Kynttilät syttyvät haudoille – mutta mitä uskomme, että kuoleman jälkeen tapahtuu? Kuva: Matias Partanen
Kuolemasta ja sen jälkeisestä puhutaan – niin teologiassa kuin muutenkin – yhä varovammin. Tämä näyttää sopivan myös suomalaisten käsityksiin kuolemasta. Suomalaisten usko siihen, että kuolemassa kaikki elämä loppuu, näyttää vahvistuvan (34 % vuonna 2011, 25 % vuonna 1999). Usko Jeesuksen toiseen tulemiseen maan päälle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita puolestaan vähenee (28 % vuonna 2011, 59 % vuonna 1999).
Vain 12 % uskoo, että kaikki ihmiset herätetään kuolleista ja toisille seuraa iankaikkinen elämä. 9 % arvelee, että lopulta kaikki ihmiset pelastuvat. 10 % suomalaisista uskoo ihmisten syntyvän uudelleen tähän maailmaan. Prosentti ajattelee vain toisten pelastuvan ja uskottomien raukeavan tyhjiin (Gallup Ecclesiastica 2011 ja 1999).
Kirkon opetus kuolemasta (esim. katekismuksissa ja kirkollisten toimitusten kaavoissa) sisältää varsin väljät päälinjat. Pian julkaistava tutkimukseni Maaksi sinun pitää jälleen tulla– Kuolema ja siihen valmistautuminen sekä kuolemanjälkeinen elämä Osmo Tiililän, Irja Kilpeläisen ja Martti Lindqvistin ajattelussa osoittaa, että päälinjojen sisällä kuolemasta ja kuolemanjälkeisistä tapahtumista on monenlaisia käsityksiä, myös teologeilla. Jokainen kuolevainen painottaa niitä seikkoja, jotka tuntee itselleen tärkeiksi.
Osmo Tiililä ja sielujen välitila
Kuoleman jälkeen sielut tulevat tuonelaan, joka on odotustila ennen viimeistä tuomiota. Osmo Tiililän mukaan Raamattu tuntee kaksi välitilan ”laatua” tai tuonelan piiriä: autuaan ja onnettoman, vaivan paikan ja Abrahamin helman. Luonteeltaan välitila on odotusta, johon ei kuulu ruumiillinen olemassaolo (1. Piet. 3:19; Ilm. 6:9). Välitilassa ollaan riisuttuina ja alastomina (2. Kor. 5:3–4), pelkästään henkisinä.
Tuonelassa julistetaan Tiililän mukaan mitä ilmeisimmin evankeliumia niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Tästä ei kuitenkaan tule tehdä johtopäätöstä, että Kristuksen tässä ajassa tietoisesti hylänneet saisivat kuoleman jälkeen vielä uuden mahdollisuuden valita.
Ajan loppuessa kaikki herätetään kuolleista. Ajan loppu on myös pelastushistorian loppu. Kuolleista herättämistä seuraa maailmantuomio (Matt. 25), jolla Kristus on tuomarina (Joh. 5:22). Tuomiolla ihmiset jaetaan kahteen joukkoon, joista toinen saa osakseen iankaikkisen elämän ja toinen iankaikkisen kadotuksen.
Tuomion perustana on syntien anteeksiannon vastaanottaminen Kristuksessa eli se, onko Pyhä Henki kuljettanut ihmistä. Koska ihmisen teot ovat uskon hedelmä, tuomiolla nähdään, onko Henki johtanut Jumalan kansaa ja Herran omat palvelleet lähimmäisiään. Lopullinen tuomio tapahtuu Tiililän mukaan tekemisten ja tekemättä jättämisten perusteella (Matt. 25:37–40).
Kuolema lepona Irja Kilpeläisen ajattelussa
Irja Kilpeläinen kuvaa kuolemaa levoksi, jonka Jumala itse on valmistanut. Kuolemassa ollaan Jumalan varassa – niin kuin pohjimmiltaan elämässäkin. Kuolema on loppujen lopuksi yksinkertaista kuin nukkumaan meno illalla: painamme vain pään tyynyyn ja meidät peitellään ja me nukahdamme. Mikä aamu on ja miten heräämme, on Jumalan tiedossa, eikä ihmisen tarvitse huolehtia siitä etukäteen.
Kuolemanjälkeinen elämä on Kilpeläisen mukaan ennen kaikkea toivon asia. Iankaikkinen elämä on, mutta millainen se on, jää tässä ajassa eläville arvoitukseksi. Jälleennäkeminen kaikkien rakkaiden kanssa tapahtuu, mutta missä muodossa, jää nähtäväksi. Kilpeläinen arvelee, että kuolemassa siirrytään läheisten ihmisten luota toisten ehkä vieläkin läheisempien luo. He ovat aiemmin kuolleita sukulaisia ja ystäviä, jotka odottavat perillä.
Kilpeläinen korostaa kasteen riittävyyttä pelastuksen kannalta. Kasteen viitoittamaa tietä kristitty voi turvallisesti kulkea. Kasteen armo vakuuttaa: ”kasteessa sinut tähän luotiin, jatka vain eteenpäin, äläkä turmele sitä mitä olet saanut”. Jumalan armo ei ole ihmisen aikaansaannosta, vaan se tulee hänen osakseen ilman omia ponnisteluja, ansiotta. Jumalan armo on Kilpeläiselle olennaisempaa kuin ihmisen uskonratkaisu. Vain armo voi kantaa perille saakka yli epäonnistumisten ja laiminlyöntien.
Martti Lindqvist: Oliko elämää ennen kuolemaa?
Martti Lindqvistille syntymä ja kuolema muodostavat jatkumon, jossa toista ei voi olla ilman toista. Syntymää ei voi olla ilman kuolemaa ja kuolema on uuden alku – mutta minkä uuden, sitä ei tästä ajasta käsin voi sanoa.
Lindqvistin mukaan kristilliseen elämänkäsitykseen on aina kuulunut kokemus elämän rajallisuudesta ja katoavaisuudesta. Juuri elämän katoavaisuuden ymmärtäminen syventää käsitystä elämän ainutkertaisesta arvosta. Jokainen hetki on mittaamattoman arvokas, sillä kaikki mitä ihmisellä on, on lahjaa ja lainaa.
Koska edes itseään ei voi lopullisesti pitää itsellään, on elettävä rohkeasti ja itseään säästelemättä. Elämän tarkoitus on eläminen eli näkyväksi tuleminen, mikä edellyttää itseluottamusta ja rohkeutta panna itsensä likoon. Elämän vaikein kysymys tulee kuoleman kynnyksellä: oliko minulla elämää ennen kuolemaa?
Armo on Lindqvistin mukaan paradoksi, jonka näkökulmasta arvoton tulee merkitykselliseksi ja kuolema syntymäksi. Armoa on, ettei kenenkään tarvitse elää ikuisesti. Aika ei vain kulu, vaan se myös täyttyy, ja näköalojen muuttuessa ja laajentuessa nekin elämänosaset, joiden merkitystä ei aiemmin ymmärtänyt, asettuvat kohdalleen.
Kuolemanjälkeinen elämä on lopulta uskon asia: se on luottamusta ihmisen säilymiseen jossakin muodossa, rakastetuksi tulemiseen, uudenlaisen elämän vastaanottamiseen. Kaikki kuolevat, mutta mikään ei häviä. Lindqvistin mielestä kuolema on sulautumista omaan alkuperäänsä, heittäytymistä maailmankaikkeuden syliin.
Rohkeaa puhetta kuolemasta
Vaikka suomalaisten usko kuolemanjälkeiseen elämään näyttää kyselytutkimusten valossa vähenevän, kirkon usko ylösnousemukseen elää. Läheisen arkun äärellä moni kuolemanjälkeisen elämän järjenvastaisena kieltäväkin toivoo vielä kerran näkevänsä rakkaansa. Kirkon kannattaa edelleen puhua kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä rohkeasti ja sanomansa mukaisesti. Samalla on toki hyvä muistaa, että kuolemanjälkeistä olotilaa koskevat yksityiskohdat ovat yksin Jumalan kädessä.
Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus
Työntekijöiden käynnit sairaaloissa ovat onneksi jääneet vähiin. Kuluneella viisivuotiskaudella ei tule mieleeni muuta kuin kanttori Hihitin käynti sairaalassa hänen iskettyään itseään kirveellä polveen ollessaan virittämässä urkuja, mikä seikka on jäänyt itsellenikin hieman hämäräksi. On vaikea ymmärtää, mihin urkujen virityksessä on tarvittu kirvestä ja vielä vaikeampaa selvittää, miksi kanttori Hihitti oli kiivennyt kirkon katolle. Toisaalta arvostan sitä erityisosaamista, joka kanttorilla on ja tunnustan, että en juurikaan ymmärrä musiikkia, etenkään kirkkomusiikkia.
