Tutkinnon täydentäminen diakonian, nuorisotyönohjaajan tai varhaiskasvatuksen ohjaajan virkaan – nyt aiempaa joustavammin

Miksi aiempaa ammattikorkeakoulututkintoa pitäisi täydentää?

Esimerkiksi, jos

sinulla on vaadittava ammattikorkeatutkinto johonkin hengellisen työn virkaan, mutta sinulla ei ole kelpoisuutta hakeutua toiseen ammattikorkeakoulututkintotasoiseen hengellisen työn virkaan.
virka, jota hoidat, lakkautetaan tai muutetaan toiseksi viraksi, tarvitset kelpoisuuden toiseen hengellisen työn virkaan.
olet suorittanut sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon, sairaanhoitaja (AMK) tai sosionomi (AMK) tai humanistisen alan ammattikorkeakoulututkinnon, yhteisöpedagogi (AMK) ja haluat kelpoisuuden Suomen ev.-lut. kirkon hengellisen työn virkaan.

Karstulan kappeliseurakunnassa työskentelevä Marjut Lahti täydensi aiemman sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkintonsa, sosionomi (AMK) nuorisotyönohjaaja, diakonian virkaan vaadittavilla opinnoilla Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

– Aloitin diakonian täydentävät opinnot seurakuntamme organisaatiomuutoksesta johtuen. Toki taustalla oli myös oma kiinnostukseni diakoniaan ja sosiaalialalle. Itselleni opinnot olivat samalla matka omaan sisimpääni. Olen nyt hakenut diakonian viran vihkimystä ja aloittamassa ordinaatiokoulutuksen. Tutkintoa täydentävät opinnot tarkensivat diakoniatyön osaamista niin käytännön kuin teologian tasolla.

Mihin perustuu mahdollisuus täydentää tutkintoa?

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksen päätökset viranhaltijoilta vaadittavista tutkinnoista ovat Kirkon säädöskokoelmassa. Tietyt päätökset (numerot 136, 137, 141, 139) mahdollistavat tutkintojen täydentämisen avoimen ammattikorkeakoulun opinnoilla ilman, että hakeutuu tutkinto-opiskelijaksi.

Päätöksissä mainittuja tutkintoja voi täydentää niin, että hankkii

diakonian viran (sosiaaliala, diakoni tai terveysala, diakonissa) kelpoisuuden (KS nro 141)
lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaajan viran kelpoisuuden (KS nro 136),
nuorisotyönohjaajan viran kelpoisuus (KS nro 137)
varhaiskasvatuksen ohjaajan viran kelpoisuuden (KS nro 139).

Tutkinnon täydentämisestä kanttorin virkaan vaadittavaan tutkintoon (KS nro 135) saa lisätietoja Teija Tuukkaselta.

Mitä tutkintopäätöksissä säädetään?

Tutkintopäätökset määrittävät, mitä opintoja tulee suorittaa aiempaa tutkintoa täydentäessään.

Opintojen laajuus vaihtelee sen mukaan, onko täydentäjällä jo valmiiksi jokin päätöksessä määritelty kirkon tutkintopäätösten mukainen kelpoisuus, vai täydentääkö hän tutkintoa, johon ei ole kuulunut kirkon edellyttämä kelpoisuus.

Tutkinnon täydentänyt saa todistuksen täydentävistä opinnoistaan. Ammattikorkeakoulun antamat opintosuoritusote ja ammattikorkeakoulun lisätietoliite yhdessä vastaavat tutkintopäätöksissä edellytettävää todistusta täydentävien opintojen suorittamisesta. Lisätietoliitteessä todetaan, kuinka kelpoisuus osoitetaan esimerkiksi työhakutilanteessa. Hakijan tehdessään liittää hakemukseensa tutkintotodistus sekä tutkintoa täydentävien opintojen todistus ja opintosuoritusote.

Missä ja miten aiempaa tutkintoaan voi täydentää?

Tutkintoa täydentäviä opintoja järjestävät suomenkielisinä Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak), Centria-ammattikorkeakoulu (Centria) ja ruotsinkielisinä Yrkeshögskolan Novia. Tutkintoa täydentäviin opintoihin on tarjolla ammattikorkeakouluissa vaihteleva määrä aloituspaikkoja.

Kun suunnittelet tutkinnon täydentämistä, ennakoi! Kannattaa hyvissä ajoin jo edellisen lukukauden aikana tarkistaa tarjonta ammattikorkeakoulun nettisivuilta tai opintopolku.fi:stä ja ilmoittautua opintoihin.

Tutkintoa täydentävien opintojen kestoon vaikuttavat aiemmat opinnot, sillä niiden perusteella osa opintojaksoista voidaan ahotoida eli tunnistaa aiemmin hankittu osaaminen.

Diak, Centria ja Novia toteuttavat lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaajan virkaan vaadittavia täydentäviä avoimen ammattikorkeakoulun opintoja: Lähetys ja kansainvälinen diakonia 8 op. Ajankohdat löytyvät Kirkon henkilöstökoulutuskalenterista.

Diakonia-ammattikorkeakoulu

Diakissa on tarjolla avoimen ammattikorkeakoulun opintoina ns. kelpoisuuskokonaisuuksia. Tietoa kirkon alan kelpoisuuskokonaisuuksista löytyy Diakin avoimen ammattikorkeakoulun sivuilta. Kelpoisuuskokonaisuuksissa opiskeleva liittyy tutkintoon johtavan koulutuksen opintojaksoihin ja hänelle muodostuu selkeä opintopolku.

Opinnot käynnistyvät yleensä heti lukukauden alussa eli tammi- tai elokuussa. Opintoihin tulee ilmoittautua ilmoittautumisaikana Diakin avoimen ammattikorkeakoulun ilmoittautumisjärjestelmän kautta. Ennen ilmoittautumisajankohtaa tai sen aikana järjestetään infotilaisuus tulevalla lukukaudella alkavista kirkon alan kelpoisuuskokonaisuuksista.

Centria-ammattikorkeakoulu

Centriassa sosionomi (AMK) tai yhteisöpedagogi (AMK) -tutkintonimikkeen suorittaneet voivat täydentää tutkintoaan nuorisotyönohjaajan virkaan vaadittavilla täydentävillä opinnoilla. Haku opintoihin on kaksi kertaa vuodessa tammi– toukokuussa ja syys–marraskuussa. Hakijalle järjestetään mahdollisimman pian hakemuksen jättämisen jälkeen alkuhaastattelu, jossa sovitaan opintojen toteutuksen tavasta ja aikataulusta. Lisätietoa hakuajoista löytyy Opintopolku.fi:stä.

Miten opinnot toteutuvat?

– Nykytekniikan opetteleminen ja ohjeistusten sisäistäminen haastoivat välillä hyvinkin paljon. Toisaalta kun niitä oppi käyttämään, oli hienoa huomata kuinka voin kokea yhteyttä henkilön kanssa, joka asuu toisella puolella Suomea sekä voimaantua tästä kohtaamisesta. Opiskeluiden yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli yhteiskristillinen messu, joka järjestettiin etänä. Oli mahtavaa päästä osaksi tuota messua ja kokea kristittyjen yhteys itselleni uudella tavalla.

Opintosuoritukset on mitoitettu siten, että yksi opintopiste vastaa noin 27 tuntia, mikä kannattaa ottaa huomioon oman ajankäytön suunnittelussa. Kontaktiopetusta on rajallinen määrä. Opintojaksoihin sisältyy laajoja itsenäisiä tai tiimissä tehtäviä kirjallisia tehtäviä.

