Janis Joplin ja Aleksanteri Suuri perheneuvonnassa

Janis ja Aleksanteri

Mikä yhdistää Janis Joplinia ja Aleksanteri Suurta? Molemmat ehtivät omalla tavallaan valloittaa maailmaa, vaikka kuolivatkin nuorina. Aleksanteri kuoli vain 32-vuotiaana vuonna 323 eKr eri versioiden mukaan sairauteen, myrkytettynä tai ihan vaan juopottelunsa seurauksena. Janis Joplinin elämä päättyi vielä nuorempana, 27-vuotiaana, heroiinin yliannostukseen vuonna 1970. Toinen ehti laajentaa sotajoukoillaan valtansa ulottumaan Tonavalta Indukselle, toinen valloitti musiikillaan monien sydämet ympäri maailmaa. Heidän tarinansa jäi tavallaan kesken, vaikka maailma ehti nähdä heidän potentiaalinsa.

Näkeminen ja nähdyksi tuleminen on ihmiselle suuri asia. Eri tavoin pyrimme siihen, että tulisimme nähdyiksi, hyväksytyiksi, ehkä jopa arvostetuiksi ja rakastetuiksi. Haavoittavaa on se, jos läheisiltä ei saa riittävästi tuota kokemusta. Sen vajausta pyritään täyttämään, etsimään korvaavaa kokemusta. Kuka ties sellainen ajoi myös Janis Joplinia ja Aleksanteri Suurta uskomattomiin saavutuksiin heidän lyhyen elämänsä aikana?

En ole lukenut ruotsalaisen Hjalmar Söderbergin vuonna 1905 ilmestynyttä kirjaa Tohtori Glas. Ehkä pitäisi. Olen silti tullut tutuksi sieltä usein poimitun lainauksen kanssa: ”Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä.”

Olen saanut tehdä pääosan työurastani kirkon perheneuvonnassa. Olen kohdannut erilaisia ihmisiä, monet ikänsä puolesta janisjoplineita ja aleksanterisuuria. Heidän saavutuksensa eivät ole olleet maailman valloitusta vaan kamppailua elämän haasteiden keskellä, toiveita rakkaudesta ja hyväksytyksi tulemisen etsintää, pelkoa näkymättömäksi ja yhdentekeväksi jäämisestä. Toimimattomalla ja vahingollisella toimintatavalla on oma logiikkansa. Takana on halu tulla nähdyksi, että ei jäisi tyhjiöön. Uusia mahdollisuuksia avautuu, kun ei tarvitse olla kuin Janis Joplinin laulun kilpikonna: ”I guess I’m just like a turtle, that’s hidin’ underneath its horny shell”. Nähdyksi tulemisesta voi alkaa uusien reittien etsiminen.

Olga ja Robert

Joidenkin parien kohdalla mieleen tulevat Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajien Olgan ja Robertin hankala seurustelu. Mitä riitaisampaa Olgan ja Robertin yhdessäolo alistamisen ja vallankäytön vuoksi oli, sitä väistämättömämpi oli sidos heidän välillään.

Lähi-ihmissuhteiden pakottajat ja pakotetut kaipaavat aitoa nähdyksi tulemista. Kuka kulkisi heidän rinnallaan silloin, kun valinnat näyttävät nousevan traumoista ja sen myötä ovat tuhoon tuomittuja?

Toisen pakottavuuden alle jäänyt ei tarvitse auttajaltaan pakottavaa tietämistä vaan nähdyksi tulemisen kokemusta. Sen myötä muutokset olisivat mahdollisia. Nähty ja rakastettu ei ole haitallisen vuorovaikutuksen vanki.

Pakottavasti toimivassa on hyviä puolia, joiden nähdyksi tuleminen voi parantaa hänet. Rakkautta ei tarvitsisi enää pyrkiä tavoittelemaan pakottamalla. Rakkaus tulee mahdolliseksi, kun ihminen on ”vapauteen vapautettu”.

Perheneuvoja ja kirkko

Elämä kohtelee välillä kovasti. Korulauseet eivät auta eivätkä ne ole totta. Salama iskee samaan paikkaan vaikka kuinka monta kertaa. Välillä ihmiselle annetaan enemmän kuin hän jaksaa kantaa. Se mikä ei tapa ei välttämättä myöskään vahvista. Sanoja tärkeämpää on läsnäolo ja tunteiden vastaanotto. Tämä on vaarassa unohtua sanojen kirkossa.

Hyväksynnän ja rakkauden kaipaajille oikeassa olemisen kautta määrittelijän ja pakottajan rooliin pyrkivältä näyttävä kirkko on auttamatta merkityksetön.

Ingmar Bergmanin 60 vuotta sitten valmistunut Talven valoa (Nattvardsgästerna) -elokuvan pappi Tomas Ericsson etsii sanoista vastauksia Jonas Pärssonin eksistentiaaliseen ahdistukseen sillä seurauksella, että molemmat jäävät yhtä tyhjiksi kuin kirkko, jossa Tomas aloittaa päivän toisen jumalanpalveluksensa. Toisenlaisen kuvan antaa Broken-televisiosarjan isä Michael Kerrigan. Hänellä ei ole vastauksia, hän ei pääse helpolla, mutta kipeässä läsnäolossa seurakuntalaisten kanssa on pimeydestä huolimatta toivon sävy. Siitä huolimatta, että hän epäilee omaa sopivuuttaan papiksi. Vai juuri sen takia? Oikein käytetty ei-tietäminen on tietämistä voimakkaampaa.

Työuran kääntyminen loppuaan kohden saa minut pohtimaan, miten työ on minua muuttanut. Vaikea sitä on tietää, elämässä kun ei ole toistokokeen mahdollisuutta. Mutta olisin varmasti erilainen, jos en olisi 25 vuotta kuunnellut narratiiveja elämästä, lähi-ihmissuhteista, rakkaudesta, peloista, vihasta ja seksuaalisuudesta.

Asiakkaiden lisäksi työtoverit ja hyvät työnohjaajat ovat kasvattaneet ja muuttaneet minua. Työnohjaus on melkoinen aarre. Kirkon työntekijöiden, varsinkin johtavassa asemassa olevien, toivoisi käyttävän rohkeasti henkilökohtaisen työnohjauksen antamia mahdollisuuksia oman työn ja työpersoonan tutkimiseen. Siitä on hyötyä itselle ja omalle työyhteisölle.

Asiantuntijatiimin vetäminen on myös opettanut paljon itsestä ja johtamisesta. Sen pohdinta jääköön toiseen yhteyteen.

