteisen tyhy-päivän 17.4.2023 Suomen Olympiakomitean johdolla. Osallistuin itsekin tapahtumaan, jossa ensin kuulimme varsin kiinnostavia alustuksia liikkumattomuuden vaikutuksista sekä yksilön että yhteisön tulevaisuuteen ja myöhemmin saimme kokeilla eri lajeja taukojumpasta judoon. Päivän viesti oli sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöillä yhteinen; toimintakykyä on lisättävä kaikissa ikäluokissa, jotta kansakuntana voimme kohdata tulevaisuuden riittävissä fyysisissä ja henkisissä voimissa. Nykymenolla toimintakykymme on aidosti ja kohtalokkaasti vaarassa.
Itse tunnustaudun suorastaan hiukan hurahtaneeni arkiliikunnan ja liikkeen merkitsevyyteen luettuani muutaman asiaa käsittelevän teoksen ja hiukan enemmän aiheita käsitteleviä artikkeleita. Pähkinänkuoressa viesti on seuraava; fyysinen hyvinvointimme korreloi suoraan henkiseen jaksamiseemme ja kyvykkyyteemme. Aiemmin olen ajatellut, että totta kai hyväkuntoinen ihminen ”jaksaa vähän kaikkea paremmin kuin huonokuntoinen”. Tämähän on meille kaikille itsestään selvää. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, vaikka tästäkin olen saanut tietoa jo vuosikymmenten ajan, kuinka vähäinenkin liikunta on merkitsevää verrattuna mitääntekemättömyyteen.
Nykyisin on lähes muotia eri asiayhteyksissä tuoda esiin, kuinka esi-isämme ja äitimme olivat metsästäjä-keräilijöitä. Ja heidän hereillä oloajastaan kului paljon aikaa ruoanhankintaan. Mutta heti, kun asia oli tullut hoidetuksi, levättiin. Eli tässäpä meille kaikille syy, miksi sohva tai tuoli on niin mieluisa huonekalu meille kaikille. Ei sen vuoksi, että olisimme huonoja tai laiskoja, vaan sen vuoksi, että on luonnollista haluta levätä aina, kun sen on mahdollista. Mutta nykypäivänä me emme enää hääri ympäriinsä keräillen marjoja ja sieniä (muutoin kuin lomapäivinä ja vapaalla). Ja istumme suuren osan työpäivästämme. Mutta eihän meidän olisi pakko istua! Tiedän, että moni srk-työnantaja tarjoaa erilaisia tyhy-seteleitä henkilöstölleen, jotta he voisivat vapaa-ajallaan osallistua ohjattuun liikuntaharrastukseen tms. Ja tämä on erittäin hyvä. Mutta se, mitä me kaikki voimme tehdä, jos ei esimerkiksi ole taloudellisia mahdollisuuksia tällaista etuutta tarjota ja sen rinnalla on, että voimme tauottaa työtämme riittävän usein ja VOIMISTELLA. Liikkukaa hyvät ihmiset aina, kun se on mahdollista.
Uusimpien aivotutkimusten tulokset ovat murskaavia. Olemme huomattavasti virkeämpiä, oppivaisempia ja innovatiivisempia, jos olemme liikkuneet verrattuna staattiseen paikalla pysymiseen. Eli me aidosti voimme myös henkisesti paremmin, jos jaksamme kannustaa toinen toisiamme vapaa-ajalla liikuntaan, mutta myös työnantajina mahdollistamme arkisen liikkeen ja muutaman minuutin taukojumpat tai venyttelyt työpäivän kuluessa. Vakaa käsitykseni on, että liike nostaa vireystasoa ja päivän päätteeksi emme ole lainkaan niin väsyneitä kuin olisimme, jos olisimme roikkuneet työpöytämme ääressä koko päivän. Vireä elämäntapa on paras mielialalääke.
Anna Kaarina Piepponen kirkkoneuvos Kirkon työmarkkinalaitos
Eläkkeelle jäänyt kollegani, jumalanpalveluselämän kouluttaja Juhani Holma, periytti kirjastostaan minulle viime kesänä John L. Bellin laulukirjoja. John L. Bell on tullut tunnetuksi skotlantilaisen ekumeenisen Iona-yhteisön pastorina ja laulujen tekijänä. Laulut ovat lyhyitä ja tarkoitettu jumalanpalveluskäyttöön. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyiseen virsikirjan lisävihkoon Iona-yhteisön kautta tulleita lauluja ovat numerot 914, Etsi, kutsu minutkin, sekä 920, Nyt tapahtukoon tahtosi.
Selasin kirjapinoa ja silmäni osuivat We walk his way -kirjan (2008) johdantoon – tai oikeastaan sen jälkeen olevaan erilliseen tekstiin otsikolla ”Hengenvaarallisia uhkia ja vakavia varoituksia”. Näin kanttorina pitkään seurakuntalaisten kanssa yhdessä työtä tehneenä moni tekstin kohdista herätti ajatuksia. Tein tuosta humoristiseksi tarkoitetusta tekstistä karkean suomennoksen.
Hengenvaarallisia uhkia ja vakavia varoituksia
(John L. Bell, We walk his way 2008)
ÄLÄ istu pianon äärelle tämän kirjan kanssa ja käy sitä alusta loppuun läpi, jollei se ole tapasi lukea sanakirjoja ja puhelinluetteloita.
Itse asiassa ÄLÄ istu pianon äärelle tämän kanssa. Laula kaikkea kovaa niin kauan; kunnes naapurit valittavat. Kysy sitten heitä ottamaan altto- ja basso-osiot.
ÄLÄ vastusta sitä, että naapurisi eivät osaa laulaa. ÄLÄ vastusta edes sitä, että seurakuntasi ei osaa laulaa, jollei ole saatavilla lääkärintodistusta anatomisista poikkeavuuksista. Jokainen osaa laulaa. Niin vain käy, että yksi neljästä uskoo, ettei hän osaa, yleensä vanhemman, opettajan, poika- tai tyttöystävän ystävällisen neuvon takia herkän kehitysvaiheen aikana.
Myöntämällä että kaikki voivat laulaa, ÄLÄ sitten väitä, että kaikki eivät osaa laulaa äänissä. Äänissä laulamista tapahtuu lähes jokaisessa eteläisen pallonpuoliskon maassa, ja se tapahtui Britanniassa, kunnes musiikki muuttui osallistuvasta toiminnasta katsottavaksi urheiluksi.
ÄLÄ sitten jatka ”lukemalla nuotteja”. Näiden laulujen kaikki melodialinjat on opetettu ilman nuotteja, kuten yllättäen myös harmonialinjat. On aivan mahdollista käydä läpi puolet tämän kirjan lauluista ja saada seurakunta laulamaan niitä äänissä yhden kirjan, esimerkiksi tämän kappaleen, kanssa. Mitäs sanotte tästä skotlantilaisesta kaupasta?
ÄLÄ ajattele, että tämä kirja on vain kuorolle. Mutta ÄLÄ ajattele, ettei tämä kirja ole tarkoitettu kuorolle. Sivuilla piileksii monia introituksia erilaisissa ulkoasuissaan. Siellä on myös monia rukouksen osana käytettäviä vastauslauluja, jotka heräävät eloon, kun seurakunta laulaa melodian ja kuoro täydentää harmonian.
ÄLÄ ohita tätä kirjaa pitämällä sitä katolilaisten laulujen tai protestanttisten virsien kirjana. Se ei ole kumpaakaan. Lue kirjan johdanto, joka on paljon kohteliaampi kuin tämä osuus.
ÄLÄ laula jotakin näistä lauluista 53 kertaa Taizén tyyliin ja ihmettele sitten, miksi ihmiset eivät vastaa. Taizén (Ranska) ja Tarbertin (Skotlanti) välisten lämpötilaerojen vuoksi laulajat jälkimmäisellä alueella ovat saattaneet joutua hypotermiaan laulaessaan laulua 28:tta kertaa. Nämä laulut eivät ole vain meditaatiosta kiinnostuneille ihmisille.
ÄLÄ kuvittele, että Ionan munkit olisivat kirjoittaneet nämä laulut. Ionassa ei ole ollut munkkeja yli 400 vuoteen. Ja vaikka näitä lauluja lauletaan Ionan luostarissa, ovat ne peräisin liian täynnä olevasta olohuoneesta yhden Glasgow’n saastuneimman valtaväylän vieressä. Jokainen, joka kuulee Mullin (saari, jolla Iona on) aaltojen liplattavan näitä lauluja laulaessaan, tulisi ohjata asiantuntijan puoleen.
ÄLÄ, luettuasi edellä oleva tekstin tule niin vihaiseksi, että päätät palauttaa tämän kirjan kauppaan, josta sen ostit ja kirjoittaa julkaisijalle valituskirjeen. Kauppa on juuri mennyt selvitystilaan, ja julkaisijana ovat kaksi lyhytnäköistä eläkeläistä, jotka vuorotellen kääntävät arkkia käsikäyttöisestä monistuskoneesta.
Vaikka edellä puhutaan laulamisesta, en malta olla miettimättä tekstiä osallisuuden, osallistamisen ja osallistumisen näkökulmista ylipäätään seurakunnassa. Käsitteiden, jotka ovat tulleet tutuiksi Suomen seurakunnissa erityisesti viimeisten reilun 10 vuoden aikana. Muun muassa Kirkolliskokouksen edustaja-aloitteen (9/2008) myötä lähtenyt Jumalanpalveluselämän kehittämishanke 2011–2013 Tiellä – På väg, nykyään Växjön piispana toimivan ruotsalaisen Fredrik Modéuksen kirja Osallisuuteen kutsutut – Jumalanpalvelusyhteisö muutoksessa ja vuoden 2017 Rippikoulusuunnitelman Suuri ihme nostavat erityisesti osallisuuden esille. Osallisuus määritellään rippikoulusuunnitelmassa sekä toimimiseksi ja vaikuttamiseksi että olemiseksi ja joukkoon kuulumiseksi. (Suuri ihme 2017, 22.)
Käytännössä osallisuus näkyy monien seurakuntien jumalanpalvelusryhmien toiminnassa. Mutta mitä osallisuus voisi olla juuri tässä ajassa vaikkapa jumalanpalveluksissa?
Lukiessani John L. Bellin varoituksia mietin, miten monta kertaa löydettyämme jonkin uuden idean, joka liittyy vaikkapa jumalanpalvelukseen, kokeilemme sitä pari kertaa ja sitten joku jo sanookin: ”ei tämä toimi, ei kannata yrittää.” Silloin sitä kokee jäävänsä kovin yksin ideansa kanssa. Pohdin, entä jos rohkaistuisimme skotlantilaisittain ja ”laulaisimme ideaa täysin rinnoin niin kauan, että muutkin lähtisivät siihen mukaan”. Kävisikö niin, että innostuksemme ideasta tarttuisi toisiin työntekijöihin ja erityisesti seurakuntalaisiin? Intoutuisimmeko yhdessä seurakuntalaisten kanssa keskustelemaan meidän yhteisömme jumalanpalveluksesta? Ilman ennakko-oletuksia, ettei joku osaa tai ettei häntä kiinnosta, vaan etsisimme tavan yhdessä oppia lisää. Päätyisimme ”laulamaan samaa laulua monin eri äänin” jakamalla kokemuksia ja löytämään samalla uutta toinen toisiltamme.
Tai mikä olisi teidän yhteisössänne osuva keino innostua tänä keväänä jumalanpalveluksesta?
Anna Pulli-Huomo musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
Iloinen tapaaminen Helsingissä 8.8.2022 Merimieskirkon, Kirkon ulkosuomalaistyön ja oppilaitosyhteistyön kesken. Pohdinnassa miten suomalaisia opiskelijoita tavoitetaan ja tuetaan maailmalla. Kuva: Santeri Leinonen
Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi 15.12.2020 Kirkon ulkosuomalaistyön vuoteen 2026 ulottuvan toimintalinjauksen ”Ovet auki maailmalla”. Toimintalinjauksen perusteosassa todettiin, että ulkomailla tutkintoa suorittavien suomalaisten määrä kaksinkertaistui 2020-luvulla. Heitä on tällä hetkellä vuositasolla noin 10 000, suurin osa Euroopassa. Tämä heijastui asiakirjan strategisiin linjauksiin, joissa todettiin: ”Painotamme erityisesti toimintaa ulkomailla opiskelevien ja globaaleilla työmarkkinoilla liikkuvien suomalaisten sekä etelässä talvensa viettävien eläkeläisten parissa.”
Suomalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä maailmalla on kaksinkertaistunut 10 vuodessa
Käytännössä päätimme käynnistää yhdessä Kirkkohallituksen oppilaitostyön asiantuntijoiden kanssa ulkosuomalaistyössä toimiville papeille ja Merimieskirkon sosiaalikuraattoreille tarkoitetun verkostoitumisseminaarin opiskelijatyön kehittämiseksi syksyllä 2022. Seminaariin osallistui noin 20 henkilöä 10 eri maasta. Opiskelijatyötä on aloitettu sen myötä verkostossa, johon kuuluu 10 maata: Ruotsi, Saksa, Norja, Viro, Itävalta, Sveitsi, Alankomaat, Belgia, Englanti ja Suomi, myös Suomi-Seura on mukana verkostossa.
Verkosto työskentelee enimmäkseen digitaalisesti verkossa. Siellä on helppo vaihtaa kokemuksia ja käytänteitä. Esimerkiksi merimieskirkoilla on jo valmista materiaalia kohdemaahan muuttaville nuorille, suosittuja grilli-iltoja jne. Usein nuoret tarvitsevat jossain vaiheessa tukea esimerkiksi asumiseen ja byrokratiaan liittyvissä kysymyksissä. Haluamme viestiä, että nuori voi kääntyä kaikissa kysymyksissä turvallisen suomalaisen yhteisön puoleen, oli syy mikä tahansa.
Opiskelijoita tavoitetaan jo oppilaitosyhteistyön, kuten vaihtoinfojen ja tapahtumaviestinnän avulla. Yksikään oppilaitos ei ole kieltäytynyt kertomaan suomalaisesta kirkollisesta toiminnasta ulkomailla. Jokainen ulkomailla työskentelevä suunnittelee työtään omien resurssiensa ja toimintaympäristönsä mukaisesti.
Lähes puolet tutkinto-opiskelijoista jää maailmalle
Lähivuosien haasteena on tukea kasvavaa ulkomailla opiskelevien suomalaisten opiskelijoiden joukkoa, samalla kun opiskelijoiden tuen tarve on kasvanut. Opiskelijatyö tarkoittaa turvaverkon rakentamista suomalaisille opiskelijoille Euroopassa. Sen tarkoitus on vahvistaa opiskelijoiden hyvinvointia, tutustua opiskelijoihin ja kuulla heidän omat tarpeensa sekä tehdä kirkon toimintaa tutuksi.
