Minun työalani on tärkein!

Olen ollut usein tilanteissa, joissa joku haluaa kertoa omasta työalastaan tai siitä kutsumuksesta, jonka pohjalta työtään tekee. Joskus myös siihen liittyvästä teologiasta. Yllättävän usein tulee vastaan ajatus, ”että toiset eivät oikeasti tiedä, mitä tähän työhön kuuluu eivätkä osaa arvostaa tämän merkitystä”. Oman työn merkitys ja tärkeys ovat oleellisia asioita työssäjaksamisen ja oman työidentiteetin kannalta. Tässä pyrin kuvaamaan jotain siitä, miltä minusta kirkon kansainvälinen vastuu näyttää tällä hetkellä ja mihin se on mielestäni menossa. Onhan se kuitenkin kaikkein tärkeintä työtä. Vai mitenkäs se menee?

Historian lehtien havinaa

Aloitan aika kaukaa:

1812 perustettiin Suomen Pipliaseura (Pipliaseura), joka liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön.
1859 Suomen Lähetysseuraa (SLS) oli perustamassa sekä kirkkomme, sen herätysliikkeiden että valtion johtohahmoja. Ensimmäiset lähetystyöntekijät aloittivat työn nykyisen Namibian pohjoisosassa 1870.
1876 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäisessä kirkolliskokouksessa keskusteltiin lähetystyöhön liittyvistä esirukouksista ja kolehdeista.
1898 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) päättää aloittaa oman lähetystyön.
1903 kolmannessa kirkolliskokouksessa keskusteltiin lähetystyössä toimineiden mahdollisuudesta palvella seurakuntia. Tässä yhteydessä tuomiorovasti Schwartzberg sanoi: Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi, että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80.

Ajatus oli selkeästi ennenaikainen, sillä vasta 1940-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin vakavasti keskustella siitä, pitäisikö kirkolla olla jokin toimielin lähetystyötä varten. Sitä sekä kannatettiin että vastustettiin. Vastustajien keskeinen argumentti oli huoli siitä, että lähetystyön vapaaehtoiset lakkaisivat toimimasta, jos kirkko alkaisi kantaa vastuuta. Puolustajat liittyivät Schwartzbergin ajatukseen.

1922 perustettu Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland vastasi ruotsinkielisen evankelisuuden järjestäytymisestä.
1947 perustettu Luterilaisen maailmanliiton kansalliskomitean (myöhemmin Kirkon Ulkomaanapu) liitti kirkkomme kansainväliseen pakolaisten avustustoimintaan ja sotaa käyneiden maiden jälleenrakentamiseen. Tästä Suomi sai oman osansa ennen kuin alkoi omilla varoillaan tukea muita, heikommassa asemassa olevia.
1953 kirkolliskokouksessa päätettiin tehdä kirkkolakiin lisäykset, joissa todettiin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston vastuu lähetystyön edistämisestä.
1963 SLEF aloittaa oman lähetystyönsä.
1965 seurakunnat saivat oikeuden käyttää talousarviomäärärahojaan lähetystyön tukemiseen.
1967 perustettiin Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (Kansanlähetys)
1968 annettiin lupa käyttää talousarviomäärärahoja myös kansainväliseen diakoniaan, tarkemmin Kirkon Ulkomaanavun työhön.
1969 laajennettu piispainkokous määritteli kirkon lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset. Kriteerit uudistettiin viimeksi 2018. (Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset)
1973 perustettiin Radio ja televisiolähetys Sanasaattajat, nykyisin Medialähetys Sanansaattaja (Sansa) ja
1974 Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä, nykyisin Lähetysyhdistys Kylväjä (Kylväjä)
1960- ja 1970-luvuilla tehtiin päätökset uusien lähetysjärjestöjen hyväksymisestä kirkon lähetysjärjestöiksi.
1975 perustettiin Kirkon lähetystyön keskus tukemaan seurakuntien lähetystyötä ja edistämään järjestöjen yhteyttä.
2010 Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi kirkkomme ensimmäisen lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa koskevan strategisen asiakirjan.
2013 siirryttiin kansainvälisen työn osalta nykyiseen sopimusjärjestelmään, jossa kirkko solmii sopimuksen Kirkon Ulkomaanavun sekä kirkolliskokouksen hyväksymien lähetysjärjestöjen kanssa.
2014 alusta kuhunkin hiippakuntiin perustettiin kansainvälisen työn asiantuntijan tehtävä. Samassa yhteydessä Kirkon ulkoasiain osastossa aloitti kansainvälisen työn koordinaattori.

Mitä tekemistä tällä on seurakuntien kanssa?

Edellä oleva lista keskittyy rakenteisiin. Se ei kerro mitään siitä, mitä samalla on tapahtunut seurakunnissa. Siitä eivät kerro myöskään ne kuusi mietintöä tai selvitystä, joita vuosikymmenten kuluessa valmisteltiin. Niissä usein viitattiin seurakuntien tekemään työhön, mutta ne keskittyivät teologian esittelyyn ja järjestöjen asemaan.

Samanaikaisesti seurakunnissa kuitenkin koettiin paljon hyvää lähetystyöstä saatujen viestien sekä lähetystyön vapaaehtoisten keskuudessa heränneen innostuksen myötä. Seurakunnat joutuivat sopeutumaan kasvavaan järjestöjen määrään ja luovimaan siitä syntyneiden jännitteiden kentässä.

Varojen hankkiminen kirkkomme lähetystyölle oli 60-luvun puoleen väliin täysin vapaaehtoisten keräysten varassa. Sitten seurakunnat saivat oikeuden käyttää myös verovaroja tähän perustehtävään. Asenne oli muuttunut. Enää kansainvälisessä työssä ei ollut kyse vain ylimääräisestä avustuksesta, vaan seurakunnan perustehtävän toteuttamisesta.

Seurakuntiin oli 1960-luvulta lähtien syntynyt ja nopeasti lisääntynyt uusi työntekijäjoukko, lähetyssihteerit (nykyisin suositeltu nimike on lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaaja; ks. lisää Kielikellosta). Tätä tehtävää suurimmassa osassa seurakuntia on aina hoitanut vapaaehtoiset tai palkkiotoimiset lähetyssihteerit. Virkojakin toki perustettiin, vaikkei oikein ollut selvää, mikä olisi tällaisen viran kelpoisuusehdot. Niitä piispainkokous vähitellen haarukoi. Selkein tilanne on ollut vasta 90-luvulta lähtien, sen jälkeen, kun piispainkokous oli vuonna 1987 hyväksynyt kelpoisuudeksi opistotasoisen koulutuksen, lähetyssihteerin koulutuksen ja seurakuntaelämän sekä lähetystyön tuntemisen.

Lähetyssihteerien myötä seurakuntien oma lähetysaktiivisuus sai uutta vauhtia. Lähetyspiirit, myyjäiset ja seurat olivat edelleen tärkeitä työmuotoja. Nyt myös viestien välittäminen lähetystyöntekijöiltä ja kasvanut nimikkolähettijärjestelmä vahvistivat lähetystyön näkyvyyttä.

Samalla vahvistui ajatus, että lähetystyö kuuluu kaikille. Tämä kansainvälisistä keskusteluista noussut tärkeä ajatus on johtanut usein myös vääriin tulkintoihin, kun sitä ei ole sen tarkemmin määritelty. Kirkon missio ja missionaarisuus on samaistettu ulkomaiseen lähetystyöhön. Siten on synnytetty juopa niiden välille, jotka ovat ”lähetysihmisiä” ja niihin, jotka eivät ole mukana kansainvälisessä työssä. Usein on unohtunut, että seurakunnan missionaarisuutta toteuttaa jokainen myös arkipäivän toimissaan, työssään tai harrastuksissaan. Sitä toteutetaan laajasti myös muissa seurakunnan työmuodoissa kuin lähetystyössä. Missionaarisuus kuuluu kaikkeen, missio ei ole työmuoto, mutta lähetystyö tarvitsee työmuodon kaltaiset rakenteet ja päätökset, jotta se tulisi hoidetuksi.

Kääntöpuolella on ollut se, että lähetyssihteerit ovat kokeneet itsensä yksinäisiksi puurtajiksi, joiden työtä ei ole arvostettu. Kaiken lisäksi siellä, missä ei ole ollut lähetyssihteeriä, on lähetystyö saattanut jäädä kokonaan vaille tukevia rakenteita. Päätökset siitä, miten lähetystyöhön liittyvät valmistelut ja käytännön asiat hoidetaan, ei ole osattu tehdä. Niinpä ainoita lähetystyöhön liittyviä keskusteluja on käyty talousarviomäärärahoista tai mahdollisesti jonkin vierailijan toimesta.

2010-luku näyttäytyy käännekohtana

Pidän merkittävänä käänteenä sitä, että kirkon lähetystyön toimikunta sai vihdoin puheenjohtaja piispa Simo Peuran johdolla vuonna 2008 valmiiksi kirkon ensimmäisen lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa koskevan strategiaehdotuksen. Täysistunto hyväksyi siitä teologisen osan 2010. Toimikunnan ehdottamat toimenpiteet annettiin kansliapäällikölle jatkovalmisteluihin.

Tästä lähtien kirkon kansainvälinen vastuu – myös lähetystyö – on ollut aivan uudenlaisten keskustelujen ja ratkaisujen kohteena. Kirkolliskokouksen aloitteesta laadittu, kirkon henkilöstön missiologista osaamista käsittelevä raportti Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt (2018) ja samana vuonna hyväksytty uusi versio kirkon lähetystyön linjauksesta Yhteinen todistus (uudistettuna Yhteinen todistus 2023), ovat olleet antamassa uutta suuntaa lähetystyön ymmärtämisessä. Nämä ovat olleet vaikuttamassa omalta osaltaan kirkon uusimman Ovet auki -strategian painotuksiin.

Kyse on yhteisestä vastuusta ja yhteisestä todistuksesta. Tämä todistus on kokonaisvaltaista ja jokaisella on siinä paikkansa. Kenenkään ei tarvitse ajatella, että minun tehtäväni olisi jotenkin epäoleellinen. Julistuksen, palvelun ja vaikuttamistoiminnan parissa löytyy varmasti kaikille tekemistä. Se, että minun työtehtäväni tai vapaaehtoistoimintani liity suoraan lähetystyöhön, ei vähennä sen merkitystä kirkon mission näkökulmasta. Tämä sama koskee myös kirkon sopimusjärjestöjä. Nekin on kutsuttu palvelemaan seurakuntia omalla osaamisellaan ja omilla lahjoillaan. Parhaimmillaan tämä ajatus vapauttaa tekemisen pakosta ja antaa luvan iloita omasta osaamisesta ja tekemisestä. Iloita voi myös toisten osaamisesta ja heidän vastuistaan. Unohdetaan superlatiivit ja komparatiivit. Jokaisella Kristuksen ruumiin jäsenellä on yhtä suuri arvo.

Uutta kohti

2020-luvulle tultaessa on puhe kirkon resurssien vähenemisestä ja jäsenkadosta kiihtynyt. Kirkkoa ravistelevat erimielisyydet eivät suinkaan vähennä näiden vaikutuksia. Ne ulottuvat myös kansainväliseen työhön.

Kansainväliseen työhön seurakunnista osoitetut varat ovat kuitenkin pysyneet hyvällä tasolla. Väistämättä verovarojen väheneminen tulee heijastumaan niihinkin. Lähetystyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta vastaavien viranhaltijoiden määrä seurakunnissa on muutamana vuotena peräkkäin ollut selkeästi vähenemässä. Hiippakuntien asiantuntijatehtävät ovat myös olleet vahvasti muutoksessa. Hiippakunnilla ei enää ole varaa pitää yhtä montaa viran- tai toimenhaltijaa, ja tämä on näkynyt ennen kaikkea tehtäväkuvien moninaistumisessa. Samaa ilmiö on jo aiemmin näkynyt seurakunnissa. Lähetyssihteerin vaihtuessa yhä useammin tehtävät on liitetty jonkun toisen viran työnkuvaan.

Kansainvälisen vastuun kantaminen ei kuitenkaan voi olla kiinni siitä, onko seurakunnassa viranhaltija vai ei. Kuten historia opettaa, jo kauan ennen ensimmäistäkään virkaa tai talousarviomäärärahojen käyttöä tai nimikkosopimusta, seurakunnat ja seurakuntalaiset ovat halunneet olla mukana tässä työssä. Oleellista onkin seurakunnan oma tietoisuus näistä vastuista ja sitä myötä tehdyt päätökset. Siten voidaan taata, että Yhteinen todistus 2023:een kirjattu toteutuu: Seurakunta elää missionaarisuuttaan todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Kyse on siis tilan ja mahdollisuuksien tarjoamisesta. Yksittäiselle ihmiselle jää vastuu siitä, miten hän näihin tarttuu.

Osallisuus maailmanlaajan kirkon elämään rikastuttaa ja antaa näkökulmia omaankin olemiseemme. Meidän ei tarvitse katsoa muiden kirkkojen elämää romantisoiden tai ihaillen. Riittää, että haluamme yhdessä oppia ja vahvistua yhteisessä missiossa.

Vesa Häkkinen

asiantuntija

Kirkon lähetystyön keskus

18.04.24

Tehdään yhdessä, ota omaksesi: viestintäohjelma ja kirkastettu kirkon ilme

Tiistaina 16.4.2024 kokoontunut täysistunto hyväksyi päivitetyn Kirkon viestintä- ja vuorovaikutusohjelman vuoteen 2026 sekä ensimmäisen vaiheen Kohti yhteistä ilmettä -projektista.

Askel askeleelta siis kehitämme yhdessä kirkon viestintää. Kiitos kaikille eri vaiheissa näitä materiaaleja työstäneille ja kiitos jokaiselle kommentoijille!

Jos et nyt ehtinyt mukaan työstöihin ja kommentoimaan, ota yhteinen asia omaksesi ja tule mukaan jatkamaan! Sillä kehittäminen ei lopu koskaan, viestinnän maailma menee huimaa vauhtia eteenpäin – ja me siinä mukana.

Viestintäohjelma selkänojaksi ja suunnannäyttäjäksi

Kirkon viestintäohjelma tuli nyt kirkon strategiakauden puolivälissä päivitettäväksi sovitusti, kokonaiskirkollisen viestintäselvityksen valmistuttua.

Viestintä- ja vuorovaikutusohjelma on tarkoitettu meidän ihan jokaisen kirkon toimijan tueksi ja inspiraatioksi. Ohjelman tavoitteena on osoittaa viestinnällistä suuntaa ja auttaa näkemään viestinnän kirkon mahdollisuutena olla läsnä ihmisten elämässä ja välittää evankeliumia rakastavasta Jumalasta.

”Ovet auki – Kirkon viestintä- ja vuorovaikutusohjelma vuoteen 2026” -dokumentin pohjalla on vuonna 2021 hyväksytty Ovet auki – Kirkon viestintäohjelma 2023.

Ohjelmaan on lisätty uusi ”Kirkon viestintä pähkinänkuoressa” -kiteytysosio. Siinä kiteytetään kirkon viestinnän äänensävyä ja avataan arvojen vaikutusta viestintään. Lisäksi määritellään viestinnän tehtävää.

Kiteytysten pohjamateriaalina on kirkon Ovet auki -strategian lisäksi ollut kesällä 2023 työntekijöiden ja luottamushenkilöiden keskuudessa tehty kysely, johon saatiin yli 1000 vastausta. Materiaalia työstettiin mm. Kohti yhteistä ilmettä -projektin työpajoissa, joihin osallistui projektitiimin sekä suurten seurakuntien viestintävastaavien verkoston edustajia. Työstöön oli kommentoiden mahdollista osallistua myös Kirkon viestijät -Teams-ryhmässä.

Ota kiteytys omaksesi, ja tule mukaan yhdessä pohtimaan esimerkiksi, mitä käytännössä tarkoittaa, jos viestintämme on nyt määriteltyjen adjektiivien mukaista: pyhää, armollista, rohkeaa ja merkityksellistä.

Ohjelmaa on päivitetty lisäksi esimerkiksi seuraavien sisältöjen osalta: kohderyhmäajattelu, seurakuntalaisten rooli viestinnässä, muuttuva kieliympäristö, kirkon yhteiseen ilmeeseen liittyminen, ekumenia ja uskontodialogi, tekoäly sekä viestinnän vaikuttavuus.

Viestintäohjelma kannustaa yhä vahvempaan yhteiseen tekemiseen ja yhteiseen ilmeeseen

Kokonaiskirkollisen viestintäselvityksen myötä päivitetty viestintäohjelma kannustaa meitä kirkon viestijöitä tekemään ja kehittämään entistä enemmän yhdessä. Ajatus on, että yhteinen tekeminen ei ole kenenkään tappioksi, vaan kaikkien hyödyksi. Ja ennen kaikkea kirkon sanoman, evankeliumin, hyödyksi.

Ohjelma kannustaa, että ennen kuin teemme, mietimme aina, kenet voisi kutsua yhteiseen työhön. Tämä on mainio ohje niin meille keskushallintoon Kirkon viestintään kuin missä tahansa muualla kirkossa!

”Työstämme yhdessä kirkon yhteisiä sisältöjä ja jaamme sisältöjä yhteiseen käyttöön yhteisillä alustoilla, kuten Kirkon viestijät -Teams-ryhmässä, aineistopankissa ja Lukkarissa: parhaita käytäntöjä, esimerkkejä, malleja, valmiita materiaaleja. Verkostoidumme ja järjestämme yhteisiä koulutuksia ja työpajoja”, viestintäohjelma kannustaa.

Myös yhteiseen ilmeeseen liittymään kannustetaan nyt edellistä viestintäohjelman versiota vahvemmin. Tämän taustalla on luonnollisesti vuonna 2023 käynnistynyt Kohti yhteistä ilmettä -projekti, josta kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi 16.4. kokouksessaan nyt ensimmäisen vaiheen.

Ensimmäiset hyväksytyt kirkastetun ilmeen mukaiset materiaalit tulevat pian jakoon ja kaikkien hyödynnettäviksi: saavutettava väripaletti, piktogrammien aloituspaketti sekä ajatus taustakuvioiden hyödyntämisestä.

Sen sijaan tunnuksen ja nimilogon työstöä ja keskustelua niiden ympärillä jatkamme edelleen. Seuraavan kerran kokoonnumme yhteiseen Teams-työpajaan 26.4. klo 12.30 – 14.30. Tule kuulemaan, miten logon kehittämisessä on edetty, mitä on testattu, missä nyt mennään sekä vaikuttamaan. Millä perusteilla tehdään ratkaisuja logon suhteen? Työpajaan voit liittyä tästä linkistä.

Logo ja muut avoimet kohdat menevät täysistuntoon viimeistään syksyllä 2024.

Pidetään yhteyttä!