Perheneuvojien kollegiaalisuus oli tähän työhön tullessa koskettavaa. Aloittelevana perheneuvojana tulin nähdyksi ja mukaan kutsutuksi tavalla, jota ei montaa kertaa elämässä saa kokea. Arkana ja aloittelevana perheneuvojana rohkeutta sai siitä, että kokenut kollega näki minulla olevan mahdollisuuksia tähän työhön. Se ainakin muutti minua. Toivottavasti olen myöhempinä vuosina osannut samalla lämmöllä kohdata nuorempia kollegoita ja nähdä heitä!

“An’ I don’t want much outta life,
I never wanted a mansion in the South.
I just-a want to find someone sincere
Who’d treat me like he talks”

Janis Joplin, One Good Man (1969)

Heikki Syrjämäki
Perheneuvontatyön johtaja
Tampereen ev.-lut. seurakunnat

18.01.23

Tahtoa on – estääkö mikään?

”Varokaa sitten, kun se tulee koulutuksesta, se haluaa muuttaa jotakin.” Tämä oli erään seurakunnan työntekijän kokemus työtoverinsa suhtautumisesta Kirkon koulutuskeskuksen koulutuksessa olijaan joitakin vuosia sitten. Muutosta ei kaivattu.

Mikä ohjaa seurakuntien koulutussuunnittelua ja sitä, mitä osaamista halutaan hankkia lisää? Onko käydyillä koulutuksilla vaikutuksia tai jopa vaikuttavuutta?

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö selvitti koulutustoimintansa vaikutuksia ja vaikuttavuutta seurakuntien työntekijöille ja seurakunnille. Tätä varten lähetettiin viime marraskuussa kysely vuosina 2016–2020 erityiskoulutuksen aloittaneille osallistujille. Lämmin kiitos kaikille kyselyyn vastanneille.

Kysely tuotti monenlaista kiinnostavaa tietoa ja herätti myös jatkokysymyksiä. Nostan esille kaksi itseäni askarruttavaa seikkaa.

Opitun jakaminen – Kell’ onni on, se onnen kätkeköön

Kyselyssä selvitettiin osallistujan omaan osaamiseen ja sen kehittymiseen liittyvä asioita, mutta halusimme myös katsoa laajemmin työyhteisön osaamisen kehittämiseen. Asiaa tutkittiin väitelauseella ”työyhteisössäni on käytäntöjä, joissa koulutuksissa opittua voidaan jakaa koko työyhteisölle”. Reilu kolmannes vastaajista (35 %) oli jokseenkin tai täysin eri mieltä ja 42 % jokseenkin tai täysin samaa mieltä väitteen kanssa. Vastaajista kriittisimpiä olivat alle 40-vuotiaat: heistä 58 % kaipasi työyhteisöltään nykyistä selkeämpiä käytäntöjä opitun jakamiseen.

Taulukko, kirkon koulutuskeskuksen kyselystä.

Esitimme myös väitteen ”työnantajani kannustaa minua hakeutumaan koulutuksiin”. Jokseenkin samaa tai täysin samaa mieltä väitteen kanssa oli 80% vastaajista, alle 40 vuotiaat vastaajat kokivat tämän kaikkein myönteisimmin.

Tahtoa on

Tuloksen perusteella näyttää siltä, että työnantajat kannustavat koulutuksiin, mutta niitä ei hyödynnetä koko työyhteisön kehittämisessä kovinkaan laajasti tai määrätietoisesti. Mihin koulutusta siis tarvitaan, mihin sen pitäisi antaa tukea tai eväitä? Jos sen ajatellaan olevan vain työntekijän henkilökohtaisen osaamispääoman kartuttamista ja työssäjaksamisen tukemista, jää osa koulutuksen potentiaalista ja tavoitteista toteutumatta. Koulutusten tavoitteet ja sisällöt sitoutuvat vahvasti käytännön seurakuntatyöhön. Oppimisprosessi jatkuu koulutuksen päättymisen jälkeenkin, koska opittu toteutuu aina erilaisissa rakenteissa, yhteisöissä ja suhteissa.

Kyselyn tulokset kertovat myös, että lähes 60 %:ssa työyhteisöistä on kiinnitetty huomiota siihen, miten strategia ja kehittämisen painopisteet ohjaavat koulutusten valintaa. Luonnollinen jatkumo tälle olisi huolehtiminen siitä, että koulutusten antia hyödynnetään työyhteisöissä.

Yhdessä oppiminen

Miten on, onko työyhteisössäsi tai tiimissäsi yhteistä kriittistä tai reflektoivaa ajattelua, opitaanko työkavereilta, tunnistetaanko omaa ja toisen osaamista sekä sitä, mitä osaamista työyhteisö tarvitsee? Innostutaanko yhdessä? Tuleeko opitusta osa koko yhteisön voimavaraa, osa toimintakulttuuria? Jos ajattelet, että näitä voisi vahvistaa, miten se tapahtuisi sinun työyhteisössäsi? Mikä olisi realistinen ja riittävän pieni muutos nykytilanteeseen verrattuna, jotta yhdessä oppiminen vahvistuisi? Mihin toistuvaan käytäntöön se voisi liittyä?

Oppiminen on uusiutumista, muutosta sekä sen tekemistä ja toisinpäin, muutos on aina oppimisprosessi. Parhaimmillaan yhdessä koettuna ja nautittuna.

Ulla Tuovinen
koulutuspäällikkö
Kirkon tutkimus ja koulutus

11.01.23

Yhteistyö on viestintää, viestintä on yhteistyötä

Asiantuntijan ammattitaitoa on kyky toimia ja vaikuttaa verkostoissa. Työssä oppiminen tapahtuu juuri tässä kontekstissa, yhteistyössä työkavereiden ja eri sidosryhmien kanssa. Tällä kirjoituksella haluan tehdä näkyväksi yhteistyön merkitystä kirkon toiminnassa. Näissä verkostoissa osaltaan välitetään mielikuvaa kirkosta yhteisönä ja myös työpaikkana.

Siirrytäänpä yhden kirkon työntekijän työpöydän taakse. Hän kohtaa työpäivän aikana eri suunnista ja lähteistä tulevaa tietoa valtavat määrät. Monen asiantuntijatyötä tekevän tärkeä tehtävä on myös levittää informaatiota. Ihminen ottaa tätä informaatiota vastaan, jos ottaa. Jos asia on kokonaan uusi, todennäköisyys sille, että viesti jää lukematta on suuri. Ja vaikka viesti luettaisiin, sen ymmärtäminen ja sisäistäminen ovat vielä eri asioita. Kokonaan uudet asiat kaipaavat aina tuekseen sosiaalisen merkityksenannon.

Jos ajatellaan sanaa informaatio, voidaan sen etymologiasta löytää kaksi osaa. In tarkoittaa jonkun asian sisällä olemista ja form on jotakin sellaista, joka on vasta muodostumassa. Yhdessä nämä kaksi asiaa muodostavat informaation, eli jotakin sellaista, joka toisaalta on jo, mutta toisaalta on vasta tulemisensa prosessissa. Eli ei ihan vielä perillä.

Mitä meidän pitäisi tietää informaatiosta, jotta se menisi paremmin perille? Mikä ei kulje, kun tieto ei kulje? Informaatiota ei voi siirtää ihmiseltä toiselle ilman merkityksiä. Ihminen kohtaa informaatiota joka tapauksessa. Hän reagoi tärkeäksi kokemiinsa asioihin, tekee tulkintoja ja oppii mitä oppii.

Informaatiosta osaamista

Kirkossa on valtavasti informaatiota. Se ei ole vain symboliseen muotoon pakattua tietoa tai tiedostoja, vaan se kätkeytyy ihmisiin, työtapoihin, yhteisöön ja kulttuuriin.

Kirkko on myös työpaikka, ja kirkon tietoa on paljon työpaikan ihmisissä. Se ilmenee paitsi osaamisena, myös työyhteisön jäsenten sisäistämänä käsitteellisenä tietona ja harjaantumisen myötä tietyllä tapaa kehollisena tietona ja taitamisena. Tieto on tulosta vuosisatoja jatkuneesta yhteistyöstä. Kirkossa on myös valtavasti hiljaista tietoa. Jos se halutaan saada näkyväksi, edellyttää se kommunikaatiota.

Jos informaatiosta halutaan synnyttää osaamista, tarvitaan erilaisten ihmisten yhteistyötä. Tätä varten täytyy organisoida yhteistoiminnallisia ja kommunikatiivisia ryhmiä, yhteisöjä ja foorumeita, joilla keskustelua käydään ja uusia merkityksiä luodaan. Näitä verkostoja on valtavasti, mutta ovatko ne vahvoja vai heikkoja? Miten näitä verkostoja voitaisiin vahvistaa niin, että ne palvelisivat meitä?

Suhde ensin, asia sitten

Verkostotyön ytimessä ovat kolme asiaa: tunteminen, luottamus ja sitoutuminen. Suhde ensin, asia sitten, opettaa KTT Timo Järvensivu teoksessaan Verkostojen johtaminen – opi ja etene yhdessä (2020). Jos verkoston jäsenet eivät tunne toisiaan, ei yhteistyö ole mahdollista. Ja vaikka he tuntisivat toisensa, voi luottamuksen puute estää yhteistyön syvenemisen. Mitä syvempi luottamus, sitä avoimemmin tietoa ja osaamista voidaan jakaa. Mutta ei riitä, että tunnemme ihmiset ja luotamme heihin, tarvitaan vielä sitoutumista. Vasta sitten verkosto voi saavuttaa sille asetetut tavoitteet.

Eihän meillä vain ole liian kiire panostaa suhteiden syventämiseen? Eihän meillä vain ole liian kiire miettiä verkostojen tavoitteita yhdessä? Jos maltamme panostaa suhteiden syventämiseen ja yhteisten tavoitteiden asettamiseen, on meillä paremmat edellytykset luoda yhteistä ymmärrystä ja oppia uutta sekä innostua ja vahvistua kumppanuudessa.

Jotta verkosto voi olla vahva, on sen yksittäisten jäsenten hyvä tunnistaa omat vahvuutensa ja tuoda ne näkyviin. Kun me kirkon työntekijöinä olemme jäseninä joissakin verkostoissa ja työryhmissä, meiltä odotetaan tiettyä näkemyksellisyyttä. Meiltä odotetaan osaamista, josta on apua koko verkostolle. Ammatillisissa verkostoissa edustamme aina myös työyhteisöämme.

Tärkeät asiat syntyvät yhdessä

Tiedosta ja informaatiosta meillä ei ole pulaa. Sen sijaan pulaa on ajasta, tilasta ja toiminnoista, jotka sallivat omakohtaisen tiedon ja yhteisen kokemuksen jakamisen ja merkitysten luomisen.

Jokaisella meillä on paljon mahdollisuuksia olla edistämässä verkostojen toimivuutta. Kannattaa aloittaa niistä verkostoista, joissa olemme jo. Jos haluamme lisätä vaikuttavuutta, tarvitsemme verkostoihimme myös ulkopuolisia ihmisiä.

Jos haluamme nostaa esiin kirkon merkitystä ihmisten elämässä, on meidän käytävä vuoropuhelua myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät vielä tai enää ole kirkossa. Ei riitä, että kirkon sisällä puhumme siitä, miltä toimintamme vaikuttaa ulospäin. Mielikuva muodostuu verkoston kaikille jäsenille. Laajassa verkostossa voidaan päästä käsiksi siihen informaatioon, mikä kirkossa on arvokasta, olennaista ja ihmisten elämässä merkityksellistä.

Kirkon viestinnän näkökulmasta olemme aivan ytimessä, kun pohdimme yhteistyötä ja verkostoja. Parantamalla suhteita ja kehittämällä vuorovaikutusta panostamme verkostojen toimivuuteen. Verkostot auttavat meitä myös uudistumaan. Parhaimmat viestit muotoillaan yhdessä, erilaisten ihmisten yhteistyönä.

Harriet Urponen
viestintäjohtaja
Oulun seurakuntayhtymä

Kuva: Reijo Koirikivi

Yhteistyön merkitys kirkastui Teamsissa ja Tikkurilan kirkossa järjestetyssä verkostoseminaarissa, jonka vetäjänä toimi verkostotyön ja verkostojohtamisen asiantuntija, valmentaja ja kehittäjä KTT Timo Järvensivu. Lukuvinkki: Järvensivu Timo: Verkostojen johtaminen – opi ja etene yhdessä, 2020 / verkostojenjohtaminen.fi

21.12.22

Kirkon työmarkkinalaitoksen nettisivut ajan tasalle

Kirkon työmarkkinalaitoksen tärkeä tehtävä on palvella ja tukea seurakuntia työnantajuudessa. Meillä on töissä neljä juristia ja kaksi tukitehtävissä työskentelevää henkilöä.

Seurakunnat voivat lähettää kirkon työmarkkinalaitokselle KirVESTES:iin ja yleisemmin työnantajuuteen liittyviä kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen kit@evl.fi. Tämä mahdollisuus onkin ahkerassa käytössä. Tavoitteena on vastata kysymyksiin tai ainakin tehdä ensimmäinen jatkoselvityspyyntö seurakuntaan päin mahdollisimman nopeasti. Asiantuntijoihin voi olla yhteydessä myös puhelimitse.

Yllä mainittujen lisäksi Kirkon työmarkkinalaitoksen verkkosivusto on työmarkkinaosaston tärkeä työväline, kun jaamme tietoa ja tukea seurakunnille. Sivustolta löydät ajantasaiset työnantajauutiset, ja sitä päivitetään aktiivisesti.

Verkkosivuja ladattiin viime vuoden aikana lähes 160 000 kertaa, joten sivusto on koettu hyödyllisiksi. Yksi osaston vuoden 2022 tavoitteista oli päivittää nettisivuja, jotta ne saadaan nykyistä paremmin vastaamaan seurakuntatyönantajien tarpeita. Aloitimme urakan elokuussa, jolloin tarkastelimme sivujen nykytilaa. Sivut on luotu vuonna 2019, ja ne ovat toimineet hyvin. Kuitenkin huomasimme, että niissä oli joiltain osin vanhentunutta materiaalia, joka oli syytä päivittää.

Erityisen suosittu on ollut Työnantajan työkaluja -välilehden Usein kysyttyä -osio, jossa on palkkauksesta, vuosilomista ja työajoista usein kysyttäjä kysymyksiä. On huomattu, että seurakuntien arjessa samantyyppiset ongelmatilanteet voivat toistua vuosittain. Esimerkiksi lomakauden alussa kysytään paljon vuosilomiin liittyviä asioita, ja tämän vuoksi on tarkoituksenmukaista, että vastaukset löytyvät helposti.

Uudeksi työantajan työkaluksi tehdään poissaoloja koskeva osio, jossa käydään läpi muun muassa sairauspoissaolon palkallisuuteen ja palkattomuuteen liittyvää problematiikkaa.

Muuta tietoa työnantajan tueksi ja avuksi

Työnantajan työkaluissa löytyy ohjeistusta myös siitä, miten henkilöstön asema pitää ottaa huomioon seurakuntarakennemuutostilanteissa. Osiosta löytyy myös henkilöstöjohtamisen apuvälineitä ja tietoa Kevan tarjoamista palveluista seurakuntatyönantajille, tietoa työnantajana toimimisesta kirkon sektorilla, erilaisia ohjeita ja suosituksia, tilastotietoa ja tietoa koodistoista sekä rekrytoinnista.

Työnantajana toimiminen kysyy paljon osaamista erilaisista asioista. Tieto on usein jo olemassa, ja onkin tärkeää pystyä ohjaamaan kysyjät tiedon lähteille. Tähän on yritetty vastata nettisivujen päivittämisellä. Toivottavasti tässä työssä on onnistuttu riittävästi.

Ulla Westermarck
neuvottelupäällikkö
Kirkon työmarkkinalaitos

19.12.22

Luukas 2: pistävän poliittinen jouluevankeliumi

”Hänet on lähetetty pelastajaksi meille ja tuleville sukupolville. Hän lopettaa kaikki sodat ja muuttaa kaiken hyväksi. Jumalan syntymäpäivänä maailmalle koittaa ilosanoma.”

Jeesusko? Ei, vaan Augustus.

Rooman keisaria ylistetään monissa ajanlaskun taitteeseen ajoittuvissa teksteissä, häntä kunnioitetaan suorastaan jumalana. Kun Luukas kertoo Jeesuksen syntymästä, hän haluaa osoittaa, että nyt on tullut maailmaan jotakin keisariakin suurempaa.

Luukkaan jouluevankeliumi ei ole tunnelmointia eikä neutraalia historiankuvausta, pikemminkin blogiteksti täynnä ironista piikittelyä, tai poliittinen joululaulu: Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta, joulumaa on suurempi kuin Rooman valtakunta.

Koko maailma

Augustus käskee, että ”kaikkien maailman ihmisten piti ilmoittautua veronmaksajiksi” (UT2020). Kreikassa sana on oikoumene eli koko asuttu maanpiiri – siitä juontuu myös ”ekumenia”.

Siis ihan kaikkien piti ilmoittautua? Ei nyt sentään. Ei edes keisarin valta oikeasti ulotu aivan maailman äärirajoille asti. Luukaskin sen hyvin tietää, mutta evankelista liioittelee ihan tietoisesti ja osuu naulankantaan: juuri noin suuruudenhulluja ovat kautta aikojen olleet kaiken maailman diktaattorit, jotka hyvin mielellään lukisivat omaan etupiiriinsä vähintään naapurivaltionsa ja vähän enemmänkin.

Luukas kertoo sellaisen hallitsijan syntymästä, jolle hänen mielestään ihan oikeasti kuuluu koko oikoumene. Siinä voi Rooman keisari pullistella ihan rauhassa. Jouluevankeliumin poliittinen ironia on ilmeistä.

Matka

Alkaa pitkä marssi Betlehemiin. Jos kuvausta yrittää lukea historiallisena raporttina, törmää lukuisiin ongelmiin. Verollepanon ajankohta (6 jKr) ei sovi Herodes Suuren aikaan (kuoli 4 eKr). Ja jos Joosef asui ja työskenteli Galilean Nasaretissa, hänen piti maksaa verot sinne eikä suinkaan Juudean Betlehemiin. Ja vaikka hänen olisikin pitänyt matkustaa, muun perheen ei olisi tarvinnut seurata mukana.

Mutta nämä havainnot eivät tavoita Luukkaan laulun kärkeä: sanoma on muualla, teologiassa ja politiikassa.

Teologisesti Luukkaalle on tärkeää, että Daavidin sukuisen messiaan täytyy syntyä Daavidin kaupungissa Betlehemissa. Poliittisesti taas inhorealistinen tyyli sisältää kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan: katsokaa nyt, millaiseksi heittopussiksi viaton tavallinen kansa joutuu, vaivalloiselle matkalle. Keisari vie, kansa vikisee. Tai ei edes vikise, kulkee sinne minne käsketään. Lapsi hyppii kohdussa, ei riemusta vaan jo ennen syntymäänsä taloudellisten realiteettien hyppyyttämänä, ehkä aasin selässä jo ennen syntymäänsä – sitä ei tarina kerro, mutta Luukkaan koruton kuvaus saa lukijan rakentamaan omia aasinsiltojaan.

Todelliseksi aasiksi paljastuu keisari. Hän kuvittelee laittavansa veronmaksajat järjestykseen mutta ei tiedä, että jossakin heinien ja lantakasan välimailla putkahtaa maailmaan lapsi, josta ei kunnon veronmaksajaa saa tekemälläkään, hän kun ei jää tuottavaksi käsityöläiseksi vaan lähtee parantamaan maailmaa.

Herra ja Pelastaja

Terävimmän piikin Luukas sohaisee enkelien jouluviestissä. Enkeli ilmoittaa ilouutisen, suuren uutisen (euangelion, j. 10). Termi viittaa merkittäviin tiedonantoihin, joita oli totuttu kuulemaan valtakunnan huipulta. Nyt tämä tiedonanto koskee koko kansaa, aidommin ja syvemmin kuin mitkään verollepanot tai liikekannallepanot. Ja hyvän uutisen kuulevat ensimmäisenä paimenet – marginalisoidut, vähäosaiset.

Suuren uutisen sisältönä on, että nyt on syntynyt Vapahtaja (KR1992) eli Pelastaja (UT2020, kreikaksi soter) ja Herra (kyrios). Molemmat arvonimet ovat kaksiteräinen miekka.

Jumala on Herra, sen juutalaiset tiesivät vanhastaan. Tähän Luukas liittyy: syntyvä lapsi on Herra, siis jumalallinen.

Keisari on herra, sen tuli tuntemaan koko Rooman imperiumin väki. Tätä vastaan Luukas hyökkää: odota vain, keisari, sillä herra se on herrallakin. Tämä pieni lapsi voittaa sinut. Keisarin kerrotaan syntyneen neitsyestä – mutta niin syntyy tämä lapsikin. Keisarin kerrotaan hallitsevan koko valtakuntaa – mutta tämä lapsi julistaa sellaista valtakuntaa, että keisari jää toiseksi.

Sama pätee arvonimeen Vapahtaja eli Pelastaja. Se tarkoittaa Jumalaa, tiesivät juutalaiset. Se tarkoittaa keisaria, kertoivat roomalaiset. Luukkaan sanoma on jälleen selvä: hulluja nuo roomalaiset.

Rauha

Kajahtaa ylistys, taivaallisen sotajoukon kunniamarssi: ”Kunnia korkeuksien Jumalalle ja rauha maan päällä ihmisille, joita hän rakastaa” (j. 14, UT2020).

Rauhaa lupasi keisarikin, mutta pax romana saavutettiin voittamalla, valloittamalla, alistamalla. ”Rauha” tarkoitti kansojen ”vapauttamista”, paksuissa lainausmerkeissä niin kuin propagandakielen siteeraaminen vaatii. Nyt uusi hallitsija tuo aivan toisenlaisen rauhan ja vapautuksen – ilman lainausmerkkejä.

Hallitsijan äidin reaktio on paljonpuhuva: ”Maria painoi kaiken sydämeensä ja yritti ymmärtää, miten asiat liittyivät toisiinsa” (j. 19, UT2020). Verbi symballo tarkoittaa kirjaimellisesti ”yhteen heittämistä”, asian pohtimista monesta eri näkökulmasta. Luukas tuntuu herättelevän myös kuulijoitaan: huomaatko, miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa? Ei ole erikseen maallista ja hengellistä, poliittista ja ei-poliittista, sisäistä ja ulkoista, yksilöllistä ja yhteisöllistä. Sanoma Jeesuksesta pukeutuu jokaisena aikana vähän uudenlaiseen kieleen, ja sillä on joskus hyvinkin kriittisiä liittymäkohtia arkeen. Jos joulun lapsella on todellinen valta, kukaan ihminen ei saa omia sitä valtaa itselleen.

Kiltiltä näyttävä teksti paljastuu purevaksi valta-analyysiksi. Sellaisia nuo evankelistat.

Aika velikultia.

Mika Aspinen
raamattuteologian kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

7.12.22

Minulla on unelma

Onko Palvelevalla puhelimella (Pp) jokin oma teologia? Uuden, terävä-älyisen kollegan kysymys laittoi minut miettimään: Kyllä, me olemme ihmisen puolella hyväksyen hänet sellaisena kuin hän on. Elettiin aikaa vuonna 2007, jolloin mm. seksuaalivähemmistöjä sai syrjiä kirkossa – eikä ilmiö ole vieläkään tyystin kadonnut.

Minut vihittiin papiksi 90-luvun alussa syvän laman aikaan, ja sain pitkään kokea olevani nuorin papistosta, koska tiukassa taloudellisessa tilanteessa ei vihkimyksiä järjestetty. Nyt huomaan olevani vaiheessa, jossa voin katsella työntekijänä kirkon nykyhistoriaa ja kehitysvaiheita vuosikymmeniä taaksepäin. Samat huolet, kysymykset ja tavoitteet näyttävät pyörivän kirkon rattaissa kerta toisensa jälkeen ikään kuin uutena. Kunkin ajan ongelmissa näyttää olevan sisällä entiset uudet ratkaisut.

Sielunhoito päätöksenteon pohjana?

Yhtä kysymystä en ole kuullut kovin usein. Viitisentoista vuotta sitten vieraillessaan Suomen suurimmassa seurakuntayhtymässä piispa puolusti perinteistä käsitystään avioliitosta raamatuntulkinnalla. Yhtymän johtaja esitti kysymyksen, mitä ei taidettu kirjata mihinkään. Minun muistini taltioi sen muodossa: Milloin sielunhoito voisi olla päätöksentekoa ohjaava tekijä?

Mietin tuota kysymystä edelleen saman seurakuntayhtymän sisällä – myös muista syistä. Takana ovat yhteisten palveluiden massiiviset yt-neuvottelut, missä ei helppoja ja kaikkien hyväksyttävissä olevia ratkaisuja löydetty.

Kohtaamisen ja avun paikkoja suljettiin: Kampin kappelin matalan kynnyksen apua tarjoava tukipiste laitettiin kiinni kaupungin sykkivästä sydämestä, erityisnuorisotyöstä supistettiin ja Palvelevan puhelimen toiminta esitetään Helsingin seurakuntayhtymässä lakkautettavaksi. Muun muassa siis nämä valikoituivat kohteiksi osana lähes 5 miljoonan euron säästöpäätöstä, millä on tarkoitus turvata tulevaisuus ja mahdollistaa kehittäminen. Säästöpäätösten julkistamisen jälkeen virisi keskustelu, millaista jälkeä ja vaikutuksia tällainen kertaheiton rysäys aiheuttaa erityisesti aikana, jolloin sekä seurakuntalaiset että työntekijät ovat monin tavoin paineistetut.

Arvot talouden alttarilla?

Kiistatonta lienee, että säästöjä on saatava aikaan, koska hurjimmillaan Helsingin seurakunnissa kirkkoon kuulumisprosentti alkaa kolmosella. Päätöksentekoon ovat pakottaneet siis taloudelliset syyt, mutta mistä, miten ja milloin säästetään ovat arvovalintoja, ja kirkossa niiden tulee olla teologisesti kestäviä.

Helsingissä kirkon strategian arvot ovat usko, toivo ja rakkaus – kauniita, abstrakteja sanoja, joista on muotoiltu konkreettisia tavoitteita, mitkä ovat suurelta osin kuin kuvausta mm. Palvelevan puhelimen toiminnasta. Silti yhteisen seurakuntatyön johtajan on valmisteltava päätösesitys myös Pp:sta luopumiseksi. Tämä on hämmentänyt ainakin vapaaehtoispäivystäjiä ja työntekijöitä eri puolilla Suomea sekä yhteistyökumppaneitamme, jotka ovat joukoin vedonneet päättäjiin päätösesityksestä luopumiseksi.

