Hetki musiikille ja työelämän tarkastelulle – kurkistus työnohjauksen maailmaan muusikon näkökulmasta

Musiikki ilahduttaa, riemastuttaa, ihmetyttää, vakavoittaa, itkettää, julistaa, huutaa tai kuiskaa, mutta parhaimmillaan aina koskettaa meitä, niin tekijöinä kuin kuulijoina. Musiikilla voi tavoittaa samaan aikaan tietoista ja tiedostamatonta.

Sain osallistua joitain vuosia sitten kuulijana upeaan konserttiin, jonka Turun filharmoninen orkesteri järjesti. Open Orchestra -konsertissa yleisö saa teosten välillä kulkea konserttisalissa etukäteen määrätyllä paikalla istumisen sijaan. Kokemus oli huikea. Orkesteri astui ulos omasta tutusta ja turvallisesta järjestyksestä. Orkesteri oli aseteltu tavalla, joka mahdollisti yleisön kulkemisen soitinryhmien välistä, osa puhaltajista oli jopa kapellimestarin selän takana. Toisten soittajien kuuleminen tai kapellimestarin seuraaminen ei sujunut samalla tavalla kuten tavallisesti ja toisaalta johtaakseen koko orkesteria, kapellimestarin täytyi kohdata sekä edessä että takana olevat soittajat. Tämä vaati hetkittäin kääntymistä pois totutusta suunnasta, siitä mikä on tuttua ja turvallista.

Työelämän tulevaisuudessa ja jo nyt työtä tehdään monenlaisilla uusilla tavoilla – etänä, hybridinä, osa-aikaisesti. Työ ja sen merkitys muuttuu valtavasti, eikä ole, jos koskaan on ollut, vain yhtä oikeaa tapaa tehdä työtä. Työyhteisöt ovat joukko erilaisia ihmisiä, joilla on erilainen suhde työhön, erilainen työkyky, eri äidinkieli ja usein myös erilainen tehtävä, osana yhteisöä. Kaikki tämä rikastuttaa työelämää, kunhan on riittävä yhteinen ymmärrys ja tieto työn tavoitteista ja toimintatavoista.

Työnohjaajana kuljen työnohjattavan tarinassa kuten kuljin tuossa Open Orchestra -konsertissa kuulijana. Hämmästellen ja kysellen, mitähän tässä tapahtuu! Kysymykset, jotka ovat työnohjauksissa esillä, liittyvät usein muutokseen. Siihen, että sitä etsitään tai että sitä on niin paljon, että sen tarkasteluun tarvitaan yhteistä keskustelua, ajattelun tilaa.

Itse hakeuduin aikoinaan työnohjaukseen saadakseni uuden tulokulman työhön, jota olin tehnyt pitkään samassa työpaikassa. Työnohjauskokemus oli hyvä ja syvempi matka minuun kuin olin osannut tavoitella. Toisenlaisia muutokseen liittyviä kysymyksiä ovat ne, joissa pohditaan miten säilyttää muutoksien virrassa kokemus, että ne eivät ole jotain hallitsematonta, jotain mikä pyyhkäisee yli ja hukuttaa. Reflektointi, työnohjaus, koulutukset ja hyvä johtaminen ovat keskeisiä vaikuttajia työelämän onnistuneissa muutosprosesseissa.

Ajattelen siis työnohjaajana olevani kuin tuon konsertin yleisö. Kuljen työn maailmassa, erilaisten tehtävien ja ihmisten kanssa ja keskellä, osan matkaa. Katsomme yhdessä yksittäisen työntekijän nuotteja ja samalla koko teoksen, työyhteisön, partituuria. Välillä pääsen aivan lähelle tiettyä työntekijää, oman työnsä orkesterimuusikkoa tai kapellimestaria. Kuuntelu on tärkeää. Kokemus saa eri kerroilla uusia sävyjä. Välillä kuulen paremmin yksilöitä, ehkä vähemmän kokonaisuutta ja toisinpäin. Jokaisen työntekijän tarina yhteisössään on omansa, kuin stemma orkesterin systeemissä.

Työyhteisössä täytyy toimia tiettyjen pelisääntöjen, kuten orkesterissa teoksen systeemiin kirjoitettujen ja kapellimestarin näyttämien koodien mukaan. Jos yksittäinen muusikko ei noudata kapellimestarin tempoa, nyansseja tai tulkintaa, kokonaisuus kärsii. Jos pelisäännöt tai johtaja ovat hukassa, tai joku soittajista puuttuu tai soittaa väärin, systeemi ei toimi, ei orkesterissa eikä missään muussa työpaikassa. Työnohjauksessa luottamuksellisessa dialogissa kuultavaksi piirtyvät toinen toistensa kanssa samaan aikaan soivat, moniääniset ja rikkaat työelämän sävelkuviot, joita sitten yhdessä soittamalla ja kuuntelemalla tarkastellaan.

Työnohjaus ilahduttaa, riemastuttaa, ihmetyttää, vakavoittaa, itkettää, julistaa, huutaa tai kuiskaa, mutta parhaimmillaan aina koskettaa. Työnohjaus voi tavoittaa samaan aikaan tietoista ja tiedostamatonta, ehkä etäännyttää turvallisen välimatkan päähän jotain, että sitä on mahdollista ajatella, että siitä on mahdollista puhua, että on mahdollista tuntea, että on mahdollista ennakoida reagoimisen sijaan.

Kun pohdin työelämän tulevaisuutta kirkossa, näen valtavasti mahdollisuuksia, jos uskallan päästää irti ajatuksesta, että olen tai tulen jossain kohtaa työuraa valmiiksi. Haluan edelleen, että silmien eteen, ajatteluun, piirtyvät toinen toistensa kanssa samaan aikaan soivat, moniääniset ja rikkaat työelämän prosessit. Mitä on ollut ennen ja mitä ehkä on edessä? Missä on tarkoituksenmukaista olla hiljaa kuin tauolla ja toisaalta, missä ovat ne omat solistiset paikat?

Miten minä omalla työlläni autan muita saavuttamaan oman parhaansa? Kysymyksiin vastataan ja uusia kysymyksiä kysytään aina uudestaan yhdessä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa työtä tehdään ja siellä missä sitä tehdään. Parhaimmillaan työ on oppimista, tuntemista, ahdistumista, etsimistä ja löytämistä, luopumista ja rakkautta, kuin musiikkia!

Iloa saapuvan kevään myötä, hyviä hetkiä töissä!

Armi Laakso
Musiikkiterapiaan erikoistunut kanttori
musiikkipedagogi ja työnohjaaja

8.03.23

Loppuuko virta?

*Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi Arusha, Tansania 2018.* Kuva: Albin Hillert/WCC.

Tämän talven isoja kysymyksiä on ollut, loppuuko virta. Tuleeko Suomeen sähkökatkoksia viime vuonna alkaneen energiakriisin myötä? Itse en ole kokenut, että kodissa tai työpaikalla koneet tai sähkölämmitys olisivat lakanneet toimimasta tai valot sammuneet sähkövirran äkillisen puutteen vuoksi. Toisaalta mitä tahansa voi tapahtua maailmassa hyvinkin nopeasti. Sen me olemme viime vuoden aikana nähneet.

