Perhevapaauudistuksen tausta on Suomen nykyisen hallituksen hallitusohjelmassa. Tavoitteena siinä on, että yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa toteutetaan perheiden hyvinvointia tukeva perhevapaauudistus niin, että perhevapaat ja hoitovastuu jakautuvat perheissä jatkossa tasaisesti molempien vanhempien kesken. Perheiden valinnan ja joustojen mahdollisuuksia perhevapaiden pitämisessä lisätään ja monimuotoisia perheitä kohdellaan tasapuolisesti. Kotihoidontuki jatkuu kuitenkin nykymuotoisena.
Olennaiset lainsäädäntömuutokset
Uudistusta koskeva sairausvakuutuslakia (1124/2004) ja työsopimuslakia (55/2001) muuttava lainsäädäntö tulee voimaan 1.8.2022 lukien. Uudistus koskee pääsääntöisesti lapsia, joiden laskettu syntymäaika on 4.9.2022 tai sen jälkeen.
Lainsäätäjän tavoitteena on ollut, että perhevapaita koskevat termit olisivat jatkossa sukupuolineutraaleja. Tämän vuoksi äitiysvapaa ja isyysvapaa poistuvat lainsäädännöstä, ja tilalle tulevat raskausvapaa sekä kiintiöt vanhempainvapaaseen.
Raskausvapaa ja vanhempainvapaa
Raskausvapaa tarkoittaa sitä, että raskaana olevalla työntekijällä on oikeus 40 arkipäivän pituiseen yhdenjaksoiseen raskausvapaaseen, joka alkaa aikaisintaan 30 arkipäivää ennen laskettua synnytysaikaa. Tätä jaksoa ei voi jakaa, ja se on käytettävä yhdenjaksoisesti.
Vanhempainvapaaseen on pääsääntöisesti oikeus lasta hoitavalla vanhemmalla, joka on lapsen huoltaja. Vanhempainvapaan pituus on yhteensä 320 arkipäivää. Jos lapsella on kaksi vanhempaa, kummallakin on oikeus enintään 160 arkipäivään. Vanhempi voi halutessaan luovuttaa omasta osuudestaan enintään 63 arkipäivää toiselle vanhemmalle tai muulle huoltajalle, avio- tai avopuolisolleen tai lapsen toisen vanhemman puolisolle. Vanhempainvapaan voi pitää enintään neljässä vähintään 12 arkipäivän jaksossa.
Mitä perhevapaauudistus tarkoittaa kirkon sektorilla?
Perhevapaauudistuksen toteuttamisesta kirkon sektorille on sovittu kauden 2022–2024 sopimuksessa. Uusia määräyksiä noudatetaan 1.8.2022 lukien.
Uudistuksesta on hyvä huomioida erityisesti seuraava. Perhevapaata koskevat nykyiset termit muuttuvat sopimuksessa osittain. Äitiys- ja isyysvapaa termejä ei käytetä enää 1.8.2022 jälkeen. Elokuusta 2022 lukien työnantaja maksaa synnyttävälle vanhemmalle 72 arkipäivän ajalta palkkaa raskausvapaan alusta lukien. Toiselle vanhemmalle työnantaja maksaa vanhempainvapaan alusta lukien palkkaa 18 arkipäivän ajalta.
Työnantaja tahtoi tällä ratkaisulla korostaa henkilön raskausajan suojelun merkitystä ja tukea synnytyksestä toipumista sekä mahdollisuuksia imettää lasta. Toisen lapsen huoltajana toimivan vanhemman palkallisten päivien määrää nostettiin huomattavasti aikaisemmasta.
Muita muutoksia
Omaishoitovapaa
Henkilöllä on perhevapaauudistuksen johtuen oikeus 1.8.2022 lukien saada kalenterivuoden aikana enintään viisi kalenteripäivää omaishoitovapaata. Vapaata voi saada henkilökohtaisen avun tai tuen tarjoamiseksi omaiselle tai työntekijän kanssa samassa taloudessa asuvalle läheiselle. Vapaata voi saada myös mainitun henkilön saattohoitoon osallistumisen vuoksi. Omaishoitovapaa on palkatonta.
Tilapäisen hoitovapaan yläikärajan nosto
Tilapäisen hoitovapaan yläikärajaa on nostettu 1.3.2022 lukien kymmenestä kahteentoista vuoteen. Tämä ei ollut perhevapaauudistuksesta johtunut muutos, vaan sopimusneuvottelussa muuten sovittu asia.
Miten perhevapaita jatkossa käytetään?
Vanhempainvapaapäivien korvamerkkaamisen lisäksi uuteen perhevapaamalliin kuuluu myös joustavuus. Perhevapaiden tarkoituksena on auttaa henkilöitä sovittamaan yhteen perhe-elämää ja työntekoa, mikä on kirkon sektorilla jo nykyisin hyvin joustavaa.
Perhevapaauudistuksen tavoitteena oli perhevapaiden tasaisempi jakautuminen, mikä ennen kaikkea tarkoitti sitä, että isät käyttäisivät oikeuttaan perhevapaisiin aiempaa enemmän. On mielenkiintoista nähdä, ohjaako uusi perhevapaamalli isiä nykyistä enemmän vanhempainvapaalle. Asenteellista muutosta on vaikea mitata.
Päätös perhevapaiden käytöstä on perheiden sisäinen valinta. Mahdollisuudet ovat moninaiset.
Ulla Westermarck neuvottelupäällikkö Kirkon työmarkkinalaitos
Työ tuntuu ja työn tekeminen tuntuu. Sen tuntee nahoissaan, se menee ihon alle, energisoi, inspiroi ja parhaimmillaan virtaavana dialogina työkavereiden välillä siivittää kutakin luovuuteen ja itsensä ylittämiseen. Milloin viimeksi työssäsi tuntui tältä?
Hyvin kauan sitten luin lyhyen tekstin rutiineista, kirjoittajaa en enää muista, hänen käyttämänsä määritelmä ”arjen eloisa tuntoisuus” jäi mieleeni. Se on kulkenut mukana jo melkoisen matkan ja yhä edelleen siinä kiteytyy lyömättömästi kokemus siitä, miltä työ parhaimmillaan tuntuu. Samalla myös sen vastakohta on kokemuksellisesti tuttu – jos kadottaa työstään arjen eloisan tuntoisuuden, se muuttuu rutiiniksi. Työksi, joka on hankalimmillaan kokemuksellisesti köyhdyttävä ja luovuuden kuihduttava.
Tarkoitus, merkitys ja tunto ovat tärkeä osa työn tekemistä
Strategiakeskusteluihin ja tulevaisuustyöhön liittyy oleellisena osana oman yhteisön perustehtävän ja tarkoituksen pohdinta. Tulevaan suuntautumiseen ei synny tarvittavaa vetovoimaa, jos ei ole sisäistynyttä mielikuvaa siitä, miksi tätä työtä tehdään ja mihin halutaan vaikuttaa. Oman organisaation ja oman työn merkityksellisyys ja tarkoitus ovat toisiinsa kietoutuneita ja liittyvät saumattomasti yhteen myös tunnetasolla. Jos työn merkityksellisyys katoaa, katoaa myös perusta sen tekemiselle.
Kokemuksellisesti tiedämme myös miltä tuntuu, kun joku saa meidät kommenteillaan kukoistamaan ja miltä tuntuu, kun tulee painetuksi maahan.
