15.04.15

Mansesta Manchesteriin – aktiivista ystävyyshiippakuntatyötä

Kansainvälinen rippikouluyhteistyö tuo lisäboostia Tampereen seurakunnille. - Kuva: Risto Korhonen

Kansainvälinen rippikouluyhteistyö tuo lisäboostia Tampereen seurakunnille. – Kuva: Risto Korhonen

Tampereen hiippakunnalla on ollut 2000-luvun puolivälistä alkaen aktiivista yhteistyötä Manchesterin hiippakunnan kanssa. Erityisesti rippikouluyhteistyö Tampereen seurakuntien ja Manchesterin hiippakunnan välillä on aktiivista ja käytännönläheistä.

Tähän mennessä on järjestetty seitsemän yhteistä rippileiriä: aluksi yksi yhteinen leiri kesäisin Tampereella ja vuodesta 2012 lähtien leiri sekä Englannissa että Tampereella. Manchesterin hiippakunta pyrkii olemaan oman kirkkonsa (Church of England) piirissä suunnannäyttäjä rippikoulun organisoimisessa, ja tamperelaisilta on saatu arvokasta tietotaitoa toiminnan suunnitteluun.

Oppilaitosteologi Risto Korhonen on yksi aktiiveista Tampereen hiippakunnassa. ”Yhteistyössä keskeistä on yhteisen uskon todeksi eläminen, molemminpuolinen oppiminen ja hyvien käytänteiden jakaminen”, Korhonen korostaa. Tarkoitus on edetä Suomen mallin mukaan, eli rippikoulu käydään n. 15-vuotiaana, siihen sisältyy leirijakso joko Suomessa tai Manchesterissa ja lisäksi panostetaan isoskoulutuksen kehittämiseen.

Kohtaamisia Skypessä ja leireillä

”On ollut silmiä avaavaa huomata, että kun kumppanuushiippakunnassamme ei ole rippikoulutyössä samanlaisia resursseja kuin meillä Suomessa – ei rippikoulupastoreita, leirikeskuksia eikä nuorisotyöntekijöitä – on lähdettävä liikkeelle nollasta”, Korhonen kertoo toiminnan mukanaan tuomista uusista näkökulmista.

Hyviä askeleita on otettu mm. isos- ja apuopettajakoulutuksessa. Kymmenkunta tamperelaista ja viisi manchesterilaista ovat pitäneet säännöllisesti yhteyttä Skypen avulla viime syksystä alkaen. Keväällä on tapaaminen Manchesterissa, kesällä yhteinen leiri Britanniassa ja syksyllä vastavuoroisesti Tampereella. Pyrkimyksenä on luoda tästä projektista vuosittain toistuva perinne.

Tampere puolestaan on oppijan paikalla mm. teknologian hyödyntämisen osalta, jossa Manchesterissa on vahvaa osaamista esim. jumalanpalvelusten välittämisessä netin kautta. Englantilaiset ovat askeleen edellä myös sosiaalisen median hyödyntämisessä.

Vastavuoroista oppimista ja työntekijävaihtoa

Tuleva kesä on jo neljäs kerta, kun Tampereelta lähtee ryhmä nuoria yhteiselle rippikoululeirille Manchesteriin. Leirien vetäjissä pyritään vuosittaiseen vaihtuvuuteen, jolloin useammalle työntekijälle tarjoutuu mahdollisuus saada uusia näkökulmia ja lisäboostia omaan arkiseen työhönsä.

Yhteistyön parasta antia onkin mahdollisuus vastavuoroiseen oppimiseen ja oman työn kehittämiseen. ”Niin tamperelaisnuorille kuin seurakunnan työntekijöille on yhteistyön myötä avautunut mahdollisuus syventää osaamistaan”, Korhonen tähdentää.

Hiippakuntien välillä viritellään myös työntekijävaihtoa. Manchesterin hiippakunnan nuorisotyön hiippakuntasihteeri Susie Mapledoram tulee loppukesällä muutamaksi kuukaudeksi Tampereelle ja on käytettävissä mm. nuorisotyössä. Hän kiertää myös hiippakunnan alueella seurakunnissa ja kertoo yhteistyökuvioista.

Alussa vaaditaan aikaa ja henkilöresursseja ystävyystyön juurruttamiseen. Rippileirien kustannuksia jaetaan Manchesterin hiippakunnan ja Tampereen seurakuntayhtymän kesken, jotta kulut pysyvät kohtuullisina osallistuville nuorille. Huolellisesti suunniteltuna ja organisoituna panostus maksaa itsensä kuitenkin takaisin.