Entä kirkko, onko siltä kuvaannollisesti puhuen virta loppumassa? Suomessa monet tiedotusvälineet kuvaavat kirkkoinstituution vähenevää energiaa tyyliin: enää 65 prosenttia suomalaisista kuuluu ev.-lut. kirkkoon. Tätä median piirtämää tilannekuvaa ja kristinuskon kehitystä maassamme pitää kirkossa seurata ja tehdä omat kotiläksyt huolellisesti. Mutta toisaalta: onko 2/3 suomalaisista ”enää”? Tai laajentaen: onko se ”enää”, että ¾ eurooppalaisista pitää itseään kristittynä? Vaikka monet koneet ja kodin valaisimien katkaisimet toimivat virta on-off tyyppisesti, elämä itsessään ei ole koskaan on-off, mustavalkoista, vaan paljon nyansoidumpaa. Myös globaalin kirkon elämä on moninaisempaa kuin usein tiedostetaan.

Kirkon perustana on kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo. Kun Kansainvälisen lähetysneuvoston kokouksessa Willingenissä Saksassa 1952 nostettiin keskusteluun Jumalan lähetys (missio Dei), kovin moni ei varmaan ymmärtänyt silloin, kuinka merkittävän uuden näkökulman käsite ´Jumalan lähetys´ avasi teologiaan ja lähetykseen. Lähetys ei ole ihmisten omistama asia. Kirkot ja lähetysjärjestöt ovat osallisia ja osallistujia Jumalan lähetykseen, mutta eivät ole sen omistajia, vaan Jumalan lähetyksellä on kirkko.

Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi toteamus, jonka mukaan lähetys voi uudistaa kirkkoa ja antaa sille virtaa. Kirkon synnyttäneen Jumalan aikaansaama liike, siis lähetys, johon kirkko saa osallistua, mutta jota se ei omista, elävöittää, uudistaa ja voimaannuttaa kirkkoa.

Karkeasti yleistäen voimme sanoa, että kun länsimaiselta kristinuskon muodolta näyttäisi virta olevan vähenemässä, ei-länsimaisilla, globaalin etelän kirkoilla on paljon virtaa, jota ne ovat alkaneet jakaa myös globaaliin pohjoiseen. Kirkot haluavat olla osa Jumalan lähetystä ja ovat ymmärtäneet, että jos ne haluavat todistaa evankeliumista maailmalle uskottavasti, niiden tulee pyrkiä tekemään se yhdessä, näkyvän ykseyden kautta. Eli: kristityt eivät ole uskottavia omassa todistajantehtävässään, jos he eivät osoita olevansa yksi Kristuksessa. Kristittyjen ykseys ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan he ovat yksi, ”jotta maailma uskoisi.” (Joh. 17:21).

Lähetyksen liike on kaikkialta kaikkialle

On hyvä tiedostaa, että 1900-luvun alkupuolella syntynyt ekumeeninen lähetysliike innoitti ja synnytti ekumeenisen ykseysliikkeen. Ekumeeninen lähetysliike ja ekumeeninen ykseysliike joutuivat historian oikuista johtuen eri raiteille. Mutta eivät kuitenkaan eri suuntiin johtaville raiteille, vaan samaan suuntaan kulkien siten, että vuonna 1961 New Delhissä Kansainvälinen lähetysneuvosto – perustettu 1921 – ja Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) – perustettu 1948 – yhdistyivät, ja ekumeeninen lähetysliike liittyi KMN:oon. Siitä tuli Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio osaksi KMN:oa. Tämän yhdistymisen takana olivat monet globaalin etelän kirkot. Ne olivat ottaneet oman lähetystehtävänsä ja missionaarisen luonteensa todesta.

Globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen saatavaa ”varavirtaa” on myös se into ja toivo, jota monet etelän kirkot edustavat ja josta pohjoisen kirkoilla on oppimista. Monet näistä etelän kirkoista kasvavat vauhdilla, eivätkä ainoastaan luonnollisen väestönkasvun vuoksi. Viime vuosisadan merkittävimpiä ilmiöitä kristinuskon kehityksessä olikin sen muuttuminen globaaliksi uskonnoksi ja kristittyjen määrällisen enemmistön painopisteen siirtyminen globaaliin etelään (lähetystyön ja siirtolaisuuden tuloksena).

Vuonna 1910 globaalissa pohjoisessa eli 82 % maailman kristityistä ja globaalissa etelässä18 %. Vuonna 2020 globaalissa pohjoisessa eli 33 % maailman kristityistä ja globaalissa etelässä 67 %. Kehitys näyttää jatkuvan samansuuntaisena lähivuosikymmeninä.

Pohjoisen kirkkojen lähettämät lähetystyöntekijät ovat olleet etuoikeutettuja, kun he ovat saaneet olla mukana perustamassa monia globaalin etelän kirkkoja, jotka eivät enää tarvitse valkoihoista lähetystyöntekijää välittämään evankeliumia heille vieraan kielen, kansan ja kulttuurin parissa tai opettamaan paikallisia kristittyjä, miten asiat pitäisi tehdä. Monet etelän kirkoista tarvitsevat silti lähetystyöntekijöitä sellaisiin tehtäviin, joihin kirkoilla ei vielä ole asettaa omaa koulutettua työntekijää.

Lisäksi muualta tullut, paikallista kirkkoa palveleva lähetystyöntekijä on elävä muistutus siitä, että Kristuksen kirkko on maailmanlaaja, ja että jossain päin maailmaa on sisarkirkko, jossa säännöllisesti rukoillaan tuon toisen kirkon ja sen jäsenten, elämän ja työn puolesta. Mutta vähintään yhtä paljon, jollei enemmänkin, globaalin pohjoisen kirkot tarvitsevat keskuuteensa globaalin etelän kirkkojen edustajia muistuttamaan toisenlaisista kirkoista ja toimintaympäristöistä. Lähetyksen liike on kaikkialta kaikkialle.

Lähetys on ihmisten kohtaamista, ihmiseltä ihmiselle välitettävää sanomaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Siihen tarvitaan evankeliumin antamaa ”virtaa”. Evankeliumi ei ole mitä tahansa energiaa, vaan se on Jumalan voima (Room. 1:16). Kirkolta ei lopu virta, kun se on kiinni evankeliumissa.

Risto Jukko
Johtaja, Kirkon lähetystyön keskus

6.03.23

Tilannekuvatiimi pitää kirkon johdon tilanteen tasalla

Kirkkohallituksen asiantuntijoiden tehtäviin kuuluu olennaisena osana omaan vastuualueeseensa liittyvien yhteiskunnallisten ilmiöiden ja muutosten seuraaminen. Moni on tehnyt tätä osana perustyötään, mutta jo vuosien ajan Kirkkohallituksessa on myös eri tavoin pyritty kokoamaan laajempaa tilannekuvaa.

Aiemmin tilannekuvan seurantaa tehtiin mm. Kirkon viestinnässä osana laajempaa mediaseurantaa. Syksystä 2021 alkaen Kirkkohallituksessa on tilannekuvaa seurannut eri osastoilta kerätty Tilannekuvatiimi. Se on tuottanut kuukausittain kirkon johdon käyttöön sekä keskeisimpiä yhteiskunnallisia trendejä että erilaisia mahdollisesti merkityksellisiksi ajateltuja heikkoja signaaleja kokoavan tilannekuvaraportin.

Tilannekuvaprosessi perustuu asiantuntijoiden eri kanavista keräämiin havaintoihin: ilmiöihin, signaaleihin ja eri teemoissa harjoitettavaan seurantaan, joista kerran kuukaudessa poimitaan olennaisimmat. Ne ryhmitellään liikennevaloin punaisiin, joihin on välittömästi reagoitava, keltaisiin, joita seurataan tiiviimmin ja vihreisiin, jotka kirjataan vain tiedoksi. Raportti esitellään Kirkkohallituksen johtoryhmälle, jossa jokaiselle asialle nimetään vastuutaho ja sovitaan toimenpiteistä. Raportti toimitetaan myös arkkipiispan kansliaan ja piispainkokoukselle.

