Tapasin kesällä namibialaisen delegaation, joka tuli hakemaan oppia voidakseen auttaa omia sotaveteraanejaan ja invalidejaan. Olen itse ollut sairaalapappina muun muassa Kaunialassa vuodesta 1997.
Namibian delegaatioon kuului neljä henkilöä, ja tutustuin heistä lähimmin Vickyyn, joka on ammatiltaan sosiaalityöntekijä. Vickyllä oli suuri tarve lounaan aikana antaa minulle ja muille lähellä istuville mahdollisimman laaja käsitys heidän tilanteestaan.
Monet Namibian veteraanit ovat lukutaidottomia
Sodasta Etelä-Afrikkaa vastaan on jo monta vuotta, mutta vasta nyt on herätty veteraanien post-traumaattisen hoidon tarpeeseen. Ihmisillä voi olla yksittäinen vähältä piti tilanne, jossa kuolema on ollut lähellä. Se aiheuttaa post-traumaattisia oireita kuten uni-ja keskittymisongelmia. Normaalissa surussa omainen toivoo näkevänsä rakkaansa esimerkiksi unessa. Traumassa henkilö näkee, kuulee tai haistaa valvetilassakin pelottavia kokemuksiaan uudelleen ja uudelleen. Sodassa ollut on kokenut toistuvaa traumaa. Ei ihme, että oma isänikin jutteli joka päivä toisten veteraanien kanssa läheltä piti tilanteista sodassa. Ja yöllä hän näki painajaisia. Jotkut veteraanimme valitsivat vaikenemisen kokemastaan. En tiedä, miten namibialaiset ovat traumansa tähän asti kohdanneet.
Veteraaneja on siellä monen ikäisiä, ja monet heistä ovat lukutaidottomia. He halusivat kuitenkin aikoinaan lähteä sotaan, koska olivat oppineet, että he mustaihoisina ovat samalla tavalla Jumalan luomia kuin valkoihoisetkin. Tänä päivänä näistä veteraaneista vain murto-osa on saanut apua esimerkiksi kunnollisen asunnon saamiseksi. Monet asuvat oloissa, joissa ei ole vesijohtoja tai sähköä tai kunnon käymälöitä. Koska monet ovat lukutaidottomia, he eivät osaa anoa kirjallisesti itselleen parannusta oloihinsa. Vicky tekee työtä heidän parissaan. Mutta työhön tarvittaisiin rahaa ja lisää koulutettua henkilökuntaa.
Delegaatioon kuului myös paikallinen pastori, joka suurlähettilään kanssa kertoi joidenkin veteraanien vieraantuneen kirkosta. Veteraanit kokevat, etteivät kaikki papit osaa eläytyä heidän tilanteeseensa, vaan tuomitsevat heidät. Monet veteraanit ovat kurjissa oloissa tehneet sen saman kuin monet suomalaiset; he ovat hukuttaneet murheensa alkoholin juomiseen. Minun piti pitää pieni alustus Kaunialan näkökulmasta, mutta delegaation esille tuomat asiat saivat meidät puhumaan sairaalapapeista Suomessa. Vieraita kiinnosti se, että sairaalapapit käyvät psykologisen testin läpi, jossa katsotaan soveltuvuutta. Ja kuinka koulutuksessa ainakin nykyään pyritään lisäämään itsetuntemusta, että voisi omat lahjansa ja myös pimeytensä tuntevana, armollisemmin kohdata potilaat.
Aika loppui täysin kesken. Tilaisuus sai minut kuitenkin tuntemaan suurta myötätuntoa namibialaisia kohtaan. He taas kiittivät antamalla veteraaneille Kaunialassa strutsin munan. Munan pohjasta oli tehty kynttelikkö, jonka ”taivaalla” oli tähtireikiä. Niiden läpi loistaa nyt kaikissa Kaunialan hartauksissa pieni tuikku; toivon valo.
Maritta Kirilä
Kauniaisten seurakuntayhtymän perheneuvoja ja sairaalapappi