Tampereen ja Manchesterin yhteistyön pohjana on Porvoon sopimus sekä vuonna 2007 solmittu kumppanuussopimus Tampereen ja Manchesterin hiippakuntien välillä.

Lisätietoa ja materiaalia ystävyysseurakuntatyöstä Sakastissa

Johanna Laine
kirjeenvaihtaja-sihteeri
Kirkon Ulkoasiain osasto

10.04.15

Toiminnan ja talouden työalakohtaisten suunnitelmien laadinta

Jatkokertomus600

Työalakohtaisia suunnitelmia on koetettu laatia erityisesti talouspäällikkö Holvimäen toimesta. Ne ovat olleet jossain määrin puutteellisia sillä, kuten hän itsekin on myöntänyt hänen asiantuntemuksensa ei riitä aivan kaikkien työalojen käytännön hahmottamiseen, vaikka hän onkin Merkonomi.

Silti on mielestäni ollut turhaa pikkuasioihin puuttumista nuoremman papiston valitukset siitä, että heidän työaloilleen ei ole annettu tarpeellisia resursseja. Se, että Holvimäki toissa vuonna kokonaan unohti rippikoulutyön määrärahat oli työtapaturma, eikä mikään salajuoni, kuten papit väittivät.

Sitä paitsi rippikoulu saatiin toteutettua lähes normaalisti eikä rippikoululeiristäkään tarvinnut luopua.  Samalla lisäksi kotien kristillistä kasvatusvastuuta voitiin pitää kauniisti esillä kun rippikoululaiset kävivät kotona syömässä ja nukkumassa.

Suunnitelmien laadintaa on järkeistetty siten, että jos jotakin isompaa tapahtumaa on ollut ja suunnittelua on tarvittu, niin talouspäällikkö on sitten jälkikäteen kirjoitellut tarvittavat suunnitelmat.  Näin on vältytty paljolta turhalta Byrokratialta.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

8.04.15

Ei-uskonnollista sielunhoitoa

Kuva: Aarne Ormio/KT

Kristillisen sielunhoidon rinnalle on kehittynyt jo pidempään erilaisia terapeuttisia käytäntöjä.

Amerikkalaisen neurotieteilijän ja filosofin Sam Harrisin tuore kirja Waking up. A Guide to Spirituality Without Religion (2014) ilmentää hyvin myös Suomessa vauhdittuvaa kulttuurimuutosta. Nk. uusateismin edustajana tunnettu Harris hyödyntää ja suosittaa itämaisia, alun perin uskonnollisessa ympäristössä kehitettyjä ja harjoitettuja meditaatiotekniikoita. Hän perustelee niiden hyödyllisyyttä oman tutkimusalansa, neurotieteen, ja psykologian tutkimustuloksiin, ei luonnollisestikaan uskontoon tai uskonnollisen uskon hyödyllisyyteen nojautuen.

Kiintoisaa on, että Harris puhuu spiritualiteetista. Tämän mahdollistaa englanninkielisellä kielialueella tapahtunut spirituality-termin merkityskentän muuttuminen. Termi on alkujaan tarkoittanut lähinnä sitä, mihin viittaamme suomessa hengellinen-sanalla. Merkityskenttä on kuitenkin laajentunut sille alueelle, jota olemme tavanneet kutsua henkiseksi. Matti-Pekka Virtaniemen mukaan englanninkielisestä hoitoalan ja lääketieteen kirjallisuudesta voi havaita, miten 1990-luvulla termiä ryhdyttiin käyttämään kuvaamaan kokoavasti potilaiden paitsi uskonnollisia myös ei-uskonnollisia eksistentiaalisia kysymyksiä.

Jos ja kun Harrisin teos käännetään suomeksi, on todennäköistä, että siinä ei puhuta spiritualiteetista. Termillä kun on kuitenkin edelleen niin vahva hengelliseen viittaava kaiku. Mutta se muutos, joka näkyy käytännössä esimerkiksi niinä pohdintoina, miten tukea vaikkapa vankiloissa ja sairaaloissa ei-uskonnollisia ihmisiä eksistentiaalisissa kysymyksissä, näkyy varmasti ajan myötä myös kielenkäytön muutoksena.

Sekulaari kappalainen

Nyt on jo tarpeen miettiä, millä nimellä kutsutaan paitsi eri uskontokuntien myös ei-uskonnollisesta viitekehyksestä toimivia ”sielunhoitajia”. Meillä kun ei näissä yhteyksissä ole ollut käytössä vastaavaa chaplain-termiä, joka on englanninkielisellä kielialueella siirtynyt kristillisestä käyttöyhteydestään tarkoittamaan myös ei-uskonnollisten toimijoiden (secular / humanist chaplain) sielunhoidollista työtä. Poliisi-, vankila-, sotilas-, sairaala-, koulu-, korkeakoulupastori -termien käytön muuttuminen vastaavalla tavalla ei ole näköpiirissä. Tätä varten tarvittaneen uusi kieliluomus.