Tutkinto-opiskelijat ovat suomalaisyhteisöjen mahdollisia vapaaehtoisia. Lähes puolet tutkinto-opiskelijoista jää maailmalle, koska heidän on hankalampaa sijoittua työelämään kuin kotimaasta valmistuneiden. Lisäksi ulkomaalaisen puolison työllistyminen on usein vaikeaa Suomessa ja kulttuurishokki on monelle suuri paluumuuton yhteydessä.
Digitaalinen keskustelualusta Virta
Kriisit luovat turvattomuutta opiskelijoissa myös maailmalla ja silloin yhteisön luoman turvallisuuden merkitys kasvaa – oli yhteisö sitten lähi- tai virtuaaliyhteisö. Suomi-Seura ry on avannut digitaalisen keskustelualustan Virta. Sinne ollaan perustamassa omaa keskustelupiiriä myös opiskelijoille.
Opiskelemaan ulkomaille? Me olemme jo täällä
Opiskelijatyön verkosto kokoontui toisen kerran kasvokkain Hampurin merimieskirkolla helmikuussa. Silloin suunniteltiin muun muassa opiskelijatyön nettisivujen sisältö. Nettisivu perustetaan tänä keväänä Merimieskirkon alasivuksi. Nettisivut kokoavat suomalaisyhteisöt maailmalla, jotka tarjoavat nuorille tukea, tietoa ja kohtaamisia katsomuksesta riippumatta. Yhdessä asiat järjestyvät.
Riikka Porkola Kirkon ulkosuomalaistyön asiantuntija Kirkkohallitus
Tammikuu 2023 on lopuillaan. Jäljellä vielä muutama arkityöpäivä, niiden jälkeen sunnuntai ja vankien kanssa vietettäväksi suunniteltu läksiäishartaus. Vuosikymmenet ovat vierineet ja on tullut aika jättää tämä rakkaaksi muodostunut diakoniatyö nuorempien tehtäväksi.
Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli valitsi minut diakonin virkaan 1.8.1987 alkaen. Työ tulisi tehtäväksi Vaalan seurakunnan alueella sijaitsevassa vankilassa. Olin tutustunut paikkaan jo opiskeluaikana, jolloin vietin kesän 1980 laitosharjoittelussa silloisessa Pelson varavankilassa. Sittemmin sain olla parikymmentä vuotta vankeinhoitoväen työkaverina Pelson keskusvankilassa. Vuosituhannen vaihteessa vankiloiden nimistä jätettiin niiden työnkuvaan viittaavat etuliitteet pois, ja niinpä olenkin nyt 35 palvelusvuoden jälkeen eläköitymässä Pelson vankilasta.
Vuonna 2020 hiippakuntarajat muutettiin seuraamaan maakuntarajoja, ja viran mukana siirryin Kuopion hiippakunnasta Oulun hiippakuntaan. Virkavuosieni aikaan ehtivät hiippakunnan ja piispojen lisäksi vaihtua siis niin vankilan nimi kuin sen papit ja johtajatkin. Välillä tuntui, että itse taidan kuulua kalustoon. Onkin ollut mukava kertoa työkavereille muistoja ns. vanhoilta ajoilta.
Saamani postit ja lukuisat lehtileikkeet ovat aarteitani
Nyt tyhjentelen haikeissani kaappeja toimistossa, jonka seinää vielä sunnuntaihin saakka tulee koristamaan komea, vankilasta vapautuneiden miesten ja naisten lähettämien postikorttien kokoelma.
Vuosikymmenten varrella kaappien suojiin kertyi lukemattomia muistiinpanoja, koulutus- ja esittelymateriaalia, toimintakertomuksia, hengellisen työn vierailija-asiakirjat, diakonia- sekä vankeinhoitoalojen opiskelijoiden opinnäytetöitä, saamaani postia ja kolme paksua lehtileikepinoa.
Olen vuonna 1974 perustetun viran kolmas viranhaltija, ja olen säilyttänyt historialtaan arvokkaana mappikansiot niin ensimmäisen diakoni Eino Martikaisen kuin toisen diakoni Marjatta Liukkosen ajoilta. Lisäksi työyhteydessäni olleiden opiskelijoiden harjoittelijakansio on hyllyssä heidän täyttämänään ja jättämiensä tehtävien ja terveisten kertojana.
Selaan parhaillaan kaappien sisältöjä ja täytän hävitettäväksi toimitettavaa pahvilaatikkoa, kun varatulle keskusteluajalle saapuu yksi elinkautista tuomiotaan suorittava mies. Totean toimiston sekavaa ulkoasua katsellen, että siinä se minun elämäntyöni on valumassa hävitettäväksi. Hän katsoo minua pitkään ja sanoo: “Ei se valu hukkaan, – sehän jatkaa elämäänsä meissä kaikissa”.
Vanhimmat leikkeet ovat 1980-luvulta ja uusin on tämän vuoden puolelta. Tutut nimet vilahtelevat haalistuvia sivuja selatessani ja kiitollisuus yhteisistä kohtaamisista nousee mieleeni samalla kuin kyynelkin silmäkulmaan.