Eeva-Kaisa Heikura

Viestintäjohtaja, Kirkon viestintä

10.04.24

Rekrytointiviestintä muodostaa kuvaa seurakunnasta ja kirkosta

Kirkon henkilöstön rekrytointitilanne muuttui nopeasti muutama vuosi sitten, kun samanaikaisesti sekä veto- että pitovoima heikentyivät tai jopa romahtivat. Siihen asti työpaikan hakijoita oli ollut koko kirkon tasolla tarkasteltuna riittävästi, vaikka alueellisia tai alakohtaisia eroja oli havaittavissa. Nyt kilpailemme työvoimasta.

Toivoa tuova viesti on se, että kirkkoon ja seurakuntiin julkishallinnollisina toimijoina edelleenkin luotetaan, ja maine on kohtuullisella tasolla. Samoin kuin työnantajakuva, jossa työn merkityksellisyys ja työpaikan turvallisuus nousevat erinomaiselle tasolle.

Kirkon ja seurakuntien vahvuuksia ovat vastuullisuus, vuorovaikutteisuus ja toiminnan laadukkuus. Nämä johtopäätökset nousevat suurelle yleisölle tehdystä Luottamus ja maine -tilaustutkimuksesta (2023), joka nostaa esiin myös rekrytointia ajatellen keskeisen kehittämisen alueen: uudistumiskyvyn ja siitä viestimisen. Vastaajien käsityksissä kirkosta organisaationa nousi esiin näkemys innovaatioiden vähyydestä.

Itse tulkitsen kaikkia näitä tuloksia niin, että toisaalta kirkkoon organisaationa luotetaan toiminnan, sen merkityksellisyyden ja turvallisuuden vuoksi, ja toisaalta nähdään, että emme ole riittävästi kiinni toimintaympäristön muutoksessa. Siksi rekrytointiviestinnällä on keskeinen merkitys seurakuntamielikuvan tai työnantajakuvan muodostumisessa.

Rekrytointiviestintä opiskelemaan tai työpaikkaan hakiessa

Kirkon henkilöstön keski-ikä on 50 vuotta. Vain 16,5 % vakinaisissa palvelussuhteissa olevista on alle 40-vuotiaita ja 3,2 % alle 30-vuotiaita. (Kirkon henkilöstötilastot 2023.) On tärkeää kehittää rekrytointiviestintää siten, että se tavoittaa myös nuoret. Opiskelijoille muodostuu kesätöiden, opiskelun ohessa tehtävien töiden tai opintoihinsa kuuluvien harjoittelu- tai työelämässä oppimisen jaksojen aikana kuva useista eri työnantajista, joita he vertailevat. Opiskelu- tai työpaikkaa hakiessaan he perehtyvät seurakuntien ja kirkon digitaalisiin materiaaleihin. Heille muodostuu kokemustensa sekä rekrytointiviestinnän perusteella kuva seurakunnan arvoista ja toimintaperiaatteista sekä siitä, voivatko he identifioitua niihin.

Saan ajoittain viestejä seurakunnasta työpaikkaa hakevilta, usein juuri alle 40-vuotiailta. Yhteistä näille yhteydenotoille ovat seuraavat hämmästystä aiheuttavat havainnot, jotka olisi mahdollista muuttaa tai kehittää paremmiksi.

He kummastelevat sitä, kuinka vanhanaikaisilla termeillä työtä ja työtehtäviä kuvataan. Tai he hoksaavat muotovirheitä ilmoituksissa: vääriä tutkintojen nimiä tai vanhentuneita tutkintopäätöksiä. He pohtivat, miksi hakemuksissa edellytetään aina pelkästään kokemusta, muttei osaamista. He lukevat ilmoituksista vaatimuksia, mutta eivät löydä mahdollisuuksia. Hakijat myös ihmettelevät vähäistä tai niukkaa viestintää rekrytointiprosessin aikana. Nämä ovat tekijöitä, jota voivat vaikuttaa siihen, että he eivät hae tehtävää tai lakkaavat seuraamasta avoimia paikkoja.

Kuvaamani hämmästyksen aiheet ovat toisaalta aivan ymmärrettäviä, koska tutkintojen nimet vaihtuvat tiuhaan tai alan käyttötermistö muuttuu esimerkiksi lainsäädännön uudistuessa. Julkishallinnossa on myös pitkään ollut perinne pelkistetystä rekrytointiviestinnästä.

Vaikeutuneessa rekrytointilanteessa on tärkeää, että työpaikkailmoitusta ei enää miltään osin kopioitaisi jonkin toisen seurakunnan laatimasta ilmoituksesta, vaan se laadittaisiin alusta alkaen juuri haettavasta tehtävästä lähtien – autenttisuuden kokemuksen vuoksi. Eli tarkistetaan paitsi ajantasaiset muotoseikat myös kyseisen ammatin työkäytäntöjen nykysanasto. Kuvataan tasapuolisesti työn edellyttämiä vaatimuksia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Kerrotaan seurakunnan tarjoamista eduista ja osaamisen kehittämisen mahdollisuuksista. Suunnitellaan rekrytointiviestintä vastaamaan prosessin kulkua ja mietitään jo etukäteen joka vaiheeseen viestit, niiden sävy ja viestintäkanava.

On vielä yksi huomionarvoinen havainto, jonka useampi opiskelija tai iältään nuori työpaikan hakija on todennut. He pohtivat, miksi seurakuntien työpaikkailmoituksissa edelleen puhutaan kokemuksesta eikä osaamisesta. Koulutusjärjestelmä on jo pari vuosikymmentä ollut osaamisperusteinen. Esimerkiksi opiskeluaikana luodaan osaamisidentiteettiä aiemman ammatti-identiteetin sijaan tai rinnalle. Tai oppimisen tavoitteet ovat osaamistavoitteita. Tällä hetkellä usean muun työvoimapula-alan työpaikat ovatkin siirtymässä kokemusperusteisesta rekrytoinnista osaamisperusteiseen. Tämä rohkaisee niitä alle 40-vuotiaita, joille ei ole vielä karttunut kovinkaan paljon työkokemusta, varsinkaan seurakunnasta, hakemaan työpaikkoja. Heidän on vaikea sanoittaa kokemusta, mutta siihen mennessä hankittua osaamista he ovat tottuneet sanoittamaan. Ajattelen, että osaaminen ei sulje pois kokemuksen merkitystä. Kokemushan tulee kyllä ilman muuta esiin hakemuksessa, haastattelussa tai työnäytteessä – osaamisen kautta.

Rekrytoinnin aikajänne

Veto- ja pitovoiman kehittämistä on pohdittu viime vuosien aikana Kirkkohallituksen tai hiippakuntien järjestämissä työpajoissa, -ryhmissä ja verkostoissa. Näistä yksi keskeinen johtopäätös on se, että jos haluamme kehittää rekrytointia, niin sitä tulee hahmottaa pitkällä aikajänteellä.

Rekrytointi alkaa seurakuntamielikuvasta, joka voi muodostua lapsena ja nuorena esimerkiksi uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumisesta varhaiskasvatuksessa, koulukirkosta, TET-jaksosta, isoskokemuksesta, kesätyöpaikasta tai vastuutehtävistä. Aikuiselle alan tai työpaikan vaihtoa harkitsevalle yksikin kohtaaminen toimituskeskustelussa tai työpaikan adventtihartaudessa voi olla paitsi seurakuntakuvan, myös työnantajakuvan kannalta merkitsevä. Seurakuntamielikuva tai työnantajakuva aktivoituu opiskelu- tai työpaikkaa hakiessa. Vahvasti esiin noussut ajatus on myös se, että perehdytys- ja koeaika ovat kiinteä osa rekrytointia. Tai että kaikki työyhteisön tai yksilön työhyvinvointia tukevat toimenpiteet vahvistavat jatkuvaa itserekrytoitumista ja sitoutumista työhön.

Kiteymiä työpajoista

Jokainen työntekijä, esihenkilö, luottamushenkilö tai vastuutehtävissä toimiva on arkityössään rekrytoija.
Seurakunnan verkkoviestintä on samalla rekrytointiviestintää.
Seurakunnan toiminta on kaikkinensa myös rekrytointia.
Puhu realistisesti hyvää työstäsi ja työyhteisöstäsi!

Millainen on selkeä työpaikkailmoitus? Katso vinkit animaatiosta

Marja Pesonen
asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

20.03.24

Rohkea ihmisoikeustaistelija, seksuaaliterapeutti ja ulkosuomalaisten pappi

Muuttuva ulkosuomalaisuus

Ulkosuomalaisten profiili on muuttunut siitä, kun suomalaiset lähtivät Ruotsiin Volvon-tehtaille vääntämään ruuvia. 2000-luvun ulkosuomalaiset ovat usein korkeakoulutettuja hyvän työpaikan perässä muuttavia aikuisia, jotka eivät rakenna elämäänsä yhteen maahan loppuiäkseen. Voisi sanoa, että Pia Rendic on yksi moniosaaja näistä ulkosuomalaisista, jolla on erilaisia vaihtoehtoja työelämän varalle. Papin työtä voi tehdä näin myös osa-aikaisena muun työn ohessa.

Pia Rendic on ulkosuomalaisten pappi Sveitsissä, väitöskirjatutkija, seksuaaliterapeutti, porno- ja seksiriippuvuuden ja ihmiskaupan asiantuntija sekä tietokirjailija.

Papin työn ohella Pia tarjoaa työkseen koulutus- ja terapiapalveluja. Asiantuntemus perustuu yli kymmenen vuoden työkokemukseen ruohonjuuritasolla ihmiskaupan uhrien, sekä seksi- ja pornoriippuvaisten parissa, samoin kuin akateemiseen tutkimustyöhön ja julkaisuihin.

