Kuvien käyttö ja teologia luterilaisuudessa ja ekumeenisesti

Kuvilla ja visuaalisuudella on nykyään viestinnässä varsin keskeinen rooli. Tämä on vaikuttanut myös siihen, miten kirkollisessa viestinnässä käytetään kuvia vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Luterilaisessa kirkossa kuvia on toki jo vanhastaan käytetty pedagogisesti raamatunkertomusten kuvituksena niin alttaritauluissa, kotien huoneentauluissa kuin erityisesti kuvaraamatuissa. Muutama vuosikymmenen sitten lapsuuttaan eläneille tuli myös luterilaisissa perheissä tutuksi Ikuisia kertomuksia -kirjasarja esimerkkinä luovasta kuvan ja tekstin käytöstä havainnollistamisessa.

Kuten teksti ja kieli, myös kuvat ovat aikaansa sidottuja. Niinpä esimerkiksi monessa kirkossa alttaritaulu saattaa nykykatsojasta vaikuttaa vanhentuneelta, etenkin jos kuvaan ei ole muodostunut vuosikymmenten kuluessa tunnesidettä. 1900-luvun alkupuolen kulttuurivaikuttaja professori ja piispa Eino Sormunen pitikin parempana krusifiksiä, veistettyä ristiinnaulitun kuvaa, kuin taiteellisesti ehkä vähäarvoiseksi nähtyä maalausta. Asia erikseen sitten ovat sakraalitaiteessakin klassikot, jotka kestävät aikaa ja puhuttelevat yhä uusia katsojia – paitsi taiteellisesti myös hengellisesti.

Viime aikoina on kotoisen ortodoksisen perinteen innoittamana ja samalla ehkä Ruotsin mallia seuraten myös luterilaisiin kirkkoihimme ilmestynyt jonkin verran ikoneja. Esimerkiksi Andrei Rublevin Pyhä Kolminaisuus on tunnettu sekä Kristus Voittaja -ikoni, samoin neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävät eri ikonit. Myös joissakin luterilaisissa alttaritauluissa on samoja piirteitä kuin ikoneissa – etenkin länsivaikutteisissa sellaisissa. Niinpä Jeesuksella saattaa olla sädekehä esimerkiksi kuvattaessa häntä kirkastusvuorella. Vaikka pitkäperjantain sanotaan korostuvan luterilaisuudessa, alttaritauluissa on monia muitakin aiheita kuin Jeesus ristillä. Oma lukunsa ovat modernin ajan aiheet, jotka ovat symbolistisia tai abstrakteja ja korostavat taiteen autonomisuutta sekä taiteilijan omaa näkemystä. Abstraktin taiteen kohdalla kohdataan myös kysymys siitä, mitä sukua ei-esittävä taide on kristillisen kirkon eri vaiheissa esiintyneen kuvainraaston ajatusmaailmalle.

Esittävän kirkollisen kuvataiteen teologinen perusta luotiin Nikean II kirkolliskokouksessa 787 tehdyllä päätöksellä sallia kuvat ja esittää ne myönteisessä mielessä Kristuksen ihmiseksitulon perusteella. Kuvakielto ei enää vanhaan tapaan koskenut kristittyjä Jeesuksen tultua ihmiseksi. Kansainvälinen luterilais-ortodoksinen teologinen dialogi totesi tähän liittyen vuonna 1993: ”Ekumeeniset kirkolliskokoukset säilyttävät jakamattoman kirkon opetuksen kokonaisuuden pelastuksesta… Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous, Nikean toinen kirkolliskokous 787, joka hylkäsi ikonoklasmin ja palautti ikonien kunnioittamisen kirkoissa, ei ollut osa reformaation vastaanottamaa traditiota. Luterilaiset kuitenkin hylkäsivät kuvainraaston 1500-luvulla ja vahvistivat erottelun kolmiyhteiselle Jumalalle kuuluvan palvonnan ja muiden kunnioittamisen muotojen välillä (CA 21). Historiallisen tutkimuksen kautta tämä kirkolliskokous on tullut tutummaksi… luterilaiset ja ortodoksit ovat yhtä mieltä, että Nikean toinen kirkolliskokous vahvistaa aiempien kirkolliskokousten kristologisen opetuksen ja edistäessään kuvien (ikonit) roolia uskovien elämässä vahvistaa Jumalan ikuisen Sanan inkarnaation todellisuuden…”

Luther-tutkimuksessa on teologisesti vahvistettu niin lähetysteologiassa kuin ekumeniassa keskeistä Jumalan ilmoituksen kokonaisvaltaisuuden merkitystä kirkollisessa julistuksessa ja kirkkotaiteessa. Esimerkiksi Tuomo Mannermaa totesi Lutherin ajatelleen, että sana on kuva ja kuva on sana. Kuten Raamatun sanoja mietiskellessä niiden sanoma tulee läsnäolevaksi sydämeen, sama tapahtuu usein myös raamatullista tapahtumaa, Kolminaisuutta, Kristusta tai kristillisen sanoman ilmenemistä esittävää kuvaa mietiskellessä. Kokonaisvaltaisuuden ajatus tekee sanomasta puhuttelevaa eri aisteille ja kantaa arkeen. Niinpä myös aiemmin kuvat hylänneessä reformoidussa perinteessä on paikoin otettu maltillisesti käyttöön kuvia palvelemaan viestin välittymistä. Jos kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, sen mahdollisuuksia on syytä hyödyntää, etenkin, jos sanallinen esitys on syystä tai toisesta vaikeaa. Kuva voi puhua tiiviisti, oli kyseessä sitten esittävä kuva tai kielikuva.

Yksi yhteinen keskeneräinen ekumeeninen tehtävä onkin hahmottaa kuvien tarjoamia mahdollisuuksia viestin välittämisessä sekä kristillisen sanoman eri puolien valottamisessa. Eroja on siinä, miten vahvasti pyhän läsnäolo kuvassa tulkitaan. Katse historiaan ja eri paikkoihin osoittaa myös, että yhtäläisistä piirteistä huolimatta erilaiset kuvat ovat puhutelleet eri aikoina. Tarvitaan ihmiseksitulon, ristin ja ylösnousemuksen sanoman pitämistä yhdessä. Näin viestitään niin lähelle tulemisesta ja ihmisyyden jakamisesta kuin rakastavasta läsnäolosta kärsimyksessä sekä toivosta, joka on kuolemaa väkevämpi. Tuore analyysi ekumeenisesta kuvateologisesta keskustelusta on Timi Korhosen väitöskirja Crucified and Glorified Art (2022) keskeisten luterilaisten ja ortodoksisten nykyteologien tähän liittyvistä ajatuksista. Timin haastattelun aiheesta voit lukea täältä.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, Kirkkohallitus

2.11.22

Kuka sinua kuuntelee?

