Eräs vitsi kertoo vanhasta rouvasta joka kaupan parkkipaikalla huomaa avainten jääneen auton sisälle ja ovi oli mennyt lukkoon. Kauppakassista onneksi löytyy metallinen vaateripustin, jolla rouva yritti murtautua autoon. Mutta ei siitä tule mitään. Lopulta hän epätoivoisena puuskahtaa ilmoille rukouksen, voi kun Jumala auttaisi häntä tässä tilanteessa. Pian viereen saapuu kaulaan asti tatuoitu isokokoinen motoristi, joka nappaa henkarin ja avaa oven käden käänteessä. Nainen halaa miestä ja sanoo: “Jumalalle kiitos, että tällainen kiltti mies sattui tulemaan apuun!” ”Hyvä rouva, en ole mikään kiltti”, mies vastaa, ”istuin just vankilassa automurroista”. Nainen halaa miestä uudelleen ja sanoo: “Herralle kiitos, että lähetit vielä ammattilaisen!”
Puhuminen auttaa usein ongelmiin ja Jumalalle puhuminen on samalla tavalla tärkeää. Näin perustelee rukouksen merkitystä nyt syksyllä julkaistu piispainkirje Rukouksen kaipuu. Pienessä kirjasessa mukavalla tavalla pohditaan rukouksen merkitystä ihmisten elämässä ja kirkossa. Rukous on vahva voima, joka on läsnä niin kirkollisessa elämässä rukoushetkien ja jumalanpalvelusten muodossa, mutta myös paljon syvemmin ihmisyyden ytimessä hengityksessä, arkisessa elämässä, iloissa ja suruissa. Myös elämän taitekohdissa, niin mukavissa kuin ikävissäkin, rukous kannattelee ja puhuttelee meitä.
Rukoilevan ihmisen peruskysymys on, että kuuleeko minua kukaan. Tämä haaste on oikeastaan kahdensuuntainen.
Yhtäältä rukoilijan pyynnöt ja huokaukset liittyvät itsessään monimuotoinen ilmiöön. Mitä oikeastaan ollaan tekemässä? Mitä rukous syvimmiltään on?
Rukous on henkinen kurottautuminen kohti perimmäistä salaisuutta ja mysteeriä. Henkilökohtainen ja sydämestä tuleva pyrkimys yhteyteen korkeamman voiman kanssa. Ja kuitenkin rukouksen vuoropuhelussa Jumala tekee aloitteen, ja sen Hän on tehnyt jo luomisemme hetkellä. Ensimmäiset sanat lausuttiin jo silloin. Rukous on dialogia jossa itse asiassa Jumala etsii meitä kysyen ja pohtien, ja meidän sisimpämme koittaa parhaansa mukaan vastata.
Toisaalta peruskysymys liittyy meihin itseemme eli rukoilijaan. Piispainkirjeessä todetaankin, että rukous auttaa suuntaamaan sydäntämme, ajatuksiamme ja tekojamme kohti niitä asioita, joita rukoillaan. Toisin sanoen, rukouksen tehtävänä on ensisijaisesti liikuttaa ja muuttaa meitä. Meidän elämästämme tulee vähitellen rukousta ja samalla vastaus siihen.
Jos vastaus rukoukseen on ihmiselämä, niin työelämä ja ammatillisuus eivät voi olla siitä kovinkaan kaukana. Myös tänä syksynä julkaistu Jumalanpalvelusbarometri todistaa tästä asiasta varsin väkevästi. Se pureutuu artikkeleissaan ennen kaikkea työntekijöiden ajatuksiin ja asenteisiin. Juuri jumalanpalveluselämä on kirkollisen rukouselämän tunnistettavin ja yhteisin muoto. Barometrin karun rehellinen kuva kertoo, että työntekijöiden suhde kirkon jumalanpalveluselämään on heikentynyt dramaattisesti. Enää 59 % kanttoreista ja 41 % papeista pitää jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä. Toki täysin merkityksetön asia se ei näille työntekijäryhmille ole, mutta samalla barometri kertoo, että jumalanpalvelus korreloi varsin hyvin myös muun rukouselämän kanssa. Kirkossa, varsinkin työntekijöillä, rukouselämä ja jumalanpalveluselämä liittyvät yhteen. Kiinnostuksen suunta on valitettavasti laskeva.
Ammattinäkökulmasta erittäin merkittävä tieto Jumalanpalvelusbarometrissa oli se, että henkilökohtaisella rukouselämällä – siis sillä, joka tapahtuu työtehtävien ulkopuolella – on positiivinen vaikutus työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Aktiivinen, hyvä ja kokonaisvaltainen rukouselämä parantaa kirkon työntekijän elämänlaatua. Ja outoa olisikin, jos kirkon työntekijän elämässä kristillinen rukouselämä lisäisi vain pahoinvointia. Mutta mistä kertoo samalla heikkenevä positiivinen suhtautuminen kirkon jumalanpalvelusperinteeseen? Ja tulokset herättävät miettimään, että jos jumalanpalvelus- ja rukouselämä kuihtuu, niin kuoleeko kirkosta samalla muukin elämä!?
Rukouselämä on yksi kirkon kipupiste, koska sillä on niin suoria yhteyksiä kirkkoon toimivana työyhteisönä, mutta myös kirkon ja kristinuskon merkityksellisyyteen ihmisten elämässä. Voisi sanoa jopa, että tilanteessa kyse on hengellisestä kriisistä. Haluaisinkin nostaa esiin pohdittavaksi kolme ajatusta tai teemaa kirkon rukouselämän kohentamiseksi.
Ensiksikin tulisi miettiä priorisointia. Kuinka keskiössä rukouselämä seurakunnassa on? Sykkiikö kirkon hengellinen ydin reippaasti vai viekö hallinnollinen toiminta kaiken tarmon? Kun muissa kirkoissa kokoonnutaan yhteisiin aamu- ja iltarukouksiin, meillä kokoonnutaan aamu- ja iltakokouksiin. Mitä tarkoittaa seurakunnan työyhteisön hengellinen yhteys? Onko se vain kokouksen aluksi pidetty hartaus? Vai voiko joskus kokoontua kuuntelemaan kokousasioiden sijaan vain Jumalaa? Usein hallinto- ja toimintakeskeisyys ajaa hengellisen elämän edelle. Se näkyy siinä, miten me aikataulutamme asioita tai mihin käytämme energiamme.
Toinen pohdinta liittyy työntekijän ja miksei kaikkien oman rukouselämän hoitoon. Miten voisimme edistää rukouselämän säännöllisyyttä? Olisiko vihdoin aika avata kirkkojen ovet ja aloittaa säännöllisten jumalanpalvelusten ja hetkipalvelusten vietto? Mahdollistaa eri keinoin, että seurakunta olisi rukouksen tila. Seurakuntien someviestinnässä painottaa meemien sijaan rukoussisältöjä ja opettaa hengellisen elämän eri muotoja?
Kolmanneksi heitän ilmaan kysymyksen siitä, miten rukouselämän voisi tuoda nykyaikaan? Jos seurakunnan hengellinen toiminta ei kiinnosta ihmisiä niin se on merkki siitä, että jotain täytyisi asialle tehdä. Mitä tarkoittaa monimuotoisuus ja miten ammentaa samalla vahvasta kristillisestä traditiosta niin että rukouselämämme voisi puhutella tämän ajan ihmisiä? Miten se voisi paremmin tuoda ihmisille voimavaroja, rauhaa ja henkistä tasapainoa?
Mutta eipä tämä ole mikään helppo nakki. Kuten moni ihminen tuskastelee, miten on vaikeaa tai ettei osaa rukoilla, niin tuntuu että koko kirkkona olemme samassa tilanteessa. Kuitenkin täytyy muistaa, että kokemuksistamme huolimatta rukous meissä jatkuu – nimittäin täydellinen rukous. Rukous ei ole lopulta jotakin, mitä teemme vaan jotakin mitä olemme. Ruotsissa vaikuttanut karmeliittaveli Wilfrid Stinissen (1927–2013) on todennut, että rukous on lopulta sitä, että vastaamme myöntävästi sille todellisuudelle, joka on jo olemassa meissä, eikä niinkään sitä, että sepittelemme uutta todellisuutta. Meidän pitäisi löytää keinoja niin yksilö kuin yhteisötasolla tuoda esiin se ymmärrys, että Jumala tuntee meidät, rakastaa ja elää meissä yksilöinä ja kirkkona. Oikeastaan rukous ei voi koskaan olla vaikeaa ja jos se sellaiseksi muuttuu, niin se johtuu siitä, että haluamme saada aikaan jotain, joka on jo valmista.
Henri Järvinen
Jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus
ps. ensi vuoden jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin koulutuksiin on ilmoittautuminen vielä auki. Kurkkaa lisätietoja Koulutuskalenterista.