Mutta, akateemisissa yhteyksissä, johtuen eritoten englanninkielisen keskustelun määräävästä asemasta, spiritualiteetti-termiä on jo käytetty tarkoittamaan sekä hengellistä että henkistä, uskonnollista että ei-uskonnollista. Puhe työyhteisön spiritualiteetista muussa kuin kirkollisen toiminnan yhteydessä on kuulostanut tähän saakka sangen kummalliselta. Mutta saattaa olla, että tässäkin joutuu korva kohta tottumaan.

Filosofista sielunhoitoa

Kristillisen sielunhoidon rinnalle on kehittynyt jo pidempään erilaisia terapeuttisia käytäntöjä. Aatehistorian näkökulmasta kiintoisaa on muun terapiatarjonnan rinnalle syntynyt filosofinen praktiikka. Sielunhoito-termin juuret juontavat kreikankieliseen psykhês therapeia -ilmaukseen, joka puolestaan syntyi nimenomaan filosofian piirissä kuvaamaan ei-uskonnollista sielun parantamista ja hoitamista.

Suomalaista filosofista vastaanottotoimintaa esitellään lähemmin hiljan ilmestyneessä teoksessa Filosofi tavattavissa. Ajatuksia filosofisesta elämästä (2014). Erikoislääkäri Antti S. Mattila perusti ensimmäisen filosofisen praktiikan vuonna 1999. Kriittinen korkeakoulu aloitti vuonna 2009 kaksivuotisen filosofisen vastaanottokoulutuksen. Mainittu kirja on syntynyt ensimmäisen kurssin kokemuksista. Praktikoiden koulutus- ja työkokemustausta on moninainen; filosofeja, lääkäreitä, psykologeja, psykoterapeutteja. Toimijat korostavat, ettei kyse ole akateemisesta filosofian tutkimuksesta saatikka psykoterapiasta.

Sisällöllisesti näyttäisi olevan vahva yhteys filosofisen praktiikan ja Viktor E. Franklin perustaman logoterapian (eksistenssianalyysi) välillä. Molemmissa keskitytään tarkoituksellisen elämän käsittelemiseen. Antti S. Mattila yritti saada filosofisen vastaanottonsa nimeksi Elämän tarkoitus, mutta PRH ei ymmärrettävästi lupaa myöntänyt.

Merkityksellisen elämän markkinat

Filosofinen ja tieteen tutkimuslöytöihin nojaava lähestymistapa on laajentunut kiintoisalla tavalla myös sille alueelle, jota on tavattu kutsua elämäntaitokirjallisuudeksi. Tästä laatuesimerkkinä on Frank Martelan tuore kirja Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja (2015). Kirjoittaja tarttuu rohkeasti ja tosissaan kysymykseen elämän merkityksellisyydestä ja tekee tämän uskottavasti viimeisimpään tutkimustietoon nojautuen. Martelan rohkeudelle ja taidolle on syytä nostaa hattua. Hän vastaa polttavaan tarpeeseen tavalla, joka tunnistaa muuttuneen maailmamme. Ihmiset ovat paremmin koulutettuja kuin aiemmin, institutionaalisten auktoriteettien valta on heikentynyt, yksilöt jäsentävät itse elämänsä merkityksellisyyttä.

Tätä muutosta voi toki tarkastella sekularismin ja uusateismin käsitteiden kautta, ja joidenkin ajattelijoiden kohdalla tämä voikin pitää paikkansa. Toisaalta itse ilmiössä on piirteitä, jotka eivät ole niinkään uskonnonvastaisia. Tai ainakaan kristinuskon kannalta ei-toivottavia. Ajattelen tässä Dietrich Bonhoefferin vankilakirjeiden teologisesti painavinta ja samalla hämmentävintä kohtaa: “…meidän tulee elää maailmassa etsi deus non daretur [ikään kuin siellä ei olisi Jumalaa]… Jumalan edessä ja kanssa me elämme ilman Jumalaa”.

Suomen ev.lut. kirkon, kristinuskon ja yleensä uskonnon paikka ja merkitys yhteiskunnassa muuttuvat vääjäämättä. Kieli ilmentää osaltaan tätä muutosta. Saattaa olla, että kohta puhumme vallan luontevasti vaikkapa filosofisista sielunhoitajista. Kirkossa on tällä hetkellä tarjolla huomattava määrä osaamista keskusteluun merkityksellisestä elämästä, käydään sitä sitten uskonnollisissa tai ei-uskonnollisissa viitekehyksissä. Vuoropuheluun asettumista ja käynnissä olevan ilmiön lähempää tutkimista tämä kuitenkin edellyttää.