Esimerkiksi yli 20 vuotta vanhassa Sana-lehdessä Ari kertoo uskoontulostaan. Hänestä ja hänen vertaistukityöstään yhden vapautumistaan suunnittelevan miehen kanssa vastikään keskustelimme. Nämä julkiset lehtileikkeet kertovat heistä, joiden päihde- ja rikoskeskeinen elämä muuttui yhteiskuntakelpoiseksi. Leikkeiden sanoma on, että elämänmeren tyrskyissä heittelehtivä vene saa turvallisen suunnan, kun Jeesus astuu veneen ohjaukseen!
Vankilan valvomossa minulta kysyttiin, että mitäpä tästä kaikesta jää mieleeni, kun olen lähdössä eläkkeelle. Ehätin kiitollisena vastaamaan sen, että niin monet ovat uskon avulla selviytyneet pois vankilakierteestä. Silloin joku tokaisi hiukan virnistäen, että sanopa joku nimi. Kun sitten mainitsin ensimmäisen kaikille tutun nimen, hiljeni kysyjäkin. Toiset vahvistivat, että kyllä sitä miestä edelleenkin seurataan ja kyllä hän on pysynyt kaidalla tiellä jo monta vuotta.
”Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee”
Pelson vankilassa ei ole papin virkaa täytetty vuoden 2011 jälkeen. Olemme järjestäneet hengellistä toimintaa ja tilaisuuksia diakonin, seurakuntien työntekijöiden ja vapaaehtoisten vankilalähettien voimin. Olen vankien puolesta äärettömän kiitollinen kaikille vankilavierailijoille. Samalla he ovat olleet myös minulle siunattuja yhteistyökumppaneita.
Vierailijoiden kanssa olemme tehneet parhaamme uskonnonharjoittamisen oikeuden ja ihmisarvon kunnioittamisen puolesta. Olemme järjestäneet messuja, hartauksia, hengellisiä tilaisuuksia sekä raamattu- ja keskustelupiirejä. Täytin koko tälle vuodelle tasaisesti vierailijavarauskirjaa valmiiksi, jotta seuraajani on helpompi päästä työhön kiinni. Näin miehillä on myös lomani aikaan toimintaa ja mahdollisuus osallistua vierailijoiden tilaisuuksiin sekä keskinäiseen hengelliseen veljespiiriin.
Kun ajattelen kuluneita vuosikymmeniä, suuri haikeus valtaa mielen. Olen saanut tehdä taivalta yhdessä kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Vankilaseurakunnan jäsenet vaihtuvat, he tulevat ja menevät, ovat keskimäärin muutaman kuukauden ja lähtevät. Usein he tulevat takaisinkin, jopa useamman kerran. Yhteinen rukouksemme kuitenkin on, että saisimme tavata taivaan kodissa.
Olen saanut tehdä sitä, mikä minulle on elämää. Olen saanut vapaasti “heiluttaa ristilippua” ja työkseni osoittaa lähimmäisenrakkautta. Olen saanut toimia Taivaan Isän huolenpidossa ja kulkea pätkän matkaa ja tukea heitä, joille tie on ollut kivikkoinen ehkä jo elämän ensihetkistä lähtien. Olen kiitollinen siitä, että he ovat luottaneet minuun ja olen saanut kuunnella heitä. Yhdessä olemme miettineet, miten tilanteissa päästään eteenpäin, ja yhdessä olemme pyytäneet Jumalalta apua. Koskaan minun ei ole tarvinnut hävetä uskoani tai kirkollista taustaani. Joku sanoikin vuosia sitten, että sinä olet vahva, kun koko kirkko on sinun tukenasi.
Vankilamaailma on karu, ja tuomioitaan suorittavat ihmiset ovat kokeneet raskaita asioita jo ennen vankilaan joutumistaan. He ovat usein toivottomia ja itseään aliarvostavia, rikkinäisiä ihmisiä, jotka käyttävät meistä siivosyntisistä nimitystä “kunnon ihminen”. He janoavat tietoa siitä, kuinka huonon omantunnon voi puhdistaa, kuinka Jeesuksen puoleen voi kääntyä ja kuinka voisi opetella luottamaan Jumalan rakkauteen.
Jumalan edessä me kaikki olemme samalla viivalla, yhtä huonoina tai yhtä hyvinä. Vankilassa ihminen on pienellä paikalla, on aikaa miettiä elämää ja mielikin kirkastuu päihteiden vaikutusten vähentyessä. Ihminen on kasvokkain itsensä ja elämänsä kanssa ja miettii tulevaisuuttaan myös kuoleman rajan taakse.
Pelson vankilaseurakunnassa toiminta on ollut vilkasta. Hengellisiin tilaisuuksiin osallistui viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana joka kerta noin neljännes vangeista. Toki aiemmin oli ollut hiljaisempiakin aikoja, mutta vuosikymmenten aikaan kävi vain yhden kerran eräänä helteisenä kesäiltana, ettei ketään tullut raamattupiiriin.
