Jääkö työni jälki näkyviin eläköitymisen jälkeen vai haihtuuko kaikki vain tuhkana tuuleen?

Alttari, jossa pyhäinpäivän kynttilät.

Tammikuu 2023 on lopuillaan. Jäljellä vielä muutama arkityöpäivä, niiden jälkeen sunnuntai ja vankien kanssa vietettäväksi suunniteltu läksiäishartaus. Vuosikymmenet ovat vierineet ja on tullut aika jättää tämä rakkaaksi muodostunut diakoniatyö nuorempien tehtäväksi.

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli valitsi minut diakonin virkaan 1.8.1987 alkaen. Työ tulisi tehtäväksi Vaalan seurakunnan alueella sijaitsevassa vankilassa. Olin tutustunut paikkaan jo opiskeluaikana, jolloin vietin kesän 1980 laitosharjoittelussa silloisessa Pelson varavankilassa. Sittemmin sain olla parikymmentä vuotta vankeinhoitoväen työkaverina Pelson keskusvankilassa. Vuosituhannen vaihteessa vankiloiden nimistä jätettiin niiden työnkuvaan viittaavat etuliitteet pois, ja niinpä olenkin nyt 35 palvelusvuoden jälkeen eläköitymässä Pelson vankilasta.

Vuonna 2020 hiippakuntarajat muutettiin seuraamaan maakuntarajoja, ja viran mukana siirryin Kuopion hiippakunnasta Oulun hiippakuntaan. Virkavuosieni aikaan ehtivät hiippakunnan ja piispojen lisäksi vaihtua siis niin vankilan nimi kuin sen papit ja johtajatkin. Välillä tuntui, että itse taidan kuulua kalustoon. Onkin ollut mukava kertoa työkavereille muistoja ns. vanhoilta ajoilta.

Saamani postit ja lukuisat lehtileikkeet ovat aarteitani

Nyt tyhjentelen haikeissani kaappeja toimistossa, jonka seinää vielä sunnuntaihin saakka tulee koristamaan komea, vankilasta vapautuneiden miesten ja naisten lähettämien postikorttien kokoelma.

Vuosikymmenten varrella kaappien suojiin kertyi lukemattomia muistiinpanoja, koulutus- ja esittelymateriaalia, toimintakertomuksia, hengellisen työn vierailija-asiakirjat, diakonia- sekä vankeinhoitoalojen opiskelijoiden opinnäytetöitä, saamaani postia ja kolme paksua lehtileikepinoa.

Olen vuonna 1974 perustetun viran kolmas viranhaltija, ja olen säilyttänyt historialtaan arvokkaana mappikansiot niin ensimmäisen diakoni Eino Martikaisen kuin toisen diakoni Marjatta Liukkosen ajoilta. Lisäksi työyhteydessäni olleiden opiskelijoiden harjoittelijakansio on hyllyssä heidän täyttämänään ja jättämiensä tehtävien ja terveisten kertojana.

Selaan parhaillaan kaappien sisältöjä ja täytän hävitettäväksi toimitettavaa pahvilaatikkoa, kun varatulle keskusteluajalle saapuu yksi elinkautista tuomiotaan suorittava mies. Totean toimiston sekavaa ulkoasua katsellen, että siinä se minun elämäntyöni on valumassa hävitettäväksi. Hän katsoo minua pitkään ja sanoo: “Ei se valu hukkaan, – sehän jatkaa elämäänsä meissä kaikissa”.

Vanhimmat leikkeet ovat 1980-luvulta ja uusin on tämän vuoden puolelta. Tutut nimet vilahtelevat haalistuvia sivuja selatessani ja kiitollisuus yhteisistä kohtaamisista nousee mieleeni samalla kuin kyynelkin silmäkulmaan.

Esimerkiksi yli 20 vuotta vanhassa Sana-lehdessä Ari kertoo uskoontulostaan. Hänestä ja hänen vertaistukityöstään yhden vapautumistaan suunnittelevan miehen kanssa vastikään keskustelimme. Nämä julkiset lehtileikkeet kertovat heistä, joiden päihde- ja rikoskeskeinen elämä muuttui yhteiskuntakelpoiseksi. Leikkeiden sanoma on, että elämänmeren tyrskyissä heittelehtivä vene saa turvallisen suunnan, kun Jeesus astuu veneen ohjaukseen!

