Kirkko ja kansalaisyhteiskunta samalla kehällä

RuokaNysse

Ei ole sattumaa, että Suomessa kirkolla, järjestöillä ja yhdistyksillä on ollut aikojen saatossa vahva asema. Kirkolle ja kansalaisyhteiskunnalle on yhteistä moninainen, hybridi luonne: kumppanuus julkisen sektorin kanssa, julkishallintoa muistuttavia hallintorakenteita, palkattuja työntekijöitä ja vapaaehtoisia. On myös voittoa tavoittelematon toimintalogiikka ja toisaalta markkinoiden logiikalla järjestettyä liiketoimintaa.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on jo vuosikymmenten ajan havaittu, että Suomea ja muita Pohjoismaita luonnehtii korkea luottamus instituutioihin ja muihin ihmisiin. Tätä on selitetty muun muassa aktiivisella yhdistysosallistumisella ja kansalaisjärjestöjen vahvalla roolilla yhteiskunnassa.

Suomalaiset ja pohjoismaiset tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, että vaikka aktiivinen yhdistystoiminta ja korkea luottamus ovat toisilleen rinnasteisia, yhdistystoiminta ei itsessään selitä luottamusta, kun otetaan huomioon ikä, koulutus ja sosioekonominen asema. Luottamukselle ja yhdistystoiminnalle pitäisi siis löytää jokin muu yhteinen nimittäjä.

Protestantismin perinne elää myös kansalaistoiminnassa

Klaus Helkama toteaa uunituoreessa kirjassaan Suomalaisten arvot (2015), että yhdistystoiminnan perinteen lisäksi pohjoismaisissa yhteiskunnissa vaikuttaa vahvasti protestanttisen uskon arvoperinne. Se edesauttaa rakentamaan yhteistoiminnan ja luottamuksen perustaa.

Myös yhdysvaltalainen vapaaehtoistoiminnan pioneeritutkija David Horton Smith, joka luennoi äskettäin Helsingissä ja Turussa, nosti esiin saman selityksen. Smith esitti, että yhdistysten ja vapaaehtoistoiminnan vallankumouksellinen nousuaalto oli mahdollista paitsi koulutuksen, kulttuurin ja demokratiakehityksen myös protestantismin ja uskonnollisen moniarvoisuuden johdosta. Näin ollen kansalaistoiminnan ja yhteisöllisyyden yksi tukijalka on samassa ilmiössä, josta myös luterilainen kirkko sai alkunsa.

Kansalaisyhteiskunnan ylläpitäminen ja tukeminen näyttäytyykin kirkon yhtenä sisäänrakennettuna tehtävänä. Näin on siitä huolimatta, että kirkon mahdollisuus ja kyky yhdistää kansaa ei ole enää samanlainen kuin aiempina vuosikymmeninä.

Hyväntahtoisuus on osa suomalaisten arvomaailmaa

Suomalaisen yhdistyskentän ja poliittisen järjestelmän muutoksia tutkinut professori Martti Siisiäinen on osoittanut, että kansalaisjärjestöjen hegemoninen asema purkautui viimeistään 1990-luvulla. Keskusjohtoisuudesta luovuttiin, ja yhdistyksiä ajavat intressit muuttuivat yksilöllisemmiksi. Kollektiivisten ideologioiden aika on ohi. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että kansalaistoimintaan sitoutumisen tapa ja aste ovat muuttuneet avoimempaan ja ennakoimattomampaan suuntaan.

Kansalaistoiminnan taustalla vaikuttaa myös suomalaisten arvomaailma. On todettu, että esimerkiksi hyväntahtoisuus ja universaali hyvinvointi ovat suomalaisten tärkeimpiä arvoja. Toisaalta nuoremmille sukupolville yksilöllisiä päämääriä korostavat arvot, kuten itseohjautuvuus ja vaihtelunhalu ovat keskeisempiä. Tähän sopii projektimainen, kevyemmin sitoutunut ja lyhytaikainen kansalaisosallistuminen, joka ei välttämättä toteudu yhdistyksen tai muunkaan institutionaalisen yhteisön puitteissa.

Löytääkö kirkko paikkansa kansalaisyhteiskunnassa?

David H. Smith on pyrkinyt tutkimuksissaan luomaan kokonaisvaltaista mallia, jossa ihmisten osallistumista selitetään biologisilla ja psyykkisillä tekijöillä sekä ympäristötekijöillä. Tällä tavoin selitettynä osallistuminen sitoo yhteen muun muassa yksilön arvot, uskon ja aktuaalisen toiminnan sekä ympäröivän yhteisön. Se myös kiinnittää yhteisöön. Yhteisö voi olla olemassa ilman osallistumista tai osallistujia, mutta osallistuminen vaatii aina yhteisön.

Niinpä kirkko ja sen paikallisseurakunnat voivat olla uskottavasti osa kansalaisyhteiskuntaa tarjoamalla osallistumisen ympäristöjä. Kirkon on näyttäydyttävä vuorovaikutuksellisina yhteisöinä, joissa on huomioitu osallistumisen ja yhteisöllisen kansalaistoiminnan moninaiset, hyvin kevyetkin muodot.

Kun kirkon suhdetta valtioon ja julkiseen sektoriin määritellään uudelleen, sen on hahmotettava suhdettaan myös yksityiseen sektoriin ja kansalaisyhteiskuntaan.

Kirkon paikkaa hahmotellaan myös tulevassa Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa Tampere-talossa 20.4.2015. Toivotan kirkon paikasta keskustelijat tervetulleiksi.

Veli-Matti-SalminenVeli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

2 kommenttia koskien kirjoitusta: “Kirkko ja kansalaisyhteiskunta samalla kehällä

  1. ”Kansalaisyhteiskunnan ylläpitäminen ja tukeminen näyttäytyykin kirkon yhtenä sisäänrakennettuna tehtävänä. Näin on siitä huolimatta, että kirkon mahdollisuus ja kyky yhdistää kansaa ei ole enää samanlainen kuin aiempina vuosikymmeninä.”

    Eiköhän kirkon kiinnostus lähde siitä, että se haluaa päästä mukaan kansalaisjärjestöjen toimintaan ja vaikuttaa siellä, tehdä itsensä ’tykö’, ja siten vahvistaa näkyvyyttään.

    ” Niinpä kirkko ja sen paikallisseurakunnat voivat olla uskottavasti osa kansalaisyhteiskuntaa tarjoamalla osallistumisen ympäristöjä.”

    Kirkko on ideologinen järjestö jonka perustavoite on levittää aatettaan mahdollisimman laajalle. Siksi sen ’uskottavuus’ on samaa luokkaa kun puolueiden, jotka ennen vaaleja aktivoituvat ja pyrkivät mahdollisimman lähelle äänestäjiä.
    Olisi toivottavaa että kirkko olisi selvemmin perillä omasta luonteestaan ja että siltä löytyisi tarpeeksi rohkeutta ja rehellisyyttä tunnustaa, että se on ensisijaisesti kiinnostunut oman agendansa ajamisesta.

    • Kiitos kommentista. Minun nähdäkseni kirkossa ei ole epäselvyyttä sen keskeisimmästä tehtävästä, joka on sanoman välittäminen Jeesuksesta ja ihmisten syntien sovituksesta. Kirkolla ei ole mitään syytä tai tarvetta pitää sanomaansa piilossa. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että kirkko ei tee työtään ylhäältä käsin pyrkimyksenään vallata mitään yhteiskunnan osa-aluetta, kuten vaikkapa kansalaisjärjestöjen kenttää. Sen sijaan “uskottava” toiminta esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan osana tarkoittaa kirkon valmiutta oppia ja ymmärtää järjestökentän todellisuutta, jotta se voi kohdata ihmisiä ja toimia yhteistyössä. Kirkko on yksi yhteiskunnallinen toimija muiden joukossa.
      Esimerkkinä toimikoon vaikka erityisnuorisotyö, jossa moniammatillinen yhteistyö on erityisen tärkeää nuorten tukemiseksi. Tässä kunnat ja järjestöt tekevät seurakuntien kanssa yhteistyötä, ja ymmärrykseni mukaan osapuolet laajalti arvostavat toisiaan yhteistyökumppaneina. Väitän, että tässä tapauksessa seurakuntien nuorisotyöntekijät eivät tyrkytä oppia tai omaa agendaa vaan antavat tekojen puhua puolestaan.
      Toiminnan taustaideologia tuskin tekee auttamistyöstä sen parempaa tai huonompaa, vaan laatu ratkaisee; se, voidaanko ihmisiä auttaa.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.