Polku-toimintamallin edistäminen seurakuntayhtymässä

Lahden seurakuntayhtymässä päätettiin yhteisellä kirkkoherrojen päätöksellä edistää Polku-toimintamallia koko yhtymän tasolla. Vastuu koko yhtymätasoisesta edistämisestä annettiin meille, yhteiselle nuorisotyölle.

Pohdimme, miten lähdemme edistämään Polku-ajattelua, että se olisi tasavertaista jokaisessa viidessä seurakunnassa, mutta kuitenkin jokaisen oman seurakunnan lähtökohdista katsovaa ja tarkoituksenmukaista. Yhteistyöhön valitsimme STEP-koulutuksen ammattilaiset. Polkua ei siinä vaiheessa oltu edistetty yhtymätasolta juuri missään. Pääsimme siis olemaan aika lailla uuden äärellä yhdessä STEP-kouluttajien kanssa.

Valtuutus ja yhteistyö

Minkä tahansa asian edistämiseen tarvitaan aina riittävä valtuutus. Lahdessa asia oli järjestetty lähtökohtaisesti hyvin, sillä kirkkoherrojen päätöksellä pystyimme jakamaan johtajuutta seurakuntiin ja osallistamaan seurakuntalaisia Polun työstämisen äärelle. Jokaiseen seurakuntaan valikoitui Polku-agentti ja polkutiimi, jonka tehtävä on edistää kirkkoherrojen mandaatilla Polku-toimintamallia.

Yhdessä STEP-kouluttajien kanssa aloitimme työskentelyn yhteisessä nuorisofoorumissa, joka kokoaa kaikki nuorisotyötä, yhtymän alueella tekevät ammattilaiset yhteen lähes kerran kuussa, yhteisten asioiden ja yhteisen ajattelun äärelle. Foorumityöskentelyllä loimme pohjaa Polku-toimintamallille, keräsimme ja kokosimme tietoa ja jaoimme yhteistä ajattelua asian äärellä. Mukana oli seurakunnista valikoidut Polku-agentit.

Kaksivaiheinen toinen työskentely toteutettiin Polku-agenttien, työryhmän ja mukaan kutsuttujen seurakuntalaisten kanssa. Työskentelyssä avasimme Polku-ajattelua yhdessä STEP-kouluttajien kanssa. Jatkoimme työskentelyä edellisen työpajan pohjalta.

Toinen työskentely jätti tunteen, että seurakuntalaiset olivat tyytyväisiä, että he pääsivät osallistumaan merkityksellisellä tavalla oman seurakuntansa asioihin ja tuomaan omaa asiantuntijuuttaan esille. Seurakuntalaisia kuultiin vilpittömästä ja avoimesti. Hyvin fasilitoitu tilanne mahdollisti, sen että ilmapiiri omien ajatusten esiintuomiseen oli mahdollista. Oli erityisen ilahduttava nähdä, kuinka uutta ajattelua syntyi.

Työskentelyn jälkeen, kun työntekijät olivat varustettuja Polku-teemalla, työntekijät lähtivät edistämään Polku-teemaan omissa seurakunnissaan. Yhtymästä pyrimme tukemaan Polku-agentteja yhteisillä työskentelyillä ja kokoontumisilla. Syksyn aikana on suunnitelmissa käydä työyhteisön kokouksissa yhdessä agenttien kanssa Polku-teeman äärellä.

Reetta Kalteenmäki, johtava rippikoulu- ja nuorisotyön pappi kasvatuksen ja perheasioiden yksikössä, johti työskentelyä.

Reetta, minkä koit onnistumiseksi yhteisessä työskentelyssämme?
”Yhteisessä työskentelyssä onnistuminen oli, että saimme seurakunnista mukaan työskentelyyn työntekijöitä eri ammattiryhmistä ja työaloilta. Toisaalta oli myös hienoa, että nuorisotyön ja varhaiskasvatuksen aloilla saatiin mukaan Polkua pohtimaan laaja työntekijäjoukko. Saimme myös muotoiltua konkreettisia tavoitteita Polun edistämiseksi kaikissa seurakunnissa.”

Mitä ajattelet suurimmaksi haasteeksi Polku-toimintamallin edistämisessä yhtymässä?
”Suurimmat haasteet jatkossa ovat työskentelyn käynnissä pitäminen ja sen siirtäminen seurakunnissa koko seurakunnan työskentelyyn. Polkua on mahdollisuus hyödyntää esimerkiksi koko seurakunnan suunnittelun arvioinnissa. Sitä olisi kiva tehdä. Millenniaalien polkujen kehittäminen on myös haaste, johon on todella tärkeä tarttua.”

Minkälaisen vinkin haluaisit antaa yhtymässä Polku-työskentelyn parissa toimiville?
”Vinkkinä voisin sanoa, että kannattaa yrittää saada mukaan työntekijöitä myös muilta työaloilta kuin kasvatuksesta, siinä mekin olisimme voineet onnistua paremmin. Lisäksi seurakuntalaisten mukaan saaminen on haaste, joten sen mahdollistamiseen kannattaa todella panostaa. Ulkopuoliset kouluttajat STEP-koulutuksesta oli tosi hyvä juttu meille, suosittelen!”

Lopuksi haluaisin omalta osaltani tsempata ja muistuttaa pahimpia Polku-allergikkoja siitä, että Polku-otsikon alla kulkee paljon ammattilaiselle hyödyllistä asiaa ja tutkimustulosta, vaikka ne eivät ole suoraan osa polkutyöskentelyä. Polun edistämisen työkalut kehittyvät koko ajan, ja uusia juttuja syntyy.

Kannattaa olla kuulolla ja lähteä tutkimaan materiaalia ja työkaluja ennakkoluulottomasti, matkan varrella opit varmasti jotain uutta!

Tuomas Tulenheimo
Kasvatustyön sihteeri
Lahden seurakuntayhtymä (virkavapaalla)

24.01.24

Ekumeeninen rukousviikko: kristittyjen vaino, rauha ja rakkauden kaksoiskäsky

Tämänvuotinen kristittyjen ykseyden rukousviikko tuo terveisiä Burkina Fason vaikeassa tilanteessa eläviltä kristityiltä, jotka kaiken keskellä ammentavat voimaa elämäänsä Raamatun, kristillisen uskon ja ekumeenisen yhteyden syvistä lähteistä. He ovat valmistelleet kansainvälisen aineiston, jota käytetään ekumeenisen rukousviikon perinteisenä oktaavina 18.–25.1. Viikon alussa muistetaan perinteisesti sitä, kuinka Pietari tunnusti Jeesuksen Kristukseksi ja viikon päätteeksi apostoli Paavalin kääntymistä kristittyjä vainonneesta Saulista Kristuksen ja hänen armonsa evankeliumin suureksi lähettilääksi.

Jo ekumeenisen rukousviikon perusteissa on siis keskiössä Kristuksen tunnustaminen Herraksi ja Vapahtajaksi sekä toivo siitä, että myös vainoajat voivat löytää valon ja armon ja tulla kääntymykseen rakkauden voimasta. Rukousviikon tämänvuotinen tunnus ”Rakasta Herraa, Jumalaasi … ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27) on peräisin laupias samarialainen -vertauksen yhteydestä. Tuo peruskertomus kuvaa ja viestii Jumalan rakkautta ja rohkeaa lähimmäisen puolesta toimimista yli ennakkoluulojen katsoen todellista inhimillistä tarvetta ja todistaen samalla Jumalan hyvyydestä auttavien kätten puheen kautta.

Laupiaan samarialaisen teologiaa

Monet vanhan kirkon opettajat, kuten Origenes, Klemens Aleksandrialainen, Johannes Khrysostomos ja Augustinus, näkivät laupiaan samarialaisen hahmossa kuvan Kristuksesta ja koko vertauksessa symbolisesti esitettynä koko Jumalan pelastussuunnitelman maailmaa kohtaan. Jerusalemista tuleva mies kuvaisi Aadamia eli ihmiskuntaa, joka elää langenneessa maailmassa sen kaikkien vaarojen ja rikkinäisyyden keskelle, ja rosvot ovat kuva meitä vastaan hyökkäävistä, vihamielisistä voimista. Luukkaan evankeliumin 10. luvussa on juuri ennen vertausta kuvattu sitä, kuinka Jeesuksen lähettämät 72 opetuslasta olivat voittaneet Paholaisen ja pahan valtojen vastarinnan Jeesuksen lähettiläinä, ja Kristus itse lupaa antaneensa heille tämän vallan: ”te voitte polkea… kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä”.

Kristuksen itsensä vanhan kirkon opettajat näkivät tulevan myötätuntoisesti auttamaan puolikuollutta miestä, hoitamaan hänen haavojaan ja viemään hänet turvaan majataloon. Majatalo nähtiin kuvaksi kirkosta ja samarialaisen lupaus tulla takaisin ennakoivana lupauksena Herran paluusta. Myös Luther painotti, että vertauksessa laupiaasta samarialaisesta tulee esiin paitsi lähimmäisenrakkauden merkitys myös se, millainen Jumala rakastavana, armahtavana Isänä ja puolestamme ristillä kärsivänä ja kuolevana Poikana on. Luther kirjoittaa:

”[Kristus] on tullut meidän syntiseen elämäämme, metsään täynnä murhia ja tappoja. Kristus tulee ihmisen luokse, katsoo häntä, armahtaa, vuodattaa öljyä hänen haavoihinsa, ts. tuo evankeliumin. Hän sälyttää ihmisen juhtansa päälle, kantaa häntä ja hoitaa hellästi, ts. hän kuormaa meidät päälleen ja tulee uhrieläimeksi, joka kantaa syntimme. Sitten hän vie meidät majataloon, so. kristilliseen kirkkoon, sallii kastattaa meidät ja ottaa vastaan molemmat sakramentit. Hän jättää meidät pappien haltuun ja antaa näille molemmat testamenttinsa, jotta he hoitaisivat ihmisiä uskossa ja rakkaudessa.” (suom. Tuomo Mannermaa)

Toivo väkivallan keskellä

Väkivallan keskellä eläminen ja siitä selviytyminen sekä samanaikainen rakkauden painottaminen Jumalan ominaisuutena ja hänen rakastamisensa sekä lähimmäisen rakastaminen kuin itseään tienä kestävään onneen ja autuuteen puhuttelevat erityisellä tavalla silloin, kun ympäristö on konkreettisesti väkivaltainen ja uhkaava ja janotaan toivoa, laupeutta ja ihmisyyttä. Olemme voineet tämän havaita omassa kokemusmaailmassamme varsin lähelle tullen sodan sytyttyä Ukrainassa Venäjän hyökättyä ja Lähi-idän väkivaltatilanteen pahennuttua terrorin ja vastahyökkäyksen noidankehässä. Erityisen lähelle elämän hauraus tulee myös Sahelin alueella Burkina Fasossa, missä rukousviikon aineistoja on koottu.

Rukousviikon materiaalissa kuvataan tämän Afrikan kolkan järkyttävää tilannetta: ”Burkina Fasossa on tällä hetkellä vakava turvallisuuskriisi, joka vaikuttaa kaikkiin uskonnollisiin yhteisöihin. Burkina Fason turvallisuustilanne ja sen myötä väestön sosiaalinen koheesio heikkenivät dramaattisesti vuonna 2016 maan ulkopuolelta tehdyn suuren jihadistisen hyökkäyksen seurauksena.

Maa on kärsinyt terrori-iskujen, laittomuuksien ja ihmiskaupan lisääntymisestä. Niiden seurauksena yli kolme tuhatta on kuollut ja lähes kaksi miljoonaa joutunut maan sisäisiksi pakolaisiksi. Tuhansia kouluja, terveyskeskuksia ja kaupungintaloja on suljettu, ja suuri osa sosioekonomisesta ja liikenteen infrastruktuurista on tuhoutunut. Tiettyihin etnisiin ryhmiin kohdistuvat hyökkäykset lisäävät yhteisöjen välisten konfliktien riskiä. Erityisesti kristilliset kirkot ovat joutuneet aseellisten hyökkäysten kohteiksi. Pappeja, pastoreita ja katekeettoja on tapettu jumalanpalvelusten aikana, eikä siepattujen kohtalosta ole tietoa. Suurin osa maan pohjois-, itä- ja luoteisosien kristillisistä kirkoista on jouduttu sulkemaan terrorismin vuoksi. Monilla näistä alueista ei voida enää viettää julkista kristillistä jumalanpalvelusta.”

Jumalanpalveluksen vietto etuoikeutena ja dialogin voima

On hyvä saada konkreettinen muistutus siitä, että mahdollisuus vapaasti kokoontua jumalanpalvelukseen ei suinkaan ole itsestään selvyys. Tilanteen vakavuudesta huolimatta – tai juuri siksi – Burkina Fason kristityt pyrkivät kilvoittelemaan rakkauden käskyn noudattamisessa. Ekumeeninen kristittyjen yhteyden tarve korostuu vainon ja ahdistuksen aikana. Ääriryhmien leviäminen tekee maasta yhä epävakaamman. Samalla kristittyjen, muslimien ja perinteisten uskontojen välille on rakennettu jonkinlaista yhteyttä ja solidaarisuutta. Heidän johtajansa pyrkivät löytämään kestäviä ratkaisuja rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon saavuttamiseksi. Vuoropuhelua pyritään rakentamaan eri uskontojen ja etnisten ryhmien välille.

Jopa Burkina Fason hallitus on kehottanut uskonnollisia yhteisöjä rukoilemaan rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon puolesta. Yksittäiset kirkot ja seurakunnat jatkavat päivittäisten rukousten järjestämistä ja paastoamista. Ekumeeniset toimet kotiseudultaan pakenemaan joutuneiden auttamiseksi ovat lisääntyneet. On yhdessä pohdittu ja nostettu tietoisuutta veljeyden arvosta ja kehitetty strategioita kestävän rauhan rakentamiseksi.

Alueen perinteinen sananlasku valaa toivoa: ”Taistelun luonteesta tai kestosta huolimatta kerran koittaa sovinnon hetki.” Vähän samaan tapaan ja vielä voimakkaammin meitä rohkaisee Kirkkojen maailmanneuvoston Karlsruhen yleiskokouksen tunnus: ”Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen.” Olemme kutsuttuja rukoilemaan ja toimimaan tämän suuntaisesti yksilöinä, yhteisöinä ja instituutioiden vaikuttajina.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Kirkkohallitus

17.01.24

Pastoraalitutkinto vai retriittiä pastoreille?

Muistan viimeisiltä opiskeluajoiltani keskustelun opiskelutoverini kanssa. Hän oli juuri lopettelemassa eksegetiikan graduaan ja suunnitteli jatko-opintojaan samalle laitokselle. Itsellemme ironisesti naureskellen mietimme, että miltä tuntuisi lukea joku päivä Raamattu? Saisimmeko mahtavan ahaa- elämyksen siitä, millainen Raamattu onkaan? Sellaisen, jossa ihmettelisimme, että tätäkö me olemme tutkineet monta vuotta? Todellisuudessa molemmat meistä olivat ainakin osittain lukeneet Raamatun ja ehkä keskustelu nousikin jostain muusta; ehkä monenlaisista ristiriitaisuuksista opintoihin ja työelämään liittyen. Monenlaisista vaatimuksista, joita odotettiin tai joita itsellensä asetti.

Omasta puolestani koin vahvasti, että opiskelujeni päätyttyä en ollut valmis työelämään. Olin riittämätön papiksi. Olin teologi, joka ei tuntenut teologiaa. Hain silti töitä ja kirjoitin työhakemukseni loppuun: teologia on jotain, jonka äärellä saa ihmetellä lopun ikänsä.

Toivoin, että kätketty toiveeni siitä, että saisin keskeneräisenä teologina jossain kohtaa kasvaa valmiiksi, vaikuttaisi innostukselta teologiaa kohtaan.

Ilo toisista

Keskeneräisenä aloitin ensimmäiset pastoraalitutkinnon kurssini. Ne tarkoittivat minulle ennen kaikkea pientä taukoa työstä ja maaseudusta. Asuin niin kaukana, että kursseille oli tultava yöksi ja aina jo edeltävänä päivänä. Se tarkoitti muiden kurssilaisten kanssa jaettuja iltasaunoja kapitulin piharakennuksessa ja aftersaunaoluita torin makasiiniravintoloissa. Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä järjestettävät kurssit olivat toisenlaisia, mutta niissäkin kannatti yöpyä ja istua iltaa vertaistuen äärellä ja uusia oivalluksia keräten. Joku sanoi, että parasta pastoraalikursseissa ovat muut osallistujat.

Retriitinomaista opiskelua

Suoritin pastoraalitutkinnon hitaasti, kahdeksassa vuodessa. Koin, että tämä oli ihan hyvä tapa tehdä tutkinto, sillä pastoraalista ei ehkä ole tutkinnoksi. Siitä ei ole nopeasti suoritettavaksi kokonaisuudeksi, joka antaisi tiedon ja valmiuden suorituksen sijaan. Pastoraalitutkinto toimi hienosti työelämän lomassa – peilaten ja ammentaen työelämän kulloisiinkin haasteisiin ja kokemuksiin.

Olin hyvin innostunut pastoraalikursseista. Oli erikoista ja vapauttavaa opiskella tunnustuksellisesti. Se vahvisti omaa pappeutta. Osa kursseista oli toisia vaativampia, mutta läpipääseminen kaikista kursseista oli helppoa. Moni osallistuja olisi kaivannut enemmän haastetta ja myös vanhan tutkinnon mukaista arvostelua arvosanoin. Nyt he joutuivat tyytymään hylätty tai hyväksytty suoritukseen ja oman onnistumisen arviointi jäi omien tuntojen varaan. Näyttöä omaa osaamisestaan oli vaikea osoittaa itselle, saati muille. Toisaalta jotkut suorittivat kurssien aikana omia töitään niin illat kuin lounastauotkin, ja kurssien kuormitus oli heillä maksimissaan. Kursseilla huomasi, miten epätasaisesti työt jakaantuvat tämän maan pastoreiden kesken.

Aina keskeneräistä

Helsingin yliopistossa opiskelleet joutuivat valitsemaan itselleen pääaineen, ja teologinen osaaminen on levännyt muulta kuin pääaineensa osalta oman viitseliäisyytensä varassa. Ajatus siitä, että tieto on yhdessä jaettua, on hieno. Pastoraalitutkinnossa tuntuu olevan jotain samankaltaista. Tunnen, että tutkinto valmistaa elämään ja työskentelemään seurakunnassa, joka on yksi ruumis, yksi yhteisö ja perhe. Oman teologisen osaamisen, oman pappeuden vahvistumisen ja oman näyttönsä sijaan opettelemmekin sitä, miten monella tavalla seurakunta on itsensä näköinen. Miten monenlaisia tapoja on olla pappi, ja miten kirjavaa teologiaa mahtuu yhteen kirkkoon.

Kurssien opettajien kannustus ja tutustuminen kanssaopiskelijoihin toi rentoutta ammattitaidon äärellä. Kaikki eivät osaa, eikä kaikkien tarvitse osata kaikkea. Kurssi valmisti seurakunnan todellisuuteen, joka on myös epävarmuutta, yhteisen tien etsimistä, seurakuntalaisten osallisuutta ja myös heidän teologisen osaamisensa mukaan ottamista. Onneksi seurakunnissa on teologisesti sivistyneitä pappeja ja maallikkoja, mutta ehkä myös toisenlaiselle osaamiselle on tarvetta. Sellaiselle, jossa kannustetaan uusien ajatusten ja kirjojen äärelle. Sellaiselle, jossa otetaan mukaan koko seurakunnan osaaminen ja kestetään keskeneräisyyttä.

Kira Knuutila
Kasvatuksen pappi, Salon seurakunta

10.01.24

Kirkon maine parantui tutkitusti – mutta onko kirkko edelleen mainettaan parempi?

Kirkon maine eli mielikuvat kirkosta sekä suuren yleisön luottamus kirkkoa kohtaan parantuivat selkeästi vuonna 2023 vuoteen 2022 verrattuna. Näin kertoi meille Luottamus ja maine 2023 -tutkimus, jonka tulokset saapuivat juuri ennen joulua. Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli sisäministeriön kanssa tutkimuksen ”vuoden nousija”.

Lämpimästi kiitos ja onnea jokaiselle, joka tavalla tai toisella on vaikuttanut sidosryhmätuen ja maineen kasvuun! Kiitos julkisuuden kasvoillemme, kiitos kohtaaville työntekijöille, kiitos viestijöille, luottamushenkilöille, seurakuntalaisille ja kaikille kirkon työn, toiminnan ja sanoman peukuttajille!

Kirkon viestintä on seurannut Luottamus ja maine -tutkimusta vuodesta 2018. Kirkon maine on viisiportaisella asteikolla koko ajan ollut ”kohtalainen”, mutta harppasi nyt lähelle ”hyvää”, kun välillä on oltu lähellä ”heikkoakin”.

Tutkimus on T-median tutkijoiden kehittämä, johtamisen teoriaan ja tilastotieteeseen perustuva työkalu organisaatioille. Tulosten avulla organisaatio saa ymmärrystä siitä, mistä organisaation maine koostuu ja mihin se vaikuttaa sekä syötteitä toimintansa ja johtamisensa kehittämiseen. Kirkko on organisaationa luonnollisesti mukana julkishallinnon kyselytutkimuksessa ja vertailuissa, yrityksille on oma ”sarjansa”.

Mainetta tarkastellaan tutkimuksessa kahdeksan eri dimension valossa: hallinto, talous, johto, innovaatiot, vuorovaikutus, tuotteet & palvelut, työpaikka ja vastuullisuus.

Sidosryhmätuki olemassaolon edellytys?

T-Median tutkimuksessa osoitetaan vahva korrelaatio sen välillä, mitä ihmiset organisaatiosta ajattelevat (maine), ja miten he reagoivat organisaatioon (sidosryhmätuki).

Tutkimuksen ytimessä on ajatus, että organisaation nauttima sidosryhmätuki on organisaation olemassaolon edellytys. Todelliset toiminnan, viestinnän ja päätösten vaikutukset syntyvät siitä, miten sidosryhmät niihin reagoivat. Organisaation maine luo puolestaan edellytykset tuolle elintärkeälle sidosryhmätuelle – siis sille, miten sidosryhmät reagoivat vaikkapa organisaation viestintään, toimintaan ja päätöksiin. Toiminnan edellytykset syntyvät siis maineen seurauksena.

Mutta koskeeko tämä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa?

Kun pohtii kirkon missiota, sen olemusta Kristuksen kirkkona, voi hyvällä syyllä kysyä, tarvitseeko kirkko mainetta tai sidosryhmätukea. Mitä tekemistä maineella on Jumalan valtakunnan edistämisen ja Jeesuksen Kristuksen pelastuksen julistamisen kanssa?

Vastaus on kuitenkin nopeasti helppo, kun tarkastelee sidosryhmätuen dimensioita. Vahva sidosryhmätuki tarkoittaa käytännössä vaikkapa sitä, että ihminen tukee mielellään organisaatiota verovaroin (eli on kirkon jäsen), on kiinnostunut kuulemaan organisaation kantoja (kuuntelee kirkon sanomaa), hakeutuu töihin organisaatioon ja luottaa organisaatioon myös vaikeina hetkinä, kriisin kohdatessa. Siis kyllä, myös kirkon on syytä tarkastella myös mainetta. Ei maineen ja kunnian vuoksi, vaan toimintaedellytystensä vuoksi. Jumalan valtakunnan edistämisen ja Jeesuksen Kristuksen pelastuksen julistamisen vuoksi.

Mitä on kirkon mainetyö?

Kirkkomme on laaja, moniääninen ja rakenteeltaan monimutkainenkin organisaatio. Me emme ole konserni, meillä on monitahoinen päätöksentekojärjestelmä ja satoja itsenäisiä tahoja, jotka tekevät itsenäisiä päätöksiä ja toimia monissa eri asioissa.

Tästä fragmentaarisesta organisaatiosta kuitenkin muodostuu jokaiselle ihmiselle mielikuva – tahdoimme tai emme. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on maine ihan yhtä varmasti kuin vaikkapa Fazerilla tai Valtiontalouden tarkastusvirastolla on maine.

Mistä kirkon maine sitten käytännössä syntyy? Mistä syntyy mielikuva kirkon vuorovaikutuksesta, taloudesta, hallinnosta, vastuullisuudesta ja niin edelleen.

Kirkon maine syntyy jokaisen ihmisen päässä jokaisesta kokemuksesta kirkon piirissä, jokaisesta toimituksesta, kohtaamisesta ja jokaisesta avunsaannin hetkestä. Maine syntyy jokaisesta seurakunnan tai kirkon muun edustajan somepostauksesta, käynnistä seurakunnan verkkosivuilla, seurakunnan lähettämästä postista tai kadunvarren seurakuntavaalimainoksesta. Maine syntyy jokaisesta seurakunnasta kertovasta jutusta paikallislehdessä ja jokaisesta piispan haastattelusta tv-uutisissa. Se muodostuu koulun aamunavauksesta ja sunnuntain radiojumalanpalveluksesta, kirkkorakennuksen siluetista kylän raitilla. Jokaisella yksittäisellä teolla, työntekijällä, luottamushenkilöllä, seurakuntalaisella, ei-jäsenellä ja kirkon vastustajallakin on siis merkitystä kirkon maineen muodostumisessa.

Hyvä uutinen on se, että voimme myös näiden yksittäisten ja erillisten toimien lisäksi yhdessä vaikuttaa maineen tiettyihin osa-alueisiin. Voimme suunnitella viestintää seurakunnan, yhtymän ja kokonaiskirkon tasolla. Voimme pohtia äänensävyä ja varmistaa, että se on esimerkiksi arvojemme mukaista ja kohderyhmälle ymmärrettävää. Voimme lisätä tunnettuutta ja tunnistettavuutta yhteisellä ilmeellä.

Tätä työtä kannattaa tehdä, sillä ainakin itse olen satavarma siitä, että kirkko, sen sanoma ja toiminta, on edelleen mainettaan parempi!