Hän on myös Vapauta Uhri ry:n ja Room of Hopen perustaja. Room of Hope tarjoaa kokonaisvaltaista tukea ihmiskaupasta selviytyneille naisille ja heidän lapsilleen. Lisäksi hän on yksi perustajista ja johtava asiantuntija Toivu riippuvuudesta -hankkeessa, joka tarjoaa vertaistukiryhmiä seksi- ja pornoriippuvaisille ja heidän kumppaneilleen.

Rendic koki vahvaa kutsua pappeuteen mennessään opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon vuonna 2009. Ajatuksissa oli paitsi papin työ, niin myös sen antama mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin ja keskusteluun erilaisesta perspektiivistä ja roolista käsin kuin maallikkona.

”Valmistuin kuitenkin lopulta teologisen tiedekunnan yleiseltä linjalta lähtiessämme Kansanlähetyksen kautta lähetystyöhön Kyprokselle. Lähetystyöstä palatessa suoritin myös kirkon virkaan tarvittavat opinnot. Hain useampia papin virkoja ulkomailta käsin, mutta vokaation sain vasta useita vuosia myöhemmin, kun olimme päätyneet Kyproksen ja Iso-Britannian kautta asumaan tänne Sveitsiin. Otin silloin yhteyttä Sveitsin ulkosuomalaispappi Pia Repo-Leineen ja kysyin suoraan, tarvitseeko hän auttavia käsiä kiireisessä työssään. Siitä alkoi tapahtumaketju, jonka seurauksena minut vihittiin osa-aikaiseksi papiksi tänne Sveitsiin.”

Sveitsin suomalainen seurakunta on hajallaan ympäri Sveitsiä. Seurakunta koostuu eri kantoneiden alueilla toimivista seurakuntaneuvostoista ja niiden alla tapahtuvasta toiminnasta. Pääpaino on joulun ja pääsiäisen ajan jumalanpalveluksissa, sekä muissa kirkollisissa toimituksissa kuten kasteissa ja hautaan siunaamisissa.

”Tarjoamme myös verkossa tapahtuvaa toimintaa, kuten kahdesti kuussa kokoontuvan raamattupiirin, sekä viime vuonna aloitetun lähimmäistukiverkoston, joka tarjoaa maallikkojen voimin apua ja tukea haastavissa ja raskaissa elämäntilanteissa. Uutta on myös tällä hetkellä käynnissä oleva isoskoulutus, ja kevään ripari toteutetaan itse kouluttamiemme isosten avustuksella. Ajattelen, että pappi on ulkosuomalaisten “hätävara” ja “kiinnekohta”; henkilö, johon voi ottaa tarvittaessa yhteyttä isojen elämänmullistusten keskellä, mutta joka myös pitää ulkosuomalaiset kiinni suomalaisessa kristillisessä perinteessä ja suomalaisuudessa.”

Ihmiskaupan uhrien apuna Kyproksella

Rendicit muuttivat Kyprokselle vuonna 2012. ”Mieheni työskenteli medialähetystyössä, ja oma ajatukseni oli tehdä työtä seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten parissa. Ilmiö, josta minulla on omakohtaista kokemusta. Huomasin nopeasti teiden varsilla seisovat “frappetytöt”, samoin kuin lukuisat stripteasepaikat. Lähdin tutustumaan ja ottamaan asioista selvää, ja vain puoli vuotta myöhemmin olin rakentamassa puolivälintalo- ja päiväkeskuskonseptia seksiperäisen ihmiskaupan uhreille. Molemmat työmuodot ovat toiminnassa edelleen, Room of Hope päiväkeskus siirtyi perustamani yhdistyksen Vapauta Uhri ry:n alle vuonna 2016, ja on siirtymässä kyproslaisen paikallisen toimijan, Step Up Stop Slaveryn alle, jonne myös itse siirryn konsultiksi ja kouluttajaksi.”

Pia jatkaa: ”Kyproksen vuosina syntyi myös näkyni pornoriippuvaisten parissa toimimiselle. Seksiperäisen ihmiskaupan uhreja auttaessani esitin itselleni ja monelle muulle kysymyksen siitä, mistä ongelma johtuu? Miksi naisia ja tyttöjä hyväksikäytetään? Aloin jututtamaan seksinostajia ja etsimään tietoa. Yhdeksi isoimmista taustavaikuttimista hyväksikäytölle näytti jatkuvasti nousevan pornografia ja pornoteollisuus eri muodoissaan.

Useimmat seksinostajat olivat vahvasti addiktoituneita pornografiaan, ja lähtivät toteuttamaan fantasioitaan ostamalla seksiä. Minussa syttyi vahva halu puhua asiasta ja vaikuttaa sitä kautta kysynnän vähentämiseen. Sittemmin olen opiskellut seksuaaliterapeutiksi, ja valtaosa asiakkaistani on tällä hetkellä seksi- ja pornoriippuvuudesta kärsiviä miehiä, sekä hyväksikäyttöä kokeneita naisia.

Käytän myös paljon aikaa aiheesta kouluttamiseen, ja tuotan jatkuvasti koulutusmateriaalia aiheesta Toivu riippuvuudesta -hankkeellemme. Uusimpana “aluevaltauksena” tematiikan äärellä on UNBIND – Method Rendic konsepti, jossa kehitän yhdessä teknologia alalla työskentelevän mieheni kanssa tekoälyyn pohjautuvaa mallia pornoriippuvuudesta toipumiseen.”

Pappeus on myös ihmetyksen aihe ulkomailla

Pappeus on yhdistynyt Pian töihin aika luonnollisella tavalla. ”Papin työssä monet tunnistavat minut entuudestaan ihmiskauppaan ja pornografiaan liittyvän työni ja kirjojeni kautta, ja se on monelle helppo tapa aloittaa keskustelu kahvipöydässä. Muissa töissäni taas pappeus on tietyllä tavalla ihmetyksen aihe, erityisesti täällä ulkomailla, jolloin se herättää myös paljon keskustelua. Näissä yhteyksissä on helppoa tuoda esiin myös hengellistä näkökulmaa ja ylipäätään ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, johon liittyy oleellisesti myös hengellinen ulottuvuus.

Tekoäly ja mielenterveyden hoito

Pia osallistui tammikuun lopulla Maailman talousfoorumiin ja sen oheistapahtumaan Davosissa sekä yhtenä panelistina keskusteluun tekoälyn mahdollisuuksista mielenterveyden hoidossa.

”Oma näkökulmani keskittyi tekoälyn tarjoamiin mahdollisuuksiin riippuvuuksien, erityisesti pornoriippuvuuden hoidossa. Keskustelimme myös paljon tekoälyn käyttöön liittyvistä riskeistä ja eettisistä näkökulmista. Ylipäätään ihmiset olivat kiinnostuneita pornoriippuvuudesta riippuvuuden muotona, jonka johdosta tapasin myös monia sijoittajia ja verkostoiduin.”

Pia ajattelee, että teologit voisivat tarjota tekoälyn suhteen nimenomaan eettisiä ja moraalisia näkökulmia liittyen tekoälyn tietoturvariskeihin, samoin kuin erityisesti siihen, mihin kaikkeen tekoälyä käytetään, kenellä on oikeus ja pääsy dataan, kuka tekoälyä kouluttaa, ja kenellä on viime kädessä vastuu tekoälyn “maailmanvalloituksesta”, joka on väistämättä edessä lähitulevaisuudessa.

Usko ja oman elämäntarinan merkitys kantavat

Usko ja ura -tapahtuma keräsi yhteen lähes 300 suomalaista yrittäjää vuonna 2024, joita yrittäjyyden lisäksi yhdisti kristillinen usko. Tapahtuman tarkoituksena oli rohkaista ja kannustaa yrittäjiä omassa työssään, sekä solmia uusia kontakteja. Omaa tarinaansa olivat jakamassa mm. uutisankkuri Keijo Leppänen, sekä “rautakansleri” Kalervo Kummola.

”Itse puhuin tilaisuudessa oman elämäntarinan merkityksestä motivaation ja vision synnyssä, jotka molemmat ovat oleellisia tekijöitä yrityksen luomisen taustalla. Avasin sitä, millä tavoin oma elämäntarinani on vienyt minut siihen pisteeseen työuraa ja yrittäjyyttä missä nyt olen, ja millaisia haasteita olen matkan varrella kohdannut.”

Teksti: Pia Rendic ja Riikka Porkola

13.03.24

Hyvä harjoittelupaikka, hyvinvoiva työyhteisö ja ammattitaidolla hoidetut rekrytoinnit ovat seurakunnalle kilpailuetu

Tämän vuoden alussa julkaistussa Opinnoista pappisuralle – Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset -julkaisu tarkastelee siirtymävaihetta teologian opinnoista pappisuralle. Julkaisu on samalla kirkon rahoittaman kolmivuotisen Maisterista papiksi -tutkimushankkeen loppuraportti. Tutkimushankkeessa on tarkasteltu teologian opiskelun ja kirkon työn nivelvaihetta, sitä vaihetta, jossa vaihtoehdot ovat pappiskandidaatin ja tuoreen papin näkökulmasta monella tapaa auki: haluanko ja pääsenkö kirkkoon töihin, ja toisaalta: haluanko jatkaa kirkon työssä?

Tutkimushankkeen julkaisu avaa eri tutkijoiden kirjoittamien artikkeleiden kautta nivelvaiheeseen liittyviä kipukohtia ja vahvuuksia. Tarkastelen tässä kirjoituksessa kolmea keskeistä tekijää, jotka tutkimushankeen perusteella nousevat tärkeiksi tekijöiksi siinä, mihin pappiskandidaatti nivelvaiheessa päätyy. Hyvin hoidettuina ne ovat seurakunnalle ja koko kirkolle kilpailuetu, mutta huonosti hoidettuina altistavat sille, että kirkon tehtäviä harkitseva tai ensimmäisiä vuosia kirkon työssä oleva päätyykin muihin tehtäviin. Artikkelissa käsiteltävät teemat koskevat papin tehtävien ohella todennäköisesti yhtä lailla myös muiden kirkon alojen opiskelijoita ja työelämään vasta siirtyneitä.

Harjoittelijat ja kesätyöntekijät

Ensimmäinen liittyy kysymykseen siitä, miten seurakunnissa otetaan vastaan harjoittelijat ja hoidetaan opintoihin kuuluvat harjoittelut ja opiskelijoiden kesätyöt. Parhaimmillaan harjoittelu antaa erittäin paljon. Nuoret papit kuvaavat työuran alussa opintoihin kuuluvan työharjoittelun olevan yksi keskeisimmistä ammatillisen osaamisen lähteistä. Opiskelijat puolestaan kuvaavat harjoittelujen ja muiden seurakuntaan liittyvien opintojen aikaisten työkokemusten olevan yksi keskeisimmistä tekijöistä ammatillisen suuntautumisen vahvistumisessa tai muutoksessa. Harjoittelukokemukset ovat vaikuttaneet sekä siihen, että aiemmin pappeudesta kiinnostumaton tai siitä epävarma onkin halunnut suuntautua papin työhön, että pappeuteen suuntautunut onkin päätynyt papin tehtävien sijasta muihin tehtäviin ja kokemukseen siitä, ettei haluakaan papiksi. Kokonaisuudessaan opintojen aikana ammatillisessa suuntautumisessa tapahtuu paljon liikettä. Suuntautuminen näyttäytyy notkeana ja joustavana, vain vähemmistö opiskelijoista on selkeän suoraviivaisesti suuntautunut pappeuteen tai johonkin muuhun tehtävään koko opintojen ajan.

Harjoittelujen kohdalla keskeisiksi nousevat kysymykset siitä, miten harjoittelijat otetaan vastaan ja miten heille annetaan osaamistasolle sopivia työtehtäviä ja tuetaan harjoittelun aikana. Kokemuksissa on iso kirjo. Osa opiskelijoista kertoo jääneensä liian yksin harjoittelussa – joko liian haastavien tai liian yksinkertaisten ja motivoimattomien työtehtävien kanssa – samalla kun toinen kokee saaneensa tukea enemmänkin kuin olisi osannut toivoa. Harjoittelukokemusten kautta yksilölle on myös saattanut selvitä, ettei hänestä olekaan papiksi. Myös tämä on tärkeä kokemus.

Monelta ammatilliselta turhautumiselta ja mahdollisesti koko työyhteisökin koskettavalta pahoinvoinnilta voidaan välttyä, jos papin tehtäviin soveltumaton tiedostaa oman soveltumattomuutensa ennen pappisvihkimystä. Toisaalta tällaisten kokemusten äärellä on tärkeä myös pysähtyä siihen, missä määrin soveltumattomuuden kokemus on tosiasiallisesti seurausta siitä, että yksilö on tähtäämässä vääriin tehtäviin vai missä määrin siitä, ettei ole saanut riittävää tukea ja kannustusta. Sen puute voi luoda mielikuvan, että minusta ei ole tähän, vaikka kyse olisi vain oikeanlaisen tuen ja kannustuksen puutteesta. Monen pappiskandidaatin itsetunto on heikko ja tutkimuksen perusteella erityisesti nuoret naiset kaipaavat kannustusta pappeuteen suuntautumisessa.

Työyhteisön hyvinvointi

Toinen tutkimuksessa vahvasti esiin nouseva tekijä on työyhteisöjen hyvinvointi ja johtajuus. Hyvinvoiva työyhteisö ja työyhteisöä tukeva johtajuus on tärkeä kilpailuetu seurakunnalle. Tutkimuksen perusteella nuoret papit kaipaavat johtajuudelta dynaamisuutta, oman työpanoksensa arvostusta, oikeudenmukaisuutta, ammattimaisuutta ja mahdollisuutta omalle työssä kehittymiselle.

Tutkimuksessa hyvän johtajuuden ja työyhteisön tärkeys nousee esiin ennen kaikkea käänteisten kokemusten kautta. Pettymys johtajuuteen ja työyhteisön ongelmat ovat yksi keskeisimmistä syistä, miksi papin tehtävissä oleva haluaakin muihin tehtäviin. Toinen keskeinen tekijä on työn kuormittavuus ja siinä erityisesti papin työaikaan liittyvät tekijät ja henkilökohtaisen elämän ja työn yhteensovittamisen vaikeudet. Osa niistäkin on johtajuuskysymyksiä ja ainakin osin helpotettavissa mielekkäällä ja tasapuolisella työnjaolla ja halulla kuunnella työntekijöiden toiveita ja haasteita. Johtajan ja työyhteisön tuki ja kannustus onkin myös tärkeä työssä uupumista ehkäisevä tekijä.

Rekrytointi

Kolmas tärkeä opintojen ja työelämän siirtymisen nivelvaihetta suuntaava tekijä on se, miten seurakunnissa hoidetaan rekrytoinnit. Rekrytoinnit ovat seurakuntien käyntikortti ulospäin. Se, miten rekrytoinnit hoidetaan, luo samalla kuvan siitä, millainen seurakunta voisi olla paikkana olla töissä. Hyvin hoidettu rekrytointi luo kuvan yhteisöstä, jossa voisi olla hyvä myös työskennellä. Vaikkei yksilö tulisikaan valituksi hakemaansa tehtävään – tällä kertaa – rekrytointikokemuksella on merkitystä siihen, haluaako yksilö mahdollisesti myöhemmin hakea samaan seurakuntaan tai ylipäätään seurakuntaan töihin. Sitä, miten rekrytoinnit hoidetaan, koskee myös vanha viisaus: ”Hyvä kello kauas kuuluu, paha kello kauemmas.” Sana huonosti hoidetuista rekrytoinneista kuuluu kauas.

Hyvin hoidetuissa rekrytoinneissa on kyse sekä siitä, että ne tehdään sekä ammattitaidolla ja läpinäkyvästi, että ystävällisesti ja kohteliaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei esimerkiksi synny kokemusta syrjinnästä ja väärin perustein tehdyistä valinnoista, vaan myös siitä, että pappiskandidaatille vastataan yhteydenottopyyntöihin, osoitetaan kiinnostusta ja ollaan vuorovaikutteisia. Tutkimuksen perusteella seurakunnilla olisi mahdollisuuksia olla rekrytoinnissa nykyistä aktiivisempia ja tiedostaa vahvemmin se, että uuden työntekijän rekrytointi on samalla seurakunnalle myös valinta seurakunnan tulevaisuudesta ja sen suunnasta.

Entä mitä kirkko ja seurakunnat sitten odottavat pappiskandidaatilta? Tutkimuksessa tarkasteltiin sekä piispojen, kirkkoherrojen että kirkon dokumenteista nousevia odotuksia pappiskandidaatteja kohtaan. Kutsumus on tärkeää, muttei yksistään riittävää. Tärkeää on myös sekä papin ammattiin liittyvä erityinen osaaminen että yleiset ammatilliset valmiudet ja työelämätaidot. Yleisistä työelämätaidoista erityisen tärkeitä on vuorovaikutustaidot ja taito kohdata ihmisiä. Siihen kuuluu kyky läsnäoloon, herkkyys ja valmius kulkea ihmisten rinnalla. Pappiskandidaattien seurakuntaelämän tuntemuksen ohentumisen myötä sitoutumiselle kirkkoon ja sen uskoon annetaan arvoa entistä enemmän. Sitoutumista kirkon arvoihin ja tavoitteisiin ja rohkeutta elää kristittyinä arvostetaan. Samalla tärkeänä pidetään kykyä soveltaa osaamista, paineensietokykyä ja tunnetaitoja. Samalla näkemyksissä korostuu armollisuus. Tavallisuus on riittävää. Erilaiset papin esikuvallisuuteen tai moraaliseen käyttäytymiseen liittyvät odotukset ovat eri tahoilla vähentyneet. Sen sijaan keskiöön nousee ihmisiä arvostava kohtaaminen ja palvelijan asenne. Olennaista, ettei virassa olla toteuttamassa itseään, vaan palvelemassa seurakuntaa.

Kati Tervo-Niemelä
Käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto

4.03.24

Yksinäisyyden lisääntyminen haastaa kirkonkin

Yksinäisyyden kasvu on huomattava ilmiö Suomessa, joka herättää huolta yhteiskunnallisesti ja yksilön näkökulmasta. Viime vuosina yksinäisyyden kokemukset ovat lisääntyneet monilla väestöryhmillä. Tämä kehitys haastaa ihmisten hyvinvoinnin ja yhteiskunnan tarjoamat tukijärjestelmät.

Syyt yksinäisyyteen

Yksinäisyyteen voi löytää useita syitä, kuten koronapandemia, epävarma maailmantilanne ja väestörakenteen muutos. Lisäksi digitalisaation kehitys on muuttanut ihmisten välistä vuorovaikutusta, mikä voi johtaa myös monimutkaisempiin ihmissuhteisiin ja vaikeuttaa merkityksellisten yhteyksien muodostamista. Riski yksinäisyyteen on erityisesti niiden kohdalla, joilla ei ole läheisiä arjessa tai joilla on haasteita kiinnittyä sosiaalisiin verkostoihin.

Seuraukset yksilöille ja yhteiskunnalle

Yksinäisyys on terveysriski. Se on yhdistetty muun muassa masennukseen, ahdistukseen ja sydän- ja verisuonitauteihin. Yksinäisyys vaikuttaa myös ihmisten elämänlaatuun, työtehoon ja sosiaaliseen osallisuuteen. Lisäksi se asettaa paineita julkisille palveluille, kuten terveydenhuollolle ja sosiaalipalveluille, joita tarvitaan yksinäisyyden torjumiseksi ja sen vaikutusten lieventämiseksi.

Toimenpiteitä tarvitaan

Yksinäisyyden lisääntyminen on monimutkainen ilmiö, joka vaatii kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Yksinäisyyden torjuminen vaatii siksi monitahoisia toimenpiteitä, jotka kohdistuvat niin yksilöihin kuin yhteiskuntaankin. Yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen, sosiaalisten verkostojen tukeminen ja aiheen tunnistaminen ja puheeksi ottaminen ovat avainasemassa. Lisäksi tarvitaan eritoimijoiden vahvaa yhteistä työtä, yhteinen viesti, tahtotila ja resurssointi haasteen taklaamiseksi.

Kirkko voi olla vieläkin vaikuttavampi toimija

Yksinäisyyden ehkäisy pohjautuu keskeisiin kirkon opetuksiin lähimmäisen rakastamisesta, yhteisöllisyydestä ja vastuusta toisia kohtaan. Yksinäisyyden vähentämiseen kirkko osallistuu jo monin eri tavoin ja läpileikkaavasti toiminnassaan, mutta tätä työtä voidaan vieläkin tehostaa ja kehittää. Jokaisella meistä on vastuu omasta panoksesta yhteisön rakentamisessa ja toisten tukemisessa. Minkä tahansa tekemisessä on hyvä tarkentaa ulkopuolisuuden ehkäisyyn. Miten huolehdin, että kukaan ei jää yksin?

Yksinäisyyttä ei taklata järjestämällä toimintaa yksinäisille vaan mahdollistamalla ihmissuhteita ja vuorovaikutusta. Tarvitsemme konkreettisempaa työn kohdentamista, resurssien tehokasta käyttöä ja kohtaamisten vahvistamista. Yksinäisyyden kokemuksen ymmärtäminen ja tunnetaidoista huolehtiminen ovat tärkeitä. Huomiota tulee kiinnittää entisestään myös yksinäisyyden syihin, kuten köyhyyteen, erilaisuuden kohtaamiseen ja kiintymyssuhdevaurioihin.

Yhteinen työ

Yhteisöjen ja yhteistyön rakentaminen on avainasemassa. Seurakunnan tulee jatkossakin olla aktiivinen yksinäisyyden ehkäisijä ja tarjota tukea koko ihmisen elämänkaarelle. On tehtävä paikallista ja kansallista vaikuttamistyötä. Tiedon yhteensovittaminen ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on avainasemassa kompleksisen ilmiön ratkaisemisessa. Myös yksinäisyyden ehkäisyssä positiiviset esimerkit ja onnistumistarinat tulee jakaa ja hyödyntää yli toimijarajojen.

Eduskuntaan on perustettu työryhmä, joka on aloittanut alkuvuodesta kansallisten suositusten valmistelun yhteisöllisyyden vahvistamiseksi ja yksinäisyyden vähentämiseksi. Työryhmän puheenjohtajina toimivat Paula Risikko ja Eeva-Johanna Eloranta sekä lisäksi työryhmässä on mukana joukko kansanedustajia ja kutsuttuja asiantuntijajäseniä. Kirkkoa ja seurankuntia edustaa Kirkkohallituksen Jarmo Kokkonen. Tämän kansallisen strategiatyön tarkoituksena on käynnistää pitkäjänteinen ja yhteinen työ yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttamiseksi yhteisöllisemmäksi.

Kun yhteisöllisyys ja erilaiset yhteisöt nähdään yhteiskunnassa arvokkaina ja tavoiteltavina, vaikuttaa se myös yksilötasolla asti ajatus- ja toimintatapoihin. Näin ollen toistemme kohtaaminen ja toisistamme välittäminen vahvistuu. Se mahdollistaa lisääntyvää yhteyttä ihmisten välillä sekä yksilöiden nähdyksi tulemista ja kokemusta omasta arvokkuudesta. Nämä ovat ihmisyyden ydintä ja hyvinvoinnin perusta.

Työssä keskitytään ongelmia ehkäisevään sekä hyvinvointia vahvistavaan näkökulmaan, mikä luo pidemmällä aikajänteellä suurimman vaikuttavuuden. Kirkon rooli osana kokonaisuutta on merkittävä. Kirkko tavoittaa laajan joukon ihmisiä olemassa olevalla työllään sekä voi olla suunnannäyttäjänä kokoamassa eri toimijoita yhteisen työn äärelle. Yhteinen laaja työ yhteisen päämäärän eteen vaatii eri toimijoilta aitoa halua edistää asiaa yhteisen edun mukaisesti ja asian tärkeyden vuoksi. Se tuottaa merkityksellisyyden kokemusta toimijoille ja siellä työskenteleville ihmisille. Yhteiskunnallisestikin kirkon rooli kokoavana voimana on hyvin merkityksellinen.

Ville Kämäräinen, asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö, Kirkkohallitus
Emil Salovuori, henkilöstöpäällikkö, Lähde-verkoston aktiivi

28.02.24

Säilytä yhteys rippikoulun jälkeen

Rippikoulu tavoittaa ja vaikuttaa – mutta mitä sitten?

Viime vuonna 15-vuotiaiden ikäluokasta noin 73 % kävi rippikoulun – kirkkoon kuuluvista noin 92 %. Nuoria rippikoululaisia oli yhteensä melkein 48 000, joista kirkon jäseneksi liittyi 1 175. Kun mukaan luetaan nuorten huoltajat, sisarukset, kummit, isovanhemmat ja muut lähipiirin ihmiset, nousee rippikoulun vaikutuspiirissä olevien ihmisten lukumäärä moninkertaiseksi.

Rippikoululaiset antoivat rippikoululle kouluarvosanan 9– ja noin 68 % rippikoululaisista arvioi, että rippikoululla oli myönteistä vaikutusta heidän henkiseen hyvinvointiinsa. Itsearviointikyselyssä TOP5-väittämät olivat:

Minun oli turvallista olla rippikoulussa.
Minulla oli hauskaa.
Sain olla oma itseni.
Minun oli hyvä olla.
Rippikoulussamme oli hyvä yhteishenki.

Myös Espoon seurakuntien ja Haaga-Helian toteuttama rippikoulun markkinointitutkimus osoitti, että rippikoulu on tärkeä ja merkittävä sekä nuorille että heidän huoltajilleen.

Rippikoulu siis tavoittaa ja vaikuttaa ja luo yhteyden, mutta miten käy konfirmaation jälkeen? Miten yhteys säilyy Polulla Ihmeestä (15-v.) Luottamukseen (16–18-v.) ja vielä Yhteyteen (19–21-v.) ja Merkitykseen (22–)?

Oletko jo kokeillut Yhteydenpito rippikoulun jälkeen -manuaalin mallia?

Yhteydenpito rippikoulun jälkeen -manuaali on syntynyt palvelumuotoiluprosessissa Hakunilan ja Leppävaaran seurakuntien kanssa. Kokeilulla oli kolme tavoitetta:

Rippikoulun aikana luotu myönteinen suhde seurakuntaan jatkuu.
Kokeilussa mukana olevien rippikouluryhmien nuoret saavat vuoden aikana 4–6 viestiä seurakunnalta tai oman rippikouluryhmän ohjaajilta konfirmaation jälkeen.
Nuorten kanssa viestiminen on ensisijaisesti yhteyden ylläpitämistä, ei toimintaan kutsumista.

Suunnittele

Yhteydenpito on syytä suunnitella hyvin: Kuka? Mitä? Montako? Milloin? Kenelle? Millä välineellä? Millä ajalla? Millä rahalla? Luvat? Manuaalissa on mm. laskelma tarvittavasta työajasta ja aineistoa lupakysymyksiin. Suunnittelussa on hyvä laittaa päähän myös ulkopuolisuuden ehkäisyn silmälasit.

Toteuta

Hyvinkin suunniteltu on silti vielä kokonaan tekemättä, joten rippikoulun alussa on tehtävä työnjako, tallennettava yhteystiedot ja kerättävä tarpeelliset luvat. Rippikoulun aikana voidaan tehdä ja kerätä yhdessä materiaalia. Rippikoulun jälkeen päästään sitten itse asiaan. Manuaali sisältää ehdotuksia erilaisista viesteistä ja niiden aikataulusta sekä toteutusesimerkit Hakunilasta ja Leppävaarasta.

Arvioi ja kehitä

Ja jotta tiedetään, oliko toteutus onnistunut ja saavutettiinko tavoitteet, tarvitsee koko prosessia vielä arvioida. Kun tavoitteita ja toteutusta viilataan arvioinnin perusteella, syntyy itseään kehittävä ja parantava kehä. Kokeiluseurakunnan nuorten enemmistö koki rippikoulun jälkeisen viestittelyn hyvänä. Tapahtumatiedotusta toivoi vain noin 20 % nuorista, joten nimenomaan vuorovaikutuksellinen viestintä, joka tukee arvostuksen kokemusta ja kristillisen identiteetin kehitystä, on oikein asetettu viestinnällinen tavoite. Usein keskustelut myös jatkuivat henkilökohtaisen viestin vastauksena.

Entä jos olisi jatkuvaa ja kestävää yhteyttä?

Yhteydenpito rippikoulun jälkeen -manuaalin synnyttänyt kokeilu ja Millenniaalien Polut kertovat, että Y/Z-sukupolville viestintä ja media ovat kirkon olemassaolon ja seurakuntayhteyden tavat. Sosiaalinen media on kokoava toiminta!

Jatkuva ja kestävä yhteys vaatii resurssien uusjakoa

Entä jos seurakunta olisikin vähintään kerran vuodessa yhteydessä kaikkiin alueensa 15–29-vuotiaisiin? Entä jos seurakunnassa nuorten vaikuttajaryhmä saisi toteuttaa osallistavia yhteydenpidon kokeiluja? Entä jos viidesosa jokaisen työajasta olisi varattu yhteydenpitoon seurakunnan alueella asuvien ihmisten kanssa? – Aloita kokeilemalla yhteydenpitoa rippikoulun jälkeen.

Mikko Wirtanen
Rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija
Kirkkohallitus

21.02.24

Lähetyskumppanuusneuvottelujen stuerttiohjelma vahvistamassa nuorten osallisuutta

Kirkon kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut Your Will Be Done järjestetään kulttuurikeskus Sofiassa elokuussa 2024.

Lähetyskumppanuusneuvottelujen suunnittelu on jo hyvässä vauhdissa. Nyt mukaan saadaan lisäksi kahdeksan nuorta aikuista stuerttiohjelman muodossa. Ohjelman tavoitteena lähetyskumppanuusneuvotteluissa on lisätä nuorten osallisuutta kirkkomme kansainvälisessä työssä ja ymmärrystä kokonaisvaltaisesta lähetystyöstä.

Vapaaehtoispohjalta toimivat stuertit ovat korvaamaton apu kokouksen käytännön järjestelyjen sujuvuudessa ja samalla he pääsevät osallistumaan kokouksen aitiopaikoille. Stuerttiohjelma alkaa jo keväällä yhteisten tapaamisten merkeissä ja huipentuu itse tapahtumaan elokuussa 2024.

Stuerttihaku oli auki tammikuussa ja hyviä hakemuksia tuli enemmän kuin stuerttipaikkoja oli auki.

”On hienoa päästä stuerttina mukaan toteuttamaan vuoden merkittävintä lähetysaiheista tapahtumaa Suomessa. Lähetystyö on Kristuksen meille jokaiselle antama tehtävä, jota saamme toteuttaa kukin omalla paikallamme tehden samalla yhteistyötä monenlaisten tahojen kanssa.” – Tuulia Taipale, 26, Hämeen Ev.lut. Kansanlähetys

Stuerttiohjelma ponnahduslautana kirkon tehtäviin

Stuerttiohjelmien merkitys nuorten aikuisten toimijuuden lisäämiseen kirkkomme toiminnassa on kiistämätöntä.

(Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen kuvaamassa suomalaisia stuertteja Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa Tallinnassa 2023.)

Suomen ev.-lut. kirkko on jo vuosien ajan mahdollistanut monen nuoren osallistumisen merkittäviin kansainvälisiin ekumeenisiin yleiskokouksiin.

Erityisesti viime vuosina stuertteja on ollut monissa kokouksissa, sillä suurten kirkkoliittojen kokoukset ovat sattuneet lähivuosille. Nuorina aikuisina stuertteina toimivia on päätynyt myöhemmin työelämässään monenlaisiin erilaisiin tehtäviin. Kansainvälisissä johtotehtävissä, järjestötyöntekijöinä, arkkipiispan kansliassa erityisavustajina sekä seurakuntapastoreina ympäri Suomen on tekijöitä, joiden polkuun on kuulunut stuerttina toimiminen. Lähetyskumppanuusneuvotteluiden stuerteissa on mukana myös aiemmin Kirkkojen maailmanneuvoston sekä Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksissa toimineita aktiiveja.

”Hain stuertiksi, sillä saan valtavasti iloa tuommoisissa yleiskokousten tapaisista paikoissa missä ihmiset tulee kulttuuri-, kieli- ja tunnustusrajat ylittäen yhteen. Sieltä on herännyt syvempi kiinnostus omaa kirkkoa ja sen kansainvälistä toimintaa kohtaan, missä lähetystyö on aika iso asia. On mahtavaa päästä olemaan stuertti kontekstissa, jossa on mahdollista oppia uutta ja tutustua oman kirkon toimintaan taas vähän eri vinkkelistä.” – Annika Juurikka, 29, Joensuun seurakunta

Aiemmin stuertteina toimineet nuoret ovat lähetyskumppanuusneuvotteluille suuri etu, sillä muista kokouksista opitut toimintamallit auttavat kansainvälisen kokouksen yleiskuvassa. He tukevat toiminnallaan myös muita stuertteja.

Stuerttiohjelmaan valitut nuoret oppimassa vierailta ja toisiltaan

Ohjelmaan valituilla nuorilla aikuisilla on monipuolisesti eri taitoja ja kiinnostuksen kohteita. Stuerttien tehtävät pyritään jakamaan siten, että jokaisella on kokouksen aikana mielekäs, mutta sopivasti haastava tehtävä. Mukaan valittujen nuorten joukossa on eri sopimusjärjestöjen toiminnassa aktiivisia sekä kirkon kansainvälisestä työstä laajalti kiinnostuneita. Valitut stuertit ovat 19–29-vuotiaita ja tulevat eri koulutustaustoista, joten mukaan on saatu muitakin kuin teologian opiskelijoita.

”Hain stuertiksi, sillä itseäni kiinnostaisi teologian opintojen ohella tehdä työtä kirkon kansainvälisen työn hyväksi.” – Samu-Ville Toivonen, 23, Helsingin tuomiokirkkoseurakunta

Kirkkomme kokonaisvaltainen lähetystyö kiinnostaa stuertiksi valittuja ja lähetyskumppanuusneuvottelujen stuerttiohjelma tarjoaa mahdollisuuden nähdä kirkon kansainvälistä toimintaa ja lähetystyötä konkreettisesti.

”Kiinnostuin stuerttiohjelmasta, kun näin ilmoituksen sosiaalisessa mediassa ja huomasin sen yhdistävän monia kiinnostukseni kohteita. Ajattelin, että tämän projektin kautta voisin oppia lisää etenkin lähetystyön hallinnollisesta ja lähettävästä puolesta, mutta myös lähetystyöstä kokonaisuutena.” – Heini Lehtimäki, 21, SLEY

Tutustumisesta päätapahtuman ytimeen tehtävien kautta

Stuerttiohjelmaan valituilla on omat odotuksensa ja toiveensa, mutta kaikkia valittuja yhdistää halu oppia uutta tiedollisesti ja taidollisesti. Stuerttien toiveissa on erityisesti yhteistyössä toimimista niin stuerttitiimin kesken kuin muiden kokouksen osallistujien kanssa ja päästä syventymään kirkkomme lähetystyöhön käytännön tekemisen kautta.

”Odotan stuerttina saavani entistäkin laajemman kuvan kirkon ja sen yhteistyökumppaneiden tekemästä lähetystyöstä sekä oppivani taitoja, joita voi hyödyntää myöhemminkin tulevissa tehtävissäni lähetystyön parissa.” – Tuulia Taipale, 26, Hämeen Ev.lut. Kansanlähetys

Kokouksen järjestämiseen kuuluu monipuolisia avustavia tehtäviä sosiaaliseen mediaan, striimaukseen, valokuvaukseen, hartauselämään, kokouskäytäntöihin sekä logistiikkaan liittyen. Valittujen stuerttien halu toimia muuttavissakin ympäristöissä on ensiarvoisen tärkeää, sillä kaikkia työtehtäviä ei ennen kokousta ole mahdollista ennakoida.

Stuerttiohjelma alkaa etätapaamisista, jonka aikana stuertit pääsevät tutustumaan toisiinsa sekä lähetyskumppanuusneuvotteluiden sisältöön ja tapahtuman luonteeseen. He kuulevat tapaamisissa kokouksen aikaiset tehtävänsä sekä tutustuvat lähetyskumppanuusneuvotteluiden suunnitteluryhmään. Huolellinen valmistautuminen ja omaan tiimiin tutustuminen on tärkeää, sillä kokouksen aikana päivät ovat tiiviitä ja tapahtumarikkaita.

”Odotan, että saan käsityksen kokonaiskuvasta, eli siitä kansainvälisestä työstä mitä kirkko tekee ja myös ylipäätään siitä, millainen rooli Suomella on lähetystyön kentällä. Haluan oppia, mihin Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa pyrkiä ja miten kaikki suhteet näihin lähetyskumppaneihin on muodostettu.” – Aino Vihonen, 25, Suomen lähetysseura

Stuerttiohjelmaan osallistuneet nuoret aikuiset pääsevät oppimaan yhteistyössä toistensa kanssa kirkkomme lähetystyöstä sekä kansainvälisestä toiminnasta aitiopaikoilta. Parhaimmillaan stuerttikokemus voi kantaa hedelmää pitkän aikaa ja tukea kristittynä elämistä, omia tulevaisuuden pohdintoja sekä toivon mukaan myös kannustaa löytämään oma paikka kirkosta.

Kirjoittajat:

Saara Alamäki
suunnitteluryhmän sihteeri
stuertti 2022 & 2023

Maria Mountraki
projektikoordinaattori
stuertti 2013

14.02.24

Papiksi meillä ja muualla

Äsken julkaistiin Maisterista papiksi-tutkimushankeen loppuraportti Opinnoista pappisuralle. Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Sen yhtenä havaintona oli, että papin koulutuspolkua tulisi kehittää opiskelijoiden ammatillista kasvua tukevaksi.

Kun verrataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien koulutuspolkua vastaaviin ratkaisuihin pohjoismaisissa sisarkirkoissa, voidaan todeta, että Ruotsin kirkko kantaa huomattavasti suuremman kokonaisvastuun tulevien pappien hengellisestä tukemisesta, pappisidentiteetin muodostumisesta ja käytännöllisten taitojen harjoittamisesta. Vastuu tästä on jaettu kirkon koulutusinstituutin ja hiippakuntien kesken. Tämä järjestely tukee tulevien pappien integroitumista seurakuntien elämään, mikä on tullut yhä tärkeämmäksi, koska yhä useammalla on ennestään suhteellisen ohut side kirkkoon.

Ratkaisun varjopuolena on, että hiippakunnat toteuttavat tätä perehtymistä työhön ja pappeuteen hyvin eri tavalla. Kun maisterit aloittavat yhteisen loppuvuotensa koulutusinstituutissa, heidän lähtötasonsa eri aineissa vaihtelevat tästä syystä suuresti. Tämä johtaa siihen, että osa kokee koulutuksen liian helpoksi, lähinnä jo opittujen taitojen kertaamisena, kun taas toiset aloittavat melkein alusta.

Ruotsissa soveltuvuustutkinta ja papiksi valmistuminen ovat tutkimusten mukaan emotionaalisesti ladattuja vaiheita, ja moni kokee ne raskaiksi. Vastuujako hiippakuntien ja koulutusinstituutin välillä on koettu epäselväksi: tulisiko opettajien raportoida piispalle, jos heissä herää epäilyksiä kandidaatin soveltuvuudesta? Tämä pelätään johtavan siihen, että opiskelijat eivät uskalla tuoda käsityksiään julki. Norjan kirkossa askel opiskelijasta papiksi on paljon mutkattomampi: opiskelunsa loppuvaiheessa tulevilla papeilla on oikeus kantaa papinpaitaa sekä toimittaa ehtoollista ja useimpia kirkollisia toimituksia. Soveltuvuustutkinta on Norjassa ratkaistu eri tavalla kuin sisarkirkoissa: käytännössä tämä seulonta on ulkoistettu käytännöllisistä harjoituksista ja harjoittelujaksoista vastaaville yliopisto-opettajille.

Ruotsissa uudet papit toimivat vuoden hiippakuntien palkkaamina apupappeina, sen sijaan pastoraalitutkintoa vastaavaa koulutusta ei ole ollenkaan. Sekä Suomessa että Tanskassa satsataan vastavihittyjen jatkokoulutukseen. Tanskan kirkossa pakollisia kursseja on vain kaksi, mutta sen lisäksi ohjelmaan kuuluu kertausjakso kirkon koulutusinstituutissa. Suomen ev.lut. kirkon koulutusohjelma on selkeästi mittavin, ja se korvaa ainakin osittain melko ohuen tuen tuleville papeille heidän opintojensa lomassa.

Nämä erilaiset käytännöt kertovat mielestäni ensinnäkin siitä, että asioita voi tehdä eri tavalla saman kirkkokunnan sisällä. Toiseksi väitän, että meidän kannattaa oppia toisistamme, jotta välttäisimme toisten tekemät virheet, ja meidän kannattaa hyödyntää toisten onnistumiset ja innovaatiot. Sisarkirkkoja yhdistää tällä hetkellä selkeä tavoite löytää keinoja, joilla koulutuspolun eri vaiheita kytketään selkeämmin yhteen, jotta ne yhdessä vahvistaisivat tulevien pappien sekä ammatillista, teologista että hengellistä kasvua.

Björn Vikström
Systemaattisen teologian professori
Åbo Akademi

2.02.24

Job Shadow Day on mahdollisuuksien päivä

”Suomessa on paljon heitä, joilla työnhaku on syystä tai toisesta vaikeaa. Esimerkiksi erilaisuuden tuomat ennakkoluulot voivat olla syy, joka aiheuttaa näkymättömiä esteitä työllistymiseen. Olen itse nepsy (ts. neuroepätyyppillinen), nuorena sain asperger-diagnoosin ja olen itse todennut, miten vaikeaa on työnhaku koodaustehtäviin it-alalle. Suurella todennäköisyydellä tämän vuoksi työhistoriassa on monen vuoden työttömyysputkia. Tästä haastaisinkin yrityksiä, onko firmojen tasa-arvopuheet vain sanoja vailla tekoja? Olen nähnyt työnhaussani usean yrityksen markkinoivan tasa-arvoa/diversiteettiä hienoin sanoin ja symbolisin teoin, mutta silti epäilen julistuksien aitoutta, sillä tietävätkö firmat TODELLA, miten laaja vähemmistökenttä on?” Antto Hautamäki sanoo.

Voisiko kirkko olla sellainen paikka, jossa olisi tilaa monenlaisille ihmisille ja osaajille? Työpaikka, jossa työntekijältä ei odotettaisi yli-ihmisen ominaisuuksia, vaan ajatus olisi, että kaikkia tarvitaan?

Job Shadow Day on Vates-säätiön järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, päivä henkilöille, joiden elämäntilanne, sairaus tai vamma vaikeuttavat työllistymistä. Tänä vuonna Job Shadow Day -päivä järjestetään 23.5.2024.

Päivän tarkoituksena on tuoda esille erityistarpeita omaavien henkilöiden osaaminen ja motivaatio työntekoon. Ytimessä on tutustuminen puolin ja toisin: työntekijä voi olla tutustumassa työhön, ja työnantajat saavat mahdollisuuksia tutustua uusiin työstä kiinnostuneisiin henkilöihin.

Job Shadow Day -päivänä pyritään järjestämään onnistuneita kohtaamisia työnantajien ja työn seuraajien välillä. Päivän aikana työn seuraaja pääsee tutustumaan unelmatyöhönsä oikealla työpaikalla ja näkemään, sopisiko työ hänelle. Päivä on tarkoitettu kaikille, jotka tarvitsevat tukea työllistymiseen. Työn seuraaminen sopii erityisesti siirtymävaiheessa oleville nuorille, jotka miettivät opintopolkuaan. Suomessa on alusta alkaen ollut tärkeää mahdollisuus tutustua päivän aikana myös oppilaitoksiin ja siten selvittää mielekäs opintopolku.

Suomessa päivä on ensisijaisesti asenteenmuokkausta, jonka avulla on mahdollista luoda paikallista ja alueellista yhteistyötä erityisryhmien työllistymisen tueksi ja mahdollistamiseksi.

Voisiko tämä päivä olla kirkon kalenteriin merkitty päivänä, jolloin ovet ovat laajalti auki työhön tutustujille?

”Työllisyyspalvelujen järjestäjille minulla on toiveita: Vaikeasti työllistyvien tapauksessa ei todellakaan kannata olettaa, että he itse löytävät työpaikan. Nykyajan ”pohjoismaisen työnhakumallin” oma-alotteisuuteen perustuvan työhaun ongelmakohta on juuri tämä. Nykyaikana ei kannata myöskään olettaa, että laittamalla hakemuksia työllistyy. Olen varma, että työvoimapalveluissa olevat haluaisivat auttaa, mutta heillä ei ole resursseja. Itse tarvitsisin puolestapuhujaa minun ja yrityksen välisissä keskusteluissa, sillä olen aivan varma siitä, että jos ylitän rekrytointikynnyksen, niin pärjään työssäni. Mutta pahinta on se, että työllistymisasioissa jätetään ilman työnhakutukea henkilö, jolla on muutenkin vaikeaa työnhaku.”

Vates-säätiön koordinoimaan Job Shadow Dayhin kuuluu kirjallinen sopimus, jonka allekirjoittavat lähettävä taho eli organisaatio, joka lähettää työnseuraajan seuraamaan päivää, työn seuraaja sekä työnantaja vastaanottavana tahona.

Vates vakuuttaa Job Shadow Dayhin osallistuvat työnseuraajat ja heidän työpaikalle tulevat ohjaajansa virallisena Job Shadow Day -päivänä. Lähettävä taho vastaa siitä, että työn seuraaja on vakuutettu joko Vatesin vakuutuksen tai lähettävän tahon oman vakuutuksen kautta. Jos virallinen JSD-päivä ei sovi työnantajalle ja työn seuraaminen tapahtuu jonain toisena päivänä, on lähettävän tahon huolehdittava, että työn seuraaja on vakuutettu lähettävän tahon kautta.

Vaikka Job Shadow Day ei ole varsinaista työnhakua, on hyvä jo etukäteen miettiä mahdollista jatkopolkua onnistuneelle työn seuraamiselle.

Kaikkien työ on arvokasta. Mitä paremmin osaaminen ja kyky vastaavat työtehtävää, sitä paremmin työ tulee tehdyksi. Muuttamalla asenteitamme muutamme maailmaa. Kirkko voi olla edellä kävijä ja esimerkki ja sitä sen ennen kaikkea kuuluukin olla.

Tule mukaan: Osallistu JSD- infotapahtumaan 13.2.2024 klo 13

Lisätietoja: Vates

Antto Hautamäki

Katri Suhonen
asiantuntija, saavutettavuus ja vammaiset ihmiset
Kirkkohallitus