Kirkon työntekijöinä olemme monesti puhumisen ammattilaisia. Joskus olisi hyvä pysähtyä miettimään, olemmeko me myös kuuntelemisen ja kuulemisen ammattilaisia. Miten kohtaan työtovereita ja muita ihmisiä? Puhunko toisen puheen päälle? Muistanko mitä minulle on kerrottu? Ohitanko toisen ilmeet, eleet ja äänensävyt? Millainen kuuntelija oikeastaan olen?

Kuulen, mutta en kuuntele

Kuuleminen ei ole sama asia kuin kuunteleminen. Kuuntelijana minun on oltava vastaanottavainen, mutta ei vain itse viestille. Minun on tulkittava eleet, tunteet ja kaikki muu viestiin mahdollisesti sisältyvä tieto. Joskus on jokapäiväisissä rutiineissa vaikeaa ylläpitää aktiivista keskustelua jokaisen kanssa.

Hyvä kuuntelija

Hyvä kuuntelija keskittyy hetkeen ja toiseen ihmiseen. Hän on kiinnostunut siitä, mitä toisella on sanottavanaan eikä kiirehdi keskeyttämään puhetta omilla näkemyksillään. Hyvä kuuntelija myös ymmärtää, mitä hänelle sanotaan.

Hyvä kuuntelija parantaa työhyvinvointia

Yksi ihmisen tärkeimpiä vuorovaikutustaitoja on taito kuunnella. Kuunteleminen auttaa luomaan ja ylläpitämään toimivia ihmissuhteita, ja sillä on vaikutusta myös työyhteisöjen hyvinvointiin ja tuloksellisuuteen. Hyvä kuuntelutaito on tärkeä asia jokaisessa työyhteisössä – oli kyse sitten esihenkilön ja alaisen tai kollegojen välisestä vuorovaikutussuhteesta. Filosofi Jean-Paul Sartre sanoi, että kyvyttömyys kommunikoida, kuten myös kuuntelematta jättäminen, ovat kaiken väkivallan lähde. 

”Kuuntele enemmän kuin puhut. Kukaan ei ole oppinut mitään kuuntelemalla itsensä puhuvan.”

-Richard Branson-

Kaikilla ei ole kuuntelijaa

Yksinäisyys on Suomessa hyvin yleistä. Jo ennen koronaa joka viides suomalainen koki yksinäisyyttä ajoittain ja joka kymmenes jatkuvasti. Se on paljon, yhteensä 500 000 ihmistä. Kyse on yksinäisyydestä, joka ei ole oma valinta.

Kirkon keskusteluapu kuuntelee niitä, joilla ei ole kuuntelijaa ja niitä, jotka haluavat anonyymeinä tulla kuulluiksi. Yhteydenottoyrityksiä tuli viime vuonna 103 096, joista palvelun aukioloaikoina 55 119. Käytyjä puhelinkeskusteluja oli 44 836. Melkoinen määrä yksinäisyyden lievittämistä. Lisäksi Palvelevassa Chatissä käytiin yli 5 000 keskustelua.

Kirkon keskusteluapu on vaativa vapaaehtoistehtävä. Tehtävään koulutetut päivystäjät puhuivat viime vuonna yhteensä 13 272 tuntia eli 553 vuorokautta. Yhden soittajan kommentti puhelun päätteeksi: ”On kuin joku olisi hellästi puhaltanut kipeään haavaan”.

Minna Kotajärvi
koordinaattori, Kirkon keskusteluapu
Järvenpään, Nurmijärven, Hyvinkään, Mäntsälän, Riihimäen, Hausjärven ja Lopen seurakunnat

https://evl.fi/kirkonkeskusteluapu

26.10.22

Onnistumisen kokemus – vetovoimatekijä kirkon työhön

Tänä syksynä puheluissa, sähköposteissa ja kokouksissa on ryöpsähtänyt esiin yksi huoli ja onneksi myös yksi ratkaisu. Huoli siitä, että seurakuntien erilaisista työtehtävistä kiinnostuneiden opiskelijoiden tai vastavalmistuneiden määrä on lyhyessä ajassa suorastaan romahtanut. Se näkyy monin tavoin. Esimerkiksi hakijamäärissä seurakuntien eri alojen virkoihin tai tehtäviin. Tai hakijamäärissä tutkintoihin, joissa voidaan hankkia kirkon tutkintopäätöksissä edellytettävä kelpoisuus.

Ratkaisun avaimena onnistumisen kokemus

Ratkaisuksi nousee arkinen ja tuttu asia: opiskelijan, nuoren tai aikuisen, onnistumisen kokemus. Esimerkiksi TET-harjoittelu työelämässä oppimisen jaksoilla, kesätyöpaikassa, työkokeilujaksolla. Tai jo valmistuneen kokemus huolella hoidetusta rekrytointiprosessista ja onnistumisen kokemuksesta ensimmäisessä työpaikassa.

Onnistumisen kokemus kantaa, jos yllättää itsensä ja toiset osaamisellaan. Onnistumisen kokemus syvenee ja osaamisen merkitys vahvistuu ammattitaitoisella perehdytyksellä ja ohjauksella, jota koko työyhteisö toteuttaa.

Opiskelijat ja vastavalmistuneet korostavat palautteissaan sitä, että työelämäjaksoilla on olennaisen tärkeää tehdä työtehtäviä, jotka ovat tutkinnon tasoa vastaavia ”oikeita töitä”. Tärkeää on, että ne ovat riittävän vaativia, jotta osaaminen kehittyy. He odottavat myös, että seurakunta seuraa aikaansa ja toimii eri ammattialojen ajantasaisen tiedon, menetelmien ja termistön pohjalta.

Osaamisidentiteetti

Huoli ja sen ratkaisu kiteytyvät osaamiseen. Jos osaaminen vahvistuu, se tukee osaamisidentiteetin syntyä. Aiemmin tavoiteltiin ammatti-identiteettiä tai ammatillista identiteettiä. Nyt osaamisidentiteettiä, joka sisältää nuo kaksi edellistä.

Työelämäjaksolla oleva opiskelija tai vastavalmistunut ensimmäiseen työpaikkaansa tuleva työntekijä on tottunut osaamisajatteluun. Opiskelijalla on työelämäjaksolleen ja koko opiskelulleen osaamistavoitteet. Tai vastavalmistunut odottaa kehityskeskustelussa mahdollisuutta suhteuttaa omaa osaamistaan viran tai tehtävän sisältöön ja mahdollisuutta osaamisen kehittymiseen.

Opiskeluajan työelämäjaksoilta tai kesätyöpaikoista karttuu kokemusta useasta työyhteisöstä. Jos seurakunnassa törmää työkulttuuriin, jossa osaamiselle ja sen kehittämiselle ei anneta samaa arvoa kuin muissa opiskeluajan työelämäjaksojen työpaikoissa, kokemus voi olla luotaantyöntävä ja heikentää seurakunnan vetovoimaa tulevana työpaikkana.

Seurakuntien työn vetovoima perustuu ikiaikaiseen ammattieettiseen vastuuseen, jossa työyhteisö on avoin, kutsuu ja ohjaa uusia tulevia kollegoita. Se vaatii resurssointia, mutta ilman tätä koko kirkon hyväksi tehtävää työtä, seurakunnassa ei tulevaisuudessa ole riittävästi ammattitaitoisia ja tehtävän vaatimusten mukaisesti koulutettuja tekijöitä. Eri-ikäisten kansalaisten, seurakuntalaisten sekä lasten ja nuorten huoltajien vaatimukset seurakuntien henkilöstön osaamiselle eivät tulevaisuudessa vähene, vaan ne kasvavat samansuuntaisesti kuin vaatimukset muidenkin yhteiskunnan organisaatioiden henkilöstön osaamiselle.

Osaamista arvostava seurakunta

Alussa kuvaamani huoli on vakava ja koskee kattavasti koko kirkkoa. Ratkaisu on tuttu, mutta edellyttää tahtotilaa ja valintoja. Ajattelen, että kirkolla ja seurakunnilla työyhteisöinä on arvojemme pohjalta erinomainen mahdollisuus tukea osaamisidentiteettiä eli jokaista oppijaa tai vastavalmistunutta omana itsenään ja osana työ- ja seurakuntayhteisöä. Ja kunnioittaa häntä ja hänen osaamistaan mielekkäillä, riittävän vaativilla ja monipuolisilla työtehtävillä sekä asiantuntevalla ohjauksella, palautteella ja arvioinnilla.

Veto- ja pitovoima kirkon työhön on paljolti kiinni opiskeluaikana tehtävistä valinnoista ja mielikuvista. Mutta – se alkaa kiinnostavista ja ikäkaudelle sopivista tehtävistä seurakunnassa jo lapsuudessa ja nuoruudessa, mielekkäistä ja moderneista vastuutehtävistä nuoruudessa ja aikuisena. Tai onnistuneesta rekrytointiprosessista merkityksellisiin tehtäviin joko seurakuntalaisena tai työntekijänä.

Lähtökohtana on mielikuva yhdenvertaisesta ja saavutettavasta seurakunnasta, joka elää ja toimii ihmisten kanssa ja puolesta.

Marja Pesonen
Asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

19.10.22

Kuka kuuluu joukkoon?

Seurakuntavaalien vaalikone julkaistiin jälleen vaalien alla. Se kysyi ehdokkailta tiukkojakin kysymyksiä, joiden edessä ehdokas saattoi joutua epämukavuusalueelle ja tekemään ajatteluunsa ärsyttäviä yksinkertaistuksiakin. Vaalikoneen tehtävä on osoittaa eroja ehdokkaiden ajattelussa ja auttaa näin äänestäjää löytämään itselleen mahdollisimman sopiva ehdokas.

Kun vaalit on käyty ja vaalikone sammutettu, alkaa yhteinen työ. Strategisen viestinnän tekijä puhuu kirkon sisäisten eroavaisuuksien sijaan taas moniäänisestä kirkosta. Vaalien jälkeen samaan seurakuntaan mahtuu – toivottavasti – eri tavalla ajattelevia, joita yhdistää usko Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Muiden yhteiskuntamme organisaatioiden lailla myös kirkko – ja seurakunta – tekee strategista viestintää missionsa toteuttamiseksi ja toimintaedellytystensä turvaamiseksi. Mutta millaisin viestein seurakunta – tai kirkko – toteuttaa missiotansa ja keskustelee toimintaympäristössään? Millainen ääni tässä kirkon moniäänisyydessä saa vallan vai saako mikään, jos ääniä on liikaa?

Kirkon viestintäohjelma muistuttaa, että tavoitteena on käydä rakentavaa ja kunnioittavaa vuoropuhelua ja keskittyä siihen, mikä kirkon eri toimijoita yhdistää. ”Kirkolla on yksi ydinsanoma, mutta monta tapaa ilmaista sitä”, sanoo viestintäohjelma. ”Sanoman leviämisen kannalta on hyvä, jos sanomaa viedään eteenpäin monin painotuksin ja erilaisin tyylein.” Aamen.

Mukaan ottavaa viestintää

Viestintäohjelmaa kannattaa lukea vähän pidemmällekin. Se nimittäin jatkaa moniäänisyyden pohtimista ja antaa vastauksen mm. professori Marja Jylhän Kotimaan kolumnissa 10.10.2022 esittämään kysymykseen. Jylhä kirjoitti:

”— haluan mieluummin kuulua joukkoon, jota kysymys Jumalasta ja armosta kiinnostaa, kuin siihen joukkoon, joka pitää tuollaisia asioita höperöinä. Mietin Jumalan puhetta Moosekselle: ’Minä olen se mikä olen’, ja Miikalle: ’Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.’ Riittääkö tämä? Olenko kunnollinen ja täysivaltainen kirkon jäsen näillä mietteillä?”

Marja Jylhä siis kysyy, kuuluuko hän joukkoon. Kuuluuko joukkoon.

Tuo kysymys pysäyttää minut. Miksi ihmisen pitää kysyä, riittääkö hän kirkolle?

Ajattelen, että tässä meillä on huikea mahdollisuus: viestiä ihmiselle, että sinä kuulut joukkoon. Sisältöstrategioita miettiessä, äänensävyjä etsiessä, somessa dialogia käydessämme meidän on mahdollista suunnitella ja tehdä sellaista viestintää, että ihminen kokee kuuluvansa joukkoon.

Viestintäohjelma toteaa, että kirkollisen viestinnän tavoitteena on ”avartaa kristillisen identiteetin käsitettä niin, ettei ihmisen tarvitse epäillä, onko hän riittävän kristitty, jotta hän kuuluu joukkoon”. Viestintäohjelma siis kannustaa meitä tukemaan viestinnällä monimuotoista kristityn identiteettiä ja tiedostamaan, että on monta tapaa olla seurakuntalainen ja kristitty.

Kirkon pitkässä historiassa on toki valtaa käytetty juuri toisinpäin: kertomaan ihmiselle, miksi hän ei kuulu joukkoon, miksi hän on vääränlainen, miksi hän ei riitä. Se aika on toivottavasti ohitse.

Viestintäohjelma antaa myös muutaman käytännön vinkin, miten mukaan ottavan viestinnän voi aloittaa:

”Viestimme vastaanottajaa ja kanssaviestijää kuunnellen ja osallistaen. Hyödynnämme palvelumuotoilun, käyttäjälähtöisen suunnittelun keinoja. Annamme seurakuntalaisen äänelle tilaa viestinnässä.”

Mitä muita keinoja sinä olet löytänyt? Jaa hyvät esimerkit kanssamme.

Eeva-Kaisa (Eevu) Heikura
vt. viestintäjohtaja, Kirkon viestintä

(Teksti on ajankohtaistettu versio Seinäjoen Viestintäpäivien 8.9.2022 avauspuheenvuorosta.)

13.10.22

Edessä loistava tulevaisuus

Kävin hiljattain taustakeskustelun marraskuussa järjestettävän Johtamisfoorumin tiimoilta. Osallistun keskusteluun, jonka otsikoksi on annettu ”Johtamisen unelmat ja todellisuus – johtaminen korona-ajan jälkeen”. Otsikko innostaa pohtimaan monenlaisia kysymyksiä, kuten eivätkö unelmat voi olla myös todellisuutta? Tai onko johtaminen todella muuttunut koronan myötä?

Kysymyksiä on usein helppo esittää, mutta vastausten löytäminen on aina haastavampaa. Päivien lyhentyessä ja toinen toistaan huonompien uutisten ympäröidessä meitä ei monen mieleen mahdu enää unelmointi tai haaveilu. Mutta ehkä juuri nyt onkin se hetki, jolloin pitää unelmoida ja isosti. Kyllä ihmisellä pitää ja saa olla haaveita, olivatpa ajat kuinka ankarat tahansa.

Jos ei ole haaveita tai unelmia, puuttuu (työ-)elämästä terveellinen kilvoittelu ja mahdollisuus itsensä ylittämiseen. Jos pystyy hetkeksi irrottautumaan arjen haasteista ja katsoo omaa työyhteisöään hiukan kauempaa, huomaa ehkä, kuinka hienosti selvittiin ja opittiin uutta osin taakse jääneen koronan aikana. Kaiken tekemisen uudelleen organisointi ja järjestäminen, digitaitojen nopea petraaminen, etätöihin sopeutuminen jne. ovat esimerkkejä siitä, kuinka kyvykkäitä olemme tilanteen niin vaatiessa.

Hallinta ja luottamus tukevat työhyvinvointia

Työelämässä suuri harppaus tehtiin tietotekniikan etäyhteyksien käyttöönotossa. Samalla etätyön määrä, ensi pakotetusti ja sen jälkeen opittuna työskentelymuotona, nousi aivan uudelle tasolle määrällisesti.

Määrä ei kuitenkaan automaattisesti korvaa laatua. Etätyön hyvät puolet tunnettiin jo ennen koronaa. Eri asia on, kuinka myönteisesti etätyöhön suhtauduttiin ja kuinka laajasti sitä sallittiin. Useat tutkimukset jo vuosien ajan ovat yhdistäneet koetun työhyvinvoinnin yksilön hallinnantunteeseen oman työnsä tekemisen suhteen samoin kuin luottamuksen ilmapiiriin työpaikalla. Hallinta ja luottamus tukevat työhyvinvointia kaikessa tekemisessämme.

Kaikki edellä kerrottu puoltaa etätöiden tekemisen mahdollistamista, mutta samaan aikaan on syytä kysyä, miten työyhteisön keskinäinen luottamus rakentuu, ja miten koko organisaation hallinnan tunne vahvistuu, jos työskennellään laajasti etänä?

Olemme tietotyössä vasta sellaisen polun alussa, joka ottaa haltuun teknologian kehityksen mahdollisuudet työn tekemisen eri muodoissa. Ja on monia eri tapoja saada työyhteisö toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tärkeintä on, että asiat mietitään yhdessä ja ollaan valmiita kokeilemaan eri muotoja, jotta paras tekemisen meininki saavutetaan. Lopulta päätös siitä, että missä kukin meistä työtään tekee, on aina työnantajalla. Etä- tai hybridityö ei ole subjektiivinen oikeus, josta voi vain ilmoittaa, ettei enää fyysisesti palaa työpaikalle. Vain korona pakotti meidät jäämään kotiin. Yli puolet suomalaisten tekemästä työstä koronan aikanakin oli sellaista, jota ei voinut lainkaan hoitaa muutoin kuin fyysisesti paikan päällä ollen.

Unelmien johtaminen taitaa olla nykykielellä mission yhteistä tavoittelua ja todellisuus kaiketi edellyttää, että jaamme yhteisen tilannekuvan siitä, missä olemme ja millaisista lähtökohdista ponnistelemme kohti unelmaa.

Tulevaisuuden työelämän loisto perustuu meihin ihmisiin ja siihen, kuinka paljon pystymme toinen toisiimme luottamaan ja toinen toistamme tukemaan.

Anna Kaarina Piepponen
Kirkon työmarkkinajohtaja

3.10.22

Kaksi ihmistä kulkee metsässä. Aurinko paistaa puiden välistä.

Jokainen tuntee itsensä joskus yksinäiseksi

Kaksi lasta kulkee metsässä pitkospuilla. Aurinko paistaa puiden välistä. — Kuva: Karoliina Kärkkäinen

Työssäni Kirkon keskusteluavussa ja aikaisemmin vanhusten parissa olen tutustunut yksinäisyyteen. Olen oppinut jotain sen monipuolisuudesta, haastavuudesta ja tuskasta, jota se voi ihmisen elämään aiheuttaa. Kenties työni pysäyttävimpiä hetkiä, on ollut tavata vanhus, joka kertoi juttelevansa viherkasveille, jotta ei unohtaisi miten toisen ihmisen kanssa keskustellaan.

Yksinäisyys ilmiönä

Yksinäisyys on ilmiönä monitasoinen. Yksinäisyys on tunne, joka kuuluu elämän vaiheisiin jokaisella. Yksinäisyys on yksityinen kokemus ja omakohtaista, ei-toivottua yksin olemista. Kokemuksena se on henkilökohtainen, ja sitä ei voi kukaan ulkopuolinen määrittää. Yksinäisyys on tunneperäinen reaktio tyydyttämättömään sosiaalisen kontaktin tarpeeseen. Yksinäisyydestä ei oma-aloitteisesti mielellään puhuta, sillä se koetaan helposti yksityisasiana.

Sosiaalinen verkosto ja yksinäisyys

Ihmisellä saattaa olla hyvä sosiaalinen verkosto, mutta siitä huolimatta tuntee itsensä yksinäiseksi. Toisaalta on ihmisiä, joilla on heikko sosiaalinen verkosto, mutta joita yksinäisyys ei vaivaa. Sosiaalisen verkoston laajuus ei ennusta yksinäisyyttä, vaan keskeistä on se, tyydyttävätkö yksilön sosiaaliset suhteet hänen yhteenkuuluvuuden tarpeensa ja kokeeko hän sosiaalisen ympäristönsä merkitykselliseksi.

Yksinäisyyteen liittyvät tunteet

Yksinäisyys leimaa, luo epäonnistumisen tunnetta ja häpeää. Yksinäisyyteen liittyy tarkoituksettomuuden ja alemmuuden tunteita, ikävystymistä, itseluottamuksen menetystä ja syrjäytymisen kokemusta. Yksinäisyys tuntuu ahdistavalta ja pahalta, omasta epäonnistumisesta johtuvalta häpeältä ja siltä, että itsellä ei ole merkitystä. Yksinäisyys on subjektiivista, ja sen vuoksi joku voi kokea valtavaa yksinäisyyttä yhteisössä, jossa kukaan muu ei tunne itseään yksinäiseksi.

Yksinäisyys ja terveys

Yksinäisyys on pitkittyessään elimistölle kuluttava stressitila ja heikentää koettua hyvinvointia. Sen on todettu olevan yhteydessä fyysiseen sairastavuuteen. Yksinäisyyden pitkittyessä tulee mukaan vaikeampia psykososiaalisia ongelmia, kuten pelkoja, masennusta, psykoottisuutta ja itsetuhoisuuttaa. Yksinäisyys voi lisätä sairastuvuutta, masentuneisuutta, aloitekyvyttömyyttä, tulevaisuuden pelkoa, eristäytymistä kotiin, sosiaalisia pelkoja ja päihteiden käyttöä.

Tilanteiden tulkinta

Yksinäiset ja ei-yksinäiset tulkitsevat sosiaalisia tilanteita eri tavoin. Yksinäiset kokevat sosiaalisen ympäristön uhkaavana useammin kuin ei-yksinäiset. Yksinäiset myös tulkitsevat sosiaaliset tilanteet useammin riskipitoisina, mikä johtaa erilaiseen käyttäytymiseen sosiaalisissa tilanteissa. Se vaikeuttaa yhteyden muodostumista muihin ihmisiin. Pelko estää juuri sen, mikä voisi saada pelon hälvenemään: ihmiskontaktit.

Emotionaalinen yksinäisyys

Emotionaalisesti yksinäiseltä puuttuu aidosti läheinen ihmissuhde. Emotionaalisen yksinäisyyden syyt voivat olla syvällä ihmisen elämässä. Merkityksellisten ja luottamuksellisten ihmissuhteiden puuttuminen johtaa emotionaaliseen yksinäisyyteen. Emotionaaliseen yksinäisyyteen liittyy pidemmän päälle haitallisia asioita, kuten voimakkaita levottomuuden ja ahdistuksen tunteita. Sillä voi olla yhteyttä mielenterveydellisiin ongelmiin. Emotionaalista yksinäisyyttä voi kokea myös läheisissä ihmissuhteissa.

Sosiaalinen yksinäisyys

Sosiaalinen yksinäisyys syntyy, kun ihmisellä ei ole hyvin toimivia ja sosiaaliset tarpeet täyttäviä verkostoja. Ihminen kokee itsensä poissuljetuksi ja ulkopuoliseksi. Sosiaalinen yksinäisyys on sosiaalisen integraation puutetta ja siihen liittyy toive päästä osaksi yhteisöä.

Tilapäinen yksinäisyys

Tilapäinen yksinäisyys tarkoittaa ohimeneviä yksinäisyyden kokemuksia. Nämä ovat kaikista yleisimpiä yksinäisyyden kokemuksia. Tämän kaltainen yksinäisyys liittyy erilaisiin muutoksiin ja kriiseihin, kuten sairastumiseen, leskeytymiseen tai työpaikan menetykseen. Monasti muutokseen sopeudutaan ajan myötä hyväksymällä tapahtuma tai toimimalla siten, että menetys tulee korvattua.

Tilapäisestä yksinäisyydestä voi muodostua elämän pituinen ahdistava olotila. Yksinäisyyden jatkuttua pitkään se muuttaa ihmisen omasta toiminnastaan ja onnistumisistaan tekemiä tulkintoja itseään suojelevista tuhoaviksi, vahvistaa kielteisiä ja heikentää myönteisiä tunteita. Tilapäinen yksinäisyys on intensiivisempää kuin krooninen yksinäisyys, koska se johtuu elämänmuutoksesta ja sisältää kokemuksen menetyksestä. Sen takana on jokin tietty tapahtuma. Sen yli voi päästä etsimällä uusia ihmisiä elämäänsä. Toisinaan menetyksen kokemus voi olla niin voimakas, että uusien ihmissuhteiden luominen on käytännössä mahdotonta.

Krooninen yksinäisyys

Krooninen yksinäisyys näyttää olevan sisäsyntyistä, koska ulkoisilla tekijöillä on niin vähän vaikutusta siihen. Pitkittynyt yksinäisyys muuttaa ihmisen käsitystä itsestään. Se mikä on ollut mukavaa, muuttuu epäilyksi, epäily peloksi ja pelko itseä suojaavaksi tulkinnaksi. Tulkinta muuttuu ennen pitkää välttelyksi ja välttely itseä eristäväksi tavaksi toimia. Tulkinnat yksinäisyyden syistä kääntyvät itseä vastaan: minussa on jokin vika, olen epäonnistunut. Yksinäisyyden kehä ylläpitää ja vahvistaa yksinäisyyttä. Siitä muodostuu kehäpäätelmä, jossa yksinäisyyteen ei ole olemassa ulospääsyä.

Yksinäisyyden lievittäminen Kirkon keskusteluavussa

Yksinäisyydestä on mahdollista päästä irti. Tärkeää olisi keskittyä niihin pieniin askeleisiin, ajatuksiin ja onnistumisiin, joita arjesta on löydettävissä. Kirkon keskusteluavussa pyrimme saamaan ihmiseen huomaamaan nämä askeleet ja sitä kautta saamaan elämäänsä toivoa. Toivon löytyminen on hyvin keskeistä sielunhoidossa ja meidän toiminnassamme.

Riitta Räsänen
Kirkon keskusteluavun toiminnanjohtaja
Kirkko Turussa ja Kaarinassa
(kuva: Timo Jakonen)

Kirkon keskusteluapu

26.09.22

Ystävyyden liitto

Turussa järjestettiin 6.9.–8.9.2022 Pohjoismainen kirkon kehitysvammaistyön konferenssi. Tilaisuus kokosi Turun kristilliselle opistolle vajaa neljäkymmentä saavutettavuuden ja vammaisuuden saralla työskentelevää kirkon työntekijää Suomesta, Ruotsista, Tanskasta, Norjasta ja ensimmäistä kertaa saavutettavuuden merkeissä Grönlannista ja Färsaarilta.

Päivien aikana esiteltiin ja jaettiin eri maissa olevia käytäntöjä, käytiin syvällisiä teologisia keskusteluja vammaisuuteen liittyen, pidettiin jumalanpalveluksia ja kuultiin asiantuntijapuheenvuoroja.

Päivien pääluennoitsija oli teologian tohtori Carolin Ahlvik-Harju. Ahvlik-Harju luennoi ystävyyden teologisesta merkityksestä ja peilasi sitä vammaisten kanssa yhdessä toimimiseen yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumiseksi. Ahlvik-Harju toteaa, että oppimisessa rakastamaan ja ystävystymään erilaisen ihmisten kanssa, ei ole kyse hyvien tekojen tekemisestä niille, joilla on erityistarpeita. Oppia rakastamaan ja ystävystymään erilaisten ihmisten kanssa vaatii oivalluksen, että me kaikki ihmiset olemme rikkinäisiä, haavoittuvia ja tarvitsemme toisiamme.

Usein yleisessä keskustelussa toimintarajoitteisilla henkilöillä ajatellaan olevan haavoittuvuus, jonka yhteiskunta pyrkii kompensoimaan määrittämällä henkilöt ihmisiksi, joilla on erityistarpeita. Tahattomat institutionaalisen tason järjestelyt, jotka perustuvat käsitykseen ”erityistarpeista”, pyrkivät vahvistamaan yleistä uskoa, että haavoittuvuus olisi kategorinen ero, joka koskisi vain tiettyä ryhmä ihmisiä. Ei ole. Haavoittuvuus on luontainen ihmisen tila. Ihmiset sellaisenaan ovat haavoittuvia. Meidän kaikkien haavoittuvuus ja tarvitsevuus ja arvottomuus ilmentää perimiltään Jumalan läsnäoloa ja sitä, että tarvitsemme kaikki Jumalaa.

Carolin Ahlvik-Harju esitteli luentonsa yhteydessä ystävyyden liiton teesinsä. Tavoitteena on toimia kohti sosiaalista muutosta, jossa kirkko on aidosti kaikille, ja jossa ystävyyssuhde vammattomien ja vammaisten ihmisten välillä on todellisuutta.

Nämä teesit ovat vapaasti suomennettuja ja mahdollista jokaisen ottaa käyttöön omassa elämässään toimissaan jo tänään. Ryhdy siis liittoutumaan vammaisten ihmisten kanssa ystävyyden merkeissä!

1. Älä odota, että vammaiset tulevat luoksesi – mene heidän luokseen

Etsi heitä, puhu heille, syö heidän kanssaan, ystävysty heidän kanssaan! Jos he eivät voi puhua, kerro heille tarinoita. Jos he eivät kuule, näytä heille kuvia. Pidä heidän kädestään, jos he antavat. Laula yhdessä. Rukoile yhdessä. Tanssi yhdessä. Lue yhdessä. Ole yhdessä.

2. Vahvista vammaisten ihmisten ääni yhteiskunnassa ja kirkossa

Kysy heiltä, rukoilevatko he, ja miten. Kysy heiltä, kuinka he tuntevat olevansa rakastettuja ja arvostettuja. Kysy heiltä, miltä heistä kirkko tuntuu tilana. Kysy heiltä, haluavatko he olla osa kirkon toimintaa. Kysy heiltä, mistä he haaveilevat. Kerro heille, että heillä on merkitystä. Kuuntele.

3. Etsi vaihtoehtoisia näkökulmia vammaisuuteen liittyen asioiden suhteen

Vammaisuuteen ja saavutettavuuteen ei ole yhtä näkökulmaa. Näkökulmia on monia. Kasvata tietoa, ja laajenna horisonttiasi vammaisuuden erilaisissa ilmaisuissa. Lue.

4. Puhu ääneen ja puutu

Kun kuulet syrjivää kieltä vammaisuudesta tai kohtaat väheksyvää tai kiusaavaa käyttäytymistä, puutu siihen! Kun joku vähättelee työtäsi tai vammaisten roolia kirkossa, sano siitä ja vastusta sitä!

5. Arvioi periaatteesi

Tapa, jolla teemme asioita kirkossa, on seurausta pitkästä perinteestä. Perinne on kuitenkin itsessään joiltain osin muokattavissa. Kun ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet tunnustettu osa kirkkoa, tunnustetaan ja hyväksytään, se tulee muuttamaan väistämättä myös teologiaa, käytäntöjä ja perinteitä. Sinä voit haastaa ja muuttaa perinteitä.

6. Tee surusta näkyvää ja merkityksellistä

Surullisuus on luontaista ihmisten elämässä myös silloin, kun elämää ei ole vielä eletty, tai jos elämä ei ole osoittautunut sellaiseksi, mitä ihminen on siltä toivonut. Suremme sitä, mikä on tärkeää ja arvokasta. Me suremme sitä, mikä on kadonnut. Salli vammaisuuteen liittyvä suru. Puhu siitä. Itke sen vuoksi. Istu sen rinnalla. Jaa se.

7. Ole koko keho

Kristillisessä perinteessä kirkkoa kuvataan ruumiiksi. Jos rakennamme yhteisöä kristillisessä kontekstissa, se tarkoittaa kehon jokaisen osan tunnistamista. Se tarkoittaa jokaisen osan näkemistä yhdessä ja erikseen. Se tarkoittaa jokaisen osan arvostamista. Se tarkoittaa kunkin osan tarkoituksen tunnustamista. Tuo esille vammaisten ihmisten merkitys.

8. Verkostoidu ja ole liittolainen

Keskustele vammaisuuteen, teologiaan ja kirkkoon liittyvistä kysymyksistä ystävien, puolestapuhujien, kollegoiden ja liittolaisten kanssa. Jos joku näyttää joskus työntyvän marginaaliin ja sivuraiteille, sen ei tarvitse sitä olla. Tee vammaisuus osaksi normia tekemällä se näkyväksi. Tukekaa toisianne. Auttakaa toisianne. Kannustakaa toisianne.

9. Anna asioiden viedä aikaa

Muutos vie aikaa. Ystävyys vie aikaa. Et voi nopeuttaa suhteita ja yhteisön rakentamista. Sinä et voi kiirehtiä rakkautta. Hengitä. Ole paikallaan. Sitoudu hidastamaan. Rakenna luottamusta.

10. Ihmisen identiteetti muotoutuu suhteessa toiseen – ole suhteessa

Ihmisyys rakentuu suhteessa. Ihmisen identiteetti muotoutuu suhteessa. Ei ole ”minua” ilman ”meitä”. Suhteesi määrittelevät henkilöllisyytesi. Ystävystyminen vammaisten ihmisten kanssa ei vain laajenna heidän identiteettiään, tarkoitusta ja paikkaa maailmassa, vaan se laajentaa sinun identiteettiäsi, tarkoitusta ja paikkaa maailmassa.

Ystävysty niiden ihmisten kanssa, jotka ovat erilaisia kuin sinä.

Katri Suhonen, saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija PsT, Kirkkohallitus
Carolin Ahlvik-Harju, TT, Diakonissalaitoksen Romaniportti-hankkeen projektipäällikkö

Kuva on otettu Pohjoismaisessa kirkon kehitysvammaistyön konferenssissa Turussa syyskuussa 2022.

022.

21.09.22

Osallisuutta ja oppimista

Olin kesällä vetämässä rippikoulua. Päivän aiheena oli minä ja arvoni, jota iltapäivän työskentelyssä yritin lähestyä nuorilähtöisesti dialogin kautta. Metsään meni yritykseni. Ryhmän dynamiikka ei ollut tarpeeksi turvallinen työskentelylle. Jäin myös miettimään, oliko keskustelu oppimisen välineenä vierasta isolle osalle tästä ryhmästä. Olihan kyseessä 15-vuotiaat nuoret, joiden viimeisimpiä kouluvuosia oli leimannut koronapandemia ja sitä myöten etäopiskelu. Työskentelyn vetäjänä minulla oli mielikuva, minkälaisia oppijoita ryhmässä oli. Siis ajatus siitä, miten voisin huomioida ryhmänä erilaiset oppijat ja kuinka voisin siten edesauttaa jokaisen osallisuuden kokemusta aiheesta. Oletukseni oli kuitenkin väärä ja jouduin lennossa muuttamaan työskentelytapaa.

Nuorten kanssa toimiessa tilanteet korostuvat. Viime aikoina, kun olen työskennellyt lähinnä aikuisten kirkon ammattilaisten kanssa, ei pieleen mennyt arvio työskentelytavasta ole tullut niin silmille.

Kesäisen kokemuksen jälkeen jäin jälleen pohtimaan, kuinka paljon kouluttajana pystyn huomioimaan eri oppijat ja heidän tapansa oppia. Minkälaiset työskentelytavat voisivat tukea koulutuksiin tulevia erilaisia osallistujia? Kuinka rakennan turvallisemman tilan aina kyseisen ryhmän kanssa? Voinko näin kanttorina tehdä päätelmiä esimerkiksi toisista kanttoreista oppijoina?

Iso osa meistä ammattimuusikoista tunnistaa mestari-kisälli‑perinteen omassa musiikinopiskeluhistoriassaan. Viimeistään alakouluikäisestä alkaen olemme käyneet viikoittain soittotunneilla, joissa ainakin entisaikaan oppiminen yksinkertaistaen tapahtui niin, että kokeneempi muusikko kertoi, mitä tehdään ja miten. Opettajan pedagogisista taidoista riippuen opetustilanteet vaihtelivat. Ammattiopintojeni aikaan, reilut parikymmentä vuotta sitten, yksityistunteja oli itselläni enimmillään jopa viisi kertaa viikossa.

Koko opintojeni ajan opettelin opettajien ohjauksessa opettamaan itseäni. Tutkinnot tuntuivat siihen aikaan suorituksilta, joihin palautteen arvovaltaiselta lautakunnalta sai lähes heti ja kasvotusten. Vasta aivan viimeisissä tutkinnoissani palaute toteutettiin enemmän keskustellen, eikä enää yksipuolisesti arvostellen. Vähitellen opintojen myötä oppi siihen, että kritiikki koski sitä ammattimaista muusikon minääni eikä henkilökohtaista minääni.

Mietin, kuinka paljon tällainen vuosikausien, jopa vuosikymmenien tapa oppia asioita muokkaa muusikoiden tapaa oppia ja reflektoida itseään oppijoina. Ja samalla, olemmehan me muusikotkin kaikki omia persooniamme, jotka lopulta oppivat eri tavoin uusia asioita. Miten tällaiset taustatekijät näkyvät työyhteisöissä tai koulutuksissa erilaisissa kommunikointi- ja työskentelytilanteissa?

Kouluttajana ajattelen, että oppiminen ja halu oppia lähtevät liikkeelle jokaisen koulutukseen osallistujan osallisuuden kokemuksesta. Suuri ihme -rippikoulusuunnitelma sanoittaa: ”osallisuus on sekä toimimista ja vaikuttamista että olemista ja joukkoon kuulumista”.

Koulutukseen osallistuja tulee etsimään koulutuksen aikana omaan ammatillisuuteensa uusia näkökulmia asiantuntijoiden ohjauksessa ja yhdessä kollegoiden kanssa. Tullessaan koulutukseen kirkon työn ammattilainen tuo mukanaan oman kokemuksensa ja historiansa työstä ja elämästä. On sitten osallistujan oma oppijan tausta minkälainen tahansa. Yleistyksiä siis esimerkiksi ammattiryhmittäin ei voi tehdä, vaan lähtökohtana on jokainen oppija omana itsenään.

Tarkoituksenmukaisesti suunniteltu koulutuksen rakenne ja ryhmän dynamiikkaan panostaminen luovat turvallisemman alustan osallisuuden kokemukselle. Koulutuksessa osallistuja toimii ryhmässä vaikuttaen siten omaan ja ryhmän oppimiseen. Näin omat kokemukset liittyvät koulutuksessa käsiteltävään aiheeseen yhdessä toisten osallistujien kokemusten kanssa. Ryhmä luo uuden yhteisen osallisuuden ja omistajuuden kokemuksen aiheen äärellä. Syntyy jotain erityistä, josta voi innostua ja jota voi viedä mukanaan omaan työyhteisöön. Kunhan muistaa, että oman työyhteisön kanssa pitää rakentaa jälleen uusi osallisuuden kokemus heille uuden asian tai näkökulman suhteen.

Anna Pulli-Huomo
vt. kouluttaja (musiikki, jumalanpalveluselämä)
Kirkon tutkimus ja koulutus

14.09.22

Hoi kirkkoherra ja luottamushenkilö, viestijöillä on asiaa!

”Miten saada seurakunnan johto ja luottamushenkilöt näkemään viestintä strategisena kumppanina eikä ”tapahtumatiedotusautomaattina”.

Tämä on yksi lukuisista vastauksista, joita saimme, kun kysyimme kirkon viestijöiltä, mihin he erityisesti tarvitsisivat työssään apua. Kyselyllä haettiin taustaymmärrystä Kirkon viestintäpäivien kanavaa varten.

Esimerkkilainauksen sisältö toistui vastauksissa useita kertoja hieman eri tavoin sanoitettuna. Viestijät olivat turhautuneita siihen, että viestijän työ kaventuu tapahtumatiedottamiseksi, suuret linjat ja tavoitteet loistavat poissaolollaan, ja viestijän työ on lähinnä läkähdyttävää suorittamista.

Entisenä tiedottajana tunnistan tuskan: laskimme joskus, kuinka monta tapahtumaa Tampereen seurakuntien tapahtumakalenterissa on vuodessa. Niitä oli yli 40 000. Jos edes murto-osasta joutuisi vääntämään tiedotetta, flyeriä, fb-tapahtumaa tai lehti-ilmoitusta eipä siinä muuhun jäisi aikaa.

Tapahtumakeskeisyys on jäävuoren huippu ongelmasta, jonka syvin ydin löytyy strategiasta tai sen puutteellisesta toteuttamisesta. Jos seurakunnalla on fiksu strategia, järkevästi muotoillut tavoitteet ja selkeästi rajatut kohderyhmät, viestijän työ on periaatteessa helppoa. On vain valittava viestinnälliset keinot ja asetettava mittarit, jotka palvelevat yhteisen strategian toteutumista. Homma on enää toteuttamista vaille valmis.

Vaan entä, kun strategia on pölyttymässä pöytälaatikossa, tavoitteet ovat kokoelma keinoja ja kohderyhmä on ”kaikki”. Silloin käy helposti niin kuin sitaatissa: seurakunnan tavoitteena on järjestää tapahtumia ja viestinnän tavoitteeksi jää tapahtumista viestiminen. Ei kovin motivoivaa eikä organisaation kannalta fiksua.

Tämä tuntuu olevan kuitenkin todellisuutta monen viestijän arjessa. Niissäkin seurakunnissa, joissa on pätevä strategia, se ei tunnu ohjaavan eikä rajaavan painopisteiden valintaa. Ei riitä, että strategia on, ellei se elä ja hengitä arjessa. Se pitää myös johtaa konkreettisiksi tavoitteiksi.

Valintoja, kiitos!

Kaikkea ei maailmassa saa. Ei myöskään viestinnässä. Siksi kannattaa valita viisaasti. Kirkon viestijöiden viesti seurakuntien johdolle on terävä ja kirkas:

”Ottakaa viestijät mukaan strategiseen suunnitteluun.”

Viestijöiden toive kannattaa kuulla. Viestinnän tehtävä on paitsi toteuttaa strategisia tavoitteita myös kehittää strategiaa toimintaympäristöä luotaamalla. Viestintäammattilaisen ydinosaamiseen kuuluvat kriisiviestintä ja tilannekuvien arviointi niin maineenhallinnan kuin mahdollisuuksienkin valossa. Tämä osaaminen kannattaa seurakunnassa hyödyntää täysimääräisesti.

Viestijöiden tehtävä työyhteisössä on usein myös unilukkarin rooli; viestijä tuo suunnitteluun seurakuntalaisen ja paikkakuntalaisen äänen ja sekä haastaa kääntämään valokeilan organisaatiosta ihmiseen.

Kun toimintaa suunnitellaan jo alun alkaen ihmislähtöisesti ja paikkakuntalaisten todelliset tarpeet tunnistaen, ei tarvitse erikseen yrittää luoda tarpeita. Merkitys syntyy vain silloin kun kirkon toiminta vastaa ihmisen tarpeeseen.

Vähemmän on enemmän ja yhteistyössä on voimaa

Mistä sitten aika riittää kaikkeen tähän? Jos seurakunnan toiminnan painopistettä hilattaisiin tapahtumakeskeisyydestä tarvelähtöisyyteen, aikaa vapautuisi jo itsestään. Moni tapahtuma jäisi järjestämättä, ja sen myötä siihen liittyvä viestintä tekemättä.

Yksi fiksu keino ajanhallintaan olisi myös rutiinitehtävien vähentäminen yhteistyötä vahvistamalla. Viestijät tekevät jo nyt valtakunnallisesti yhteistyötä viestintämateriaalien hankinnassa, mutta yhteistyö voisi olla vielä paljon nykyistä laajempaa. Miksi kummassa jokaisessa seurakunnassa suunnitellaan esimerkiksi kirkkovuoden tai elämänkaaren kysymyksiin liittyvää viestintää, kun se yhtä hyvin voitaisiin tehdä keskitetysti. Tutkimusten valossa seurakuntalaiset kun ovat nimittäin samanlaisia omien segmenttiensä sisällä Utsjoelta Hankoon saakka.

Yhteistyötä voitaisiin tehdä myös strategisten painopisteiden valinnassa. Millainen olisi kirkko, jolla olisi yhteiset strategiset painopisteet, niiden pohjalta laaditut ydinviestit ja tunnistettava yhtenäinen ilme? Millaisia muutoksia se edellyttäisi kussakin seurakunnassa?

Pohja tälle muutokselle on jo pedattu sillä kirkon Ovet auki -strategia ja Kirkon viestintäohjelma antavat selkänojaa yhteiselle ajattelulle. Myös taloudelliset näkymät ohjaavat tiiviimpään yhteistyöhön.

Viestijät ovat muutokseen valmiita. Entä te, kirkkoherrat ja luottamushenkilöt?

Eva Wäljas
Vs. viestintäjohtaja
Tampereen seurakunnat

12.09.22

Pastoraalitutkinnon toteutussuunnitelma on uudistunut

Tiesitkö, että pastoraalitutkinnolla on arvokas historia? Ensimmäinen asetus pastoraalitutkinnosta on annettu jo vuonna 1693. Tutkintoa on päivitetty monet kerrat vastaamaan ajankohtaisia työn haasteita. Niin myös tällä kertaa.

Piispainkokous uudisti koko pastoraalitutkinnon vuonna 2015. Tammikuussa 2023 käyttöön otettava uudistus ajantasaistaa toteutussuunnitelmaa, ei koko tutkintoa. Opintokokonaisuuksien nimet ja laajuudet sekä toteutusvastuut hiippakuntien ja Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen kesken säilyvät ennallaan. Uudistuksen myötä vuoden 2023 alusta jokaisella opintokokonaisuudella on vain yksi suoritustapa. Erityisistä syistä sitä voidaan yksilöllistää. Lisätietoa evl.fi/pastoraali.

Pastoraalitutkinnon suorittaneille suunnatun osallistujakyselyn tulokset ja ehdotetut kehittämisideat ja -toiveet ovat olleet toteutussuunnitelman uudistamisen lähtökohtana. Papin työssä tarvittava osaaminen kehittyy koko ajan. Osa papin osaamisesta on pysyvää ja osa nopeastikin muuttuvaa. Jatkossa tavoitteena on toteuttaa pastoraalitutkinnon opintokokonaisuuksia niin, että yhteys papin työhön on selkeä ja monipuolinen.

Toteutussuunnitelman päivityksessä:

Ordinaatiovalmennuksen ja seurakunnassa perehdyttämisen osaamistavoitteita kehitettiin kiinteämmäksi osaksi muita opintokokonaisuuksia.
Kaikkien opintokokonaisuuksien tavoitteet muutettiin osaamistavoitteiksi, ja sisällöt ajantasaistettiin.
Sisältöjä, osaamistavoitteita ja toteutustapoja nivottiin kiinteämmin papin työssä tarvittavaan osaamiseen.
Opintopistelaajuuksia yhdenmukaisettiin.

Vuosien 2018 ja 2019 pastoraalitutkinnon suorittaneet arvioivat osallistujakyselyssä, että tutkinnon suurimmat kehittämiskohteet olivat sisältöjen tarkoituksenmukaisuus, opetusmenetelmät ja oppimismateriaalit ja -tehtävät. Seuraavien vuosien (2020 ja 2021) osallistujakyselyjen tuloksissa tyytyväisyys näihin oli kasvanut jo uudistusvaiheen kuluessa, kun työn alla olleen toteutussuunnitelman aineksia testattiin. Palautteella on ollut merkitystä! Kiitos osallistujakyselyihin vastanneille ja jo etukäteen tuleville vastaajille.

Kouluttajana ajattelen, että pastoraalitutkinnolla on kaksi syvää merkitystä. Se mahdollistaa oman pappisidentiteetin havainnoimista ja sen vahvistamista. Toinen merkitys on jakaminen: eri seurakuntien toimintamallien, kehittämisajatusten sekä alueellisten erojen ja yhtenäisyyksien havaintojen kuuleminen ja yhdessä työstäminen.

Marja Pesonen
asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus