Liekö vankan keski-iän ja pitkän työkokemuksen tulos, että hiukan kyllästyn, kun sielunhoidosta puhutaan kovin kauniisti. Kaunis tyyni rantamaisema, hempeää ja lempeää musiikkia, sielua värähdyttäviä siunauksen sanoja, tiedättehän. Eihän niissä mitään vikaa ole ja itsekin niitä käytän. Pastoraalikurssille tulevista papeista monet olettavat sielunhoitajan olevan hempeä nyökyttäjä, joka edelleen imitoi papukaijamaisesti Kilpeläisen spiraalikeskustelumallia. Ei paljon houkuta ihan toisen maailmanajan kasvatteja.
Arjessa sielunhoito on kyllä lähinnä kamppailulaji. Elämä lyö ihmisiä kasvoille ja vetää maton jalkojen alta. Ajatukset Jumalasta rakastavana Isänä rusentuvat mielen kipuun tai koko ajatus Jumalasta on vailla mitään tarrapintaa. Hallinnan harha on mennyttä eikä palasia voi noin vain rakentaa uudenlaiseksi identiteetiksi. Tämän kaiken kuuntelijana ja havainnoijana en koe olevani minkäänlaisen tyynen iltaruskomaiseman sanoittaja. Kipeää on, ja siinä ankarassa maisemassa sielunhoitajan on oltava paikalla, sillä tavalla kuin pystyy.
Jaakobin lailla
Olen aina pitänyt ajatuksesta, että se, joka kohtaa Jumalan, ontuu loppuikänsä. Joskus nuorempana oli vielä paljon kysymyksiä Jumalalle. Iän myötä ne vaimenevat ja ymmärrys nöyrtyy käsittämään tavattoman vähän. Sielunhoitaja ontuu omiakin vammojaan ja kantaa jälkiä kohtaamiensa ihmisten kolhuista.
Sielunhoito on kadottanut teologian?
Sielunhoitoa arvostellaan välillä siitä, että se on jotenkin teologiaa vailla. No, mitä teologialla tässä tarkoitetaan. Sielunhoito on täynnä teologista reflektiota: ihmiskäsityksen, jumalakuvan, kristologian, sovituksen ja armon, syntisyyden, tuonpuoleisuuden pohdintaa, rukousta, siunausta. Sielunhoidon teologia ei ole vain käytännöllistä teologiaa, se on käyttöteologiaa, arjen hermeneutiikkaa, joka on pääsemättömissä ihmisten todellisuudesta. Raamatun pohjaton narratiivinen aarteisto on sielunhoidonkin aarre. Ihmisen tarina huutaa mielekkyyden perään, ja sielunhoitaja on paikalla kirkon ihmisenä, etsimässä mielekkyyttä.
Ihmisen ymmärtäminen on taidelaji, jossa tarvitaan erittäin monia peilipintoja. Kaikki ihmistieteiden, yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden löydöt ovat hyödyllisiä, kun ihmisen elämän monimutkaisuutta yritetään entistä syvemmin ymmärtää. Teologia, sielunhoito osana sitä, syventää omaa osuuttaan käymällä reilusti dialogia ympäristönsä kanssa – oma, erityinen näkökulma kirkastuu sen myötä ja ehkä löytyy uusia, raikkaita tapoja olla ja elää ihmisten kanssa.
Areenalla vai suljetun oven takana?
Sielunhoidon kokemus ei tahdo tulla riittävästi sanoiksi ja keskusteluun kirkon sisällä eikä muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kirkolliset kamppailulajit eivät taida olla sielunhoitajien intresseissä kärkipäässä… Hoitamisen maailmassa ihmisten hengellistä ja uskonnollista ulottuvuutta ei järin hyvin tunnisteta lainsäädännön tasolla, arjessa tunnistamisen ja tunnustamisen taso vaihtelee kovasti. Sielunhoidon tuottamaa kokemustietoa ei ole riittävästi tutkittu ja jäsennetty kirkon ja yhteiskunnan päätöksenteon käyttöön. Miten tähän painiin voisi motivoida teologeja?
Paavo Kettusen unelma kirkosta, jossa sielunhoito on keskiössä, on puoleensavetävä unelma. En ollenkaan ole huolissani siitä, että Jumala unohtuu, kun sielunhoito vahvistuu. Saattaa olla niinkin, että Jumalan kanssa täytyy painia entistä enemmän ja rukous alkaa hengittää aiempaa vahvemmin, mitä enemmän kirkolta palkkaansa saavien oleminen painottuu muiden ihmisten kanssa olemiseen. Pessimisti ei pety, mutta tässä kohtaa haluan olla optimisti ja nähdä sielunhoidon merkityksen kasvavan kirkon olemisessa. Ihmiset ovat sitä vailla.
Sirkku Tukiainen
sairaalapappi
Päijät-Hämeen keskussairaala
Hyvä artikkeli, kiitos. Sama kokemus itsellä.
Niin totta! Kiitos ajatusteni sanoituksesta!
Asiaa. Samaa mieltä kirjoittajan kanssa.
Tätä on ilo lukea. Sielunhoidon teologia on muukalaisuuden teologia!
Kiitos Sirkku! Olisi se soma, jos kaikki kirkon päättäjät olisivat sielunhoitajina neljäkin viikkoa. Voisivat painotukset muuttua! (Tuumin kirkolliskokouksen jälkeisellä viikolla.)
Kiitos Sirkku!
Lopettelimme juuri viime viikolla pitkää sielunhoidon erityiskurssia Virvan ja Pentin kanssa täällä Lapuan hiippakunnassa. Toivoa on muutoksesta, mutta tie on pitkä! Meillä oli hyvä kurssi.
”Maistuvat” hyviltä nuo sinun sanasi!
Iloa uuteen haasteeseen!
Kirkon haaste – ja sielunhoitoa toivovan haaste – on myös se, että erilaisia sielunhoidon teologioita ja niihin pohjautuvaa sielunhoitopalvelua on seurakunnissa ja erilaisissa kristillisissä yhteisöissä tajolla laidasta laitaan.
Apua ja tukea etsivän on käytännössä mahdotonta arvioida millaisista eettisistä periaatteista, ihmiskuvasta tai teologiasta käsin sielunhoitosuhteeseen käydään ellei sitä hänelle avata. Liiaksi oletamme sen kirkossa tutuksi ja itsenstäänselväksi, liian vähän avaamme ja kuvaamme.
Kotikirkon tuttu diakonissa voi olla kokenut, monet koulutukset käynyt, työhön soveltuvaksi arvioitu ja taitava sielunhoitaja, joka työssään sitoutuu ammattinsa ja esim. sairaalasielunhoidon eettisiin periaatteisiin ja kirkon sielunhoitotyön traditioon. Samaan aikaan (maksullista) sielunhoitoa voi tarjota millä tahansa koulutuspohjalla kuka tahansa lyhytkurssin käynyt itseään sielunhoitajaksi tai terapeutiksi kutsuva, joka voi olla sitoutunut kovin toisenlaiseen viitekehykseen ja ihmiskäsitykseen. Kummallakin on sielunhoidon teologia. Kumpikin pitää tarjolla mahdollisuutta sielunhoitoon.
Kirkon työntekijänä teen työtä erilaisten ja eritilanteissa elävien ihmisten sielunhoitajana. Olen kirkkomme oppiin sitoutunut työntekijä, pidän hengellisyyttä tarjolla ja puhun armollisesta sekä lempeästä Jumalasta. Sielunhoitajana olen ihmiselle läsnä ja olemassa. Monesti sielunhoito on ”vain” hiljaa olemista ja ihmisen rauhoittelua. Monella ihmisellä ei ole juuri ketään muuta kuin kirkon työntekijä/-tekijöitä tukena. Rinnallakulkeminen on arjen teologiaa, arjen diakoniaa eli joskus jopa ihmisen ”hengissäpitämistä”. Mielestäni oma sielunhoitoni diakoniatyössä ei ole mitään tähtitiedettä, mutta ei myöskään mikään itsestäänselvyys. Se on vaativaa ammatillista työtä, joka pohjautuu Jeesuksen esimerkkiin lähimmäisen hyväksymisestä, rakastamisesta, heikoimpien ja sairaimpien auttamisesta, kannattelemisesta sekä pystyyn nostamisesta. Se on kirkkomme suuri mahdollisuus ja etuoikeus.