Miten Jeesus pelastetaan?

Kaikki uskonnot ovat yhden ja saman inhimillisen kokemuksen sanoitusyrityksiä ajattelee – ainakin jossakin määrin – kuusikymmentä prosenttia suomalaisista, kertoi Gallup Ecclesiastica 2011 -tutkimus. Uusinta dataa on jo kertynyt Kirkon tutkimuskeskukseen, mutta sen sisältöä eivät vihkiytymättömät vielä tiedä keväällä 2016. On kiintoisaa nähdä, mitä tuolle prosenttiluvulle on käynyt.

Mikä rooli jää Jeesukselle, jos kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan saman kokemuksen ilmauksia? Onko vanhakirkollinen käsitys Jeesuksen ainutlaatuisuudesta haudattava ja annettava hänelle tasa-arvoinen paikka ihmiskunnan henkisten opettajien joukossa?

Yhteisspiritualiteetti

Ajattelulle, joka palauttaa kaikki uskonnot inhimilliseksi yhteyden kokemukseksi on jo keksitty oppisanakin, interspirituality. Olisiko se suomeksi vaikka yhteisspiritualiteetti tai yhteishenkisyys?

Yleiseen mielipiteeseen sopivaa paikkaa Jeesukselle tarjoaa muiden muassa Deepak Chopra, joka kävi kesäkuussa 2015 valistamassa täyttä salillista etsijäkansaa Helsingin Kulttuuritalolla. Deepak Chopra haluaa vapauttaa Jeesuksen ”teologisten ja arkeologisten kiistojen ryteiköstä” ja antaa hänelle paikan ”suuressa viisauden traditiossa, joka läpäisee kaikki kulttuurit. ”Monet ihmiset saavat eittämättä suurta hyötyä uskonnoistaan, mutta ellemme pääse näiden ulkonaisten kehotusten ja kieltojen taakse ja löydä omasta tietoisuudestamme oman uskonnollisen juonteemme lähdettä, emme koskaan ylitä vanhojen uskontojen jännitteitä, riitoja ja konflikteja (lähde)”. Chopran haluaa johdattaa meidät ”Jeesuksen syvimpään sanomaan, ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden tielle” (lähde).

New age -guruksi mainittua Chopraa kovemman paketin tarjoaa Dr Kalarikkal Poulose Aleaz, joka opettaa uskontoja ja uskontoteologiaa Bishop’s collegessa Kolkatassa Intiassa. Hän liittyy 1800-luvun puolesta välistä Intiassa virinneeseen hindulaisen ajattelun renessanssista nousevaan evankeliumien lukutapaan. Samoin kuin Deepak Chopra, Aleaz pelastaa Jeesuksen intialaisen filosofian avulla, mutta teologisemmin: ”Jeesuksen yleismaailmallinen sanoma voidaan tänään palauttaa advaita vedantan avulla. Kristillisten dogmaattisten käsitteiden, kuten sovitus-teorian ja käsityksen ihmisen synnynnäisestä pahuudesta ei enää tarvitse väärentää evankeliumia (lähde)”.

Jeesukselle tarjotaan siis vanhakirkollisesta plaseerauksesta poikkeavaa paikkaa. Chopran voidaan katsoa edustavan kevytversiota: Jeesus on samanlainen opettaja kuin kaikki muutkin opettajat, jotka johdattavat sisäisen jumaluuden eli tosi itsen löytymiseen, henkisen evoluution ja persoonallisen kasvun kiehtovalle tielle. Tohtori Aleaz tarjoaa rankempaa ja teologisoidumpaa mallia, jossa Jeesus samoin rinnastuu kilvoittelijoihin, jotka löytävät jumaluuden itsestään ja karistavat kristinuskon synniksi nimittämän vajavaisuuden itsestään tykkänään.

Myötätunnon ja viisauden opettaja vai syntien sovittaja?

Mutta saadaan Jeesuksesta yleisen myötätunnon, viisauden ja moraalin opettaja ihan suomalaisinkin voimin ilman advaita-vedantaa ja ilman mainintaa ihmiskunnan yhteisestä spiritualiteetista. Ihmisen itseriittoisuutta halventavan sovitusteorian hylkäämistä on jo ehditty suositella muun muassa Alppilan kirkossa teologipäivillä 30.7.2015. Sovitusopin hylkäämiselle on kutkuttava ja vahva tilaus.

Ei tarvitse olla profeetta – tilastojen tarkastelu riittää – ennustaakseen, että tulevaisuudessa Siionin markkinoilla liikkuu yhä useampia yhteisspiritualiteettikonsultteja. Kansankirkollisen Kuule kansaa kaikessa -periaatteen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sovitusopin hylkäämistä, vaan sen aikamme maailmankatsomuskuluttajien korville sanoitettua päivitystä. Jeesukselle on tarjolla edelleen myös pari vuosituhatta vanha paikka.

Emerituspiispa Juha Pihkala liittyi taannoin tähän puheeseen täsmentämällä, että erilaiset kulttuuriympäristöt nostavat etualalle omia termejään käyttäen ”sitä Uudessa testamentissa jo odottavaa Kristus-kuvaa, joka siinä tilanteessa johtaa Kristuksen lunastustyön yhteyteen ja osalliseksi pelastuksen salaisuudesta”.

Pekka Yrjänä Hiltunen
asiantuntija, uskontodialogi
Kirkon lähetystyön keskus

—

Catholic Answer Magazine kirjoittaa Deepak Chopran Kolmas Jeesus -kirjasta käyttäen sanontaa ”uushindulaista monismia massoille”. Kirja on käännetty myös suomeksi: Kolmas Jeesus – Kristus, jota ei voi sivuuttaa. Sammakko. 2009.

Sivulta Life and Contribution of Kalarikkal Poulose Aleaz (K.P. Aleaz) in the Theology of Religions: “Śaṅkara’s Advaita Vedanta being the context in the Indian hermeneutics has to decide the content of an Indian Understanding of Jesus”.

Juha Pihkalan artikkeli on synodaalikirjassa 2010 ”Minä uskon? Jumala-usko 2010-luvulla.” KTK.

Advaita tarkoittaa ”ei kahta” ja vedanta yhdessä merkityksessään Upanishadeista, Intian vanhoista pyhistä teksteistä ammentavaa ajattelua. Veda tarkoittaa ”tieto” ja anta ”loppu”. Advaita vedanta -termin voisi siis kääntää löysästi vaikkapa nondualistiseksi, monistiseksi tai kaiken ykseyttä korostavaksi intialaiseksi filosofiaksi.