Kalle KuusimäkiKalle Kuusimäki
Johtaja
Diakonia ja sielunhoito, toiminnallinen osasto
Kirkkohallitus

3.04.15

Henkilökunnan virkistystoiminta

Jatkokertomus600

Henkilökunnan virkistystoimintaa olen järjestänyt vuosittain tai joskus vain kerran vuodessa, sillä on tärkeää että työntekijäkunta saa mahdollisuuden virkistäytyä sillä se lisää kuulemma työtehoa.  Olen järjestänyt yleensä matkan jonnekin, jossa on voinut todella irtautua arkisista työympyröistä.

Olen kysellyt toiveita henkilöstöltäkin, mutta he eivät ole oikein osanneet esittää kunnon toivomuksia, joten olemme vierailleet vuorovuosittain Suomen hautaustoimistojen liiton kesäpäivillä ja Vienankarjalaisilla itkuvirsipäivillä.

Minun on ollut vaikea ymmärtää että osa henkilöstöstä ei ole halunnut osallistua virkistykseen, vaikka seurakunta on kustantanut päivän mittaan aamukahvin (vain pulla on pitänyt maksaa itse) ja matkakin on järjestetty siten, että siitä ei ole tarvinnut erikseen paljon laskuttaa yli normaalin linja-autotaksan.  Ja viime vuosina Teurasen vanhempaankin autoon on jo hankittu penkitkin.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

1.04.15

Mitä tavoitellaan tulevaisuuden rippikoulussa?

Yksi rippikoulu-uudistuksen tavoitteista on, että ehtoollisella käynti tulisi osaksi rippikoulua jo sen aikana.

Ehtoollisen nauttiminen osaksi rippikoulua – ei vain opetuksen, vaan kokemuksen kautta.

Rippikoulun suosio on vakaa, ja sen maine on nuorten keskuudessa hyvä. Kuitenkin maailma ympärillä muuttuu, nuoret ovat entistä kriittisempiä uskontoa kohtaan ja kotien kristillinen kasvatus on ohentunut.

Kaiken nuorille tarjoutuvan tiedon kriittinen arviointi on koulun lisäksi myös rippikoulun tehtävä. Yksilöllinen oppiminen ja kasvu toteutuvat yhteisöllisesti opiskellen ja yhdessä eläen.

Seuraava kirkon rippikoulusuunnitelma on työnimeltään RKS 2017. Olemme luoneet alustavia tavoitteita sille, mitä tulevaisuuden rippikoulussa voisi tapahtua. Seuraavien kappaleiden otsikot kuvaavat kolmea keskeistä tavoitetta.

Nuori oppii hoitamaan hengellistä elämäänsä harjoitellen, toimien, hiljentyen ja osallistuen

Rippikoulun ytimessä on nuori. Rippikoulua pidetään häntä varten. Suunnitelmien, rakenteiden, toiminnan ja tavoitteiden tulee palvella hänen oppimistaan ja kasvuaan kristittynä. Nuori ei ole kirkollisen kasvatustoiminnan kohde, vaan oman kasvunsa subjekti. Oppiminen ja kasvu eivät tapahdu tyhjiössä.

Hengellinen elämä on yhtä monimuotoista kuin elämä muutoinkin. Fyysisyys, tunteet, estetiikka, luovuus, toiminta ja sosiaalisuus saavat olla läsnä hartauden harjoittamisessa. Osa nuorista ei ole tottunut harjoittamaan hengellisyyttä, niinpä tarvitaan toistoa, yksinkertaisuutta, luontevuutta.

Isä meidän-rukouksen, uskontunnustuksen ja Herran siunauksen ulkoa opettelu näyttää kokemusten ja tutkimusten mukaan edelleen hyvältä ja perustellulta käytännöltä. Niissä kiteytyy uskomme ydin.

Nuori kokee kirkon jäsenyyden merkittävänä

Rippikoululla on hiukan taaksepäin katsova, jopa regressiivinen perusluonne. Tähän vaikuttavat arjesta irrotettu leirimuotoisuus, vahva yhteisöllisyys, leikit ja laulut sekä se, että leirielämän vahvuudet eivät kovin laajasti toteudu rippikoulun jälkeisessä kirkon elämässä. Niinpä kristityn nuoren ”peruspoluksi” on muotoutunut palaaminen yhä uudestaan rippikouluun, nimittäin isosen tehtävissä.

Rippikoulun on syytä luoda ja vahvistaa niitä taitoja, joita tulevaisuudessa tarvitaan elämiseen kristittynä tässä maailmassa. Muutoin jäsenyys kirkossa jää irralliseksi muista elämänalueista.

Näihin päiviin asti jäsenyyttä ei ole tarvinnut nuorille erityisesti avata. Nyt on toisin. Jokaisen rippikoulussa työskentelevän on syytä pohtia kuinka sanoitan jäsenyyden merkitystä konkreettisesti, luontevasti ja tulevaisuuteen kurkottaen.

Rippikoulu ja konfirmaatio antavat nuorelle paitsi oikeuksia, myös tehtävän. Rippikoulussa nuorelle hahmottuu kristityn tehtävä kirkossa ja yhteiskunnassa. Kyse on ennen muuta kristillisen identiteetin vahvistumisesta. Jäsenyyttä alleviivaa se, että rippikoulussa kohdataan yhä useammin kastamattomia nuoria ja uskonnosta vieraantuneita perheitä.

Nuori saa mahdollisuuksia osallistua ehtoollisella useita kertoja rippikoulunsa aikana

Nuori odottaa rippikoululta jotakin sellaista, mitä ei voi saada muualta. Jos aikuistuva nuori on käynyt usein ehtoollisella, hän saattaa ymmärtää, että kirkossa on pohjimmiltaan kyse muista asioita kuin siitä, millaista palveluvastinetta maksetulle kirkollisverolle on tarjolla.

Vuodesta 1979 alkaen lapset ovat vanhempiensa tai muiden kristilliseen kasvatukseen osallistuvien kanssa voineet osallistua ehtoolliseen. Piispainkokouksen päätöksen (2002) mukaisesti rippikoululaiset saavat osallistua yksin tai ryhmänä ehtoolliselle yhteisessä jumalanpalveluksessa rippikoulunsa opettajan kanssa.

Enemmistö seurakuntien papeista suhtautuu myönteisesti ehtoollisen viettämiseen rippikoulun aikana. Kielteisiä kokemuksia on vähän. Alueelliset erot ovat kuitenkin suuria, ja osassa seurakuntia rippikoulun ehtoolliskasvatuksen äärelle ei ole yhteisesti pysähdytty. Tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty.

Ehtoolliskasvatus lähtee vapaaehtoisuudesta. Nuoria kutsutaan mukaan, mutta ei pakoteta. Kastamattoman nuoren kanssa keskustellaan kasteesta ja ehtoollisesta. Kun hänet on rippikoulun aikana kastettu, hän voi myös nauttia ehtoollista.

Nuorista ei tulisi tehdä aikuisten ehtoollisella käynnin katselijoita. Ehtoollinen ei ole kristallia. Se ei mene rikki siitä, että sitä käytetään. Kun rippikoulun aikana käydään useita kertoja ehtoollisella, nuorelle syntyy kokemusvarantoa, jonka turvin hän syventää omaa käsitystään ehtoollisesta ja sen merkityksestä.

Ehtoollisen viettoon liittyvistä sisällöistä ja käytännöistä on syytä keskustella vanhempien kanssa jo rippikoulun alussa. Ehtoollinen rippikoulussa voi olla heille uusi asia. Osassa perheitä ja sukuja on pitkä perinne sillä, että ensimmäinen ehtoollinen on konfirmaatiossa. Osa perheistä on tottunut jo seurakunnan varhaiskasvatuksessa siihen, että ehtoollinen on kaikkia varten.

Rippikoulu-uudistuksen suuntaviivoja Sakastissa

jarmokokkonenJarmo Kokkonen
asiantuntija, rippikoulu ja seurakuntakasvatus
Kirkkohallitus, kasvatus ja perheasiat

25.03.15

Kirkko ja kansalaisyhteiskunta samalla kehällä

RuokaNysse

Ei ole sattumaa, että Suomessa kirkolla, järjestöillä ja yhdistyksillä on ollut aikojen saatossa vahva asema. Kirkolle ja kansalaisyhteiskunnalle on yhteistä moninainen, hybridi luonne: kumppanuus julkisen sektorin kanssa, julkishallintoa muistuttavia hallintorakenteita, palkattuja työntekijöitä ja vapaaehtoisia. On myös voittoa tavoittelematon toimintalogiikka ja toisaalta markkinoiden logiikalla järjestettyä liiketoimintaa.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on jo vuosikymmenten ajan havaittu, että Suomea ja muita Pohjoismaita luonnehtii korkea luottamus instituutioihin ja muihin ihmisiin. Tätä on selitetty muun muassa aktiivisella yhdistysosallistumisella ja kansalaisjärjestöjen vahvalla roolilla yhteiskunnassa.

Suomalaiset ja pohjoismaiset tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, että vaikka aktiivinen yhdistystoiminta ja korkea luottamus ovat toisilleen rinnasteisia, yhdistystoiminta ei itsessään selitä luottamusta, kun otetaan huomioon ikä, koulutus ja sosioekonominen asema. Luottamukselle ja yhdistystoiminnalle pitäisi siis löytää jokin muu yhteinen nimittäjä.

Protestantismin perinne elää myös kansalaistoiminnassa

Klaus Helkama toteaa uunituoreessa kirjassaan Suomalaisten arvot (2015), että yhdistystoiminnan perinteen lisäksi pohjoismaisissa yhteiskunnissa vaikuttaa vahvasti protestanttisen uskon arvoperinne. Se edesauttaa rakentamaan yhteistoiminnan ja luottamuksen perustaa.

Myös yhdysvaltalainen vapaaehtoistoiminnan pioneeritutkija David Horton Smith, joka luennoi äskettäin Helsingissä ja Turussa, nosti esiin saman selityksen. Smith esitti, että yhdistysten ja vapaaehtoistoiminnan vallankumouksellinen nousuaalto oli mahdollista paitsi koulutuksen, kulttuurin ja demokratiakehityksen myös protestantismin ja uskonnollisen moniarvoisuuden johdosta. Näin ollen kansalaistoiminnan ja yhteisöllisyyden yksi tukijalka on samassa ilmiössä, josta myös luterilainen kirkko sai alkunsa.

Kansalaisyhteiskunnan ylläpitäminen ja tukeminen näyttäytyykin kirkon yhtenä sisäänrakennettuna tehtävänä. Näin on siitä huolimatta, että kirkon mahdollisuus ja kyky yhdistää kansaa ei ole enää samanlainen kuin aiempina vuosikymmeninä.

Hyväntahtoisuus on osa suomalaisten arvomaailmaa

Suomalaisen yhdistyskentän ja poliittisen järjestelmän muutoksia tutkinut professori Martti Siisiäinen on osoittanut, että kansalaisjärjestöjen hegemoninen asema purkautui viimeistään 1990-luvulla. Keskusjohtoisuudesta luovuttiin, ja yhdistyksiä ajavat intressit muuttuivat yksilöllisemmiksi. Kollektiivisten ideologioiden aika on ohi. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että kansalaistoimintaan sitoutumisen tapa ja aste ovat muuttuneet avoimempaan ja ennakoimattomampaan suuntaan.

Kansalaistoiminnan taustalla vaikuttaa myös suomalaisten arvomaailma. On todettu, että esimerkiksi hyväntahtoisuus ja universaali hyvinvointi ovat suomalaisten tärkeimpiä arvoja. Toisaalta nuoremmille sukupolville yksilöllisiä päämääriä korostavat arvot, kuten itseohjautuvuus ja vaihtelunhalu ovat keskeisempiä. Tähän sopii projektimainen, kevyemmin sitoutunut ja lyhytaikainen kansalaisosallistuminen, joka ei välttämättä toteudu yhdistyksen tai muunkaan institutionaalisen yhteisön puitteissa.

Löytääkö kirkko paikkansa kansalaisyhteiskunnassa?

David H. Smith on pyrkinyt tutkimuksissaan luomaan kokonaisvaltaista mallia, jossa ihmisten osallistumista selitetään biologisilla ja psyykkisillä tekijöillä sekä ympäristötekijöillä. Tällä tavoin selitettynä osallistuminen sitoo yhteen muun muassa yksilön arvot, uskon ja aktuaalisen toiminnan sekä ympäröivän yhteisön. Se myös kiinnittää yhteisöön. Yhteisö voi olla olemassa ilman osallistumista tai osallistujia, mutta osallistuminen vaatii aina yhteisön.

Niinpä kirkko ja sen paikallisseurakunnat voivat olla uskottavasti osa kansalaisyhteiskuntaa tarjoamalla osallistumisen ympäristöjä. Kirkon on näyttäydyttävä vuorovaikutuksellisina yhteisöinä, joissa on huomioitu osallistumisen ja yhteisöllisen kansalaistoiminnan moninaiset, hyvin kevyetkin muodot.

Kun kirkon suhdetta valtioon ja julkiseen sektoriin määritellään uudelleen, sen on hahmotettava suhdettaan myös yksityiseen sektoriin ja kansalaisyhteiskuntaan.