Hyvinvointiin tarvitaan rutiineja, rakenteita ja kokemusta joustavuudesta
Työssä tarvitaan raameja, sopimuksia, määrittelyä ja rajoituksia, rutiineja, pelisääntöjä ja yhteisiä käytäntöjä. Rutiineja tarvitaan voidaksemme ennakoida ja varmistaa, että töiden ja työn prosessit ja ketjut tulevat hoidetuiksi tavalla, joka varmistaa sovittujen tulosten saavuttamisen.
Ilman toimivia rutiineja ei ole rakenteita, jotka pitävät yhteisöt ja organisaatiot kasassa. Arjen tekeminen koostuu sekä näistä yhteisen onnistumisen varmistavista rutiineista että niiden tilannekohtaisesta joustamisesta, muokkaamisesta ja soveltamisesta, vuorovaikutuksessa. Yllätyksellisyys ja ”huvikseen pulpahtelut” tuovat uusia haasteita ja tarjoavat mahdollisuuksia vielä parempiin ja osuvampiin tuloksiin, uuden oppimiseen.
Voidaksemme voida hyvin meidän on kuitenkin voitava käyttää osaamistamme myös luovasti – toteuttaa ainutlaatuisen osaamisidentiteettimme kokonaisuutta.
Osaamisidentiteetillä tarkoitetaan ihmisen käsitystä itsestään osaajana. Siihen liittyy ymmärrys oman osaamisen moninaisesta kokonaisuudesta – on se syntynyt sitten koulutuksessa, työelämässä tai vapaa-ajalla. Vahva osaamisidentiteetti lisää luottamusta omaan kyvykkyyteen ja pystyvyyteen. Sen kautta voi nähdä erilaisia vaihtoehtoja ja etenemisen polkuja, tavoittaa vielä kulkemattomia maastoja. Arjen eloisa tuntoisuus saa lisää värejä ja virtaa.
Hyvin toimivien yhteisöjen tehtävänä on tunnistaa myös yhteisön osaamisidentiteetti, moninaisen ja monella tapaa kehittyvän osaamisen kokonaisuus ja myös se, mihin sitä voidaan tulevaisuudessa hyödyntää. Tällainen yhteisö tunnistaa myös osaamisen puutteet ja kehittämistarpeet ja löytää kumppaneita täydentämään osaamistaan. Yhteisöjen ja organisaatioiden perustehtävänä on myös niiden oman tulevaisuuden mahdollistaminen, osaamiseen panostamalla.
Osaamisidentiteettiä vahvistaa kokemus merkityksellisyydestä
Olemme henkilöinä erilaisia. Työhön kohdistamamme odotukset poikkeavat. Osa viihtyy paremmin toistuvissa ja tarkkuutta edellyttävissä tehtävissä. Osa tarvitsee yllätyksiä ja jatkuvaa muutosta. Kummankin kokemus työstä on vaikuttavimmillaan henkilökohtaisesti voimauttava, itsetuntoa ja itsen arvostamista vahvistava. Voi kokea ja elää todeksi ”arvostan itseäni ja tapaani toimia”, joku toinen sanoisi ”olen ylpeä itsestäni ja työstäni, tehkää perässä!” Kokemus ja tunne itsen ja työn yhteydestä on saumaton – työ tehdään myös itselle. Kun työhön liittyvät kokemukset merkityksellisyydestä, tärkeydestä ja osaamisidentiteetin vahvistumisesta hiipuvat taustalle, katoaa taustalle sekä työn laatu että oma tekemisen motivaatio.
Tarvitsemme työtä, joka tuntuu, joka saa meidät tuntemaan ja kokemaan ylpeyttä. Työtä, joka rohkaisee ottamaan askelia kohti sumuisia aamuja ja pilvisiä iltapäiviä. Osaaminen ja arjen eloisa tuntoisuus luovat perustaa hyvälle elämälle.
Kiitos kaikkien osallistujien aktiivisuuden seurakuntavaalien mediatyöpajassa syntyi lappuviidakko, jonka järjestämisen jälkeen tarjoaa kymmeniä mahdollisia tapoja kehittää vaaliviestintää.
Kokeileminen, verkostot ja yhteiskehittäminen toistuvat myös viestintäselvityksessä jatkuvasti. Koska sanat muovaavat todellisuutta, niin millaista tekemistä ja tulevaisuutta näillä sanoilla rakennetaan?
Yhteistä tekemistä perustellaan monipuolisesti. Itselleni merkittävimpiä syitä ovat
mahdollisuus tuottaa työstettävään asiaan nopeasti runsaasti erilaisia näkökulmia, jolloin kompleksisuudesta on mahdollisuus saada vähän parempi ote
tuttuuden ja sitä kautta luottamuksen rakentaminen, mikä on edellytyksenä yhteistyön kehittymisessä
yhdessä tekeminen on hauskaa ja innostavaa 😉
Tapauskertomus ideavyörystä
Tiistaina 5.4.2022 tätä testattiin seurakuntavaalien mediatyöpajassa, kun yli 40 viestinnän ammattilaista kokoontui pohtimaan vaalien näkyvyyden kasvattamista sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa. Innostavien alustusten jälkeen joukko jakaantui kahdeksaan ryhmään pohtimaan kahta kysymystä:
Miten saada toimittajat tekemään juttuja?
Miten murtautua kirkon kuplan ulkopuolelle somessa?
Työskentelytavaksi oli valittu nopeatempoinen ideoiden tuottaminen, jossa jokaisella ryhmällä oli reilu vartti tuottaa molempiin kysymyksiin mahdollisimman paljon ehdotuksia. Lopputuloksena syntyi kaksi yli 50 idean ”kasaa”. Erinomaisia kehittämisen alkuja ja myös suoraan toteuttamiskelpoisia ehdotuksia viestinnän kehittämiseksi.
Lappukasassa voivat erinomaiset ideat peittyä hälyn alle.
Laputtamisesta eteenpäin
Muistan monta vastaavaa innostavaa yhteistä työskentelyä, joiden jälkeen olen intoa puhkuen palannut töihin. Vähemmän yllättäen puhkuminen on valitettavan usein muuttunut huohottamiseksi, kun työn arki on jyrännyt innostuksen alleen.
Yksi tapa auttaa tilannetta on rakentaa jokaisesta yksittäisestä kehittämistuokiosta osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja juurruttaa tekeminen aina osaksi normaalia tekemistä. Tässä tapauksessa se tarkoitti hyvin yksinkertaista ja toistettavaa tapaa, jossa
aihe oli osallistujille tärkeä ja ajankohtainen, jolloin osallistuminen perustui tarpeeseen
työskentely rakennettiin osallistavaksi, mikä tarkoitti, että alustajille oli mahdollista tehdä kysymyksiä, ja jokainen pääsi osallistumaan pienryhmissä haluamallaan aktiivisuudella. Omien ajatusten jakaminen vahvistaa sitoutumista asiaan ja parantaa oleellisesti asioiden muistamista.
työskentelyn tulokset jaetaan jalostetussa muodossa takaisin ja vielä tässäkin vaiheessa on mahdollista kirjoittaa lisää lappuja ja myös peukuttaa tehtyjä ehdotuksia
avoin mahdollisuus jatkotyöskentelylle, jos se koetaan yhdessä tarpeelliseksi. Tämä tekee kaikista osallistujista työskentelyn omistajia ja vastuullisia.