– Omaa opiskeluani haastoivat laajat itsenäisesti suoritettavat tehtävät, koska olen kuulemalla oppija. Lukeminen ja laajojen lähdeaineistojen haravoinnin koin hetkittäin haastavaksi. Kunnes keksin, että osan aineistoista pystyi kuuntelemaan.

Diakonia-ammattikorkeakoulu

Diakissa osa opetuksesta toteutuu lähiopetuksena ja osa kontakti-opetuksena verkossa. Korona-aikana lähes kaikki opinnot toteutuivat etäyhteyksin. Tarjolla on myös joitakin kokonaan verkossa toteutuvia, itsenäisesti opiskeltavia opintojaksoja. Lisäksi harjoittelujaksot edellyttävät kokopäiväistä osallistumista. Seurakuntaharjoittelun laajuus on 15 opintopistettä.

Centria-ammattikorkeakoulu

Centriassa tutkintoa täydentävillä opiskelijoilla on mahdollisuus opiskella Centrian yhteisöpedagogikoulutuksen päiväryhmien tai monimuotoryhmien mukana tai suorittaa verkko-opintoja tilanteen mukaan.

Onko työn ja opiskelun yhdistäminen mahdollista?

Täydentävien opintojen, oman ansiotyön, perhe- ja muun elämän yhdistäminen saattavat askarruttaa. Olisi tärkeää, että tutkintoaan täydentävällä seurakunnassa työskentelevällä opiskelijalla on työnantajan tuki.

Kirkon virkoihin vaadittavien opintojen sisällöt ovat sellaisia, että ne tuovat uusia näkökulmia seurakunnan työn kehittämiseen sekä ammatilliseen identiteettiin.

– Työyhteisöltäni sain tuen esihenkilöltä ja minulla oli lupa käyttää tietty määrä työtunteja ja -päiviä opintoihini. Lisäksi ilman mieheni varauksetonta tukea opinnoilleni perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen olisi ollut itselleni mahdotonta. Opintoihin oli kuitenkin käytettävä viikoittain useampia tunteja.

Opinnäytetyön tekeminen on yksi suuri ponnistus. Ammattikorkeakoulujen opinnäytetyöt voivat olla tutkimuksia tai kehittämishankkeita. Aihe voi hyvin olla sellainen, että sen voi liittää oman työseurakunnan toiminnan kehittämiseen.

Vaikka opiskelemisesta seuraa työtä ja vaivaa, parhaimmillaan tutkinnon täydentäminen on inspiroiva ja innostava kokemus.

– Opiskelussa tärkeimpiä hetkiä olivat onnistumisen hetket. Koin vielä nelikymppisenä onnistuvani, oppivani uutta sekä innostuin opiskelusta.

Lisätietoa tutkintopäätöksistä

Marja Pesonen, asiantuntija, Kirkkohallitus
Helena Tuominen, asiantuntija, Kirkkohallitus
Vesa Nuorva, yliopettaja, Centria-ammattikorkeakoulu
Minna Valtonen, yliopettaja, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Tutkinnon-taydentaminen_tutkintopaatokset (pptx)Lataa

2.02.22

Alkuraportti tulevaisuuteen

Kokonaiskirkollisen viestintäselvityksen hanke käynnistyi vuosi sitten 19.1.2021, kun kirkkohallituksen täysistunto käynnisti sen. Ensimmäisen vuoden aikana on mm.

tehty av-selvitystä (Koko kirkon viestintäselvitys käynnistyy av-tuotannoista – Kirkonkello)
pohdittu empatia- ja tunnettuustutkimukse n havaintoja viestinnän tavoittavuudesta
syvennytty kirkon viestintäohjelman luonnoksen kommentointiin ja valmiin ohjelman käyttämisen tapoihin.

Kertyneen uuden ymmärryksen pohjalta hankkeen suunnitelmaa päivitettiin marras–joulukuussa. Samalla hankkeen aikataulua tiivistettiin puolella vuodella. Hankkeen eteneminen tiivistettiin kolmeen näkökulmaan

Miksi?
Mitä? Missä?
Miten?

Viestintäohjelma määrittää suuntaa

Hankkeen ytimen muodostaa kirkon viestintäohjelma ”Ovet auki!” Tavoitteena on, että viestintäohjelman käyttöönotosta voisi muodostua yksi yhteisen kehittämisen ja oppimisen prosessi. Käytännössä tämä tarkoittaa erilaisten jakamisen mahdollisuuksien luomista.

Viestintäohjelman ensimmäinen Teams-työskentely järjestettiin 19.1.2022, ja siihen osallistui kuutisenkymmentä pohtijaa. Seuraavaa työskentelyä suunnitellaan huhti–toukokuun vaihteeseen. Myös erilaisen alueelliset työskentelyt vahvistavat sitä, että viestintäohjelma on sekä yksittäisen seurakunnat että laajemman seurakuntajoukon mahdollisuus löytää yhteistä säveltä.

Hankekauden jälkeen on viestintäohjelman tarkastuspiste, jossa saatujen kokemusten ja kokeilujen innoittamana työstetään ohjelman päivitys. Toki ohjelma päivittyy koko ajan, kun siihen kerätään lisää innostavia esimerkkejä ohjelmaan nostetuista teemoista.

Osana viestintäohjelmaa pureudutaan myös viestinnän vaikuttavuuteen. Miten viestintä vaikuttaa? Voiko viestinnällä olla omia vaikuttavuustavoitteita, vai onko viestintä ensisijaisesti laajempien vaikuttavuustavoitteiden kriittinen tekijä? Nämä pohdinnat kuuluvat tämän kevään keskeisiin teemoihin.

Kokonaisnäkemyksestä äänensävyyn

Viestintäohjelma haastaa jokaisen seurakunnan ja toimijan miettimään viestintänsä kokonaisuutta. Yksi hyvä tapa ottaa tilannetta haltuun on sisältöstrategian luominen.

Sisältöstrategia on kirjallinen esitys siitä, miksi, kenelle ja miten yritykset tuottavat sisältöjään.

Rummukainen, Hakola ja Hiila: Sisältömarkkinoinnin työkalut (2019)

Tästä aiheesta on erinomainen kuvaus Meri-Anna Hintsalan Kirkonkellon artikkelissa Mitä tarkalleen ottaen haluamme saada viestinnällä aikaan? – Kirkonkello

Osana sisältöstrategista pohdintaa on myös ekumeenisen näkökulman huomioiminen viestinnässä. Asiasta käytiin kirkolliskokouksessa laaja keskustelu. Tulevaisuusvaliokunta teki vastauksena aloitteeseen perusteellisen ja syvällisen mietinnön.

Rakenteet, kyvykkyys ja toimintatavat maadoittavat muutosta

Itselläni on entisestään vahvistunut ymmärrys siitä, että strategiset muutokset, joihin hanketta on haastettu, voivat tapahtua vain, jos käytännön tekeminen arjessa löytää uusia merkityksellisiä tapoja ja muotoja.

Hankkeessa tämä tarkoittaa sitä, että pohdimme ja liitymme kokeiluihin, joissa etsitään vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin

Millaiset verkostot tukevat yhteistä oppimista ja vertaisuuden kokemusta seurakuntarajat ylittäen?
Millaista osaamista ja kyvykkyyttä meillä on ja mitä meillä olisi hyvä olla, jotta olemme hyvin varustautuneita tulevaisuuden tekemiseen?
Millaisen sopimisen kulttuurin luominen on tarpeen, jotta syntyy riittävä kokemus vastavuoroisuudesta yhteiseen tekemiseen panostamisessa?