Kokonaiskirkollisesti pyrimme tekemään ”mainetyötä” mm. juuri päivityksen alla olevan viestintäohjelman avulla esimerkiksi kirkastamalla ajatusta viestinnän äänensävystä. Viestintäohjelman skarppauksen kanssa samaan aikaan tehdään kokonaiskirkollisessa yhteistyössä matkaa kohti yhteistä ilmettä. Tule mukaan matkaan ja lue lisää mm. aiemmista Kirkonkello-teksteistä:

Sinäkin olet brändinrakentaja – tervetuloa mukaan! (7.6.2023)
Kohti yhteistä ilmettä -projekti sai vauhtia kyselystä  – KirkonkelloKirkonkello (6.11.2023)

Webinaari kirkon Luottamus ja maine -tuloksista 16.1.2024

Jos luet tämän tekstin viimeistään tammikuun puolivälissä, tässä samalla tätäkin kautta kutsu Luottamus ja maine -tutkimuksen kirkon tuloksia käsittelevään webinaariin 16.1.2024 klo 8.30–10. Jos luet tekstin tammikuun puolivälin jälkeen, voit katsoa webinaarin esittelyosuuden äänitteenä jälkikäteen.

Webinaarissa avataan T-Median Luottamus&Maine-tutkimuksen tuloksia ja johtopäätöksiä. Tuloksia ovat esittelemässä T-Median asiantuntijat Kaisa Laurila ja Nina Laakso. Webinaarissa kerrotaan myös kirkon työnantajamielikuvasta, jota on vuonna 2023 tarkasteltu tarkemmin osana Luottamus&Maine-tutkimusta.

Webinaarin ohjelma

8.30 Avaussanat, viestintäjohtaja Eevu Heikura
8.35 Kirkon Luottamus&Maine -tulokset 2023, T-Median asiantuntijat Kaisa Laurila ja Nina Laakso
9.35 Missä kirkon luottamus ja maine näkyy? Lyhyet pyydetyt kommenttipuheenvuorot (piispan erityisavustaja Satu Huttunen sekä Ylöjärven seurakunnan viestintäpäällikkö Sakari Vanhanen), minkä jälkeen mahdollisuus yhteiseen keskusteluun.
10.00 Tilaisuus päättyy

Liity kokoukseen napsauttamalla tästä

Eeva-Kaisa (Eevu) Heikura
Viestintäjohtaja
Kirkon viestintä

Katso myös

Arkkipiispa Tapio Luoma kommentoi aihetta T-Median toimitusjohtaja Harri Leinikan haastattelussa .
T-Median kehitysjohtaja Riku Ruokolahden pohtivat kirkon mainetta Maikkarin Huomenta Suomi -ohjelmassa (20.12.2023).

5.12.23

Kirkkovuosi polulla – uutta aineistoa jumalanpalveluksiin

Lasten, nuorten ja perheiden jumalanpalveluselämää varten on valmistumassa uusi virikeaineistokokonaisuus, joka kattaa lähes kaikki kirkkovuoden pyhät. Aineisto on tarkoitettu jumalanpalvelusta suunnittelevien ja toteuttavien työntekijöiden ja seurakuntalaisten käyttöön. Aineistot julkaistaan Kirkkovuosi polulla (Kirkkovuosi polulla – EVL Plus) -sivustolla.

Yhteistyössä on voimaa

Kirkkovuosi polulla -aineistoa on ollut luomassa iso joukko seurakuntien työtekijöitä eri puolilta Suomea. Projektiryhmään oli avoin haku, joten kaikilla aiheesta innostuneilla seurakuntien työntekijöillä oli mahdollisuus ilmoittautua mukaan. Aineistojen työstö tapahtui pääsääntöisesti parin päivän mittaisilla leireillä, joiden aikana sisältöjä luotiin pienissä ryhmissä yhdessä ideoiden.

Aineiston tarkoituksena ei ole antaa valmista kaavaa messun tai jumalanpalveluksen toteuttamiseen, vaan se on tarkoitettu ennemminkin ideoiden ja ajatusten herättämiseen sekä tueksi erilaisten jumalanpalvelusten suunnitteluun. Leireillä toteutettu aineistojen luomisprosessi koettiin innostavana ja nähtiin, että moniammatillinen yhteistyö rikastutti omaa ajattelua. Voisiko tästä toimintatavasta ottaa mallia myös seurakunnissa tapahtuvaan jumalanpalvelussuunnitteluun?

Osallisuutta vahvistava jumalanpalvelus

Kirkkovuosi polulla -aineisto liittyy kirkon viimeisimpiin strategioihin, joissa on painotettu, että jumalanpalveluksien tulisi olla kaikkien saavutettavissa, kaiken ikäisille soveltuvia ja että seurakuntalaisten tulisi saada osallistua niiden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Aineiston tavoitteena on vahvistaa eri ikäisten kokemusta siitä, että jumalanpalvelus on osallistujan oma tila ja porukka, ja että hän on rakas ja tärkeä. Sen tavoitteena on myös tarjota osallistujalle mahdollisuuksia toimia mielekkäällä tavalla ja kasvaa kristittynä.

Jokaista pyhäpäivää käsitellään neljän eri näkökulman kautta: tila ja tunnelma, toiminta, sanat ja symbolit sekä koti. Näkökulmien tarkoituksena on avata erilaisia ikkunoita jumalanpalvelukseen ja näin rakentaa siitä kokonaisvaltaisempi, monipuolisempi ja moniaistisempi tilanne.

Tila ja tunnelma
- Mitä näen, kun avaan kirkon oven?
- Mihin tila kutsuu?
- Miten minut kohdataan saapuessani tilaan?
- Voinko jo tilan avulla jotenkin astua sisään kertomukseen?
Toiminta
- Mitä tilassa tapahtuu?
- Miten pääsen toimimaan itse?
- Mikä minua kiinnostaa ja houkuttelee?
Sanat ja symbolit
- Mikä symboli tiivistää olennaisen?
- Miten se näkyy, kuuluu ja tuoksuu?
- Millaiset kysymykset ja sanat auttavat liittymään mukaan ja luomaan yhteyttä?
- Miten pyhän tekstejä tulkitaan?
Koti
- Mitä yhdessä koetusta kulkee mukana kotiin?
- Miten voin jatkaa kotona tai mikä muistuttaa koetusta myöhemmin?

Taustalla on ollut ajatus hieman laajentaa tai venyttää käsitystä jumalanpalveluksesta. Jumalanpalvelussuunnittelun lähtökohdaksi, sen tyypillisen ”kaavan” tai ”sanan” sijasta, on haluttu ottaa vahvemmin kirkkovuoden rikas tunnelma- ja symboliikkamaailma, joka kutsuu eriaistisiin ja toiminnallisiin mahdollisuuksiin ja ehkä myös raikkaisiin ja uudenlaisiin sanoituksiin.

Symbolien kautta kertomuksiin

Kirkkovuosi-aineistoon on haluttu tuoda mukaan vahvasti visuaalisuus, jonka merkitys on korostunut erityisesti nuorempien sukupolvien kokemusmaailmassa. Kuvittaja-graafikko Sini Nihtilä on visualisoinut jokaiselle pyhälle oman kuvasymbolin, joka voi toimia yhtenä kimmokkeena jumalanpalveluksen suunnittelussa.

Jokainen yksittäinen kuvasymboli on osa suurempaa pääkuvaa, joita on seitsemän. Nämä pääkuvat kuvaavat vuoden kiertoa. Kuvissa on haettu arjen tunnelmia, ja kuvasymboleina on pyritty käyttämään ihan tuttuja esineitä ja merkkejä, tavoitteenaan ikään kuin tuoda pyhä arjen keskelle. Tulevaisuudessa tämä laaja kuva-aineisto tulee olemaan seurakuntien käytössä.

Kehittävällä otteella eteenpäin

Tällä hetkellä seitsemästä eri ajanjaksosta on julkaistu kaksi: jouluaika ja talvi, jotka kattavat pyhät 1.adventista laskiaiseen. Tämän vuoden puolella valmistuu vielä paastonajan ja pääsiäisajan jaksot ja ensi vuoden puolella loput kolme.

Ajatus on, että tulevaisuudessa aineistoon voisi lisätä uusia ideoita ja muokata vanhoja, jolloin se toimisi alati päivittyvänä materiaalina. Kaikenlaista palautetta otetaan mielellään vastaan. Toiveena on, että uudesta aineistosta olisi iloa ja hyötyä seurakuntien työssä ja että se into, jolla aineistoa työstettiin, tarttuisi myös käyttäjiin.

Kirsi Erkama
Jumalanpalveluselämän aineistojen asiantuntija
Kirkkohallitus

Kirkkovuosi polulla -aineistoista voi lähettää palautetta osoitteeseen jumalanpalvelus.kirkkohallitus@evl.fi.

29.11.23

Onko kirkossa käsillä rukouselämän kriisi?

Eräs vitsi kertoo vanhasta rouvasta joka kaupan parkkipaikalla huomaa avainten jääneen auton sisälle ja ovi oli mennyt lukkoon. Kauppakassista onneksi löytyy metallinen vaateripustin, jolla rouva yritti murtautua autoon. Mutta ei siitä tule mitään. Lopulta hän epätoivoisena puuskahtaa ilmoille rukouksen, voi kun Jumala auttaisi häntä tässä tilanteessa. Pian viereen saapuu kaulaan asti tatuoitu isokokoinen motoristi, joka nappaa henkarin ja avaa oven käden käänteessä. Nainen halaa miestä ja sanoo: “Jumalalle kiitos, että tällainen kiltti mies sattui tulemaan apuun!” ”Hyvä rouva, en ole mikään kiltti”, mies vastaa, ”istuin just vankilassa automurroista”. Nainen halaa miestä uudelleen ja sanoo: “Herralle kiitos, että lähetit vielä ammattilaisen!”

Puhuminen auttaa usein ongelmiin ja Jumalalle puhuminen on samalla tavalla tärkeää. Näin perustelee rukouksen merkitystä nyt syksyllä julkaistu piispainkirje Rukouksen kaipuu. Pienessä kirjasessa mukavalla tavalla pohditaan rukouksen merkitystä ihmisten elämässä ja kirkossa. Rukous on vahva voima, joka on läsnä niin kirkollisessa elämässä rukoushetkien ja jumalanpalvelusten muodossa, mutta myös paljon syvemmin ihmisyyden ytimessä hengityksessä, arkisessa elämässä, iloissa ja suruissa. Myös elämän taitekohdissa, niin mukavissa kuin ikävissäkin, rukous kannattelee ja puhuttelee meitä.

Rukoilevan ihmisen peruskysymys on, että kuuleeko minua kukaan. Tämä haaste on oikeastaan kahdensuuntainen.

Yhtäältä rukoilijan pyynnöt ja huokaukset liittyvät itsessään monimuotoinen ilmiöön. Mitä oikeastaan ollaan tekemässä? Mitä rukous syvimmiltään on?

Rukous on henkinen kurottautuminen kohti perimmäistä salaisuutta ja mysteeriä. Henkilökohtainen ja sydämestä tuleva pyrkimys yhteyteen korkeamman voiman kanssa. Ja kuitenkin rukouksen vuoropuhelussa Jumala tekee aloitteen, ja sen Hän on tehnyt jo luomisemme hetkellä. Ensimmäiset sanat lausuttiin jo silloin. Rukous on dialogia jossa itse asiassa Jumala etsii meitä kysyen ja pohtien, ja meidän sisimpämme koittaa parhaansa mukaan vastata.

Toisaalta peruskysymys liittyy meihin itseemme eli rukoilijaan. Piispainkirjeessä todetaankin, että rukous auttaa suuntaamaan sydäntämme, ajatuksiamme ja tekojamme kohti niitä asioita, joita rukoillaan. Toisin sanoen, rukouksen tehtävänä on ensisijaisesti liikuttaa ja muuttaa meitä. Meidän elämästämme tulee vähitellen rukousta ja samalla vastaus siihen.

Jos vastaus rukoukseen on ihmiselämä, niin työelämä ja ammatillisuus eivät voi olla siitä kovinkaan kaukana. Myös tänä syksynä julkaistu Jumalanpalvelusbarometri todistaa tästä asiasta varsin väkevästi. Se pureutuu artikkeleissaan ennen kaikkea työntekijöiden ajatuksiin ja asenteisiin. Juuri jumalanpalveluselämä on kirkollisen rukouselämän tunnistettavin ja yhteisin muoto. Barometrin karun rehellinen kuva kertoo, että työntekijöiden suhde kirkon jumalanpalveluselämään on heikentynyt dramaattisesti. Enää 59 % kanttoreista ja 41 % papeista pitää jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä. Toki täysin merkityksetön asia se ei näille työntekijäryhmille ole, mutta samalla barometri kertoo, että jumalanpalvelus korreloi varsin hyvin myös muun rukouselämän kanssa. Kirkossa, varsinkin työntekijöillä, rukouselämä ja jumalanpalveluselämä liittyvät yhteen. Kiinnostuksen suunta on valitettavasti laskeva.

Ammattinäkökulmasta erittäin merkittävä tieto Jumalanpalvelusbarometrissa oli se, että henkilökohtaisella rukouselämällä – siis sillä, joka tapahtuu työtehtävien ulkopuolella – on positiivinen vaikutus työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Aktiivinen, hyvä ja kokonaisvaltainen rukouselämä parantaa kirkon työntekijän elämänlaatua. Ja outoa olisikin, jos kirkon työntekijän elämässä kristillinen rukouselämä lisäisi vain pahoinvointia. Mutta mistä kertoo samalla heikkenevä positiivinen suhtautuminen kirkon jumalanpalvelusperinteeseen? Ja tulokset herättävät miettimään, että jos jumalanpalvelus- ja rukouselämä kuihtuu, niin kuoleeko kirkosta samalla muukin elämä!?

Rukouselämä on yksi kirkon kipupiste, koska sillä on niin suoria yhteyksiä kirkkoon toimivana työyhteisönä, mutta myös kirkon ja kristinuskon merkityksellisyyteen ihmisten elämässä. Voisi sanoa jopa, että tilanteessa kyse on hengellisestä kriisistä. Haluaisinkin nostaa esiin pohdittavaksi kolme ajatusta tai teemaa kirkon rukouselämän kohentamiseksi.

Ensiksikin tulisi miettiä priorisointia. Kuinka keskiössä rukouselämä seurakunnassa on? Sykkiikö kirkon hengellinen ydin reippaasti vai viekö hallinnollinen toiminta kaiken tarmon? Kun muissa kirkoissa kokoonnutaan yhteisiin aamu- ja iltarukouksiin, meillä kokoonnutaan aamu- ja iltakokouksiin. Mitä tarkoittaa seurakunnan työyhteisön hengellinen yhteys? Onko se vain kokouksen aluksi pidetty hartaus? Vai voiko joskus kokoontua kuuntelemaan kokousasioiden sijaan vain Jumalaa? Usein hallinto- ja toimintakeskeisyys ajaa hengellisen elämän edelle. Se näkyy siinä, miten me aikataulutamme asioita tai mihin käytämme energiamme.

Toinen pohdinta liittyy työntekijän ja miksei kaikkien oman rukouselämän hoitoon. Miten voisimme edistää rukouselämän säännöllisyyttä? Olisiko vihdoin aika avata kirkkojen ovet ja aloittaa säännöllisten jumalanpalvelusten ja hetkipalvelusten vietto? Mahdollistaa eri keinoin, että seurakunta olisi rukouksen tila. Seurakuntien someviestinnässä painottaa meemien sijaan rukoussisältöjä ja opettaa hengellisen elämän eri muotoja?

Kolmanneksi heitän ilmaan kysymyksen siitä, miten rukouselämän voisi tuoda nykyaikaan? Jos seurakunnan hengellinen toiminta ei kiinnosta ihmisiä niin se on merkki siitä, että jotain täytyisi asialle tehdä. Mitä tarkoittaa monimuotoisuus ja miten ammentaa samalla vahvasta kristillisestä traditiosta niin että rukouselämämme voisi puhutella tämän ajan ihmisiä? Miten se voisi paremmin tuoda ihmisille voimavaroja, rauhaa ja henkistä tasapainoa?

Mutta eipä tämä ole mikään helppo nakki. Kuten moni ihminen tuskastelee, miten on vaikeaa tai ettei osaa rukoilla, niin tuntuu että koko kirkkona olemme samassa tilanteessa. Kuitenkin täytyy muistaa, että kokemuksistamme huolimatta rukous meissä jatkuu – nimittäin täydellinen rukous. Rukous ei ole lopulta jotakin, mitä teemme vaan jotakin mitä olemme. Ruotsissa vaikuttanut karmeliittaveli Wilfrid Stinissen (1927–2013) on todennut, että rukous on lopulta sitä, että vastaamme myöntävästi sille todellisuudelle, joka on jo olemassa meissä, eikä niinkään sitä, että sepittelemme uutta todellisuutta. Meidän pitäisi löytää keinoja niin yksilö kuin yhteisötasolla tuoda esiin se ymmärrys, että Jumala tuntee meidät, rakastaa ja elää meissä yksilöinä ja kirkkona. Oikeastaan rukous ei voi koskaan olla vaikeaa ja jos se sellaiseksi muuttuu, niin se johtuu siitä, että haluamme saada aikaan jotain, joka on jo valmista.

Henri Järvinen
Jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

ps. ensi vuoden jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin koulutuksiin on ilmoittautuminen vielä auki. Kurkkaa lisätietoja Koulutuskalenterista.

15.11.23

Yhdessä eteen päin – joko lailla tai ilman

Marraskuun kirkolliskokous hyväksyi kirkkohallituksen esityksen evankelis-luterilaisen kirkon yhteistoimintalakiehdotukseksi. Nyt esitys siirtyy opetus- ja kulttuuriministeriön valmisteluun eli valtion lainvalmisteluprosessiin. Kirkolliskokous oli esityksestä lähes yksimielinen, vaikka asian käsittelyn yhteydessä esitystä toki myös kritisoitiin.

Osa kritisoi ylipäätään sitä, että asiasta säädettäisiin laintasoisesti, kun yhteistoiminnasta on tällä hetkellä sovittu virka- ja työehtosopimuksella. Alun perin lailla säätämistä vaativat kirkon henkilöstöjärjestöt.

Yksityistä sektoria koskevan yhteistoimintalain uudistamisen yhteydessä eduskunnan työ- ja tasa-arvovaliokunta lausui, että myös evankelis-luterilaisen kirkon yhteistoiminnasta olisi syytä säätää laki. Näin ollen kirkkohallitukseen perustettiin kolmikantainen työryhmä, joka nyt hyväksytyn ehdotuksen valmisteli. Toki suurin työ tehtiin kirkkohallituksen hallinto-osastolla. Ehdotus seuraa sisällöllisesti – muuttujat muuttuen – yksityiselle sektorille säädettyä ja näin ollen myös kirkolle säädetään soveltamisalaan rajoituksia. Soveltamisalarajoitus tarkoittaa, ettei lakia (sitten aikanaan, kun se tulee voimaan) sovelleta alle 20 henkilön työpaikoilla. Tämä rajoitus aiheutti jonkin verran keskustelua kirkolliskokouksessa, koska oli heitä, joiden mielestä mitään rajausta ei saisi säätää ja toisaalta oli heitäkin, jotka ajattelivat, että raja voisi olla korkeammallakin, eli lain pitäisi koskea ainoastaan suurimpia työpaikkoja.

Varmuutta lainvalmistelun nopeudesta ei ole, mutta tavoitteena on, että laki tulisi voimaan 1.1.2025.

Kaiken kaikkiaan se, millä tavoin yhteistoiminnasta määrätään/säädetään, ei mielestäni ole oleellisinta. Oleellista on, että työpaikoilla asioita tehdään yhdessä ja niistä keskustellaan avoimesti. Toki tämä koskee jo asian luonteen vuoksi suurta osaa tekemistä, mutta erityisesti työyhteisön kehittämiseen ja mahdollisiin muutoksiin on tärkeä saada henkilöstön näkemys mukaan. Kun toimitaan julkisella sektorilla, suuri osa asioista on aina julkisia. Tällöin esimerkiksi taloudellisiin kysymyksiin liittyvät muutokset on perusteltua käsitellä mahdollisimman laajasti, kun mitään yritysmaailman kilpailuun liittyviä salaamistarpeita ei ole.

Yhteistoiminta kaiken uudistamisen ja kehittämisen ytimessä

Sana yhteistoiminta liitetään usein varsin kielteisiin asioihin, ja tähän olisi hyvä saada aikaan muutosta. Yhteistoiminnan pitäisi olla kaiken uudistamisen ja kehittämisen ytimessä ja lähtökohtaisesti pitäisi ajatella, että se turvaa tulevaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Seurakunnissa tehty työ perustuu ihmisten tuottamiin palveluihin; on vaikea ajatella, että automaatiosta tai edes tekoälystä olisi suurtakaan hyötyä. Toki apuja saadaan työssä kuin työssä digitalisaation edistyessä ja kehittyessä.

Kirkon työmarkkinalaitos pyrkii omalta osaltaan kehittämään yhteistyötä ja yhteistoimintaa kaikilla kirkon tasoilla. Tätä työtä on tehty systemaattisesti ja sopimusperusteisesti vuosikausia eikä tahtotila muutu, kun asiasta säädetään laki. Avoimuus, tiedonkulun varmistaminen ja turvallinen työyhteisö ovat tekijöitä, joihin nojaamalla syntyy parhain lopputulos vaikeitakin asioita käsiteltäessä.

Anna Kaarina Piepponen
Kirkon työmarkkinajohtaja

8.11.23

Jumalanpalvelus – jaetun uskon, toivon ja rakkauden yhteyttä

Jumalanpalvelusbarometrin näyttämät lukemat ovat syksyn mittaan puhuttaneet. Ne ovat johdattaneet kysymään, onko tässä nähtävissä individualismin ja sisäisen sekularisaation edistyminen, jota pandemia on vahvistanut? Individualistisessa kulttuurissa institutionaaliset yhteisöt ovat kovilla, mutta samaan aikaan edelleen kaivataan ja tarvitaan yhteisön kantavaa ja rohkaisevaa voimaa. Verkossa kohtaaminen ei suinkaan täysin korvaa kasvokkaista kohtaamista. Yksinäisyys, ahdistus ja mielenterveyden häiriöiden lisääntyminen sekä eriytyminen eri leireihin, joiden välillä luottamus saattaa olla hyvinkin hutera, ovat yleinen huolenaihe.

Messussa ja muissa jumalanpalveluselämän muodoissa meillä kuitenkin olisi ja on jo valmis perusta ihmisen kokonaisvaltaiselle kohtaamiselle. Sen ydin on rakastavan Jumalan läsnäolo, joka luo ja uudistaa yhteyden siteet. Sen elementtejä ovat itsensä tutkistelu, armo ja anteeksiantamus, kiitos, ylistys ja välittäminen, rehellisen itsetuntemuksen kasvattaminen jalostavassa ilmapiirissä, hengellinen rakentuminen sanan, ehtoollisen ja rukouksen tai yhteisten virsien ja yhteyttä ruokkivan vuorovaikutuksen kautta. On terveellistä palvoa rakastavaa Jumalaa eikä itsekkäitä pyyteitä. Ilman tervettä nöyryyttä rohkeus ei useinkaan ole yhteistä elämää rakentavaa, koska se edistää toisen ohittamista ja hyväksikäyttöä.

Kirkon olemus ja tehtävä lähtökohtana

Kun toimintaa yleensäkin kehitetään, on hyvä ottaa lähtökohdaksi yhteinen missio. Luterilaisen kirkon päätunnustus Augsburgin tunnustus toteaa tunnetusti: ”…yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (CA 7) Kirkko ei ole katoamassa mihinkään, koska se on Kristuksen ruumis, Jumalan kansa ja Pyhän Hengen temppeli, kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa keskellämme sanan ja sakramenttien sekä niiden herättämän ja hoitaman uskon kautta. Tämä kirkko on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö.

Kirkon sanoman ytimessä on evankeliumin puhtaus eli se, että Jumalan armo Kristuksessa saa olla vapauttavaa ja uudistavaa armoa, jota ei käytetä ihmisten orjuuttamiseen. Kyse on rohkeuden, toivon ja kiitollisuuden valamisesta, mikä on paras lähtökohta myös tulevaisuussuuntautuneelle työotteelle. Sakramentit, joissa on mukana paitsi julistettu sana myös aineellinen elementti ja lupaus armosta Kristuksen lupauksen mukaisesti, kertovat evankeliumin ja kirkon tehtävän kokonaisvaltaisuudesta: julistus, opetus, diakonia, lähetys ja vaikuttamistyö julkisen teologian pohjalta eivät ole vastakkaisia toisilleen vaan osa samaa kokonaisuutta. Miten muuten voisi ollakaan, jos Sana kerran tuli lihaksi ja on tarkoitettu kaikelle maailmalle? Kirkon lähetystehtävän universaalisuus kertoo kokonaisvaltaisen kohtaamisen tärkeydestä ja myös laajan yhteistyön, dialogin ja kuuntelemisen tärkeydestä. Vapaus, ihmisen kunnioittaminen, vastuullisuus koko elonkehää kohtaan ja rukous vahvistavat toisiaan.

Missionaarisen asenteen tärkeys

Elämme täällä Suomessa ja etenkin luterilaisessa kirkossa uuden opettelemisen aikaa. Toiminnan reunaehtojen muuttumiseen olemme kaiketi jo havahtuneet. Entinen asema ei ole kiveen hakattu, koska se on jo muuttunut. Esimerkiksi Saksassa katoliset ja evankeliset kristityt ovat jo vähemmistöasemassa, ja Virossa on jo menty tätäkin pitemmälle. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Kaikessa tulisi silti pohtia työkulttuuria ja seurakunnan elämää myös missionaarisuuden ja yhteisöllisyyden näkökulmasta: miten saamme parhaat voimat sovitetussa erilaisuudessa palvelemaan kokonaisuutta? Miten voisimme olla kunnioittavampia toisiamme kohtaan ja rohjeta kokeilla uutta sekä oppia toisiltamme luterilaisina kristittyinä ja myös ekumeenisesti?

Miten esimerkiksi konfirmaatiojumalanpalveluksessa voisimme juurruttaa konkreettista ajatusta seurakunnan yhteisestä juhlasta ja avata teitä nuorille täysivaltaisina toimijoina seurakunnan elämän ja toiminnan kehittämisessä, niin että he löytäisivät juurevasti paikkansa yhteisössä? Miten rakennetaan ketju oman seurakunnan nuorisotyöstä opiskelijatyöhön ja nuoren aikuisen elämään? Miten voisimme luontevasti toivottaa tervetulleeksi ja olla vieraanvaraisia niitä kohtaan, jotka uusina ovat mukana seurakunnan jumalanpalveluksessa? Kun on rohkeutta ja motivaatiota ajatella asiaa tästä näkökulmasta määrätietoisesti ja kärsivällisesti, tuloksiakin syntyy. Maailmalla on tästä monia esimerkkejä – ja myös meillä.

Tulisi löytää keinoja syventää työn missionaarista perusnäkyä ja samalla tehdä sitä vuorovaikutteisemmaksi, niin että uudet ihmiset ja ajatukset voisivat tuoda siihen oman osuutensa. Voidaan lähteä liikkeelle esimerkiksi kastejuhlasta. Miten voisimme korjata globaalin kulttuurisen poikkeaman ja tehdä myös Suomessa kasteesta enemmän seurakunnan juhlan siten, että perheet löytäisivät yhä enemmän paikkansa kotiseurakunnan elämän yhteydessä? Tässäkin tulisi olla sijaa erilaisille hengellisille profiileille. Tärkeintä on välittäminen ja kiinnostus ihmisiä sekä seurakunnan ydinsanomaa ja sen välittämistä kohtaan eri keinoin. Tästä se Ovet auki -ajattelu lähtee sikiämään ja on jo uutta monesti synnyttänytkin. Etsijöitä olemme tässä kaikki.

Ekumeenisten mallien hyödyntäminen

Jo pitkään on puhuttu siitä, että jumalanpalveluselämässä tulisi olla entistä kokonaisvaltaisempia. Tätä ajatellen on jo panostettukin visuaalisuuteen, liikkeeseen, musiikkiin, kirkkokahveihin, esirukouspyyntöjen keräämiseen ja niiden lukemiseen, yhteisölliseen tehtävien jakamiseen, ikoneihin ja kristilliseen taiteeseen, ehtoolliseen joka sunnuntai ja joskus viikollakin jne. Tällä tiellä on syytä jatkaa. On monia tapoja tehdä sanomaa havainnolliseksi ja välttää latistavaa arkisuutta, alleviivata sitä, mikä kirkon sanomassa on ominta – tullut tähän maailmaan ihmisten ja luomakunnan parhaaksi. Arki ja pyhä tarvitsevat toisiaan, jotta elämä avautuu kokonaisena. Ekumeenisen oppimisen kautta voimme sekä nostaa esiin unohdettuja luterilaisuuden aarteita että ilmaista yhdessä tuoreesti asioita yhteisen kristillisen perinnön ja sen luovan tulkinnan kautta, jotta apostolinen sanoma välittyy tuoreesti ja juurevasti, kantaen pitkäjänteisesti hyvää hedelmää.

Jo vuonna 1952 määriteltiin Lundissa ekumeenisessa kokouksessa kirkkojen laajasti, ainakin periaatteessa, hyväksymä niin sanottu Lundin periaate: ”että kirkkojen tulisi toimia yhdessä kaikissa asioissa paitsi niissä, joissa syvät erot vakaumuksessa pakottavat ne toimimaan erillään”. Vuonna 2019 luterilaisten, roomalaiskatolilaisen, metodistien, reformoitujen ja anglikaanien yhteisessä Notre Damen julkilausumassa puolestaan todettiin haastavasti mutta myös rohkaisevasti:

”Jumalan armon julistaminen aikanamme vaatii vanhurskauttamisen eri näköalojen yhdistämistä raamatullisina aikoina ja nykykäsityksissä. Traditioidemme kielen ihmisen persoonasta Jumalan edessä, armosta ja synnistä, anteeksiannosta ja oikeamielisyydestä täytyy tulla eläväksi ihmisille tänään. Tämä työ vaatii huolellista ekumeenista tutkimusta eri tasoilla: paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajasti. Sellainen sillanrakennustyö tuottaa myös tuoretta julistusta. Maailma tarvitsee sanomaa Jumalan vapauttavasta armosta. Individualismin ja tuotteistamisen aikakaudella haluamme seistä yhdessä tarjotaksemme sanoman, että Jumalan pelastus, ihminen ja luomakunta eivät ole myytävänä.”

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija
ekumenia ja teologia

6.11.23

Kohti yhteistä ilmettä -projekti sai vauhtia kyselystä

Kesän 2023 korvalla käynnistyi kirkossamme Kohti yhteistä ilmettä -projekti. Vahvuusryhmän¹ ja kokonaiskirkollisen viestintäselvityksen² työskentelyn myötä oli yhtäkkiä selvää, että on tullut aika yhdistää eri puolilla kirkkoa tehtävää mielikuvatyötä ja tiivistää ja kehittää kokonaiskirkon brändiajattelua³. Tämän työn lopputuloksena olisi mahdollista kehittää kokonaiskirkon ilmettä ja laajentaa nykyinen kapeahko graafinen ohjeisto selkeämmäksi ”design-systemiksi”, eräänlaiseksi visuaaliseksi kirjastoksi.

Kohti yhteistä ilmettä -projekti perustuu siihen ajatukseen, että me kaikki kirkon toimijat tarvitsemme entistä parempia työkaluja, joiden avulla tietoisesti pystyisimme kehittämään kirkon ”brändiä” viestinnässämme. On tarve saada mielikuva kirkosta vastaamaan sitä hyvää, mitä kirkko oikeasti on ja tarjoaa. Siksi tarvitsemme yhteisesti sovittuja, tunnistettavia elementtejä, jotka tukevat meidän kaikkien työtä ja viestintää. Siksi kirkastamme viestinnällistä äänensävyä ja uudistamme ilmettä niin, että viestin ytimessä on Kristus ja viestinnän ytimessä ihminen.

Sisäinen kysely: yhteinen visuaalinen ilme tarpeellinen

Kohti yhteistä ilmettä -projekti käynnistettiin kyselyllä, johon saimme huikeat yli tuhat vastausta. Vastaajista peräti 36 prosenttia oli luottamushenkilöitä. Viestintävastuullisia työntekijöitä vastaajista oli 28 prosenttia ja työntekijöitä ilman viestintävastuuta 24 prosenttia. Suurin osa, 46 prosenttia, vastaajista oli keskisuurista, 10 000:sta 30 000:een jäsenen seurakunnista. Hyvä määrä vastaajia saatiin myös pienistä eli alle 10 000 jäsenen seurakunnista (22 %) sekä suurista, yli 30 000 jäsenen seurakunnista (32 %). Kiitos jokaiselle vastanneelle!

Vahva enemmistö vastaajista näkee kirkon yhteisen visuaalisen ilmeen tarpeelliseksi. Kaikkiaan 55 prosenttia vastaajista näki tarpeelliseksi, että yhtenäinen visuaalinen ilme parantaa Suomen ev.lut. kirkon tunnistettavuutta. Välttämättömäksi sen koki 25 prosenttia vastaajista.

Kaikkiaan 54 prosenttia vastaajista näki tarpeelliseksi, että yhtenäinen visuaalinen ilme vahvistaa kirkollisen yhteisön sanomaa. Välttämättömäksi sen koki 24 prosenttia vastaajista. Yhteisestä visuaalisesta ilmeestä saatavat kustannussäästöt koki tarpeelliseksi tai välttämättömäksi yhteensä 82 prosenttia vastaajista; seitsemän prosenttia koki säästöt tarpeettomina, ja 11 prosenttia vastasi, että ei osaa sanoa.

Tunnistettavuuden, sanoman vahvistamisen ja resurssien ekonomisen käytön lisäksi yhteisen ilmeen nähtiin tuovan kirkolliseen viestintään selkeyttä ja vaikuttavuutta sekä tasalaatuisuutta eri seurakuntien ja alueiden kesken. Lisäksi vastauksissa tuotiin esille, että samalla kun yhtenäinen ilme toisi yhdenmukaisuutta, siinä voisi olla tilaa paikalliselle versioinnille ja erilaisille kokeiluille, jotka kuitenkin linkittyisivät yhteneväiseen kokonaisuuteen. Yhtenäisempi brändi voisi myös tukea yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Yhtenäistä linjaa, mutta liikkumavaraa kaivataan

Kyselyn vapaissa vastauksissa tuli esille myös se, että tiettyjen erityispiirteiden tulisi saada näkyä yhteisessäkin ilmeessä. Ilmeen tulisi olla muunneltavissa eri yhteyksissä niin, että seurakuntien yksilöllisyys ja paikalliset erityispiirteet eivät häviäisi. Myös tietyille ryhmille tai hankkeille voi olla tärkeää erottua joukosta, vastauksissa muistutettiin. Osa vastaajista oli huolissaan siitä, että yhteinen ilme jäisi liian kliiniseksi tai geneeriseksi.

Monet muistuttivat myös, että pelkkä yhteinen visuaalinen ilme ei riitä, vaan kirkon yhteisen viestin sisältö on tärkeämpää. Haasteena toisaalta nähtiin myös se, että joillekin yhtenäiseen ilmeeseen liittyminen voisi tarkoittaa, että kirkon eri toimijat ovat ”samalla sivulla” teologisesti, mikä todettiin myös haastavaksi.

Itseymmärrystä, käyttäjäpersoonia ja visuaalisia vaihtoehtoja

Kyselyssä etsittiin myös ymmärrystä kirkon luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kirkon tavoitemielikuvasta. Kysyttiin, millainen kirkko on silloin ollut, kun olet ollut kirkosta ylpeä. Vastaukset loivat kuvan avoimesta, turvallisesta, kutsuvasta, rohkeasta ja lämpimästä yhteisöstä. Ja adjektiivit jatkuivat: auttava, suvaitsevainen, rakastava, luotettava, hyväksyvä, helposti lähestyttävä, iloinen, armollinen, hengellinen…

Brändi- ja ilmetyön tulee ensisijaisesti pohjata kirkon missiolle edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana sekä Ovet auki -strategiaan, joka määrittelee kirkon tehtäväksi kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Sen lisäksi kirkossa on suuri määrä nk. kohderyhmätietoa, erilaista tutkimustietoa siitä, mitä kirkosta ajatellaan ja mitä kirkolta toivotaan. Ilmeen ja äänensävyn tulee olla sellainen, että se avautuu ja kutsuu mukaan ihmisiä myös ns. kirkon sisäpiirin ulkopuolelta.

Tätä kaikkea on alettu syksyn kuluessa pohtia ja työstää. Avoimiin aloitustyöpajoihin osallistui reilu sata viestintäorientoitunutta työntekijää, minkä jälkeen pienemmissä työpajoissa ja kyselyissä on muun muassa jatkettu itseymmärryksen kiteytystä ja luotu käyttäjäpersoonia. Kirkon graafikoiden ryhmä on koonnut vertailuaineistoa ja testaillut erilaisia vaihtoehtoja.

Projektia vetää Kirkon viestintä, ja sitä vie eteenpäin projektiryhmä, jossa on mukana seurakuntia, seurakuntayhtymiä, yksi työala (sairaalasielunhoito) sekä kirkollinen itsenäinen organisaatio (Kirkon mediasäätiö). Kirkon viestijöiden Teams-tiimissä on Visuaalinen viestintä -kanava, jossa keskustelua käydään koko matkan.

Työ jatkuu läpi talven. Skarpatun graafisen ohjeiston, kirkon ”design systemin” alun, on tavoitteena olla valmiina kevätkaudella 2024, ja sen vahvistaa osana skarpattua viestintäohjelmaa kirkkohallituksen täysistunto.

Tervetuloa matkaan kohti yhteistä ilmettä! Tietoa projektin etenemisestä kootaan evl.fi/plussaan. Kysymyksiä, toiveita ja ajatuksia voi lähettää allekirjoittaneelle tai: kirkonviestinta@evl.fi.

Eeva-Kaisa (Eevu) Heikura
Viestintäjohtaja
Kirkon viestintä

¹ Vahvuusryhmä on vuodesta 2013 kirkon kentällä työskennellyt verkosto, jossa tehdään työtä kirkon yhteisen tavoitemielikuvan kirkastamiseksi. Lue lisää

² Kokonaiskirkollinen viestintäselvitys: Työpanosta suunnattava yhteiseen viestintään ja vuorovaikutukseen – Evl.fi

³ Brändi-sanan käyttö kirkossa nyppii ymmärrettävästi monia. Brändistä, maineesta ja mielikuvista lisää edellisessä aihetta käsittelevässä Kirkonkello-tekstissä: Sinäkin olet brändinrakentaja – tervetuloa mukaan!

2.11.23

Kummin kaa Polulla

Suomessa syntyy vuosittain kymmeniätuhansia uusia kummisuhteita. Kun lasketaan yhteen kaikki kastetut ja heidän kumminsa, on kummien lukumäärä melkoisen suuri. Kummius terminä herättää lähes yksinomaan positiivista vastakaikua. Kummius on mitä parhain lähtökohta tehdä yhteistyötä mitä moninaisimpien yhteistyökumppaneiden kanssa. Kummiudella on vahvat kristilliset juuret, mutta tänä päivänä kummius ei ole enää pelkästään kirkon ”omaisuutta”, jos on koskaan ollutkaan.

Onko kummius kaikesta tärkeydestä huolimatta jäänyt seurakunnissa ja kokonaiskirkon ajattelussa jotenkin taka-alalle? Näkyykö kummius lähinnä kasteen ja konfirmaation yhteydessä sekä aika-ajoin kirkon sisäisenä kiistelynä siitä, kenelle kummitodistus voidaan jakaa? Samaan aikaan monet muut toimijat ovat onnistuneet lanseeraamaan kummiuden omaan käyttöönsä. On koulukummeja, tukikummeja, pelaajakummeja jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mitä kirkossa tapahtuu kummiuden tukemisen suhteen kasteen ja konfirmaation jälkeen?

Kummius on pohjimmiltaan hyvin henkilökohtainen ystävyyssuhde, joka toteutuu mitä eri tavoin kummin ja kummilapsen välillä siten kuin se molempien elämäntilanteisiin parhaiten sopii. Kirkko ei voi elää eikä yksistään kannatella kenenkään kummin ja kummilapsen välistä yhteydenpitoa. Jotain kuitenkin voisi tehdä. Parhaimmillaan seurakunta voi huomioida kummeja kummilapsen kasvun eri vaiheissa ja mahdollistaa omalta osaltaan yhteydenpidon vahvistumista.

Kummin kaa -silmälasit tukena kummiuden vahvistamiseen

Kummin kaa -silmälasit avaa erilaisia mahdollisuuksia kummien kokonaisvaltaiseen huomioimiseen Polun eri vaiheissa. Kysymys ei lähtökohtaisesti ole uusien toimintojen tai tapahtumien luomisesta, vaan enemmänkin ajatus siitä, kuinka kummeja huomioidaan entistä paremmin jo olemassa olevissa toiminnoissa ja tapahtumissa.

Mitkä ovat niitä kohtia lapsen ja nuoren tai aikuisen elämässä, jolloin seurakunta on yhteydessä myös kummeihin? Kun Polkua tarkastelee Kummin kaa -silmälasien kautta, voi nopeasti hahmottaa kummiuden roolia esimerkiksi seurakunnan toiminnan tai viestinnän näkökulmista. Samalla tulee huomanneeksi mahdolliset katvealueet, joissa kummius ei näy seurakunnan toiminnassa millään tavoin, mutta olisi hyvä näkyä.

Jos et ole vielä tutustunut Kummin kaa -silmälaseihin, nyt olisi oivallinen hetki. Konkreettisia vinkkejä ja ideoita on paljon tarjolla joko sellaisenaan otettavaksi tai jatkokehiteltäväksi. Mitä, jos seurakunta ottaisi käyttöön paljon kiitosta saaneet kummikortit? Entä jos seurakunta järjestäisi Kummipelejä paikallisten urheiluseurojen kautta? Millaisia yhteistyön mahdollisuuksia kummius tarjoaa oman seurakunnan tai kaupungin alueella? Millä tavoin valtakunnallinen Kummipäivä näkyy oman seurakunnan toiminnassa ja viestinnässä? Entä jos seurakunta lähestyisi kummeja tekstiviestillä kerran vuodessa? Entä jos seurakunnissa jonkun tehtäviin kuuluuisi kummiuden kehittäminen? Entä jos seurakunnan tai kaupungin alueella asuvat kummit olisivat itse pohtimassa sopivia tapoja kummiuden tukemiseen?

Kummius on tärkeä merkityksellinen asia myös seurakunnan näkökulmasta. On kaikkien etu, että lapsella ja nuorella on elämässään riittävästi välittäviä aikuisia. Parhaimmillaan kummius on luottamuksellista vuorovaikutusta kummin ja kummilapsen välillä. Tällaista ainutlaatuista ystävyyssuhdetta on syytä tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Jari Pulkkinen
Kehitysjohtaja
Lasten ja nuorten keskus

Ps. Vielä on hyvää aikaa lähteä mukaan valtakunnallisen Kummipäivän, 2.6.2024, suunnitteluun ja toteutukseen. Liity mukaan TEAMS kanavalle Valtakunnallinen Kummipäivä