”Blaa-blaa-blaa! Mam-mam-maa.” ”Meidän vauva melkein puhuu jo!” Vauvan vuosi on täynnä ensimmäistä kertaa tapahtuvia asioita. Ensimmäinen vaipan vaihto, neuvolassa käynti, vierailu isovanhempien luona, osallistuminen seurakunnan perhekerhoon tai vauvakirkkoon. Pienen elämän jokaista päivää värittää uuden ihmettely.
Polku-kokonaissuunnitelmassa ensimmäinen ikävaihe on teemaltaanLahja. Ajatus lahjasta pitää pienen lapsen kohdalla sisällään paljon. Lapsi on itse lahja ja itse monien lahjojen saaja: rakkaiden ihmisten, elämän ja kasteen. Lahja-ikävaiheeseen on Polulle rakennettu materiaalikokonaisuus Vauvan vuosi. Tuo ihmeellinen ensimmäinen vuosi. Millä tavoilla kirkko ja kotiseurakunta elävät siinä mukana?
Vauvan vuosi koostuu Polulla viestien ja kohtaamisten sarjasta, jota täydentää pienen ihmisen tunteita kuvaava visuaalinen materiaali. Aloitetaan jo ennen vauvan syntymää ja kutsutaan odottavia vanhempia yhteiseen iltaan miettimään lapsen ensimmäistä juhlaa. Onko se kaste vai jotain muuta? Rakennetaanko ilta verkostojen, neuvolan ja alueen muiden vauvaperheiden kanssa toimivien yhteistyönä vai seurakunnan omin voimin? Millä tavalla illasta viestitään, missä kutsutaan mukaan? Keitä halutaan tavoittaa? Miten kerrotaan kaikesta siitä, mitä vauvojen ja pienten taaperoiden perheille seurakunnassa onkaan tarjolla?
Seurakunnissa ollaan tottuneita ja taitavia tapahtumien järjestäjiä. On ohjelmaa, tuolit rivissä ja tarjoilut kunnossa. Muistetaanko työn touhussa miettiä, kenen näkökulmasta kokonaisuudet rakennetaan? Kuka tai ketkä ovat asettaneet tavoitteet ja arvioivat toteutusta? Kysytäänkö vakikävijöiltä, mitä he toivovat ja ollaan tyytyväisiä vastaukseen, joka vahvistaa heidän tulevan jatkossakin, koska ”tää on just hyvä”. Entä he, jotka eivät tulleet? Muistammeko etsiä heitä ja pohtia yhdessä heidän kanssaan, mikä heitä kutsuisi, mikä innostaisi, mitä he tarvitsisivat seurakunnalta? Työntekijöiden kesken päästään parhaimmillaankin vain hyvien arvailujen asteelle. Polku-toimintamallissa haastetaan toiminnan kaikissa vaiheissa osallisuuteen ja yhdessä tekemiseen.
Polulla vauvan ensimmäinen vuosi saa olla vauvan näköinen. Se kulkee kirjeinä kotiin, kutsuu vauvan päivän juhliin, kirkkoon ja vaunulenkille, näkyy tunnekorteissa, kastekeskustelujen virittäjänä ja kasvavan lapsen ensimmäisessä muistipelissä.
Vauvan vuosi on vuosi täynnä ensimmäisiä asioita, joissa seurakunta ei ole mukana vain kerran, vaan koko vuoden ajan. Vauvan vuosi saa tuoksua pulautukselta ja kakkavaipoilta, näkyä raivokkaana itkuna ja mukaansa tempaavana ensinauruna, kuulua kiljahteluina ja unen tuhinana, tuntua väsymyksenä ja riemukkaana ilona. Elää mukana kaikissa pakahduttavissa, vasta puhkeamassa olevissa vanhemmuuden tunteissa.
Vinkkejä Vauvan vuoteen
Pieni on suurin -lehden numerossa 4/2023 löytyy Vauvan vuoden kokonaisuuteen rakennettu jumalanpalvelustoteutus: Vauvojen vilttikirkko.
Polku-materiaaleista löytyvä, selkään piirrettävä Iltarukous on sävelletty lauluksi. Tässä olen, silitä mua (säv. Riikka Jäntti) laulusta löytyy videototeutus Lastenkirkon kanavilta syyskuussa.
Hyvinvointi koostuu mm. fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta ulottuvuudesta. Hyvinvointia voidaan tarkastella esimerkiksi kahdeksan eri ulottuvuuden kautta, jotka ovat: aineellinen elintaso, terveys, koulutus, henkilökohtainen toiminta, äänen kuuluville saaminen, sosiaaliset yhteydet, ympäristö sekä turvallisuus. Nämä kahdeksan ulottuvuutta nousevat Stiglitzin komitean muodostamasta hyvinvoinnin mallista.
Sitran megatrendien 2023 mukaan hyvinvoinnin haasteet kasvavat toimintaympäristön muutosten vaikuttaessa ihmisten arkeen. Väestö ikääntyy, monimuotoistuu ja keskittyy kasvukeskuksiin. Tällä on vaikutuksia työikäisten määrään, hyvinvointivaltion rahoitukseen, sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävyyteen, demokratiaan sekä teknologian käyttöönottoon. Yleinen tulevaisuutta koskeva epävarmuus voimistaa mielenterveysongelmia. Seurakunnalla on mahdollisuus edistää oman alueensa asukkaiden hyvinvointia ja vaikuttaa hyvään tulevaisuuteen yhdessä muiden toimijoiden kanssa.
Seurakunnissa tuetaan ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia monilla eri toiminnoilla. Seurakunnat ylläpitävät, edistävät ja tukevat ihmisten hyvinvointia myös yhteistyössä alueen muiden toimijoiden kanssa. Esimerkkinä tällaisesta monitoimijaisesta yhteistyöstä on perhekeskusverkosto, jossa hyvinvointialueen lapsille, nuorille ja perheille suunnatut palvelut on koottu palvelukokonaisuudeksi ja palveluita tarjotaan alueen asukkaille matalalla kynnyksellä. Perhekeskus pitää sisällään myös erityistason palveluita kuten kasvatus- ja perheneuvonnan.
Koska ihmisen hyvinvointi on moniulotteinen kokonaisuus, yksi toimija ei voi yksin tukea ja edistää kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaan se edellyttää monien eri toimijoiden välistä yhteistyötä. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat erilaiset elämäntapahtumat, kuten syntymä tai läheisen kuolema. Syntymän hetkellä ihminen tarvitsee monenlaista tukea ja erilaisia palveluja. Avainasemassa ovat mm. synnytyspalvelut, neuvolapalvelut, kunnan tarjoamat palvelut ja myös taloudellinen tuki. Tämän lisäksi olennaisia ovat henkinen tuki ja vertaistuki.
Seurakunnassa on tarjolla esimerkiksi vertaistukea ja henkistä tukea. Lisäksi seurakunta tarjoaa kasteeseen liittyviä palveluita. Palveluohjauksen näkökulmasta on tärkeää, että eri toimijat tunnetaan, ja niiden kanssa tehdään yhteistyötä. Toimiva palvelukokonaisuus edistää ihmisen sopeutumista elämäntapahtumaan sekä kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukeminen kirkon näkökulmasta
Elämme ekologisessa kestävyyskriisissä. Luonnon kantokyky murenee. Ekologisella jälleenrakennuksella on kiire, eli on siirryttävä luonnon tilaa ja ihmisten hyvinvointia parantavaan yhteiskuntaan. Ihmisen luontosuhde on monella tavalla murroksessa.
Kirkko liittyy ekologiseen jälleenrakentamiseen mm. Hiilineutraali kirkko 2030 -hankkeella, ympäristödiplomijärjestelmällä, globaali- ja ympäristökasvatuksen eri muodoin. Kirkon opetus kohtuudesta, luonnon varjelemisesta, on tarpeellinen viesti nykypäiväänkin. Olisiko kaikessa seurakunnan toiminnassa mahdollista entisestään painottaa ympäristökasvatuksen teemoja?
Terveyttä edistetään huolehtimalla hyvinvoinnin eri osatekijöistä ja arkisilla valinnoilla. Hyvinvoinnin kannalta merkittävää on lepo, rentoutuminen, itsestä huolehtiminen, liikunta ja ravinto. Kokonaisvaltaiseen terveyteen vaikuttavat myös ihmissuhteet, tunteet ja oma kokemus sosiaalisesta tilanteesta.
Väestön vanhetessa, huoltosuhteen heiketessä, sekä mielenterveysongelmien lisääntymisen myötä evankelis-luterilaisten seurakuntien toiminnassa on tarve vahvistaa terveyttä tukevia toimia. Jo tällä hetkellä seurakunnissa edistetään ja tuetaan terveyttä mm. sairaalasielunhoidossa, diakoniassa, liikkuva seurakunta -toimintamallilla, leiri-, kerho- ja retkitoiminnassa ja harrastus- ja kulttuuritoiminnassa. Miten kaiken toiminnan voisi läpileikata vieläkin vahvempi yhdessä tekeminen?
Turvallisuuden tunne on heikentynyt Euroopassa ja Suomessa. Tunnetta turvallisuudesta heikentävät pandemiat, ilmastokriisi, Venäjän Ukrainassa toteuttama hyökkäyssota ja jo sitä ennen kasvanut terrorismin pelko sekä epävarmuus omasta ja Suomen taloudesta.
Seurakuntien perustoiminta lisää yhteisöllisyyden kokemusta ja vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Sen toiminnan pitkä perinne ja jatkuvuus tuovat varmuutta ihmisten arkeen. Kirkon organisoima Hehu-toiminta ja osallistuminen monitoimijaiseen yhteistyöhön mahdollistavat läsnäolon ja tuen kriisiytyneissäkin ajanjaksoissa. Voisiko kirkko vahvistaa rooliaan katsomusdialogisuuden mahdollistajana erityisesti lasten ja nuorten parissa?
Väestö vanhenee ja työikäisten määrä vähenee. Kuitenkin kaiken ikäisten Ihmisten kokemusta henkilökohtainen toiminnasta ja työstä pidetään tärkeänä hyvinvoinnin edellytyksenä. Seurakunnassa tämä mahdollistuu moninaisessa vapaaehtoistoiminnassa, isostoiminnassa, harrastekerho- ja leiritoiminnassa. Löytyisikö seurakunnissa lisää työharjoittelu ja -kokeilupaikkoja ja mahdollisuutta vaikuttaa vieläkin enemmän toiminnan sisältöihin?
