Lapsille luonto tarjoaa loputtomasti ihmeteltävää ja tietoa siitä on paljon tarjolla. Sen sijaan kristillisen luomisuskon luonteva niveltäminen luonnontieteelliseen tietoon voi olla vaikeaa. Kuva: Kimmo Ketola

Ihmeitä Suomen kesässä

Yhdeksänvuotias poikani on innokas luontoharrastaja. Kuluneen kesän suurena innostuksen aiheena olivat vedessä elävät hyönteiset. Eräässä eläinkirjassa kuvattiin, kuinka rakennetaan akvaario, jossa voi kasvattaa sudenkorentojen ja sukeltajien toukkia, sekä miten ja mistä näitä otuksia voi pyydystää. Vanhempien vastuulle jäivät kuljetukset sopivien vesistöjen äärelle.

Koko kesän huippukohtia oli, kun sitten eräänä aurinkoisena aamuna tällaisesta suurella vaivalla vaalitusta akvaariosta oli kiivennyt esiin ja kuoriutunut ihmeellisen värikäs ja suurikokoinen aikuinen sudenkorento. Eläin luonnollisesti ikuistettiin valokuvin, tunnistettiin hyönteisoppaita konsultoiden ja sen elintapoja opiskeltiin netistä googlaamalla. Lopulta se päästettiin vapauteen – lisääntymään ja jatkamaan sukua osana luonnon kiertokulkua.

Television luontodokumenttien ja lasten dinosauruskirjojen myötä ajatus evoluutiosta on tullut pojalle tutuksi jo kauan sitten. Hän tietää hyvin, että sudenkorennot kehittyivät jo kivihiilikaudella. Sitä mukaa kun eläintieteellinen tietämys on harrastuksen myötä kasvanut, meille vanhemmille on tullut yhä vaikeammaksi vastata pojan kysymyksiin: ”isi, kummat ovat ihmisille läheisempää sukua, hyönteiset vai nilviäiset?”

Haastavia kysymyksiä

Veikkaan, etten ole ainoa, jolta ei löydy tuohon kysymykseen vastausta ilman kohtuullisen pitkää älypuhelimen näpräystä. Haastavimmat kysymykset ovat luultavasti kuitenkin vasta edessä. Jos evoluutioteoriaan pohjautuvat kuvaukset elämän historiasta hyväksytään edes pääpiirteissään, jossain vaiheessa eteen tulee väistämättä laajempia maailmankatsomuksellisia kysymyksiä: Mikä rooli neljän miljardin vuoden mittaisessa elämän suuressa kertomuksessa on Jumalalla, mahtuuko se siihen ollenkaan? Jos elämä on kehittynyt niin kuin tiede sen kuvaa, mitä uskonnollinen puhe luomisesta tarkoittaa?

Taaskin veikkaan, että useimmilta suomalaisilta vanhemmilta saisi jokseenkin vältteleviä tai ylimalkaisia vastauksia tämän lajityypin kysymyksiin. Parhaassakin tapauksessa ne ehkä kuitataan toteamuksella ”Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja”.

Vielä haastavampia vastauksia

Valtaosa aiheeseen syvällisemmin perehtyneistä kristinuskon puolestapuhujista on sillä kannalla, että kristinusko ja evoluutioteoria ovat yhteensovitettavissa, koska luomiskertomusta ei tarvitse tulkita kirjaimellisesti. Yleistajuista ja ymmärrettävää aihepiirin katsausta on kuitenkin aika vaikea löytää.

Ehkä selväsanaisimmin asian on muotoillut Oxfordin yliopiston emeritusprofessori ja anglikaanikirkon pappi Keith Ward. Teoksessa Big Questions in Science and Religion hän kirjoittaa: ”Mitä evoluution tosiasioihin tulee, ne ovat yhteensopivia Jumalan luomaan universumiin uskomisen kanssa sillä edellytyksellä, että luomiskertomuksen tieteellisesti relevanttien kohtien kirjaimellisista tulkinnoista luovutaan ja että evoluutiobiologian naturalistisen metodologian ei väitetä tarjoavan täydellistä, kaikenkattavaa selontekoa todellisuuden luonteesta.”

Sitaatti saattaa olla hyödyllistä lukea kahteen kertaan. Perusajatus on kuitenkin tämä: sopu darwinilaisen maailmankuvan ja kristinuskon välillä on periaatteessa, tietyin edellytyksin, mahdollinen. Periaatteellisesta mahdollisuudesta on silti vielä pitkä matka siihen, että kristillistä oppia todella muotoillaan tavalla, joka ottaa evoluution huomioon. Ward toteaakin, että maailmassa, jossa evoluution mahti tunnistetaan, ”uskottavan uskonnollisen todellisuuskuvan on välttämättä oltava jotakin aivan muuta kuin millainen se oli ennen 1700-lukua”. Tällaisen todellisuuskuvan etsiminen on hänen mukaansa vasta alkamassa.

Se on pysäyttävä huomio. Evoluution taustaa vasten älyllisesti tyydyttävää ja kristittyjen laajasti kannattamaa kristillisen opin muotoilua ei ole vielä olemassa, vaikka haaste on ollut yleisessä tiedossa jo yli 150 vuotta. On selvää, että mielekkäästi päivitetyn ja ymmärrettävän kristillisen opin puuttuessa ihmiset ajautuvat helpoimmin ääripään vaihtoehtoihin.

En ihmettele yhtään, että vahvasti kristilliseen oppiin sitoutuneet kavahtavat koko ajatusta evoluutiosta. Jos luominen kadottaa käsitteenä ilmeisen, arkikielisen merkityksensä evoluution kontekstissa, he aavistavat, että sama tapahtuu myös monille muille kristillisen teologian avainkäsitteille, kuten lankeemus ja lunastus. Vastaavasti jos evoluutioteoriasta paremmin selvillä oleville syntyy sellainen mielikuva, että kristinusko ei voi tieteen parhaita tuloksia sulattaa, he saavat siitä hyvän perusteen hylätä koko uskonto.

Voidaanko kristinoppia päivittää?

Mutta onko uskonnon ja tieteen yhteensovittaminen lainkaan mielekästä? Monet ovat tätä epäilleet rintamalinjojen molemmin puolin. Ei ole lainkaan selvää, että älyllisesti uskottavin versio kristinuskosta olisi tyydyttävin myös emotionaaliselta ja sosiaaliselta kannalta. Itse asiassa on hyvinkin syytä epäillä, että älyllisen uskottavuuden kasvaessa uskonnot menettävät jotain omimmasta vetovoimastaan. Tämä jännite tekee kaikista tieteen ja uskonnon yhteensovittamiseen tähtäävistä pyrkimyksistä erityisen vaikeita.

En silti usko, että uskonnollisilla yhteisöillä on loputtomiin varaa lakaista uskon ja tiedon ristiriitoja maton alle. Elämme kulttuurissa, jossa evoluution perusajatukset käyvät havainnollisesti ilmi jo lastenkirjoissa. Sen sijaan kristillisen opin luonteva niveltäminen tähän tietoon tuottaa päänvaivaa jopa koulutetuille teologeille.

On vaikea uskoa, ettei kristillisen opin linkittymisellä nykyajan tieteelliseen tietämykseen olisi mitään vaikutusta kirkon tulevaisuuteen. Uskonnollisilla yhteisöillä on joka tapauksessa vain vähän vaikutusvaltaa modernisaation kaltaisiin laajoihin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, sen sijaan omien oppirakennelmiensa uskottavuuteen ne voivat vaikuttaa.

Kimmo Ketola
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus