Laulussa on yhteisön muisti

Jos itse saisin valita vapaasti tavan yhdistää toisilleen tuntemattomia ihmisiä, muodostaisin heistä joko jalkapallojoukkueen tai kuoron. Kummankaan valmentamiseen minulla ei ole ammattitaitoa, mutta kummankin yhteen liittävästä ja rajat ylittävästä vaikutuksesta minulla on runsaasti kokemusta. Pelaaminen ja laulaminen yhdistävät sekä yhteisen tekemisen että jaettujen tunnekokemusten muodossa.

Pakolaiskriisin myötä keskuudessamme on yhä enemmän ihmisiä, jotka tarvitsevat akuutisti yhteisön luomaa turvaa. Monien muiden toimijoiden ohella myös urheiluseurat ovat tarttuneet haasteeseen ja tarjonneet turvapaikanhakijoille mahdollisuuksia pelata yhdessä. FC Inter on yksi lukuisista esimerkeistä. Jalkapallo on irtiotto synkästä elämäntilanteesta, mutta myös kokemus yhteisöön liittymisestä ja osallisuudesta heille, jotka ovat joutuneet kokemaan irrallisuutta ja osattomuutta.

Se mikä erottaa, voi myös yhdistää

Jalkapallon tavoin myös musiikilla on monenlaisia funktioita, mutta yksi keskeisimmistä on liittyminen yhteisöön. Liittyminen voi toteutua kuuntelemalla, soittamalla, laulamalla tai muuten olemalla läsnä siellä, missä voi tunnistaa musiikista jotain omaa tai yhteistä. Musikaalisuus ja taiteellinen lahjakkuus vaihtelevat yksilökohtaisesti, mutta musiikin tuottamat tunnemerkitykset ja niiden aktivoimat muistot ja kokemukset ovat yhteisötason kokonaisuus. Siinä taidot tai niiden puute eivät luo rajoja ihmisten välille.

Teija Tuukkanen pohdiskeli Kirkonkellon haastattelussa, mitä kirkkomme musiikissa ja musiikkityössä tulisi erityisesti vaalia ja säilyttää, ja minkä taas tulisi elää ajassa ja muuttua. Kirkkomme virsiperinne on selkeästi asia, jota pitää sekä säilyttää että kehittää eteenpäin. Ehdoton edellytys tälle kuitenkin on se, että virsiä lauletaan tai esitetään kirkkoyhteisössä tavalla tai toisella. Vain sitä kautta aktivoidaan yhteisön muistia. Esittämistavat voivat olla monenlaisia, genrerajoja on mahdotonta ja tarpeetonta vetää. Virsien laulaminen ja esittäminen uusilla ja vaihtoehtoisilla tavoilla ei ota mitään pois totutuista ja perinteisistä tavoista, eikä perinteinen tapa ota mitään pois vaihtoehtoisista sovituksista.

Kirkko konserttisalina

Seurakuntien musiikkitoiminta on avainasemassa, kun kirkon jäsenyys ja osallisuus puhuttavat. Kuorot ja muut musiikkiryhmät ovat tilastojen perusteella vielä viime vuosinakin säilyttäneet jäsenmääränsä, kun monien muiden toimintamuotojen osallistujaluvut laskevat jyrkästi. Tärkeää on myös kuuntelemalla osallistuminen. Kirkoissa ja seurakuntien muissa tiloissa järjestettäviin konsertteihin osallistui vuonna 2011 tehdyn kyselyn mukaan lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista – siis valtaosa myös heistä, jotka eivät muuten käy kirkossa.

Konserttisaleina kirkot taipuvat monenlaiseen. Usein akustiikka on niissä hyvä musiikin esittämiseen. Monet kirkot mahdollistavat myös suurten orkesteri- ja kuoroteosten esittämisen. Toisaalta ne voivat olla osallistavia yhteislaulun ja -musisoinnin tiloja. Musiikkityöstä vastaavat työntekijät ja vapaaehtoiset voivat tässä löytää toisensa mitä moninaisimmilla ja luovimmilla tavoilla.

Tutkimus osoittaa virsien ja laulujen yhteisömerkityksen

Kirkon tutkimuskeskuksen koordinoima virsien ja hengellisten laulujen tutkimushanke päättyi 2014, mutta tutkimus jatkuu edelleen ja sen aihepiiri laventuu uskonnolliseen musiikkiin yleensä. Suomalaisen virsitutkimushankkeen kokoomajulkaisussa kirjoitimme, että virsi voi olla monenlainen, eri yhteyksissä eri ihmisille erilainen. Monet erilaiset yhteislaulut tuottavat hyvin samanlaisia kokemuksia ja merkityksiä kuin nimenomaan virsien käyttö. Merkityksiä luovat laulun lisäksi laulajat itse, mutta vielä enemmän ne läheisten ihmisten ja heidän elämänkulkunsa kontekstit, joissa kyseistä laulua on käytetty.

Lapsuudenkodin, koulun, rippikoulun ja isostoiminnan, joulunvieton ja muiden vastaavien ympäristöjen tavat tarjoavat kokemuksia, joissa syntyy koettua uskonnollista ja muuta katsomuksellista sisältöä niissä käytetyille lauluille. Nämä vaikutukset ovat voimakkaita, mahdollisesta yhteisöllisyydestään huolimatta hyvin henkilökohtaisia ja pitkäkestoisia.

Palaan takaisin intohimooni jalkapalloon. Viimeisen vuosikymmenen aikana laji suomalainen fanikulttuuri on jalostunut. Yksi ilmentymä sille on kannatuslaulujen yleistyminen ja monipuolistuminen. Kun menen katsomaan kotikaupunkini jalkapallojoukkueen ottelua, ensimmäinen huomioni on fanikatsomosta jatkuvasti raikuva laulu. Se luo kokemuksen kuulumisesta yhteisöön, jopa minullekin, vaikka istun eri paikassa hiljaa vain ottelua seuraten. Samalla tavoin ajattelen virsien ja muun kirkossa soivan musiikin voivan osallistaa. Mikä riittää pienimmäksi nimittäjäksi?

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

16.09.15

Kirkon hetki – Carpe diem

Mielipide on yksilön subjektiivinen näkemys jostain asiasta, kertoo Wikipedia ja ohjaa vilkaisemaan myös termejä käsitys, näkemys, kuvitelma, usko, vakaumus. Paraikaa koko Eurooppa on täynnä eriäviä mielipiteitä, joiden taakse ihmiset linnoittautuvat. Uuden voimakkaan muuttoliikkeen edessä alkukantaiset puolustusmekanismit käynnistyvät ja sekoittavat ihmisten mieltä. Pelko ja moninaiset tunnereaktiot ovat pohja, jonka mukaan sylkäistään mielipide. Olemme hyökkäämässä sitä maailmanosaa vastaan, jossa inhimillinen kärsimys on ylittänyt kaikki kestorajat eikä mikään enää estä ihmisiä etsimästä turvaa ja toivoa vaurailta valtioita.

Mielipide on kuin poiju, jonka varassa kellumme uhkakuvien merellä.

Näin käy äärettömän helposti. Mitä meiltä on kadoksissa? Onko tukeva maa hävinnyt jalkojen alta? Katsomme tänne tulevia ihmisiä, muttemme näe heitä, luemme Syyrian tuhoutumisesta ja epätoivosta, muttemme ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tiedämme, että Suomi pystyi uudelleen sijoittamaan 400 000 evakkoa, muttemme halua puhua siitä. Maailma on tunkeutumassa keskuuteemme kutsumatta. Miten meille käy?

Ehkä nyt on kirkon hetki, carpe diem.