Keskeinen kanava signaalien keräämiselle on ollut Kirkkohallituksen Teamsin Tilannekuva-kanava, jonka kautta Kirkkohallituksen asiantuntijoita on pyydetty osallistumaan tilannekuvan luomiseen julkaisemalla kanavalla omia havaintojaan. Kanavan kautta havaintoja on saatu ajoittain ihan mukavasti, mutta vielä sen käyttö ei vaikuta täysin vakiintuneen osaksi asiantuntijoiden työtä. Tilannekuvatyön laatu ja kattavuus kohenisivat vielä aktiivisemmasta ja laajemmasta osallistumisesta.

Vuonna 2022 pinnalla olivat sota, uskonnonvapaus ja vaalit

Mitä tilannekuvatyössä sitten on noussut esille? Kävin läpi kaikki vuoden 2022 aikana tehdyt tilannekuvaraportit, ja niistä muodostui kiinnostava ja monipuolinen kuva vuoden aikana esillä olleista aiheista. Jokaisessa raportissa nostetaan esille 5–10 kirkon kannalta tärkeänä ja huomioimisen arvoisena pidettyä asiaa.

Kymmenen eniten huomioita keränneiden asioiden lista näyttää tällaiselta:

1.	Ukrainan sota	8
2.	Uskonnonvapaus, uskonnot yhteiskunnassa	7
2.	Seurakuntavaalit	7
4.	Kirkko (ja Kirkkohallitus) julkisuudessa	6
4.	Kirkon talous	6
4.	Kirkko ja yhteiskunta, kirkkolaki	6
7.	Uskonnonopetus & koulut	5
8.	Kirkon sisäinen keskustelu	4
8.	Köyhyys ja pahoinvointi	4
8.	Kristillisyys yhteiskunnassa	4

Ukrainan sota ykkösasiana tuskin on yllätys. Todellisuudessa huomioita aiheesta olisi voinut kertyä tilannekuvatyössä tätäkin enemmän, mutta koska sodan alkuvaiheessa myös Kirkkohallituksen valmiusryhmä seurasi tilannetta tiiviisti ja teki siihen liittyvää ohjausta, työryhmä teki päätöksen pitää aiheen seurantaa omassa työssään pienemmässä painoarvossa. Keskittyminen muutenkin paljon esillä olevaan ja uutiset täyttäneeseen tilanteeseen olisi saattanut kadottaa näköpiiristä muut heikommin havaittavat tilanteet ja kenties juuri kirkon kannalta olennaisimmat trendit.

Toiseksi eniten seurannassa esillä olivat uskonnonvapauteen, uskontojen asemaan yhteiskunnassa sekä seurakuntavaaleihin liittyvät asiat. Esimerkiksi alkuvuodesta julkisuudessa oli paljon uutisointia ja myös teemaa sivunnutta keskustelua oikeudenkäynnistä, jossa Päivi Räsästä syytettiin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tämän homoseksuaaleja loukanneiden puheiden vuoksi.

Loppuvuodesta raportissa tuotiin esille mm. kristinuskon merkityksen väheneminen Englannissa, jossa kristillisiin kirkkoihin kuuluvien määrä alitti ensimmäistä kertaa 50 prosentin rajan. Vaikka tilannekuvaryhmä onkin painotetusti seurannut suomalaista keskustelua, koko ajan tarkoituksena on ollut tuoda esille myös sellaisia kansainvälisiä havaintoja, joilla saattaa esimerkiksi pidemmällä aikajänteellä olla merkitystä myös oman kirkkomme kannalta.

Tilannekuvatyö toimii varautumisen välineenä

Vuoden aikana julkisuudessa käytiin jälleen myös suoraan kirkkoon liittyvää keskustelua, mutta joidenkin aiempien vuosien kaltaisilta kriiseiltä onneksi vältyttiin. Silti keskeinen asia tilannekuvaraporteissakin on ollut kirkkoon liittyvän keskustelun seuraaminen ja sen myötä varautuminen tilanteisiin, jotka saattavat vaatia seurantaa tai tarkempaa ohjausta.

Esimeriksi maaliskuussa 2022 tilannekuvaraportissa tarkasteltiin sitä, miten kirkko oli reagoinut Ukrainan sotaan liittyviin asioihin, ja miten näitä prosesseja oli ohjattu (todettiin tilanteen olleen pääsääntöisesti hyvin hallussa ja reagoinnin tilanteen mukaista), ja varauduttiin siihen, herättävätkö kirkossa käynnissä olleet tuotannollis-taloudelliset neuvottelut laajempaa huolta ja keskustelua. Myös kirkon talouteen liittyviä indikaattoreita seurattiin, niin kirkon verokertymää kuin myös seurakuntien päätöksiä kirkollisveron suhteen.

Hyvin keskeinen teema seurannassa on koko ajan ollut kirkon ja yhteiskunnan suhteet. Tilannekuvatyössä on seurattu niin kirkkolain uudistuksen etenemistä kuin keskustelua ja kannanottoja, jotka liittyvät kirkon yhteiskunnalliseen asemaan. Koko vuoden 2022 ajan käytiin keskustelua myös koulujen uskonnonopetuksesta, ja keskustelu jatkuu yhä.

Yhteiskunnalliset teemat painottuvat muutenkin seurannassa. Raporteissa on seurattu niin kristillisten juhlapyhien merkityksen muutosta kuin huomioita, tutkimuksia ja raportteja köyhyyden ja pahoinvoinnin kasvusta ja heikkeneväksi ennakoidun talouskehityksen suomalaisille tuomista haasteista.

Monesti raporttiin kirjatut havainnot ovat perustuneet uutisoinnissa esille nostettuihin tutkimusraportteihin tai muihin selvityksiin, joiden pohjalta on pyritty pohtimaan sitä, miten näitä havaintoja tulisi kirkon työssä huomioida. Samoin on pohdittu, kenelle tai mille taholle kuuluisi ottaa vastuu tilannekuvaraportin havaintojen kenties edellyttämistä käytännön toimista.

Oheisen kymmenen keskeisimmän teeman ohella seurattuja teemoja on ollut paljon muitakin. Huomiota kiinnittää se, että vuoden 2022 aikana koronakriisiin liittyvä teemat jäivät aivan alkuvuotta lukuun ottamatta hyvin vähälle. Aikamme eksistentiaalinen megakriisi, ilmasto, nousi myös seurannassa monesti esille, mutta totesimme kirkon näkökulmien olevan tähän aiheeseen ehkä nykyisin aiempaa vaikeammin tunnistettavissa: koko yhteiskunta tunnistaa jo kriisin, ja aiemman herättelyn sijaan olisi ehkä löytää uudenlaista otetta.

Tilannekuvan päivittäminen on yhteinen tehtävä

Kirkkohallituksessa tehty tilannekuvatyö on todettu tarpeelliseksi, ja sitä tullaan kuluvanakin vuonna jatkamaan ja entisestään kehittämään. Tiimin jäsenillä on omat laajat havaintoverkostonsa, mutta niilläkin on rajansa.

Kirkkohallituksen Teamsissa on avoin Tilannekuva-kanava, jolle Kirkkohallitus-tiimin jäsenet voivat päivittää omia havaintojaan. Myös muu kirkon työyhteisö voi toimia tilannekuvatyön tukena toimimalla aktiivisesti paitsi kirkon yhteisillä kanavilla, myös esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, josta monet havainnot tilannekuvatyötäkin varten löydetään.

Mitä useampi jakaa omia, ehkä aluksi merkityksettömältäkin tuntuvia havaintojaan ja niihin liittyviä pohdintoja, sitä kattavampaa ja laadukkaampaa voi olla myös kirkon johdon tarpeisiin tehtävä tilannekuvatyö.

Lari Lohikoski
Verkkoviestintäpäällikkö
Kirkon viestintä

Tilannekuvaprosessin kuvaus Lataa

Tilannekuva 11/2022 Lataa

1.03.23

Mitä kolmekymmentäseitsemän vuotta kirkon palveluksessa on tehnyt minulle?

Olen oppinut, että ihminen on kovin ristiriitainen olio. Hänellä voi olla vilpitöntä pyrkimystä hyvään, jalomielisyyttä, vastuuntuntoa ja uhrimieltä, aitoa uskoa, rakkautta ja halua palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Ja samalla meissä on ahneutta, itsekkyyttä, epärehellisyyttä, vallanhalua, jääräpäisyyttä, turhamaisuutta, toisten yläpuolelle asettumista ja lukematon määrä muita vähemmän jaloja ominaisuuksia. Jälkimmäisten ominaisuuksien haitallisia piirteitä vahvistaa se, että ne saattavat olla tiedostamattomia. (Jalommista olemme usein hyvinkin tietoisia.)

Kirkossa kaikki nämä inhimilliset ominaisuudet ilmenevät kaiken aikaa kaikilla tasoilla. Siksi meillä on riitoja, toimimattomuutta, alistamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta riesaa. Mutta onneksi myös lämpöä, ystävällisyyttä, kannattelua, auttamista ja paljon muuta hyvää.

Kirkon vuosisatojen aikana rakentunut organisaatiohan on aivan toivoton. Se vaatisi toimiakseen esihenkilöitä, joilla on erinomaiset johtamistaidot, ja alaisia, joilla on erinomaiset alaistaidot. Jos näin ei ole, organisaatiomme mahdollistaa täysin lukkiutuneet tilanteet, joskus vuosikymmeniksi. Organisaatiomme muuttaminen lienee mahdotonta, joten Jumala meitä auttakoon, että saisimme näitä erinomaiset taidot omaavia esihenkilöitä ja alaisia.

Suurena ongelmana kirkossamme näen liiallisen luottamuksen kokouksiin, työryhmiin ja kallispalkkaisiin konsultteihin. Olen ollut mukana ainakin viidessä prosessissa, jossa on valtavilla summilla palkattu joku ulkopuolinen konsultti johtamaan työyhteisö kohti valoa ja viisautta. Kokemukseni on, että joka kerta on mennyt rahat hukkaan. Mitään todellista oikeansuuntaista muutosta ei ole tapahtunut. Uskoisin että seurakunnissa ja yhtymissäkin kannattaisi luottaa omaan ruohonjuuritason asiantuntemukseen. Parhaat ideat saadaan epämuodollisissa kohtaamisissa käytävillä ja kahvipöydissä.

Uskottelen itselleni, että vuosikymmenten työskentely erilaisissa kriisitilanteissa olevien ihmisten kanssa olisi muuttanut minua hyväksyvämpään ja ymmärtäväisempään suuntaan. Olen kovin konkreettisesti nähnyt sen, että ihmisillä ei ole lähimainkaan samoja mahdollisuuksia menestyä elämässä. Toivoisin ainakin, että osaisin olla tuomitsematta ja arvostelematta ihmisiä samassa määrin, kuin tein nuorena teologina. Helppoa sekään ei aina ole. Tiukassa istuu vanha liha ihmisessä. Jopa papissa.

Oppi erottaa, palvelu yhdistää

Toivoisin että kristittyinä osaisimme enemmän katsoa siihen, mikä meitä yhdistää, kuin siihen mikä erottaa. Osaisimme olla rakastavia, hyväksyviä ja ymmärtäväisiä toinen toisillemme. Hyvin eri laillakin ajattelevat ihmiset voivat tehdä yhteistyötä, kun löydetään ne päämäärät, jotka yhdistävät.

Jo Kirkkojen maailmanneuvostossa aikanaan todettiin, että oppi erottaa, palvelu yhdistää. Opillisista kysymyksistä onnistumme saamaan aikaan lihavan riidan, joka ei koskaan lopu, eikä koskaan selviä, mutta kun kysytään, pitäisikö pulaan joutuneita auttaa, olemmekin yhtä mieltä. Ehkä meidän pitäisi keskittyä enemmän siihen. Teologiasta ymmärrän nykyään paljon vähemmän kuin vastavalmistuneena. Nykyään se puhuttelee eniten, kun Kristus sanoi hänen olevan löydettävissä apua tarvitsevissa lähimmäisissä. ”Minun oli nälkä” jne.

Oma työalani on viimeiset 24 vuotta ollut perheneuvonta. Työlle on jatkuva kysyntä, ja sinne jonottavat juuri ne ihmiset, joita kirkko ei muuten tavoita eli nuoret aikuiset ja kirkosta vieraantuneet. Siksi voisi kuvitella, että perheneuvonnalla on hyvinkin valoisa tulevaisuus. Ainoa uhka on se, että kirkossa leviää ajattelu, jonka mukaan kirkon tehtävä on vain opettaa ja julistaa, eikä suinkaan auttaa. Oma käsitykseni on se, että kirkon tulevaisuuden ratkaisee se, löydämmekö työtapoja, joille on olemassa aitoa kysyntää, ja jotka lähtevät liikkeelle evankeliumin ytimestä. Perheneuvonta on yksi näistä.

Pitkäaikainen työ ihmismielen ja ihmissuhteiden parissa on opettanut keskeneräisyyden sietämistä. Vaikka toivomme kovasti, että sielumme haavat tulisivat jonain päivänä täysin käsitellyiksi, näin ei läheskään aina käy. Joudumme tyytymään osittaiseen paranemiseen, ja siihen, että haavojen kanssa voi oppia elämään antoisaa ja merkityksellistä elämää.

Tero Pulkkinen
perheneuvoja
Helsingin seurakuntien perheasiain neuvottelukeskus

22.02.23

Nyt on aika kertoa kirkon ammateista!

”Onpa kiva, kiitos! Tämä menee käyttöön! Joka kevät on kiinnostuneita.”

Nämä ovat tyypillisiä kommentteja kohtaamisissa, joita kävin Opo-päivien messuosastolla kolme viikkoa sitten. Esittelimme Kirkon ammatit -mobiilipelin avulla kirkon erilaisia ammatteja kiinteistönhuollosta kanttoriin ja viestinnästä varhaiskasvatukseen. Yhteistä keskusteluille oli opojen myönteisyys kirkon ja seurakuntien työtä kohtaan. Ja näkemys siitä, että kirkon työllä on merkitys.

”Ai, olinkin vähän unohtanut seurakunnan työpaikkana. Totta, monipuolinen mahdollisuus. Viime syksynä nuorella oli hyvä kokemus. Meillä seurakunta lähestyy aina syksyisin ja tarjoaa paikkoja.”

Pidimme myös esillä seurakuntien monipuolisia ammatteja ja työtilanteita työelämään tutustumisen jaksojen (TET) näkökulmasta. Jos TET-jakso on kaksiviikkoinen, niin TET-lukkariin mahtuu jopa pari tusinaa ammatteja, joihin voi käydä tutustumassa.

Nyt on aika!

Innostan sinua, lukijani, kertomaan kirkon ammateista ja työntekijöiden monipuolisesta osaamisesta niissä kohtaamisissa, joita sinun työhösi kuuluu. Tai varmistamaan sen, että seurakuntasi verkkosivuilla on jaettavaa materiaalia yhteisvalinta-aikaan tai syksyllä koulujen alettua TET-jaksojen mainostamiseksi. Esimerkiksi videoita tavanomaisesta työpäivästä tai ammattien esittelyjä. Näitä löydät myös evl.fi/ammatit-sivulta.

Onko kirkon työ loppumassa? Ei ole.

Näin tiivisti piispa Bo-Göran Åstrand Kirkollisen korkeakoulutuksen työseminaarissa kaksi viikkoa sitten. Hän korosti analyysissään ja johtopäätöksissään sitä, että seurakunnat työpaikkoina ovat samanlaisessa murroksessa kuin muutkin työpaikat. Väestökehitys, työn murros ja talouden kehitys vaikuttavat isossa kuvassa kaikkiin työpaikkoihin samalla tavalla. Mutta kirkon työ ei ole loppumassa, koska kirkon perustehtävä on sama tulevaisuudessakin. Hän kannusti puhumaan hyvää kirkosta, seurakunnasta, kirkon ammateista ja niihin opiskelusta. Ja – muistamaan, että otamme vastaan jokaisen TET-jaksolla olevan nuoren, harjoittelijan, työelämässä oppijan tai seurakunnan työstä kiinnostuneen mahdollisena tulevaisuuden kollegana!

Me tarvitsemme osaavaa työvoimaa ja kilpailemme siitä ikäluokkien pienentyessä jo nyt! Ajattelen, että kun markkinoimme myönteisellä tavalla työtämme, toteutamme samalla perustehtäväämme: uskomme itse siihen, mitä teemme ja minkä vuoksi teemme. Evankeliumin vuoksi.

Yhteishaku perusopetuksen jälkeiseen koulutukseen on 21.2.–21.3.2023.

Korkeakoulujen yhteishaku on 15.3.2023–30.3.2023.

Marja Pesonen
Asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

20.02.23

Lapset ja nuoret strategiaPolulla

Tässä yksi esimerkki vastauksista, joita saimme, kun selvitimme lasten ja nuorten ajatuksia kirkosta ja seurakunnasta. Luottamushenkilöt totesivat, että tuollaisessa kirkossa hekin viihtyisivät.

Espoon seurakunnissa toteutettiin vuosien 2021–2022 aikana laaja strategiprosessi, johon osallistuivat työntekijät, luottamushenkilöt, alueilla asuvat aikuiset, lapset ja nuoret.

Osana strategian valmisteluja Espoon seurakuntien työntekijät toteuttivat haastattelututkimuksen keväällä 2021. Tutkimus oli suunnattu yli 16-vuotiaille, ja siihen osallistui n. 500 espoolaista, joista 16–18-vuotiaita oli vain muutama. Lapsiasiahenkilöinä havahduimme huomaamaan, että haastattelussa ei lainkaan tullut esille lasten ja nuorten mielipiteet ja unelmat. Jotta lasten ja nuorten ääni sekä ajatukset saadaan kuuluviin, niin on tärkeää kuulla heitä itseään.

Tuleva strategia vaikuttaa kaikkien Espoon seurakuntien jäseniin ja alueen asukkaisiin, myös lapsiin ja nuoriin. Strategia ohjaa seurakuntien toimintaa seuraavat vuodet (2023–2030), ja siksi erityisen tärkeää on arvioida ennakolta sen vaikutuksia lasten ja nuorten elämään. Strategian avulla voidaan vaikuttaa myönteisesti lasten ja nuorten hyvinvointiin, osallisuuteen ja hengelliseen kasvuun.

Koska meillä ei ollut valmiita toimintamalleja ja menetelmiä, kehitimme uudet tavat toteuttaa lasten ja nuorten kuuleminen. Työskentelyjen teemat nousivat koko strategiaprosessin linjausten/suuntaviivojen pohjalta. Pedagogiset menetelmät valittiin huomioiden lasten ikä- ja kehitystaso.

Kasvatuksen asiantuntijat Tiina ja Mano valmistelivat kaikki työskentelyt ja siihen tarvittavat materiaalit sekä analysoivat tulokset. Kuulemisen toteutuksista vastasivat seurakunnan työntekijät.

Työskentelyjä toteutettiin päiväkerho-, partio-, rippikoulu- ja perheryhmissä sekä nuorten vaikuttaja-/aktiiviryhmissä.

Kuulemisen keskeisiä löytöjä:

Nuorten mielestä erityisen tärkeää on auttaa vaikeuksissa olevia lapsiperheitä ja nuoria tai aikuisia, joilla on mielenterveysongelmia.
Lapset ja nuoret ovat myös itse valmiita auttamaan omien voimavarojensa mukaan.
Nuoret toivovat nuorilähtöistä hengellistä elämää, jossa on huomioitu nuorten elämänrytmi ja heitä kiinnostavat ilmiöt.
Seurakunnan työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden tulisi enemmän kiinnittää huomiota lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuuksiin.
Toivotaan, että kaikki ovat tervetulleita katsomuksesta ja kulttuuritaustasta riippumatta.
Luonto koetaan pyhänä. Ihminen ei tule toimeen ilman luontoa. Nuoret ovat tietoisia ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja huolissaan elinympäristön tulevaisuudesta. Lapset ja nuoret ajattelevat pystyvänsä vaikuttamaan ympäristöön myös omalla toiminnallaan.
Luonto koetaan tärkeäksi toimintaympäristöksi, jossa on hyvä rauhoittua, leikkiä ja tutkia sekä syödä yhdessä. Toivotaan, että seurakunnat hyödyntäisivät enemmän luontoa/lähimetsää erilaisiin tapahtumiin ja toimintaan. ”Luontoa olisi hyvä kohdella samalla tavalla kuin kaveriakin, ihan kuin seurana olisi ihminen” (partiolaiset).
Turvalliset aikuiset ovat lapsille ja nuorille tärkeitä. Rento, vastaanottava, syrjimätön ja tasa-arvoinen ilmapiiri luo turvallisuutta.
Nuorten ajatuksia: ”Kun kipuilen, niin saan tukea – ei jätetä yksin pohdintojen ja epäilysten kanssa”. ”On lupa ihmetellä ja kyseenalaistaa, mutta samalla koetaan olevan turvassa”.
Nuorten mielestä on tärkeää, että lapset ja nuoret ovat mukana viestinnän suunnittelussa ja sanoituksessa työntekijöiden kanssa. Seurakuntien olisi hyvä olla mukana muissakin kuin kirkon omissa somekanavissa. Erityisesti nuoret kaipaavat turvallista ja läsnä olevaa aikuista heidän käyttämillään alustoilla (esim. Seam, Reddit, TikTok).

The kiteytys

Strategian valmisteluissa ja toimeenpanossa on tärkeää lasten ja nuorten osallisuus, kuuleminen sekä lapsivaikutusten arviointi. Lisäksi Polku-toimintamalli tarjoaa seurakunnille välineitä lasten ja nuorten yhä parempaan huomioimiseen.

Toivomme, että yhä laajemmin seurakunnissa lapset ja nuoret otetaan tosissaan, kuullaan heitä ja heidän unelmiaan.

Espoon seurakuntayhtymän kasvatuksen asiantuntijat Tiina Hänninen ja Mano Laukkarinen.

16.02.23

Oppimisen polulla

Sain viime syksyn ja alkuvuoden aikana osallistua kahteen mielenkiintoiseen viestinnän koulutukseen. Hämeenkyrön seurakunnan viestintäkoulutus ja viestinnän pastoraalikurssi tarjosivat erinomaisen mahdollisuuden keskustella ja pohtia viestinnän merkitystä ja viestinnän muutosta seurakunnissa.

Molemmissa koulutuksissa ilahdutti erityisesti se, että viestintä nähdään tärkeänä ja keskeisenä kehittämiskohteena. Myös viestinnän monipuolisuus ja monipuolinen hyödyntäminen tuntuivat olevan lähes itsestäänselvyyksiä. Henkilökohtainen motivaatio viestinnän kehittämiseen oli suurta.

Oman osaamisen haastaminen ja aikaisempien oppien uudelleen miettiminen tuntuivat luontevilta ja tarpeellisilta. Samalla sopivalla tavalla kriittinen asenne ja joskus perusteltukin pohdinta tutkitun tiedon ja omien arkihavaintojen välisistä eroista synnytti rakentavaa keskustelua.

Erityisen tarpeelliselta tuntui keskustelu siitä kenelle ja miten viestintää ja vuorovaikutusta olisi tarpeen toteuttaa uudella ja erilaisella tavalla. Nykytilanteessa seurakunnan oma viestintä (esim. verkkosivut ja seurakuntalehdet) tavoittaa hyvin tai erittäin hyvin seurakunnan toimintaan osallistuvat.

Samanaikaisesti tutkimus osoittaa, että seurakuntalaisiin ja laajemminkin paikkakuntalaisiin on erittäin hyvät yhteydet. Tämä näkyy siinä, että ihmiset muistavat kohdanneensa seurakunnat median tai tilojen (kuten hautausmaat) kautta erittäin hyvin. Seurakunta on edelleen merkittävä ja kiinnostava toimija julkisessa tilassa.

Tähän havaintoon nojaten oli helppo perustella ja vahvistaa uskoa viestinnän kehittämisen tarpeellisuuteen. Avoimuus seurakunnan viestin ja vuorovaikutuksen vastaanottamiseen tarjoaa hyvän pohjan kokeilemiselle ja kehittämiselle, sillä kokeilut saavat välittömän palautteen toimivuudesta.

Kokeilemisen iloa

Kuvanosto Hämeenkyrön seurakunnan somepäivityksestä.

Hämeenkyrön viestinnän koulutuksessa käytettiin pohjana Ruotsin kirkon Kommunikation som mission -työkirjaa, jota on Ruotsissa kehitetty jo useita vuosia vahvistamaan viestinnän taitoja paikallisseurakunnissa. Koulutuksia on toteutettu kymmeniä, ellei satoja. Malli perustuu vahvasti konkreettiseen tekemiseen, mikä vahvistaa osallistujien motivaatiota oppimiseen. Kaikki mitä tehdään ja opitaan viedään suoraan käytäntöön.

Kokeilemisen taustalla vahvistetaan osallistujien ymmärrystä sekä viestinnän moninaisuudesta että paikallisen toimintaympäristön muutoksista ja muutosten tuomista vaatimuksista. Hämeenkyrössä tämä tarkoitti esimerkiksi omien viestintätaitojen arviointia sekä koulutuksen alussa että lopussa. Se tarkoitti myös ymmärryksen lisäämistä hämeenkyröläisistä ja hämeenkyröläisten tavoista hyödyntää erilaisia viestinnän mahdollisuuksia.

Neljän kerran koulutuksen aikana syntyi runsaasti oivalluksen hetkiä, joiden taustalla oli usein ymmärrys siitä, että viestintää on erittäin tarpeellista katsoa monesta näkökulmasta. Itselleni vaikuttavin esimerkki tästä oli ohessa oleva Facebook-päivitys hautausmaan puiden kaatamisesta. Päivitykseen tiivistyy ymmärrys siitä, miten usein mielipahaa aiheuttavasta puiden kaatamisesta viestitään niin, että se on ymmärrettävä ja tarpeellinen toimenpide.

Palautekyselyssä koulutuksen onnistuminen tiivistyi näin:

Koulutus avasi viestinnän merkitystä ja madalsi sen toteuttamisen kynnystä.

Tavoitteena on, että Hämeenkyrössä toteutetusta pilottikoulutuksesta tehtäisiin Ruotsin tapaan helposti käyttöön otettava ja toteutettava viestinnän koulutus, jonka avulla saadaan seurakunnan viestinnän kehittäminen hyvälle alulle.

Sami Kallioinen
Hankejohtaja, kokonaiskirkollinen viestintäselvitys

Viestintäkoulutuksen toteuttamisesta Hämeenkyrössä vastasivat viestintäpäällikkö Sakari Vanhanen Ylöjärveltä ja hankejohtaja Sami Kallioinen Kirkkohallituksesta.

8.02.23

Kirkon alan töissä voidaan hyvin

Kevan toteuttaman Julkisen alan työhyvinvointi 2022 -tutkimuksen tulokset julkistettiin tammikuussa 2023. Tutkimuksesta selviää, että valtaosa julkisen alan työntekijöistä kokee fyysisen työkykynsä hyväksi tai erinomaiseksi, mutta kokemus henkisestä työkyvystä on heikentynyt tasaisesti. Vuonna 2018 henkisen työkykynsä heikoksi koki 7 %, vuonna 2020 yhteensä 10 % ja vuonna 2022 näin koki 11 % työntekijöistä.

Työkyvyn kokemuksessa on kuitenkin ammattialakohtaisia eroja. Kirkon ala erottuu tässä positiivisesti, sillä keskimääräistä useampi kokee henkisen työkykynsä hyväksi ja työhyvinvoinnin kehittyneen parempaan suuntaan.

Fyysisen työkyvyn kokemus laskenut hieman

Julkisella alalla fyysinen työkyky koetaan edelleen hyväksi, mutta se on laskenut hieman kaikilla aloilla. Heikoin fyysisen työkyvyn kokemus on 55–67-vuotiailla. Kirkon alalla yli 55-vuotiailla on haasteita fyysisessä työkyvyssä keskimääräistä enemmän hautausmaatyössä sekä kirkon palvelutyössä (25 %). Näillä ammattialoilla (14 %) fyysinen työkyky koetaan yleisestikin muuta julkista alaa (11 %) hieman heikommaksi.

Henkinen työkyky koetaan muita useammin (80 %) hyväksi tai erinomaiseksi kirkon alalla, ja erot eri ammattialojen välillä ovat hyvin pieniä. Parhaimmaksi henkinen työkyky koetaan kirkon alalla hautausmaa- ja kirkon palvelutyössä (83 %). Kirkon alalla myös työhyvinvoinnin kehitystä arvioitiin muita aloja myönteisemmin, sillä kirkon alan vastaajista 44 % koki työhyvinvoinnin kehittyneen parempaan suuntaan, ja erot työhyvinvoinnin kehittymisen kokemuksessa eri ammattialoilla olivat hyvin pieniä.

Työn merkityksellisyyden kokemus voimavaratekijänä

Julkisella alalla yhä harvempi (68 %) työntekijä kokee, että voimavarat riittävät hyvin kohtaamaan muutoksia ja haasteita työssä. Kirkon alan ammateissa kokemus voimavaroista on kuitenkin parempi kuin julkisella alalla keskimäärin. Erityisesti hautausmaa- ja kirkon palvelutyö erottuvat, sillä näistä työntekijöistä 74 % koki voimavaransa hyviksi. Kiintoisaa tutkimustuloksissa oli, että vaikka hautausmaa- ja kirkon palvelutyö koetaan muuta julkista alaa hieman yleisemmin fyysisesti raskaaksi, kokemus henkisestä työkyvystä on keskimääräistä parempi, ja voimavarat koetaan näissä töissä hyviksi.

Valtaosa (90 %) julkisen alan työntekijöistä kokee työnsä tärkeäksi ja merkitykselliseksi sekä osaamisensa riittäväksi. Kirkon alalla tämä korostuu, sillä keskimääräistä useampi (93 %) kokee työnsä merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Kirkon alalla koetaan myös keskimääräistä useammin (80 %) innostusta ja työn iloa.

Vaikutusmahdollisuudet voivat suojata työn kuormittavuudelta

Yhä useampi julkisen alan työntekijä kokee työnsä henkisesti raskaaksi; kirkon alalla näin kokee 56 % työntekijöistä. Kirkon seurakuntatyöntekijät arvioivat yhä useammin (72 %) työnsä henkisesti raskaaksi. Henkinen työkyky on kirkon alalla kuitenkin säilynyt hyvänä ja aiemmin todetusti valtaosa (80 %) koki henkisen työkykynsä hyväksi tai erinomaiseksi.

Kevan tutkimusjohtaja Laura Pekkarinen toteaa, että: ”On tärkeää kiinnittää huomiota ja lisätä keskustelua julkisen työn voimavaroista, kuten työn merkityksestä, osaamisesta tai luottamuksesta, jotka voivat tukea työkykyä. Vaikka työ olisi henkisesti raskasta, henkinen työkyky voi säilyä hyvänä, jos mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön koetaan hyvinä.”

Vaikka kirkon alalla etenkin seurakuntatyö koetaan henkisesti raskaaksi, toisaalta seurakuntatyössä työntekijöiden henkinen työkyky on kuitenkin säilynyt hyvänä ja vaikutusmahdollisuudet koetaan muuta julkista alaa keskimäärin paremmiksi (72 %).

Tietoa tutkimuksesta

Keva on tutkinut julkisen alan työntekijöiden työhyvinvointia ja työoloja joka toinen vuosi vuodesta 2014 alkaen. Julkisen alan työhyvinvointi -tutkimus perustuu iän ja sukupuolen mukaan edustavaan otokseen kunta-alan, hyvinvointialueiden, valtion virastojen ja kirkon alan eri ammattialojen työntekijöitä. Tutkimukseen haastateltiin puhelimitse 3657 palkansaajaa vuoden 2022 elo- ja marraskuun välisenä aikana. Pieni osa vastauksista kerättiin sähköisellä kyselyllä. Haastattelut toteutti markkinatutkimusyritys, joka noudatti toiminnassaan markkinointi- ja yhteiskuntatutkimuksen kansainvälisiä perussääntöjä.

Tutkimuksen asiantuntijaryhmään ovat osallistuneet Kirkon työmarkkinalaitos (KiT), Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT, Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry, Julkisen alan unioni JAU ry, Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry, Työturvallisuuskeskus (TTK) ja Valtiovarainministeriön asiantuntijat.

Meri Westerberg
Työmarkkina-asiantuntija
Kirkon työmarkkinalaitos

Julkisen alan työhyvinvointi 2022 -tutkimusraportti.pdf

1.02.23

Miksi luterilaisen kristityn pitäisi olla kiinnostunut muista uskonnoista?

Luterilaisen kristityn elämä Suomessa on muuttunut yllättävän nopeasti parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vielä muutama vuosikymmen sitten satunnaisesta tuttavasta saattoi suurella todennäköisyydellä olettaa, että hänenkin juurensa ovat luterilaisessa kansankirkossa ja että hän jakaa maailmankatsomuksellisessa mielessä samanlaisen todellisuuden.

Nykyisin on toisin. Monin paikoin luterilaiset alkavat olla lukumääräisesti jo vähemmistön asemassa, kun uskonnottomien ja muita uskontoja tunnustavien lukumäärä on kasvanut. Suurimman osan suomalaisten arkisessa elinpiirissä muita uskontoja ja maailmankatsomuksia edustavia ihmisiä tulee vastaan lähes päivittäin. Toki niitäkin kolkkia maassamme vielä on, jossa luterilaisuus on edelleen suuren enemmistön uskonto, eikä katsomusten moninaisuus ole samalla tavalla osa arkista elämää kuin suuremmissa kaupungeissa.

Muuttunut elämänpiiri haastaa pohtimaan omaa suhdetta muihin uskontoihin. Erilaisesta uskonnollisesta ja maailmankatsomuksellisesta taustasta tulevien ihmisten kohtaaminen on ensisijaisesti positiivinen mahdollisuus tutkia myös omaa vakaumusta ja oppia toisin uskovilta ihmisiltä.

Yhteisymmärrysviikolla edistetään rauhaa

Helmikuun ensimmäisellä viikolla vietetään YK:n kansainvälistä uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikkoa. Taustalla on YK:n yleiskokouksen vuonna 2010 hyväksymä päätöslauselma. Suomessa yhteisymmärrysviikkoa on vietetty vuodesta 2011 lähtien. Yhteisymmärrysviikon tavoitteena on lisätä ymmärrystä eri uskontojen ja katsomusten välillä. Vuonna 2023 yhteisymmärrysviikon vuositeemana on hyvin ajankohtainen kysymys Edistänkö rauhaa?

Yhteisymmärrysviikolla kysymys osoitetaan sekä yhteisöille että yksilöille: miten minä omassa, arkisessa elämässäni edistän rauhaa eri tavalla ajattelevien ja uskovien kesken, ja myös miten me seurakuntana ja kirkkona edistämme rauhaa muiden yhteisöjen kesken?

Keskellä sotaa käyvää maailmaa rauhan edistäminen teemaviikon kautta voi kuulostaa naiivilta tai ylitsepääsemättömältä tavoitteelta. Teeman edessä ei kuitenkaan ole syytä sen enempää kyynistyä kuin vaipua epätoivoonkaan. Rauhan rakentamista eri katsomusten kesken voi harjoittaa hyvinkin arkipäiväisillä, pienillä teoilla. Kutsuisitko vaikka naapurin kahville, tai ryhtyisitkö juttusille vieraan ihmisen kanssa bussissa? Sosiaalinen media kaipaa myös positiivisella tavalla muista kiinnostuneita ja hyvään keskusteluun kykeneviä osallistujia.

Yhteisymmärrysviikko tarjoaa myös seurakunnille mahdollisuuden rakentaa yhteyksiä oman paikkakunnan muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Joka vuosi yhä useampi seurakunta eri puolilla Suomea järjestää joko itse tai yhteistyössä muiden uskonnollisten yhteisöjen kanssa yhteisymmärrysviikon tapahtumia.

Tueksi erityisesti evankelis-luterilaisille seurakunnille on tämänvuotisen yhteisymmärrysviikon alla julkaistu oma opas. Oppaasta kerätään myös palautetta, jotta se mahdollisimman hyvin palvelisi seurakuntia tulevaisuudessa. Palautelinkki löytyy oppaan sivuilta.

Lähtökohtia muiden uskontojen kohtaamiseen

Muutama vuosi sitten piispainkokous hyväksyi dokumentin Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen. Asiakirjan tarkoituksena on rohkaista ja innostaa niin seurakuntia kuin yksittäisiä kirkon jäseniäkin tutustumaan toisin uskoviin ihmisiin lähimmäisenrakkauden ja vieraanvaraisuuden hengessä. Aiemmassa blogitekstissäni painotin sitä, että tutustuminen kirjojen kautta muihin uskontoihin ei vielä tavoita tavallisten ihmisten elämän ja arjen tasoa. Tarvitaan henkilökohtaisia kohtaamisia ja vuorovaikutusta, ja siihen näin yhteisymmärrysviikolla haluan jokaista lukijaa rohkaista.