Vastausten kulttuurista kysymisen ja ihmettelyn kulttuuriin

Ajatukseni kiertyvät takaisin viime syksyn pohdintaani näkökulman vaihtamisen taidosta. Mietin, miten itsessäni vahvistan

mielipiteen vaihtamisen taitoa
kysymistä vastaamiseen sijaan
ihmettelyä pakonomaisen selittämisen sijaan
hiljaisuutta äänekkyyden tilalle

Ja miten nämä voisivat toteutua myös organisaatioiden välisessä vuorovaikutuksessa.

Sami Kallioinen, sami.kallioinen@evl.fi
hankejohtaja, kokonaiskirkollinen viestintäselvitys
Kirkkohallitus

Pohdintakumppaneja tämän artikkelin teemoihin voivat olla

Viestintäpäällikkö Tuula Putkinen, tuula.putkinen@evl.fi (viestintäohjelma)
Viestintäpäällikkö Meri-Anna Hintsala, meri-anna.hintsala@evl.fi (sisältöstrategia)

Kokonaiskirkollinen viestintäselvitys – hankesuunnitelma – 2021 Lataa

26.01.22

Punaisella taustalla kolme hymiönaamaa, viisari osoittaa iloiseen.

Mitä kuuluu yhdenvertaisuudelle kirkossa?

Olen työskennellyt viimeiset pari vuotta Kirkkohallituksessa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden teemojen parissa. Aihepiiri on toistuvasti esillä erilaisilla foorumeilla: henkilökohtaiset keskustelut, päätöksenteko, julkisuus. Sirpaleisen ja puuttuvan tiedon johdosta kokonaiskuvan rakentaminen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilanteesta kirkossa on kuitenkin vaikeaa.

Ajankohtaista yhdenvertaisuustietoa seurakunnista

Vuonna 2010 valmistui Kohti yhdenvertaisuutta kirkossa -selvitys, jossa kartoitettiin yhdenvertaisuustilannetta seurakunnissa. Raportin luoma tilannekuva on kuitenkin jo vanhentunut, eikä säännöllistä välinettä kirkon tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilanteen seurantaan ole ollut. On kuitenkin olennaista, että yhdenvertaisuuskeskustelu voidaan perustaa ajantasaiseen tutkimustietoon seurakuntien työyhteisöjen tilanteista ja että jatkossakin säännöllisin väliajoin voidaan kerätä dataa tilanteen kehittymisestä.

Kirkkohallituksessa on nyt laadittu tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysely. Kysely lähetetään tammikuun lopussa, ja sen kokonaistulokset raportoidaan maaliskuun aikana. Ensimmäisiä tuloksia saataneen jo helmikuun puolella.

Kyselyn teemoiksi on valikoitu keskeisiä ajankohtaisia teemoja, vaikka samalla on kyselyn laajuuden vuoksi jouduttu jättämään useita tärkeitä teemoja pois. Kyselyllä kartoitetaan tasa-arvon kokemuksia, syrjintää ja häirintää, pappisvirkaa sukupuolen näkökulmasta ja yhteistyökysymyksenä sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia. Kysely kohdennetaan sekä työntekijöille että luottamushenkilöille. Vastauksia kerätään Kirkon tutkimuksen verkkopaneelilta. Se on koottu vuoden 2019 työntekijä- ja luottamushenkilökyselyiden vastaajista, jotka itse ilmoittautuivat paneelin jäseniksi. Paneelissa on noin 530 jäsentä.

Tasa-arvon kokemus, syrjintä ja häirintä

Sukupuolten tasa-arvo on yhä olennaisena tekijänä kirkon yhdenvertaisuustilanteessa. Monet kysymykset painottuvatkin binäärisestä näkökulmasta sukupuolta jäsentäviin. Tällä saadaan tuloksille tärkeää vertailtavuutta aiempiin tutkimuksiin. Vastausten perusteella saamme yleiskuvan sukupuolten tasa-arvotilanteen kehittymisestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tasa-arvon kokemusta kartoitetaan muun muassa urakehityksen, palkkauksen, arvostuksen ja kouluttautumismahdollisuuksien osalta.

Syrjinnän tarkastelussa pohjaudutaan yhdenvertaisuuslainsäädäntöön. Syrjintää on se, että ihmistä kohdellaan huonommin kuin toisia jonkin henkilökohtaisen ominaisuuden perusteella. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen, tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Tasa-arvolaissa määritellään sukupuoleen perustuvan syrjinnän muodot ja kielletään ne. Syrjinnän ja häirinnän kysymykset kattavat kaikki sukupuolet. Reilun kymmenen vuoden takaisen kyselyn mukaan syrjinnän kokemuksia oli maltillisesti, mutta 39 % kyselyyn vastanneista oli kokenut häirintää, vihamielistä asenneilmapiiriä tai joutumista eriarvoiseen asemaan vähintään yhteen syrjintäkriteeriin perustuen.

Nyt tehtävällä kyselyllä saadaan myös ajankohtaista tietoa seksuaalisen häirinnän kokemuksista sekä kiusaamisesta.

Suunnitelmat yhdenvertaisuuden edistämisen työkaluina

Olennainen väline yhdenvertaisuuden kehittämiseksi työyhteisöissä ovat tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat. Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta edellyttää tasa-arvosuunnitelman laatimista työnantajalta, jonka henkilöstön lukumäärä on säännöllisesti vähintään 30. Samankokoisella työnantajalla on yhdenvertaisuuslain mukaan oltava suunnitelma tarvittavista toimenpiteistä yhdenvertaisuuden edistämiseksi.

Kirkon työmarkkinalaitos on kartoittanut ajankohtaiskyselyssään suunnitelmien olemassaoloa työnantajilta syksyllä 2020. Käsillä olevassa kyselyssä keskiössä ovat seurakuntien työntekijät ja luottamushenkilöt sekä heidän käsityksensä ja tietoisuutensa suunnitelmien olemassaolosta. Suunnitelmilla, joista ei työyhteisöissä laajemmin tiedetä, on verrattain olematon vaikuttavuus.

Papin sukupuoli

Maaliskuussa tulee 34 vuotta ensimmäisestä naisten vihkimisestä papiksi. Naisten osuus papin tehtävissä on sen jälkeen noussut tasaisesti. Vuonna 2020 seurakuntapastoreista 61 % ja kappalaisista 45 % oli naisia, mutta johtavissa tehtävissä kehitys on ollut selvästi hitaampaa – kirkkoherran tehtävissä heitä oli reilu neljännes, 27 %. Pappisviran irrottaminen sukupuolisidonnaisuudesta (Kirkolliskokous 1986) ei ole käynyt kivuttomasti. Muun muassa oikeusprosesseissa on käsitelty työantajan velvollisuuksia sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän vuoksi. Työyhteisöjen ongelmien ratkaisemiseksi asetetun työryhmän mietinnön pohjalta Piispainkokous antoi vuonna 2006 linjauksen, jonka mukaan kaikkinainen syrjintä – välitön ja välillinen – ovat kiellettyjä. Myöskään kirkon ykseyttä ei saa vahingoittaa, esimerkiksi opettamalla vastoin kirkon pappisviran käsitystä.

Vuosikymmenten takainen papin sukupuolta koskeva kirkolliskokouksen päätös on yhä tapetilla. Esimerkiksi tasa-arvolain noudattamista rekrytointiprosesseissa on syystä käsitelty julkisuutta myöten. Kertomukset seurakuntatyön kokemuksista herättävät kysymyksen kirkon tasa-arvotilanteen heikentymisestä. Onkin oleellista saada käsitys, kuinka laajasti keskustelut ovat sitten läsnä työyhteisöissä? Entä tapahtuuko yhä työvuorojen järjestelyjä sukupuolen perusteella – vielä kuusitoista vuotta piispainkokouksen linjauksen jälkeen?

Yhdenvertaisuuden merkitys työnantajille

Seurakuntien kaksoisrooli uskonnollisina yhteisöinä ja työyhteisönä tuottaa toistuvasti epäselviä tilanteita. Aina ei muisteta, että tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntö velvoittavat seurakuntia työnantajina. Näkyvimpänä esimerkkinä tässä ovat rekrytointitilanteet, joissa esimerkiksi sukupuoli ei voi olla papin rekrytoinnin peruste – ei kumpikaan binäärisistä sukupuolista. Laki tuntee toki positiivisen erityiskohtelun, mutta sen käyttöön on oltava hyvät perusteet, ja sitä on käytettävä heti hakuprosessin alusta lähtien.

Työnantajien on aktiivisesti edistettävä työntekijöidensä yhdenvertaisuutta ja ehkäistävä työpaikoilla tapahtuvaa syrjintää. Yhdenvertaisuuslainsäädännöllä tavoitellaan aidosti syrjimättömiä menettelytapoja työhön ottamisessa, uralla etenemisessä, työtehtävien jakamisessa, palkasta ja etuisuuksista päättämisessä, koulutukseen pääsemisessä ja työyhteisön kehittämisessä.

On hyvä muistaa, että yhdenvertaisuudella on myös työnantajakuvaa rakentava merkitys.

Minna Rikkinen
Asiantuntija
Sosiaalietiikka, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus
Kirkkohallitus

19.01.22

Mari Valjakka, Jukka Keskitalo ja Huomo Huusko Vatikaanissa.

Pyhän Henrikin päivä

Heikin ja Henrikin päivänä liitytään vanhaan kertomukseen piispa Henrikistä. Legendan mukaan Ruotsin kuningas Eerik teki ristiretken Suomeen vuoden 1155 vaiheilla. Hänen seurueeseensa kuului myös englantilaissyntyinen piispa Henrik. Legendan mukaan Eerik valloitti Suomen, ja suomalaiset käännytettiin kristilliseen uskoon ja Ruotsin kuninkaan alaisuuteen. Henrikistä tuli Suomen ensimmäinen piispa, ja hän jäi Suomeen levittämään uutta uskoa. Henrik sai kuitenkin surmansa, kun Lalli-niminen talonpoika surmasi hänet Köyliön järven jäällä.

Legendan todenperäisyydestä on käyty paljon keskustelua. Samoin on esitetty erilaisia versioita siitä, miksi Lalli olisi surmannut piispa Henrikin. Johtuiko se siitä, että piispa halusi kirkkokurilla ojentaa murhamiestä, vai siitä, että piispa seurueineen oli ruokaillut Lallin talossa, kun Lalli ei itse ollut paikalla? Vai olisiko syynä ollut jo silloin orastava muukalaisvihamielisyys?

Kaikista vaihtelevista tulkinnoista riippumatta Pyhän Henrikin päivä on saanut vakiintuneen aseman. Kirkossamme tähän päivään liittyy erityinen perinne yhdessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Pyhän Henrikin päivänä vietetään ekumeenista messua Roomassa. Joka toinen vuosi liturgina on kirkkomme luterilainen piispa ja katolinen piispa saarnaa, joka toinen vuosi taas katolinen messu, jossa kirkkomme piispa saarnaa. Pyhän Henrikin päivään liittyvä matka Roomaan on useina vuosina ollut vielä laajemmin ekumeeninen, niin että myös yksi Suomen ortodoksipiispoista on matkalla mukana. Yhtenä matkan kohokohtana on paavin yksityisvastaanotto.

Pyhän Henrikin muistopäivän matkaan liittyy myös tutustumista katolisen kirkon toimintaan eri puolilla maailmaa. Ohjelmassa on säännönmukaisesti tapaaminen katolisen kirkon ekumeenisista suhteista vastaavan kardinaalin kanssa. Tänä vuonna vierailukohteina ovat myös uuden evankelioimisen neuvosto ja lähetysosasto.

Vaikka katolinen kirkko on valtava yli miljardilla jäsenellään, se kohtaa samoja haasteita kuin oma kirkkomme. Kun toimintakenttänä on koko maailma, nämä haasteet tulevat esiin monimuotoisemmin kuin meillä. Uuden evankelioinnin kautta pyritään löytämään keinoja kirkosta ja uskosta vieraantuneiden tavoittamiseen – sekä Euroopassa että muualla, missä kirkon jäsenmäärä on laskussa. Lähetysosasto puolestaan etsii tapoja sanoittaa kirkon sanomaa mahdollisimman hyvin erilaissa kulttuureissa ja erilaisilla kielialueilla.

Tämä Pyhän Henrikin matkan ekumeeninen perinne on jatkunut jo yli 30 vuotta. Ainoa poikkeus oli viime vuonna, jolloin tilaisuutta ei voitu järjestää koronan vuoksi.

Kristittyjen yhteistä rukousta

Pyhän Henrikin juhlapäivä osuu sopivasti kristittyjen ykseyden ekumeeniselle rukousviikolle, jota vietetään aina samaan aikaan 18.–25. tammikuuta. Kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikko on kansainvälinen rukousliike, joka on laajasti tunnettu meillä ja muualla. Sen perinteet ovat pitkät, sillä sitä on vietetty jo yli sata vuotta.

Suomessa rukousviikkoa on vietetty 1950-luvulta alkaen, mutta säännöllisen viettämisen katsotaan alkaneen vuodesta 1964, jolloin Helsingin Vanhankirkon seurakunnassa järjestettiin rukousviikon tilaisuus. Tuolloin rukousviikon tilaisuuksien järjestäminen vaati rohkeutta, sillä yhteistä rukousta eri kirkkokuntiin kuuluvien kesken ei kaikkialla pidetty suotavana. Silloin erilaiset leimakirveet heiluivat puolin ja toisin. Oli epäluuloja – ja etenkin tietämättömyyttä toisten kirkkojen perinteistä.

Ajat ovat onneksi muuttuneet yhteisen työn ja toinen toiseensa tutustumisen kautta. Nyt voimme kokoontua yhteen kiittämään ja rukoilemaan. Rukousviikon aikana kokoonnutaan ekumeenisiin jumalanpalveluksiin, kirkkovaelluksiin, konsertteihin ja tapahtumiin – ja vielä tänä vuonna lukuisiin striimauksiin.

Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos, Kirkon ulkoasian osasto

12.01.22

Kirkonpenkit, joden ylle on vedetty naru korona-aikaan.

Tervetuloa mutta harkiten…

Kirkon penkin ylle on vedetty naru. Kotikirkossani on tilaa 700 henkilölle, mutta turvavälien vuoksi paikkoja on jouduttu vähentämään. Tämän avulla jouluajan jumalanpalvelukset ja laulutilaisuudet saatiin pidettyä ilmeisen turvallisesti. Olemme olleet kummallisessa tilanteessa, jossa toisaalta toivotetaan tervetulleeksi, toisaalta kehotetaan harkitsemaan kaksi kertaa, kannattaako tulla. Varovaisuus on päällä kaikissa toimissa, ja niin pitääkin olla. Pandemia ei vieläkään osoita laantumisen merkkejä.

Lähes normaali jouluaika

Viime vuoden loppu oli tuulahdus lähes normaalista. Adventin ja joulun aika ovat aina odotettuja vuoden kohokohtia vammaistyössä niin kuin kaikessa seurakunnan toiminnassa. Halutaan kokoontua yhdessä joulukirkkoihin ja laulutilaisuuksiin. Pappia odotetaan hartauskäynnille asumisyksikköihin. Silloin mukaan pääsevät hekin, joiden on vaikeaa edes normaalioloissa lähteä taksikyydillä seurakunnan tiloihin.

Täällä Kainuun korkeuksilla jouluaika meni ihmeen hyvin. Pääsin käymään lähes kaikissa työalueeni kunnissa ja seurakunnissa. Sain kokea edes pienen häivähdyksen siitä, mitä ihmisten kohtaaminen on parhaimmillaan. Iloittiin yhdessä lähestyvästä joulusta. Tästä papinkin alavireinen mieli virkistyi monta kertaa.

Ilmassa oli odotusta ja lapsenomaista, hersyvää iloa. Hartauksien yhteydessä keskusteltiin myös arkisista kuulumisista. Koen, että minulla on paikka näiden ihmisten sosiaalisessa verkostossa. Papille on helppo jutella kaikenlaisista asioista, eikä vain hengellisistä. Tämä on sitä lähikohtaamista, jota olen usein kaivannut korona-aikana.

Lähteminen kynnyksen takana

Yksinäisyys ja eristyneisyys kuluttavat ihmistä. Tämän me kaikki olemme huomanneet, kun monet totutut sosiaaliset toiminnot ovat olleet tauolla. Vammaisten elämä on muutenkin eristyneempää kuin muiden, koska kotoa lähteminen on aina isojen kynnysten takana. Pitää hankkia avustaja, tilata kyyti, miettiä tilaan pääseminen, siellä liikkuminen ja toimiminen. Myös tilaisuuden anti pitää etukäteen punnita tarkkaan: kuuleeko, näkeekö, ymmärtääkö.

Kun tähän päälle tulevat vielä koronarajoitukset, niin helposti luopuu koko hankkeesta lähteä liikkeelle. Samoin tilaisuuden järjestäjät joutuvat harkitsemaan, kannattaako luoda lisää paineita yrittämällä järjestää jotain, minne lähteminen ei välttämättä ole turvallista. Omaisilta, ohjaajilta ja avustajilta vaaditaan lujaa tahtoa, jotta jaksaisi suunnitella ja järjestää niitä normaaliin elämään kuuluvia menoja. Yhdenvertaisuus on ollut koetteilla, koska mielekkäät järjestelyt vaativat paljon vaivannäköä.

Terveen harkinnan henkeä

Kirkko on kokoava yhteisö. Ovien pitäisi olla auki, kynnys matalalla, ja tulijoiden määrää ei saisi rajoittaa. Mutta nyt on mentävä terveys edellä. Ei saisi altistaa ihmisiä kutsumalla heitä koolle ilman mitään rajoituksia tai ohjeita.

Samalla näen, kuinka seurakuntalaiset kaipaavat lähikontakteja. Lyhytkin vierailu turvallisesti järjestetyssä kirkon tilaisuudessa voimaannuttaa ja muistuttaa normaalista jossain kaukana.

Tämän kaiken tiedostan hyvin. Vastuullinen kirkon työntekijä venyttää omaa jaksamistaan ja luovuuttaan etsimällä uusia, korvaavia tapoja olla kontaktissa. Siinä tarvitaan reilusti ”Voiman, rakkauden ja terveen harkinnan henkeä” (2 Tim.1:7) uupumisen, paniikkireaktioiden ja ylilyöntien välttämiseksi.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani

15.12.21

Kädessä ristiheijastin, Kirkon ammatit -QR-koodiesite, lakritsi.

Tervetuloa töihin kirkkoon!

Mitä ammatteja kirkossa on? Voisinko minä olla töissä seurakunnassa? Mitä minulta edellytetään? Millaisia työntekijöitä kirkko tulevaisuudessa tarvitsee? Mitä minun pitäisi osata? Millainen uskovainen pitää olla? Onko kirkossa enää töitä tulevaisuudessa?

Nämä ovat tavallisimmat kysymykset, joita kuulen nuorilta, jotka miettivät koulutuspolkujaan yhteishaun alkaessa. Tai alanvaihtajilta, kun he pohtivat tulevaisuuttaan ja urasuunnitelmiaan. Keskusteluja käydään myös seurakunnissa työelämään tutustumisen jaksoilla (TET), ripareilla, nuorten illoissa, aikuistoiminnassa tai opinto-ohjaajien ja nuorten kanssa kouluvierailuilla.

Ajattelen, että kirkko ja seurakunnat tarvitsevat osaavia työntekijöitä tulevaisuudessakin. Työtä tehdään yhdessä seurakuntalaisten ja alueen asukkaiden kanssa. Osa työtehtävistä on sellaisia, joihin jatkossakin edellytetään tietty tutkinto. Jo lähitulevaisuudessa oman osaamisen täydentämisestä työuran aikana, esimerkiksi tutkinnon osilla tai avoimilla korkeakouluopinnoilla, tulee tavallinen käytäntö, koska työn ja työtehtävien muutos nopeutuu.

Kysymykset kirkon ammateista ovat monipuolisia. Vastauksia ja keskusteluja varten Kirkkohallitus on tuottanut kirkon ammatteja esitteleviä materiaaleja:

Tietoa on kootusti lyhytosoitteissa evl.fi/ammatit ja evl.fi/yrken, josta löydät:

Uusin materiaali on Kirkon ammatit-mobiilipeli, jossa pelaaja voi testata, mikä ammatti häntä kiinnostaa.

Osoitteesta evl.fi/tutkintopaatokset löydät tiedot virkojen tutkintopäätöksistä ja -suosituksista sekä tutkinnon täydentämisestä.

Marja Pesonen
asiantuntija
Kirkkohallitus

8.12.21

sanapilvi, jossa kädet muodostavat sydämen.

Mitä tarkalleen ottaen haluamme saada viestinnällä aikaan?

Kohti elämänmakuista viestinnän suunnittelua

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi viestintäohjelma on juuri valmistunut. Odotamme seurakunnissa saavamme viestintäohjelmasta selkärankaa paikalliseen viestinnän tekemiseen, linjauksia valtakunnalliseen viestintään ja suuntaa tavoitteisiin koko kirkon Ovet auki -strategian pohjalta. Vaikka viestintäohjelma ei ole seurakuntia suoraan sitova, se voi parhaimmillaan antaa hyvää tukea työlle ja taustaa seurakuntien ja seurakuntayhtymien omalle viestinnän suunnittelulle, strategisille linjauksille ja tavoitteille.

Vantaan seurakuntayhtymässä saatiin vuonna 2021 valmiiksi uusi Kirkko Vantaalla -strategia 2028. Se kurkottaa seitsemän vuoden päähän, mutta pienissä jaksoissa. Kirkko Vantaalla -strategiassa halutaan keskittyä aktiiviseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa ja panostaa laadukkaaseen ja mielekkääseen kirkkoon kuulumisen kokemukseen. Ihminen kohdataan myötäeläen eri elämäntilanteissa. Palveluita tarjotaan siellä missä jäsenet ovat, digipalveluista perinteisiin kohtaamisiin.

Nämä molemmat asiakirjat ovat taustapapereita, joilla minä viestintäpäällikkönä lähtisin hahmottamaan seuraavan strategiakauden 2022–2024 viestintäohjelmaa. Mielessäni käväisi ajatus: teenkö minä nyt viestinnälle seuraavan linjauspaperin, jossa on paljon hyvää tahtoa, tärkeitä linjauksia ja tavoitteita, mutta vähän konkretiaa, keinoja, käytäntöä? Sitä seuraava ajatukseni oli, että en. Tarvitaan jotain muuta, konkreettista, käytännöllistä, viestijöitä arkipäivässä tukevaa, selkeästi suuntaa antavaa, ei-teoreettista pohdintaa. Strategian me tarvitsemme. Ja valtakunnallisen viestintäohjelman. Mutta paikallisesti voisi linjaukseksi riittää sisältöihin keskittyvä sisältöstrategia, joka antaa tarpeellisia arjen apuvälineitä viestinnän tekemiseen.

Viestintäohjelmasta sisältöstrategiaksi

Olemme itse asiassa Vantaalla jo harjoitelleet sisältöstrategian tekemistä. Vantaankosken seurakunnalle, jolla on pohjalla jo pitkäaikainen viestinnän kehittäminen ja paljon onnistumisia, luotiin yhdessä koko työyhteisön kanssa viestinnän sisältöstrategia. Siihen osallistui lähes koko työyhteisö kirkkoherraa myöten. Sisältöstrategia alkaa valmistuttuaan elää vuodenkierrossa suunnittelupohjina ja ideapankkina.

Sisältöstrategia on vähän paperinmakuinen ja tekninen sana. Sen pyrkimys on tarkoittaa sitä, millaisilla sisällöillä tulemme läsnä oleviksi ihmisten tajuntaan eri kanavissamme, kaikissa kohtaamisen pisteissä. Toinen havainnollista kysymys voisi olla, millaista arvoa luomme ympärillemme, jäsenille ja kaikille alueen ihmisille? Millaista arvoa seurakunnilla ja kirkolla koetaan olevan? Kirkon työn arvo lähtee sen itseymmärryksestä. Työllämme voi olla taloudellista arvoa, toiminnallista arvoa, emotionaalista arvoa ja symbolista arvoa. Näkyvätkö nämä kaikki viestinnässämme?

Kaavio, mitä verorahoilla saadaan aikaan.

Tarkoitus on luoda suunnitelma viestinnän ja sisältömarkkinoinnin sisällöistä ihmislähtöisesti, jäsenlähtöisesti. Olemme oikealla suunnittelun tiellä, jos yhtä aikaa tunnemme oman arvomme ja keskeiset strategiset painopisteemme ja kuulemme, mitä ihmiset meiltä odottavat ja mitä jäsenyys heille merkitsee. Jos seuraamme vain omaa strategiaamme, viestimme ohitse ja sanoma kaikuu kuuroille korville. Jos taas menemme vain sen mukaan, mitä meiltä odotetaan, ajaudumme hukkaan ja kadotamme itsemme. Sisältöstrategia voisi toimia työkaluna tässä välissä.

Mitä sisältöstrategia sisältää?

Sisältöstrategia voi sisältää monenlaisia asioita. Viestinnän visio tarjoaa suunnan, mitä seurakunta haluaa viestinnässään olla. Toimintaympäristön analyysi ja luotaus on tehty ja pureksittu uhkien ja mahdollisuuksien kautta. Nykyinen viestinnän tila on tarkasteltu: mikä siinä on hyvää, kehitettävää ja mihin pitää seuraavaksi panostaa. Sitten asetetaan tavoitteet ja niille mittarit. Viestinnälle asetetaan personoidut kohderyhmät. Kun tehdään mallipersoonat, kohderyhmä pysyy paremmin mielessä. Mallipersoonien tulee vastata käsitystä siitä, millaisia ihmisiä alueella asuu, mistä he ovat kiinnostuneet, mitä he toivovat ja arvostavat. Viestinnässä tulee myös miettiä, miten tehty viestintä on omaleimaista ja erottuvaa muusta hälinästä, jota jokaisella mediapinnalla on valtavasti. Lisäksi mietitään äänensävy ja ydinviestit, joita sitoudutaan toistamaan.

Sisältöstrategia konkretisoituu sisältösuunnitelmassa, jossa pohditaan viestinnän teemat strategian ja arvojen pohjalta. Valitaan kanavat ja luodaan suunnitelma ja nimetään vastuut. Lopuksi tehdään sisältökalenteri tai vuosikello, ja muutaman kerran vuodessa kokoonnutaan kertaamaan, summaamaan tuloksia yhteen ja luomaan tarkennuksia suunnitelmaan.

Olennaista näille kaikille on, että ne on pohdittu yhdessä, ne on seurakunnassa hyväksytty ja niitä noudatetaan. Alla Vantaankosken seurakunnan sovittu äänensävy:

Äänensävy Vantaan seurakunnissa, kaavio.

Mikään ei kuitenkaan koskaan ole niin helppoa kuin voisi yrittää väittää. Tällainen suunnittelu poikkeaa erittäin paljon totutusta viestinnän suunnittelusta. Vaatii jokseenkin paljon yhteistä tahtoa ja hyvää johtamista, että näin selkeä suunnitelma toteutuisi ja tulisi mukavasti käytäntöön.

Rohkenen kuitenkin väittää, että jos tällainen on, se tehostaa, selkeyttää ja lisää viestinnän vaikuttavuutta erittäin paljon. Rohkeasti uskallan ajatella, että sisältöstrateginen työskentely toisi todella paljon lisää kirkon viestintään myös valtakunnallisella tasolla. Millainen on, ja millainen pitäisi olla Suomen ev.lut. kirkon julkinen äänensävy? Ja mitä kokonaiskirkon tasolla viestinnällä halutaan oikeasti saada aikaan?

Meri-Anna Hintsala
TT, viestintäpäällikkö, pappi
Kokonaiskirkollisen viestintäselvityshankkeen puheenjohtaja
Vantaan seurakuntayhtymä

2.12.21

Missä kulkee raja?

Katselen vanhoja leiri- ja retkikuviani eri seurakunnista. Joissakin kuvissa roolini on leiriläisen, joissakin isosen tai työntekijän. Paljon hyviä muistoja, iloisia kasvoja ja hauskoja iltaohjelmia. Osa kuvista herättää kuitenkin myös katumuksen ja syyllisyyden tunteita. Innostuksen keskellä, huumorin varjoon piiloutuen emme aina toimineet sensitiivisesti ja yksilön rajoja kunnioittaen. Emme leiriohjelmissa ymmärtäneet, että yksityisyyden rajoja, sukupuolista ja seksuaalista identiteettiä, tasa-arvoa ja minuuden herkkiä kasvuvaiheita on tärkeää suojata ja suojella. Niitä ei vuosikymmeniä sitten koulutuksissa tai työyhteisöissä käsitelty. Tänä päivänä tietoa on tarjolla ja ymmärrämme toivottavasti paljon enemmän.

Muutamia vuosia sitten Me Too -kampanja nosti valoon monia salattuja ja kätkettyjä kokemuksia. Häirintää ja epäasiallista kohtelua tuli ilmi myös seurakunnista. Tilanteet olivat moninaisia.

Kokemuksissa jaettiin ahdistavia kaksimielisiä vitsejä, puheluita tai viestejä, vartaloa, pukeutumista tai yksityiselämää koskevia huomautuksia ja ehdotuksia, nöyryyttäviä sanoja, sylileikkejä, lähentelyjä, valta-aseman väärinkäyttöjä ja vakavimmillaan työntekijän seurakuntalaiseen tai työtoveriinsa kohdistamaa sanallista, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.

Valitettavasti häirintätilanteet eivät ole loppuneet Me Too -kampanjaan. Koska nyt tiedämme enemmän, olemme vielä vahvemmin vastuussa teoistamme. Meillä on myös kollektiivinen vastuu tuoda esiin se, mitä joudumme todistamaan seurakunnan toiminnassa tai työyhteisöissä. Väärin ja monissa tapauksissa on myös rikollista toiminta, jossa loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta. Erityisen vakavaa tämä on silloin, kun se tapahtuu valta- tai luottamusasemassa tai aikuisen toimesta lapselle tai nuorelle.

Anna ja hae rohkeasti apua

Kirkon työntekijöinä meiltä odotetaan luottamuksellisuutta, turvallisuutta ja lainkuuliaisuutta. Tämä koskee meitä niin työyhteisöissä, luottamustehtävissä kuin suhteessa seurakuntalaisiin. Me emme myöskään voi sulkea silmiämme, vaan työntekijöinä meillä on ilmoitusvelvollisuus ja oikeus sekä velvollisuus ohjata avun piiriin.

Mikäli havaitset ympärilläsi tai kohtaat itse häirintää, sanallista tai sanatonta, yksilön koskemattomuutta uhkaavaa tekoa tai ilmapiiriä, ole rohkea ja hae apua. Voit pelastaa omasi ja lähimmäisesi tulevaisuuden.

Tarvittaessa ota viipymättä yhteys poliisiin ja terveydenhuollon ammattilaisiin. Apua ja tukea saat kirkon häirintäyhdyshenkilöltä. Jokaiseen hiippakuntaan on nimetty vähintään kaksi yhdyshenkilöä, joilla on taitoa tukea sinua ja tietoa viedä asiaasi eteenpäin. Voit olla tarvittaessa yhteydessä myös muun kuin oman hiippakuntasi yhdyshenkilöön. Puhuminen ja avun hakeminen kannattaa. Voit ottaa yhteyttä, vaikka tapahtumasta on jo kulunut aikaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä käsitellä asiaa. Yhteystiedot löydät täältä: Sukupuolisen häirinnän torjuminen – evl.fi

Erityistä vastuuta turvallisesta seurakunnasta kantaa kirkkoherra ja esihenkilöt. Heidän tehtävänsä on taata turvallinen seurakunta ja työyhteisö kaikille. Jokaisella on oikeus työskennellä ja osallistua toimintaan ilman pelkoa häirinnästä. Seksuaalisen ja sukupuoleen perustuvan häirinnän ehkäiseminen on myös koko työyhteisön yhteinen asia. Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään ja voi omalta osaltaan pyrkiä vaikuttamaan työpaikan ilmapiiriin ja asenteisiin. Kirkossa häirinnälle on julistettu nollatoleranssi.

Monet kysyvät, missä kulkee huumorin, leikin ja häirinnän raja? Tärkeää on, että mietit kahdesti. Tee vain sitä, mikä vahvistaa ja rohkaisee toisen itsemääräämisoikeutta. Henkilökohtaiset turvarajat ovat muotoutuneet lapsuudesta lähtien. Emme voi koskaan tietää, miten katseet, sanat tai kosketukset voivat satuttaa. Tähän tarvitsemme sensitiivistä käytöstä ja ymmärtävää sydäntä.

Liisa Välilä
asiantuntija, pastori, psykoterapeutti
Kirkon kasvatus ja perheasiat

17.11.21

Tumma kuva, vanhempi ja lapsi käsi kädessä kävelevät junaradalla.

Hei isä

Viime sunnuntaina (14.11.2021) oli isänpäivä. Päivä saattoi herättää meissä monenlaisia tunteita ja muistoja. Niin minulle ainakin kävi. Aloitin isänpäivän lueskelemalla Pirkko Siltalan kirjaa Taakkasiirtymä, sekä muutamia Ylen verkkosivuilla julkaistuja isyyttäkäsitteleviä juttuja. Tekstit herättivät monia mietteitä ja etenkin Siltalan tekstit Suomen sotien tuomasta taakkasiirtymästä toivat isänpäivän kontekstissa kyyneleet silmin.

Menneisyyden aallot

Itse olen sitä ikäpolvea, että sodassa ei ole ollut isäni, eikä isoisäni vaan isoisoisäni. Pohdin siis jo neljännessä polvessa sitä, mistä Siltala kirjoittaa. Huolimatta sukupolvien kerroksista se liikutti minua syvästi. Ehkä liikuttuminen johtui siitä, että olen parin viimeisen vuoden aikana perehtynyt sukupuuhuni ja ymmärtänyt, että tietyt asiat, jotka ovat tänään vaikeita, ovat aaltoja jostakin paljon kaukaisemmista kokemuksista. Kokemuksista, jotka ovat kulkeneet sukupolvien ketjussa jakamattomina taakkoina.

Haavoittunut isyys

Menneisyyden aallot saattavat näkyä minun ikäpolvessani edelleen esimerkiksi sellaisina haasteina, kuten vaikeutena asettaa perhettä työn edelle tai vaikeutena kestää lasten kiukkua ja keskinäistä kinastelua. Epäilemättä lasten tunteenpurkausten kestäminen on ollut vaikeaa myös 1940-luvun isille, jotka ovat palanneet rintamalta taisteluissa ruhjoutuneen kehonsa sekä mielensä kanssa. Yhtä lailla se on ollut vaikeaa myös äideille, jotka ovat pyörittäneet vuositolkulla yksin pientilaa sekä kantaneet huolta perheen toimeentulosta. Terapiaa näiden kokemusten jakamiseen ei ole ollut tarjolla, kukin on selvinnyt niin kuin on selvinnyt. Työ ja viina lienee yleisimmin käytössä olleet selviytymiskeinot.

1930- ja 1940-luvun lapset, siis isoisäni sukupolvi ovat varttuneet sodan murtamien vanhempien emotionaalisesti niukassa hoivassa. Tällaisten kiintymyssuhteiden varassa ovat isoisäni ja hänen aikalaisensa vanhemmuuteen ponnistaneet, roolimalleinaan stressin kuihduttama äiti ja sodankauhuja huutava isä. Niinpä isäni sukupolvi, 1950- ja 1960-luvuilla syntyneet, saivat vanhemmikseen sota-ajan lapsia, joiden tarpeille ja tunteen ilmauksille ei useinkaan ollut tilaa.

Isäni syntyessä 1950-luvun lopulla, isoisäni sukupolven lapsuuden kokemusten vaikutusta heidän vanhemmuuteensa oli tuskin kyetty vielä paljoakaan pohtimaan. Monet sota-ajan vanhemmuudesta saadut mallit saattoivat siirtyä heidän vanhemmuuteensa siis hyvin suodattamattomina. On pitänyt tehdä töitä ja selvitä. Rakentava tunneilmaisu ja yhdessä lasten kanssa vietetty aika ovat olleet monissa kodeissa vieraita käsitteitä. Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.

Opettelua edelleen

Isoisoisäni syntymästä on jo liki 120 vuotta, ja niin sitä opetellaan edelleen rakentavaa tunneilmaisua sekä läsnäoloa lapsille hamahelmiä tyttärieni kanssa tehden.

Niin, ymmärrän kai tässä valossa jollakin tavalla paremmin sitä, mikä on ollut hankalaa minun ja isäni välillä. Enkä ihmettelisi, vaikka menneisyyden aallot löisivät tyrskyjään vielä minun ja lasteni väliseen vuorovaikutukseenkin. Onneksi nykyään on kuitenkin saatavilla terapiaa ja muita vastaavia palveluita.

Orpojen isä

Koska isänpäivä on jo tältä vuodelta mennyt, en toivottele hyvää isänpäivää. Mutta toivon ja rukoilen, että Taivaallinen isä voisi antaa minulle ja sinulle sitä, mitä omat isämme eivät ole sattuneista syistä kyenneet meille antamaan. Kuvataanhan Hänet Psalmeissa orpojen isänä ja leskien puolustajana. (Ps. 68:6)

Pekka Nurmela
sielunhoidollisesti orientoitunut helluntaipastori Kiteeltä

10.11.21

Kirkon koulutuskeskus ja UT2020 – Suomen viralliset epäviralliset

Virallisen ja epävirallisen todellisuuden väliin mahtuu vapaata tilaa – sellainen vyöhyke, jossa voi yhdistää erilaisten näkökulmien parhaita puolia, ehkä jopa poimia rusinoita pullasta. Sellainen vapaa tila on UT2020-raamatunkäännös, ja sellainen vapaa tila on Kirkon koulutuskeskus.

Mitä näillä kahdella maailmalla on yhteistä?

Raamatun kääntäminen ja vapaa tila

On olemassa virallisia ja epävirallisia raamatunkäännöksiä. Viralliset hyväksyy kirkolliskokous, ja epäviralliset – kuten Pentti Saarikosken käännös Matteuksen evankeliumista (1969) – ovat tietoisesti toisenlaisia eivätkä muodollista hyväksyntää edes etsi.

Tänä syksynä yhden vuoden ikään ehtinyt UT2020 on jotakin siltä väliltä. Se on epävirallinen suomennos, koska sitä ei alun alkaenkaan tähdätty viralliseksi. Toisaalta sen laatimisprosessia johti Pipliaseura, yhtenä merkittävimmistä rahoittajista oli kirkkohallitus, ja mukana oli edustajia sekä yliopistoista että eri kirkkokunnista, joten ei se täysin epäviralliselta kuulosta. Taustoista tarkemmin t äällä.

Tavoitteena on ollut ilmaista sanoma 2020-luvun kielellä, niin ettei lukeminen vaadi teologian opintoja eikä maataloussanaston tuntemista.

Sana ”vanhurskaus” sai väistyä, koska sitä ei nykylukija ymmärrä. Tai ainakin siitä tuppaa tulemaan teologista yläpilveä. Alkukielessä vastaava sana on aivan jokapäiväinen, arkinen ja ymmärrettävissä. Millä sanalla se siis nyt korvattiin?

Ei millään.

Käännöstyössä ei ylipäänsä korvattu mitään virallisen käännöksen sanaa toisella, vaan liikkeelle lähdettiin alkutekstistä, alkukielestä, puhtaalta pöydältä. Oli vapauttavaa, kun ei tarvinnut yrittääkään löytää jotakin virallista sanamuotoa. Eri vastineita oli antoisaa pyöritellä yhdessä, sopivan rennosti ja vapaasti. Ei ollut pakkoa kääntää sen enempää yhdellä kuin toisellakaan tavalla, oli vapaus kokeilla.

Niinpä yksi kreikan sana taipui moneen suuntaan. Välillä tuntui luontevimmalta puhua oikeudenmukaisuudesta, joskus taas reiluudesta, hyvyydestä tai oikeamielisyydestä, joskus syyttömyydestä tai hyväksymisestä. Ja jos on puhetta ”oikein toimimisesta” tai vaikkapa ”asiallisesta palkasta”, haluaisinpa nähdä sen, joka niihin ilmauksiin vanhurskautta kaipaisi.

Kirkon koulutuskeskus ja vapaa tila

Tässä vaiheessa käännän katseeni omaan työpaikkaani: Kirkon koulutuskeskus, tuttavallisemmin KK. Aivan pian osana uutta yksikköä nimeltään Kirkon tutkimus ja koulutus.

Virallisen ja epävirallisen välissä olemme täälläkin.

Saattaa vaikuttaa oudolta – olemmehan osa kirkkohallitusta, mikä kuulostaa niin viralliselta kuin vain kuvitella saattaa. Virallisia tehtäviä hoidamme, säädösten mukaisesti.

Ja silti: kun koulutukseen osallistuva ryhmä saapuu saliin, olo on kuin leirin alkaessa. On lupa jättää arkinen työympäristö hetkeksi taustalle, on vapaus kysellä ja ihmetellä yhdessä. On sallittua herättää kriittisiä kysymyksiä, ajatella toisin, etsiä uutta tulokulmaa. Saa inspiroitua, ei tarvitse päteä eikä kilpailla. Monella mustat kengät vaihtuvat villasukkiin, kenties myös musta paita rentoon oloasuun.

Koulutuskeskuksessa teemme tavallaan samantyyppistä työtä kuin Raamatun kääntämisessä. Jos aiheena olisi vaikkapa tuo sama ”vanhurskaus”, emme jäisi vääntämään kaanaan kielestä vaan kysyisimme: Mitä se on? Mistä perimmältään mahtaa olla kysymys? Mitä se tulevaisuudessa voisi olla? Miten hyvin kestän, jos joku toinen ajattelee siitä toisella tavalla? Ja: kenellä on lopulta tekijänoikeus jonkin sanan merkitykseen – mikä rooli on asiantuntijoilla, mikä taas suurella kielenkäyttäjien yhteisöllä? Voivatko erilaiset näkemykset olla jollakin paradoksaalisella tavalla totta samaan aikaan?

Joskus on tarpeen mennä käsitteen taakse, astua pari askelta etäämmälle – jolloin ehkä hahmottuu laajakulmaa. Jospa yksi ainoa sana ei riitä. Ehkä se kaipaa rinnalle jotakin toista sanaa, toista vaihtoehtoa, edes testimielessä. Yksi ehdottaa yhtä käännösvastinetta, toinen toista, kolmas kyselee, eikö molemmissa ole omat hyvät puolensa, ja neljäs heittää puoliksi vitsillä ajatuksen, joka avaa taas aivan uutta tajunnantynkää.

Vastausta ei tarvitse paaluttaa, on lupa olla huomenna toista mieltä, jos laajakulma asettuu toiseen asentoon tai jos vaikkapa saunan lauteilla ja iltapalan ääressä keskustelu on lähtenyt vielä uusille kierroksille. Sillä yhdessä näkee enemmän, yhdessä voi inspiroitua enempään.

Yhteisessä ryhmässä olemme jonkin suuremman äärellä. Sellaisen, mitä kukaan ei omista – ei kirkkohallitus, ei kouluttaja, ei yksittäinen ryhmän jäsen. Ihmettelemme elämää – jolloin aika on olla hiljaa ja aika puhua, aika laulaa ja aika rukoilla, aika nauraa, kohdata, voimaantua ja virkistyä meitä suurempien lähteiden äärellä. Vain se, joka saa välillä juoda, jaksaa kantaa vettä toisillekin.

Hei, te kaikki, joita janottaa, eiköhän lähdetä yhdessä veden äärelle. (Jes. 55:1, ei minkään virallisen raamatunsuomennoksen mukaan)

Mika Aspinen
Raamattuteologian ja homiletiikan kouluttaja
Kirkon koulutuskeskus