Kristillisen kirkon ytimessä on avoimuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan. Se meille on opetettu. Sen me tiedämme. Jumalan meille osoittamaa vieraanvaraisuutta meidät on kutsuttu jakamaan kaikenlaisille ihmisille taustaan katsomatta. Senkin me tiedämme. Virret, messut ja kirkon lausunnot siitä todistelevat. Nyt on aika elää todeksi sellaista lähimmäisyyttä, joka on vapaa mielipiteiden kahleista, kiusauksesta epäillä ja syyllistää, torjua ja tuomita, lähimmäisyyttä, joka on vapaa omien etujen, vaurauden ja elintason puolustamisesta.

Tehokkuuspaineiden keskellä vieraanvaraisuutta ei jakseta ”harrastaa”. Olemme ehkä kadottaneet taidonkin elää vieraanvaraista elämää, ehkä ymmärryksenkin siitä.

Minulle ja muutamalle kollegalle annettu tehtävä avata vieraanvaraisuuden käsitettä ja elämäntapaa on vienyt meidät syvälle löytöretkelle vieraanvaraisuuden teologiaan, vieraanvaraisen käyttäytymisen ja toimintakulttuurin tutkimiseen. Sillä tiellä olemme ihmetelleet Jumalan suurta rakkautta ja vieraanvaraisuutta luotujaan kohtaan ja niitä kohtaamisen ja osallisuuden esimerkkejä, joiden kautta ihmiset eri puolilla maata ovat tulleet kohdatuiksi ja kosketetuiksi. Meidät itsemme on haastettu. Nämä kertomukset ovat osoittaneet, että vieraanvarainen käyttäytyminen ja toimintakulttuuri seurakunnissa on merkityksellistä ja puhuttelevaa. Se on pienten eleiden evankeliumia, joka avaa oven yhteisöön.

Vieraanvaraisuuden opettelu alkaa siitä, kun syntyy halu muuttaa omaa käytöstä. Päätän että tarvitsen muutosta. Päätän, ettei varovaisuus ja varauksellisuus tuntemattomia ihmisiä kohtaan ole enää minulle hyve. Tiedostan niitä pieniä kohtia, joissa on tarpeellista toimia uudella tavalla. Aloitan hengellisen harjoituksen ohjelman avartaakseni sydäntäni ja päästäkseni vapaaksi ympärillä vallitsevasta epäluulon ja itsekeskeisyyden hengestä.

Vieraanvarainen elämäntapa ja vieraanvarainen toimintakulttuuri ei ole pelkkiä ystävällisiä tekoja, ihmisten kutsumista kirkkokahville tai heidän tervehtimistään. Ne ovat paljon enemmän avointa asennetta ihmisiä kohtaan, vilpitöntä kiinnostusta, ajan ja tilan antamista toiselle itseni sijaan, toisen kuuntelemista siten, että annan hänelle oikeuden olla oma erilainen itsensä. Se on vaativaa ja se on riskialtista. Emme tiedä miten tuntematon reagoi ystävällisyyteen – vai tiedämmekö? Mutta kannattaa kokeilla miten Suomesta turvaa ja toivoa etsivät ihmiset voivat venyttää ahdasta sisimpäämme.

Riski on myös käpertymisessä oman turvallisuuden rakentamiseen. Se voi viedä meidät itsemme entistä suurempaan eristäytymiseen, pelkoon ja yksinäisyyteen.

Itsekin kaipaan syvästi liittymistä muihin. Kaipaan inhimillisyyttä työyhteisön ja seurakunnan elämään. Kaipaan sitä politiikkaan ja kaikkeen yhteiskunnan toimintaan. Kaivatessani minun on itse jaksettava vahvistaa inhimillisyyttä juuri nyt, keskellä kovien arvojen pelikenttää ja pakolaisvastaisuutta. Seurakunnat voivat korottaa toisen äänen erityisesti niissä kunnissa, joissa käydään kauppaa äärettömän haavoittuneista ihmisistä.

Seurakunnilla on lähimmäisyyden taidot ottaa pakolaisia vastaan, tarjota heille turvallisia tiloja hengähtää, koota elämänsä rikkinäisiä palasia ja saada tarvitsemaansa lohdutusta ja tukea. Carpe diem on juuri nyt vastuun ottamista ilman laskelmointia, sen jakamista, mitä meillä on.

Sakasti-palvelussa:
Pakolaiskriisi
Vieraanvaraisuuden kirkko

Marja-Liisa Laihia
asiantuntija, pakolais- ja maahanmuuttajatyö, rasisminvastainen työ
Jumalanpalvelus ja yhteiskunta

9.09.15

Sielunhoito kortilla!

Sielunhoitokortti on kirkkohallituksen mainio keksintö, jolla sielunhoitaja kutsutaan paikalle, kun on itse sitä kyvytön tekemään. Etsivä löytää ladattavan version kirkkohallituksen verkkosivujen uumenista! Viime vuonna kortti olisi ollut tarpeen, kun omaiseni joutui saattohoitoon, eikä enää itse kyennyt pappia kyselemään. Soitin lukuisia puheluita toiselle puolen Suomea, ennen kuin onnistuin saamaan oikean henkilön kiinni ja ehtoollista viemään kuolevalle. Luulen, että mattimeikäläinen ei ole yhtä sitkeä kuin piispan toimiston työläinen, joten kortti on tarpeen. Itse ilmoitan tarvitsevani kaiken hengellisen tuen aamenesta öylätteihin viime vaiheissani.

Sielunhoito tuntuu muutenkin olevan vähän kortilla kirkossa. Mainostetaanko sitä missään? Itsestään selvistä asioista pitää nykyään huutaa turuilla ja toreilla. Mitäpä jos messussa puhuttaisiin sielunhoidosta, ja papit ja muut kynnelle kykenevät työntekijät sekä varta vasten tähän koulutetut seurakuntalaiset ilmoittaisivat olevansa sielunhoitovalmiudessa messun jälkeen ja aina muulloinkin sovittuina aikoina. Toimituksia ei tarvitse ottaa heti kohta messujen jälkeen. Juodaanhan toki kirkkokahvit monessa seurakunnassa – mikä luonteva paikka kohtaamiseen sekä tilaisuus mainostaa sielunhoitoa ja hengellistä ohjausta! Puhe luo todellisuutta; ei tässä olla kiireisiä työntekijöitä vaan ihmisiä ihmistä varten. Voisihan sitä kehittää sielunhoitokortteja myös puhekykyisillekin, mutta muuten sielultaan surkastuneille seurakuntalaisille…

”Löytääkö ihminen seurakunnasta ihmisen kasvot?” lukee sielunhoidon koulutuksen kehittämistyöryhmän eräässä raportissa. Hukkaan ei ole mennyt sekään kehittämistyöryhmä. Voi nimittäin olla, että Jumalankaan kasvot eivät löydy ilman noita ihmisen kasvoja. ”Kohtaamisen merkitys nousee kirkon missionaarisesta luonteesta. Jumala toimii kohtaamisen kautta”. Aamen! Tämä olisi jo korkea aika ottaa todesta toimissamme. Jumalan valtakunta leviää alhaalta, kohtaamisten kautta, sinapinsiemen tietä.

Sielunhoito on kirkon työn ydintä

Kirkon työntekijän sielunhoitajan identiteetti on uudelleen löydettävä ja otettava runsaaseen käyttöön! Sielunhoito ei ole mikään lisuke työssä vaan työn ydintä. Ihmisiä vartenhan tätä työtä tehdään. Jos kirkon työntekijä ei käy seurakuntalaisen kanssa elämän ja uskon vuoropuhelua, niin kuka sitä käy? Tarve on huutava, palvelun tarjoajat ovat liikkeellä vain turhan matalalla profiililla.