Koronakaranteenin aikana järjestin useita hengellisiä tilaisuuksia samana päivänä, sillä vain kymmenen osallistujaa sai tulla koolle yhtä aikaa. Kiitollisena ajattelen, että sain toimia ja saimme kokoontua, vaikka vierailijat eivät korona-aikaan päässeetkään vankilaan. Vangit sanoivatkin, että he ovat etuoikeutettuja, sillä omaiset eivät siviilissä voineet osallistua tilaisuuksiin, etenkään ennen kuin seurakuntien striimaukset mahdollistuivat.
Myös muiden uskontojen edustajat kunnioittavat kristillisyyttä ja ovat osoittaneet kiinnostuksensa osallistumalla raamattupiiriin ja muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Moni on käynyt rippikoulun ja liittynyt kasteessa seurakuntaan. Hekin, jotka eivät suomea ymmärrä, tulevat tilaisuuksiin lukemaan Raamattua omalla kielellään ja kokemaan kappelissa vallitsevan rauhan.
Olen saanut nähdä, kuinka katuva ja parannusta tekevä ihminen kokee muutoksen sydämessään! Olen nähnyt, kuinka usko vaikuttaa myös ulkonaisen elämänmuutoksen. Olen saanut vakuuttaa vangituille, ettei kenenkään tarvitse itsestään tikistää muutosta ja voimia, vaan Jeesus tekee sen, kun antaa Hänen vaikuttaa elämässä.
Työni on ollut monipuolista ja rikasta. Jos kaikesta voisi kirjoittaa, syntyisi monta elämäntarinoista kertovaa, mielenkiintoista kirjaa. Työ on opettanut olemaan nöyrä, sillä todellakaan kukaan meistä ei ole toistaan parempi, vaan jokaisessa meissä on jo inhimillisestikin hyvät ja huonot puolemme. Voi olla hyvinkin pieni se asia, jonka aloittama tapahtumasarja valintoineen toi jonkun henkilön vankiladiakonin keskustelukumppaniksi, ja jolta säästyneenä diakoni voi istua työntekijän tuolilla.
Tuula Karjalainen Vankiladiakoni, eläkkeellä 1.3.2023 alkaen
Elämän ääniä kuuluu jatkuvasti: kuulluksi tulemisen tarvetta; ahdistusta kriisien keskellä ja toivon kaipuuta; luottamusta ja toivetta kirkon toimijoihin ihmisiä auttavina tahoina, samalla vieraantumista kirkon kielestä ja ajattelusta.
Siunauksen signaalit -tulevaisuusselontekoa (2022) tehtiin muun muassa työpajakeskusteluissa eri puolilla Suomea. Keskusteluissa välittyi ihmisten toive siitä, että kirkolla olisi tulevaisuus. Sen nähtiin olevan yhteydessä ihmisten kuuntelemiseen. Monet ilmaisivat luottamusta siihen, että kirkon kiinnostus ihmisten elämää kohtaan on vilpitöntä.
Siunauksen signaalit -aineistossa todetaan, että sekä työpajakeskusteluiden osallistujat että fasilitoijat yllättyivät siitä, miten toisilleen tuntemattomat ihmiset halusivat keskustella avoimesti heidän arkeaan koskettavista mutta myös perimmäisistä kysymyksistä, kun sille luotiin turvallinen tila (Siunauksen signaalit 2022). Minua ei yllätä lainkaan, että ihmiset ovat valmiita kertomaan elämästään ja kokemuksistaan, kun heiltä kysytään niistä kiinnostuneesti ja luodaan tila kertoa.
Eletyt pandemiavuodet suuntasivat katsetta siihen, mistä halutaan pitää kiinni, kun elämän edellytykset muuttuvat. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän valtakunnallisen kyselyn perusteella suomalaisten odotukset kirkkoa kohtaan painottuivat ennen kaikkea auttamiseen: Tärkeimmiksi koettiin asiointiapu eristyksissä oleville, taloudellinen tuki vähävaraisille ja ruoka-apu. Myös kirkon antama henkinen ja hengellinen tuki koettiin varsin tärkeäksi kriisiaikana (Salomäki, Hytönen, Ketola, Salminen, Sohlberg 2020).
Vanhat juuret, uudet versot
Kaikki tämä vahvistaa ajatustani, että ihmisten tarinat tarvitsevat entistä enemmän kuulijoita, ja vaikeissa tilanteissa tarvitaan osaavaa tukea. Sitä on totuttu kutsumaan kirkon piirissä sielunhoidoksi, vahvalla diakonisella sävyllä. Sana sielunhoito tuntuu monista jo kovin vieraalta tai vieraannuttavalta, mutta asia on täyttä tätä päivää. Siinä on kirkolla paikka, hienot juuret ja luovan kasvun mahdollisuudet.
Sielunhoidollinen työote ja sielunhoidon sisällöt eivät taivu yhteen määritelmään tai pakettiin, kun kyse on enemmän elämisestä ihmisten kanssa ja mitä moninaisimmista tilanteista, keskusteluista ja tekemisestä, aina sen mukaan, mikä on tilanteessa tarpeen. Juuria unohtamatta, koska sielunhoito kytkeytyy kirkon tehtävään ja Jumalan läsnäoloon tässä todellisuudessa. Millään tavalla takertumatta ”työalojen” rajoihin, niiden aika on mennyt.
Minulle sielunhoito on kontekstuaalista teologiaa, elettyä teologiaa, jossa ihmisten tarinat näkyvät ja kuuluvat. Sielunhoito on sitä, että katsotaan yhdessä ihmisten kanssa elämää sellaisena, kun se on pyytäen ja toivoen Jumalan läsnäoloa kaikkeen. Arkisena työnimenä käytän sanaparia henkinen ja hengellinen tuki, jos yritän sanoa toisin sanoin jotain sielunhoidon olemuksesta.
Ajattelua, taitoa, osaamista
Sielunhoidollisuus on ennen kaikkea asenne ja työtapa, se on ajattelua ja taitoa. Se vahvistuu tai on vahvistumatta kohtaamisten myötä: miten nähdään ja kuullaan ihmisten todellisuus, millaisia johtopäätöksiä siitä tehdään. Sielunhoidollisuus edellyttää halua ymmärtää, halua kuunnella, valmiutta arvostaa muutakin kuin omaa ajattelua, itsetuntemusta. Kaikkea tätä voi opiskella ja treenata. Sielunhoidollisuus edellyttää turvallisuutta sen suhteen, että Jumalaa ei tarvitse puolustaa tai pönkittää. Tämä auttaa kuulemaan toisen kokemusta.
Sielunhoidolle käy huonosti, jos sitä pidetään itsestään selvänä, taitona, jota ei tarvitse opiskella ja harjoitella. Silloin käydään soitellen sotaan. Pappeina nuoret, iästä riippumatta, tuovat usein esiin ahdistuksen siitä, että saman tien töitä aloittaessaan he kohtaavat ihmisiä traagisissa tilanteissa, elämän iskujen alla. Jos aiempaa osaamista on kertynyt edellisessä ammatissa ja opinnoissa, on levollisempaa asettua kuulijaksi. Kaikilla ei ole tätä taustaa. Muissa kirkon ammateissa toimivilla on samantyyppisiä kokemuksia. Perustutkinnolla pääsee alkuun, mutta työelämä heittää silmille vaikka mitä.
Kirkon luovuttamaton paikka on olla siinä, missä monenlainen suru, kuolema, kriisit ja elämän käsittämättömyys ovat järisyttäneet ihmisten elämää. Usein paras apu tulee läheisiltä ja ystäviltä, mutta tavattoman monelle seurakunnan työntekijä tai vapaaehtoinen vastuunkantaja voi olla se ulkopuolinen ihminen, joka kestää kuunnella ja etsiä tilanteessa huomisen päivän toivoa. Ei näissä paikoissa voi olla levollisesti, jos ei niihin ole voinut valmistautua osaamista kehittämällä. Ei näissä paikoissa voi jaksaa, jos takana ei ole työyhteisön yhteistä ajattelua, mielekästä työnjakoa ja riittäviä tuen mahdollisuuksia työntekijöille ja kuulijan paikalla toimiville vapaaehtoisille vastuunkantajille. Sielunhoidon ei pidä olla yksityisyritteliäisyyttä tai solistihommaa.
Tässä ja nyt
On turha haikailla pysymistä siinä, mistä on jo kuljettu ohi. Ihmisten ajattelu muovautuu, tietenkin. Kirkon työkulttuurin pitää olla ajan tasalla. Niille, jotka valitsevat olla edelleen kirkossa töissä, tämä merkitsee aina vaan kirjavampien todellisuuksien kohtaamista muissa ihmisissä. Olen iloinen, että monet kohtaamani kirkon työntekijät eivät pidä tätä uhkana vaan tosiasiana, joka vahvistaa luovuutta. Kun tätä kokemusta pääsee jakamaan työtovereiden kanssa, syntyy uutta hyvää.
Ihmisen perustarpeet eivät muutu, vaikka todellisuus ympärillä monimutkaistuu. Tästä ne kertovat, kuiskaukset ja huudot, jotka etsivät kuuntelijaa. Jos seurakunnat päättävät olla entistä vahvemmin ihmisten tukena – se on valinta, joka toteutuu päätösten kautta – sille on rakennettava entistä enemmän tilaa, aikaa ja paikkoja, ihmisiä, osaamista. Ei niin, että tehdään rajattomasti, entistä enemmän. Mieluummin niin, että on rauhassa mietitty, miten tehdään se, mitä tehdään. Niin, että uskalletaan luopua jostakin, että saadaan uudelle tilaa.
Vapaaehtoisten vastuunkantajien jaksamiseen on taidettu kiinnittää paikoin paremmin huomiota kuin seurakunnalta palkkaa saavien jaksamiseen ja hyvinvointiin? Kenenkään resilienssi ei pysy kunnossa vain sillä, että on työsuhteessa seurakuntaan. Yhä enemmän tarvitaan yhteisön yhteistä puhetta ja tekoja sitkeyden ja palautumiskyvyn vahvistamiseksi. Yksilösuoritusten ja yksinäisyyden ajan pitää jäädä taakse (Jansa 2020).
Sirkku Tukiainen Sielunhoidon kouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
Siunauksen signaalit. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko 2022. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 125.
Tervo-Niemelä, Kati: Kutsumuksen imu ja työn todellisuus. Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsentutkimuksessa 2018. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 58.
Kirkon virka- ja työehtosopimus on jälleen neuvoteltu ja hyväksytty siten, että sopimus on voimassa helmikuun loppuun 2025. Vuosiluku tuntuu kaukaiselta, kun vuosikymmen juuri vaihtui. Aikamoista menoa 2020-luku on ollutkin alusta lukien. Vyörytys alkoi koronasta ja ennen kuin siitä päästiin, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Haasteista huolimatta kukin meistä on pyrkinyt elämään elämäänsä ja hoitanut töitään parhaan kykynsä mukaan. Neuvottelukierroksiakin on mahtunut jo kolme vuosikymmenen alkuvuosiin.
Työehtoneuvotteluilla on Suomessa pitkät perinteet ja Kirkon työmarkkinalaitoskin juhlii pian viisikymmenvuotista taivaltaan. Juhlavuosi riippuu hieman siitä, minkä ajankohdan haluaa ottaa juhlinnan tarkaksi pisteeksi: joko marraskuun 1973, kun kirkolliskokous päätyi antamaan asiasta lakiesityksen tai vuoden 1974, kun eduskunta asiasta sääti tai vuoden 1975, kun laki astui voimaan ja neuvotteluihin toden teolla ryhdyttiin.
Juhlimisesta pitävä voisi ajatella juhlivansa jokaista edellä mainittua ajankohtaa, koska ne ovat kukin ainutkertaisia ja historiallisia. Toki kuluvanakin vuonna on tehty lainsäädäntöhistoriaa, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen evankelis-luterilaisen kirkon viranhaltijasta. Oikeusvaltiossa lainsäädäntö on kulmakivi, johon nojautuen yhteiskuntaa kehitetään.
Suomessa lainsäädännöllä on luovutettu suuri vastuu ja valta työmarkkinajärjestöille. Julkisuus seuraa – ja syystä – eri alojen neuvotteluja, kun enää ei tehdä nk. tulopoliittisia keskusratkaisuja, jossa saman pöydän ääressä eivät olleet pelkästään työmarkkinaosapuolet, vaan myös valtio, jolla on esimerkiksi verotuksen ja eläkelainsäädännön avaimet käsissään.
Kovin kauas keskitetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan ole menty, koska perustellusti on ainakin työnantajapuolen näkökulmasta viisautta koordinoida palkkakehitystä siten, ettei epätervettä ja kansantaloudelle tuhoisaa palkkojen nousukierrettä pääsisi syntymään. Talouden realiteetti on, että Suomi on pieni ja avoin kansantalous, jonka voimavarat perustuvat suuresti vientiin. Hieman kliseisesti ilmaisten, jos vienti ei vedä, niin kenelläkään ei ole erityisen kivaa.
Julkinen talous nojaa suurelta osin eri verojen tuottoihin, joten lisäarvon tuottaminen, jota sitten voidaan verottaa, on välttämätöntä, jotta hyvinvointiyhteiskuntaa pystytään ylläpitämään ja edelleen kehittämään. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että julkisista varoista maksettavat palkat ja niistä neuvottelevat tahot eivät avaa neuvottelukierroksia, vaan paremminkin katsovat rauhassa, millaista palkanmaksukykyä yksityinen sektori kulloinkin kestää.
Edellä esitetyllä logiikalla on ymmärrettävästi kriitikkonsa, mutta kirkon resurssit ovat enimmäkseen verotuottojen varassa, jolloin kansantalouden koko kuva on hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan kirkon palkoista ja kirkon palkkojen kilpailukyvystä.
Edellä esitetyt rajaukset huomioon ottaen sopimustoiminnalla voidaan kehittää kirkon työelämää ja tehdä siitä kannustavaa. Neuvottelutoiminta usein lähes mystifioidaan julkisuudessa, vaikka todellisuudessa se on melko normaalia keskustelua ja kanssakäymistä erilaisista vaihtoehdoista, malleista ja rakenteista. Itse vierastan suuresti julkisuuden maalaamaa vastakkainasettelua, joka tuntuu kumpuavan kaukaa historiasta. Neuvottelijat useimmiten jakavat hyvin pitkälle yhteisen tilannekuvan ja jopa tavoitteet. Keinoista voi syntyä eriäviä näkemyksiä, jotka ovat sitten tavalla tai toisella hitsattava yhteisiksi. Ei ole niin, että palvelussuhteen ehdoista neuvoteltaessa jompikumpi osapuoli olisi voittaja tai häviäjä. Sopimustahan ei tunnetusti synny, elleivät kaikki osapuolet ole valmiita allekirjoittamaan. Nykyaikainen työnantaja ymmärtää motivoituneen ja hyvinvoivan henkilöstön arvon ja sopimustoiminta ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ilman muuta tämän tavoitteen ytimessä.