20.01.16

Eurooppalaisen identiteetin juurilla

Viime keväänä silloinen pääministeri Alexander Stubb twiittasi postilaatikkoonsa tipahtaneesta mielenkiintoisesta uutuuskirjasta. Kyse oli kahden yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professorin, Brent F. Nelsenin ja James L. Guthin teos Religion and the Struggle for European Union. Professorit pohtivat teoksessaan, miten katolisuuden ja protestanttisuuden vaikutus heijastuu edelleen eri maiden asenteisiin yhteisen Euroopan luomisesta.

Kuten sanotaan, historian ymmärtäminen auttaa meitä tulkitsemaan ja ymmärtämään nykyaikaa. Euroopan maiden erilaisuudet eivät johdu vain auringonpaisteen määrästä tai ruokavalioiden eroista. Uskonnon vaikutus valtioiden kehityksessä ja maiden kulttuureissa on ollut merkittävä.

Reformaatio päätti ajan, jossa katolinen usko oli yhdistänyt läntistä Eurooppaa yli rajojen. Reformaatio, jonka tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa, johti kuitenkin kirkon jakaantumiseen ja Eurooppaa jakaneisiin uskonnollisiin erimielisyyksiin.

Vaikka uskonsotiin sekoittuivat voimakkaasti maalliset valtataistelut, avain sotien päättymiseen Euroopassa oli uskonrauhan saavuttaminen. Käytännössä tähän löydettiin kaksi keinoa.

Ensimmäinen niistä oli ”Cuius regio, eius religio” – ajatus (”kenen maa, sen uskonto”), jossa valtakunnan hallitsija sai päättää alueensa uskonnosta. Pienille, katolisesta kirkosta irronneille uusille tunnustuskunnille hallitsijan tarjoama suojelu oli ensiarvoisen tärkeää. Malli tuli voimaan myös Ruotsi-Suomessa, jossa Kustaa Vaasa otti käyttöönsä kyseisen periaatteen. Käytännössä malli johti valtiokirkkojärjestelmään, jossa kuningas turvasi luterilaisen kirkon aseman, mutta otti myös kirkon hallinnon ja omaisuuden valvontaansa. Kirkko taas tuki kuninkaan valtaa olemalla tälle lojaali ja ohjaamalla kansan moraalia ja elämäntapaa.

Toinen malli oli hollantilaisen oikeustieteilijän Hugo Grotiuksen idea ”est Deus non daretur” (”vaikka Jumalaa ei olisikaan”). Siinä sotien päättyminen katsottiin olevan mahdollista vain rakentamalla yhteiskuntajärjestelmä sellaiseksi, että se irrotettiin uskonnollisesta vallasta. Tällöin eri tunnustuskuntien kannattajat saattoivat hyväksyä yhteisen maallisen lain ja oikeudenkäytön.

Valtiokirkkomaissa kansan uskonnollinen yhtenäisyys oli aluksi lähes moitteetonta. Nykyisen uskonnonvapausajattelun näkökulmasta malli on ongelmallinen, mutta kansan yhtenäisyyden vahvistamiseksi hallitsija suosi mielellään yhden uskonnon mallia. Yhteiskunnan uskonnollinen moninaistuminen ja kriittisyys valtiokirkkojärjestelmää kohtaan olivat avaamassa tietä sekä uskonnonvapauden tunnustamiselle että siirtymiselle valtiokirkollisesta organisaatiosta kohti valtion tunnustuksellisen neutraliteetin periaatetta. Näin Grotiuksen malli nivoutui lopulta Suomessakin kirkon aseman kehitykseen, kun valtio asettui tunnustuksellisen puolueettomuuden kannalle vuoden 1919 hallitusmuodossa.

Maailmanlaajuista ja paikallista

Vaikka Pohjois-Euroopan luterilaisissa maissa kehitys on ollut kussakin maassa omanlaisensa myös maan sisäisestä poliittisesta historiasta johtuen, perusajattelu kirkon ja valtion tiiviistä yhteydestä on niissä ollut yhteinen. Siksi kansankirkollisuus merkitsi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhassa tulkinnassa sitoutumista erityisesti Suomen valtion rajojen sisällä elävän kansan vaiheisiin ja tukemiseen.

Sen sijaan katolinen kirkko, jolle rajat ylittävä yhtenäisyys oli ollut keskeinen osa sen historiaa ja toimintamallia, asettui rakenteissaan selvemmin erilleen maallisista valtiorakenteista ja valtiosuhteista. Sen olemassaolo ei ollut samalla tavalla riippuvainen yksittäisen hallitsijan suojasta kuin reformaatiossa syntyneillä pienillä tunnustuskunnilla. Katolisuudessa korostuikin voimakkaammin suuren, maailmanlaajuisen kirkon yhtenäisyys yli valtiorajojen. Tietenkin paikallisesti katolisuus sai erilaisia muotojaan eri puolilla maailmaa. Erilaiset paikalliset tavat sitoutuivat tiukemmin tai löyhemmin katoliseen oppiin, mutta lähtökohtaisesti yhteisöt säilyivät yhteisen kirkon suojissa.

Yhteisen Euroopan kuva

Nelsen ja Guth näkevät Euroopan uskontohistorian vaikuttavan yhä nykyisin Euroopan Unionin toiminnassa ja tavoitteissa. Jäsenmaiden kulttuuriset erot, joihin uskonto on lyönyt vahvan leimansa, vaikuttavat heidän mukaansa yhä maiden suhtautumiseen integraation mahdollisuuksiin, sen syventymiseen ja yhteisen eurooppalaisen identiteetin kokemiseen.

He näkevät, että erilainen kristillisyys on heijastunut eri maiden valtiolliseen kehitykseen. Siinä, missä erityisesti Etelä-Euroopassa vaikuttanut katolisuus asettui vuosisatojen kuluessa voimakkaammin vastustamaan modernien, liberaalien valtioiden kehitystä, asettui Pohjois-Euroopan protestanttisuus pikemminkin tukemaan sitä. Toisaalta taas protestanttisissa maissa on ollut leimallista individualistisuus ja erilaisuuden hyväksyminen, kun taas katolisen kulttuurin vaikuttamissa maissa korostuu yhteisöllisyys.

Professorien mukaan eteläisen Euroopan katolisen uskon sävyttämät maat ovat olleet valmiimpia ja innokkaampia yhteisen Euroopan ihanteeseen. Sen sijaan protestanttisen perinteen omanneissa maissa on ollut enemmän epäilyä yhtenäisen Euroopan mahdollisuuksiin. Amerikkalaisprofessorien mielestä rohkaiseva tekijä Euroopan poliittiselle yhdentymiselle onkin ollut ekumenian vahvistuminen.

Uuteen suuntaan

Nykyajasta käsin voimme vain todeta, että historia on kulkenut näin. Se on vaikuttanut kirkolliseen elämäämme, mutta ehkä myös ajatteluumme kansainvälisyydestä, yhteistyön mahdollisuuksista ja kristittyjen yhteydestä. Tänä päivänä suomalainen luterilaisuuskin on kuitenkin jo vahvasti kansainvälistä ja kirkkomme arkinenkin elämä kansainvälistyy nopeasti. Me olemme avautuneet kansallisesta kansankirkosta kansojen kirkoksi nopeasti parin viimeisen vuosikymmenen aikana.

Ekumeeninen yhteistyö on tärkeä osa eurooppalaista elämää ja yhteistyötä. Se osaltaan näyttää suuntaa Euroopan tulevaisuudelle. Yhteistyö ja toisilta oppiminen saavat jälleen tilaisuuden, kun reformaation merkkivuoden vietto lähestyy.

Leena Sorsa
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

18.01.16

Kristittyjen ykseyden rukousviikko – sovinnon rakentamista maailman elämän puolesta

Kuva Kirkkojen maailmanneuvoston kokouksesta Busanista. Kuva: Kirkon ulkoasiain osasto

Erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kohtaaminen ja kädenvääntö yhteisten resurssien jakamisesta päätettäessä on ollut kuluvan vuoden keskeinen teema Suomessa ja kautta maailman. Konfliktien kitkerien hedelmien tullessa lähelle rauhan teema ei enää tunnu ollenkaan 70-lukulaiselta vaan elinehdolta.

Joulun lasta ei turhaan kutsuta Rauhan ruhtinaaksi. Rauhan viesti vastasi syvimpiin toiveisiin odotuksiin niin enkelten joukon laulaessa kedolla kuin hädänlaisten paetessa ja pommien jytistessä.

Pakolaiset, rauha ja ”marttyyrien ekumenia”

Osallistuin lokakuussa Albanian Tiranassa kristittyjen globaaleja vainoja käsitelleeseen, kirkkomme osaltaan rahoittamaan laajapohjaiseen ekumeeniseen huippukokoukseen. Tiranassa muistutettiin vainoajien olevan usein parempia ekumeenikkoja kuin me: he eivät kysele, mitä kirkkokuntaa henkilö edustaa vaan ainoastaan onko hän kristitty.

Kokouksen loppuviestissä todettiin muun muassa: ”Tunnustamme, että kristillisten kirkkojen välistä solidaarisuutta tarvitaan kristillisen todistuksen vahvistamiseksi syrjinnän, vainon ja marttyyriuden keskellä. 2000-luvulla meidän pitää pikaisesti vahvistaa kaikkien kristittyjen keskinäistä solidaarisuutta sen näkemyksen ja pohdinnan valossa, jonka olemme saavuttaneet tämän konsultaation pohjalta. Kadumme sitä, että olemme ajoittain vainonneet toisiamme ja muita uskonnollisia yhteisöjä historian saatossa, ja pyydämme anteeksi antoa toisiltamme ja rukoilemme uusia tapoja seurata Kristusta yhdessä.”

Ekumenian monet muodot

Kirkkojen välisen yhteyden rakentaminen saa dramaattisia muotoja etenkin silloin, kun maailmantilanne muutenkin on dramaattinen. Järjestäytynyt ekumeeninen liike syntyikin pitkälti ensimmäisen maailmansodan varjossa. Nykyisin kirkkojen väliset yhteyspyrkimykset voivat julkisuudessa usein kuitenkin samaistua kirkkojen käymiin oppikeskusteluihin. Ekumenialle luo kasvoja myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston monipuolinen toiminta turvapaikka-asioista uskonnonopetukseen ja uskonnonvapausasioihin.

Ekumenia läpäisee – tai sen on mahdollista läpäistä – enemmän tai vähemmän kirkon/seurakunnan toiminnan kaikki osa-alueet. Onhan se osa kristillistä uskoa: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.” (Ef. 4:3-4) Onkin hyvä itse kunkin pohtia, mitä tämä voisi meidän seurakunnassamme ja omalla työalalla tarkoittaa. Usein ”ei vain tulla ajatelleeksi”.

Kirkon ulkoasiain neuvoston viime töikseen joulukuussa hyväksymässä linjauksessa Kohtaamisen kirkko. Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020 todetaankin: ”Ei riitä, että ykseys vallitsee hengellisesti, uskon maailmassa, vaan sen tulee tulla näkyväksi kirkon jumalanpalveluksessa, diakonisessa palveluksessa sekä evankeliumin julistuksessa. Toisaalta tämä merkitsee myös erillisyyttä ja itsenäisyyttä.”

”Kutsuttu julistamaan Jumalan suuria tekoja”

Ikkunan ekumenian maailmaan sekä julistuksen ja ekumenian väliseen yhteyteen avaa myös ekumeenisen rukousviikon kansainvälinen teemalehtinen, jonka tällä kertaa ovat valmistelleet Latvian kirkot. Teemaksi on valittu ”Kutsuttu julistamaan Jumalan suuria tekoja” (1. Piet. 2:9–10).

Jumalan teoista todistamiseen kuuluu vihkosen mukaan: haavojen hoitaminen, totuuden ja ykseyden etsintä sekä aktiivinen sitoutuminen ihmisarvoon. Päätteeksi esitetään hyvä kysymys: ”Mitä meidän tulisi pyytää anteeksi, kun tarkastelemme sitoutumistamme kristittyjen ykseyteen?”

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija
Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto

14.01.16

Tämä vuosi on liikkuvan seurakunnan juhlavuosi!

Ensimmäinen kirkon ja liikuntamaailman yhteistyön laajapohjainen seminaari järjestettiin 30 vuotta sitten. Yhteistyöseminaarin jälkeen Kirkon tutkimuskeskus selvitti liikunnan ja erityisesti sen etiikkaan liittyviä asioita teologiselta kannalta. Näiden tuloksena silloiseen Kirkon nuorisotyön keskukseen palkattiin liikunta-asioihin perehtynyt projektisihteeri.

Edelleenkin Kirkkohallituksen Kasvatus- ja perheasioiden yksikössä toimii liikunta- ja urheiluyhteistyön asiantuntija, jonka tehtävänä on ylläpitää suhteita urheilumaailmaan, edistää liikunta-asioita kirkossa sekä toimia esimiehenä kisapapeille ja liikuntapapille. Tänä vuonna juhlimme seurakunnissa tehtävää hienoa työtä liikunnan ja urheilun parissa, tekijöinä ja tukijoina.

Juhlavuoden aikana julkistamme joka kuukausi uuden liikuntakummin. Tammikuun kummina on Suomen luotetuin mies, Arvi Lind. Kummit kertovat omasta suhteestaan liikkumiseen ja siitä, miksi halusivat lähteä mukaan liikuntakummeiksi. He antavat myös vinkkejä ja inspiraatiota seurakunnille liikunnan lisäämiseen.

Kirkolla on myös liikunta- ja urheiluneuvottelukunta, jonka johdolla syntyi ensin Kirkon 10 teesiä liikunnasta ja urheilusta ja sen jälkeen Liikkuva seurakunta -hanke, jota koordinoidaan YMCA Finlandin ja kirkkohallituksen yhteistyönä.

Kirkon 10 teesiä muistuttavat reilusta pelistä ja liikunnan ilosta sekä pelikentillä että katsomoissa. Liikkuva seurakunta pitää esillä seurakunnissa jo tehtävää työtä sekä innostaa lisäämään liikettä.

Erityisen hienoa, että meillä on mahdollisuus olla mukana ja vaikuttaa liikunnan ja urheilun kentällä!

Pysykää kuulolla!

Janna Granholm
Liikkuva seurakunta -hankkeen projektipäällikkö

7.01.16

Lyhyt oppimäärä Namibian sotaveteraanien tilanteesta

Tapasin kesällä namibialaisen delegaation, joka tuli hakemaan oppia voidakseen auttaa omia sotaveteraanejaan ja invalidejaan. Olen itse ollut sairaalapappina muun muassa Kaunialassa vuodesta 1997.

Namibian delegaatioon kuului neljä henkilöä, ja tutustuin heistä lähimmin Vickyyn, joka on ammatiltaan sosiaalityöntekijä. Vickyllä oli suuri tarve lounaan aikana antaa minulle ja muille lähellä istuville mahdollisimman laaja käsitys heidän tilanteestaan.

Monet Namibian veteraanit ovat lukutaidottomia

Sodasta Etelä-Afrikkaa vastaan on jo monta vuotta, mutta vasta nyt on herätty veteraanien post-traumaattisen hoidon tarpeeseen. Ihmisillä voi olla yksittäinen vähältä piti tilanne, jossa kuolema on ollut lähellä. Se aiheuttaa post-traumaattisia oireita kuten uni-ja keskittymisongelmia. Normaalissa surussa omainen toivoo näkevänsä rakkaansa esimerkiksi unessa. Traumassa henkilö näkee, kuulee tai haistaa valvetilassakin pelottavia kokemuksiaan uudelleen ja uudelleen. Sodassa ollut on kokenut toistuvaa traumaa. Ei ihme, että oma isänikin jutteli joka päivä toisten veteraanien kanssa läheltä piti tilanteista sodassa. Ja yöllä hän näki painajaisia. Jotkut veteraanimme valitsivat vaikenemisen kokemastaan. En tiedä, miten namibialaiset ovat traumansa tähän asti kohdanneet.

Veteraaneja on siellä monen ikäisiä, ja monet heistä ovat lukutaidottomia. He halusivat kuitenkin aikoinaan lähteä sotaan, koska olivat oppineet, että he mustaihoisina ovat samalla tavalla Jumalan luomia kuin valkoihoisetkin. Tänä päivänä näistä veteraaneista vain murto-osa on saanut apua esimerkiksi kunnollisen asunnon saamiseksi. Monet asuvat oloissa, joissa ei ole vesijohtoja tai sähköä tai kunnon käymälöitä. Koska monet ovat lukutaidottomia, he eivät osaa anoa kirjallisesti itselleen parannusta oloihinsa. Vicky tekee työtä heidän parissaan. Mutta työhön tarvittaisiin rahaa ja lisää koulutettua henkilökuntaa.

Delegaatioon kuului myös paikallinen pastori, joka suurlähettilään kanssa kertoi joidenkin veteraanien vieraantuneen kirkosta. Veteraanit kokevat, etteivät kaikki papit osaa eläytyä heidän tilanteeseensa, vaan tuomitsevat heidät. Monet veteraanit ovat kurjissa oloissa tehneet sen saman kuin monet suomalaiset; he ovat hukuttaneet murheensa alkoholin juomiseen. Minun piti pitää pieni alustus Kaunialan näkökulmasta, mutta delegaation esille tuomat asiat saivat meidät puhumaan sairaalapapeista Suomessa. Vieraita kiinnosti se, että sairaalapapit käyvät psykologisen testin läpi, jossa katsotaan soveltuvuutta. Ja kuinka koulutuksessa ainakin nykyään pyritään lisäämään itsetuntemusta, että voisi omat lahjansa ja myös pimeytensä tuntevana, armollisemmin kohdata potilaat.

Aika loppui täysin kesken. Tilaisuus sai minut kuitenkin tuntemaan suurta myötätuntoa namibialaisia kohtaan. He taas kiittivät antamalla veteraaneille Kaunialassa strutsin munan. Munan pohjasta oli tehty kynttelikkö, jonka ”taivaalla” oli tähtireikiä. Niiden läpi loistaa nyt kaikissa Kaunialan hartauksissa pieni tuikku; toivon valo.

Maritta Kirilä
Kauniaisten seurakuntayhtymän perheneuvoja ja sairaalapappi

21.12.15

Kuusi on joulun puu

Turun tuomiokirkon kupeeseen nousee aina joulun alla pienten kuusten rivistö. Nuoria, suorarunkoisia, terveitä kuusia, oksat energisesti ylöspäin ja sopusuhtainen kylki katsojaa kohti. Niin tätä nykyä kuuluu itseään esitellä, että kelpaisi ja menestyisi näillä markkinoilla.

Metsän todellisuus on toisenlainen. Takavuosina kuusenhaku lasten kanssa suuntautui metsään. Kuusten oksat sojottivat mikä minnekin, alaoksat olivat painuneet maata kohti. Aina muotovaliota ei löytynyt. Lumi upotti, väsytti.

Tyydyimme ottamaan lähimmän. Mitä siitä jos runko on vino, oksat epätasaisia ja toinen puoli melkein paljas. Sanoimme toisillemme: – Eikö tällekin kuuselle kuulu antaa mahdollisuus. Kotona viritimme koristeet, katselimme hartaina ja totesimme täynnä hyvää mieltä: – Kyllä on harvinaisen kaunis.

∗∗∗

Syy siihen, että juuri kuusi on joulun puu, on vanhan suomalaisen legendan mukaan Matteuksen jouluevankeliumissa. Matteus kertoo pyhän perheen pakomatkasta Egyptiin. Herodes uhkasi tappaa alueen poikalapset. Enkeli kehotti unessa Joosefia lähtemään Marian ja lapsen kanssa pakoon. He lähtivät niin kuin nytkin ihmiset lähtevät, henkensä kaupalla.

Tälle pakomatkalle kuului kuusi, kertoo legenda. Kun Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi olivat monta päivää paenneet Herodeksen sotilaat kintereillä, he olivat loppuun väsyneitä ja peloissaan. He eivät jaksaneet enää. He käpertyivät erään puun alle toistensa syliin odottamaan kohtaloaan.

Puu sattui olemaan kuusi. Siihen aikaan kuusen oksat aina osoittivat ylöspäin. Se oli mahtava, ylväs puu. Kun sotilaitten äänet jo kuuluivat läheltä ja pyhän perheen toivo oli mennyt, kuusi äkkiä laski alaoksansa maata kohti. Pyhä perhe jäi niiden suojaan. Sotilaat marssivat ohi. Jeesus lapsi pelastui.

Siitä pitäen suurten kuusten oksat ovat laskeutuneet alaspäin. Siksi kuusi on joulun puu. Se on suojan ja turvan puu.

Ja joulun lapsi on pakolaislapsi. Juuri nyt hän kyyhöttää pakolaisleirin vuotavassa teltassa tai vastaanottokeskuksessa turvapaikkapäätöstä epätietoisena odottaen tai satamassa, jossa laittomasti ja ilman papereita Eurooppaan tullut perhe etsii suojaa.

Joulukuusi juhlavaloissaan kysyy hiljaa niin kuin puut kysyvät: kuka jää ilman suojaa rajojemme ulkopuolelle, kun omaan suojautumiseen vedoten kontrollia tiukennetaan. Matteus ja vanha viisas legenda eivät jätä tulkinnanvaraa.

∗∗∗

Legendan voi lukea myös toisin. Niin kuin kuuset tuomiokirkon edustalla niin ihmiset nyt joutuvat kysymään: menenkö kaupaksi näillä markkinoilla, kelpaanko, onko minulla arvoa, jos minusta ei löydy joustavaa osaamista ja aktiivisuutta enkä osaa kääntää vetoavaa puolta esiin, entä jos en jaksa.

Ehkä olikin niin, että legendan kuusi ei enää jaksanut pitää oksiaan ylhäällä ja esittää vahvaa ja selviytyvää. Se antoi kaiken painon alla periksi. Juuri silloin pyhä perhe tuli kohdalle. Juuri sen puun juurelle Jumalan Poika pysähtyi. Lapsi pelastui, ja kuusi.

Kuusi on joulun puu. Se kertoo suojasta ja turvasta elämän painojen ja vaatimusten alla väsyvälle. Tässä juuri nyt Vapahtaja pysähtyy. Saa olla vain olemassa, ilman vaatimuksia, ilman suorituksia, syvemmältä hyväksyttynä kuin osaa ajatella. Siitä kumpuaa syvä, hiljainen ilo.

Sellaista iloa Vapahtajan syntymäjuhlaan toivoen,

Kari Mäkinen
arkkipiispa

16.12.15

Imagine…

Pariisin marraskuun tapahtumat ja laajemminkin Isis-järjestön raaka toiminta ovat nostaneet jälleen esille kysymyksen uskonnosta ja väkivallasta. John Lennonin Imagine-kappaleen uskonnoton ja rauhanomainen utopia nousee joidenkin ihmisten mieleen uutisotsikoiden myötä. Keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa toistetaan usein suoranaisella innolla näkemystä, jonka mukaan “uskonnot ovat aiheuttaneet eniten sotia maailmassa” (juuri koskaan tätä väitettä ei perustella). Myös osassa uusateismin kenttää elää selkeä näkemys uskonnon, konfliktien ja sotien erityisestä linkittymisestä toisiinsa ja tätä käsitystä halutaan korostaa.

On selvää, että kysymys eri sotien syistä on hyvin laaja ja monitahoinen. Siihen liittyvät toisiinsa kietoutuen ihmisen lajikäyttäytyminen, identiteetti- ja ryhmärajat, luonnonvarat, kaupankäynti, talous, politiikka, uskonnot ja sosiaaliset murrokset. Uskonnoilla kuten kaikella toiminnalla, jossa ihminen on mukana, on myös pimeä puolensa. Sekä historian, että tämän hetken tapahtumien valossa uskontojen ja väkivallan itsestään selvä ja kiihkeä liitto ei kuitenkaan ole koko totuus. Historia näyttäytyy usein sotien historiana. Voidaanko sitten puhua perustellusti nimenomaan uskonsotien mittavasta määrästä? Tarkemmin katsoen väite osoittautuu enemmän virheelliseksi kuin kiistattomaksi tosiasiaksi.

Muun muassa massiivisessa 1500-sivuisessa Encyclopedia of Wars -teoksessa (2004) on analysoitu eri sotien syitä ja taustoja. Historioitsijat Charles Philips ja Alan Axelrod kartoittivat noin 1700 tunnettua sotaa ja konfliktia antiikista nykypäivään. Kartoituksen mukaan kuitenkin vain seitsemän prosenttia sodista on ollut sellaisia, joissa uskonnolla on ollut keskeinen rooli ja, joita voi kutsua uskonnollisesti motivoiduiksi.

Kahtiajakoon uskonsotien ja muiden (”sekulaarien”) sotien välillä on vaikuttanut osaltaan valistuksen aikana muotoutunut näkemys eurooppalaisista uskonsodista. Tarkasteltaessa uskonsotien moninaisia taustoja, esille nousevat myös erilaiset poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset syyt. Eurooppalaisistakaan uskonsodista ei voi puhua selkeästi vain uskonnollisina. On myös muistettava, että 1700-luvun Euroopassa ei ollut selvää rajaa uskonnon ja politiikan välillä. Esimerkiksi 1500–1600-lukujen eurooppalaiset uskonsodat liittyivät myös orastavaan kansallisvaltioiden syntyyn ja isoihin sosiaalisiin murroksiin. Toisaalta pitkälti sekulaarien totalitaaristen ideologioiden nimissä, joissa osattiin valjastaa kaikki kulttuuri osa-alueet mukaan lukien uskonto omaan käyttöön (tai pyrkiä hävittämään uskonto) on käyty ihmiskunnan historian verisimmät sodat 1900-luvulla.

Jihadismin vetovoima

Tunnettu terrorismintutkija ja antropologi Scott Atran on huomioinut, että uskonnollinen väkivalta ei sinänsä ole mikään oma väkivallan muotonsa, vaan se rakentuu samalla tavoin kuin muukin väkivalta. Atran on myös todennut, että jihadisteilla islamin tuntemus on varsin heikkoa ja he eivät ole useinkaan aktiivisia uskonnonharjoittajia. Selkeärajaista uskontoa keskeisimmiksi syiksi näyttävät nousevan vahva yhteisöllisyys, toiminnan ja seikkailun halu sekä veljeyden ja arvostuksen kokemukset, joita yhteisö antaa jäsenilleen.

Uskonto voi olla yksi elementti väkivallan lietsonnassa. On kuitenkin ilmeistä, että erilaiset teologiat eivät riitä väkivallan innoittajiksi, vaan väkivallan syntyyn vaikuttaa ennen muuta laajempi yhteiskunnallinen ja poliittinen konteksti.