Pitkän sielunhoidon erityiskoulutuksen käyneet ja muut kirkon erityisissä sielunhoitoviroissa toimivat voivat innostaa – ja opastaa työtovereitaan ja seurakuntalaisia tässä. Kohtaamisen verkko laajenee, kun seurakuntalaiset pääsevät harjoittamaan ”veljien ja sisarten keskinäistä lohdutusta”. Se ei ole mikään vähäpätöinen asia, sillä yhteisö muodostuu keskinäisetä jakamisesta. Jos ei ole kohtaamista, ei ole jakamista eikä yhteisöä. Inhimillisen kokemuksen jakaminen luo yhteisön. Pyhä Henki viime kädessä luo yhteisön, mutta silloinkin uskon kokemusta pitäisi voida jakaa toisten kanssa.

Kohtaamista on toki monenlaista. Kaikki ei ole sielunhoitoa, mutta melkein kaikissa kohtaamisissa voi olla sielunhoidollisia elementtejä. Kirkon missio ikään kuin velvoittaisi tähän. Sielunhoitajan korvaa tarvitaan aina ja kaikenlaisissa kohtaamisissa. Äkkiä ja itseltäänkin salaa ihmiset rivien välistä puhuvat kaipuustaan ja epätoivostaan. Jumala on puheena silloinkin, kun hänestä vaietaan. Kirkon työntekijä ei kuitenkaan saa vaieta Jumalapuheesta ja kätkeä valttikorttiaan. Siinä kortissa on tulevaisuus!

hiippakuntasihteeri
Jaana Räntilä

2.09.15

Elämä on verkossa, mutta onko kirkko?

Viime viikolla tapasin pohjoismaisia luterilaisten kirkkojen viestinnästä vastaavia kollegoitani Tukholmassa järjestetyssä Nordkom-tapaamisessa. Ei ollut yllättävää, että päällimmäiset kysymykset olivat kaikilla samankaltaisia: miten viestiä kirkon sanomasta ja työstä erityisesti verkossa tavalla, joka sekä herättää kiinnostusta että välittää sanoman?

Jos kirkolla on joskus ollut sellainen asema, jossa sen viesti on jo itsessään kiinnostava, on se tilanne menetetty jo ajat sitten. Kirkko joutuu viestiessään kohtaamaan ihan saman mediaympäristön kuin muutkin viestijät. Media on sirpaloitunut ja yleisöt hajallaan lukuisissa eri viestintävälineissä.

Myös viestinnän määrä on kasvanut räjähdysmäisesti sosiaalisen median tehtyä entisistä viestinnän kuluttajista mahdollisia viestinnän tuottajia. Vaikka kaikki eivät tätä mahdollisuutta käytäkään, silti yhä useampien mediankulutus koostuu suurelta osin vertaistensa tuottamasta sisällöstä.

Verkkokeskusteluissa on tilaa kirkon tunneviestille

Jos haasteet olivat kaikilla pohjoismaisilla kirkoilla samat, haettiin myös ratkaisua samoista suunnista. Ei riitä, että puhutaan vain järjen kielellä, on vedottava myös tunteisiin. Useampikin kirkko oli tehnyt vaikuttavia, tunteisiin vetoavia mainoselokuvia kirkollisista toimituksista tai perustavanlaatuisista elämänkysymyksistä. Samoin kaikilla kirkoilla on halu kytkeytyä viestinnässään perinteisiin ja tuoda esiin kirkkovuoden kiertoa ja kirkon roolia historiallisten kirkkorakennusten ylläpitäjänä.

Vaikka tunneviestit ovatkin jo paljon vetovoimaisempia kuin järkiviestit, joutuvat nekin luovimaan samassa viestien tulvassa kuin muukin viestintä. Verkko on tunneviestiä pullollaan, ja valitettavan usein merkittävä osa tästä on sävyltään negatiivista. Usein vaikuttaa siltä, että viha on kaikista suurin verkossa liikuttava voima. Vihan vallatessa verkkokeskustelua kirkon viestille rakkaudesta, lähimmäisyydestä ja vieraanvaraisuudesta olisi kysyntää, kunhan viesti ei jää pelkäksi puheeksi.

Ehkäpä ongelmana onkin juuri se, että kirkko yrittää vain viestiä jo olemassa olevista asioista? Kasteen tai jumalanpalvelusten kuorruttaminen entistä enemmän tunteisiin vetoavaksi ei tee niistä yhtään sen houkuttelevampia, ellei kirkolla ole tarjota sellaista suurempaa visiota paremmasta maailmasta ja rikkaammasta elämästä, joka houkuttelee liittymään mukaan.

Onkohan tapahtunut kulttuurimuutos jäänyt monilta kirkoissa huomaamatta? Ihmiset eivät halua vain tulla viihdytetyiksi ja informoiduiksi, vaan tahtovat itse olla luomassa merkityksiä, rakentamassa omaa identiteettiään osana suurta tarinaa.

Kirkon on haastettava itsensä osallistumaan keskusteluun

Vahvaa tarinallisuutta on pidetty kirkon vahvuutena. Mutta jos kirkko todella haluaa löytää itsensä uudelleen alkuvoimaisena kansanliikkeenä, on sen tarinoiden kertomisen ja opinkohtien julistamisen sijaan luotava mahdollisuuksia olla tekemässä uutta, määrittelemässä ja tulkitsemassa todellisuutta osana suurempaa kokonaisuutta. On päästävä pelkästä tarinankerronnasta itse elettyjen tarinoiden tekemiseen. Koulutetulle ja aktiiviselle ihmiselle eivät kelpaa ennalta määritellyt roolit, eikä aikuinen kansalainen nielaise väitteitä totuuksina vain koska kirkko niin sanoo. Ellei kirkko pääse irti mukavuusalueeltaan itse itseään haastamaan, se uhkaa jämähtää menneen ajan maailmankuvan, uskomusten ja tapojen museoksi.

Verkko on ympäristö, jossa ihmiset organisoituvat, jossa ajatuksia vaihdetaan ja kehitellään ja jossa yhä suurempi osa ihmisistä viettää enemmän aikaansa kuin kouluissa, kaupoissa tai kaupungilla. Jos kirkko tyytyy verkossa vain kertomaan itsestään, ja jos ainoa tapa osallistua kirkon tekemisiin on saapua kirkkorakennukselle ilmoitettuina aikoina, jää kirkon merkitys useimmille samanlaiseksi kuin museon – arvokas ja kannatettava, mutta ei kosketa minua. Mutta siinä vaiheessa, kun kirkko aktiivisesti osallistuu verkossa elävään ja hengittävään yhteiskuntaan ja kirkon tarinaan voi kytkeytyä jakamalla, tykkäämällä, keskustelemalla ja uutta luomalla, voi kirkko alkaa taas muodostua merkitykselliseksi viiteryhmäksi yhä useammille.

Hyviä merkkejä tästä on jo olemassa: kirkon piirissä on aktivoiduttu ja organisoiduttu niin pakolaisten auttamiseksi, köyhien puolustamiseksi kuin ilmaston pelastamiseksi – ja niin kirkon sanoma on alkanut levitä muuallekin kuin omien keskuuteen.

Tällainen osallistuminen ei kuitenkaan ole vain viestintään erikoistuneiden tehtävä, vaan kuuluu jokaiselle. Ihmiset elävät elämäänsä verkossa, eikä kirkko ole läsnä ihmisten elämässä, ellei se ole läsnä myös verkossa.

Lari Lohikoski
Verkkoviestintäpäällikkö
Kirkon tiedotuskeskus

26.08.15

Nuoren Miriamin rohkeus on esimerkki kohti ihmisoikeuksia

Kansainvälinen osallistujajoukko pohti naisten oikeuksien vahvistamista Genevessä 2015.