Valtakunnallisten kollegoideni kokemus on, että aika iso osa Pp-soitoista tulee pääkaupunkiseudulta, mikä on luonnollista, onhan väestöäkin pakkautunut alueelle. Anonyymiuden suojasta yhteyttä ottavat eivät luonnollisesti voi kerätä usein muutoinkin vähäisiä voimiaan yhteen saadakseen ääntänsä kuuluviin.

Kuka vastaa ahtaalla olevalle?

Palvelevan puhelimen luopumisaikeita kummastelleet ovat saaneet vastaukseksi mm., että jokaisessa seurakunnassa on päivystävä pappi ja diakoni tavoitettavissa. Hieno juttu, etenkin jos tuollainen numero on auki myös iltasella ja löytyy helposti vähintään jokaisen seurakunnan etusivulta.

Käsi sydämelle, kuinka moni pappi tai diakoni vastaa puhelimeen iltayöllä, saati sitten jaksaa käydä työpäivänsä päätteeksi keskustelua seurakuntalaisen kanssa, jota maailman meno ja oma elämä ahdistavat – tai olo on muuten vain yksinäinen. Ehkei kovinkaan moni.

Ainakin vielä tänä jouluna vapaaehtoispäivystäjillä on ilmeisesti Helsingissä mahdollisuus olla Kirkon keskusteluavun Palvelevassa puhelimessa kirkon korvat ja sanat, kuten yksi vapaaehtoisistamme oman roolinsa hienosti sanoitti. Tätä kirjoittaessani ei ole tiedossa, milloin ja millaiseen päätökseen toiminnan suhteen päädytään.

Unelmani elää

On ollut hyvä olla Palvelevan puhelimen pappi. Toiminnan teologia perustuu tinkimättömästi sielunhoitoon, jonka ydin on olla ihmisen puolella ja hänen kanssaan. Kunnioitan päättäjiä, jotka ovat arvostaneet asian niin tärkeäksi, että kirjasivat sen seurakuntayhtymämme perussääntöön.

Unelmointi ei oikein istu kirkolliseen sanastoon. Tohdin sitä kuitenkin tehdä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tavoitellaan uudistumista. Kaikenlaista on kokeiltu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Voisiko ihan oikeasti tapahtua uudistusta ja kehitystä, jos suorastaan vallankumouksellisesti sielunhoito olisi kaiken kirkollisen päätöksenteon tärkein ohjaava tekijä?

Raija Narvila
Palvelevan puhelimen toiminnanjohtaja
Helsinki

2.12.22

2600 kohtaamista

Adventtiaika merkitsee minulle porttia uusiin mahdollisuuksiin ja tulevaisuuden toivoon. Tätä koin Studia-messuilla viime viikolla. Kohtasimme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon osastolla seurakunnan eri ammatteja edustavien päivystäjien kanssa 2600 nuorta. Heillä oli tulevaisuudestaan monenlaisia kysymyksiä ja tunteita. Niistä kuitenkin heijastui toivo ja usko oman elämän mahdollisuuksista.

”Ootko miettiny sellasta asiaa, että kirkko voiskin olla sun työnantaja tulevaisuudessa?”
”En oo miettiny, mut kyl mä kirkossa käyn. Voiskai sitä alkaa miettii – joo! mä mietin, hei kiitti.”

”Voiks pyytää johdatusta, että löytäsin mun oman uran?”

Kävijälaskurina toimi ristiheijastin. Lisäksi jaoimme QR-koodin Kirkon ammatit-peliin sekä karkkia. Itseäni kosketti erityisesti se, että risti oli näistä ylivoimaisesti suosituin.

”Saanko mäkin ton ristiheijastimen, vaikka mä just erosin kirkosta? En mä Jumalasta kuitenkaan eronnut”

”Saaks heijastimen?”
”Ole hyvä. Otatko karkkia kans?”
”Kiitos. Noo, voin mä senkin ottaa.”

Tärkeimpinä keskustelut ja kohtaamiset

Messukeskuksen kävijätutkimuksen mukaan 91 % kävijöistä oli tyytyväisiä tai erittäin tyytyväisiä tapahtumaan, ja mieluisimpana ohjelmana kävijät pitivät näytteilleasettajien kanssa käytyjä keskusteluja.

”Hei, mä tein tän testin ja mulle tuli tulokseksi, että oon kiinnostunu nuorisotyönohjaajan työstä. Mut niinhän mä oonkin.”

”Katos, katos, kirkolla on moppiilipeli. Ootte sit ihan siirtyneet tähän päivään.”

”Tein tän pelin. Suntio tai kiinteistönhoitaja rupes mietityttään.”

”Mä opiskelen tradenomiksi, nii siks en voi tulla töihin seurakuntaan. Ai, niitä töitä onkin noin monta, mitä mä sit niinku tradenomina voisinki tehä seurakunnassa.”

”Mitä sä niinku diakonina oikein teet?”

”Siis mikä?”
”Lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaaja.”
”Ai et kirkolla on tällaisiakin töitä? En oo tajunnu. Mikä koulutus siihen on?”

Useat nuoret kysyivät messuosaston seinissä näkyvistä sanoista: ”Mitä noi ’uskottu, toivottu, rakastettu’ sulle tarkoittaa?”

Niin, mitä ne tarkoittavat sinulle ja minulle?

Kuvakooste, jossa Studia-messujen päivystäjiä sekä messuilla jaettuja tarvikkeita, kuten heijastimet ja Kirkon ammatit -pelikoodit. — Yläkuvassa Studia-messujen päivystäjät Jenny Airaksinen, Panu Pitkänen ja Hanna Vuollo. Vasemmassa kuvassa Henna Lahtinen, Hattulan seurakunnan vastavalittu luottamushenkilö, Panu Pitkäsen ja Anu Morikawan seurassa.

Marja Pesonen
Asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirkon ammatit -peli

30.11.22

Kouluttajan testamentti

Jään joulukuun alussa täysin palvelleena eläkkeelle Kirkon tutkimus ja koulutus -yksiköstä. On tullut aika vetää yhteen joitakin langanpäitä kuluneelta 10 vuodelta. Olen ollut jumalanpalveluselämän kouluttajana vuodesta 2012 alkaen. Työpaikkani on kirkon paras tähystystorni. Missään muualla ei olla sellaisella näköalapaikalla kuin Kirkon koulutuskeskuksessa. Koulutussaleihin tulee kirkon työntekijöitä erilaisista todellisuuksista ympäri maata. Kokemusten jakaminen ja omaan työhön liittyvien asioiden reflektoiminen toisten kanssa on kerta toisensa jälkeen tuonut esiin ruohonjuuritason tilannekatsauksia kaikkialta.