Vankilan valvomossa minulta kysyttiin, että mitäpä tästä kaikesta jää mieleeni, kun olen lähdössä eläkkeelle. Ehätin kiitollisena vastaamaan sen, että niin monet ovat uskon avulla selviytyneet pois vankilakierteestä. Silloin joku tokaisi hiukan virnistäen, että sanopa joku nimi. Kun sitten mainitsin ensimmäisen kaikille tutun nimen, hiljeni kysyjäkin. Toiset vahvistivat, että kyllä sitä miestä edelleenkin seurataan ja kyllä hän on pysynyt kaidalla tiellä jo monta vuotta.

”Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee”

Pelson vankilassa ei ole papin virkaa täytetty vuoden 2011 jälkeen. Olemme järjestäneet hengellistä toimintaa ja tilaisuuksia diakonin, seurakuntien työntekijöiden ja vapaaehtoisten vankilalähettien voimin. Olen vankien puolesta äärettömän kiitollinen kaikille vankilavierailijoille. Samalla he ovat olleet myös minulle siunattuja yhteistyökumppaneita.

Vierailijoiden kanssa olemme tehneet parhaamme uskonnonharjoittamisen oikeuden ja ihmisarvon kunnioittamisen puolesta. Olemme järjestäneet messuja, hartauksia, hengellisiä tilaisuuksia sekä raamattu- ja keskustelupiirejä. Täytin koko tälle vuodelle tasaisesti vierailijavarauskirjaa valmiiksi, jotta seuraajani on helpompi päästä työhön kiinni. Näin miehillä on myös lomani aikaan toimintaa ja mahdollisuus osallistua vierailijoiden tilaisuuksiin sekä keskinäiseen hengelliseen veljespiiriin.

Kun ajattelen kuluneita vuosikymmeniä, suuri haikeus valtaa mielen. Olen saanut tehdä taivalta yhdessä kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Vankilaseurakunnan jäsenet vaihtuvat, he tulevat ja menevät, ovat keskimäärin muutaman kuukauden ja lähtevät. Usein he tulevat takaisinkin, jopa useamman kerran. Yhteinen rukouksemme kuitenkin on, että saisimme tavata taivaan kodissa.

Olen saanut tehdä sitä, mikä minulle on elämää. Olen saanut vapaasti “heiluttaa ristilippua” ja työkseni osoittaa lähimmäisenrakkautta. Olen saanut toimia Taivaan Isän huolenpidossa ja kulkea pätkän matkaa ja tukea heitä, joille tie on ollut kivikkoinen ehkä jo elämän ensihetkistä lähtien. Olen kiitollinen siitä, että he ovat luottaneet minuun ja olen saanut kuunnella heitä. Yhdessä olemme miettineet, miten tilanteissa päästään eteenpäin, ja yhdessä olemme pyytäneet Jumalalta apua. Koskaan minun ei ole tarvinnut hävetä uskoani tai kirkollista taustaani. Joku sanoikin vuosia sitten, että sinä olet vahva, kun koko kirkko on sinun tukenasi.

Vankilamaailma on karu, ja tuomioitaan suorittavat ihmiset ovat kokeneet raskaita asioita jo ennen vankilaan joutumistaan. He ovat usein toivottomia ja itseään aliarvostavia, rikkinäisiä ihmisiä, jotka käyttävät meistä siivosyntisistä nimitystä “kunnon ihminen”. He janoavat tietoa siitä, kuinka huonon omantunnon voi puhdistaa, kuinka Jeesuksen puoleen voi kääntyä ja kuinka voisi opetella luottamaan Jumalan rakkauteen.

Jumalan edessä me kaikki olemme samalla viivalla, yhtä huonoina tai yhtä hyvinä. Vankilassa ihminen on pienellä paikalla, on aikaa miettiä elämää ja mielikin kirkastuu päihteiden vaikutusten vähentyessä. Ihminen on kasvokkain itsensä ja elämänsä kanssa ja miettii tulevaisuuttaan myös kuoleman rajan taakse.