Miriam halusi käydä koulua ja opiskella itselleen kunnollisen ammatin. Neljätoistavuotiaana hän asettui isänsä tahtoa vastaan ja kieltäytyi solmimasta avioliittoa isänsä valitseman miehen kanssa. Avioliiton solmiminen olisi merkinnyt koulunkäynnin päättymistä ja unelmien katkeamista. Isä ei tästä pitänyt. Hän lukitsi tyttärensä suljettuun tilaan, leikkautti tämän hiukset pois sekä tilasi tälle seksuaalisen väkivallan teon, joka teki Miriamista yhteisöönsä kelpaamattoman. Miriamin onneksi isä unohti ottaa tyttäreltään puhelimen pois. Sen avulla tyttö sai kerrottua tilanteestaan ystävilleen. Poliisit pelastivat Miriamin ja auttoivat hänet paikallisen YWCA:n (NNKY) suojiin. Miriam menetti yhteyden perheeseensä, mutta sai jatkaa kouluaan ja elää nuoren tytön elämää toiveittensa mukaisesti.

Tämä valitettavan tutulta kuulostava tarina on totta. Kirkkojen maailmanneuvosto, Luterilainen maailmanliitto, Act Alliance sekä Kirkon ulkomaanapu järjestivät heinäkuun alussa Genevessä koulutuksen, jossa tarkasteltiin uskonnollisten yhteisöjen ja toimijoiden mahdollisuuksia edistää naisten ihmisoikeuksien toteutumista maailmalla. Miriamin elämäntarinan kautta pohdimme, miten monia ihmisoikeuksia tämän nuoren naisen tapauksessa rikottiinkaan.

Syrjinnän uhreja ovat maailmassa usein naiset. Keskeisenä syynä tähän ovat tavat ja perinteet, jotka useimmiten ovat korostaneet miesten asemaa parisuhteen, perheen, yhteisön, työpaikan ja koko yhteiskunnan johtajana. Naisen paikkaa, tehtävää ja elämää määrittää usein joku tai jotkut muut kuin nainen itse. Miriam oli harvinaisen rohkea, sillä yksilön on vaikea asettua perinteitä vastaan ja vaatia itselleen oikeutta.

Edellä kuvatun kaltaisissa tapauksissa on kysymys monelta osin yhteisön kulttuurista, naisten oikeuksien heikosta tunnustamisesta sekä lainsäädännön puutteista yhteiskunnissa. Naisiin kohdistuvat aivan erityisellä voimalla kysymykset seksuaaliterveydestä, ehkäisystä, perheväkivallasta, moniavioisuudesta, ihmiskaupasta, kunniamurhista, perhesuunnittelusta ja lapsiavioliitoista. Kuitenkin käytännössä ja myös lainsäädäntöön vaikuttaen naisten asemaa, heidän itsemääräämisoikeuttaan tai seksuaalisia oikeuksiaan ohjaavat myös uskonnolliset tulkinnat ja perinteet.

Naisen oikeudet harvoin mukana uskontojen tulkinnoissa

Uskonnot ovat aina olleet varsin kiinnostuneita ihmisen seksuaalisuudesta ja sen ohjaamisesta. Valitettavan usein naisen oikeudet ovat jääneet uskonnollisissa tulkinnoissa sivuun. Uskontojen tulkintoihin seksuaalisesta oikeasta on usein ollut kätkettynä perinteiden ja patriarkaalisen elämäntavan puolustamista. Tällä hetkellä YK:ssa naisten aseman edistäminen on taantunut ja vaikeutunut erityisesti siksi, että naisten oikeuksien vahvistamisen pelätään avaavan tien seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vahvistumiselle. Näissä keskusteluissa uskonnollisilla tulkinnoilla ja perusteluilla on jälleen roolinsa.

Uskonnollinen elämä saa voimaa perinteistä. Perinteiden kunnioittaminen ja niiden merkityksen säilyminen myös tuleville sukupolville edellyttävät, että uskonnolliset yhteisöt kykenevät myös tarkastelemaan perinteitään kriittisesti. On olemassa perinteitä, jotka ovat huonoja. On olemassa tapoja, jotka ovat syrjiviä ja väärin. Sellaisia perinteitä tai tapoja ei pidä siirtää jälkipolville.

Istanbulin sopimus torjuu naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Eri uskontojen, erilaisten uskonnollisten yhteisöjen, järjestöjen ja kirkkojen rooli naisten oikeuksien tukemisessa on merkittävä. Uskonnollisella julistuksella ja kasvatuksella on yhä syvä vaikutus ihmisten ajatteluun ja elämäntapaan eri puolilla maailmaa. Siksi uskonnollisilla yhteisöillä on suuri vastuu siinä, mitä ne opettavat ihmisarvosta, ihmisoikeuksista, naisten ja miesten yhdenvertaisuudesta tai tasa-arvosta.

Naisten oikeuksia koskevassa kansainvälisessä keskustelussa suomalaisena saa tuntea ylpeyttä oman yhteiskuntansa lainsäädännöstä ja myönteisestä kehityksestä. Lainsäädäntömme pyrkii turvaamaan naisten oikeuksien toteutumisen. Tästä kertoo sekin, että elokuun 2015 alussa Suomessa astui voimaan niin sanottu Istanbulin sopimus, jonka tarkoituksena on ehkäistä ja torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Lainsäädännössä, mutta ennen kaikkea asenteissa on kuitenkin yhä korjattavaa. Naisten osuus puolueiden johdossa ja kirkkomme johdossa on yhä pieni. Kun menneiden viikkojen aikana yritettiin luoda yhteiskuntasopimusta, neuvotteluista otetuissa uutiskuvissa näkyi kovin vähän naisia. Rikkautta olisi tasapuolisuus ja yhdenvertaisuus naisten ja miesten kesken, kaikkialla maailmassa.

Leena Sorsa
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

19.08.15

Rasvaprosentteja vai hyvinvointia?

Miten kirkko ja liikunta liittyvät toisiinsa, ja miksi kirkko tunkee liikunnankin alueelle? Nämä kysymykset esitettiin minulle junassa, kun keskustelin kanssamatkustajan kanssa ja kerroin työstäni Liikkuva seurakunta -hankkeessa.

Liikunta ei tosiaan taida olla ensimmäinen asia, joka ihmisille tulee mieleen kirkosta. Niin ei ole tarkoitustaan. Hanke tai pikemminkin toimintamalli on syntynyt sellaiselle ajatukselle, että seurakunnan työntekijöiden arkeen tulee lisää aktivisuutta, joka ylläpitää terveyttä ja lisää hyvinvointia. Tämän kautta terveys ja hyvinvointi lisääntyvät myös seurakuntalaisten keskuudessa. Liikunta on mukana seurakunnan arjessa, kaikissa toimintamuodoissa automaattisesti ja huomaamatta.

Tiedätkö tunteen, kun olet seminaarissa ja selkääsi alkaa särkeä hirvittävästi. Et kehtaa nousta ylös, koska pelkäät häiritseväsi muita osallistujia tai puhujaa. Et myöskään pystyisi enää olemaan vain paikallasi. Olisi helpottavaa, jos heti seminaarin alkaessa sanottaisiin ääneen, että ”hei, täällä ei tarvitse istua vaan voit myös vapaasti seisoa sivulla kuuntelemassa.”

Kirkon työssä on liikuttu aina, ja meillä on vahvat perinteet retkistä ja vaelluksista. Liikunnan ja urheilun muodot ovat erinomainen väline ihmisten kohtaamisessa, yhteisöllisyyden luomisessa ja syrjäytymisen ehkäisyssä. Esimerkiksi jalkapalloilun avulla voidaan oppia sekä opettaa kunnioittamaan toisia ja kohtaamaan epäonnistumisia.