1800-luvun ihanteet eivät enää toimi

Olen kouluttanut pääasiassa pappeja. Heitä on koulutussaleissani käynyt yli 1000. Kanttoreita ja muita seurakunnan työntekijöitä olen saanut kouluttaa noin 200. Koulutuksiin hakeutuneet ovat olleet hyvin motivoituneita. Se on ollut hyvä lähtökohta tavoitteelle kehittää kirkon jumalanpalveluselämää yhdessä pohtien, kokeillen ja tulevaisuuteen tähyillen. Oma tavoitteeni on ollut rohkaista sellaiseen olemisen tapaan, että ihmiset voisivat kokea kirkkoon tullessaan turvallisuutta, osallisuutta, levollisuutta ja iloa.

Kokemukseni mukaan meidän jumalanpalveluksissamme vallitsee jossain määrin 1800-luvun kulttuuri-ilmastosta perittyä puolisotilaallista käyttäytymismallia, joka aiheuttaa suorituspaineita niin kirkon työntekijöissä kuin seurakuntalaisissakin. Messu ei ole suoritus. Se on olemista. Se on parhaimmillaan olemista ja ihmettelyä Jumalan läsnäolossa, mahdollisimman vapautuneesti, yhdessä toisten kanssa.

Läksiäisissäni todettiin, että olen jättänyt jäljen. Millaisen jäljen? Toivottavasti sellaisen, että jotain tuosta yllä mainitusta tavoitteesta alkaisi vähitellen näkyä seurakuntien jumalanpalveluksissa. Vielä ei toivottua jälkeä kovin paljon ole näkyvissä. Kirkossa asiat tapahtuvat hitaasti. Mutta kun on kyse sellaisen olemisen tavan uudelleen löytämisestä, joka on hukkunut tiettyjen aatevirtausten alle, soisi etenemisen olevan nopeampaa. Valistus, rationalismi ja pietismi jättivät jumalanpalveluselämään jäljet, jotka 2000-luvulla voitaisiin jo siivota pois. Noiden kolmen ”ismin” valtakaudella arvokkuus oli jumalanpalveluselämän tärkein kriteeri, ja kuulo kutakuinkin ainoa tarvittava aisti. Seurakunnan kokoontumisessa ja leivän murtamisessa on kuitenkin kyse paljon kokonaisvaltaisemmasta olemisesta. Mahdollisuuksia on jopa ”kuudennen aistin” kautta tapahtuvalle pyhän kokemiselle ja ihmettelylle.

Koulutuksista palaavilta apua kuplan puhkaisuun

Mistä kenkä sitten puristaa? Miksi toivottua muutosta ei ole havaittavissa? Siihen on olemassa ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että ei huomata, kuinka jumalanpalveluselämän toimintakulttuurissa vaikuttavat edelleen jo kauan sitten muusta kulttuuri-ilmastosta kadonneet ihanteet. Juuri nuo 1800-luvulta periytyneet toimintamallit. Niissä itsessään ei ole mitään pyhyyttä ilmentävää. Pyhyyden kokemisen sijaan ilmenee mieluummin tuota aiemmin mainittua pelonsekaista puolisotilaallisuutta. Se näkyy mm. pyrkimyksenä nousta ja istuutua mahdollisimman yhtä aikaa. Sellaistako Jumala odottaa? Sellaisia sulkeisiako me kirkossa kävijät tarvitsemme?

Toinen syy toimintakulttuurin hitaaseen muuttumiseen on se, että seurakunnissa ei aina ole valmiutta ottaa vastaan koulutuksesta tulevien kollegoiden ideoita. Ja tässä nyt tulee se kouluttajan testamentti: Kuunnelkaa hyvät ihmiset avoimin mielin seurakunnistanne koulutuksiin lähetettyjen kokemuksia. Ei heitä sinne turhaan lähetetä. Koulutuksiin mennään siinä toivossa, että jotain liikahtaisi siinä kuplassa, jossa te usein huomaamatta elätte. Tiedän, että taustalla on monenlaisia muutosvastarintaan johtavia pelkoja. Ehkä siitä johtuen koulutussaleissa onkin jouduttu toteamaan, että muutosvastarintaa ei esiinny niinkään seurakuntalaisissa, vaan ennen muuta työyhteisön jäsenissä. Nyt olisi aika havahtua 2000-luvun todellisuuteen, sillä paljon hyvää ja pyhää ja kaunista olisi tehtävissä.

Juhani Holma
Jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

24.11.22

Viestintä muuttuu, muuttuuko oma ymmärrykseni?

Olen saanut syksyn aikana osallistua useampaan viestinnän valmentavaan tilanteeseen sekä valmentajana että valmennettavana. Yhteinen nimittäjä kaikille tilanteille on ollut kiinnostuminen ja innostuminen. Jokaisesta tilanteesta on tuntunut myös jäävän mieleen jotain tärkeää, ja ymmärrykseni on päivittynyt.

Hans Rosling kirjoitti osuvasti Faktojen maailma -teoksessaan, että suuri osa tiedostamme on hyvin vanhaa. Konkreettisesti koin tämän, kun muutin 2015 Tampereen seudulle. Mielessäni oli edelleen peruskoulussa iskostunut ”tieto” siitä, että Tampereella ja Turussa on yhtä paljon asukkaita. Viime vuosituhannen tieto oli päässyt pahasti vanhentumaan.

Usein virheet ovat edellä kuvatun kaltaisia harmittomia, ja ne aiheuttavat enemmän naureskelua kuin haittaa. Vaikuttavan työn kannalta ongelmallisempia ovat esimerkiksi viestinnän perusteiden muutokset, joita viime vuosikymmenten sähköisen viestinnän murros ja siihen liittyneet viestintä- ja vuorovaikutustapojen muutokset. Samaan aikaan ymmärrys ihmisen ajattelun ja tunteiden merkityksestä ja vuorovaikutuksesta on lisääntynyt, mikä auttaa entistä paremmin ymmärtämään myös viestinnän karikoita.

Miten annan itselleni mahdollisuuden uuden ymmärtämiseen, mikä väistämättä tarkoittaa siistien ajatusmallieni joskus kivuliastakin muuttamista? Miten innostun asiasta, jonka saatan kokea lähtökohtaisesti ikäväksi?

Kolme porrasta

Havaitsen, että minulle taustalla on ollut muutamia yhdistäviä tekijöitä, jotka edesauttavat uuteen sukeltamista

hyvä ja luottamuksellinen ilmapiiri
sopiva tapa ja menetelmä
virittäytyminen ja matkaan saattaminen

Toistuvasti onnistuneissa tilanteissa on pystytty luomaan luottamuksellinen ilmapiiri. Tätä ovat auttaneet omien tuntemusten jakaminen asioiden lisäksi ja ylipäätään keskusteleminen luottamuksellisuuden merkityksestä. Tätä voi olla sen tunnustaminen, että sosiaalinen media tuntuu vastenmieliseltä ja samalla sen sanoittaminen, että sen ymmärtäminen on työssä tärkeää. Pohdinta on avannut mahdollisuuden kokeilulle puhtaasti työn näkökulmasta ilman henkilökohtaisuuden koettua rasitetta.

Usein ajatusten solmu on auennut, kun sitä on saanut katsoa vähän eri tavalla. Kriisiviestintäharjoituksessa tämä on tarkoittanut sitä, että harjoituksen edetessä on kirjoitettu toimenpiteiden lisäksi tilanteeseen liittyneitä tunteita. Mielenkiintoisella tavalla harjoituksen eri ryhmien tunteet ovat vaihdelleet, mikä on herättänyt oivalluksia erilaisuudesta ja siitä kumpuavista erilaisista viestintätarpeista.

Yhä tärkeämmäksi itselleni on tullut liittää kaikkea oppimaani kokonaisuuteen. Tätä auttaa merkittävästi, se että kaikki kohtaamiset (koulutus, kokous jne.) pitävät sisällään ainakin kolme elementtiä

mitä tapahtuu ennen kohtaamista
mitä tapahtuu kohtaamisessa
mitä tapahtuu kohtaamisen jälkeen

Hyvä virittävä kysymys saa ajatukset liikkeelle ennen kohtaamista. Se voi olla vaikka ”Miten tapasi viestiä on viimeisen viiden vuoden aikana muuttunut?” Kohtaamisen aikana pohditaan yhdessä, että miten eri kokemusten ja tutkimusten myötä näkyväksi tuleva muutos vaikuttaa viestimiseen ja parhaimmillaan sovitaan jokin konkreettinen tekeminen jälkitehtäväksi. Näin aiheesta vaikuttumiseen tulee paljon enemmän aikaa kuin vain kohtaamisen hetki.

Sami Kallioinen, sami.kallioinen@evl.fi
hankejohtaja,
kokonaiskirkollinen viestintäselvitys
Kirkkohallitus

16.11.22

Opas luottamushenkilöiden toiminnan tueksi

Seurakuntavaalien alla on noussut ajatus laatia uusien luottamushenkilöiden toiminnan avuksi opas hyvään käytökseen sekä epäasiallisen toiminnan käsittelemiseen. Opasta tehdään Työturvallisuuskeskuksen johdolla yhdessä työnantaja- ja työntekijäpuolen edustajien kanssa. Opas on tarkoitus saada uusien luottamushenkilöiden käyttöön heidän aloittaessaan luottamustoimensa.

Tavoitteena on, että opas auttaa tunnistamaan mahdollista epäasiallista kohtelua ja selkeyttää epäasialliseen kohteluun puuttumisen periaatteita. Inspiraatiota oppaan tekoon on saatu kuntasektorilta, jossa tällainen ohjeistus on jo olemassa.

Luottamushenkilön vastuu omasta toiminnastaan

Luottamushenkilö on luonnollisesti itse vastuussa siitä, että omassa toiminnassaan käyttäytyy asiallisesti kokouksissa ja käsitellessään henkilöstöasioita. Jokaisen valtuutetun on vältettävä muihin kohdistuvaa häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua, joka voi aiheuttaa heidän turvallisuudelleen tai terveydelleen haittaa tai vaaraa. Jokaisella häirintää tai epäasiallista käytöstä havaitsevalla on velvollisuus myös puuttua epäasialliseen käytökseen. Oppaan tarkoituksena onkin antaa työkaluja havaitun epäasiallisen kohtelun selvittämiseen ja siihen puuttumiseen aktiivisesti ja varhaisessa vaiheessa.

Luottamushenkilön oman toiminnan lisäksi epäasiallisen kohtelun ja häirinnän nollatoleranssi edellyttää toimintakulttuuria, jossa yhdessä sovitaan kaikkia seurakunnan toimijoita, myös luottamushenkilöitä, koskevat toimintatavat. Myös tästä syystä opas luottamushenkilön sekä kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuustojen vastuusta epäasiallisen käytöksen ilmetessä on tarpeen.

Opas muistuttaa toimielimen roolista työnantajan edustajana ja tähän liittyvästä luottamushenkilön työsuojeluvastuusta. Seurakuntatyönantajalla on työnantajana velvollisuus puuttua epäasialliseen kohteluun. Myös luottamushenkilöiden on muistettava roolinsa työnantajan edustajana käsitellessään esimerkiksi henkilöstön rekrytointeja tai irtisanomistilanteita. Näissä tilanteissa luottamushenkilön on noudatettava tasapuolisen kohtelun vaatimusta sekä yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa, syrjimättömyyttä ja yksityisyyden suojaa koskevia normeja.

Hyvä käytös toimivan yhteistyön edellytyksenä

Luottamushenkilön vastuun lisäksi oppaassa kuvataan, mitä on hyvä ja ammatillinen käytös sekä toisaalta sitä, missä menee vastuuttoman ja epäasiallisen kohtelun raja. Vastuuton käytös ei kuulu seurakunnalliseen päätöksentekoon ja se on otettava puheeksi, vaikka se ei varsinaisesti ole epäasiallista käyttäytymistä. Vastuuton käytös voi olla esimerkiksi asiattoman kielen käyttöä tai yhteisten pelisääntöjen noudattamatta jättämistä.

Epäasiallista kohtelulla tarkoitetaan sen sijaan tietoista ja toistuvaa häirintää, kiusaamista ja muuta epäasiallista käytöstä, joka on jatkuessaan omiaan aiheuttamaan epäasiallisen käytöksen kohteen terveydelle tai turvallisuudelle vaaraa. Tällaiseen toimintaan on puututtava.

Ammatillinen käytös, muiden arvostava kohtelu ja yhteistyökykyisyys tulee olla kirkkovaltuutettujen toiminnan lähtökohtana niin muiden luottamushenkilöiden kuin seurakunnan henkilöstön kanssa toimittaessa. Asioiden hoitamiseksi tulee laatia yhdessä pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan. Muita tulee kunnioittaa ja kohdella ystävällisesti silloinkin, kun mielipiteet ja näkemykset eroavat toisistaan.

Hyvä käytös rakentaa luottamusta ja toimivaa vuorovaikutusta, mikä on välttämätöntä demokratian ja seurakunnan kehittymisen kannalta. Yhteisiä asioita hoidetaan parhaiten yhteistyössä toisiamme kunnioittaen ja arvostaen.

Meri Westerberg
Työmarkkina-asiantuntija
Kirkon työmarkkinalaitos