Jumalanpalvelusbarometrin näyttämät lukemat ovat syksyn mittaan puhuttaneet. Ne ovat johdattaneet kysymään, onko tässä nähtävissä individualismin ja sisäisen sekularisaation edistyminen, jota pandemia on vahvistanut? Individualistisessa kulttuurissa institutionaaliset yhteisöt ovat kovilla, mutta samaan aikaan edelleen kaivataan ja tarvitaan yhteisön kantavaa ja rohkaisevaa voimaa. Verkossa kohtaaminen ei suinkaan täysin korvaa kasvokkaista kohtaamista. Yksinäisyys, ahdistus ja mielenterveyden häiriöiden lisääntyminen sekä eriytyminen eri leireihin, joiden välillä luottamus saattaa olla hyvinkin hutera, ovat yleinen huolenaihe.
Messussa ja muissa jumalanpalveluselämän muodoissa meillä kuitenkin olisi ja on jo valmis perusta ihmisen kokonaisvaltaiselle kohtaamiselle. Sen ydin on rakastavan Jumalan läsnäolo, joka luo ja uudistaa yhteyden siteet. Sen elementtejä ovat itsensä tutkistelu, armo ja anteeksiantamus, kiitos, ylistys ja välittäminen, rehellisen itsetuntemuksen kasvattaminen jalostavassa ilmapiirissä, hengellinen rakentuminen sanan, ehtoollisen ja rukouksen tai yhteisten virsien ja yhteyttä ruokkivan vuorovaikutuksen kautta. On terveellistä palvoa rakastavaa Jumalaa eikä itsekkäitä pyyteitä. Ilman tervettä nöyryyttä rohkeus ei useinkaan ole yhteistä elämää rakentavaa, koska se edistää toisen ohittamista ja hyväksikäyttöä.
Kirkon olemus ja tehtävä lähtökohtana
Kun toimintaa yleensäkin kehitetään, on hyvä ottaa lähtökohdaksi yhteinen missio. Luterilaisen kirkon päätunnustus Augsburgin tunnustus toteaa tunnetusti: ”…yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (CA 7) Kirkko ei ole katoamassa mihinkään, koska se on Kristuksen ruumis, Jumalan kansa ja Pyhän Hengen temppeli, kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa keskellämme sanan ja sakramenttien sekä niiden herättämän ja hoitaman uskon kautta. Tämä kirkko on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö.
Kirkon sanoman ytimessä on evankeliumin puhtaus eli se, että Jumalan armo Kristuksessa saa olla vapauttavaa ja uudistavaa armoa, jota ei käytetä ihmisten orjuuttamiseen. Kyse on rohkeuden, toivon ja kiitollisuuden valamisesta, mikä on paras lähtökohta myös tulevaisuussuuntautuneelle työotteelle. Sakramentit, joissa on mukana paitsi julistettu sana myös aineellinen elementti ja lupaus armosta Kristuksen lupauksen mukaisesti, kertovat evankeliumin ja kirkon tehtävän kokonaisvaltaisuudesta: julistus, opetus, diakonia, lähetys ja vaikuttamistyö julkisen teologian pohjalta eivät ole vastakkaisia toisilleen vaan osa samaa kokonaisuutta. Miten muuten voisi ollakaan, jos Sana kerran tuli lihaksi ja on tarkoitettu kaikelle maailmalle? Kirkon lähetystehtävän universaalisuus kertoo kokonaisvaltaisen kohtaamisen tärkeydestä ja myös laajan yhteistyön, dialogin ja kuuntelemisen tärkeydestä. Vapaus, ihmisen kunnioittaminen, vastuullisuus koko elonkehää kohtaan ja rukous vahvistavat toisiaan.
Missionaarisen asenteen tärkeys
Elämme täällä Suomessa ja etenkin luterilaisessa kirkossa uuden opettelemisen aikaa. Toiminnan reunaehtojen muuttumiseen olemme kaiketi jo havahtuneet. Entinen asema ei ole kiveen hakattu, koska se on jo muuttunut. Esimerkiksi Saksassa katoliset ja evankeliset kristityt ovat jo vähemmistöasemassa, ja Virossa on jo menty tätäkin pitemmälle. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Kaikessa tulisi silti pohtia työkulttuuria ja seurakunnan elämää myös missionaarisuuden ja yhteisöllisyyden näkökulmasta: miten saamme parhaat voimat sovitetussa erilaisuudessa palvelemaan kokonaisuutta? Miten voisimme olla kunnioittavampia toisiamme kohtaan ja rohjeta kokeilla uutta sekä oppia toisiltamme luterilaisina kristittyinä ja myös ekumeenisesti?
Miten esimerkiksi konfirmaatiojumalanpalveluksessa voisimme juurruttaa konkreettista ajatusta seurakunnan yhteisestä juhlasta ja avata teitä nuorille täysivaltaisina toimijoina seurakunnan elämän ja toiminnan kehittämisessä, niin että he löytäisivät juurevasti paikkansa yhteisössä? Miten rakennetaan ketju oman seurakunnan nuorisotyöstä opiskelijatyöhön ja nuoren aikuisen elämään? Miten voisimme luontevasti toivottaa tervetulleeksi ja olla vieraanvaraisia niitä kohtaan, jotka uusina ovat mukana seurakunnan jumalanpalveluksessa? Kun on rohkeutta ja motivaatiota ajatella asiaa tästä näkökulmasta määrätietoisesti ja kärsivällisesti, tuloksiakin syntyy. Maailmalla on tästä monia esimerkkejä – ja myös meillä.
Tulisi löytää keinoja syventää työn missionaarista perusnäkyä ja samalla tehdä sitä vuorovaikutteisemmaksi, niin että uudet ihmiset ja ajatukset voisivat tuoda siihen oman osuutensa. Voidaan lähteä liikkeelle esimerkiksi kastejuhlasta. Miten voisimme korjata globaalin kulttuurisen poikkeaman ja tehdä myös Suomessa kasteesta enemmän seurakunnan juhlan siten, että perheet löytäisivät yhä enemmän paikkansa kotiseurakunnan elämän yhteydessä? Tässäkin tulisi olla sijaa erilaisille hengellisille profiileille. Tärkeintä on välittäminen ja kiinnostus ihmisiä sekä seurakunnan ydinsanomaa ja sen välittämistä kohtaan eri keinoin. Tästä se Ovet auki -ajattelu lähtee sikiämään ja on jo uutta monesti synnyttänytkin. Etsijöitä olemme tässä kaikki.
Ekumeenisten mallien hyödyntäminen
Jo pitkään on puhuttu siitä, että jumalanpalveluselämässä tulisi olla entistä kokonaisvaltaisempia. Tätä ajatellen on jo panostettukin visuaalisuuteen, liikkeeseen, musiikkiin, kirkkokahveihin, esirukouspyyntöjen keräämiseen ja niiden lukemiseen, yhteisölliseen tehtävien jakamiseen, ikoneihin ja kristilliseen taiteeseen, ehtoolliseen joka sunnuntai ja joskus viikollakin jne. Tällä tiellä on syytä jatkaa. On monia tapoja tehdä sanomaa havainnolliseksi ja välttää latistavaa arkisuutta, alleviivata sitä, mikä kirkon sanomassa on ominta – tullut tähän maailmaan ihmisten ja luomakunnan parhaaksi. Arki ja pyhä tarvitsevat toisiaan, jotta elämä avautuu kokonaisena. Ekumeenisen oppimisen kautta voimme sekä nostaa esiin unohdettuja luterilaisuuden aarteita että ilmaista yhdessä tuoreesti asioita yhteisen kristillisen perinnön ja sen luovan tulkinnan kautta, jotta apostolinen sanoma välittyy tuoreesti ja juurevasti, kantaen pitkäjänteisesti hyvää hedelmää.
Jo vuonna 1952 määriteltiin Lundissa ekumeenisessa kokouksessa kirkkojen laajasti, ainakin periaatteessa, hyväksymä niin sanottu Lundin periaate: ”että kirkkojen tulisi toimia yhdessä kaikissa asioissa paitsi niissä, joissa syvät erot vakaumuksessa pakottavat ne toimimaan erillään”. Vuonna 2019 luterilaisten, roomalaiskatolilaisen, metodistien, reformoitujen ja anglikaanien yhteisessä Notre Damen julkilausumassa puolestaan todettiin haastavasti mutta myös rohkaisevasti:
”Jumalan armon julistaminen aikanamme vaatii vanhurskauttamisen eri näköalojen yhdistämistä raamatullisina aikoina ja nykykäsityksissä. Traditioidemme kielen ihmisen persoonasta Jumalan edessä, armosta ja synnistä, anteeksiannosta ja oikeamielisyydestä täytyy tulla eläväksi ihmisille tänään. Tämä työ vaatii huolellista ekumeenista tutkimusta eri tasoilla: paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajasti. Sellainen sillanrakennustyö tuottaa myös tuoretta julistusta. Maailma tarvitsee sanomaa Jumalan vapauttavasta armosta. Individualismin ja tuotteistamisen aikakaudella haluamme seistä yhdessä tarjotaksemme sanoman, että Jumalan pelastus, ihminen ja luomakunta eivät ole myytävänä.”
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija
ekumenia ja teologia