Tämän vuoden alussa julkaistussa Opinnoista pappisuralle – Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset -julkaisu tarkastelee siirtymävaihetta teologian opinnoista pappisuralle. Julkaisu on samalla kirkon rahoittaman kolmivuotisen Maisterista papiksi -tutkimushankkeen loppuraportti. Tutkimushankkeessa on tarkasteltu teologian opiskelun ja kirkon työn nivelvaihetta, sitä vaihetta, jossa vaihtoehdot ovat pappiskandidaatin ja tuoreen papin näkökulmasta monella tapaa auki: haluanko ja pääsenkö kirkkoon töihin, ja toisaalta: haluanko jatkaa kirkon työssä?
Tutkimushankkeen julkaisu avaa eri tutkijoiden kirjoittamien artikkeleiden kautta nivelvaiheeseen liittyviä kipukohtia ja vahvuuksia. Tarkastelen tässä kirjoituksessa kolmea keskeistä tekijää, jotka tutkimushankeen perusteella nousevat tärkeiksi tekijöiksi siinä, mihin pappiskandidaatti nivelvaiheessa päätyy. Hyvin hoidettuina ne ovat seurakunnalle ja koko kirkolle kilpailuetu, mutta huonosti hoidettuina altistavat sille, että kirkon tehtäviä harkitseva tai ensimmäisiä vuosia kirkon työssä oleva päätyykin muihin tehtäviin. Artikkelissa käsiteltävät teemat koskevat papin tehtävien ohella todennäköisesti yhtä lailla myös muiden kirkon alojen opiskelijoita ja työelämään vasta siirtyneitä.
Harjoittelijat ja kesätyöntekijät
Ensimmäinen liittyy kysymykseen siitä, miten seurakunnissa otetaan vastaan harjoittelijat ja hoidetaan opintoihin kuuluvat harjoittelut ja opiskelijoiden kesätyöt. Parhaimmillaan harjoittelu antaa erittäin paljon. Nuoret papit kuvaavat työuran alussa opintoihin kuuluvan työharjoittelun olevan yksi keskeisimmistä ammatillisen osaamisen lähteistä. Opiskelijat puolestaan kuvaavat harjoittelujen ja muiden seurakuntaan liittyvien opintojen aikaisten työkokemusten olevan yksi keskeisimmistä tekijöistä ammatillisen suuntautumisen vahvistumisessa tai muutoksessa. Harjoittelukokemukset ovat vaikuttaneet sekä siihen, että aiemmin pappeudesta kiinnostumaton tai siitä epävarma onkin halunnut suuntautua papin työhön, että pappeuteen suuntautunut onkin päätynyt papin tehtävien sijasta muihin tehtäviin ja kokemukseen siitä, ettei haluakaan papiksi. Kokonaisuudessaan opintojen aikana ammatillisessa suuntautumisessa tapahtuu paljon liikettä. Suuntautuminen näyttäytyy notkeana ja joustavana, vain vähemmistö opiskelijoista on selkeän suoraviivaisesti suuntautunut pappeuteen tai johonkin muuhun tehtävään koko opintojen ajan.
Harjoittelujen kohdalla keskeisiksi nousevat kysymykset siitä, miten harjoittelijat otetaan vastaan ja miten heille annetaan osaamistasolle sopivia työtehtäviä ja tuetaan harjoittelun aikana. Kokemuksissa on iso kirjo. Osa opiskelijoista kertoo jääneensä liian yksin harjoittelussa – joko liian haastavien tai liian yksinkertaisten ja motivoimattomien työtehtävien kanssa – samalla kun toinen kokee saaneensa tukea enemmänkin kuin olisi osannut toivoa. Harjoittelukokemusten kautta yksilölle on myös saattanut selvitä, ettei hänestä olekaan papiksi. Myös tämä on tärkeä kokemus.
Monelta ammatilliselta turhautumiselta ja mahdollisesti koko työyhteisökin koskettavalta pahoinvoinnilta voidaan välttyä, jos papin tehtäviin soveltumaton tiedostaa oman soveltumattomuutensa ennen pappisvihkimystä. Toisaalta tällaisten kokemusten äärellä on tärkeä myös pysähtyä siihen, missä määrin soveltumattomuuden kokemus on tosiasiallisesti seurausta siitä, että yksilö on tähtäämässä vääriin tehtäviin vai missä määrin siitä, ettei ole saanut riittävää tukea ja kannustusta. Sen puute voi luoda mielikuvan, että minusta ei ole tähän, vaikka kyse olisi vain oikeanlaisen tuen ja kannustuksen puutteesta. Monen pappiskandidaatin itsetunto on heikko ja tutkimuksen perusteella erityisesti nuoret naiset kaipaavat kannustusta pappeuteen suuntautumisessa.
Työyhteisön hyvinvointi
Toinen tutkimuksessa vahvasti esiin nouseva tekijä on työyhteisöjen hyvinvointi ja johtajuus. Hyvinvoiva työyhteisö ja työyhteisöä tukeva johtajuus on tärkeä kilpailuetu seurakunnalle. Tutkimuksen perusteella nuoret papit kaipaavat johtajuudelta dynaamisuutta, oman työpanoksensa arvostusta, oikeudenmukaisuutta, ammattimaisuutta ja mahdollisuutta omalle työssä kehittymiselle.
Tutkimuksessa hyvän johtajuuden ja työyhteisön tärkeys nousee esiin ennen kaikkea käänteisten kokemusten kautta. Pettymys johtajuuteen ja työyhteisön ongelmat ovat yksi keskeisimmistä syistä, miksi papin tehtävissä oleva haluaakin muihin tehtäviin. Toinen keskeinen tekijä on työn kuormittavuus ja siinä erityisesti papin työaikaan liittyvät tekijät ja henkilökohtaisen elämän ja työn yhteensovittamisen vaikeudet. Osa niistäkin on johtajuuskysymyksiä ja ainakin osin helpotettavissa mielekkäällä ja tasapuolisella työnjaolla ja halulla kuunnella työntekijöiden toiveita ja haasteita. Johtajan ja työyhteisön tuki ja kannustus onkin myös tärkeä työssä uupumista ehkäisevä tekijä.
Rekrytointi
Kolmas tärkeä opintojen ja työelämän siirtymisen nivelvaihetta suuntaava tekijä on se, miten seurakunnissa hoidetaan rekrytoinnit. Rekrytoinnit ovat seurakuntien käyntikortti ulospäin. Se, miten rekrytoinnit hoidetaan, luo samalla kuvan siitä, millainen seurakunta voisi olla paikkana olla töissä. Hyvin hoidettu rekrytointi luo kuvan yhteisöstä, jossa voisi olla hyvä myös työskennellä. Vaikkei yksilö tulisikaan valituksi hakemaansa tehtävään – tällä kertaa – rekrytointikokemuksella on merkitystä siihen, haluaako yksilö mahdollisesti myöhemmin hakea samaan seurakuntaan tai ylipäätään seurakuntaan töihin. Sitä, miten rekrytoinnit hoidetaan, koskee myös vanha viisaus: ”Hyvä kello kauas kuuluu, paha kello kauemmas.” Sana huonosti hoidetuista rekrytoinneista kuuluu kauas.
Hyvin hoidetuissa rekrytoinneissa on kyse sekä siitä, että ne tehdään sekä ammattitaidolla ja läpinäkyvästi, että ystävällisesti ja kohteliaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei esimerkiksi synny kokemusta syrjinnästä ja väärin perustein tehdyistä valinnoista, vaan myös siitä, että pappiskandidaatille vastataan yhteydenottopyyntöihin, osoitetaan kiinnostusta ja ollaan vuorovaikutteisia. Tutkimuksen perusteella seurakunnilla olisi mahdollisuuksia olla rekrytoinnissa nykyistä aktiivisempia ja tiedostaa vahvemmin se, että uuden työntekijän rekrytointi on samalla seurakunnalle myös valinta seurakunnan tulevaisuudesta ja sen suunnasta.
Entä mitä kirkko ja seurakunnat sitten odottavat pappiskandidaatilta? Tutkimuksessa tarkasteltiin sekä piispojen, kirkkoherrojen että kirkon dokumenteista nousevia odotuksia pappiskandidaatteja kohtaan. Kutsumus on tärkeää, muttei yksistään riittävää. Tärkeää on myös sekä papin ammattiin liittyvä erityinen osaaminen että yleiset ammatilliset valmiudet ja työelämätaidot. Yleisistä työelämätaidoista erityisen tärkeitä on vuorovaikutustaidot ja taito kohdata ihmisiä. Siihen kuuluu kyky läsnäoloon, herkkyys ja valmius kulkea ihmisten rinnalla. Pappiskandidaattien seurakuntaelämän tuntemuksen ohentumisen myötä sitoutumiselle kirkkoon ja sen uskoon annetaan arvoa entistä enemmän. Sitoutumista kirkon arvoihin ja tavoitteisiin ja rohkeutta elää kristittyinä arvostetaan. Samalla tärkeänä pidetään kykyä soveltaa osaamista, paineensietokykyä ja tunnetaitoja. Samalla näkemyksissä korostuu armollisuus. Tavallisuus on riittävää. Erilaiset papin esikuvallisuuteen tai moraaliseen käyttäytymiseen liittyvät odotukset ovat eri tahoilla vähentyneet. Sen sijaan keskiöön nousee ihmisiä arvostava kohtaaminen ja palvelijan asenne. Olennaista, ettei virassa olla toteuttamassa itseään, vaan palvelemassa seurakuntaa.
Kati Tervo-Niemelä
Käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto