Uskelan kirkossa oli konfirmaatiomessu, jossa olin mukana lähettämässä neljäkymmentäkahdeksan nuorta kulkemaan elämän tietä. Rakentelin saarnan ja johdantosanat sen ajatuksen varaan, että kastettuna ja kristittynä saa elää Jumalan lapsena jokaisena hetkenä, missä ikinä onkin ja mitä ikinä tekeekin.
Jumalan lapsena eläminen on armossa ja armosta elämistä. Armossa ja armosta eläminen on ainakin sitä, että saa tietää olevansa juuri omana itsenä, kaikkine vikoineen päivineen, täydesti kelpaava. Toiseksi se on ainakin sitä, että myös ihminen itse toimii armon eli Jumalan rakkauden välittäjänä. Armolla on muitakin ulottuvuuksia ja merkityksiä, mutta keskityn nyt näihin kahteen.
Sielunhoito ja sielunhoidollisuus perustuu samaan armoon kuin Jumalan lapsena eläminen. Siksi sielunhoito kytkeytyy tiiviisti kirkon olemukseen ja tehtävään. Tätä kytköstä ei kuitenkaan tunnuta ymmärrettävän ainakaan koko sen laajuudessa.
Jo vuosikymmeniä on jatkunut keskustelu siitä, onko sielunhoito ensisijaisesti psykologista vai uskonnollista auttamista, kohdistuuko auttaminen psyykkiseen vai uskonnolliseen kokemukseen eli onko sielunhoito enemmän psykoterapeuttista auttamista vai hengellistä ohjaamista ja evankeliumin julistamista. Tämä on tietysti yleistys ja kuvaus kahdesta lähestymistavasta, joiden väliin mahtuu mielipiteitä ja käsityksiä. Mutta psyykkiseen ja hengelliseen auttamiseen jakautunut sielunhoito on kuitenkin hyvä yleiskuvaus sielunhoidon lähtökohtaa ja teoriaa koskevasta ammatillisesta ja teologisesta debatista.
Sielunhoitoa koskeva keskustelu, jossa siihen osallistujat jakaantuvat ja jaetaan jompaankumpaan kahdesta puolesta, estää ymmärtämästä sielunhoidon kytköksen evankeliumiin ja siten kirkon olemukseen ja tehtävään. Sielunhoidon molemmat ulottuvuudet eli psyykkinen ja hengellinen pitäisi ymmärtää osaksi samaa kokonaisuutta. Määritelmällisesti sielunhoito on psyykkiseen kokemusmaailmaan kohdistuvaa auttamista, jota tapahtuu ja harjoitetaan uskonnollisen yhteisön piirissä. Sielunhoito on siis psyykkiseen kokemukseen kohdistuvaa auttamista, jota tehdään uskonnollisen yhteisön käsitysten perustalta.
Kristillisen käsityksen mukaan evankeliumi läpäisee kaiken, mikään inhimillinen toiminta ei jää siltä katveeseen. Siksi sielunhoito kytkeytyy evankeliumiin, ja enemmän: se on evankeliumin julistamista. Sielunhoidon tavoite ei kuitenkaan ole saada autettavaa muuttamaan uskonnollisia käsityksiään, vaan evankeliumin julistaminen toteutuu itse auttamisessa, sillä kristillinen auttaminen on nimenomaan armon välittämistä.
Kaiken kirkon piirissä harjoitettavan auttamisen lähtökohtana on käsitys, että jokainen on ihmisenä sellaisenaan riittävä ja loputtoman tärkeä. Sielunhoito on tämän käsityksen toiselle ihmiselle, autettavalle, käytännössä osoittamista. Seurakunnassa harjoitettava sielunhoito ajatellaan usein työntekijöiden tehtävänä. Jo kirkkolaki sanoo sielunhoidon olevan seurakunnan eli kaikkien seurakuntalaisten tehtävä. Ja miten muuten voisi olla; armo ei ole pappien tai muiden hengellistä työtä tekevien hallussa, vaan jokainen on siitä yhtälailla osallinen ja sitä välittämässä.
Kaikki seurakunnassa tapahtuva toiminta ei ole sielunhoitoa, mutta kaiken toiminnan pitäisi perustua käsitykseen armosta ja jokaisen ihmisen arvosta. Sielunhoidon avulla voidaan ymmärtää, miten seurakunta yhdessä ja kaikki seurakuntalaiset omassa arkisessa elämässä toimivat armosta osallisina sekä armon välittäjinä ja siten evankeliumin julistajina, Jeesuksen opetuslapsina ja työn jatkajina. Sitä on Jumalan lapsena eläminen.
Isto Peltomäki
seurakuntapastori, Salon seurakunta
tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto