Kirkon ja koulun yhteistyön kehittäminen jää uskonnonopetuskeskustelun varjoon
Tuula Vinko toivoo monipuolisempaa yhteistyötä kirkon ja koulun välille. – Kuva: Aarne Ormio
Kirkolla ja koululla on pitkä yhteinen historia. Viime vuonna tehdyn kyselyn mukaan vielä suurin osa suomalaiskouluista piti seurakuntaa tärkeimpänä yhteistyökumppaninaan. Kirkkohallituksen kouluyhteistyöstä vastaavan asiantuntijan Tuula Vinkon mukaan luottamuksen säilyttäminen vaatii kuitenkin seurakunnilta periaatteiden selkiyttämistä.
”Seurakunnissa puhutaan vieläkin vanhanaikaisesti koulutyöstä, vaikka kysymys on yhteistyöstä koulujen kanssa. Koulussa kaikki työ tehdään viranomaisten johdolla. Koulu vastaa oppilaiden uskontokasvatuksesta, tai ”arvokasvatuksesta”, kuten kouluissa yleensä sanotaan. Opettajat voivat käyttää uskonnollisia yhteisöjä, kuten kirkkoa, asiantuntijoina opetuksessaan”, Vinko muistuttaa.
Mielikuvitusta seurakunnan käyttöön
Uskonnonopetuksesta käydään tällä hetkellä monilla tasoilla kiihkeää keskustelua. Sen alle jää Vinkon mukaan liiankin helposti puhe kirkon ja koulun yhteistyöstä. Uskonnonopetus ei oikeastaan edes kuulu kouluyhteistyöhön, paitsi kun opettajat haluavat tunneillaan käyttää kirkon tiloja tai työntekijöitä havainnollistamaan opetusta evankelisluterilaisesta kirkosta.
”Uskonnonopetuksessa yhteistyö on tavallaan minimissä. Siinä seurakunta työntekijöineen voi olla pistemäisesti mukana tarjoamassa asiantuntijuutta. Seurakunta voi olla oppimisympäristö ja työntekijä asiantuntija. Siinä pitäisi käyttää kyllä nykyistä enemmän mielikuvitusta. Esimerkiksi hautausmaalle ja kirkkotilaan voi tulla myös muun kuin uskonnonopetuksen tunneilla. Mieleeni tulevat ainakin ensimmäisinä oppiainerajat ylittävät aiheet, kuten kotiseutuhistoria, arkkitehtuuri ja puutarhat, joita ainakin luokanopettajien olisi helppo käyttää. Mutta tällaiset ideat vaativat myös sitä, että seurakunnissa tunnetaan eri oppiaineiden opetussuunnitelmat”, hän sanoo.
Eniten seurakunta jää koululaisille mieleen koulujumalanpalveluksista ja päivänavauksista. Monissa kunnissa seurakunnan työntekijät pitävät myös ryhmäytyksiä, joissa huoltajatkin otetaan joskus mukaan. Kriisitilanteissa seurakunnalta kysytään ensimmäisenä apua. Hyvä avunanto vaatii puolestaan paikallisen kouluyhteisön tuntemista.
Helsinki on kirkkokritiikin laboratorio
”Yhteistyön frekvenssi vaihtelee paljon. Kaupunkien sisällä erot koulujen välillä ovat suuret. Maakunnissa kouluyhteistyö on yhtenäisempää. Kaupungeissa on alueita ja kouluja, joissa kriittisyys kirkon työtä kohtaan on todella suurta ja uskonnonvapauden negatiivinen puoli, oikeus olla ilman uskontoa, enemmän esillä.”
Kriittiset asenteet ovat pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa huomattavasti voimakkaampia kuin pienillä paikkakunnilla.
”Helsinki on tässäkin asiassa laboratorio. Tänä syksynä on yleisesti huomattu, että kirkon työntekijöiden pistemäinen toiminta kouluissa hyväksytään, mutta heidän läsnäoloonsa tai päivystykseensä välitunneilla, käytävillä tai ruokalassa suhtaudutaan kriittisesti.”
Vinko uskoo, että kriittisyyden taustalla on usein tietämättömyys kirkon kasvatuksen ammatillisuudesta. Ajatellaan, että seurakunnan työntekijät pyrkivät käännyttämään, vaikka heidän työnsä tähtää lasten ja nuorten hyvinvointiin ja kuuntelemiseen.
”Läsnäolon ja päivystämisen vastustaminen on huolestuttavaa, koska sillä torjutaan yksi ammattiryhmä, jolla on taitoa kohdata kiusaamisen, väkivallan, päihteiden ja itsetunnon tapaisia nuorten kysymyksiä. Monialainen yhteistyö nuorten hyvinvoinnin tukemisessa on tärkeää, eikä seurakuntia ja järjestöjä kannata sivuuttaa ammattilaisina”, Vinko toteaa. Hän viittaa myös tulevaan oppilas- ja opiskelijahuoltolakiin, jonka suhteen seurakuntien tulisi olla hereillä. Laki astuu voimaan ensi syksynä.
Päivänavaukset suunniteltava yhdessä koulun kanssa
Vinkon mielestä päivänavaukset on tärkeä hoitaa hyvin ja ne pitäisi suunnitella yhdessä koulun kanssa etukäteen. Kesto, aihe, toteutustapa ja musiikki ovat asioita, joista pitäisi puhua yhdessä opettajien kanssa.
”Ei montaa rimanalitusta tarvita, niin koulu alkaa harventaa päivänavauksia. Hyvä päivänavaus on ajankohtainen, ottaa huomioon kuulijoiden iän, on havainnollinen, liittyy koulun arkeen ja antaa myönteisen lähdön päivään. Liian järkyttävä teksti esimerkiksi on karhunpalvelus opettajalle, jonka on jatkettava tuntia epäsäännöllisten verbien kertauksella. Pitää aina olla kaari, jossa kuulija jätetään myönteiseen rauhaan. Pitää miettiä minkä jäljen jättää koulun ilmapiiriin. Peräänkuulutan suunnitelmallisuutta koulun kanssa yhdessä”, Vinko listaa.
Seurakunnan päivänavaus lasketaan koulun uskonnolliseksi tilaisuudeksi. Siitä seuraa, että siihen osallistuvat ne joiden huoltajat niin haluavat. Jos koulun puolelta hoidettu siten että paikalla vain oikeat ihmiset, tilaisuudessa on mahdollisuus hartaudenharjoitukseen.
”Onhan se selvä, että mahdollinen rukoushetki pitää hoitaa hienotunteisesti. Ei se voi olla evankelioivaa julistusta, ovathan kuulijat kirkon jäseniä ja kyseessä on koulun tilaisuus. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei Jeesusta voi mainita”, Vinko muotoilee.
Vinko suosittelee salipäivänavauksia, mutta koulun arjessa sujuvuus ratkaisee. Koulu on velvollinen järjestämään korvaavan toiminnan niille, jotka eivät osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin. Vapautusta ei saa antaa.
”Tämä on yksi suurin syy, miksi monikulttuuriset koulut alkavat harventaa päivänavauksia. Kyse ei välttämättä ole uskontokritiikistä. Olen kuullut esimerkiksi koulusta, jossa ei ole riittävän isoa tilaa niille, jotka eivät osallistu”, Vinko kertoo.