Perustietoa eri uskonnoista tarjoaa esimerkiksi edelleen varsin ajankohtainen julkaisu Monien uskontojen ja katsomusten Suomi. Tiedon lisäksi tarvitaan rohkeutta ja taitoa kertoa omasta uskosta ja maailmankatsomuksesta. Monikatsomuksellisessa Suomessa kirkon yksi tärkeä tehtävä onkin varustaa ja rohkaista kirkon jäseniä pohtimaan omaa, luterilaista identiteettiään ja keskustelemaan siitä toisten kanssa.

Monelle kirkon työntekijälle maailmankatsomusten kirjo tulee vastaan kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tähänkin on apua ja ohjeita saatavilla julkaisuissa Kohti pyhää. Tärkein ohje näissäkin tilanteissa on rohkeasti kysyä ja keskustella asioista: kukaan yksittäinen ihminen ei edusta globaalia uskontoperinnettä sellaisenaan, vaan maailmankatsomus rakentuu varsin yksilöllisesti omasta kulttuuritaustasta ja elämänkokemuksista. Enää ei voi myöskään olettaa, että Suomessa syntynyt ja kasvanut ihminen automaattisesti tuntee luterilaista perinnettä ja tapakulttuuria.

Miksi siis kiinnostua muista uskonnoista ja maailmankatsomuksista?

Muista uskonnoista ja maailmankatsomuksista tulisi luterilaisen kristitynkin olla kiinnostunut yksinkertaisesti siitä syystä, että yhä useammin jaamme saman, arkisen elämänpiirin. Uskonto tai maailmankatsomus vaikuttaa monella tapaa arkisen elämän valintoihin, silloinkin kun tietoisesti emme sitä ajattele. Koska eri perinteissä uskonto vaikuttaa elämässä aika erilaisiinkin osa-alueisiin, kuten esimerkiksi ruokailuun ja juhla-aikojen ajoittumiseen, niin moniuskontoisessa todellisuudessa rakentavaksi ratkaisuksi ei enää riitä uskonnon rajaaminen yhteisen, julkisen elämän ulkopuolelle.

Elina Hellqvist
Uskontojen kohtaamisen asiantuntija
Kirkkohallitus / Kirkon lähetystyön keskus

30.01.23

Eläköitymishämminki

Olen vilpittömästi onnitellut työtovereitani ja tuttujani, jotka ovat jääneet eläkkeelle. Omat lähtökahvini juotiin viime marraskuussa. Oli helpotus jättää tuolloin työn velvoitteet ja virittäytyä joulun valmisteluun, mutta mitään onnen päiviä en ole kokenut.

Pohdinkin tässä kirjoituksessani, mitä ajatuksia ja tunteita eläkkeelle siirtyminen on herättänyt. Lupasin kertoa myös työtovereilleni, selviänkö eläkkeellä olosta hengissä. “Ei siitä selviä!”, valisti kymmenkunta vuotta eläkkeellä ollut kollegani. Totta! Eihän tänne ole yksikään eläkeläinen jäänyt. Olen siis loppusuoralla, tilastollisesti minulla lienee edessä parikymmentä vuotta. Sinä aikana voinen hyväksyä vanhuuteni, jota en vielä koe olevani.

Suhde ikään on ollut minulle usein haaste. Milloin olen ollut liian nuori, milloin taas liian vanha. Sen sijaan edesmennyt ystäväni vietti iloisesti kaikki syntymäpäivänsä, sillä hänen mottonsa oli: “Jumalan antamaa ikää ei tarvitse hävetä!” Jonkinlaisena ikääntymiskriisin merkkinä aloin googlettaa TV-esiintyjien ikiä. Pohdin, onkohan tuo henkilö minua vanhempi. Ainakin hän näyttää siltä! Muistan hyvin myös sen hämmentävän talvipäivän, jolloin minua teititeltiin kolmesti saman päivän aikana. Aivan varkain työryhmän nuorimmasta tuli seniori, ja kollegat alkoivat kysellä eläköitymissuunnitelmiani. Vaikka oma eläkkeelle siirtymiseni tapahtui suunnitellusti, mieli ei ehtinyt mukaan. Niinpä työt loppuivat yhtenä päivänä kuin kanan lento.

Viime vuonna kirkon palveluksesta siirtyi 430 henkilöä vanhuuseläkkeelle. Työiässä saattoi harmittaa, kun työt haittasivat harrastuksia. Nyt olemme lomalla, jonka loppumisesta ei ole sovittu kenenkään kanssa. Kysymykset, miten käytän aikani, mihin suuntaan energiani, kuka minä nyt olen, voinko arvostaa itseäni ilman ammatti-identiteettiäni, tuovat esille hämmennyksen. Eläkeläisenä joudun määrittelemään itseni ja elämäntapani uudelleen.

Häpeä yllätti

Monipolvisen työurani lopuksi sain palata kirkon töihin ja elin kuuden vuoden ajan yhdistelmäviran valot ja varjot. Tein 80 % työajastani perheneuvontaa ja 20 % Palvelevan puhelimen sihteerin tehtäviä. Laajennettu työnkuvani mahdollisti välillä irrottautua intensiivisestä asiakastyöstä ja alkaa suunnitella esimerkiksi Palvelevan puhelimen päivystäjille peruskurssia. Arvostin vapaaehtoisten päivystäjien työtä – he ovat todellisia somevaikuttajia – ja seurakuntien Palvelevan puhelimen yhdyshenkilöiden vastuullisuutta. Omaan toimintaani työn koordinoijana ja kehittäjänä en ollut tyytyväinen. Koin, että todellisuudessa ehdin tehdä vain välttämättömimmän. Riittämättömyyden tunne oli usein läsnä.

Kirkon perheneuvojan työ oli ihmisläheistä ja mielenkiintoista. Jokainen asiakas oli kuin ainutlaatuinen taideteos psykoterapeutti Virginia Satiria lainatakseni. Antoisat ja herkät kohtaamiset ovat nyt takanapäin. Helena Hietaoja-Holmström on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin, Kuinka psykoterapeutin työ lopetetaan? Siinä hän kuvaa, kuinka työntekijän oman elämän kriisit aktualisoituvat eläköityessä.

Tunnistan itsessänikin selvemmin aiemmat erokokemukset ja hylkäämiset, kun olen nyt jäänyt ulkopuoliseksi jostain merkityksellisestä. Tämäkö on taustana häpeän tunteelleni, joka on yllättänyt minut? Häpeä liittynee myös vanhenemiseen. Ei tunnu mukavalta vanheta, kun siitä kirjoitetaan niin negatiivisesti. Olenko minäkin kohta kuluerä, yhteiskunnalle taloudellinen rasite?

“Häpeä tarkoittaa kokemusta, ettei saa toisten hyväksyntää. On kelpaamaton sekä muiden ihmisten silmissä että omissa silmissä. Kyse on poikkeuksellisen kokonaisvaltaisesta ja tyrmäävästä tunnetilasta, jossa koemme itsemme täysin hölmöiksi, arvottomiksi tai mitättömiksi.”, kirjoittaa työelämään erikoistunut psykologi Pekka Järvinen.

Häpeän juuret ovat syvällä. Paavo Kettunen löytää ne paratiisista saakka kirjassaan Kätketty ja vaiettu. Häpeissämme olemme Luojaamme piilossa. Isän kaipaava kutsu luokseen on edelleen voimassa Jeesuksessa. Hän on Vapahtaja myös häpeästä.

Sirpa Järvelä
Perheneuvoja, Palvelevan puhelimen sihteeri (eläkkeellä)
Ylivieskan seurakunta

Lukuvinkki: Paavo Kettunen: Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä.
Pekka Järvinen: Miten selvitä eläkepäivistä hengissä.

https://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hietaoja_holms_117.pdf