Monet ovat myös miettineet Liikkuva seurakunta -hanketta ja sen suhdetta ulkonäköön. Tarkoitus ei ole viedä eteenpäin sanomaa rasvaprosenteista tai laihduttamisesta vaan terveydestä, hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu henkinen, hengellinen ja fyysinen ulottuvuus. Näiden ulottuvuuksien tasapaino heijastaa kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Aluksi vähän huvittunut kanssamatkustaja kuunteli kertomustani ja lopulta myönsi, että hankkeella on pointtinsa. ”Aika hyvä juttu itse asiassa.”

Janna Granholm
Liikkuva seurakunta -hankkeen projektipäällikkö
Suomen NMKY:n Urheiluliitto ry
Liikkuva seurakunta Facebookissa
Liikkuva seurakunta Twitterissä

12.08.15

Kymppisynttäreistä rippikouluun – odottelua vai täyttä jäsenyyttä?

Osallistuin tavalliselle huippuhyvälle seurakunnan tyttöleirille 12-vuotiaana. Jollottaessani siellä muiden mukana aina uudestaan laulua ”Kuka oli tuo mies – Jeesus Kristus” tajusin olevani kirkon jäsen, kristitty. Leirin jälkeen halusin jatkaa elämää seurakuntayhteydessä. Jouduin odottamaan sitä yli kaksi vuotta – ikäisilleni ei ollut mitään tarjolla.

Oma kokemukseni ajoittuu yli kolmenkymmenen vuoden päähän. Surullista on, että tilanne on monin paikoin pysynyt samana: 12-vuotias on seurakuntien monipuolisessa toiminnassa väliinputoaja. Onneksi asian tärkeys on nostettu uudelleen esille, jälleen kerran. Kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan mietinnössä esitetään 10–14-vuotiaiden kristillisen kasvatuksen ottamista erityisen kehittämisen kohteeksi.

Kasvun kaaressa on rakenteellinen aukko

10–14-vuotiaisiin syvennyttiin Kipinä-suurleirin yhteydessä järjestetyssä Mikä ikä -seminaarissa 24.7.2015 Partaharjulla. Seminaarin avannut piispa Jari Jolkkonen kertoi, että vaikka kirkon kasvatustyö on laajaa, ammattimaista ja arvostettua siinä näyttää olevan rakenteellinen aukko.

”Kirkossa panostetaan erityisen paljon resursseja alle kouluikäisiin ja rippikouluikäisiin. – Kuitenkin katveeseen näyttävät jäävän varhaisnuoret ja heistä aivan erityisesti 10–14-vuotiaat”, totesi piispa Jolkkonen ja kertoi johtamansa valiokunnan työskentelystä: ”Päätimme panostaa aloitteen käsittelyyn tavallista vahvemmin. Kysymys oli iso.”

Yleisvaliokunta päätyi rippikouluiän säilyttämiseen ennallaan, mutta halusi kiinnittää erityistä huomiota sitä edeltävään vaiheeseen. ”Kirkolliskokouksen yleisvaliokunta tiivisti, että kriittinen piste osuu kymppisynttäreiden ja rippikoulun aloitussunnuntain väliseen aikaan. Tuolloin yhteys seurakuntaan näyttää olevan keskimäärin heikoimmillaan.”

Tärkeä kasvun kausi

Seminaarissa puhui myös piispa Seppo Häkkinen, joka korosti ikävaiheen merkityksen ihmisen kasvussa: ”Keskilapsuus – ikävuodet kymmenen molemmin puolin – on keskeinen ikä ihmisen identiteetin kehittymisessä. Varhaisnuoruuden kokemukset vaikuttavat siihen, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi, vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi, joka sitten aikanaan on helppo hylätä”, sanoi Häkkinen puheenvuorossaan.

”Kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen.” Häkkisen mukaan kyse on kasvatuksen sillan tai kaaren rakentamisesta ikäluokasta toiseen. ”Samalla vahvistetaan kirkon jäsenyyttä, myös tulevaisuuden näkökulmasta.”

Toisaalta Häkkinen korosti, että varhaisnuori ei ole tulevaisuuden optio, vaan hänellä on oikeus elää seurakunnan jäsenyyttä todeksi jo nyt. ”Jeesus tähdentää, että pojille – yhtä hyvin tytöille – on annettava parasta. Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle.”

Tarvitaan konkreettisia tekoja ja riittävää resursointia

Häkkinen toivoi, että asian tärkeys ymmärretään seurakunnissa, hiippakunnissa, kirkkohallituksessa ja kirkollisissa järjestöissä, niin että niissä ryhdytään konkreettisiin toimiin. Yksi konkreettinen toimi on seminaarin yhteydessä julkaistu kirja Mikä ikä? 10–14-vuotiaat seurakunnassa. Kirjassa puhuvat sekä tytöt ja pojat itse elämänsä tärkeistä teemoista että seurakuntien työntekijät, jotka esittelevät oman seurakuntansa hyviä toimintamalleja. Kirjasta käyvät ilmi sekä ikäryhmän kasvun haasteet että seurakuntien varsin monipuolinen osaaminen ja toimintamallien suoranainen runsaus.

Mikä ikä -kirjaan kootut esimerkit osoittavat, että kysymys ei ole seurakuntien osaamisen puutteesta, vaan jostakin muusta. Yhtäältä kyse on rakenteista, kuten piispa Jolkkonen puheenvuorossaan kertoi. Toisaalta kyse on resurssien jakamisesta. ”Seurakunnilla on vastuu myös 10–14-vuotiaista jäsenistään. Konkreettisesti kyse on siitä, mitä seurakunnat ovat tämän ikäluokan parissa tehtävään työhön valmiit resursoimaan”, totesi piispa Häkkinen puheessaan.

Työn ja toiminnan rakenteet sekä resurssien jakaminen ovat seurakunnan päätettävissä. Niiltä osin muutoksen avaimet ovat paikallisissa käsissä. Mikä ikä -kirjan esimerkit kuvaavat osuvasti sitä, mitä perustoiminnoilla saadaan aikaiseksi, kun niihin resursoidaan riittävästi. Hyvin hoidetun ikäkausityön sivuseuraukset satavat myös rippikoulun laariin: rippikoulun suosio säilyy ja opetuksessa voidaan syventää sitä mihin on jo aikaisemmin päästy.

Esirippikoulusta ratkaisu?

Kolmanneksi ikäryhmän katvealueeseen jäämisessä saattaa olla myös kyse riittävän yhtenäisen toimintamallin puutteesta. Ihmiset tuntevat päiväkerhot, perhekerhot ja rippikoulun, koska niitä on joka seurakunnassa. Varhaisnuorisotyö on jakautunut useampaan toimintamuotoon: on perinteiset kerhot, leirit ja retket, kouluyhteistyö ja seurakuntien partiotoiminta sekä uudemmat jutut kuten avoimien ovien illat, bittileirit tai Pilotti-toiminta. Näistä mikään ei nouse osallistujamäärien tai tunnettavuutensa nojalla kunnolla esille tai vedä koko ikäryhmää seurakuntaan.

Yleisvaliokunta esittikin uudestaan ajatuksen siitä, että seurakuntiin kehitettäisiin 10–14-vuotiaille yhtenäinen työmuoto, ”esirippikoulu”. 1990-luvun lopussa käyty edellinen kirkolliskokouksen keskustelukierros aiheesta sai seurakunnat kokeilemaan ja kehittämään esirippikoulua. Muutamaa pohjoista kaupunkia lukuun ottamatta nämä kokeilut jäivät hetkellisiksi.

En kuitenkaan voi olla ihailematta Ounasjoen seurakunnan ”esari”-toiminnasta vastaavan Minna Laakon kuvausta esirippikoulun toimintamallista. Se on niin yksinkertainen ja siksi niin hyvä: kahdeksan kristinuskon peruskysymyksiä pohtivaa oppituntia kuudesluokkalaisille ja esarileiri saman työntekijän vetämänä kuin kahdeksannen luokan rippikoulukokonaisuus leireineen. Nämä muodostavat pitkän yhteisen matkan tyttöjen ja poikien ja työntekijän kesken. Matkan aikana tullaan tutuiksi ja päästään keskustelemaan kerta kerralta syventäen elämän peruskysymyksistä. Laakko ajattelee kysymyksen olevan valinnoista, myös resurssien suhteen. ”Halutaanko tehdä asioita toisin? Halutaanko pohtia, tavoitetaanko nyt tätä ikäluokkaa?”, hän kysyy.

Pitkän tähtäimen työtä

Varhaisnuorisotyön Suunta -seminaarissa helmikuussa 2014 varhaisnuorisotyöntekijöiden kanssa käyty keskustelu teki itselleni selväksi, että ajatus yhtenäisestä toimintamallista, ainakaan esirippikoulun nimellä kulkevasta, ei saa työntekijöiden varauksetonta kannatusta, tuskin edes enemmistön tukea. Silti ajatusta ei kannattaisi mielestäni haudata, jos ei toisaalta purematta nielläkään. Toivonkin, että kehittämistyö ja keskustelu aiheesta voisi jatkua innostavana.

Mikä ikä -kirjan professori Lea Pulkkisen haastattelu ja esimerkit seurakunnista saavat minut liputtamaan pitkäkestoisten ja harkittujen toimintamallien puolesta, sellaisten, joissa siirtymä ikäryhmästä toiseen on mietitty ja joissa kontakti työntekijään ja ryhmän kesken säilyy pitkään. Nämä näyttävät olevan myös työntekijöille palkitsevia.

Juuri nämä elementit tulisi esirippikoulussakin mielestäni olla, jos sellaista lähdettäisiin luomaan. Yksittäiset resursseja vaativat huipputapahtumat, kuten juhlat tai konsertit, saavat parhaan merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta, eivät niinkään itsenäisinä tilanteina.

Mihin suuntaan teillä lähdetään?

Kirkon kasvatus ja perheasiat -yksikkö lähettää syksyn alussa Mikä ikä -kirjan seurakuntiin, osoitettuna kasvatuksen vastaavalle työntekijälle. Toivomme sen toimivan jatkona kesän seminaarille sekä peilinä ja ponnahduslautana seurakuntien omalle kehittämistyölle. Mikä teidän mielestänne olisi paras suunta 10–14-vuotiaiden kristillisen kasvatuksen kehittämisessä?

Resurssien vähentyessä on entistä tärkeämpää miettiä mihin niitä käytetään. Valintoja on tehtävä. Joskus on uskallettava luopua vanhasta ja panostaa johonkin uuteen. Vain niin voi syntyä uutta. Viisitoista vuotta sitten ei löydetty pysyvää paikkaa 12-vuotiaalle kaikissa seurakunnissa. Olisiko nyt aika siihen sopiva?

Pohdinnan tueksi:
Mikä ikä? -kirja
Mikä ikä? -seminaarin tallenne 24.7.2015
Kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan mietintö 1/2013

Katri Vappula
Asiantuntija, varhaisnuorisotyö
Kirkon kasvatus ja perheasiat

5.08.15

Kysymyksiä vailla vastausta

Mitä on sielunhoito sairaalassa? Miten se määritellään? Mikä on sinun sielunhoitokäsityksesi? Mitä on sielunhoidon teologia? Onko meillä sielunhoidon teologiaa? Näitä kysymyksiä kysyttiin ja pohdittiin sairaalasielunhoitajien erityiskoulutuksessa kuluneen kevään aikana.

Käsitykset sielunhoidosta osoittautuivat melko kirjaviksi. Sielunhoitokäsityksen taustalla vaikuttava teologinen ymmärrys, teoreettiset viitekehykset ja toisilta tieteenaloilta omaksutut ajatusmallit sekä hengellisyys, johon on kasvanut tai jonka keskellä elää muokkaavat osaltaan käsitystä sielunhoidosta. Eletty elämä ja itse koetut sielunhoidolliseksi mielletyt kohtaamiset vaikuttavat osaltaan ymmärrykseen sielunhoidon syvimmästä olemuksesta.

Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään

Sielunhoito-sanaa ei ole Raamatussa eikä sitä löydy luterilaisista tunnustuskirjoista. Sielunhoidon historiaa voidaan silti tutkia alkukirkosta lähtien. Sanoja sielunhoito ja sielunhoitaja on käytetty puhekielessä ennen kuin painetussa tekstissä on niistä mainintaa. Ruotsalainen termi själasörjare esiintyy suomalaisissa lähteissä jo 1600-luvulla. Sitä vastasi suomen sana sielunpaimen. Sana sielunhoito tavattiin Suomen kirjakielessä painetussa tekstissä vasta vuonna 1838 (Lempiäinen 1971, 178-179).

Sairaalasielunhoidon periaatteet –asiakirjassa (hyväksytty Kirkkohallituksen täysistunnossa vuonna 2011) sairaalasielunhoidon päämäärä määritellään seuraavasti: ”sielunhoidon päämääränä on sairaan ja kärsivän ihmisen elämänkatsomuksellisiin, hengellisiin ja henkisiin kysymyksiin vastaaminen”. Lauseketta voidaan tulkita sekä siten, että vastaus ihmisen kysymyksiin löytyy sielunhoidollisessa tilanteessa sielunhoidosta, tai niin, että vastaus löytyy sielunhoitajalta. Eräs sairaalasielunhoidon erityiskoulutettavista muotoili lausekkeen muotoon: ”sairaalasielunhoidon päämääränä on sairaan ja kärsivän ihmisen elämänkatsomuksellisten, hengellisten ja henkisten kysymysten jakaminen ja pohtiminen ja vastausten etsiminen niihin yhdessä potilaan kanssa”. Määritelmä kattaa paljon siitä, mistä sairaalasielunhoidossa on kysymys, mutta siinä ei silti ole kaikki.

Hengellinen hyvinvointi on potilaan perustarve

Terveydenhuollon kontekstissa sielunhoito kuuluu hengellisen hoidon alueeseen. Hengellinen hoito puolestaan on osa potilaan hyvää hoitoa. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan ihmisen hyvinvointi koostuu psyyken, kehon ja sosiaalisten suhteiden tasapainosta. Viime aikoina hengellisyyden merkityksestä kokonaisterveydelle on keskusteltu entistä avoimemmin. Hengellisyyttä ja hengellistä hoitamista erityisesti saattohoidon kontekstissa on myös tutkittu melko paljon (Moss ym. 2006, Kernohan ym. 2007, Pesut 2008, Kandasamy ym. 2011).

Saattohoitotyön sisältämän terveyskäsityksen mukaan hengellisyys jäsentyy luonnolliseksi osaksi potilaan tarpeita hoidon kaikissa vaiheissa. Tutkimusten mukaan hengellistä hyvinvointia voidaan pitää jopa saattohoidon ytimenä (esim. Karvinen 2006, 2009, Kernohan ym. 2007, Kandasamy ym. 2011). Hengellisyyden ja hengellisten kysymysten asiantuntijoita terveydenhuollossa ovat sairaalapapit, sairaalasielunhoitajat.

Hoivaa sielulle, merkitystä elämään

Kristillisen sairaalasielunhoidon hengellisen hoidon välineiden ja keinojen rinnalla ovat olleet jo vuosikymmenien ajan psykoterapeuttiset auttamismenetelmät. Potilaan hengelliset tarpeet ovat säilyneet samankaltaisina, mutta tapa ilmaista hengellisiä tarpeita on muuttunut. Harvoin potilas pyytää saada ripittäytyä tai kertoo tulleensa ”synnintuntoon”. Kaikki eivät myöskään koe osallistumista sairaalahartauksiin luontevaksi tavaksi toteuttaa hengellisyyttä. Hengelliset tarpeet näyttäytyvät enemmän vihjeiden ja symboleiden välityksellä tai haluna keskustella elämän ja kuoleman piiriin liittyvien asioiden merkityksistä (Lipponen & Karvonen 2014). Eksistentiaalisuuteen ja elämän merkitysten etsintään liittyvät teemat ovat sielunhoidossa yhteisiä sekä uskoa tunnustavalle että fatalistille ja ateistille.

Kyetäkseen toimimaan sielunhoitajana erilaista uskoa tunnustavalle ja toisenlaisin tavoin uskontoaan todeksi elävälle, on sairaalapapin tunnettava oma hengellisyytensä ja uskonsa. On keskityttävä uskon sisäisiin merkityksiin ulkoisten käytänteiden sijaan. Uskonnollinen kieli on paikoin korvautunut terapiamaailman kielellä, sanojen merkityssisällöt ovat laajentuneet. Terveydenhuollon kentässä tapahtuneet muutokset sekä uskontojen kirjon lisääntyminen, monikulttuurisuus ja uskonnollinen heterogeenisyys haastavat sairaalasielunhoitajan ammatillista osaamista ja asiantuntijuutta. Uskonratkaisupainotteisesta työnäystä on siirrytty yhä vahvemmin hoiva- ja huolenpitopainotteiseen työnäkyyn.

Hoiva- ja huolenpitopainotteisessa sielunhoitotyössä sielunhoitaja toimii potilaan ahdistuksen ja kärsimyksen vastaanottajana ja vielä enemmän – samaistuu potilaan kärsimykseen ja kannattelee tätä. Sairaalasielunhoitotyö on hyvin usein kriisissä olevan ihmisen tukemista. Se on kuolevan ihmisen saattamista, läheisten kanssa olemista menetyksen tapahduttua, itsemurhan tehneen omaisten kuuntelemista, hyväksikäytön uhriksi joutuneen auttamista, enkelivauvan vanhempien tukemista. Työ vaatii läsnäoloa, sensitiivisyyttä ja rohkeutta olla ihmisen lähellä. Älyllisen tiedostamisen lisäksi sielunhoitaja on prosessissa mukana tunteidensa kautta.

Miten sielunhoito vaikuttaa?

Huolimatta siitä, että hengellisyyden merkityksen ja arvostuksen suhteen terveydenhuollossa eletään jonkinlaista hengellisyyden renesanssia, sielunhoidon vaikuttavuutta potilaan hyvän hoidon osana ei tällä hetkellä arvioida millään tavalla. Myöhäiskeskiajalla sielunhoidon vaikuttavuudesta oli selkeä käsitys. Vielä pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin ajateltiin että Jumalan sanalla on kyky parantaa sekä ruumiillista että sielullista pahaa. Uskottiin että Jumalan sana itsessään on toimiva ja ennen kaikkea sielua hoitava. Parantavan vaikutuksen ajateltiin toteutuvan missä ja milloin tahansa kun jumalallinen sana tuli esiin. Tästä syystä sielunhoitotyötä tehtiin hoitolaitoksissa jo varhain.

Mitä sielunhoidon vaikuttavuudesta ajatellaan tänä päivänä? Jumalan Sanan saarnaamisesta on siirrytty enemmän kohtaavaan ja tyynnyttelevään sielunhoito-orientaatioon. Sielunhoitaja ei ole ihmisen elämänkysymysten ratkaisija tai ohjeiden antaja vaan kanssapohtija. Miten tämä auttaa ihmistä? Löytääkö ihminen sielunhoidosta vastauksia elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin, merkityksiä elämänsä asioille ja tapahtumille? Tai silloin, kun mitään vastauksia ei löydy, parantaako sielunhoito pahaa oloa, lievittääkö se kärsimystä?

Parantaako sielunhoito Jumalan sanan kautta edelleen ruumiillista ja sielullista pahaa? Vai onko sielunhoito jotenkin laimentunut vuosisatojen saatossa, onko siitä tullut ytimeltään ymmärtävää ihmisen asioiden haltuun ottamista ja myötäilevää huolenpitoa? Jotain uskontosävytteistä terapiaa? Ja – sielunhoidon näkökulmasta katsottuna – onko tuo muutos tulkittava myönteiseksi vai kielteiseksi asiaksi? Mitä sielunhoito sairaalassa siis on? Ehkä sitä ei voi tiivistää yhdeksi kaiken selittäväksi lauseeksi, ehkä se on jotain muodoiltaan vaihtelevaa, elävää toimintaa. Jospa sielunhoidon hengissä säilymisen edellytys onkin sen kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin ja pysyä muutoksissa mukana.

Virpi Sipola
asiantuntija, sielunhoito
Kirkon Diakonia ja sielunhoito

30.07.15

Unelmasta todellisuuteen

Monella tuntuu olevan unelma todellisuudesta, jonka haluaisi olevan totta. Toisen unelma näyttäytyy toisen painajaisena. Täytyykö se siis tuhota, vähintään tehdä siitä naurettava? Kysymyksenasettelu muistuttaa parisuhteen arkea. Voiko tiskikoneen täyttää kahdella tavalla oikein tai vessanrengasta säilyttää sekä ylhäällä että alhaalla? Nämäkin kiistat voivat eskaloitua maailmoiden sodaksi. Oikeasti.

Toisaalla tällä viikolla eri puolilla Suomea otettiin ihan kunnolla mittaan kahden vastakkaisen unelman välillä. Halutaanko todellisuus monella kulttuurilla vai peräti kokonaan ilman kulttuuria? Kuka saa sanoa viimeisen sanan?

Pohjimmaltaan näissä väännöissä on kysymys siitä, voinko elää maailmassa, jossa minä en ole keskipiste, eivät edes minun unelmani. Kuinka sietää sitä, että täällä on muita, erilaisia, eri tavalla ajattelevia?

Ensin löytyy yhteys

Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan ihmisen mieli lähtee rakentumaan jo ennen syntymää. Perityt ominaisuudet muotoutuvat kokemusten myötä. Ensin löytyy yhteys toiseen. Vastasyntyneelle äiti on parhaimmillaan osa itseä, tarpeita tyydyttävä automaatti. Elämän kovat tosiasiat alkavat valjeta, kun äidin ja vauvan väliseen symbioosiin ilmestyy isä, tai joku muu kolmas. Enää ei pieni ihminen olekaan universuminsa jakamattoman huomion kohde. Äidillä on myös muita intressejä.

Elämänpituisen kehityksen aikana neuvotellaan moneen kertaan uusista asemapaikoista tarvitsevuuden ja itsenäisyyden, kaipauksen ja pettymyksen, vihan ja rakkauden välisissä maastoissa. Se, mitä tämän matkan aikana ihmiselle tapahtuu, vaikuttaa sekä tapaan olla parisuhteessa että tapaan olla muutenkin ihmisenä ihmisten joukossa.

Mutkat suoristaen voisi sanoa, että mitä uhkaavampana kolmas on ensivaiheissa koettu, sitä sietämättömämpää on kohdata vierautta aikuisenakaan. Parhaimmillaan kolmas on, pettymyksen jälkeen, auttanut löytämään omia kykyjä elämässä. Isänhän tulisi auttaa lapsi irti äidistä ja avata näin ovet suureen maailmaan. Huono on siis sekin vaihtoehto, että äiti ja vauva jäisivät kahden ilman ulkopuolisen mukaantuloa oikeaan aikaan. Silloinkaan mieli ei opi sietämään sitä, mikä uhkaa omaa tapaa olla ja ajatella.

Kun järki ei riitä

Keskustelussa eri kulttuurien mahdollisuudesta elää rinnakkain toisiaan raviten, on esitetty paljon hyviä argumentteja puolesta ja vastaan. Unelmista on ainakin yritetty keskustella järkevin äänenpainoin. Kuitenkin harva valitsee puolensa järkiperustein. Turvallisuuden ja uhan tunteet ovat syvemmällä elämän alkuhämärissä, jossa mieli alkoi muotoutua kokemusten mukaiseksi. Se, mikä tuntuu mielekkäältä tai mielettömältä, perustuu siis tunteeseen, ei järkeen. Jokainen parisuhteessa voimiaan mitellyt tietää, kuinka toivotonta on saada toista ymmärtämään selvää asiaa. Argumentointi ei auta, kun peruskokemus on uhattuna.

Mikä sitten saa lapsen, puolison tai yhteiskunnallisen keskustelijan rauhoittumaan? Luottamus siihen, että vaikka en ole keskipiste, olen silti tärkeä. Lapsen täytyy saada tuntea olevansa äidin ja isän mielessä silloinkin, kun he eivät ole paikalla. Parisuhteessa täytyy voida luottaa siihen, että toinen haluaa yhteistä hyvää, vaikka onkin toisinaan ihan outo. Yhteiskunnassa kukaan ei saisi joutua tuntemaan olevansa turha ja merkityksetön.

Merkityksettömyyden tunne radikalisoi. Ihmisellä on syvälle viritetty tarve kuulua joukkoon, olla muille tärkeä. Ihmisyyteen kuuluu tarve antaa, ei vain saada. Kukaan ei halua olla turha. Sen vuoksi syrjäytyminen on uhka yhteiskuntarauhalle. Sen vuoksi yksinäisyys tappaa enemmän kuin tupakanpoltto. Sen vuoksi erilaiset ihmiset ovat pelottavia. Erilaisuus saa epäilemään, että minä olen se väärä. Tämä voi olla kokemuksena niin musertava, että siltä täytyy suojautua murskaamalla Toinen. Siksi oikeassa olemisesta tulee joskus elämää tärkeämpää.

Unen ja toden välillä

Ongelma on usein siinä, että unelma sekoitetaan todellisuuteen. Unelma antaa voiman ja suunnan, mutta se ei voi koskaan toteutua tässä elämässä. Fundamentalistit uskonnossa ja yhteiskunnassa sekä narsistit parisuhteessa yrittävät juuri tätä. Seuraukset ovat pelottavia, kun omaa unelmaa yritetään tehdä pakkopaidaksi toisille.

Unelma on vähän kuin äidin syli, josta vielä aikuisenakin näemme unta. Uni ja todellisuus kulkevat limittäin rohkean unelmoijan mielessä. Häntä kutsutaan hulluksi, joka ei erota niitä toisistaan.

Anne Anttonen
perheasioiden asiantuntija
Kirkkohallitus

22.07.15

Sielunhoito on psyykkistä auttamista ja hengellistä julistamista

Uskelan kirkossa oli konfirmaatiomessu, jossa olin mukana lähettämässä neljäkymmentäkahdeksan nuorta kulkemaan elämän tietä. Rakentelin saarnan ja johdantosanat sen ajatuksen varaan, että kastettuna ja kristittynä saa elää Jumalan lapsena jokaisena hetkenä, missä ikinä onkin ja mitä ikinä tekeekin.

Jumalan lapsena eläminen on armossa ja armosta elämistä. Armossa ja armosta eläminen on ainakin sitä, että saa tietää olevansa juuri omana itsenä, kaikkine vikoineen päivineen, täydesti kelpaava. Toiseksi se on ainakin sitä, että myös ihminen itse toimii armon eli Jumalan rakkauden välittäjänä. Armolla on muitakin ulottuvuuksia ja merkityksiä, mutta keskityn nyt näihin kahteen.

Sielunhoito ja sielunhoidollisuus perustuu samaan armoon kuin Jumalan lapsena eläminen. Siksi sielunhoito kytkeytyy tiiviisti kirkon olemukseen ja tehtävään. Tätä kytköstä ei kuitenkaan tunnuta ymmärrettävän ainakaan koko sen laajuudessa.

Jo vuosikymmeniä on jatkunut keskustelu siitä, onko sielunhoito ensisijaisesti psykologista vai uskonnollista auttamista, kohdistuuko auttaminen psyykkiseen vai uskonnolliseen kokemukseen eli onko sielunhoito enemmän psykoterapeuttista auttamista vai hengellistä ohjaamista ja evankeliumin julistamista. Tämä on tietysti yleistys ja kuvaus kahdesta lähestymistavasta, joiden väliin mahtuu mielipiteitä ja käsityksiä. Mutta psyykkiseen ja hengelliseen auttamiseen jakautunut sielunhoito on kuitenkin hyvä yleiskuvaus sielunhoidon lähtökohtaa ja teoriaa koskevasta ammatillisesta ja teologisesta debatista.

Sielunhoitoa koskeva keskustelu, jossa siihen osallistujat jakaantuvat ja jaetaan jompaankumpaan kahdesta puolesta, estää ymmärtämästä sielunhoidon kytköksen evankeliumiin ja siten kirkon olemukseen ja tehtävään. Sielunhoidon molemmat ulottuvuudet eli psyykkinen ja hengellinen pitäisi ymmärtää osaksi samaa kokonaisuutta. Määritelmällisesti sielunhoito on psyykkiseen kokemusmaailmaan kohdistuvaa auttamista, jota tapahtuu ja harjoitetaan uskonnollisen yhteisön piirissä. Sielunhoito on siis psyykkiseen kokemukseen kohdistuvaa auttamista, jota tehdään uskonnollisen yhteisön käsitysten perustalta.

Kristillisen käsityksen mukaan evankeliumi läpäisee kaiken, mikään inhimillinen toiminta ei jää siltä katveeseen. Siksi sielunhoito kytkeytyy evankeliumiin, ja enemmän: se on evankeliumin julistamista. Sielunhoidon tavoite ei kuitenkaan ole saada autettavaa muuttamaan uskonnollisia käsityksiään, vaan evankeliumin julistaminen toteutuu itse auttamisessa, sillä kristillinen auttaminen on nimenomaan armon välittämistä.

Kaiken kirkon piirissä harjoitettavan auttamisen lähtökohtana on käsitys, että jokainen on ihmisenä sellaisenaan riittävä ja loputtoman tärkeä. Sielunhoito on tämän käsityksen toiselle ihmiselle, autettavalle, käytännössä osoittamista. Seurakunnassa harjoitettava sielunhoito ajatellaan usein työntekijöiden tehtävänä. Jo kirkkolaki sanoo sielunhoidon olevan seurakunnan eli kaikkien seurakuntalaisten tehtävä. Ja miten muuten voisi olla; armo ei ole pappien tai muiden hengellistä työtä tekevien hallussa, vaan jokainen on siitä yhtälailla osallinen ja sitä välittämässä.

Kaikki seurakunnassa tapahtuva toiminta ei ole sielunhoitoa, mutta kaiken toiminnan pitäisi perustua käsitykseen armosta ja jokaisen ihmisen arvosta. Sielunhoidon avulla voidaan ymmärtää, miten seurakunta yhdessä ja kaikki seurakuntalaiset omassa arkisessa elämässä toimivat armosta osallisina sekä armon välittäjinä ja siten evankeliumin julistajina, Jeesuksen opetuslapsina ja työn jatkajina. Sitä on Jumalan lapsena eläminen.

Isto Peltomäki
seurakuntapastori, Salon seurakunta
tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto