Kirkon ulkosuomalaistyö Espanjassa on menestystarina

Usein ajattelemme, ettei Suomi paljonkaan piittaa meistä, jotka olemme valinneet elää muualla, ”extranjeroina” vaikkapa Espanjassa. Puuttuu niitä ja näitä palveluja, jotka yleisen rahapulan (siis hienommin sanottuna kestävyysvajeen) aikana uhkaavat vähentyä, vaikka paranemista toivoisimmekin.

Kirkon työ Espanjassa asuvien suomalaisten parissa on eräs viimeisten vuosikymmenten menestystarina Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiassa. Eikä niitä kovin montaa muuta taida ollakaan, jos keskustelun ilmapiiriä nopeasti tulkitaan. Pienenevien voimavarojen puristuksessa ulkosuomalaisten ja turistien parissa tapahtuvan toiminnan tukeminen on pysynyt ennallaan.

Tänäkin syksynä on asemapaikoilleen tullut kuusi pappia ja neljä kanttoria kahden vakituisen papin lisäksi. Palkkakulut maksetaan suoraan kirkkomme budjetista Kirkkohallituksen ulkosuomalaistyön toimiston ohjauksessa. Varovasti arvioiden satsaus Espanjaan on yli 300 000 euroa vuodessa. Suomalaiset Gran Kanarialla, Teneriffalla, Costa Blancalla ja Aurinkorannikolla saavat tästä koko panostuksen mitalla tukea, apua, turvaa ja sisältöä elämäänsä. Näin toivon ja uskon. Kirkollisveron maksaminen siis kannattaa, ulkomaita myöten siitä saamme vastinetta.

Suomalaisten olohuone syntyy seurakuntalaisten lahjoituksin

Tänään katselin Aurinkorannikon seurakunnan tilitapahtumia ja tulin kiitollisen mietteliääksi. Monet seurakunnat Suomessa ovat keränneet kirkkokolehtia tukeakseen uuden seurakuntakotimme hankintaa ja kunnostusta. Tilille oli tullut ykkössatasia hyvin eri puolilta Suomea pienenä mutta jatkuvana virtana. Siitä keräystulos kasvaa, juuri näistä satasista.

Näen tässä suomalaisten seurakuntien ajatuksen siitä, että heidän seurakuntalaisiaan asuu ja käy Espanjassa ja se otetaan vakavasti. Voimme täällä Espanjassa palvella myös sen tuen varassa, jota seurakunnat Suomesta meille osoittavat. On hyvä lausua seurakunnille vilpitön kiitos avusta tärkeässä vaiheessa.

Samainen tiliote näyttää, että yksi on vastannut haastekeräykseen sadalla eurolla, toinen jopa kahdella sadalla. Säännöllinen lahjoittaja tukee suurhanketta 50 eurolla joka kuukausi. Keräyslippaat tuottavat pieninäkin anteina yhteensä jopa 300 euroa kuukaudessa. Eilen yksi lahjoittaja antoi tuhat euroa. Nämä ovat hurjia tekoja omiltamme eli Aurinkorannikon suomalaisilta.

Moni antaa vähistä tuloista ja varoista, koska asia on tärkeä. Olemme tekemässä historiaa, hankkimassa suomalaisille isompaa olohuonetta, johon kaikki ovat tervetulleita. Mitenkään erottelematta kaikilla on paikka seurakunnassa, kaikki ovat olennaisen tärkeitä, Jumalan rakastamia.

Timo Sainio
Espanjan johtava pappi

12.11.15

Mitä kirkolliskokous opetti?

Tiesin sinivuokot, pitkät puheet, pankin, erilaiset mielipiteet. Mutta moni asia oli kirkolliskokouksessa yllätys. Ihan ensimmäiseksi yllätyin siitä, miten monia asiantuntevia ja kirkkoon sitoutuneita maallikoita kirkolliskokouksessa on. Kirkon työtä vievät täällä eteenpäin juuri maallikot, sillä heillä on enemmistö ja heidän kantansa ratkaisee kaikissa määräenemmistökysymyksissä.

Miellyttävä yllätys on ollut myös ihmisten valmius ja halu käydä käytäväkeskusteluja yli mielipiderajojen. Olen oppinut tuntemaan monta ihmistä, joiden teologiset näkemykset ovat erilaiset, mutta joiden argumentaatiosta ja näkemyksistä olen oppinut paljon. Ja kirkkoa nämä kaikki ihmiset rakastavat, vaikka joskus rakkaus kohdentuu kovin eri asioihin.

Mutta on täällä ollut monia turhautumisen hetkiäkin. Suurin niistä oli seurakuntarakenteiden täpärä kaatuminen. Sitä valmisteltiin vuosia ja rahaa kului paljon. Vaikka esitys ei ollut omastakaan mielestäni täydellinen, se olisi kuitenkin ollut riittävän hyvä kompromissi. Määräenemmistösäädökset lainmuutoksissa hankaloittavat käytännön työtä ja estävät välttämätöntä kirkon muutosta. Eteenpäin meno on täällä hidasta ja työlästä ja voittoja saadaan vasta, kun on monta kertaa hävitty. Kärsivällisyys on usein koetteilla.

Vaikka monet asiat ovat kaatuneet, on monia asioita päätettykin. Suurin lienee yhteisöveron muuttaminen valtion rahoitukseksi kirkon tekemästä yhteiskunnallisesta työstä. Samalla rahan jakoperusteet uudistuivat. Oli isoja voittajia ja isoja häviäjiä. Kunnioitan pääkaupunkiseudun isojen yhtymien edustajia, jotka olivat valmiita tähän muutokseen. Kolme miljoonaa euroa ei ole pikkusumma Helsingissäkään.

Vaikuta ja verkostoidu

Mitä sitten olen täällä oppinut? Viimeisellä istuntoviikolla on ollut aikaa miettiä, millaisia neuvoja antaisin uusille edustajille.

Ensinnäkin kirkolliskokouksessa vaikuttaminen tapahtuu ensisijaisesti valiokunnissa. Siksi ei ole samantekevää, mihin valiokuntaan tulee valituksi. Etuna on, jos oma osaaminen ja kiinnostuksen kohteet määrittelevät valiokunnan valintaa. Mutta käytännössä kauppaa tehdään hiippakunnan edustajien kesken. Jos samaan valiokuntaan haluaa moni, kokemus ja menestyminen vaaleissa vaikuttavat. Kirkolliskokouksen valitsijamiehet tekevät asiasta lopullisen esityksen.

Toisaalta verkostoituminen on ensiarvoisen tärkeää. Eri asioissa yhteys löytyy eri ihmisten kanssa. Hiippakunnan edustajilla on usein yhteisiä intressejä, vaikka monissa teologisissa tai eettisissä kysymyksissä saatetaan olla hyvin kaukana. Liittolaisia löytyy usein yllättävältäkin taholta. Hyvät suhteet auttavat aina myös asioiden eteenpäin vientiä. Siispä: kättele, puhu, naura ja ole kiinnostunut. Ja ennen muuta: älä kyynisty, vaikka vastaan tulee monta pettymystä ja kulissien takana junailtua asiaa.

Ja sitten äänestysnapin painaminen. Sekin on tärkeää, sillä äänestyshän täällä ratkaisee.

Aulikki Mäkinen
kirkolliskokousedustaja

10.11.15

Naispapit kirkossa 2000-luvulla

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta naispappeuden hyväksymisestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Juhlavuoden lähestyessä on hyvä tarkastella, miten naispapit ovat sijoittuneet kirkkomme eri tehtäviin. Joko tasa-arvo on vallannut kirkon? Luvut perustuvat pääosin kirkon keräämään aineistoon, Ammatillisen koulutuksen ryhmän raportteihin ja Kirkon työmarkkinalaitoksen tilastoihin.

Valtaosa uusista teologian maistereista ja papeista on naisia

Yli puolet teologian maisterin tutkinnon suorittaneista on ollut naisia koko 2000-luvun. Vuosina 2001–2014 teologian maisterin tutkinnon suorittaneista oli naisia 59–70 %.

Myös papiksi vihityistä valtaosa on 2000-luvulla ollut naisia. Naisten osuus kaikista papiksi vihityistä oli 59 % vuosina 2012–2014. Papiksi vihittyjä oli vuosittain 65–90.

Naispapit kirkon tehtävissä

Naispappeja oli kirkon päätoimisissa kokoaikaisissa palvelussuhteissa 45 % vuonna 2014. Eniten naisia on muussa papistossa kuin seurakuntapapeissa. Vuonna 2014 muissa päätoimisissa kokoaikaisissa palvelussuhteissa kuten sairaalapappeina ja perheneuvojina naisia oli 70 %. Myös seurakuntapastoreista valtaosa on naisia. Sen sijaan kirkkoherroista vain 14 % ja kappalaisista 39 % oli naisia vuonna 2014.

Naispappien osuus päätoimisissa kokoaikaisissa palvelussuhteissa on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana 22 prosenttiyksikköä. Nopeimmin muutos on tapahtunut seurakuntapastorin viroissa, hitainta muutos on ollut kirkkoherran viroissa.

Naispapit ovat miespappeja useammin määräaikaisissa tehtävissä. 58 % päätoimisista määräaikaisista palvelussuhteista oli naisten hoitamia vuonna 2014. Erityisen paljon naiset tekevät määräaikaista työtä kirkon erityistehtävissä kuten sairaalapappeina ja perheneuvojina (68 % vuonna 2014). Naisten määräaikaisuudet näissä tehtävissä näyttäisivät kuitenkin olevan vähenemään päin pitkän aikavälin tarkastelussa. Sen sijaan seurakuntapastorin ja kappalaisen viroissa naisten määräaikaisuudet ovat vaarassa lisääntyä. Vuonna 2014 päätoimisista määräaikaisista seurakuntapastoreista 61 % oli naisia, kappalaisista 60 %.

Naispapit tekevät myös huomattavan osan papiston osa-aikatyöstä. Pitkän aikavälin tarkastelussa naisten osuus osa-aikatyön tekijöinä näyttää myös olevan kasvussa. Vuonna 2014 naisten hoidossa oli 73 % papiston päätoimisista osa-aikaisista palvelussuhteista, kirkon erityistehtävissä jopa 79 %. Osa-aikaisista seurakuntapastoreista 74 % ja osa-aikaisista kappalaisista 63 % oli naisia vuonna 2014.

Myös naisten osuus työttömistä ev.lut. kirkon papeista kipusi vuonna 2014 miehiä suuremmaksi. Alkuvuoden 2015 tietojen perusteella tämä trendi jatkuu: työttömiä ev.lut. kirkon pappeja oli tammi–kesäkuussa 100–119 kuukaudesta riippuen. Heistä oli naisia 55 %.

Naispapit ja koulutus

Naisten osuus pastoraalitutkinnon suorittaneista oli 50–65 % vuosina 2008–2014, mikä vastaa hyvin papiksi vihittyjen naisten osuutta. Papiston nimikirjasta selviää, että kaikista alle 65-vuotiaista papiksi vihityistä 51 % on suorittanut pastoraalitutkinnon. Heistä 40 % on naisia. Naisten osuus pastoraalitutkinnon suorittaneista vastaa siis melko hyvin naisten osuutta kappalaisen viroissa (39 % vuonna 2014). Tarkastelu on tosin vain suuntaa antava, koska kaikki nimikirjan papit eivät ole seurakuntaviroissa.

Naisten osuus seurakuntatyön johtamisen tutkinnon suorittaneista näyttää olevan kasvussa. Vuosina 2008–2014 naispapit suorittivat 38–57 % seurakuntatyön johtamisen tutkinnoista. Seurakuntatyön johtamisen tutkinnon on suorittanut 33 % kaikista alle 65-vuotiaista papiksi vihityistä. Heistä 36 % on naisia. Seurakuntatyön johtamisen tutkinnon puuttuminen ei siis voi olla syynä siihen, että naisia oli kirkkoherroina vain 14 % vuonna 2014.

Naisten osuus ylemmän pastoraalitutkinnon suorittaneista oli 11–38 % vuosina 2008–2014. Ylemmän pastoraalitutkinnon on suorittanut 6 % kaikista alle 65-vuotiaista papiksi vihityistä. Heistä 22 % on naisia. Ylempää pastoraalitutkintoa edellyttävissä tehtävissä tuomiorovasteina, hiippakuntadekaaneina ja pappisasessoreina on kuitenkin vain kolme naista (8 %) vuonna 2015. Nämäkin toimivat määräajaksi valituissa asessorin tehtävissä, eivät vakinaisissa viroissa tuomiorovasteina ja dekaaneina.

Akateemisia jatkotutkintoja naispapit suorittavat niin ikään innokkaasti, vaikkakin tutkintojen määrä vaihtelee vuosittain. Teologian tohtorin tutkinnon suorittaneissa oli naisia 39 % vuonna 2014 ja 63 % vuonna 2013.

Toteutuuko tasa-arvo?

Edellisen perusteella voidaan todeta, että tasa-arvon toteutuminen pappisvirassa ei ole yksiselitteistä. Naispappeja on kirkon päätoimisissa kokoaikaisissa palvelussuhteissa 45 %, mutta valtaosa työskentelee seurakuntapastoreina sekä kirkon erityistehtävissä kuten perheneuvojina ja sairaalapastoreina.

Vaikka naiset ovat ahkeria kouluttautumaan, ura ei siitä kuitenkaan välttämättä urkene. Kirkkoherroista 14 % on naisia, ylempää pastoraalitutkintoa edellyttävissä tehtävissä on tällä hetkellä vain 3 naista. Myös määrä- ja osa-aikaiset tehtävät näyttävät lankeavan naisille. Työttömyys uhkaa ennemmin nais- kuin miespappeja.

Katseet kääntyvät väistämättä kirkkoon työnantajana: Miten sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen kaikissa tehtävissä on otettu huomioon kirkossa? Kannustetaanko naisia hakeutumaan johtotehtäviin ja annetaanko heille vaalisijoja? Voisiko hyvä tyyppi olla kirkossa pojan lisäksi myös tyttö?

(Artikkeli Naispappeus, suomalaiset ja kirkko 2000-luvulla löytyy kokonaisuudessaan Naisteologit ry:n Jäseninfosta 4/2015)

Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

4.11.15

Sielunhoito on painilaji

Liekö vankan keski-iän ja pitkän työkokemuksen tulos, että hiukan kyllästyn, kun sielunhoidosta puhutaan kovin kauniisti. Kaunis tyyni rantamaisema, hempeää ja lempeää musiikkia, sielua värähdyttäviä siunauksen sanoja, tiedättehän. Eihän niissä mitään vikaa ole ja itsekin niitä käytän. Pastoraalikurssille tulevista papeista monet olettavat sielunhoitajan olevan hempeä nyökyttäjä, joka edelleen imitoi papukaijamaisesti Kilpeläisen spiraalikeskustelumallia. Ei paljon houkuta ihan toisen maailmanajan kasvatteja.

Arjessa sielunhoito on kyllä lähinnä kamppailulaji. Elämä lyö ihmisiä kasvoille ja vetää maton jalkojen alta. Ajatukset Jumalasta rakastavana Isänä rusentuvat mielen kipuun tai koko ajatus Jumalasta on vailla mitään tarrapintaa. Hallinnan harha on mennyttä eikä palasia voi noin vain rakentaa uudenlaiseksi identiteetiksi. Tämän kaiken kuuntelijana ja havainnoijana en koe olevani minkäänlaisen tyynen iltaruskomaiseman sanoittaja. Kipeää on, ja siinä ankarassa maisemassa sielunhoitajan on oltava paikalla, sillä tavalla kuin pystyy.

Jaakobin lailla

Olen aina pitänyt ajatuksesta, että se, joka kohtaa Jumalan, ontuu loppuikänsä. Joskus nuorempana oli vielä paljon kysymyksiä Jumalalle. Iän myötä ne vaimenevat ja ymmärrys nöyrtyy käsittämään tavattoman vähän. Sielunhoitaja ontuu omiakin vammojaan ja kantaa jälkiä kohtaamiensa ihmisten kolhuista.

Sielunhoito on kadottanut teologian?

Sielunhoitoa arvostellaan välillä siitä, että se on jotenkin teologiaa vailla. No, mitä teologialla tässä tarkoitetaan. Sielunhoito on täynnä teologista reflektiota: ihmiskäsityksen, jumalakuvan, kristologian, sovituksen ja armon, syntisyyden, tuonpuoleisuuden pohdintaa, rukousta, siunausta. Sielunhoidon teologia ei ole vain käytännöllistä teologiaa, se on käyttöteologiaa, arjen hermeneutiikkaa, joka on pääsemättömissä ihmisten todellisuudesta. Raamatun pohjaton narratiivinen aarteisto on sielunhoidonkin aarre. Ihmisen tarina huutaa mielekkyyden perään, ja sielunhoitaja on paikalla kirkon ihmisenä, etsimässä mielekkyyttä.

Ihmisen ymmärtäminen on taidelaji, jossa tarvitaan erittäin monia peilipintoja. Kaikki ihmistieteiden, yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden löydöt ovat hyödyllisiä, kun ihmisen elämän monimutkaisuutta yritetään entistä syvemmin ymmärtää. Teologia, sielunhoito osana sitä, syventää omaa osuuttaan käymällä reilusti dialogia ympäristönsä kanssa – oma, erityinen näkökulma kirkastuu sen myötä ja ehkä löytyy uusia, raikkaita tapoja olla ja elää ihmisten kanssa.

Areenalla vai suljetun oven takana?

Sielunhoidon kokemus ei tahdo tulla riittävästi sanoiksi ja keskusteluun kirkon sisällä eikä muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kirkolliset kamppailulajit eivät taida olla sielunhoitajien intresseissä kärkipäässä… Hoitamisen maailmassa ihmisten hengellistä ja uskonnollista ulottuvuutta ei järin hyvin tunnisteta lainsäädännön tasolla, arjessa tunnistamisen ja tunnustamisen taso vaihtelee kovasti. Sielunhoidon tuottamaa kokemustietoa ei ole riittävästi tutkittu ja jäsennetty kirkon ja yhteiskunnan päätöksenteon käyttöön. Miten tähän painiin voisi motivoida teologeja?

Paavo Kettusen unelma kirkosta, jossa sielunhoito on keskiössä, on puoleensavetävä unelma. En ollenkaan ole huolissani siitä, että Jumala unohtuu, kun sielunhoito vahvistuu. Saattaa olla niinkin, että Jumalan kanssa täytyy painia entistä enemmän ja rukous alkaa hengittää aiempaa vahvemmin, mitä enemmän kirkolta palkkaansa saavien oleminen painottuu muiden ihmisten kanssa olemiseen. Pessimisti ei pety, mutta tässä kohtaa haluan olla optimisti ja nähdä sielunhoidon merkityksen kasvavan kirkon olemisessa. Ihmiset ovat sitä vailla.

Sirkku Tukiainen
sairaalapappi
Päijät-Hämeen keskussairaala

28.10.15

Sana seisoo vahvana

Kirkko ja kirja ovat pitkään kulkeneet yhtä jalkaa. Yhteistä historiaa on kertynyt jaettavaksi asti, mutta miten on tulevaisuuden laita? Molemmat elävät syvää murrosta. Seuraavat pari vuosikymmentä näyttävät, mihin suuntaan ja miten pitkälle kirkko ja kirja ovat ajan virran vietävissä. Pystyvätkö ne panemaan hanttiin ja vaikuttamaan itse omaan tulevaisuuteensa?

Haasteita on paljon, ja niihin on vastattava mielellään ajoissa. Kirja-ala tekee koko ajan omia korjausliikkeitään. Sellaiseksi on luettava jokasyksyiset kirjamessut, joita Turussa on pidetty jo 25 vuotta. Helsingissäkin ne järjestettiin päättyneellä viikolla 15. kerran.

Kun kirjamessuja alettiin järjestää Suomessa, digitaalinen vallankumous oli vielä harvojen hurja uni. Tarvittiin kuitenkin tapahtuma, jossa päätuotetta esitellään monipuolisesti, valaistaan taustoja, tuodaan se lähelle ihmistä. Kirjan ympärille ryhdyttiin luomaan markkinoita. Konsepti pelaa hyvin edelleen, sillä neljän päivän aikana Helsingin messukeskuksessa kierteli yli 80 000 ihmistä.

Mitä tekemistä kirkolla on kymmeniä tuhansia kirjan ystäviä kokoavassa tapahtumassa?

Molempia maamme kirjamessuja yhdistää vuoden kristillisen kirjan valinta. Kirjat esitellään Turussa, ja Helsingissä julkistetaan voittaja. Turun messujen odotettua antia ovat vuodesta toiseen kirjateemaiset siioninvirsiseurat. Helsingin erikoisuus ovat luterilaisen kirkon piispojen tekemät kirjailijahaastattelut.

Piispat keskustelivat tänä vuonna kirjailijoiden kanssa pakolaisuudesta, sodasta, väkivaltarikollisuudesta, rakkaudesta, sisaruussuhteista ja sukupuolen määrittelystä, kaikesta hyvin ja henkevästi.

Yksi kustantaja totesi allekirjoittaneelle suoraan, että piispat vievät haastattelijoina keskustelun aivan uudelle, hengelliselle tasolle. Hän käytti nimenomaan sanaa hengellinen. Olisinpa vielä älynnyt yhyttää venäjäntaitoisen kirkonmiehen tai -naisen puhumaan sanan mahdista esimerkiksi Ljudmila Ulitskajan tai Mihail Siskinin kanssa.

Kirkolla ja kirjalla on yhteistä pohjaa. Molempien kuolemasta on liikkunut huhuja, mutta ne jääköön sinään. Kirkon ja kirjan ympärillä on tuotetta ja toimintaa, joka muuttaa muotoaan tai tulee tykkänään häviämään. Murrosaikoja eletään, mutta ytimessä on elävä sana. Se säilyy ja seisoo vahvana.

Pekka Rehumäki
johtaja
Kirkkohallitus, Jumalanpalvelus ja yhteiskunta

21.10.15

Kohtaako kirkko uushenkisyyden?

