Viime aikoina olen lukenut tavallista ahkerammin lehtiä, jopa naistenlehtiä ja vieläpä työajalla. Tarkoituksenani on ollut selvittää, miten arkinen kutsumus ilmenee aikakauslehdissä, ja miten ihmiset sanoittavat niissä elämäntehtäväänsä. Ajattelevatko ihmiset, että tehtävät kotona, työpaikalla ja harrastuksissa ovat Jumalan antamia ja niiden hyvä hoitaminen on Jumalan ja lähimmäisen palvelemista? Millä muilla sanoilla elämäntehtävästä puhutaan?
Kutsumus
Kutsumus sanana esiintyi tässä otoksessa vain kristillisissä lehdissä. Kutsumus ei aina ole itsestään selvä. Se löytyy ajan myötä, kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta. Kutsumus ei ole sankaritekoja, vaan oman arkisen työn tekemistä. Kutsumus voi myös muuttua matkan varrella.
Kutsumukseen suhtauduttiin myös kriittisesti. Erityisesti kutsumustyötään uhrautuvasti tehneiden vanhempien lapset kyselivät vielä aikuisenakin, mikä oli se suuri tehtävä, joka vanhempia ajoi. Miksi lapsen piti luopua itselle tärkeistä asioista ja ihmisistä vanhempien kutsumuksen vuoksi? Kutsumus liitettiin vahvasti työelämään eikä perheeseen tai harrastuksiin.
Tehtävä
Sairaan lapsen hoitaminen, kouluttaminen ja itsenäistäminen on naiselle tehtävä, mutta myös urakka, jonka jälkeen voi tuntea helpotusta. Miehelle terveidenkin lasten hoitaminen kotona voi olla tehtävä aikaisine heräämisineen, ruuanlaittoineen ja vaipanvaihtoineen.
Tehtävän suorittamiseen kuuluu myös epätäydellisyys. Tehtävä tehdään usein olosuhteissa, jotka eivät ole täydelliset, siksi sen hoitajakaan ei voi olla. Pahinta tehtävän hoitamisessa on väsymys ja yksinäisyys. Ja vaikka urakka päättyy, suru lapsen vammasta ja huoli hänen tulevaisuudestaan jää. Tehtävä ei varsinaisesti koskaan pääty, mutta se muuttuu.
Palvelu
Palveluasenteen omaksunut kokee, että hänellä on tehtävä, jonka avulla voi palvella toisia ihmisiä ja yhteiskuntaa. Kun palvelutehtävä on suoritettu, voi ryhtyä nauttimaan muista itselle läheisistä asioista, joihin ei kuitenkaan liity muita hyödyttävää elementtiä.
Palvelumielinen on kiitollinen siitä, että pystyy palvelemaan. On riittävästi terveyttä, onnea ja tekemistä, joka vie palvelijaa itseäänkin eteenpäin.
Vastuun kantaminen
Vastuun kantaminen on erityisesti miesten tapa puhua työstään ja elämästään. Miehen on syytä kantaa vastuunsa myös perheestä elättämällä lapsensa ja rakentamalla oma talo.
Vastuun kantaminen perheestä panee miettimään, mitä työelämältä haluaa. Tämä voi tarkoittaa myös sitä, että työelämä joustaa perheen sijasta. Tässä aineistossa yrittäjäksi ryhtyminen oli ikään kuin paluuta vanhaan maatalousvaltaiseen systeemiin, jossa perheelle on tilaa ihmisen elämän kokonaisuudessa, ja työ on vain yksi osa sitä. Ihminen voi itse päättää ajankäytöstään. Töitä voi tehdä silloin, kun se parhaiten sopii elämän kokonaisuuteen.
Hyvän tekeminen
Hyvän tekemisen malli on usein saatu lapsuudesta. Hyvän tekemisen kohteista tulee herkästi hyvän tekijöitä. He pohtivat aktiivisesti, miten omassa asemassa voi tehdä mahdollisimman paljon hyvää. Hyvän tekemisestä ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan ajatellaan jokaisella ihmisellä olevan sekä mahdollisuus että velvollisuus hyvän lisäämiseen.
Hyvän tekemisen motivaatio tulee toisille Raamatusta, toisille kristillisistä arvoista. Esimerkiksi kasvattamiseen kuuluu uskon perinteen ja rukoilemisen taidon jättäminen uusille sukupolville. Vanhemmuus on hyvän jakamista lapsille ja lapsen kasvattamista hyviksi ihmisiksi.
Elämäntapa
Työ voi olla tekijälleen myös elämäntapa, jossa työtunteja ei lasketa. Työ on keskeinen osa elämää ja elämä on juuri elämäntavaksi valitun työn tekemistä.
Työ elämäntapana ei kuitenkaan ole helppoa elämää, vaan siihen kuuluu monenlaisten pienten ja suurten vaikeuksien voittaminen. Pohjimmiltaan kysymys on luottamuksesta omiin ja suurempiin voimiin.
Elämäntapaihmiset olivat valinneet asuinympäristökseen maaseudun. Maalla asuminen ja eläinten pito oli keskeinen osa elämäntapaa. Elämäntapaa korostaville on tärkeää, että oma arvomaailma on sopusoinnussa työn kanssa. Parasta on, että voi tuntea itsensä kokonaiseksi.
Arvovalinta
Arvovalinnan tehneet korostavat, että jokaisen yksilön ja jokaisen perheen pitää tehdä omat valintansa itsenäisesti. Ei pidä ajatella, mitä muut tekevät. Muiden tekemiset vain näyttävät joltain, mutta ulkopuolinen ei voi tietää, miten asiat todella ovat.
Päämääränä on lopulta koko perheen hyvinvointi: kun vanhemmat voivat hyvin, myös lapset voivat hyvin. Hyvä vanhempi ajattelee myös omaa hyvinvointiaan. Myös isovanhemmilla on oikeus omien arvojensa mukaiseen elämään. On hyväksyttävä, ettei bilemummoa lastenlasten hoitaminen kiinnosta.
Sille mitä arvostaa, löytyy aikaa. Myös itselle tärkeästä harrastuksesta saatetaan puhua arvovalintana. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu elämäntilanteen mukana.
Riittävän hyvä
Kokonaisuus ”riittävän hyvä” liittyy vanhemmuuteen. Osa on aina haaveillut vanhemmuudesta, toisille vanhemmuus on tullut eteen enemmän tai vähemmän yllättäen. Kaikilla lopputulos on kuitenkin sama: olen riittävän hyvä omassa tehtävässäni. Tässä tehtävässä minua ei voi korvata kukaan toinen.
Valtaosalle vanhemmuus ei ole suorittamista. Usein riittää, että lapsen kanssa vain on. Vanhemmuus on enemmän olotila kuin projekti. Vanhemmuuteen, niin kuin elämään ylipäätään, kuuluu hetkiä, joista nauttii, ja hetkiä, joista ei nauti.
Vanhemmuuteen liittyy monella myös syyllisyyttä. Olisi halunnut olla parempi, mutta ei ollut. Erityisesti omaa uraa tehneiden vanhempien täytyy lopulta tyytyä siihen, ettei parempaan ollut näissä olosuhteissa mahdollisuutta. Jonkun piti tehdä töitä.
Riittävän hyvänä näkee itsensä katsellessaan elämää kokonaisuutena. Matkan varrelle on mahtunut monia tiukkoja tilanteita, jopa epäonnistumisia. Vaikeuksista on aina tavalla tai toisella selvitty – jos ei voittajana niin kuitenkin.
Maarit Hytönen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus
Milla Rautiainen