Rauhan rakentamisen asialla

Uskontososiologissa tutkimuksissa on niin ikään havaittu, että ”ulkoinen” uskonnollisuus, jossa uskonto liittyy korostetusti ryhmäidentiteetin rakentamiseen, vahvistaa usein ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta. ”Sisäinen” uskonnollisuus, jossa painopiste on hengellisessä sisäisessä uskonnonharjoituksessa, näyttää sen sijaan vähentävän ennakkoluuloisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Uskonnot ovat kiistatta myös rauhanrakentajia. Kristillisellä pasifismilla on pitkät perinteet, vaikka tämä perinne on liian usein jäänyt marginaaliin. Kristilliset kirkot ovat olleet mukana niin USA:n kansalaisoikeusliikkeessä, kuin apartheidin vastaisessa taistelussa. Religions for Peace on kansainvälinen yhteistyöfoorumi, joka on tehnyt laajalti rauhantyötä muun muassa UNESCO:n kanssa jo vuosikymmenten ajan. Uskontodialogin piirissä on tehty paljon ruohonjuuritason työtä rauhanomaisen rinnakkaiselon edistämiseksi. Kirkon ulkomaanapu on ollut mukana rauhanvälitys-projekteissa Sudanissa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Somaliassa.

Kristillisenkin perinteen ytimestä nousee universaali rauhansanoma, joka kajahtaa G.F. Händelin Messias-oratoriosta: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas.”

Jussi Sohlberg
tutkimuskoordinaattori
Kirkon tutkimuskeskus

9.12.15

Tulevaisuuskomitea luovii kirkkolaivaa muutosvirrassa

Kirkon on toteutettava perustehtäviään entistä tehokkaammin muuttuvassa toimintaympäristössä. Seurakuntalaisten on päästävä paremmin osallisiksi toimintaan, ja kirkon on selkiytettävä keskushallintoaan. Tällaisten uudistustarpeiden pohjalta ja suuren kirkolliskokousedustajien joukon aloitteesta sai alkunsa kirkon tulevaisuuskomitea.

Kesäkuussa toimintansa aloittaneen komitean sihteerin, teologian tohtori Juha Meriläisen mukaan tavoitteena on ideoida kirkon tulevaisuuden suuntaviivoja. Toisaalta pyrkimyksenä on kehittää konkreettisia ratkaisuja nykytilanteeseen, jossa kirkon jäsenmäärä supistuu ja sen myötä talous kiristyy.

Tulevaisuuden haasteina talous ja erilaiset odotukset

Vaikka komitean työssä keskitytään kirkon olemukseen ja perustehtäviin, Meriläisen mielestä myös taloudelliset realiteetit on pidettävä mielessä.

”Aivan kuten kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa, organisaatioita kasvatettiin ja vahvistettiin aikana, jolloin se oli taloudellisesti mahdollista. Talouden kiristyessä on pakko tarkastella tilannetta uudelleen. Euro on vahva konsultti. Silti kirkon kohdalla kyse ei ole koskaan ensisijaisesti rahasta”, Meriläinen painottaa.

Kirkko-organisaation suurimpana vahvuutena hän pitää asialleen omistautuneita ja osaavia ihmisiä. Puheen kääntyessä organisaation haasteisiin Meriläinen nostaa esiin kaksi kirkolliseen päätöksentekoon liittyvää teemaa: näköalan laajenemisen ja luottamuksen vahvistamisen.

Kirkon neljän miljoonan jäsenen joukkoon mahtuu erilaisia näkemyksiä siitä, millainen kirkon tulisi olla. Jotta päätöksenteko olisi mahdollista ristiriitaisista odotuksista huolimatta, olisi löydyttävä valmiutta kompromisseihin. Meriläisen mukaan on tärkeää laajentaa perspektiiviä eli nähdä kokonaisuuksia yksittäisten asioiden sijaan.

Yhtä tärkeänä Meriläinen pitää myös sitä, että kirkossa uskottaisiin viisaaseen ja vastuulliseen päätöksentekoon silloinkin, kun itse ei olla käyttämässä valtaa:

”Jos kaikki päätöksentekoelinten jäsenet pitävät tiukasti kiinni oman taustaryhmänsä näkemyksistä ja eduista, päätöksenteko on vaikeaa eikä kirkkolaiva käänny mihinkään suuntaan.”

Kokemusta, asiantuntijoita ja vahvaa motivaatiota

Tulevaisuuskomitea aloitti toimintansa pian sen jälkeen, kun kirkolliskokous hylkäsi toukokuussa seurakuntien rakenneuudistuksen, mutta Meriläisen mukaan komitean perustaminen ei ole seurausta kuopatusta uudistuksesta.

”Komiteaa ryhdyttiin valmistelemaan jo rakenneuudistuksen ollessa voimissaan, eivätkä näiden kahden prosessin tehtävät ole samanlaisia. On kuitenkin selvää, että muutosesityksen kaaduttua komitean on kiinnitettävä entistäkin enemmän huomiota seurakuntiin”, hän arvioi.

Meriläinen näkee, että jos kirkon suuret hankkeet jatkavat kaatumistaan, kuten viime vuosina on tapahtunut, saattaa se lisätä entisestään paineita päätöksentekoa kohtaan.

”Mittaviin uudistuksiin ja työläisiin päätöksentekoprosesseihin liittyy aina paljon odotuksia ja pelkoja. Hankkeen kaatuminen on näin ollen yhden pettymys ja toisen ilo. Komiteaa ei kuitenkaan vaivaa väsymys, vaan olemme vahvasti motivoituneita ja vasta aloittaneet työmme”, Meriläinen toteaa.

Komitean kymmenen varsinaista jäsentä, kaksi vakinaista asiantuntijaa ja päätoiminen sihteeri edustavat sekä kirkollisia ammatteja että eri alojen asiantuntemusta politiikasta yritys- ja mediamaailmaan. Lisäksi jokaiseen kokoukseen kutsutaan eri alojen asiantuntijoita keskustelemaan komiteatyön kannalta tärkeistä asioista.

”Koossa on suuri määrä monialaista asiantuntemusta ja innovatiivisuutta”, Meriläinen iloitsee.

Jokaisella mahdollisuus saada äänensä kuuluviin

Nuorten ja nuoret aikuisten ajatukset nostetaan tärkeään rooliin komitean työskentelyssä. Nuorten ideoita kuunnellaan muun muassa keväällä 2016 järjestettävässä Nuorten tulevaisuusseminaari Kirkko 2020:ssä sekä nuorille aikuisille suunnatun NAVI-verkoston ja ruotsinkielisten nuorisopäivien, Ungdomens Kyrkodagarin kautta.

Valitun asiantuntijajoukon ja nuorten lisäksi komitea haluaa kuulla myös kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten ajatuksia. Syyskuussa toteutettiin verkkokeskustelu, johon kutsuttiin osallistujia laajasti seurakunnista, hiippakunnista, kirkkohallituksesta ja kirkolliskokouksesta. Kirkkoon kuuluvien ja kirkossa työskentelevien valtavan määrän vuoksi aivan kaikille avointa keskustelua komitean on kuitenkin mahdotonta järjestää.

Komitean työtä voi seurata Kotimaa24-sivustolle perustetun verkkoblogin ja Sakastin Tulevaisuuskomitea-sivujen kautta. Lisäksi komitealaiset ovat sitoutuneet kuulostelemaan kirkon tulevaisuudelle asetettuja odotuksia myös omissa viiteryhmissään. Meriläinen lupaakin, että kaikilla kiinnostuneilla on mahdollisuus jakaa ajatuksiaan.

”Jokainen halukas saa äänensä kuuluviin ottamalla yhteyttä johonkin komitean jäseneen”, Meriläinen toteaa ja kannustaa kaikkia kirkosta kiinnostuneita aktiivisuuteen: ”Komitea alkaa hahmotella omaa kantaansa vasta ensi vuoden puolella, sillä kuluva syksy on varattu asioihin perehtymiselle. Siksi juuri nyt on oikea hetki esittää ideoita kirkon tulevaisuudesta.”

Työskentelyaikaa komitealla on vuoden 2016 marraskuulle saakka, jolloin se luovuttaa mietintönsä kirkolliskokoukselle. Siihen saakka komitean sihteeri Meriläinen pysyy kiireisenä.

”Komitealla on vain yksi työntekijä, joten kaikki asiat päätyvät sihteerin työpöydälle. Työni koostuu käytännön järjestelyistä aina verkostoitumiseen, viestintään, ulkomaanmatkoihin ja tutkimustyöhön.”

Aiemmin tutkimus- ja seurakuntatyön sekä erilaisten hallintotehtävien parissa työskennellyt Meriläinen hakeutui nykyisiin tehtäviinsä, koska hän oli kiinnostunut ja hiukan huolestunutkin kirkon tulevaisuudesta.

”On etuoikeutettua päästä hetkeksi kirkolliselle näköalapaikalle ja saada tavata mielenkiintoisia ihmisiä”, Meriläinen kertoo ja toteaa viihtyvänsä työssään komitean sihteerinä erinomaisesti.

Seuraa tulevaisuuskomitean työtä:

2.12.15

Mikä on sielu ihmisen?

Blind Willie Johnson lauloi: ”What is a soul of a man”. Timo Kiiskinen suomensi blues-legendan hienon kappaleen ja talletti sen kokoelmaansa Omalla maalla: ”Voisko joku kertoo mulle vastauksen? Voisko joku kertoo, mikä on sielu ihmisen?”

”I’ve traveled in different countries, I’ve traveled foreign lands. I’ve found nobody to tell me, what is the soul of a man.”

Monesta kulmasta ihmistä kohti

Kirkossamme yksilöitä, heidän ruumistaan, ihmissuhteitaan, talouttaan, mieltään, henkeään ja sieluaan hoidetaan ainakin viidellä tavalla lukuisien yhteisten tilaisuuksien lisäksi. On diakoniaa, työnohjausta, sielunhoitoa, terapiaakin. Nykyisin etsitään myös yhä ahkerammin, mitä olisi luterilainen hengellinen ohjaus. Lähestymistavat menevät luonnollisesti iloisesti päällekkäin, mutta tähtäin on kussakin toimintatavassa omalajisensa.

Hengellisessä ohjauksessa keskitytään ihmisen jumalasuhteeseen, ihmisen ja Jumalan suhteeseen. On löydettävä itsenä pyhiinvaeltajan paikalta: mitä minulle kuuluu nyt ja tässä Jumalani edessä! Hengellinen ohjaus on yksi tapa rakentaa siltaa kristillisen sanoman ja yksilöllistä kulttuuria hengittävän välille.

Massiivinen kääntyminen omaan itseen

Filosofi Charles Taylor on kuvannut nykyistä länsimaisen kulttuurin muutosta valtavaksi subjektiiviseksi käänteeksi, a massive turn to self. Yksilön omat tunteet, ajatukset ja kokemukset ovat tänään keskiössä. Tämä näkyy aikamme henkisyyden kulttuurissa, self help -oppaissa, terveys-, keho- ja ravintohypetyksessä. Uudessa henkisyydessä ei siis ole kyse (vain) uusien katsomuksellisten ryhmien syntymisestä, vaan merkittävästä yleisuskonnollisuuden ja kulttuurin muutoksesta, massiivisesta kääntymisestä omaan itseen.

Aikamme kansanspiritualiteettia tutkittaessa – myös jumalanpalvelusyleisöä sunnuntaisin tarkkailtaessa – on havaittu, että laitosmainen uskonnollisuus on menettänyt vetovoimaansa: sellaiset pyhän kokemisen tavat, jotka korostavat ulkoista auktoriteettia ovat heikentymässä. Sen sijaan sellaiset pyhän kokemisen tavat, jotka korostavat yksilön omaa sisäistä kokemusta ja tunnetta ensisijaisina auktoriteetteina ovat voimistumassa. (Uskonnot Suomessa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102. 2008, 352) Kirkon on siis löydettävä traditiostaan sellaista hengellisyyttä, joka auttaa käsittelemään sisäistä kokemusta ja omia tunteita. Hengellinen ohjaus on sekä kirkon työntekijöiden että jäsenten tarve.

Miten kirkko vastaa

Kirkon nelivuotiskertomus 2008–2011 Haastettu kirkko esitti, että ”Uskonnosta haetaan ensisijaisesti henkilökohtaista merkitystä”. Se taas edellyttää, että ”Kirkon tulee kiinnittää erityistä huomiota omien hengellisten työntekijöiden hengellisen identiteetin vahvistamiseen, —”.

Demokraattista hengellisyyttä

Usko ei ole ennen kaikkea määriteltyjen asioiden totena pitämistä, vaan elämää uskon avaamassa todellisuudessa. Rukous ei ole vain papin kirkossa lukemia tekstejä, toki niitäkin, vaan tavallisen ihmisen huokausta Jumalansa edessä. Rukous on demokraattisesti jaossa ja kaikkien etuoikeus.

Yksi demokraattisen hengellisyyden muoto on ignatiaaninen rukoustapa. Hiljaisuuden ystävät ry on osaltaan edistänyt tämän tradition leviämistä kirkossamme. TT Pirkko Lehtiö taisi olla ensimmäinen tämän rukoustavan esittelijä maassamme. Kirkko & Kaupunki kommentoi ja siteerasi häntä taannoin: ” Jatkuvaan järkeilyyn ja analysointiin taipuvainen teologian tohtori oppi antamaan uskonelämässään tilaa omakohtaisille kokemuksilleen, tunteilleen ja luovalle mielikuvitukselleen: ’Pyhiinvaeltaja opettelee olemaan kokonaisvaltaisesti Jumalan edessä – ajattelevana, tuntevana, ruumiillisena ja seksuaalisena olentona. Hengellisiä harjoituksia ei voi tehdä, ellei suostu siihen, että kysymys on nyt minusta ja Jumalasta’”.

Ihmisen sielu on salaisuus. Sitä voi katsella monelta suunnalta, mutta tyhjentää sitä ei voi mihinkään teoriaan. Hengellinen ohjaus, sovelsi se sitten ignatiaanista traditiota tai ei, on yksi yhä välttämättömämpi lisä kirkkomme sielunhoidolliseen tarjontaan.

Pekka Y. Hiltunen
asiantuntija
kirkkohallitus

26.11.15

Lapsen oikeudet eivät ole leikin asia

Mikä tässä mättää? YK:n Lapsen oikeuksien sopimus on Suomessakin jo kauan ollut sitova ihmisoikeussopimus. Silti sopimuksen velvoittavuutta ei ole kunnolla ymmärretty tai sitä ei ole tiedostettu päätöksenteossa: Päätösten vaikutuksia lapsiin, nuoriin ja perheisiin ei ole huomioitu riittävästi.

Asiasta on antanut satikutia myös Lapsen oikeuksien komitea, joka kehotti Suomea – jo vuonna 2011 – tehostamaan lapsen edun periaatteen huomioon ottamista kaikessa lainsäädännössä sekä kaikissa lapsia koskevissa ja heihin vaikuttavissa asioissa. Lapsen oikeudet eivät ole leikin asia.

Nyt on syytä nostaa kissan häntää, sillä kirkko on hoitanut tässä asiassa leiviskänsä hyvin, ainakin säännöstasolla. Kirkkojärjestykseen lisättiin kuluvan vuoden alusta säännös lapsivaikutusten arvioinnista.

Laki- ja säännöspuhe kuulostaa tässä yhteydessä puisevalta, mutta tarkoitus on hyvä: edistää lapsen oikeuksia ja lapsen etua sekä kokonaisvaltaista hyvinvointia kirkossa. Parhaimmillaan lapsivaikutusten arviointi auttaa tekemään parempia päätöksiä ja niiden kautta parempaa tulevaisuutta tämän päivän lapsille ja nuorille. Se voi myös vahvistaa sekä lasten, nuorten että heidän perheidensä hyvinvointia ja seurakuntalaisuutta.

Osaamista ja oikeaa asennetta

Kaikissa uusissa asioissa menee opetteluun oma aikansa – niin lapsivaikutusten arvioinnissakin. Kirkkohallitus on julkaissut ohjeistuksen lapsivaikutusten arvioinnin toteuttamiseksi ja järjestänyt asian tiimoilta koulutuksia.

Osa opettelusta liittyy arvioinnin tekemiseen käytännössä, päätösten valmistelussa. Kyse ei ole rakettitieteestä vaan ajattelun laajentamisesta niin, että arvioidaan päätösten vaikutuksia lasten näkökulmasta.

Osa opettelusta – ehkä isoin osa – liittyy asenteisiin. Mikä ihme tekee lapsesta niin erityisen, että lapsivaikutuksiakin täytyy arvioida? Lapsesta tekee erityisen se, että lapsi on pienempi, heikompi, turvattomampi ja haavoittuvampi kuin aikuinen ja tarvitsee erityistä suojelua. Se, että lapsissa on tulevaisuus. Se, että me aikuiset olemme vastuussa siitä, miten hyvää lastemme ja nuoremme elämä on juuri nyt ja millaiseksi se tulevaisuudessa muodostuu.

Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa aikuisia kuuntelemaan lapsia ja nuoria ja ottamaan heidät todesta. Tähän myös lapsivaikutusten arvioinnilla pyritään – kuulemaan ja kuuntelemaan lapsia ja nuoria ja ottamaan heidän näkemyksensä huomioon päätöksiä ja suunnitelmia tehtäessä. He ovat oman elämänsä asiantuntijoita.

Lasten ja nuorten kuulemisen tapoja on viime vuosina kehitetty sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Menetelmiä on, ne tulee vain ottaa aktiivisesti käyttöön. Lasten ja nuorten kuuleminen voi terveellä tavalla ravistella meidän aikuisten toisinaan niin luutunutta ja kaavoihin kangistunutta ajattelua.

Paitsi lasten ja nuorten kokemusasiantuntijuutta, seurakunnissa on valtaisa määrä ammatillisen kokemuksen ja kohtaamisen tuomaa asiantuntijuutta. Lapsivaikutusten arvioinnissa tulisikin hyödyntää paitsi seurakuntien lapsiasiahenkilöiden, myös lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien tietämystä ja kokemusta päätöksiä valmisteltaessa. He voivat tuoda myös lasten ja nuorten ääntä kuuluviin.

Köyhyyttä ja turvattomuutta vastaan

Viime viikolla vietettiin lapsen oikeuksien viikkoa ja perjantaina 20.11. lapsen oikeuksien päivää. Lapsen oikeuksien viikon 2015 teemana Suomessa on lapsiperheköyhyyden ehkäiseminen.

On käsittämätöntä, että lapsiperheköyhyys on kasvanut tasaisesti, vaikka sen riskit ovat yleisesti tiedossa ja vaikka takana on taloudellisesti vankkojakin vuosia. Köyhyys heikentää lapsen oikeuksien toteutumista ja on uhka lapsen ja nuoren hyvinvoinnille ja kehitykselle. Myös kirkon tulee pyrkiä ehkäisemään taloudellisista syistä johtuvaa syrjäytymistä.

Meitä on tätä syksynä koskettanut turvapaikanhakijoiden tilanne. Turvapaikanhakijoiden joukossa on myös paljon lapsia. Lapsiasiavaltuutettu totesikin Lapsen oikeuksien päivänä, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa Suomessa ovat nyt yksin maahan saapuneet turvapaikanhakijalapset.

Lapsella, joka on tilapäisesti tai pysyvästi vailla perheen turvaa, on oikeus valtion antamaan erityiseen suojeluun ja tukeen. Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa valtioita käsittelemään perheenyhdistämistä koskevat hakemukset myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti.

Alaikäiset turvapaikanhakijat tulisi ottaa myös seurakunnissa siipien suojaan. Näin voimme toteuttaa sekä lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteita että myös kirkkomme omaa perustehtävää huolehtia kaikista apua tarvitsevista lähimmäisistämme. Kliseistä mutta totta: lasten oikeudet ovat meidän aikuisten velvollisuuksia.

Lapsivaikutusten arviointi Sakastissa

Päivi Kähkönen
johtaja
Kirkon kasvatus ja perheasiat