Yhteiskunta ja yhdessä sovitut rakenteet ovat koetuksella kriisien kasautuessa. Demokratian kriisiin, populismiin ja polarisaatioon voidaan vastata luottamuksen rakentamisella yksilön vaikutusmahdollisuuksiin ja demokraattisiin instituutioihin. Äänen saaminen kuuluville yhteiskunnassa ja osallisuuden kokemus ovat tärkeä osa seurakunnan olemusta. Eri luottamustoimet, vapaaehtoistoiminta, nuorten vaikuttajaryhmät, osallistava budjetointi ja muut vaikuttamisen mahdollisuudet seurakunnassa tukevat hyvinvointia. Seurakuntien on kuitenkin edelleen löydettävä uusia vaikuttamisen tapoja ja demokratiainnovaatioita mahdollistamaan osallisuuden tämän ajan ihmisille. Miten vahvistaisimme demokratiaa kirkossa? Mitkä ovat kirkon uudet demokratiainnovaatiot?
Muutoksessa oleva yhteiskunta ja työelämä edellyttävät jatkuvaa osaamisen kehittämistä. Työurien pidentyminen lisää tarvetta jatkuvalle oppimiselle. Koulutuksen merkitys ihmiselle kasvaa entisestään. Seurakunta on tukemassa ihmisten opiskelua oppilaitos- ja nuorisotyön kautta. Myös rippikoulu, isos- ja kerhonohjaaja-, ja muu vapaaehtoistoiminnan koulutus mahdollistavat ihmiselle paikkoja kehittää itseään. Voisimmeko yhä enemmän vahvistaa kaikenikäisiä ihmisiä uuden oppimisessa?
Sosiaalisen yhteydet ja suhteet painottuvat kaikessa seurakunnan perustoiminnassa. Toiminnassa mahdollistetaan seurakuntalaisten keskinäiset vuorovaikutussuhteet ja vertaisuus. Ihmisten kohtaaminen seurakunnissa perustuu kunnioitukseen ja ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Jokaisella on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi tapahtumissa ilman pelkoa minkäänlaisesta fyysisestä, sosiaalisesta, psyykkisestä tai hengellisestä häirinnästä, ahdistelusta tai väkivallasta, joka kohdistuu eri muotoisena hänen kokonaista ihmisyyttänsä kohtaan. Sosiaalisia yhteyksiä ja suhteita tuetaan seurakunnissa erityisesti diakoniatyössä, erityisnuorisotyössä, perheneuvonnassa, oppilaitostyössä ja kaikessa vertaistoiminnassa. Onko työkulttuurimme vieläkin liian työntekijäkeskeinen? Tuemmeko tarpeeksi vertaisuutta?
Aineellinen elintaso ohjaa paljon ihmisten arkea. Maailman tilanteella ja Suomen väestökehityksellä on vaikutuksia hyvinvointivaltion rahoitukseen sekä sosiaali- ja palveluiden riittävyyteen. Seurakunnat tukevat ihmisten taloudellista tilannetta diakoniatyön, Kirkon diakoniarahaston sekä maksuttoman ja edullisen toiminnan kautta ja tuovat esiin arjessa näkyviä taloudellisia haasteita. Miten helpotamme ja madallamme kynnystä hakea taloudellista tukea?
Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukeminen ja edistäminen edellyttävät kokonaisvaltaista työotetta, yhdessä työn tekemistä eri toimijoiden ja ammattiryhmien kanssa ja erityisesti ihmislähtöisyyttä eli ihmisen oman kokemuksen kuulemista ja kunnioittamista.
Ville Kämäräinen asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö Kirkkohallitus
Sari-Annika Pettinen asiantuntija, perheneuvonta ja perheasiat Kirkkohallitus
Johtajat ja johtaminen kiinnostavat. Sanna Marinin kohdalla kansainvälisen kiinnostuksen laajuus ja myönteisyys suomalaista johtajaa kohtaan yllätti varmasti meidät kaikki. Hänestä tuli ihailtu, kiitetty ja palkittu. Kenties huomiota selittävät poikkeukselliset olosuhteet, globaali pandemia ja sota. Kenties suorat ja rohkeat kommentit, kenties se, että hän erottui muista vastaavissa rooleissa toimivista kollegoistaan.
Koronan aikana johtajien rooli ja johtamistyön merkitys korostuivat. Yhteiskunnat, yritykset ja organisaatiot asettuivat tukemaan päätöksiä ja noudattamaan ylhäältä ja oman organisaation ulkopuolelta annettuja käskyjä ja määräyksiä, joiden tavoitteena oli elämän jatkuvuus.
Johtamisen teemat ja kysymykset ovat nousseet näkyvästi esille. Vallanvaihto hallituksessa ja ensi vuonna toteutuva presidentinvaali ovat olleet toistuvasti uutisoinneissa.
Uudet luottamusorganisaatiot ja vallanpitäjät aloittivat työnsä kirkon piirissä. Seurakunnissa ja kirkossa laajemminkin on vakavasti havahduttu strategiatyön merkitykseen. Johtaminen ja valta pitävät meitä otteessaan ja liittävät meidät keskusteluun. Kamppailemme joko tiedostaen tai aavistellen oman tulevaisuutemme kysymysten kanssa. Voimmeko vaikuttaa siihen, mitä meille tapahtuu esimerkiksi valitsemalla, valtuuttamalla ja kouluttamalla johtajia? Vai kenties vahvistamalla itseohjautuvuutta? Vaiko luomalla edellytyksiä yhteisohjautuvuudelle?
Johtajan ja ryhmän suhde on johtamistyön ydin
Johtajia ei ole, jos ryhmä ei luovu omasta johtajuudestaan ja anna johtajalle valtaa toimia. Tässä mielessä johtaja on aina ryhmänsä luomus. Eikä johtajaa ole ilman joukkoja. Johtamisessa on aina kyse myös johtajuudesta, ryhmistä, yhdessä toimimisesta ja tulevaisuuteen suuntautumisesta. Työn tulokset ja tavoitteet saavutetaan, kun tekijät ottavat osansa toiminnasta, käyttävät omia voimavarojaan, taitavuuttaan, johtajuuttaan ja itseohjautuvuuttaan kaikkien hyväksi.
Johtaja viittaa yhteen henkilöön, jolle tavalla tai toisella on annettu määräysvalta, ”power-over”. Johtajuudella puolestaan kuvataan ryhmän jaettua toimintaa, jolloin kaikkien tiedot ja voimavarat ovat käytössä, valta on yhteisössä ”power-with”.
Johtamiseen ja johtajuuteen, itse- ja yhteisöohjautuvuuteen vaikuttaa vahvasti systeemi, joka luo rakenteet ja käytänteet perustehtävien toteuttamiselle. Systeemin lisäksi on merkitystä kontekstilla, millaisissa olosuhteissa, ympäristöissä ja resursseilla toimitaan. Meihin vaikuttaa myös se, mikä ei ole konkreettisesti läsnä. Historia, kulttuuri ja kokemukset sekä henkilökohtaisella että koko yhteisön tasolla, jopa kansojen välillä. Organisaatioiden ja yhteisöjen sisällä johtajuus ja johtaminen toteutuvat paikallisissa, ihmisten välisissä ”kamppailuissa”, joissa historia ja kulttuuri luo raamit ja pohjustaa toimintaa.
Kulttuuri määrittää meitä, odotuksiamme, tulkintojamme, käyttäytymistämme ja havainnointiamme, jopa kokemuksiamme. Me olemme sekä aikamme että yhteisöjemme lapsia.
Australian aboriginaalien toimintaa kuvataan kollektiiviseksi johtajuudeksi. Sen ydin on yhteisön jäsenten vahva yhteys. Kaikki kantavat vastuuta kollektiivin pysymisestä yhdessä ja yhteisen tekemisen onnistumisesta. Alaisasetelmia ei ole, mutta vanhempien kunnioitus on vahvaa. Myös virheet ovat kollektiivin vastuulla. Yhdessä pyritään selvittämään, miksi ei onnistuttu ja löytämään ratkaisut onnistua seuraavalla kerralla. Yhteisö oppii uutta.
Oppivat yhteisöt ja itseohjautuvuus
Meillä kaikilla on kokemuksia oppivista yhteisöistä ja tiimien itseohjautuvuudesta. Vapaaehtoistyössä, verkostoissa, spontaanissa organisoitumisessa esimerkiksi jonkin tapahtuman toteuttamiseksi jokainen löytää itsestään johtajuutta. Jokainen jakaa kokemuksen yhteisöohjautuvuudesta liittyessään omaehtoisesti yhteisen asian edistämiseen. Talkootyön ja -ryhmien kyky organisoitua ilman määräysvaltaa ja käskysuhteita mahdollistaa kaikkien mukanaolijoiden resurssien joustavan käytön. Itseohjautuvat tiimit, huipputiimit ja niiden erilaiset variaatiot olivat ehdottomasti se ”oikea” tapa organisoitua parikymmentä vuotta sitten. Kokeiluiden ja kokemusten kautta huomattiin, että muitakin tapoja organisoida toimintaa on.
Itseohjautuminen ei toteudu itsestään tai itseriittoisesti suuremman systeemin osana. Se tarvitsee rakenteita, järjestelmiä ja käytänteitä, jotka mahdollistavat itseohjautumisen – tiimin jäsenten kiinnostus ja sitoutuminen eivät korvaa puuttuvia valtuuksia päätöksenteossa. Koko systeemin on tuettava ja tehtävä tiimien itseohjautuvuus mahdolliseksi.
Kollektiivinen ja verkostomainen johtajuus merkitsee johtamisen mieltämistä yhä useammin ryhmien ja verkostojen toiminnaksi, ei pelkästään yhden yksilön ominaisuudeksi. Johtajuuden nähdään olevan toisistaan riippuvien toimijoiden vuorovaikutusta, muotoutuvaa ja kehkeytyvää. Tällaista yhteisöohjautuvuutta voidaan tukea ja vahvistaa luomalla käytänteitä, jotka mahdollistavat kollektiivin toimintaa, kuten esimerkiksi päätöksentekoa. Voidaan määritellä rakenteita ja hiljaisia käytänteitä, vahvistaa itsensä johtamista ja turvallisuuden tunteita.
Mihin johtajia tarvitaan?
Onko johtaja korvattavissa kollektiivin toiminnalla, yhteisohjautuvuudella? Voiko kollektiiviin luottaa, että epäonnistuminenkin koetaan yhteisenä tuloksena?
Johtajien ja johtamisen on annettava tilaa itsenäiselle toiminnalle. Muuten sen paremmin johtaminen kuin johtajuuskaan ei ole mahdollista. Yhteisöjen oppimisille ja kehittymiselle on luotava edellytykset myös silloin, kun halutaan siirtyä yhteisohjautuvuuden suuntaan. Yhteisöön on synnyttävä valmius luottaa toinen toisiinsa yhteisöä rakentavina toimijoina.
Vastavuoroisesti meidän ”vallattomien” on oltava valmiita liittymään kollektiiviin ja valtuuttamaan kollektiivi toimimaan. Samalla kannamme vastuumme koko yhteisön oppimisesta ja virheistä, onnistumisista ja yhteisestä tulevaisuudesta.
Onko meistä kantamaan vastuumme yhteisistä tavoitteista ja luopumaan vain omiemme edistämisestä?
Terttu Malo johtamiskouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
Jokaiselle seurakunnalleko kirkon ympäristödiplomi? Miten se liittyy kirkon oppiin tai ydintehtävään? Onko seurakunnilla resursseja sen hankkimiseen?
Joka päivä mediassa tulee vastaan uutisia organisaatioista, ilmiöistä ja ihmisistä, jotka liittyvät ympäristöasioihin: kiertotalous, lähiruoka, kierrätys, merien ja ilmaston lämpeneminen. Näemme uutisia ilmastonmuutoksen aiheuttamista huolettavista sääilmiöistä kuten heinäkuussa mitatusta maapallon mittaushistorian kuumimmista mitatuista päiväistä. On vaikeaa löytää organisaatiota tai yritystä, joka ei huomioisi strategiassaan ympäristötyötä, joko omasta vastuuntunnostaan tai vaikka välttääkseen mainehaittaa.
Kirkon energia- ja ilmastostrategia vuodelta 2019 tavoittelee hiilineutraalia kirkkoa vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on linjassa monen kunnan ympäristötavoitteiden kanssa. Yksi strategian suosituksista on, että jokaisella seurakunnalla olisi ympäristödiplomi vuoteen 2025 mennessä. Tämä on saavutettavissa, vaikka itse hiilineutraaliuuteen on vielä matkaa. Apua ja opastusta on myös tarjolla.
Ympäristödiplomi on merkki aloitetusta, jo tehdystä ja suunnitellusta tulevaisuuden ympäristötyöstä
Jos olette seurakunnassa miettineet ympäristödiplomin hankkimista, mutta todenneet sen liian työlääksi, voin ilolla kertoa, että diplomiprosessi on selkiytynyt viime vuosina huomattavan paljon. Seurakunnan ympäristötyö dokumentoidaan nykyään valmiiseen taulukkoon, jota ympäristödiplomin käsikirja avaa selkeästi. Ympäristöohjelmaan kirjataan ympäristötyön tavoitteet ja niiden seuranta. Ympäristöohjelman sivumäärä on monella seurakunnalla nykyään hyvinkin kohtuullinen. Jos tuntuu, että on vaikeaa päästä alkuun tai on vain yksi tai muutama työntekijä asian parissa ottakaa yhteyttä ja pyytäkää apua. Toimin ympäristöasiantuntijana Kirkkohallituksessa ja voin tulla auttamaan, vaikka paikan päälle. Usean seurakunnan kanssa olemme huomanneet, että ympäristödiplomin minimikriteerit täyttyvät jo nyt, ja pisteitäkin tulee aika lailla riittävästi jo olemassa olevasta ympäristötyöstä. Moni työntekijä on todennut, että kyllä me saadaan tämä aikaan! Jokainen voi tehdä jotakin ja se on tärkeää.
Toimin itse myös ympäristödiplomin auditoijana. Ajattelen, että ympäristödiplomi on ikään kuin inventaario siitä tilanteesta, mikä seurakunnassa hakuhetkellä on. Ei kannata odotella, että tulee paremmaksi voidakseen ryhtyä hakuprosessiin – tulevat vuodet ja kasvava tieto antavat lukuisia mahdollisuuksia ympäristötyön parantamiseen. Tärkeää on liittyä mukaan yhteisen hyvän tekemiseen. Tässäkin asiassa saamme olla armollisia itsellemme. Matka on aina mahdollisuus oppia. Se voi samalla olla kutsu seurakuntalaisille ja luottamushenkilöille. Monessa seurakunnissa seurakuntalaisten asiantuntemusta on hyödynnetty jo diplomin hakuprosessissa.
Törmään usein työssäni muutamaan väärinymmärrykseen. Vaikka Hiilineutraalikirkko 2030 -strategiassa tavoitellaan pidemmällä aikavälillä öljylämmityksestä luopumista, eivät olemassa olevat öljylämmityskohteet kuitenkaan ole esteenä ympäristödiplomin myöntämiseen. Diplomi ei vaadi täydellisyyttä. Tärkeää on katsoa eteenpäin ja miettiä, miten voimme tulla hieman paremmiksi ja miten voimme yhdessä pitää huolta Jumalan meille lahjoittamasta luomakunnasta ja planeetastamme. Jokainen seurakunta voi viestiä ympäristötyöstään omalla tavallaan. Näkyykö teidän viestinnässänne, nettisivuilla tai somessa seurakunnan ympäristövastuu?
Mitä se maksaa?
Seurakunnissa mietitään luonnollisesti kustannuksia. Ympäristöystävälliset valinnat ovat usein kalliimpia. Toisaalta energia- ja kiinteistökuluista syntyvät suurimmat säästöt. Hyvin valmisteltu kiinteistöstrategia tuo säästöjä pitkällä tähtäimellä. Seurakunnassa tehty ympäristödiplomihakemus ei sinänsä maksa muuta kuin työntekijöiden työnajan ja auditoijan palkkion verran. Se on samalla investointi potentiaaleihin säästöihin sekä tulevaisuuteen.
Kilpailemme kirkossa myös tulevaisuuden työntekijöistä. Monelle työntekijälle ympäristöasiat ovat tärkeitä. Nuoret vastavalmistuneet etsivät töitä nykyään myös merkityksellisyyden perusteella. Kristitylle merkityksellisyys löytyy helposti kirkon työstä ja toisten palvelemisesta. Joillekin merkityksellisyyteen liittyy vahvasti myös vastuu luomakunnasta. Se voi olla ratkaiseva tekijä työpaikan valinnassa ja kirkon kuvassa uskottavana toimijana yhteiskunnassa. Millään sukupolvella ei ole yksinoikeutta onnellisuuteen tai hyvään elämään. Tulevien sukupolvien onnellisuus ja elinmahdollisuudet ovat yhtä tärkeitä kuin omamme.
Sparrataan ja keskustellaan näistä asioista yhdessä. Ottakaa rohkeasti yhteyttä, jos kaipaatte koulutusta tai ihan konkreettista apua diplomin hakemiseen. Yhdessä saamme enemmän aikaan.
Tulkaa kuulemaan lisää 18.8. joko livenä tai etänä ja inspiroitumaan asiantuntijoiden ajatuksista hiilineutraaliudesta – puhumassa mm. työelämäprofessori Jouni Keronen ja professori Jyri Seppälä:
Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokous (EKK) järjestettiin Tallinnassa 14.–20.6.2023 teemalla ”Jumalan siunauksen alla”. Se kokosi edustajia 114 jäsenkirkosta: ortodokseja, anglikaaneja/vanhakatolilaisia ja protestantteja. Keskeisellä sijalla oli kirkkojen roolin tarkastelu pyrittäessä oikeudenmukaiseen rauhaan Ukrainassa, vastattaessa ilmastokatastrofiin ja pakolaisuuden/siirtolaisuuden kysymyksiin sekä yhdistettäessä voimia kristillisyyden kasvojen esiin tuomiseksi maallistuvassa Euroopassa.
Käsittelen kokouksen antia neljän avainpuheenvuoron kautta. Niiden lisäksi merkittävää oli vuorovaikutus, jumalanpalvelus- ja hartauselämä ja kuulemistilaisuudet, joissa kuultiin Ukrainan kirkkoja ja heidän pyyntönsä rukouksista muun avun lisäksi sekä selonteko Rauhan polut -hankkeesta. Ortodoksisten kirkkojen jännitteen purkaminen Ukrainassa on keskeinen osa sovinnontekoa.
Kristityt naiset muutoksen tekijöinä Valko-Venäjällä
Ensimmäisen avainpuheenvuoron käyttänyt valkovenäläinen demokratia-aktivisti Sviatlana Tsikhanouskaya antoi kasvot sikäläistä diktatuuria vastustavalle liikkeelle. Vuoden 2020 rauhanomaisessa vallankumouksessa Valko-Venäjä näytti jo kulkevan kohti uutta ja demokraattisempaa vaihetta, mutta liike tukahdutettiin väkivaltaisesti. Vallankumouksella oli naisten kasvot. Monet heistä ovat aktiivisia kristittyjä.
Keskeinen teema puheessa oli veljeys ja sisarellisuus. Ajatus kolmesta “veljellisestä kansasta” eli Venäjästä, Valko-Venäjästä ja Ukrainasta sai kuolemaniskun Venäjän aggressiivisista pommituksista Ukrainassa 24.2.22 alkaen. Todellinen veljeys ei pyri hyväksikäyttämään ja vahingoittamaan. Voiko tämän päivän maailmassa olla todellista veljeyttä? Jokainen murha on lopulta veljesmurha Kainin surmateon tapaan.
Näkyä toisenlaisesta veljeydestä kamppailussa tyranniaa vastaan Tsikhanouskaya kertoi liikkeen saaneen paavi Franciscuksen kiertokirjeestä Fratelli tutti. Tsikhanouskayan mukaan valkovenäläiset naiset ja tytöt ovat aikamme sankareita, pahan voittajia hyvällä. Rakkaus lopetti väkivallan. Esimerkiksi eräällä aktiivisella roomalaiskatolisella papilla aseina olivat usko, rukousnauha ja rukous rintamassa diktatuuria vastaan.
2022 helmikuussa valkovenäläiset palasivat kadulle protestoimaan rauhallisesti, mutta heidät otettiin kiinni väkivaltaisesti. Tsikhanouskayan mukaan he silti suorittivat ihmeitä, koska uskoivat oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja omatuntoon. Uskon ihmisten rooli oli keskeinen. Diktaattorit pyrkivät hiljentämään kirkolliset johtajat ja saamaan heidän tukensa. Tavalliset uskovat muistivat usein paremmin, mitä on olla uskon ihminen.
Tsikhanouskaya kertoi kysyneensä kirjeessä paavi Franciscukselta, miten käytännössä voisi toteuttaa visiota veljellisestä yhteiskunnasta. Uskonnollisten yhteisöjen ääni on merkityksellinen ja tärkeä. Ne voivat olla vapauttavia, tervehdyttäviä ja sovintoa rakentavia. Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja yksittäiset kristityt voivat merkittävästi edistää rauhaa yhteiskunnissa, edistää toivoa tyrannian keskellä. Moraalisesti selkärankaiset ovat uhka diktaattoreille, ja heitä tarvitaan demokratiaa rakennettaessa.
Kansainvälinen uskonnollinen yhteisö voi Tsikhanouskayan mukaan rukoilla Valko-Venäjän puolesta, tukea valkovenäläisiä ulkomailla, auttaa humanitaarisesti jne.
Miten saada tehokkuutta palvovasta yhteiskunnasta avoimempi inhimillisyydelle ja resonoivalle uskonnollisuudelle?
Tunnettu saksalainen sosiologi Hartmut Rosa puhui Euroopan sosiologisesta kontekstista. Hän teki eron kahden eri Euroopan välillä. Toinen on taloudellisen menestyksen ja kasvun Eurooppa, johon liittyy mykkä ja kylmä maailma sekä mikrotasolta makrotasolle heijastuva aggressiivinen käyttäytymismalli. Toinen on koskettava, tunteva, kuunteleva Eurooppa, joka ei kuvittele hallitsevansa kaikkea.
Rosa painotti voimakkaan ja yhdistyneen Euroopan tarvetta vastattaessa aikamme globaaleihin haasteisiin kuten ekologinen kriisi, globaali epätasa-arvo ja epidemiat. Ei tulisi luoda Euroopasta suljettua linnaketta, joka palvelee vain omia intressejään. Moderni Euroopan systeemi vaatii taloudellista kasvua, teknologista kehitystä ja kulttuurisia innovaatioita tuottaakseen itsensä aina uudelleen ja säilyttääkseen institutionaalisen status quo -tilanteen. Jatkuvan kasvun ja kiihdytyksen logiikasta seuraa ekologinen, poliittinen ja psykologinen aggressio, joka ilmenee myös itseen kohdistuvana aggressiona ja uupumisena.
Rosa kysyi, mikä olisi vaihtoehto tällaiselle vieraantumiselle omasta olemisestamme? Mikä voisi olla vaihtoehtoinen näky hyvästä elämästä? Hän kutsui tätä ”resonanssiksi” eli vuorovaikutteiseksi maailmaksi, jossa ihminen tulee 1) kosketetuksi, 2) tuntee, 3) transformoituu ja näkee, että elämässä on myös 4) kontrolloimattomuutta. Resonanssia ei voida pakottaa, varmistaa ja kontrolloida. Resonanssi liittyy 1) sosiaaliseen elämään, rakkauteen ja ystävyyteen, 2) materiaaliseen todellisuuteen, 3) omaan itseen ja 4) eksistentiaaliseen tai ylöspäin suuntautuvaan resonanssiin: uskonto, taide, luonto, historia. Kuunteleminen ja vastaaminen näiden ulottuvuuksien valossa on Rosan vaihtoehtoinen visio Euroopalle. Uskonnoilla on siinä resonanssiyhteisöinä keskeinen rooli. Teologisesti tulkittuna hän näyttäisi puhuvan Pyhän Hengen toiminnan ulottuvuuksista rakkauden, yhteyden ja totuuden Henkenä, jota ei voida kontrolloida.
Kirkoilla ei ole vain teologiaa vaan myös käytäntö, jossa voidaan kehittää tällaista vuorovaikutusta persoonien välillä eli resonanssia: rukous kääntymisenä ylös-, sisään- ja ulospäin! Kirkko jo rakennuksena virittää toisen todellisuuden aaltopituudelle. Resonanssi säilyttää persoonan itsenäisyyden. Kyse ei ole alistuvasta kaikuna toimimisesta.
Teologian rooli kirkkojen yhteiskunnallisessa toiminnassa
Aiempi Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams pohti puheensa aluksi, mitä on olla siunattu. Hän otti lähtökohdaksi Jeesuksen autuaaksijulistukset Vuorisaarnassa. Hän jatkoi Rosan pohdintoja ja totesi, että autuaat ovat jättäneet taakseen kohtalonsa omistamisen ja hallitsemisen pakon. Pakonomaisen varmistamisen sijaan he kuulevat Jumalan kutsun ja odottavat sitä.
Viides Mooseksen kirja painottaa, että menestys ei ole omien voimien varassa. Jumalan rakastava lahja on yhteisön arvon perusta. Tästä seuraa kompromissiton vastustus epäjumalanpalvontaa kohtaan, sitä, mikä on vähemmän kuin Jumala. Kyseessä on kertomus epäonnistumisesta ja paluusta todelliseen palvelukseen. Tämä on tausta autuaaksi julistuksille. Meidän tulee oppia, että identiteettimme ei ole riippuvainen siitä, mitä voimme tehdä. Molemminpuolinen hyväksyntä on perusta luottamukselle. Kulmakivi on siunaus, Jumala, jonka rakkaus ei ole vain palkkiota.
Yksi tapa määritellä teologia on Williamsille pohtia Jumalan teon ja ihmisten tekojen välistä eroa. Jos Jumalan teko asettaa meidät uuteen maisemaan, teologia kuvaa tätä maastoa. Voimme tunnistaa Jumalan teon, uuden yhteisön, uuden protokollan ja yhtäläisen oikeuden. Yhteisö välittää eteenpäin Jumalan antamaa elämää, vapauttaa toisia Jumalan nimeen. Kyseessä on kertomus, joka ei avaudu vain menneisyydestä vaan myös tulevaisuudesta. Kristittyjen yhteisössä osittaisesti toteutuva on mahdollista koko luodulle elämälle.
Kristillisen yhteisön eläminen teologisesti on elämistä dialogissa ehtoollisen edustaman lahjoittavan rakkauden todellisuuden kanssa. Elämme myös ristin alla. Narratiivi jumalallisesta uskollisuudesta avautuu tätä kautta. Halu antaa anteeksi on tärkeää. Opimme elämään rakkauden mukaan, koska rakkaus on oikea vastaus maailmaan, jossa olemme. Jumalan teko Jeesuksessa tekee meistä ajanmukaisia. Liturgia on muotoutumisprosessi sen näkemiseksi, mihin Jumala tahtoo meidän sijoittuvan. Se helpottaa näkemään, mitä kulttuuriset tarinat pyrkivät vaientamaan tai hämmentämään. Se auttaa näkemään heikot ja kärsivät. Rukous ja toivo on tulosta liturgisesta toiminnasta, pysymisestä luottamuksessa Jumalan aktiiviseen läsnäoloon luomakunnassa.
Kirkolla on oma tarinansa. Sen teologinen elämä perustuu liturgiseen elämään. Kirkko ei omista kertomusta kunniakkaasta menneisyydestä vaan Jumalan antamasta tulevaisuudesta, muuttumattomasta tarkoituksesta. Ihmisen on uskoton, mutta voimme olla jumalallisen lahjan varassa. Siunaus, jonka saamme, ja jota tarjoamme, on todistusta valtakunnan todellisuudesta ja läsnäolosta, jota mikään luotu ei voi tuhota. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Patriarkka Bartolomeos: myötätunto kristillisen Euroopan elävöittäjänä
Ekumeeninen patriarkka kuvasi nykyistä monikulttuurista Eurooppaa, jossa perinteiset kirkot ovat menettäneet asemiaan. Uskonto on monessa paikassa vähemmistöjen asia. Hän kysyi, mikä rooli uskonnolla ja ekumeenisella liikkeellä on tällaisessa Euroopassa?
Patriarkka nosti ensiksi esiin niin sanotun ”uuden ekumenian”, jossa luodaan uudenlaisia liittoutumia kirkkojen välillä perinteisten arvojen pohjalta. Tällaisessa liittoajattelussa Venäjän ortodoksinen kirkko voidaan usein nähdä hengellisenä johtajana. Patriarkka Bartolomeos näki kuitenkin tällaisen ajattelun lopulta anti-ekumeenisena jakautumisen ja tuhon voimana. Se tulee hänen mukaansa esiin Venäjän brutaalissa hyökkäyksessä Ukrainaa vastaan, ”jumalatonta ja sekulaaria länttä” vastaan. ”Uusi ekumenia” lietsoo polarisaatiota kulttuurisodassa toisin kuin ekumeenisessa liikkeessä, jossa vuosisatojen jakautumisen ja epäluulon jälkeen todettiin, että usko Jeesukseen Kristukseen riittää perustaksi dialogiin.
Miten vastaamme? Patriarkan mukaan meidän tulee omaksua nöyryyden asenne. Emme ole seuranneet Jeesuksen palvelevaa esimerkkiä; liian usein olemme vaatineet etuoikeuksia, voimaa ja vaikutusvaltaa pikemmin kuin palvelleet hauraita ja diskriminoineet itsensä Kristuksen veljissämme ja sisarissamme. Kun kirkot ovat solmineet liian läheisen suhteen valtion kanssa, historia opettaa, että tällaiset edut maksavat.
Maahanmuutto on vahvistanut puhetta kristillisestä Euroopasta. Se ilmentää kuvaa idealisoidusta menneisyydestä ja kristillisestä kulttuurista. Kristinusko on tuonut paljon hyvää, mutta ajatus kristillisestä Euroopasta on myös johtanut väkivaltaan kristittyjen kesken valtakamppailussa Euroopasta.
Yksi kysymys, joka on polttava, on, mitä tarkoitamme kristillisellä Euroopalla demokraattisessa Euroopan unionissa. Miten toteutamme kristillistä Eurooppaa nykyisessä poliittisessa kontekstissa? Kristilliset yhteisöt tuntevat usein itsensä uhatuiksi, jolloin on kiusaus liittyä poliittiseen autoritaarisuuteen. Meidän kuitenkin tulisi todistaa yhteisöstä, jonka Kristus on antanut. Eromme eivät saa peittää ykseyttämme. Meidän tulisi toimia kansalaisyhteiskunnan hyväksi, jossa yhteinen hyvä ylittää kansalliset rajat, kaikki ihmiset edistävät oikeudenmukaisuutta, julistaa evankeliumia köyhille, parantaa särkyneet sydämet, julistaa vapautta vangituille, päästämällä alistetut orjuudesta. Tämä olisi patriarkan mukaan tie kristillisten Euroopan elävöittämiseksi.
On talvisen tiistain aamuyö. Yöpöydälläni oleva puhelin pirahtaa soimaan. Tajuntani nousee hitaasti unimaailmasta. Ensin en ymmärrä soittaako joku, vai ilmoittaako puhelimen herätyskello, että on aika nousta. Katson kelloa. Se näyttää olevan neljä. Vastaan puhelimeen. Sairaanhoitaja lasten teho-osastolta soittaa kertoakseen, että hetkeä aiemmin osastolla on kuollut viisivuotias lapsi. Lapsen äiti ja isä tarvitsevat tukea ja ovat halukkaita saamaan sitä. Sanon tulevani pikapuolin, asun melko lähellä sairaalaa.
Astun kylmään pakkasyöhön. Hengitykseni höyryää ja kykenen kuulemaan, kuinka kenkäni narskuvat pihan lumista pintaa vasten. Olen hetkessä autotallilla ja suuntaan auton kohti yliopistosairaalaan mäkeä. On hiljaista, ei muuta liikennettä. Muutaman minuutin kuluttua olen sairaalan pihalla, sen lähes tyhjällä parkkipaikalla. Etäisyyttä autoni ja sairaalan sisäänkäynnin välillä on vain muutamia metrejä. Astun ulos ja jälleen korvani tavoittavat yllättävän tarkkarajaisesti askelteni talvisen ääneen pakkaslumista maanpintaa vasten. Ulko-ovi avautuu automaattisesti ja astuessani aulaan tervehdin vahtimestaria. Kohta olen hissin luona, joka kuljettaa minut korkeuksiin lasten teho-osastolle.
Astuessani osaston aulaan kestää hetken, että silmäni tottuvat hämärään. Yöaikaan ainoastaan välttämättömät valaisimet luovat oman kelmeän, oudon valonsa. Aulan keskellä on hoitajien kansliapiste. Minulle soittanut hoitaja tulee luokseni. Hän kertoo, että omaisten huoneessa ovat lapsen äiti, isä ja äidin ystävätär. Hän kertoo myös lapsen kuolinsyyn. Pienen ihmisen elämä päättyi kovin äkkiä, lähes varoittamatta.
Sakeaa ilmaa ja keinutuoli
Omaisten huone sijaitsee osaston toisella puolella. Astelen käytävää, pysähdyn ovelle ja koputan. Astun sisään ja tunnen, että huoneen ilma on sakeaa. On hankala hengittää. Ilman tekee sakeaksi se, että huone täyttyy tuskasta, luopumisen tuskasta. Ovea vastapäätä sohvalla istuu lapsen isä ja ovesta oikealla lapsen äiti ja äidin ystävätär. Esittelen itseni ja istun isän viereen. Puhumme jotain, mutta se ei ole kertomuksen kannalta tärkeää. Hetken kuluttua oveen koputetaan. Sairaanhoitaja on ovella. Hän katsoo äitiin ja sanoo ainoastaan: voi tulla. Äiti nousee ja seuraa hoitajaa käytävään. Katson ensin isää, sitten äidin ystävätärtä. He eivät sano mitään, vaan istuvat hievahtamatta paikoillaan. En kysy mitään vaan nousen ja seuraan äitiä. Isä ja ystävätär jäävät sijoilleen. Tämä jää vaivaamaan minua.
Ensin lyhyt käytävän osa, sitten pitkä ja suora käytävä. Käytävän loppuosa avautuu hoitotilaksi. Hoitotilassa on vuode ja vuoteella värikkääseen peittoon kääritty pieni ja hauraan oloinen lapsi. Lapsi on kuollut. Saan kuulla, että värikäs peitto on lapsen oma, kotoa tuotu. Hoitaja sanoo äidille toisen lyhyen lauseen: saa ottaa. Äiti ymmärtää, että hän saa ottaa lapsen syliinsä. Hän nostaa lapsen varovasti vuoteelta, käännähtää ympäri ja istuu vuoteen viereen tuotuun puiseen keinutuoliin. Muistan ajatelleeni, mistä keinutuoli on siihen tuotu.
Mikä minä luulen olevani?
Äiti alkaa keinua hyvin hiljaa lapsi sylissään. Huoneen hämärä valaistus saa kaiken näyttämään epätodelliselta, kummalliselta. Seison äidin vierellä, vaiti. Huomaan ajattelevani, että minulla ei ole paikkaa äidin vieressä. Minut valtaa tunne, että minulla ei ole oikeutta olla tässä. Tähän hetkeen ei mahdu muita kuin äiti ja lapsi. Tämä hetki on intiimi. Tämä hetki on heidän.
Isä meidän
Äiti keinuu edelleen. Hän katsahtaa minuun ja kysyy: voimmeko rukoilla Isä meidän-rukouksen? Häivähdyksen omaisesti mieleeni pyrkii ajatus, että edes Isä meidän-rukous ei mahdu tähän hetkeen. Sille ei ole tilaa äidin ja lapsen välissä. Jo tuon ajatuksen aikana alamme rukoilla, yhdessä. Rukouksen jälkeen keskustelemme, välillä olemme vaiti. Mistä keskustelimme, ei ole tämän kertomuksen kannalta tärkeää.
Miksi?
Miksi kerron tästä tapahtumasta? Tapahtumasta on vuosia. Pienten lasten kuolemantapauksia oli ollut ennen tätä ja niitä on ollut tämän jälkeen. Miksi jotkut yksityiskohdat kertomuksen sisällä ovat niin tarkkarajaisia ja selkeitä? Miksi muistan höyrystyneen hengitykseni tai lumessa narskuvat kenkäni? Miksi muistan hoitajan lyhyet lauseet tai omaisten huoneen ilman sakeuden? Miksi lapsen peiton värityksen ja keinutuolin olemassa olon? Miksi juuri tämä tapahtuma jäi minuun kiinni?
Siksi
Tämä äiti ja hänen lapsensa eivät kulje mukanani siksi, että tämän lapsen kuolema olisi järkyttävämpi kuin muiden, joissa olen saanut olla mukana. Ne ovat kaikki koskettavia itselleni ja järkyttäviä heidän perheilleen. Tämän tarinan keskiössä olen itse. Tämän tarinan keskiössä olen kahden kyseenalaistavan kysymyksen kautta. Toisessa kysyn oikeutukseni perään olla edes samassa tilassa äidin ja lapsen kanssa. Toisessa epäilen Isä meidän-rukouksen oikeutusta. Kummankin kysymyksen nostamien pohdintojen kautta, koen kasvaneeni ammatillisesti.
Ensimmäinen kysymys auttoi ymmärtämään sen, etten voi itse määritellä kohtaamisten oikeutusta tai niiden onnistumista, eli hoitavuutta. Ne voi määritellä ainoastaan kohdattava itse, eli kokija. Oikeutus nousee kohdattavan tarpeesta eli kutsusta ja onnistuminen hänen kokemuksestaan. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole kykenevä itse arvioimaan omaa asiantuntijuuttani, ammattitaitoani tai osaamistani. Puhumattakaan yliarvioimisesta. Ne mitataan kokijoiden toimesta yhä uudelleen ja uudelleen seuraavissa kohtaamisissa.
Pappina pelästyin ajatustani Isä meidän-rukouksen oikeutuksesta. Erityisesti siksi, että lapsen äiti pyysi sitä. Mikä olen pappina, jos edes lausumattomassa ajatuksessa kyseenalaistan uskomme juurirukouksen. Tämän pohdinta valmisti armollisuuteen itseäni ja omaa inhimillisyyttäni kohtaan. Se antoi luvan inhimillisille ajatuksille. Tämän ymmärtäminen on auttanut paljon eri kohtaamistilanteissa ja ihmisten elämän ääritilanteissa. Tämä vapautti siitä, että isän ja ystävättären käyttäytyminen jäi vaivaamaan mieltäni. Heidän asiansa ei ole minun, vaan heidän asiansa.
Harri Heinonen sairaalapappi, työnohjaaja TYKS, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä
Partiokolo, nuotiotulet, lippukunnanjohtaja. Kirkkoherran kirkossa kaikuvat saarnat, joista kuulin, että Jumala rakastaa. Nuoriso-ohjaajan valoisat aamunavaukset ala-asteen aulassa. Pääsiäisen tapahtumat eloon nukketeatterina. Diakonissa, joka kylällä kysyi, pärjätäänkö me, kun oli kuullut äidin keuhkokuumeesta. Joulumyyjäisten vilinä, kolehdin keruu partiosinisissä. Lastenleirin vastuutehtävät, riihikirkko, uimaranta. Teltta-ripari, ensimmäinen ehtoollinen…
Siinä listan alkua, kun mietin, mistä aineksista oma kirkkomielikuvani on syntynyt. Ja tuossa oltiin vasta 80-luvun alussa. Seurakunnan kohtaamisten ja kokemusten listani on pitkä – ja rakas – ja alan sen suhteen olla jo jonkinasteinen poikkeusyksilö. Yhä useamman mielikuva Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja lähiseurakunnastakin kun syntyy pääasiassa jonkin median välityksellä[i].
Mielikuvalla on merkitystä
Jokaisella suomalaisella on kuitenkin jokin mielikuva ev.lut. kirkosta. Ja sillä mielikuvalla, jota maineeksikin kutsutaan, on merkitystä isommin kuin usein tiedostammekaan. T-median tekemä Luottamus ja maine -tutkimus muistuttaa, että kirkkomielikuva vaikuttaa muun muassa ihmisen kykyyn luottaa kirkkoon sekä halukkuuteen maksaa kirkollisveroa, kuunnella kirkon kantoja, työskennellä kirkossa, puhua siitä myönteisesti ja olla kirkon puolella tarvittaessa[ii]. Teologi minussa muistuttaa, että kielteinen mielikuva estää siis myös evankeliumin leviämistä. Korvat sulkeutuvat viestiltä, jos viestin lähettäjä koetaan vaikkapa epäluotettavaksi ja vastuuttomaksi.
Mielikuvaa kirkosta, rohkeasti yritysmaailman termein sanottuna kirkon brändiä, emme voi ihmisten päähän rakentaa, sillä se muotoutuu täysin yksilöllisesti jokaisen omassa kokemusmaailmassa. Kirkon brändi on siis yhteenlaskettu käsitys kaikista asioista, kohtaamisista ja viesteistä, jotka ihminen on kirkosta ja seurakunnasta tavalla tai toisella kokenut.[iii]
On kuitenkin myös niin, että me kaikki, jokainen kirkon työntekijä, luottamushenkilö ja seurakuntalainen, rakennamme tuota kuvaa kanssaihmistemme mieliin. Jokainen kirkkoon liitetty viesti, jokainen kohtaaminen rakentaa mielikuvaa kirkosta ja seurakunnasta. Siksi on syytä aika ajoin tietoisesti miettiä, millainen tuo mielikuva yleisesti on, ja millainen sen pitäisi olla. Millä keinoin saisimme kirkosta näkyviin ja kuuluviin kaiken sen hyvän, jota kirkko oikeasti tekee, viestii ja on? Miten kirkko ja seurakunta voisi olla yhä tunnistettavampi ja läheisempi nykyajan ihmiselle?
Brändipöhinää ja ikävät asiat maton alle?
Markkinamaailman termien käyttö kirkossa harmittaa monia. On vakavasti otettavia teorioita, joiden mukaan termien käyttö tuo kirkkoon mukanaan yritysmaailman ideologiat, joissa on toki sellaistakin, jota Kristuksen kirkkoon ei pidä liittää.
Jotkut näkevät brändityön ylimääräiseksi pahaksi, joka peittoaa alleen oikean työn Kristuksen kunniaksi ja ihmisten parhaaksi. On myös käsityksiä, jonka mukaan brändityöllä vain lakaistaan maton alle organisaation ikävät asiat ja kritisoitavat kohteet.
Nämä huolet on otettava vakavasti. Mutta niiden alle en haluaisi kenenkään lannistuvan. Kirkko nimittäin yksinkertaisesti ansaitsee mielikuvan, joka vastaa todellisuutta. Tämän tukemiseksi me tarvitsemme entistä parempia työkaluja, jotta tietoisesti pystyisimme kehittämään kirkon brändiä vastaamaan sitä hyvää, mitä kirkko on ja tarjoaa. Tarvitsemme yhteisesti sovittuja, tunnistettavia elementtejä, jotka tukevat meidän kaikkien työtä ja viestintää.
Kohti selkeämpää viestinnän äänensävyä, tunnistettavampaa ilmettä?
Tälle matkalle me nyt olemme lähdössä: tietoisesti miettimään, miltä kirkko näyttää, miltä se kuulostaa ja miten saisimme mielikuviin mukaan sen huikean työn, kohtaamisen, läsnäolon, levon ja armon, jota kirkolla on ihmisille tarjottavana.
Kesän korvalla (2023) on Kirkon viestinnän johdolla käynnistetty projekti, jonka tarkoituksena on tiivistää ja kehittää kokonaiskirkon brändiajattelua, sitoa yhteen eri puolilla kirkkoa jo tehtyä ja tehtävää ilme- ja mielikuvatyöskentelyä sekä skarpata kokonaiskirkon ilmettä ja laajentaa graafinen ohjeisto ”design-järjestelmäksi”. Design-järjestelmä on käytännössä työkalupakki ja materiaalipankki avuksi ja tueksi arjen (ja juhlankin!) viestintään kirkossa. Sen on tavoitteena olla valmiina vuoden 2024 keväällä.
Tavoitteena on kirkastaa kokonaiskirkon ilmettä ja viestinnän äänensävyä niin, että viestin ytimessä on Kristus, ja viestinnän ytimessä on ihminen. Tavoitteena on myös, että ilme ja viestit kuvastavat tämän päivän todellista kirkkoa ja puhuttelevat ja koskettavat erityisesti millenniaaleja ja myös muita kuin kirkon sisäpiiriä.
Kirkon yhteisen ilmeen kehittämisellä pyritään myös ratkaisemaan käytännön viestinnän haasteita, joita nykyinen hajanainen logomaailma on vuosien varrella nostanut esiin. Kehittämisessä hyödynnetään laajasti viime vuosien tutkimustietoa ja kirkon strategisia suuntaviivoja.
Mukaan pilotiksi tai muuten vaikuttamaan?
Hankkeessa on mukana useita pilottiseurakuntia ja -yhtymiä, mutta mukaan mahtuu vielä! Lisäksi pilotoidaan ainakin yhtä työalaa ja myös yhden organisaatioilmeen liittymistä kokonaiskirkon ilmeeseen. Jos ilmeen kehittäminen esim. omassa seurakunnassasi on ajankohtaista, tulkaa mukaan pilotiksi. Jos tällainen vahvempi sitoutuminen hankkeessa kiinnostaa, ole yhteydessä!
Mukaan vaikuttamaan pääsee myös kevyemmin. Tietoa ja ajatuksia keräämme kaikilta halukkailta ensin kyselyllä, joka on auki elokuun loppuun saakka. Syksyllä järjestetään verkossa avoimia työpajoja[iv], joissa päästään jo oikeasti miettimään, miltä kirkko ja sen viestinnällinen olemus näyttää ja kuulostaa. Kun ilme ja siihen liittyvät elementit alkavat konkretisoitua, kerätään kommentteja jälleen uudella kyselyllä, myös ns. kohderyhmiltä.
[ii] T-median syksyllä 2022 tekemän Luottamus ja maine -tutkimuksen mukaan kirkon nauttima sidosryhmätuki on ollut hienoisessa laskussa. Selkeintä lasku on ollut halukkuudessa kuunnella kirkon kantoja. Kirkon jäsenten keskuudessa luottamus kirkkoa kohtaan on heikentynyt ja ei-jäsenten keskuudessa parantunut.
[iii] Ks. esim. Pekka Ruokolainen: Brändikäsikirja, Helsingin seudun kauppakamari, 2020.
[iv]Varaa jo kalenteristasi joko 27.9. klo 9.15–12.00 tai 3.10. klo 12.30–15.30. Näissä ajankohdissa järjestetään Teams-työpajat, joissa työstetään kirkon yhteistä viestinnällistä ilmettä ja ääntä. Lisää tietoa tulossa lomien jälkeen.
Ensin olin aikeissa kirjoittaa kuningas Charles III:n kruunajaisista, kun kyseessä sentään oli vuosikymmenten jumalanpalvelustapaus. Poikkeuksellista nähdä suoraan kotisohvalta niin ainutlaatuista ja historiallista jumalanpalvelusta. Ja miten kauniisti siinä yhdistyikään muinaisuus ja nykyaikaisuus! Kruunajaisilla on ollut kristillisessä Euroopassa vuosituhantiset perinteet, jotka monarkian kadotessa hävisivät kuin monet uhanalaiset eläinlajit. Viimeinen kristillisin menoin kruunattu monarkki sinnittelee Iso-Britanniassa kuin lintuharvinaisuus.
Muissa maissa, kuten Ruotsissa, perinteisistä kruunajaisseremonioista on luovuttu. Tuskin olet nähnyt valokuvaa kruunupäisestä Kaarle XVI Kustaasta, eikä hän käytäkään kruunua, koska häntä ei ole kruunattu. Eivät käytä myöskään hovin daamit, pitävät tyylin vuoksi silti kruunulta näyttäviä hiuspantoja. Kruunuja taitaa heillä kuitenkin kulua samaan tahtiin kuin virkaveljellään puntia.
Ajattelin pohtia hieman kirkkohäitä. Ne ovat kruunajaisten tapaan länsimaissa nopeasti katoavaa kansanperinnettä. Kirkkohäät ovat kuuluneet Suomessa varsinkin kesäjuhlien kuvastoon, mutta tilanne on nopeasti muuttumassa. Kirkollisten vihkimisten määrä on pudonnut 30 vuodessa 80 prosentista nykyiseen 42 prosenttiin. Siis minun lapsuudessani lähes kaikki menivät kirkossa naimisiin, nykyään vain kaksi viidestä. Eli todennäköisemmin kirkkohäille sanotaan ei. Ja tämä pudotus tapahtui todella nopeasti, vain parissa kymmenessä vuodessa.
Ilmiö johtuu kahdesta seikasta: ensiksikin ihmiset eivät koe kirkkoa enää merkitykselliseksi ja moni on eronnut kirkosta. Toiseksi kirkon oman lainsäädännön vuoksi kirkollisesti voidaan vihkiä vain, jos molemmat ovat kirkon jäseniä. Vaikka toinen vihittävä kuuluisi kirkkoon, niin koska todennäköisesti toinen ei kuulu, vihkiminen täytyy suorittaa jossain muualla kuin kirkossa.
Ehdotus ja sen käsittely
Tähän jälkimmäiseen ongelmakohtaan Helsingin hiippakuntavaltuusto halusi tehdä kirkolliskokouksessa muutoksen. Ehdotuksen takana oli Paavalin seurakunta Helsingissä, jonka alueella enää alle puolet ovat seurakunnan jäseniä. Ongelma on siellä varsin akuutti. Ehdotuksena oli, että kirkolliseen vihkimiseen riittäisi vain toisen vihittävän kuuluminen kirkkoon.
Aloitteen perusteissa nostetaan esiin, että jos puoliso ei ole kirkon jäsen, nykykäytäntö rankaisee jäseniään, kirkko menettää mahdollisuuden kohdata ja julistaa evankeliumia jäsenilleen, pappien vihkioikeus voi olla tulevaisuudessa uhattuna, moniuskontoisessa yhteiskunnassa on vaikea tulkita ”muuta kirkkokuntaa” ja olisi tarpeen vahvistaa näin myös uskontodialogia.
Kun aloite kiersi erilaisia valiokuntia, niin asiassa ei nähty teologista estettä. Kautta kirkon historian on vihitty sellaisia pareja, joista toinen ei ole ollut edes kastettu. Kirkolle kaikissa toimituksissa on aina läsnä teologinen ja hengellinen aspekti sekä jumalanpalvelusluonne. Toimitukset ovat samalla myös kirkon jäsenien oikeuksia. Toisaalta uusi tilanne tarvitsisi varmasti paljon ohjeistusta ja tukimateriaalia.
Lakivaliokunta kuitenkin asettui pääosin vastustamaan esitystä. Lausunnossa nähtiin, että aloitteen pointit hyvinkin totta, mutta samalla muutoksen kautta poistuisi merkittävä syy liittyä kirkkoon. Toiseksi muutoksella voisi olla vaikutus rippikoulun suosioon, kun toiselta vihittävältä ei enää sitä vaadittaisi. Kolmanneksi nähtiin uhkana, että muiden uskontojen perinteitä pyrittäisiin yhdistämään kristilliseen vihkitoimitukseen. Neljänneksi olisi poikkeavaa, jos kirkollinen toimitus avattaisiin kirkkoon kuulumattomille ja muiden uskontojen edustajille. Lakivaliokunnan mielestä kirkollinen siunaus kuitenkin palvelee niitä, joilla ei ole mahdollista nykytilanteessa mennä kirkollisesti naimisiin.
Toukokuun kirkolliskokouksessa käytiin asiasta vilkasta keskustelua, ja esitys lopulta hylättiin, kun tarvittavaa määräenemmistöä ei saatu kasaan. Keskustelu paljasti eri näkökulmia asiaan. Yhtäältä pelättiin, että nykykäytäntö sulkee kirkon ovet ihmisiltä ja korostettiin miten teologista estettä asiaan ei ole. Toisaalta tuettiin lakivaliokunnan lausunnon päätelmiä: Se on yksi tärkeä syy kuulua ja liittyä kirkkoon tai käydä rippikoulu, kristityn tulisi mennä naimisiin toisen kristityn kanssa, ja miten viime vuosikymmeninä on levennetty, lievennetty ja loivennettu kirkon jäsenyyden ehtoja.
Arviointia
Jäin miettimään puheenvuoroja ja esitettyjä argumentteja. On totta, että monelle kirkon jäsenyydessä tärkeää on kirkolliset toimitukset. Itse asiassa se on syistä tärkein. Mutta on huomattava, että se ei ole tärkeä syy liittyä kirkkoon vaan pysyä kirkon jäsenenä. Voi hyvinkin pohtia, että mitä tarkoittaa yhä yleisemmät tilanteet, jossa kirkon jäsenet eivät pääse osaksi kirkollisista toimituksista.
Avioliittoon vihkiminen ei myöskään näytä tukevan kirkon jäsenyyttä kirkkoon kuulumattomien parissa. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vuosina 2017–2019 kirkollisesti vihityistä 4 % liittyi sen vuoksi kirkkoon, ja näistä noin puolet erosi sitten uudestaan vuoden sisällä vihkimisestä. Käytännössä monille prosessi kirkkoon liittymiseen on vaivalloinen, yhä useammalle ylitsepääsemätön.
Naimalupa syynä rippikoulun käymiselle herättää myös kysymyksiä. Yksittäin kysyttynä kirkkohäät on yksi rippikoulun käymisen syy kummiuden, kavereiden ja hauskanpidon rinnalla. Mutta samalla on huomattava, että yhä useampi rippikoulun käynyt ei lopulta haluakaan mennä kirkossa naimisiin ja kastaa lapsia. Tai edes kuulua kirkkoon. Eikä siksi pääse kummiksikaan.
Entä onko kirkossa loivennettu jäsenyyden ehtoja? Tämä riippuu luultavasti näkökulmasta. Historiallisesti tarkasteltuna kirkon jäsenyys on ollut avioliiton sivujuonne. Kristinuskon alkuaikoina liitto pohjautui kihlaukseen ja avioliiton kristillisyys ehtoollisyhteyteen. Avioliitto-oikeuden loi molemminpuolinen suostumus ja kirkollinen siunaus tapahtui vasta avioliiton alettua. Kristillinen elämä oli avioliiton tavoite, ei lähtökohta. Lähtökohta oli puolisoiden välisessä yhteydessä, jonka kruunasi yhteyden toteutuminen perheenä. Lutherillekin avioliitto perustui kihlaukseen ja avioyhdyntään eli copula carnalikseen. Kirkolla toki oli tarve säädellä ja määritellä avioliiton solmimista yhdessä yhteiskunnan kanssa, ja äärimmilleen siinä mentiin puhdasoppisuuden aikaan, jolloin vihkikaavojen rukoussisältöjä ja jumalanpalvelusluonnetta pyrittiin painamaan minimiin ja pappi oli ennen muuta maallinen viranomainen. Sittemmin ihmisten elämäntilanteiden ja kirkon itseymmärryksen vahvistaminen tuli vallitsevaksi trendiksi ja hyvä niin. Kun kehitystä tähän päivään katsoo, niin minusta kirkossa on loiventamisen sijaan pyritty ennen kaikkea parantamaan jäsenyyden ehtoja.
En tosin näe Paavalin seurakuntaneuvoston esitystäkään täydellisenä. En usko, että kirkon jäsenyysehtojen lieventäminen tässä tapauksessa nostaa jäsenmäärän nousuun. En usko, että kirkkohäät olisivat sellainen asia, joka yksinomaan houkuttelisi kirkon jäseneksi tai evankeliumia kuulemaan. Uskontodialogi ja evankeliumin julistaminen sopivat myös huonosti samaan huoneeseen. Kuten Kirkolliskokouksen puheenvuoroissa todettiin, paljon parempia jäsenhankintakeinoja kyllä löytyy.
Suojelutoimilla on kiire
Oma näkemykseni aiheesta liittyy lähes viidentoista vuoden pappisuraan ja yli kymmenen vuoden kokemukseen Helsingissä järjestettäviltä häämessuilta. Siis tapahtumasta, jossa tulevat vihkiparit pääsevät tutustumaan ajan trendeihin ja hääalan toimijoihin. Vastasin siellä kirkkohäitä markkinoivasta esittelypisteestä yhdessä pääkaupunkiseudun seurakuntien kollegoiden kanssa. Päällimmäisin ja lisääntyvin kokemus on ollut, että yhä harvempi häitä suunnitteleva enää suunnittelee kirkkohäitä. Pääsyynä on juuri se, että toinen puolisosta ei kuulu kirkkoon. Silti halua vielä olisi paljon. Yhä harvempi vaivautui järjestämään siviilivihkimisen jälkeen erillistä avioliiton siunaamista, kun muut toimijat pystyvät nykyään räätälöimään siviilitilaisuudesta merkityksellisemmän, henkilökohtaisemman, vaivattomamman. Ja kun tapakulttuuri viimein kuolee, niin uusi normaali korvaa vanhan, ja kirkkohäät alkavat käydä yhä harvinaisemmaksi ja uhanalaisemmaksi.
Oman kokemukseni ja parhaan ymmärrykseni pohjalta asetun kyllä Paavalin seurakuntaneuvoston esityksen kannattajaksi. Minusta muutos pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Teologisia esteitä ei ole ja avioliitto on aina elänyt ajassa. Ytimessä on puolisoiden keskinäinen yhteys, eikä kirkon ole ollut tarpeen tai mahdollistakaan määritellä kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa. Kristillinen avioliitto tarkoittaa aitoa ihmisten välistä yhteyttä, joka mahdollistaa samalla kasvun syvempään yhteyteen Jumalan kanssa.
Toivottavasti kirkkohäille ei käy kuten monille eläinlajeille, että se ymmärretään pelastaa vasta sitten, kun se on lähes uhanalainen ja kadonnut. Ehkä nyt ehtisi kääntää jokainen kivi, jolla viedään kirkon asemaa ja kirkollista vihkimistä eteenpäin ajassa?
Kuningas Charlesin kruunajaisissa voitelu alttarilla tapahtui kauniin sermin suojassa. Sermiin oli kirjailtu Juliana Norwichlaisen kuuluisat sanat: ”Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi”. Siinä hyvää vihkiteologiaa kaikille kesähäitään suunnitteleville ja meille muillekin.
Henri Järvinen Jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
Kirkon ilmastostrategiaa valmistellut työryhmä, edessä vasemmalla puheenjohtaja, FT Laura Riuttanen,
Kirkkomme on asettanut tavoitteekseen olla hiilineutraali vuonna 2030. Monilla kunnilla on tavoitteenaan sama vuosi, Turulla jo vuotta aiemmin. Suomi on säätämänsä ilmastolain avulla tulossa hiilineutraaliksi vuonna 2035.
Evankelis-luterilaisen kirkon tavoitteen asetti arkkipiispa Tapio Luoman johdolla kokoontunut kirkkohallituksen täysistunto helmikuussa 2019, kun se hyväksyi kirkon energia- ja ilmasto-ohjelman Hiilineutraali kirkko 2030. Kirkolliskokous päätti viime marraskuussa tehdä hiilineutraalista kirkosta kärkihankkeen vuosiksi 2023–2025.
Tähän asti tapahtunutta: tilannekuvasta toimenpiteisiin
Kirkolliskokous myönsi hankkeelle varoja jo vuosiksi 2019–2020. Aloitimme kokonaistilanteen kartoituksella ja ilmeisimmästä ja vaikutuksiltaan suurimmasta ongelmasta, fossiilisen energian käytöstä osassa seurakunnan rakennuksia.
Seurakuntien metsien hiilivarat ja hiilinielut kartoitettiin vuosina 2019–2020. Kartoitus tilattiin Luonnonvarakeskukselta eli Lukelta. Tulokset olivat samansuuntaisia kuin koko maata koskevissa kartoituksissa. Seurakuntien metsät eivät tuo helppoa ratkaisua hiilineutraalisuuden tavoitteeseen, vaan niiden toimintaan hiilinieluina ja varastoina tulee kiinnittää huomiota.
Metsät eivät toki ole vain hiilen nielu tai varasto. Ne ovat se paikka, jolla on ratkaiseva merkitys maamme luonnon monimuotoisuudelle. Ne ovat monelle suomalaiselle pyhiä, metsä on tunnetusti suorastaan kirkko. Ja niillä on monelle seurakunnalle myös suurta taloudellista merkitystä.
Tilasimme metsätutkimuksia tekevältä yritykseltä, Tapiolta, seurakuntien käyttöön metsäsuunnitelmien kilpailutusohjeet. Ne auttavat seurakuntia kilpailuttamaan käyttöönsä laadukkaat metsäsuunnitelmat, joissa myös luonnon monimuotoisuus ja ilmasto on otettu huomioon.
Vuosina 2020 ja 2021 täystoiminen talotekniikan asiantuntija työskenteli ja oli tukemassa seurakuntien kiinteistöjen siirtymistä fossiilisen energian käytöstä uusiutuvaan. Siirtymään on osoitettu myös rahallista apua sitä hakeneille.
Seurakunnille ja seurakuntayhtymille on laadittu kiinteistöstrategiamalli ja -ohje. Seurakuntia ohjeistetaan muun muassa parantamaan rakennusten energiatehokkuutta sekä mittaamaan ja seuraamaan tilojen käyttöastetta. Uusien tilojen suunnittelussa hiilijalanjäljen laskennan tulisi kattaa rakennuksen koko oletettavissa oleva elinkaari.
Kirkon oma kiinteistöjärjestelmä Basis on otettu laajasti käyttöön seurakunnissa. Järjestelmän kautta on mahdollista muun muassa seurata kiinteistöjen energiankulutusta.
Kirkon eläkerahasto (KER) on sitoutunut vastuulliseen sijoittamiseen ja osallistuu aktiivisesti ilmastonmuutostyöskentelyyn. Kirkon eläkerahasto tavoittelee hiilineutraalia sijoitussalkkua vuoteen 2035 mennessä uuden ilmastostrategiansa mukaisesti.
Vuonna 2023 Kirkkohallituksessa työskentelee täystoiminen asiantuntija, pastori Irene Erkko, joka tukee ja neuvoo seurakuntia ryhtymään Kirkon ympäristödiplomin hankkimiseen tai jo olemassa olevan uusimiseen, kun sen viiden vuoden voimassaolo päättyy.
Kirkon hiilijalanjälki – mittarit ovat vielä epätarkkoja eivätkä kerro työn tuloksista
Kirkon hiilijalanjälkiluku on laskettu. Vuoden 2019 päästöt olivat noin 215 tuhatta ekvivalenttitonnia hiilidioksidia. Luku putosi koronavuonna 2020 noin 207 tuhanteen tonniin, mutta nousi jo vuonna 2022 reiluun 240:een tuhanteen tonniin.
Kyseinen luku ei kuitenkaan vielä kuvaa koko todellisuutta. Se perustuu ostolaskuihin eli euromääriin. Kun seurakunnat ja kirkko käyttää euron, se lasketaan päästönä. Vielä ei ole ollut mahdollisuutta erotella vaikkapa käytetyn sähkön laatua tai poistaa inflaation vaikutusta. Eli jos uusiutuva sähkö olisi fossiilisilla tuotettua kalliimpaa, sen hankintaan siirtyminen näyttäytyisi hiilidioksidipäästöjen lisääntymisenä.
Kehittelemme osana kärkihanketta parhaillaan tarkempia mittareita, jolla voitaisiin seurata luotettavasti tietä kohden hiilineutraalisuutta. Mittarien tulee olla luotettavuuden lisäksi helppokäyttöisiä.
Tänä vuonna 2023 valmistuu koko kirkkoa ja seurakuntia varten tiekartta, joka viitoittaa tietä kohden hiilineutraalisuutta.
Vuosiksi 2024–2025 rekrytoidaan talotekniikan asiantuntija, joka tukee seurakuntia tiellä hiilineutraalisuuteen.
Ilkka Sipiläinen Yhteiskunnan ja kestävän kehityksen asiantuntija, rovasti Kirkkohallitus
”Mut se on yhteistä pomossa ja rengissä, ne ei elämästä selviä hengissä”
Kuolemaa ei pääse pakoon. Juice Leskistä lainaten kuoleman edessä pomoina ja renkeinä olemme yhdenvertaisia. Erilaisuutta tuo kuoleman ajankohta, missä vaiheessa elämää olemme. Tuleeko kuolema vapauttavana ja jo odotettuna vai onko elämätön elämä vielä edessä? Joku voi sairastaa pitkään ja valmistautua kuolemaan ja toinen kohtaa kuoleman äkkiarvaamatta. Syvän kärsimyksen vuoksi elämä voi päättyä myös itsemurhaan. Surutuki-koulutuksessa näitä kysymyksiä eri ammattilaiset käsittelevät yhdessä.
”Kas elämä se kaikkein vaikeinta lie. Sen kun hyvin teet se kaiken aikasi vie”
Ihminen on luotu elämään suhteessa toisiin ihmisiin. Kuollessaan ihminen luopuu elämästään ja toiset luopuvat hänestä.
Kuolemaan valmistautuminen voi olla tärkeä osa elämää. Hoitotahdossa voi ilmaista läheisille, miten haluaa elämän loppuvaiheessa tulla hoidetuksi. Toiveiden kirjaaminen auttaa läheisiä myös kuoleman tapahduttua. Joku kertoo etukäteen hautaan siunaamisen toiveistaan, muistotilaisuuden ruokalistasta, musiikista, arkusta ja virsistä, jota haluaisi laulettavan. Kuolevan tukeminen on läsnäoloa, kuuntelua, hiljaisuutta, rukousta ja käytännön asioiden suunnittelua.
Koska kuolema koskettaa kaikenikäisiä, on hyvä puhua tai muuten käsitellä asioita myös lasten ja nuorten kanssa. Kuten aikuiset, myös lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisen tilan ja aikaa. Lasten kanssa on kuolemasta puhuttava rehellisesti ja asioista oikeilla nimillä. Näissä tilanteissa työntekijä voi olla pyydettäessä mukana. Monissa seurakunnan ryhmissä voi asioita tuoda keskusteluun ja rohkaista ihmisiä kuolemasta puhumiseen.
Mitä ihmiset odottavat kirkon työntekijöiltä, kun kuolema on pysäyttänyt lopullisuudellaan? Päättyikö tuki haudalle, Heidi Meriläinen kysyi maisteritutkielmassaan omaisten kokemuksesta seurakunnan tuesta. Monissa tapauksissa tuen tarve jatkuu. Pastori Juha Maalismaa kysyi sielunhoidon erityiskoulutuksen kehittämistehtävässä itsemurhan kautta kuolleiden läheisiltä, mitä työntekijöiden olisi hyvä tietää, jotta kohtaamisesta tulisi hoitava ja merkityksellinen. Vastauksissa nousi odotus kiireettömyydestä ja paneutumisesta, empaattisuudesta ja työntekijän yhteydenpidosta.
”Eikä ainakaan missään jengissä voi elämästä selvitä hengissä”
Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan, oli Osmo Tiililän ajatus. Siihen voin liittyä sillä tavalla, että kuoleman koskettaessa kirkon työntekijöiden tehtävänä on olla surevien ihmisten tukena. Hengellinen tuki kuolevalle ja kuolleen läheisille on kristillisen kirkon tärkeä tehtävä. Jokainen seurakunnan työntekijä kohtaa työuransa jossakin vaiheessa surevia, joskus tietämättäänkin.
Seurakunnan työntekijöiden kohtaamissa ihmisissä on uskonnosta ja sen merkityksestä eri tavoin ajattelevia. Ihmisten vakaumuksen kunnioittaminen on otettava todesta. Suomessa on viime vuosina järjestetty eri nimillä Kuoleman kahviloita, Death Cafe, Tuonen Tupa. Ne tarjoavat ihmisille paikan kokoontua yhteen ja puhua kuolemaan liittyvistä aiheista.
Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Vaikka mihinkään jengiin tai ryhmään kuuluminen ei estä kuolemaa, toiset jengin ihmiset voivat olla tärkeitä elämän jatkumiselle. Sururyhmä voi olla tärkeä oman menetyksen jakamisen paikka. Miten sururyhmät tavoittavat ihmiset ja miten niihin kutsutaan, on ollut usean surutuki-koulutuksessa olleen työntekijän kehittämistehtävän aiheena.
Kirkolla on monia rituaaleja, jotka voivat auttaa surun koskettamaa. Pyhäinpäivän eri tilaisuudet ja hautausmaat voivat auttaa muistelemaan kuollutta. Kuolleiden läheisten muistelulle ja surun kanssa elämiselle tarvitaan yhä matalan kynnyksen tilanteita, muulloinkin kuin pyhäinpäivän aikoihin.
”Ei elämästä selviä hengissä, eikä kenenkään toisen kengissä”
Tähän aikaan vuodesta työyksikössäni on ensi vuoden koulutusten suunnittelu loppusuoralla. Surutuki-koulutus on yksi Kirkon henkilöstökoulutuskalenteriin tulevista koulutuksista.
Kuoleman ja surun kanssa työskentely ja ihmisten tukeminen vaatii voimia. Itsetuntemus, oman elämäntarinan ja suruhistorian kanssa työskentely auttavat ymmärtämään itseä ja antavat mahdollisuuden tukea toista. Surun, kuoleman ja toivon kannattelun kanssa työtä tekevät tarvitsevat paikkoja, joissa voi käsitellä työn tuomia tunteita ja asioita.
Mitä itse olen odottanut, kun olen kuoleman pysäyttämänä omaisena ottanut yhteyttä seurakuntaan? Odotukseni ovat kohdatuksi tulemista, kuuntelua, lämpöä ja selkeitä yksinkertaisia kirjallisia käytännön ohjeita.
Elämän nälkä
Surun kanssa elämä jatkuu omalla tavallaan. Pave Maijasen Elämän nälkä kuvaa sitä näin:
Elämän nälkä Eteenpäin rohkaisee Verhot sivuun liukuu ja katson Kuinka valo pois työntää varjon Joka sieluni yöhön kietoi Vaikka irti siitä päästä tahdoin Kun olin maahan lyöty eikä kukaan Voinut yli syvän virran mua kantaa Elämä välissä taivaan ja maan Elämä syksyyni valonsa tuo Ja silloin kun henkäys aamutuulen Se täyttää tämän pienen huoneen Se mut viimeinkin herättää Elämän nälkä
Helena Tuominen Diakoniakoulutuksen asiantuntija Kirkon tutkimus ja koulutus