Pelson vankilaseurakunnassa toiminta on ollut vilkasta. Hengellisiin tilaisuuksiin osallistui viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana joka kerta noin neljännes vangeista. Toki aiemmin oli ollut hiljaisempiakin aikoja, mutta vuosikymmenten aikaan kävi vain yhden kerran eräänä helteisenä kesäiltana, ettei ketään tullut raamattupiiriin.

Koronakaranteenin aikana järjestin useita hengellisiä tilaisuuksia samana päivänä, sillä vain kymmenen osallistujaa sai tulla koolle yhtä aikaa. Kiitollisena ajattelen, että sain toimia ja saimme kokoontua, vaikka vierailijat eivät korona-aikaan päässeetkään vankilaan. Vangit sanoivatkin, että he ovat etuoikeutettuja, sillä omaiset eivät siviilissä voineet osallistua tilaisuuksiin, etenkään ennen kuin seurakuntien striimaukset mahdollistuivat.

Myös muiden uskontojen edustajat kunnioittavat kristillisyyttä ja ovat osoittaneet kiinnostuksensa osallistumalla raamattupiiriin ja muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Moni on käynyt rippikoulun ja liittynyt kasteessa seurakuntaan. Hekin, jotka eivät suomea ymmärrä, tulevat tilaisuuksiin lukemaan Raamattua omalla kielellään ja kokemaan kappelissa vallitsevan rauhan.

Olen saanut nähdä, kuinka katuva ja parannusta tekevä ihminen kokee muutoksen sydämessään! Olen nähnyt, kuinka usko vaikuttaa myös ulkonaisen elämänmuutoksen. Olen saanut vakuuttaa vangituille, ettei kenenkään tarvitse itsestään tikistää muutosta ja voimia, vaan Jeesus tekee sen, kun antaa Hänen vaikuttaa elämässä. 

Työni on ollut monipuolista ja rikasta. Jos kaikesta voisi kirjoittaa, syntyisi monta elämäntarinoista kertovaa, mielenkiintoista kirjaa. Työ on opettanut olemaan nöyrä, sillä todellakaan kukaan meistä ei ole toistaan parempi, vaan jokaisessa meissä on jo inhimillisestikin hyvät ja huonot puolemme. Voi olla hyvinkin pieni se asia, jonka aloittama tapahtumasarja valintoineen toi jonkun henkilön vankiladiakonin keskustelukumppaniksi, ja jolta säästyneenä diakoni voi istua työntekijän tuolilla.

Tuula Karjalainen, diakoni.

Tuula Karjalainen
Vankiladiakoni, eläkkeellä 1.3.2023 alkaen

5 kommenttia koskien kirjoitusta: “Jääkö työni jälki näkyviin eläköitymisen jälkeen vai haihtuuko kaikki vain tuhkana tuuleen?

  1. Leppoisia eläkevuosia pitkäaikaiselle työtoverille. Tämä oli valaiseva juttu lehteenne, kiitos

  2. Kaunis kiitos TUULALLE, upealle ihmiselle raskaissa oloissa tehdystä pyyteettömästä työstä!! Hän jaksoi kulkea vierellä vaikeina aikoina itseään säästämättä. Hän toi valoa ja iloa vankien elämään, enkä koskaan pitkien vankilavuosien aikana nähnyt hänen menettävän uskoaan vankien suhteen paremmasta huomisesta. Mitkään sanat eivät riitä kertomaan TUULAN valtavasta merkityksestä vankilatyössä. Hän, jos kukaan ansaitsee upeat ja rauhalliset eläkepäivät tupla-mummona, vaikkakin tiedän, että hän kantaa vielä kauan murhetta monen tapaamansa vangin hyvinvoinnista ja tietenkin sielunhoidosta, kun siirtyi nyt todella ansaitsemalle eläkkeelle..

    • Marjatta, kiitos koskettavista sanoistasi. Taivaallinen Isä on kulkenut kanssamme, – ja kulkee edelleen!!! Valoa, iloa ja taivaallisia enkeleitä jokaiseen päivään!

Kyseisen artikkelin kommentointi on sulkeutunut.