Innostus tarttuu
Yksi itselleni merkityksellisistä yhteisen tekemisen kannusteista on innostus ja hauskuus. Usein olen työskentelyn alkaessa miettinyt, että miten tästäkin voisi innostua. Melkein jokainen kerta yhteinen tekeminen ja muiden ideoiden kuuleminen, niistä innostuminen ja kehittelyn jatkaminen ovat voimauttaneet. Seuraavat työtehtävät ovat tuntuneet kevyemmiltä.
Kun seuraavan kerran pohdit jotain ongelmaa, niin kannustan miettimään, että keiden kanssa tätä olisi mahdollista pähkäillä yhdessä. Takaan, että se kannattaa. Ja muista jakaa hyviä kokemuksia.
Sami Kallioinen, sami.kallioinen@evl.fi hankejohtaja, kokonaiskirkollinen viestintäselvitys Kirkkohallitus
Kirkon turistityössä Teneriffalla talvikaudella 2021–2022 ”surffattiin” koronarajoitusten, matkailijamäärien ja sodan uhan vaihtelevassa aaltoliikkeessä. Lisäksi naapurisaareen La Palman tulivuoren tuhoisa purkaus syksyllä 2021 tuntui ja synnytti avustustarpeen. Teneriffalla seurakunnan tilaisuuksiin osallistujamäärät elpyivät, mutta jäivät normaaliaikaan verrattuna noin kolmasosaan.
Tuhkaa ja tulikiveä
Kanariansaaret ovat syntyneet tulivuorenpurkausten seurauksena. Edelleen purkauksia tapahtuu ja välillä maa järähtelee. Kauden alkaessa oli käynnissä La Palmalla purkaus, jonka laavavirrat tuhosivat paljon koteja, rakennuksia ja viljelyksiä. Purkaus kesti useita kuukausia päättyen joulukuussa. Suomalaiset ovat osallistuneet La Palman asukkaiden avustamiseen mm. katolisen kirkon järjestämän avun kautta.
La Palmalla on käynnissä tuhojen raivaaminen ja rakentaminen alkaa. Naapuriavulle riittää tarvetta vielä pitkäksi aikaa.
Korona helpotti hetkeksi
Koronatilanne vaikutti monin tavoin elämään myös Kanarian saarilla. Edellisen kauden aikana osa yrityksistä oli lopettanut, ja monet tilapäisesti kiinni olleet yritykset avasivat ovensa. Mutta mm. autovuokraamoista uhkasi loppua kalusto kysynnän lisääntyessä.
Kanarialla ja muualla Espanjassa rajoituksia varten on ollut käytössä neliportainen asteikko. Syksyn aikana käytiin alimmalla tasolla, mutta joulukuun lopulla tartunnat lisääntyivät ja rajoitukset nostettiin Teneriffalla ja Gran Canarialla korkeimmalle tasolle. Loppukaudesta rajoitukset hieman helpottivat, mutta rajoituksista huolimatta tartunnat levisivät.
Epävarmuuden sietämistä
Tapasin pari päivää ennen jouluaattoa omia jouluvieraitani odottaessani Teneriffan eteläisellä lentokentällä suomalaisia matkaoppaita. He odottivat asiakkaitaan Suomesta. ”Moni on siirtänyt tai perunut matkansa”, eräs oppaista kertoi, kun kysyin omikronmuunnoksen vaikutuksista. Matkailijamäärät kasvoivat syksyllä, mutta vuoden vaihteessa tuli takapakkia. Hiihtolomien aikaan matkailun elpyminen alkoi uudelleen. Aaltoliikkeet näkyivät myös kirkon tilaisuuksien osallistujamäärissä.
Matkailijoiden lisäksi Teneriffalla ja muualla Espanjassa talvehtii monia suomalaisia pitkäaikaisesti. Kolmannet rokotteet annettiin täällä EU-kansalaisille. Odotellessani omaa rokotusvuoroani kyselin parilta jonossa olleelta suomalaiselta rouvalta kuulumisia. He kertoivat eläneensä hiljaiseloa. ”Normaalisti osallistumme seurakunnan juttuihin, mutta nyt emme ole tohtineet mennä mihinkään, missä voisi olla enemmän ihmisiä yhdessä”, naiset kertoivat.
Seurakunnan tilaisuuksia ei ole tarvinnut kauden aikana Teneriffalla kuitenkaan peruuttaa. Ainoastaan kuoro ei voinut harjoitella alkuvuodesta. Viikoittaisissa messuissa istuttiin turvavälein ja veisattiin maskit kasvoilla. Joitakin messuja vietettiin sanajumalanpalveluksina tammikuussa.
Sodan pitkä varjo
Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun lopulla järkytti ihmisiä myös Kanarian saarilla. Seurakunnassa järjestettiin rukoushetkiä rauhan puolesta, ja sodan uhreja muistettiin esirukouksissa. Avustamisen kanavista on jaettu tietoa suomalaisille. Lähes kaikissa kohtaamisissa on jaettu sodan synnyttämiä huolia.
Kanarian saarilla niin kuin muualla Euroopassa varaudutaan parhaillaan sodan jaloista pakenevien ukrainalaisten auttamiseen järjestämällä tilapäistä majoitusta.
Maailman turbulenssit ovat siis tuntuneet kirkon työssä näillä seuduilla. Levottoman maailman keskellä on kokoonnuttu yhteen hiljentymään, jakamaan ja yhdessä veisaamaan kirkkoon. Arki on sujunut turbulensseista huolimatta lähes normaalisti. Aurinko edelleen lämmittää ja linnut laulavat. Ne muistuttavat Luojamme hyvyydestä. Toivoa on.
Mielettömän kärsimyksen keskellä kaipaamme taivaan lohdutusta ja ojentaudumme kohti ymmärryksen ylittävää rauhaa. Toivomme tuskan tilalle iloa. Silloin helvetin lieskat olisivat kokonaan haihtuneet eikä yksikään ihminen joutuisi enää kärsimään.
Maanpäällinen helvetti on luontevasti asettunut tuonpuoleiseen taivaan vaihtoehdoksi kertomaan siitä pelosta, että kärsimys ei koskaan lakkaa. Traumatisoiva jako pelastuviin ja Jumalan hylkäämiin elää mykistyneenä kokemuksena armon ulottumattomissa.
Lohdutukseksi annettu usko on muuttunut monille mahdottomaksi vaatimukseksi taivaaseen pääsemisen edellytyksenä. Ihmisen kokoiseksi kutistunut armo ei tyynnytä vaan jättää mieleen levottomuuden.
Maailmasta on helppo päätellä, että Jumala ei voi olla yhtä aikaa kaikkivaltias ja hyvä. Turvallisempaa on luopua kaikkivaltiudesta.
Minun rauhattomuuteeni tuo lohtua mielikuva inhimillisestä ja anteeksipyytävästä Jumalasta. Hän on ristille asti pahoillaan siitä, että on jättänyt rakkaat lapsensa kärsimyksen armottomiin kouriin.
Myötätunnosta alati kyynelehtivä Jumala ei vaadi keneltäkään yhtään mitään. Ei edes anteeksiantoa. Kädettömänä hän poimii talteen pimeään hukkuneet rukoukset ja ruokkii nälkiintyneitä lapsiaan kuihtuneilla rinnoillaan.
Inhimillisyyden kaiken vastaanottavassa syleilyssä taivaan tavoittelu laskeutuu armoon tyyntyvään hengitykseen. Äärettömyys koskettaa lempeydellään, kun kokemukset kohtaavat vailla itseä ja toisia kolhivia suojauksia.
Olemme kaikkivaltiuden hitusina osallisia hyvyyden ja pahuuden väliseen kamppailuun, joka laajenee sisältämme ympäröivään maailmaan. Kukaan meistä ei voi jäädä taivaaseen, jos yksikin meistä on helvetissä.
Sanna Kierivaara sairaalapappi Rovaniemen seurakunta
”Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois”. Nämä filosofi Torsti Lehtisen sanat on helppo sovittaa elämän eri alueille. Työelämäänkin.
Joka päivä monet työntekijät, johtajat, tiimit ja työyhteisöt raahustavat itseensä. Kun perille päästään, niin usein huomataan, että ahdasta on ja nopeasti on ulos päästävä. Vaikeinta on puhua siitä, mistä pitäisi puhua. Epämiellyttävintä on ajatella sitä, mitä tulisi ajatella. Ei ihme, että ahdistaa ja pois tullaan.
Vuonna 1972 Kirkon koulutuskeskuksessa kokoontui joukko kirkon työntekijöitä aloittamaan ensimmäistä työnohjaajakoulutusta. Edelläkävijöitä olivat. Useat tietävät, että kirkko oli merkittävässä roolissa perheneuvonnan kehittymisessä. Sitä samaa se on ollut työnohjauksen tuomisessa suomalaiseen työelämään. 50 vuotta sitten aloitettu koulutus oli yksi ensimmäistä Suomessa.
On vaikea osoittaa tarkkaan, mitä puolivuosisatainen työnohjauksen historia kirkossa on merkinnyt. Mitä se on ollut, kun tuhannet ovat kouluttautuneet ja vielä tuhannemmat tutkineet työnohjausistunnoissa itseään, työtään ja työyhteisöään. Ainakin se on merkinnyt suurta määrää sellaisia tiloja, joissa on ollut turvallista mennä itseensä. Ja kun on tuntunut ahtaalta, ei ole heti lähdetty pois. On pysähdytty ja tutkittu. On puhuttu siitä, mistä pitäisi puhua, ajateltu sitä, mitä tulisikin.
”Tahdotko tulla terveeksi”, kysyy Jeesus. Tällaisessa tavassa olla ihmisten kanssa ovat epäilemättä myös työnohjauksen juuret. Mennään kohti, ei pelätä kysyä, autetaan ihmistä ja ihmisiä menemään itseensä. Kunnioitetaan, annetaan aikaa ja huomiota, rakastetaan.
Saviastioissa tämäkin aarre on. Ihmisiä ovat työnohjaajat ja -ohjattavat. Mutta aarre se silti on. Kirkko on erikoinen organisaatio. Itsenäiset seurakunnat ja hiippakunnat muodostavat yhden ja saman. Se on mahdollistanut sisäisen työnohjausjärjestelmän, jossa raha ei liiku, mutta sitäkin enemmän välkehtivät ihmiset ja heidän ajatuksensa.
50 vuotta sitten aloittivat ensimmäiset. Kukaan ei silloin varmaan osannut arvata, että vuonna 2022 yli 60 kirkon työntekijää opiskelee sitä samaa. Ja näiden vuosien välissä ne kaikki muut. Mutta niin se on. Kaksi vuotta ja 60 opintopistettä itseen menemistä ja kehittyvää ammattitaitoa auttaa muitakin menemään. Ahtaassa paikassa on enemmän tilaa, kun siellä on toinen.
Markku Tynkkynen kouluttaja, Kirkon tutkimus ja koulutus
Osaamisen kehittäminen on kattava termi. Se sisältää seurakunnan työyhteisön jäsenten yksilöllisen osaamisen kehittämisen sekä koko työyhteisön tai tiimin osaamisen kehittämisen. Tässä blogissa nostamme esiin erilaisia yhteiskunnan koulutusjärjestelmän sekä kirkon henkilöstökoulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia. Tämän blogin lopusta löydät kolme linkkiä diasarjoihin, joista löydät lisätietoa ja linkkejä tarjontaan.
Osaamisen kehittämisen muotoja ovat esimerkiksi henkilöstökoulutus, perehdytys, kehittämishankkeet, työpajat ja työnohjaus, mentorointi. Henkilöstökoulutuksella tarkoitetaan työnantajan (srk) henkilöstölleen hankkimaa tai järjestämää koulutusta. Työnantaja hankkii koulutuksen joko tilaamalla sen työpaikalle tai tarjoamalla työntekijälle työpaikan ulkopuolella toteutuvaa koulutusta. Työnantaja voi myös järjestää koulutuksen itse: suunnitella ja toteuttaa koulutuksen itsenäisesti.
Ennen koulutusten ja mahdollisten muiden osaamisen kehittämisen muotojen valintaa on usein tarpeen kartoittaa, mitä osaamista henkilöstöltä puuttuu ja millaista osaamisen tasoa ja sisältöä tavoitellaan. Tavoiteltavan osaamisen mukaan koulutustarve voi olla lyhytkestoista, ajankohtaista päivittävää koulutusta tai sitten pidempikestoista ammatillisen osaamisen kehittämistä. Osaamisen kartoittamisessa voidaan hyödyntää kirkon ammattien ydinosaamiskuvauksia.
Yhteiskunnan koulutusjärjestelmä
Toisen asteen oppilaitokset, kansanopistot ja korkeakoulut tarjoavat osana jatkuvan oppimisen -mallia useita tapoja täydentää, syventää, laajentaa tai ajantasaistaa osaamistaan. Aiemmin koulutusjärjestelmässä painotettiin, myös täydennyskoulutuksessa, koko tutkinnon suorittamista. Nyt toimintamalli on muuttunut ja tarjolla on runsaasti lyhytkestoisempia koulutuksen muotoja. Toisen asteen oppilaitokset tarjoavat tutkinnon osia, korkeakoulut avoimen korkeakoulun opintojaksoja, erikoistumiskoulutuksia tai niiden moduuleja.
Toisen asteen ammatillisen koulutuksen tutkinnon osiin voi hakeutua opiskelemaan milloin vain jatkuvan haun kautta. Korkeakoulujen avointen korkeakouluopintojen ja erikoistumiskoulutusten hakuaika vaihtelee korkeakouluittain.
Kirkon henkilöstökoulutus
Elokuun puolivälissä kirkon henkilöstökoulutuskalenterin sivuilla (evl.fi/koulutuskalenteri) alkaa kuhina sen jälkeen, kun kalenteri on julkaistu. Seurakuntien henkilöstö, lähijohtajat ja tiimi etsivät kalenterista Kirkon henkilöstökoulutuskalenterista sopivaa koulutustarjontaa osaamisen kehittymisen tueksi.
Kirkon henkilöstön osaamistarpeisiin suunnitellut täydennyskoulutukset on jaettu kolmeen ryhmään osaamisen tason ja laajuuden mukaan: kirkon ajankohtaiskoulutus, kirkon täydentävä koulutus ja kirkon erityiskoulutus. Kirkon henkilöstökoulutuskalenterissa julkaistuissa koulutuksissa kuvataan aina koulutuksessa tavoiteltava osaaminen sekä koulutuksen laajuus opinto- tai osaamispisteinä.
Kalenterista löytyvät kirkon ja esimerkiksi kirkollisten järjestöjen tuottamat koulutukset. Ne eivät kuulu, yhteiskunnan koulutusjärjestelmään. Koulutuskalenteriin sisältyy myös joitakin eri kouluttavien laitosten järjestämiä tutkintoja, tutkinnon osia tai avoimia korkeakouluopintoja, jotka puolestaan kuuluvat yhteiskunnan koulutusjärjestelmään.
Tilauskoulutusten tarjonta on kalenterissa omana ryhmänään. Niissä koulutuksen toteuttaja muotoilee tavoitteen, laajuuden, sisällön ja toteutustavan yhteistyössä työnantajan ja työyhteisön kanssa.
Marja Pesonen asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus
Eeva Salo-Kopperi asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus
Perus- ja ihmisoikeuksina turvataan erityisen tärkeitä oikeuksia. Perusoikeudet määritellään perustuslaissa ja ihmisoikeudet kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Perus- ja ihmisoikeudet muodostavat yhdessä toisiaan täydentävän oikeudellisen suojajärjestelmän. Julkisen vallan, kuten valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden, on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
Kaikki lasten arjessa mukana olevat aikuiset – niin ammattilaiset, vanhemmat kuin lasten vapaa-ajan toimijat – ovat osaltaan turvaamassa lasten hyvinvointia ja oikeutta parhaaseen mahdolliseen terveydentilaan.
Terveyden ja hyvinvoinnin perusta rakentuu lapsuudessa
Oikeus terveyteen ja terveyspalveluihin kuuluu keskeisimpiin perus- ja ihmisoikeuksiin. Terveys vaikuttaa hyvinvoinnin muihin osa-alueisiin, ja toisaalta muut hyvinvoinnin osa-alueet vaikuttavat terveyteen. Heikko terveydentila voi aiheuttaa köyhyyttä, ja köyhyys voi heikentää terveyttä. Terveyttä koskevien perus- ja ihmisoikeuksien toimeenpano edellyttää oikeuksia tarkentavaa lainsäädäntöä, voimavaroja terveydenhuollon järjestämiseen ja terveyden edistämiseen sekä muita toimia, kuten terveyden huomiointia laajasti koko yhteiskunnan päätöksenteossa.
Terveyden ja muun hyvinvoinnin perusta rakentuu lapsuudessa. Myös terveyskäyttäytymisen ja terveyserojen perusta muodostuu lapsuuden aikana. Lasten terveyteen ja sen edistämiseen onkin kiinnitettävä yhteiskunnassa ja sen päätöksenteossa erityistä huomiota.
YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarkoitetuista palveluista. Myös muut ihmisoikeussopimukset ja perusoikeudet turvaavat lasten ja nuorten oikeuksia. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen toimeenpanoa valvova lapsen oikeuksien komitea on antanut laajan yleiskommentin (nro 15) koskien lapsen oikeutta nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta. Yleiskommentit on laadittu lapsen oikeuksien sopimuksen toimeenpanon tueksi.
Yleiskommentissaan lapsen oikeuksien komitea korostaa lasten oikeuksien jakamattomuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Lapsen oikeus terveyteen ei ole tärkeä pelkästään itsessään, vaan sen toteutuminen on myös olennaista muiden lapsen oikeuksien toteutumiselle. Lapsen terveyttä koskevien oikeuksien toteutuminen riippuu monien muiden lapsen oikeuksien toteutumisesta, kuten esimerkiksi siitä, miten oikeus väkivallattomaan lapsuuteen tai oikeus koulutukseen toteutuu.
YK:n lapsen oikeuksien komitea korostaa valtion vastuuta varmistaa, ettei lasten terveys vaarannu syrjinnän vuoksi. Lapsen oikeuksien sopimukseen, kuten moneen muuhunkin ihmisoikeussopimukseen, perustuslakiin ja EU:n perusoikeuskirjaan sisältyy syrjinnän kielto. On varmistettava, että esimerkiksi vammaisten tai pitkäaikaissairaiden lasten, neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaavien lasten tai kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten oikeus parhaaseen mahdolliseen terveydentilaan ja terveyspalveluihin toteutuu. Sopimus korostaa valtion vastuuta varmistaa, ettei yksikään lapsi joudu luopumaan oikeudestaan terveyspalveluihin. Velvoite on otettava huomioon esimerkiksi paperittomien lasten terveydenhuollossa.
Koronakriisi on heikentänyt lasten ja nuorten terveyttä ja terveyspalveluita
Koronapandemia on heikentänyt monin tavoin lasten ja nuorten terveyttä ja muuta hyvinvointia. Välittömän terveysuhan lisäksi koronakriisillä on lukuisia sosiaalisia vaikutuksia, joilla on suorat vaikutukset terveyteen, erityisesti mielenterveyteen. Esimerkiksi toisen asteen opiskelijajärjestöt ovat toistuvasti nostaneet esiin pandemian vaikutuksia nuorten mielenterveyteen ja vaatineet toimia ennaltaehkäisevien ja korjaavien palvelujen parantamiseksi sekä opiskelijoiden yhteisöllisen hyvinvoinnin vahvistamiseksi. Lapset ja nuoret kasvavat yhteisöjen jäseninä ja vuorovaikutussuhteissa, joihin poikkeusolot ovat voimakkaasti vaikuttaneet. Koronan rajoitustoimet, kuten etäopetus, harrastustoiminnan ja kokoontumisen rajoitukset ovat aiheuttaneet kielteisiä vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin ja terveyteen. Monet lapset ja nuoret ovat kokeneet yksinäisyyttä, ahdistusta ja masentuneisuutta. Yhä useampi on myös epävarma, saako apua sitten, jos sitä tarvitsee.
Lasten, nuorten ja perheiden terveyspalvelut ovat olleet koronakriisin aikana supistettuina. Lisäksi kasvokkaista työtä on siirretty etäyhteyksien avulla toteutettavaksi. Lasten ja nuorten pääsy terveyspalveluihin, kuten neuvola-, koulu- ja opiskeluterveydenhuollon palveluihin on heikentynyt kriisin aikana. Terveydenhuollon henkilöstön siirrot koronatestaukseen, -jäljitykseen ja -rokotuksiin ovat vaikeuttaneet palvelujen saatavuutta ja heikentäneet asiakassuhteiden jatkuvuutta ja luottamuksellista asiakassuhdetta. Esimerkiksi neuvolapalveluissa tämä on tarkoittanut sitä, että lapset, nuoret ja perheet ovat tavanneet harvemmin tutun terveydenhoitajan tai lääkärin. Tämä on johtanut siihen, että monet tuen tarpeet jäivät tunnistamatta ja varhainen tuki antamatta.
Koronapandemia on koetellut lasten ja nuorten mielenterveyttä niin Suomessa kuin maailmalla. Uusimman Kouluterveyskyselyn mukaan tyttöjen kokema koulu-uupumus, ahdistuneisuus, masennusoireet, sosiaalinen ahdistuneisuus ovat yleisempiä kuin aiemmin. Myös pojilla vastaavat luvut ovat nousseet. Yhdysvalloissa lastenlääkärit julistivat kansallisen lasten ja nuorten mielenterveyden hätätilan lokakuussa 2021.
Uhkana eriarvoisuuden kasvu
Suurin osa lapsista ja nuorista kokee edelleen voivansa hyvin. Koronakriisin suurena huolenaiheena on kuitenkin lasten ja nuorten eriarvoistumiskehitys. Tämä koskee myös eriarvoisuutta terveydessä. Vaikka koronakriisi vaikuttaa kaikkiin lapsiin ja nuoriin, vaikutusten kesto ja laajuus vaihtelevat. Riskinä on, että koronakriisi heikentää erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten asemaa ja oikeuksien toteutumista. Eriarvoistumiskehityksen torjumiseksi on toteutettava tavoitteellisia ja johdonmukaisia toimia lasten ja nuorten yhdenvertaisuuden edistämiseksi ja eriarvoisuuden kaventamiseksi. Lapsiin ja nuoriin kohdistuvat vaikutukset on arvioitava kaikessa päätöksenteossa. Lapsia ja nuoria on kuultava ja heidän vaikutusmahdollisuuksiaan on parannettava.
Kaikkien lasten arjessa mukana olevien aikuisten on tärkeää vahvistaa lasten ja nuorten uskoa tulevaisuuteen, antaa toivoa sekä olla turvallinen aikuinen lapselle ja nuorelle.
Esa Iivonen johtava asiantuntija, Mannerheimin Lastensuojeluliitto
Aloitin työni Kirkon lähetystyön keskuksessa (KLK) kahdeksan vuotta sitten. Samana vuonna hiippakunnissa täytetiin uudet lähetys- ja kansainvälisen työn asiantuntijoiden pestit. Juuri siihen liittyi työni. Yhdessä hiippakuntien uusien työntekijöiden kanssa aloimme tutkailla mitä tarkoittaa se, että kirkkomme oli virallisesti ottanut vastuulleen kirkon missionaarisuuden ja siihen kuuluvan lähetystyön. Se tuntui mahtavalta ja tärkeältä.
Alkuvaiheessa kävimme lukuisia keskusteluja omasta työnkuvastamme. Hiippakunnissa siihen kuului lukuisa joukko kirkon kansainvälisen vastuun asioita: lähetystyö, kansainvälinen diakonia, ekumenia, uskontodialogi, ystävyysseurakuntatyö, maahanmuuttajatyö jne. Voit vain kuvitella, että meillä oli aluksi yhtä hengästynyt olo kuin sinulla tätä lukiessasi.
Varsin nopeasti ymmärsimme, ettei näissä voi olla kyse työaloista. Mitä tahansa kansainvälisyyteen kuuluvaa sitten teimmekin, kaiken keskuksessa oli missio. Missio taas on se syy, miksi kirkko on olemassa. Ja missio vie meidät missionaarisuuteen eli siihen, miten kirkko käytännössä elää todeksi saamaansa kutsua osallistua Jumalan työhön tässä maailmassa. [kuva]
Huolia, huolia, huolia
Alkuvaiheessa kävin tapaamassa kaikki nämä hiippakunnissa työskentelevät kollegani. Siinä samalla, vähän hiippakunnasta riippuen, tapasin myös dekaaneja, muita hiippakuntien työntekijöitä, jopa yhden piispan. Samoin halusin tavata kaikki kansainvälisen työn sopimusjärjestöjen (siis seitsemän lähetysjärjestön ja Kirkon Ulkomaanavun) kotimaantyöstä vastaavat. Näihinkin tapaamisiin osallistui usein pari kolme muutakin järjestön ihmistä.
Tapaamiset olivat itselleni tavattoman tärkeitä. Niiden myötä paljastui, ettei tämä uusi rakenne luonutkaan pelkkää riemua ympärilleen. Se herätti myös huolia. Huolta siitä, kuka oikeastaan johtaa näiden uusien hiippakunnan työntekijöiden työtä: KLK, dekaani vai järjestöt. Tämän taustalla osittain oli se, että alkuvaiheessa – vuoteen 2018 kesäkuuhun asti – uusien asiantuntijoiden palkkarahat tulivat järjestöiltä. Toinen huoli nousi siitä, jääkö itse maan rajat ylittävä osuus, ennen kaikkea lähetystyö jalkoihin, kun vastuullamme on niin laaja kattaus. Vielä huolta herätti se, että uuteen järjestelmää kuului myös ns. perussopimus, joka oli solmittu kirkon ja järjestöjen välillä. Siinä luvattiin tasapuolista kohtelua kaikille järjestöille, mutta pystyisikö kirkko toteuttamaan sitä?
Ensimmäiset pilvet haihtuvat
Parin ensimmäisen vuoden jälkeen nämä huolten pilvet alkoivat vähitellen ohentua ja haihtua. Ensimmäisenä katosi huoli siitä, kuka työtä johtaa. Mukana oli monta toimijaa ja rakenne oli vielä koettelematta, joten ymmärrän hyvin, että huolta syntyi. Näin siitä huolimatta, että työnantajan rooli ja työnjohto kuuluvat ilman muuta dekaaneille. Dekaaneille uusi työntekijäresurssi vaati koko työyhteisön dynamiikan huomioimista. Järjestöt puolestaan oppivat, että kyseinen asiantuntija on avainhenkilö suhteessa tuomiokapituliin ja sen kautta seurakuntiin.
Huolten hälvenemistä jossain määrin siivitti myös se, että vuoden 2015 lopulla maahamme saapui ennen näkemättömän runsaasti turvapaikanhakijoita. Hiippakuntien rooli koordinoijana ja viestinviejänä paljastui ensiarvoisen tärkeäksi. Lähellä seurakuntia toimivat asiantuntijat olivat hyvin perillä kunkin vastaanottokeskuksen tilanteesta ja seurakuntien suhteesta niihin. Saimme nopeasti tietoa myös niistä tilanteista, joissa kaikki ei oikein toiminut tai joissa heräsi epäluuloja seurakunnan toimia kohtaan. Hienoa olikin saada yhteistyökumppaneilta lopulta hyvää palautetta.
Arkkihiippakunnassa Suomen Punainen Risti antoi erityistunnustuksen seurakuntien panoksesta: ”Turun arkkihiippakunnan seurakunnat ovat olleet ennakkoluulottomasti mukana auttamistehtävässä, kukin omanlaisine arvokkaine panoksineen. Myös yksilötasolla seurakuntien henkilökunnan ja vapaaehtoisten heittäytyminen tilanteessa on ollut huikeaa”, todetaan perusteluissa.
Niinpä jo vuoden 2016 tammikuussa järjestetyssä kansainvälisen työn arviointipäivässä tämä työ sai suorastaan suitsutusta, jopa niin, että ennemminkin ihmeteltiin, miksei tätä ollut tehty jo varhaisemmin.
Toinen merkittävä havainto oli se, että kansainvälinen vastuu ja ymmärrys kirkon missionaarisuudesta ei tuomiokapituleissa enää ollut vain kansainvälisen työn asiantuntijoiden omaisuutta. Missionaarisuus oli löytänyt paikkansa tuomiokapitulien koko työyhteisöissä. Tämä luonnollisesti ilahdutti itseäni tavattomasti. Se oli jotain enemmän kuin osasin odottaakaan.
Huoli järjestöjen tasapuolisesta kohtelusta on kimurantti ja siitä on vaikea saada tasapainoista kuvaa. Siinä, missä toisaalla katsotaan kunkin järjestön resurssien suuruutta suhteessa kokonaisuuteen, toisaalla lasketaan annettujen kolehtien määrää. Kirkon keskushallinto ja järjestöt ovat yhdellä tavalla samassa asemassa suhteessa seurakuntiin. Perussopimuksen allekirjoittavat järjestöjen puolesta toimiva johto, kirkon puolesta arkkipiispa ja Kirkkohallituksen kansliapäällikkö. Siinä, missä järjestöt antavat omantunnonvapauden omille työntekijöilleen, kirkon johto ei lain mukaankaan voi määräillä seurakuntia.
Itselleni tärkeintä tässä kuviossa onkin juuri seurakuntien itsemääräämisoikeus. Sitä ei ole syytä ohittaa sen enempää kirkon keskushallinnon kuin järjestöjenkään puolelta. Seurakunta on kuitenkin se oleellinen toimija, joka toteuttaa kirkon tehtävää Suomessa ja kansainvälisesti. Me kaikki muut olemme palvelemassa tätä.
Lisää valoa
Neljän viimeisen vuoden aikana on tapahtunut mielestäni useita kirkon missionaarisuutta vahvistavia asioita. Ensimmäinen oli Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt -raportti vuodelta 2018. Se oli vastaus kirkolliskokouksessa tehtyyn aloitteeseen vahvistaa kirkon ammatteihin (aloitteessa pappien ja nuorisotyönohjaajien) opiskelevien missiologian osaamista. Asiaa käsitellyt työryhmä puhui koko kirkon henkilöstöstä ja nosti kirkon missionaarisuuden polttopisteeseen. Tätä varten työryhmä oli lukenut myös kansainvälisiä, asiaa käsitteleviä asiakirjoja idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, joissa kaikissa missio on keskiössä.
Toinen keskeinen kokonaisuus on kirkon ammattien ydinosaamiskuvaukset. Niissä missionaarisuus on mukana tavalla, joka ei jää vain yleisilmaisuksi. Sitä avataan monin eri tavoin ammattilaisten arkeen liittyvissä ulottuvuuksissa. Koko komeus alkaa hienosti:
Kirkon ammattien yhteiselle ydinosaamiselle keskeistä on kirkon missio, joka on teologisissa asiakirjoissa määritelty esimerkiksi seuraavasti: Jumalalla on kirkko oman missionsa toteuttamiseksi (Missio Dei). Siihen eli kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa pohjautuu kirkon hengellinen perustehtävä. (Kirkon ammattien yhteinen ydinosaamiskuvaus. Tausta. 2020)
Kirsikkana kakun päällä on kirkon uusin strategia Ovet auki syksyltä 2020: Kirkon perustehtävä eli missio on edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana. Tämä on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Perustehtävä ohjaa kaikkea kirkon elämää ja toimintaa. Sen tulisi olla myös jokaisen kirkon jäsenen tapa elää. (Ovet auki. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026, s. 3).
Voisiko sen selkeämmin sanoa. Kyse ei siis ole vain työntekijöistä tai organisaatiosta (niistäkin!), vaan jokaisesta jäsenestä. Tämä sopii hyvin luterilaiseen eetokseen, jossa jokaisen arkinen kutsumus on tärkeää julistaessamme Jumalan valtakuntaa. Kirkon lähetyksen linjaus Yhteinen todistus (2018) painottaa tätä myös seurakunnan toiminnan suunnittelun ja toteutuksen kannalta: Seurakunta elää missionaarisuuttaan aidosti todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. (Yhteinen todistus, s. 5)
Korona-ajan keikaus
Kaiken tämän keskelle saapui covid-19. Samalla, kun seurakunnissa tehtiin loistavaa työtä niiden sopeutuessa koronan tuomiin kokoontumisrajoituksiin, tapahtui jossain määrin kääntymistä ”sisäänpäin”. Ponnistelut omalla alueella asuvien ihmisten tukemiseksi ovat olleet arvokkaita, ja niistä on tullut hyvää palautetta. Sen sijaan liittyminen maailmanlaajan kirkon huoliin on jäänyt vähäisemmäksi. Tätä selittää se, että näitä aiheita useimmin käsitellään kokoavassa toiminnassa. Jumalanpalvelusten yhteydessä teemat tulevat näkyviin vähintään kolehtikohteissa ja esirukouksessa. Muutoin lähinnä lähetystyöhön tai Yhteisvastuukeräykseen liittyvissä tapahtumissa. Näiden jäädessä, on vähän huomaamatta jäänyt pois myös muunlainen kansainvälisen vastuun huomioiminen. Seurakunnissa on tosin kipuiltu kolehtien pienuutta. Lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan kootut kolehdit ovat jääneet paikoin kymmenesosaan aiemmista vuosista.
Eniten sisäänpäin kääntyminen on näkynyt kuitenkin siinä, etteivät kansainväliseen vastuuseen liittyvät asiat elä seurakunnan arjessa kuten ennen. Nyt, kun erilaiset rajoitukset vähitellen poistuvat, on syytä ponnistella sen eteen, että kansainvälinen vastuu palaa jälleen sen ansaitsemalle paikalle. Tämä mielessä Kirkon Lähetystyön keskus ja kirkon lähetystyön toimikunta ovat käyneet keskusteluja ja järjestäneet työpajan. Kyse ei missään tapauksessa ole vain siitä, mitä me pystymme yltäkylläisyydestämme antamaan köyhille sisarille ja veljille. Kyse on yhteydestä, kuulumisesta ja jakamisesta. Vuonna 2018 vierailulla Etiopian evankelisen Mekane Yesus kirkon vieraina saimme kuulla, että etiopialaiset pitävät mielellään lähetystyöntekijöitä työyhteydessään, sillä se on konkreettinen tapa olla vastavuoroisessa suhteessa toisiin kirkkoihin. Se ei ole jokin lisä tai ylellisyys, vaan jotain Kristuksen kirkon olemukseen kuuluvaa. (Vierailusta kirjoitinkin Kirkkomme Lähetykseen pienen jutun.)
Oikeastaan hämmästyttävän vähän myöskään kokonaiskirkon osalta on paneuduttu sisarkirkkojen tilanteisiin. Esimerkiksi rokoteoikeudenmukaisuuteen ei juurikaan ole otettu kantaa, vaikka se on ollut paljon esillä maailmanlaajan kirkon julkaisuissa ja vetoomuksissa. Kirkkomme Lähetys on pyrkinyt omalta osaltaan tuomaan näkyviin sisarkirkkojemme viestejä, tunnelmia ja toimia tänä aikana.
Tulevaisuus on nuorissa
Viime aikoina on puhuttu paljon millenniaaleista ja uusista sukupolvista. Heihin liitetään paljon huolta, sillä kaikkien tilastojen mukaan juuri nuorimmat sukupolvet tuntuvat etääntyvän ja irtautuvan kirkosta, jopa uskosta. Tämä on vain osa todellisuutta. Olen itse ollut iloisesti yllättynyt pastoraalikurssien yhteydessä niistä valmiuksista, joita nuorilla on.
Diakonia, missio ja globaali vastuu -pastoraalin yhteydessä noin 60 kirkkomme pappia – valtaosa nuoria – paneutuu pieneltä osalta kirkon mission kannalta varsin keskeisiin aiheisiin. Olen huomannut, että ymmärrys kirkon missiosta ei ole heille lainkaan vieras. Vaikka monien kuva lähetystyöstä on ohut tai ns. vanhanaikainen (käännytystä, kulttuurien tuhoamista), he avoimesti kertovat tämän. Samalla he välittävät kiitollisuutta siitä, että nykyaikainen lähetystyö onkin jotain ihan muuta: dialogia, yhteistä jakamista ja kumppanuutta. Evankeliumia ei hävetä, mutta ihmiset kohdataan heidän omista lähtökohdistaan käsin.
Tämän ajatuksen he haluavat viedä mukanaan myös seurakunnan arkeen. Turhan monilla on se kokemus, että seurakunnan työssä ei läheskään aina käytetä aikaa ja muita resursseja niiden ihmisten kohtaamiseen, jotka ovat kaikkein kauimpana. Päinvastoin aika menee saman pienen porukan toistuviin tapaamisiin. Niinpä löydöt kirkon missiosta ja seurakunnan missionaarisuudesta ovatkin tärkeitä välineitä, joita nämä papit haluavat panna käytäntöön. Toivottavasti he saavat siihen tilaisuuden omissa työyhteisöissään.
Minussa on vahvistunut se käsitys, että nuorille pitää antaa yhä enemmän tilaa. Eikä vain tekemisessä vaan erityisesti siinä päätöksenteossa, jossa rakennetaan tulevaisuutta, kohdennetaan voimavaroja ja sovitaan painopisteistä. Nuorilta ei aina voi odottaa käytännön ratkaisuja erilaisiin haasteisiin, mutta useimmiten he ovat oikeassa suunnasta. Siksi meidän on kuunneltava tarkasti myös kaikkein radikaaleimpia ehdotuksia ja kokeiluja. Niiden kautta saatamme löytää jotain sen kaltaista kuin peltoon kätketyn aarteen (Matt. 13:44), jonka eteen kannattaa tehdä uhrauksia.
Vesa Häkkinen asiantuntija, Kirkon lähetystyön keskus
Katselen eteläistä taivaanrantaa syvimmän kaamoksen aikaan. Aurinko on juuri painumassa mailleen viivähdettyään lyhyen aikaa valaisemassa talvista maisemaa. En ole aiemmin huomannut, että kaamosaikaan auringonlaskun väri on oranssi! Oranssi on oman elämäni väripaletissa pirteä väri. Se tuo iloisen ja energisen olon. Kun taivaanranta viestittää keskellä syvintä kaamosta iloa ja energiaa, se on jotenkin pirteän paradoksaalista. Se luo toivon näköaloja. Kevät ja kesä ovat kohta tulollaan. Valo voittaa!
Näkökulmia kouluttajan näköalapaikalta
Seuraan työkseni jumalanpalveluselämää. Saan koulutuksiini osallistuvilta lähes viikoittain tietoa siitä, miten messulla tai kirkollisilla toimituksilla menee missäkin päin Suomea. Alueellisia ja toimintakulttuuriin liittyviä eroja on paljon. Todellisuus on erilaista eri puolilla maata. Pääkaupunkiseudulla asuva hätkähtää usein kuullessaan kuvauksia haja-asutusalueiden käytännöistä, ja syrjäseudun pappi ihmettelee kehä kolmosen sisällä ilmeneviä asioita. Tämä erilaisuuden kohtaaminen on loppujen lopuksi kaikkia rikastuttavaa ja näkökulmia avartavaa.
Pandemia aiheutti kaamosajan jumalanpalveluselämään
Viime aikoina on jouduttu siihen tilanteeseen, että on ilmaantunut yksi kaikille yhteinen haaste. Korona. Jumalanpalveluselämälle pandemia on ollut melkoinen kaamosaika. Vuoden 2020 sulkutila ehtoollisenviettokieltoineen oli vertaansa vailla kirkon historiassa. Sen seurauksena paljon hyvää on ikään kuin jäätynyt tai ainakin jähmettynyt. Seurakuntalaisten osallisuuden vahvistamisessa päästiin juuri ennen koronaa kauniiseen kukintavaiheeseen. Monissa seurakunnissa kaiken ikäiset seurakuntalaiset saivat mahdollisuuden antaa lahjansa messun rakentamiseen. Korona-ajan työntekijäkeskeiset striimaukset tekivät kerralla lopun tällaisesta. Kokoontumisrajoitusten puitteissa menettely oli toki ymmärrettävä, mutta toisinkin olisi voitu menetellä.
Ehtoollisen vieton lakkauttaminen oli asia, jota siitä päättäneiden on syytä peiliin katsoen arvioida. Kun kirkko lakkaa viettämästä ehtoollista, se lakkaa samalla toteuttamasta sille uskottua ydintehtävää, Leivän murtamista. Pandemiatilanne tuli koko maailmalle yllätyksenä ja monia asioita osattaisiin nyt jälkiviisaana tehdä toisin.
Meillä Suomessa papistoa on niin paljon, että messujen viettäminen vaikkapa kuuden hengen kokoontumisrajoitusten puitteissa on mahdollista järjestää, jos vain halutaan tehdä priorisointia. Onneksi ehtoollisen jakamiseen löydettiin tiukkojenkin rajoitusten puitteissa lopulta hyviä ratkaisuja. Mitä enemmän paikallisseurakuntia rohkaistaan käyttämään omaa luovuutta, sitä parempiin tuloksiin päästään.
Pandemia on aiheuttanut sen, että kirkot eivät ole enää täyttyneet edes joulun aikaan. On paljon niitä, jotka eivät uskalla lähteä muiden ihmisten sekaan tartuntavaaran takia. Kauneimmat joululaulutkin vetivät monin paikoin vain puolet aiemmasta väkimäärästä. On vaara, että tulee tavaksi olla lähtemättä kirkkoon jatkossakin, kun tapa katkeaa. Jotain on tehtävä.
Valo voittaa, kevät koittaa, uutta luodaan
Tällaista varsin synkkää on kuvaus korona-ajan jumalanpalveluselämästä. Mutta synkkäähän se kaamosaika on. Kaamoksen iltataivaalla näkyy kuitenkin oranssi väri. Tuo pirteä väri kutsuu tarttumaan toimeen. Se lupaa kevättä, jopa kesää. Oranssi ennustaa aktiivista ja valoisaa aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Syntyy uutta elämää.
Nyt eletään vielä pandemian keskellä, mutta tämä on hyvää aikaa miettiä ja luoda jotain aivan uutta. On aika visioida jotain oranssin väristä, joka tuo jumalanpalveluksiin uuden sykkeen. Sellaisen löytymiseen antaa viitteitä monien koulutuksissani käyvien kirkon työntekijöiden kaipaus. Olen usein hämmästellyt, kuinka niin monet kaipaavat samoja asioita. He kaipaavat pyhyyttä, osallisuutta ja elämänläheisyyttä säteilevää jumalanpalveluselämää. He haluaisivat olla rakentamassa messuja, joissa ollaan aiempaa aidommin ja vapautuneemmin läsnä. Läsnä Jumalan kanssa ja läsnä toistemme kanssa.
Juhani Holma Jumalanpalveluselämän kouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