Kirkon paikkaa hahmotellaan myös tulevassa Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa Tampere-talossa 20.4.2015. Toivotan kirkon paikasta keskustelijat tervetulleiksi.

Veli-Matti-SalminenVeli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

20.03.15

Uusien työntekijöiden työhön perehdyttäminen

Jatkokertomus600

Minä olen niille pitänyt yleensä puhuttelun, kun ne ovat työhön tulleet. Olen kertonut sen, mitä tässä seurakunnassa asioista pitää tietää. Erityisesti olen korostanut vapaa-ajan merkitystä. On valitettavaa, että nuorempi papisto ei ymmärrä, kuinka hyvää ja siunauksellista aikaa vapaapäivät ovat erityisesti saarnojen ja muiden puheiden valmistukseen.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

18.03.15

Muuttuuko sana lihaksi?

poika

Kuva: Arto Takala / Pöytyän seurakunta

Kirkko on päättänyt arvioida päätöstensä vaikutukset lapsiin. Valtion ja kuntien puolella vastaavaa säännöstä saadaan odottaa vielä tovi. Kirkko on etulinjassa tulevaisuuteen, ei jälkijunassa menneessä.

Sana muuttuu lihaksi seurakunnissa.

Sain alkuvuodesta esimerkin kirkon lapsivaikutusten arvioinnista. Yhdessä seurakunnassa lapsivaikutusten arviointi oli tiivistetty koskemaan kaikkia kyseisessä toimielimessä tehtyjä päätöksiä ilman sen suurempaa tuskaa vaikutusarvioinnin sisällöstä: ”Todetaan, että kokouksessa tehdyt päätökset eivät estä lasten oikeuksien toteutumista seurakunnan toiminnassa.”

Muuttuiko sana lihaksi? Tuliko otetuksi huomioon kirkon ohjeistukset lapsivaikutusten arvioinnista? Tai ehkäpä luottamushenkilöt ja työntekijät olivatkin ottaneet ohjenuorakseen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oppaat? Vai oliko taustalla lasten kuuleminen ja sen kautta saatu ymmärrys päätösten lujuudesta?

Ei. Laiskuuttahan tuo. Välinpitämättömyyttä ja hengen velttoutta. Kuin oltaisiin Reilun kaupan seurakunta, mutta pöydän alta juotaisiin Saludoa.

Mitä lasten todellisuudet tarkoittavat kirkolle?

Kirkon arjessa ja lasten todellisuudessa mitataan, mikä merkitys on lapsivaikutusten arvioinnilla. Ei liturgiaa liturgian vuoksi. Vaikutuksia on syytä arvioida suhteessa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukseen ja kirkon tavoitteisiin lapsiin liittyen.

Tehtävä ei ole helppo, mutta se on välttämätön. Mikäli lasten, alle 18-vuotiaiden, todellisuuksia ei oteta todesta, huomaamme tekevämme edelleen liturgista uudistusta, kun kirkkokansa kaikkosi paikalta jo aikaa sitten.

Vaikutusarvioinnissa oleelliseksi nousee tietomme lasten elämästä. Kyse ei ole aikuisten mielipiteistä, vaan lapsen kokemustiedon arvostamisesta. Meidän aikuisten on herkistyttävä kuulemaan ja kuuntelemaan. Työtekijälle vaikutusten arviointi on avain ammatillisesti uskottavaan työhön ja jatkuvaan oppimiseen.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto kiinnittää alati huomiota tietopohjan ohuuteen lapsia koskien. Tämä on tilanne erityisesti pienimpien lasten osalta. Toisaalta tietoa, jota on, käytetään liian vähän.

Tiesitkö esimerkiksi, että 15-vuotiaista pojista joka kahdeksas ei osaa lukea Suomessa? Tiesitkö, että koulussa kiusatuiksi tulleista ja kiusaamiseen osallistuneista 70 % arvioi, ettei kukaan aikuinen puuttunut? Tiesitkö, että ammatillisen puolen opiskelijatytöistä joka kolmas kohtaa seksuaalista väkivaltaa?

Mitä esimerkiksi edellä oleva tarkoittaa kirkon työn kannalta?

Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Muuttuuko sana lihaksi? Onko lapsivaikutusten arviointi muutakin kuin pakkopulla ja esityslistan pidennys muutamalla rivillä?

Vai avaako se meidän aikuisten silmät? Avaako lapsivaikutusten arviointi kirkon tulevaisuuden?

kurttilaTuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Lapsi vuosina 1978–1996
TM

11.03.15

Sielunhoito on diakoniaa

Kuvaaja: Tiina Saarela

Kuva: Tiina Saarela

Ollessamme kerran suvun kesken yhteisellä aterialla saman pöydän ympärillä isäni sanoi: ”Tässä on minun seurakuntani!” Meitä oli vähän yli kaksikymmentä henkeä, lapsista vanhuksiin. Ymmärsin hyvin, mitä hän tarkoitti. Tämä joukko on se, joka tukee toisiaan, auttaa tarvittaessa. Tähän joukkoon voi luottaa. Moni meistä rukoilee ainakin iltarukouksessaan jokaisen puolesta nimeltä. Ollessamme toistemme seurassa voimme olla sellaisia kuin olemme. Me tunnemme toisemme hyvät ja huonot ominaisuudet ja silti rakastamme toisiamme. Tapaamisemme ovat sielua hoitavia.

Paavo Kettusen mukaan sielunhoito ei ole vain sitä, että mennään kammioon pohtimaan kaksistaan asioita, vaan kirkko ja seurakunta kokonaisuudessaan voisivat olla sielunhoidollinen yhteisö. Minusta tuo meidän pieni yhteisömme on juuri sellainen. Tosin se ei taida mahtua mihinkään määritelmään sielunhoidosta tai seurakunnastakaan.

Sovimmeko me määritelmiin?

Mitä se sielunhoito sitten on? Janne Villa kirjoitti Diakonialehden numerossa 3/2013: ”käsitteitä ’sielu’ ja ’sielunhoito’ käytetään kirkossa hyvin epämääräisesti. Niiden sisältö ja luonne on ymmärretty aikojen saatossa monin eri tavoin ja kirkossa elää yhä rinnakkain varsin erilaisia käsityksiä.” Hyvä! Voin siis minäkin pitää kiinni siitä, että meidän ”seurakuntamme” on ”sielua hoitava”.  Siinä ei ole erikseen ketään sielunhoitajaa, vaan me kaikki olemme sellaisia – yhdessä.

Sakastin sivuilla sielunhoito kuvataan hyvin diakonisesti: ”Sielunhoito on ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista hänen elämänsä kaikissa vaiheissa, ilossa ja surussa, sairaudessa ja terveydessä.” Tämä Sakastin määritelmä sopii hyvin myös meidän sukuyhteisöömme. Mutta sehän on myös ihan diakoniaa!

Sielunhoidon kuvaus Sakastissa jatkuu: ”Sielunhoidon arkinen väline on keskustelu, sen pyhiä välineitä ovat Jumalan sana ja ehtoollisen vietto.” Tämä kuvaus ei enää sovikaan meidän omaan ”seurakuntaamme”. Keskustelemme kyllä, mutta se ei ole keskeinen väline, vaan keskiöön nousee kohtaaminen, arvostus ja hyväksyntä. Kun ihminen nähdään jakamattomana kokonaisuutena ja Jumalan kuvana, mielestäni arkisten välineiden kirjo sielunhoidossakin on huomattavasti laajempi kuin vain keskustelu. Pyhät välineetkin ovat jotain muuta. Paitsi jos yhteistä ateriaa voidaan verrata ehtoolliseen.

Sanoista tekoihin…

Sanat ovat kirkossamme muutenkin nousseet liian keskeiseksi välineeksi. Lukemattomat asiat, esimerkiksi kaunis maisema, kuva, hiljaisuus, kosketus, hyväksyvä katse, vaikuttava musiikki, teko, tuoksu, saunominen tai vaikka liikunta, voivat olla ihmistä kokonaisuutena hoitavia ja siten siis hoitaa sieluakin. Miten yleensä voimme puhua sielunhoidosta, kun se ihmisestä riippuen voi olla niin monenlaista.

… ja kokonaisvaltaisuuteen

Länsimaista koululääketiedettä on arvosteltu siitä, että se keskittyy vain ruumiiseen ja jättää sielun ja hengen tarkastelun ulkopuolelle, tai mieleen ja jättää ruumiin ja sielun ulkopuolelle. Lääketieteessä onkin yhä useammin herätty näkemään ihminen kokonaisuutena ja tiedostettu, että ihmisessä eri puolet vaikuttavat koko ajan toisiinsa.

Diakoniatyössä keskeistä on ihmisen kohtaaminen kokonaisvaltaisesti. Silloin taloudellista apua annettaessa, ihmissuhdeongelmia ratkottaessa tai vaikka verenpainetta mitattaessa hoidetaan sieluakin. Olennaista on, että ei pyritä koskettamaan vain sielua vaan koko ihmistä.

Tiina Saarela asiantuntija kirkkohallitusTiina Saarela
diakonian asiantuntija
kirkkohallitus