Haastattelin joitakin vuosia sitten erästä jooganharjoittajaa hänen suhteestaan kirkkoon ja uskontoon. Haastateltavan äänensävy muuttui intensiivisemmäksi, kun hän kertoi tarinoita kohtaamisistaan evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Haastateltavan kokemus kirkosta oli, että siellä korostettiin liikaa tämänpuoleisia asioita, psykologisia ja sosiaalisia näkökulmia uskoon. Sen sijaan joogasta haastateltava oli löytänyt tavan pyrkiä kohti henkilökohtaisempaa ja tiiviimpää jumalasuhdetta.

Omassa aineistossani näin uskonnollisesti motivoituneet jooganharjoittajat olivat poikkeus, mutta monet uushenkisyyttä tutkineet uskontotieteilijät ovat kertoneet samanlaisista havainnoista. Kasvava joukko ihmisiä kokee, että heidän janoamalleen kokemukselliselle uskolle ei ole kirkossa tilaa. Jotkut heistä löytävät tiensä karismaattisen kristillisyyden piiriin, osa kristinuskon laitamilla tai ulkopuolella vaikuttaviin uushenkisiin verkostoihin ja ryhmiin.

Eriäviä tulkintoja

Uushenkisyys on yksi tämän hetken kiistellyimpiä ilmiöitä uskonnontutkimuksessa. On paljon merkkejä siitä, että maallistumisen rinnalla ilmenee myös uudenlaista uskonnollisuutta ja uskonnollista etsintää, joka ammentaa perinteisten kirkollisten tapojen ja perinteiden ulkopuolelta. Tutkijat ovat kuitenkin tyystin erimielisiä siitä, kuinka tällaista ilmiötä tulisi tulkita.

Varhaisimmissa selitysmalleissa otaksuttiin, että kyseessä on ohimenevä maallistumisen oheistuote, eräänlainen välietappi siirryttäessä kohti yhä uskonnottomampaa katsomusta ja elämäntapaa. Edelleenkin maallistumisteorian kannattajat korostavat mielellään sitä, että instituutionaalisia rakenteita kaihtava uushenkisyys on hyvin heikko säilymään. Lisäksi sen yhteiskunnallinen vaikutusvalta jää muodollisen auktoriteetin puuttuessa olemattomaksi. Näiden tutkijoiden mielestä uushenkisyydestä on turha povata tulevaisuuden voittajaa katsomusten kilpailussa.

Osa tutkijoista puolestaan on esittänyt päinvastaista ja tulkinnut uushenkisyyden pikemminkin merkiksi siitä, että sekularisaatio on tullut tiensä päähän. Tämän näkemyksen mukaan kyseessä on maailman ”uudelleenlumoutuminen”, jossa esimoderneja katsomuksia tai uskomuksia herätetään henkiin. Jotkut puhuvat jopa ”henkisyyden vallankumouksesta”, jossa kristinusko on nopeaan tahtiin syrjäytymässä kokonaan toisenlaisella maailmankuvalla ja katsomuksella, joka on kuitenkin kaikkea muuta kuin uskonnoton.

Esimerkiksi brittiläinen sosiologi Colin Campbell on esittänyt, että kyse on kristillisen maailmankuvan korvautumisesta itämaisille katsomuksille ominaisilla ajattelutavoilla. Näihin kuuluu kaiken olevaisen ykseyttä korostava monistinen maailmankuva, sekä siihen liittyvä käsitys persoonattomasta karman laista ihmisen kohtaloiden säätelijänä. Campbellin mukaan ateismi ja materialismi ovat katsomuksina heikkoja, koska ne eivät kykene vastaamaan kärsimyksen ja pahuuden ongelmiin emotionaalisesti tyydyttävällä tavalla. Siksi kristinuskon rapautuminen tulee todennäköisemmin johtamaan itämaisten katsomusten omaksumiseen kuin naturalistiseen ateismiin.

Kertooko uushenkisyys maallistumisesta?

Empiiriset tutkimukset eivät puolla oikein kumpaakaan skenaariota. Kaikki tutkimukset osoittavat, että uushenkisten tapojen harjoittajat ovat yleensä huomattavasti muuta väestöä uskonnollisempia. Esimerkiksi meditaation harjoitus on erittäin yleistä uushenkisissä piireissä. Vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan jopa 80 % meditaatiota harjoittavista uskoi Jumalaan, kun koko väestön osalta vastaava luku oli noin puolet. Kristinuskon Jumalaan heistä uskoi noin viidesosa, mikä vastaa varsin tarkasti muuta väestöä. Sen sijaan runsaasti yli puolet meditoijista ilmoittaa uskovansa Jumalaan eri tavalla kuin kirkko opettaa. Näin vahvaa jumalauskoa on hyvin vaikea pitää merkkinä maallistumisesta, ellei ajatella, että ”toisin kuin kirkko opettaa” tarkoittaa jotenkin laimeampaa jumalauskoa.

Näin tuskin on, sillä meditaation harjoittajat myös rukoilevat huomattavasti muuta väestöä enemmän.

Kertooko uushenkisyys itämaisesta maailmankuvasta?

Jooganharjoittajille tehdyssä Ananda-lehden kyselyssä kävi ilmi, että kaikkein eniten erimielisiä oltiin väitteestä, jonka mukaan ”jumalia tai yliluonnollisia voimia ei ole”. Samalla kuitenkin aniharva oli sitä mieltä, että ”Jumala on persoona, jonka tahto voidaan tuntea ilmoituksen kautta”. Perinteinen ateismi ja perinteinen teismi olivat likipitäen yhtä harvinaisia katsomuksia aktiivisten jooganharjoittajien keskuudessa.

Puolet vastaajista oli sitä vastoin samaa mieltä siitä, että ”on olemassa yksi sanoin kuvaamaton jumalallinen periaate, jota ei voida personifioida”. Tämä viittaisi monistiseen jumalakuvan yleisyyteen uushenkisyyden piirissä. Kuitenkin vieläkin useammat sitoutuivat täysin toisenlaiseen, dualistiseen katsomukseen jonka mukaan ”kaikkeus koostuu pohjimmiltaan kahdesta perustekijästä, aineesta ja hengestä”.

Lähempi tarkastelu osoittaakin, että jooganharjoittajilla ei ole mitään yhteistä ja yhtenäistä maailmankatsomusta. Myös monet uushenkisyyttä laajemmin kartoittaneet tutkimukset osoittavat, että katsomusten kirjo on huomattava. Uushenkisyydestä ei ole mielekästä puhua yhtenäisenä aatteena tai katsomuksena ja vielä vähemmän ideologisena katsantona. Kristinuskon ja ateismin väliin mahtuu siis kokonainen kirjo erilaisia katsomuksia ja käytänteitä, joille on vaikea löytää muuta yhteistä nimittäjää kuin että niissä suhtaudutaan skeptisesti sekä institutionaalisiin uskontoihin että tieteelliseen maailmankuvaan.

Jooganharjoittajat olivat kaikkein eniten samaa mieltä sellaisista väitteistä, joissa korostuivat ihmisen oman kokemuksen tärkeys ja kuunteleminen. Myös hengellisyyttä lähestytään oman kehon ja ruumiillisen kokemuksen kautta.

Kirkko ja uushenkisyys

Myös kirkoissa on alettu lisääntyvässä määrin etsiä suhtautumistapoja uushenkisyyteen. Kirkon lähetystyön keskus järjesti syyskuun lopussa kulttuurikeskus Sofiassa seminaarin, jossa pohjoismaisten kirkkojen työntekijöitä oli kokoontunut reflektoimaan ja keskusteleman uushenkisyydestä. Keskustelu oli vilkasta, ja sille oli leimallista hämmennys ja epätietoisuus siitä, kuinka ylipäätään asiaa tulisi lähestyä. Näkökulmia oli yhtä monta kuin niiden esittäjiä.

Luterilainen kirkko on sanan kirkko ja sen koko syntyhistoria ankkuroitui vahvasti määrättyihin opillisiin teeseihin. Edellä kuvattujen havaintojen valossa oppi ei kuitenkaan ole paras tulokulma uushenkiseen miljööseen. Kristillisestä näkökulmasta uushenkisyyden opillinen maailma voi näyttäytyä hahmottomalta ja kirjavuutensa takia siitä voi olla vaikea saada teologista otetta. Joka tapauksessa uushenkisyyden puolelta normatiivisen opin merkitys saatetaan ampua alas jo lähtökuopissa. Opillinen dialogi uushenkisyyttä harjoittavien kanssa karahtaa silloin kiville jo ennen alkamistaan.

Spiritualiteetin taso saattaa tarjota paremmat lähtökohdat kohtaamiselle. Kristillisessä katsannossa spiritualiteetilla tarkoitetaan uskoa, jota ilmaistaan ja vaalitaan konkreettisten harjoitusten ja elämäntavan kautta. Kun kristillistä uskoa sanoitetaan spiritualiteetille ominaisesta käytännön elämäntavan näkökulmasta, edellytykset molemminpuoliselle ymmärrykselle saattavat löytyä paremmin.

Tällaisessa katsannossa luterilaisessa perinteessä on sekä heikkouksia että vahvuuksia. Yhtäältä on selvää, että mystiikan perinne on luterilaisuudesta kuihtunut käytännössä olemattomiin. Luterilaisessa kirkossa elpynyt kristillisen meditaation harjoitus ja hiljaisuuden viljely ammentavat paljolti muiden kirkkokuntien traditioista. Koska selkeää ja tunnistettavaa luterilaisen mystiikan perinnettä ei ole, ymmärrettävästi ihmiset hakeutuvat helposti etsimään polkujaan muista uskontoperinteistä. Myös luterilaisilla voi olla niistä opittavaa.

Toisaalta ei voida sanoa, etteikö luterilaista spiritualiteettia olisi lainkaan olemassa. Yksi sen vahvuuksia on sosiaalieettinen painotus ja siksi se ilmenee luonteenomaisesti muulla tavoin kuin hiljaisuuteen vetäytymisenä. Luterilainen spiritualiteetti on vahvasti yhteisöllistä ja siinä yhteiskunnan ja lähimmäisen palveleminen on oleellinen osa hengellistä elämää. Tämä on vastaavasti piirre, jota myös uushenkisissä piireissä arvostetaan ja josta ne voisivat oppia.

Kimmo Ketola
v.s. johtaja
Kirkon tutkimuskeskus

19.10.15

Ortodoksisuus armenialaisten ihonvärinä

Armenia on maailman ensimmäinen kristitty valtio – jo vuodesta 301 lähtien. Armenialaisen kirkon juuret ulottuvat kuitenkin apostolisiin aikoihin saakka. Apostoli Taddeusta ja Bartolomeusta kunnioitetaan Armenian apostoleina kirkon ensimmäisinä johtajina. Kirkollisen tradition mukaan nämä apostolit toivat evankeliumin sanoman armenialaisille.

Kirkon pitkä historia näkyy Armeniassa kaikkialla. Luostareita ja kirkkoja on lähestulkoon samalla tiheydellä kuin Suomessa järviä. Samalla kun voimme Suomessa ihailla joitain keskiaikaisia kivikirkkoja, Armeniassa voi nähdä 300-luvulla perustetun luostarin, joka on kunnostettu 600-luvulla. Kristillisen kirkon historia ulottuu kauas ja se on jättänyt syvän pohjavirran armenialaisten elämään. Kirkon johtaja katolikos Karekin II kuvasi tätä sanomalla, että ortodoksisuus on armenialaisten ihonväri.

Suurvallasta sortovuosiin

Armenia oli merkittävä suurvalta ennen ajanlaskumme alkua. Sen alue ulottui Kaspianmereltä Välimerelle. Armenia on kuitenkin joutunut historiansa aikana useiden valtioiden runtelemaksi. Viime vuosisadan suurin julmuus oli armenialaisten kansanmurha, josta tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen aikana surmattiin yli miljoona armenialaista, joidenkin arvioiden mukaan jopa 1,5 miljoonaa. Surmatöissä käytetyt menetelmät hakevat julmuudessaan vertaistaan. Kansanmurhan taustalla oli se, että kristittyjä armenialaisia pidettiin uhkana Osmannien valtakunnan yhtenäisyydelle. Heitä asui nykyisen Turkin alueella noin kaksi miljoonaa. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa.

Kansanmurhan näännyttämä kansakunta menetti itsenäisyytensä kun se joulukuussa 1920 liitettiin osaksi Neuvosto-Venäjää. Armenian apostolisen kirkon kannalta kommunistivalta oli tuhoisaa. Kirkkoja ja luostareita suljettiin, tuhottiin tai muutettiin kommunistien kekseliäisyydellä ”hyödyllisempään” käyttöön: viljasiiloiksi, elokuvateattereiksi, ammusvarastoiksi, jne. Ennen toista maailmansotaa toimivia kirkkoja oli vain 15. Stalinin uskontopoliittinen takinkäännös toisen maailmansodan aikana ja myöhemmin vuoden 1975 ETYK-kokouksen linjaukset eivät paljoakaan parantaneet tilannetta. Neuvostovallan lopulla jumalanpalveluskäytössä oli vain 30 kirkkoa, pappeja oli 50.

Mirhaöljy yhdistää kansaa

Ihonväri ei ole lähtenyt, vaikka ihoa on revitty ja valtaosa armenialaisista on joutunut pakenemaan eri puolille maailmaa. Katolikoksen sanat ortodoksisuudesta armenialaisten ihonvärinä saivat konkreettisen osoituksen ekumeenisessa juhlassa, jossa siunattiin pyhä mirhaöljy. Samalla se osoitti miten toivottomaan yritykseen kommunistit lähtivät yrittäessään kukistaa uskontoa marxilais-leniniläisellä ideologialla, jossa yritettiin vedota (vääristellen) järkeen.

Mirhaöljyä käytetään kasteen yhteydessä – uusi kristitty voidellaan pyhällä mirhaöljyllä. Sitä käytetään myös piispan vihkimisessä, papin hautaamisessa, veden siunaamisessa ja uusien kirkkojen vihkimisessä. Se on armenialaisia yhdistävä, sillä samaa mirhaöljyä käytetään armenialaisissa hiippakunnissa ympäri maailmaa. Mirhaöjyn siunaaminen tapahtuu noin joka seitsemäs vuosi. Se pyhitetään armenialaisen kirkon keskuspaikassa Etchmiadzinissa.

Mirhaöljy valmistetaan ikivanhalla reseptillä ikivanhan käytännön mukaan. Perusaineena on puhdas oliiviöljy, johon sekoitetaan 40 tuoksuainetta. Katolikos siunaa ainekset ja Etchmiadzinin veljistö alkaa rukoillen sekoittaa niitä. Mirhaa keitetään kolme päivää ja kolme yötä. Kaikkeen liittyy oma ikiaikainen symboliikkansa. Mirha-astia viedään katedraalin pääalttarille, jossa se odottaa 40 päivää ja saa siunauksen koko kirkkokansa rukouksista. Lopulta toimitetaan mirhaöljyn siunaaminen, joka on ainutlaatuinen seremonia omine hymneineen ja rukouksineen. Pata avataan ja siihen kaadetaan eri puolilla maailmaa jäljelle jäänyt mirhaöljy. Näin traditio jatkuu konkreettisessa muodossa sukupolvelta toiselle ja yhdistää armenialaisia ympäri maailmaa.

Traditio kantaa

Mirhaöljyn pyhittäminen on yksi esimerkki siitä miten traditio kantaa yli vuosisatojen – ja yli käsittämättömien kärsimysten. Tuhannet ja taas tuhannet armenialaiset pyhiinvaeltajat tulevat ympäri maailmaa osallistumaan tähän juhlaan. Ja traditio jatkuu ympäri maailmaa kun pyhitetty mirhaöljy viedään kaikkiin maanosiin armenialaisiin seurakuntiin.

Seremoniaan liittyy monia asioita, joita läntisen kristillisyyden valistuksen lapsen on vaikea ymmärtää. Samalla siinä on jotain salattua voimaa – pyhää jota ei voikaan selittää. Se yhdistää armenialaisia edelleen ympäri maailmaa – ja lujittaa ihonväriä.

Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos
Kirkon ulkoasiain osasto

14.10.15

Informoidu, inspiroidu ja toimi! EU-rahoituksen monet mahdollisuudet

Kuva: Thomas Lindberg/Oy Studiolindberg Ab

Miten seurakunta- ja hiippakuntatasolla voitaisiin paremmin hyödyntää EU-rahoitusmahdollisuuksia? Minkä tyyppisiin hankkeisiin voi saada rahoitusta? Mistä löytyy lisää tietoa, ja miten löytää juuri oikea rahoitusohjelma? Mitä tulisi ottaa huomioon hankehakemusta laadittaessa ja hankeprosessin aikana?

Kirkkohallituksen uusi Informoidu! Inspiroidu! Toimi! – EU-rahoitusopas pyrkii antamaan vastauksia muun muassa näihin kysymyksiin.

EU-rahoitusoppaan tavoitteena on informoida kirkolle relevanteista EU-rahoitusmahdollisuuksista, inspiroida hakemaan EU-rahoitusta esittämällä hyviä projektiesimerkkejä sekä neuvoa miten toimia hankeidean kehittämisessä konkreettiseksi EU-projektiksi.

Uusi EU-rahoitusohjelmakausi (2014–2020) tarjoaa monia mahdollisuuksia kirkon toimintasektorille. EU-rahoitusta voi saada niin pienimuotoisiin, paikallistason projekteihin kuin suuriin, koko organisaatiota koskeviin kansainvälisiin hankkeisiin.

Millaisia hankkeita EU rahoittaa?

EU-hankkeissa tulee aina lähteä liikkeelle omasta, innovatiivisesta hankeideasta, jonka tulee olla linjassa oman organisaation kehitystarpeiden, tavoitteiden ja strategioiden kanssa. Projektissa pitää olla punainen lanka, joka sitoo hankkeen tavoitteet yhteen valitun rahoitusohjelman tavoitteiden, Eurooppa 2020 -strategian sekä EU:n poliittisten päätavoitteiden kanssa.

On tärkeää pitää mielessä, minkä takia EU rahoittaa hankkeita jäsenmaissa. EU haluaa tällä tavoin toteuttaa omia perusarvojaan (kuten ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja tasa-arvo) sekä päätavoitteitaan (esim. sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kestävä kehitys sekä sosiaalisen syrjäytymisen ja syrjinnän torjunta).

Lisäksi tulee muistaa, että EU rahoittaa nimenomaan projekteja, ei normaalia, käynnissä olevaa perustoimintaa. Projektilla pitää olla selkeät, realistiset ja mitattavat tavoitteet – esimerkiksi uuden toimintamallin luominen tai toisista oppiminen. Projektin tuloksia tulee levittää mahdollisimman laajasti. Näin voidaan luoda uutta ja edistää hyvää mahdollisimman suurelle joukolle eurooppalaisia.

Kannattaa myös verkostoitua ja toimia yhteistyössä muiden tahojen kanssa – EU-projekteissa yhteistyö on valttia!

Viisi temaattista osa-aluetta – paljon mahdollisuuksia seurakunnille

EU-rahoitusoppaan lähtökohtana on viisi kirkon toimijoille keskeistä temaattista osa-aluetta. Oppaassa ja ohjelmaluettelossa esitetyn puun ja sen hedelmien kautta pyritään visualisoimaan, mitkä ohjelmat soveltuvat kullekin temaattiselle osa-alueelle, ja millaisia seurakuntien hankkeita niihin voisi liittyä:

Osaamisen ja toiminnan kehittäminen
- esimerkiksi seurakunnan toiminnan kehittäminen vastaamaan tulevia, rakenteellisia muutoksia ja haasteita
Nuorisotyö ja nuorisovaihto
- nuorisovaihtoja ulkomaille
- työpajojen kehittäminen yhdessä seurakunnan nuorten kanssa pakolaisnuorten integroimiseksi
- nuorisotyön ohjaajien tutustumismatka, tavoitteena oppia uusia työmenetelmiä ja saada uusia virikkeitä
Diakonia ja sosiaaliset toimenpiteet
- uusien työmenetelmien kehittäminen köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen ehkäisemiseksi tai maahanmuuttajien integroimiseksi
Kirkkorakennusten käyttö ja kirkollisen kulttuuriperinnön vaaliminen
- kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkojen korjaukset, jotka samalla edistävät alueen matkailua tai työllisyyttä
Kansainvälinen yhteistyö
- Kulttuurien ja uskontojen välinen vuoropuhelun edistäminen ja eurooppalaisen identiteetin vahvistaminen yhä monikulttuurisemmassa yhteiskunnassa
- nuorten osallisuuden edistäminen politiikanmuodostusprosesseissa

Hyödynnä rohkeasti EU-rahoituksen tarjoamia mahdollisuuksia!

EU-rahoitusopas on vasta ensimmäinen askel. Tavoitteena on kehittää edelleen EU-rahoitusta koskevaa koulutus- ja informaatiotoimintaa, esim. järjestämällä alueellisia, teemakohtaisia koulutuksia. Lisäksi kehitetään verkostoa, joka koostuu EU-rahoitukseen perehtyneistä edustajista kaikista hiippakunnista. Tavoitteena on pitkällä tähtäimellä luoda kirkon oma EU-rahoitustietotaitopankki, jonka puitteissa voidaan niin vaihtaa kokemuksia ja hyviä käytäntöjä kuin antaa neuvontaa ja tukea oikean rahoitusohjelman löytämisessä sekä hankehakemusten kirjoittamisessa.

Nykyinen EU-rahoitusohjelmakausi tarjoaa siis runsaasti mahdollisuuksia myös kirkon toimintasektorille. Hakumenettely on lisäksi tehty helpommaksi ja selkeämmäksi monien ohjelmien osalta, ja lisätietoa ja neuvontaa on helposti saatavilla – esimerkiksi CIMOlta (Erasmus+ ja Kansalaisten Eurooppa) ja verkkosivulta www.rakennerahastot.fi sekä ELY-keskuksilta (rakennerahastot; EAKR ja ESR).

Vaikka useimmat EU-rahoitushankkeet vaativat paljon aikaa, työtä ja resursseja mm. suunnittelun, taloushallinnon, projektihallinnon sekä raportoinnin osalta, niin EU-rahoitus antaa myös paljon mahdollisuuksia organisaatiolle kehittyä, oppia uusia asioita, tehdä yhteistyötä yli kulttuurirajojen ja luoda eurooppalaista lisäarvoa.

Kirkon toimijoille EU-rahoitus merkitsee mahdollisuuden edistää EU:n yhteisiä perusarvoja ja päätavoitteita – kuten ihmisoikeuksia, tasa-arvoa, kestävää kehitystä ja sosiaalisen syrjäytymisen torjuntaa – ja siten myös yhteistä hyvää Euroopan tasolla.

Lue lisää Sakastista: Kirkkohallituksen EU-rahoitusopas Informoidu! Inspiroidu! Toimi! sekä luettelo kirkon toimintasektorille relevanteista EU-rahoitusohjelmista 2014-2020

Lena Kumlin
EU-lakimies
Kirkkohallitus

7.10.15

Henkisen paluu

Suomessa sanat spiritualiteetti ja spirituaalinen sisältävät sekä hengellisen että henkisen, uskonnollisen ja ei-uskonnollisen merkityksen. Adjektiivi spirituaali ilmaistaan sanaparilla henkis-hengellinen, ja spiritualiteetti ymmärretään laajemmaksi alueeksi kuin uskonto.

Spiritualiteetin nähdään koskettavan kaikkien ihmisten elämänkysymyksiä, ja koettelemuksen aikoina ihmiset etsivät aktiivisesti tätä yhteyttä. Miksi -kysymyksiin etsitään vastauksia. Kuoleman edessä oleva ja sairauden ahdistamana pohtii: mikä on elämäni tarkoitus, mitä voin toivoa, keiden ihmisten joukkoon kuulun? Selvittelyssä turvaudutaan myös uskonnollisiin vastauksiin. Käsitys spirituaalista hoidosta on laajentunut: se on muutakin kuin hengellistä keskustelua. Spirituaalia hyvinvointia luonnehditaan sanoilla merkitys ja tarkoitus sekä toivo.
Henkisyys ja hengellisyys ovat keskeinen osa ihmisen orientoitumista ja identifioitumista yksilöksi ja osaksi yhteisöä. Hoidon spirituaalin ulottuvuuden kehittämistä pidetään siksi tärkeänä ja osana laadukasta hoitoa.

Sielunhoidon sisältö ja kuulluksi tuleminen

Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan diakoniatyöntekijöiden käsitykset sielunhoidon määrittelystä vaihtelivat. Tuloksissa erottui kaksi erilaista määrittelyä. Sielunhoito ajateltiin hengellisen näkemyksen sekä hengellisyyttä laajemman näkemyksen pohjalta. Tutkimuksessa ilmeni, että sielunhoitajan identiteetin keskeisimpiä asioita olivat oma vakaumus ja tietoisuus omasta hengellisen työntekijän identiteetistä. Diakoniatyöntekijöiden aktiivista otetta sielunhoitoon kuvasi heidän odotuksensa siitä, että työ on sielunhoidollista ja sielunhoito voisi olla suurempikin osa omaa työtä. Samaa on kuultu myös hoitohenkilökunnan sanomana. Terveyden edistäminen on diakonista hoitotyötä.

Henkinen ja hengellinen hoitotilanne tukeutui usein myös asiakkaan elämänkatsomuksen varaan ilman, että työntekijä/hoitaja tarjosi keskusteluun omaa hengellistä näkemystään. Sielunhoitajat kokivat ammattitaidossaan keskeisenä kyvyn pysähtyä ihmisten kohdalle, kuunnella asiakkaita ja luoda rauhallisia kohtaamistilanteita. Tärkeimmäksi työkaluksi miellettiin kohtaaminen. Siinä ihmisen täytyy saada tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi.

Valmiuksia henkiseen ja hengelliseen hoitoon – maahanmuuton haasteisiin

Henkinen ja hengellinen hoitotyö on tärkeä osa hyvää kulttuurinmukaista hoitoa. Tutkimusten perusteella totean, että henkistä ja hengellistä hoitotyötä ei toteuteta riittävästi. Työyhteisöjen rohkaisu ja kannustaminen henkisen ja hengellisen hoitotyön syvempään tarkasteluun sekä lisäkoulutukseen ovat tarpeen. Tutkimuksen mukaan hoitajan asenne ja työyhteisön tuki rohkaisevat tekemään henkistä ja hengellistä hoitotyötä tilanteissa, joissa koetaan epävarmuutta omasta osaamisesta tai rohkeudenpuutetta. Parantamalla työyhteisön kulttuurisia, tiedollisia ja taidollisia henkisen ja hengellisen hoitotyön valmiuksia voidaan edistää potilaiden hyvää kokonaishoitoa. Omasta henkisen ja hengellisen hoitotyön kompetenssista kiinni pitäminen on ammatillista huoltoa.

Maahanmuutto on huomattavasti lisännyt monikulttuuristen potilaiden kohtaamisia hoitotyössä. Heidän uskomuksensa, tapansa ja perinteensä asettavat hoidolle haasteita myös henkisen ja hengellisen hoitotyön näkökulmista. Tärkeänä tavoitteena on tiedon lisääminen monikulttuuristen potilaiden hengelliseen hoitoon vaikuttavista tekijöistä, hoitajien asenteista ja henkilöstön koulutuksen tarpeesta. Monikulttuurisessa terveydenhuollon kohtaamisessa tarvitaan ennakkoluulottomuutta, herkkyyttä ja ymmärrystä sekä vuorovaikutus- ja työyhteisövalmiuksia. Eri alojen ammattilaisten on tärkeää tuntea ja tunnustaa toistensa taidot. Mitä paremmin yhteistyö ja keskinäinen arvonanto terveydenhuollossa toteutuvat sitä inhimillisempää ja parempaa ovat hoito ja sen tulokset.

Monikulttuurisuus terveydenhoidossa

Suomalaiset eivät ole monikultturismissa vain antava osapuoli ja palveluiden tarjoaja. Muualta tulevat rikastuttavat työyhteisöä, ja se helpottaa myös eri kulttuureista lähtöisin olevien potilaiden ymmärtämistä, kohtaamista ja hoitamista. Muualla koulutuksen saaneet terveydenhuollon ammattihenkilöt tarvitsevat tukea työyhteisöltään esimerkiksi terveydenhuollon toimintaa koskevien säännösten hallinnassa ja tietoa suomalaisten arvomaailmasta. Muista elinympäristöistä Suomeen tulevat ihmiset opettavat suomalaisille yhteisöllisyyttä ja tuovat yhteisöjen ja yhteiskunnan arvokeskusteluun erilaisia näkökulmia.

Suomessa tehdyissä tutkimuksissa hoitohenkilökunta on tuonut esiin maahanmuuttajien kohtaamiseen liittyvää tiedonpuutetta ja koulutustarpeita. Puhumalla auttaminen ja psyykkisen tuen antaminen on koettu vaikeaksi, eikä perinteisten työmenetelmien ole koettu aina toimineen. Sielunhoidonkin onnistumisen esteinä on nähty molemminpuoliset kielteiset asenteet ja ennakkoluulot, kieliongelmat ja kulttuuritaustojen tuntemuksen puute. Kun autetaan eri kulttuurisesta taustasta lähtöisin olevaa henkilöä, nonverbaalinen viestintä ja lähellä oleminen korostuvat yhteisen kielen puuttuessa.

Hoitoakin edistetään kehittämällä monikulttuurista henkistä ja hengellistä hoitamista. Näin helpotetaan hoitotyössä potilaan uskonnollisuuden ja uskonnollisten tapojen arvioimista. Monikulttuuristen asiakkaiden hengelliset tarpeet kohdataan paremmin hankkimalla koulutusta hengellisyydestä ja uskonnoista sekä rohkaisemalla avoimeen vuorovaikutukseen, jossa uskalletaan puhua henkisistä ja hengellisistä asioista. Avointa ilmapiiriä voidaan tukea myös henkilökunnan keskinäisellä jakamisella hengellisistä, henkisistä ja erilaisuuteen liittyvistä asioista. Keskusteluodotusten täyttyminen luo sopeutumisen avulla luottamusta ja toivoa.

Hengellisen hoidon välineet

Hengellinen hoitotyö on Suomessa vähemmän tutkittu hoitotyön alue. Monikulttuurisen henkisen ja hengellisen hoitotyön oppaan laatiminen on valmisteilla. Hengellisen hoidon tavat ja välineet ovat monipuolisia. Niitä ovat esimerkiksi reflektointi, musiikki, laulu, lukeminen, hiljentyminen, hartaus, uskonnolliset esineet ja siunaaminen. Niiden avulla oireenmukaisen hoidon kautta tuleva elämänlaadun vaaliminen ja kärsimyksien lievittäminen auttavat, vaikka kaikkein syvimmät eksistentiaaliset kysymykset jäisivätkin ratkaisematta. Kokonaisvaltainen hengellinen hoito merkitsee koko elämäntilanteen huomioonottamista: hyväksymistä, kunnioittavaa kuuntelemista, läsnäoloa ja elämän yhteyksien silloittamista.

Keskustelukumppanilta odotetaan suurta hienotunteisuutta ja joustavuutta. Hengellisessä hoidossa ihmisen sisäiseen maailmaan ja eksistentiaalisiin peruskysymyksiin suhtaudutaan syvällä tavalla vakavasti. Siinä on eläytymistä, huolenpitoa, pohdintaa, aavistelua ja yhteyksien löytämistä. Hengellistä hoitoa ei ole pelkästään sielunhoidollinen keskustelu. Hengellistä hoitoa voi yhtä hyvin olla kuunteleminen tai hiljaa oleminen. Olennaista on toisen ihmisen läsnäolo ja vuorovaikutus. Avuksi ovat ammattipätevyys sekä rohkeus olla läsnä myös elämän rajalla myötätuntoisella asenteella, johon sisältyy sitoutumista, uskollisuutta ja vastuuta.

Sampo Muurinen
kirkkohallitus
apulaisjohtaja
diakonia ja sielunhoito

30.09.15

”Kirkon perustehtävä luotiin 2 000 vuotta sitten”

Petri Merenlahti kaipaa kirkolta kuuntelevaa asennetta ja ymmärrettävää kieltä. Kuva: Aarne Ormio

Kesällä arkkipiispan teologisena erityisavustajana aloittanut teologian tohtori, pastori Petri Merenlahti on työssään niin tutun kuin vieraankin keskellä. ”Tavallisesti uudessa työssä melkein kaikki on alussa tuntematonta. Minulla tilanne on lähes päinvastainen. Maisemat ja työhuoneen kalusteet ovat samanlaiset kuin aiemminkin. Lisäksi tutut kasvot pyörivät ympärillä ihan entiseen malliin”, Merenlahti naurahtaa.

Työpaikka on pysynyt samassa osoitteessa Kirkon talossa Helsingissä. Aiemmin Kirkon Ulkomaanavussa muun muassa johtavana teologisena asiantuntijana ja kampanjapäällikkönä työskennellyt Merenlahti hoitaa nyt arkkipiispan media- ja yhteiskuntasuhteita sekä yhteyksiä kirkkohallitukseen. Toisena arkkipiispan erityisavustajana jatkaa Mika K T Pajunen, jonka vastuualueeseen kuuluvat hiippakunnalliset, kansainväliset ja ekumeeniset asiat.

Vaikka tuoreessa virassa onkin Merenlahdelle paljon entuudestaan tuttua, ovat tuoreet työtehtävät tuoneet myös paljon uutta mukanaan.

”Aiemmat viranhaltijat ovat opastaneet minua kertomalla, että ensimmäinen vuosi kuluu työn sisäistämiseen ”, hän kertoo. ”Tehtäväkenttä on monipuolinen ja laaja. Julkisuudessa tunnutaan ajattelevan, että kaikki kirkkoon liittyvä kuuluu arkkipiispan tontille.”

Korvat kuuntelemiseen, suu vastaamiseen

Vaikka arkkipiispa antaa kirkolle kasvot, tapahtuvat tärkeimmät kohtaamiset kuitenkin seurakunnissa. Sillä, miten kirkko jäsenensä kohtaa, on väliä.

”Meidän on puhuttava sellaista kieltä, jolla viestimme voidaan ymmärtää. Kirkon aktiiviset jäsenet ovat arvokkaita ja tärkeitä kirkolle, mutta meidän on osattava puhua niin, että kirkon kaikki neljä miljoonaa jäsentä voivat tuntea kuuluvansa yhteisöömme”, Merenlahti täsmentää.

”Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta tulevaan on toki pyrittävä varautumaan. Melkeinpä tärkeämpää kuin tulevaisuuden visiointi on säilyttää reaktiokyky muutosten keskellä”, Merenlahti arvioi.

Yhteiskunnan muutosvirrassa kirkon on löydettävä paikkansa. Kulttuurin murrostilassa on pysyttävä ketteränä ja oltava valmis luomaan nahkansa. Kirkon rooli yhteiskunnassa voi muuttua, ja tässä prosessissa kirkon on itse etsittävä aktiivisesti uutta asemaansa.

Muutosten keskellä Merenlahti kuitenkin suhtautuu luottavaisesti kirkon tulevaisuuteen: ”Kirkolla on vuosituhantinen kokemus kaikenlaisista muutoksista ja mullistuksista.”

”Parhaiten tulevaisuuteen varaudutaan olemalla kuulolla. Vain sillä tavoin pysymme perillä siitä, mitä kirkolta odotetaan ja halutaan. Siten pystymme myös puhumaan sellaista kieltä, jolla viestimme ymmärretään”, hän pohtii.

”Näen, että esimerkiksi tällä hetkellä yhteiskunnassa on tilausta kirkon suvaitsevaisuutta korostavalle sanomalle. Kirkon tehtävä on artikuloida ajatus siitä, että jokainen ihminen on korvaamattoman arvokas Luojan luoma sielu”, Merenlahti toteaa.

Pää ja sydän toiminnan ankkureina

Aiemmassa työssään Kirkon Ulkomaanavussa Merenlahti pohti työkseen, kuinka globaalisti huonoimmassa asemassa olevia voidaan auttaa. Myös nykyisessä virassaan hän pitää tärkeänä katsoa yhteiskuntaa heikoimman näkökulmasta. Kyse ei ole pelkästään moraalista, vaan arkkipiispan hengellisen johtajuuden kautta heikomman auttaminen liittyy keskeisesti myös kirkon ihmis- ja jumalakäsitykseen.

”Heikoimmassa asemassa ei ole mystinen köyhä, vaan se voi olla kuka vain. Minusta ajatus jaetusta ihmisyydestä on hirveän tärkeä. Jokainen meistä saattaa olla se kaikkein heikoin jossain tilanteessa”, Merenlahti pohtii.

Merenlahden mielestä kirkon tärkein viesti on sanoma rakastavasta Jumalasta, jonka hyvyydestä ihmistenkin olisi hyvä ottaa oppia. ”Raamatusta löytyvät ohjeet ihmisenä olemiseen, ja Jumalalta olemme saaneet sydämen ja pään. Kun käytämme näitä kolmea viisaasti, olemme oikeilla jäljillä. Rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ovat kirkon perimmäiset ohjenuorat. Niitä noudattamalla kirkko pystyy yhä toimimaan sille 2 000 vuotta sitten luodussa tehtävässä.”