Hyppää Eetu hyppää

Dexter Fletcher: Eddie the Eagle (2016)
Fredrik ja Magnus Gertten: Nuori Zlatan (2016)

Molemmat ovat kovasti tosissaan, kilpailevat omissa lajeissaan, sarjoissaan ja omilla ehdoillaan, mutta urheilijoita yhtä kaikki ja saavutuksiltaan alansa kirkkainta kärkeä. Molemmista on tehty elokuva, joka saa urheiluhullun tutkimaan itseään. Kenelle minä oikein hurraan ja miksi?

Eddie Edwards ja Zlatan Ibrahimovits. Heistä kertovat elokuvat tulivat teattereihin huhtikuussa. Zlatanin tuntevat useimmat, mutta Eddien kohdalla kysytään melkein ylisukupolvista muistia. Michael ”Eddie” Edwards oli englantilainen mäkikotka, outo lintu sanan varsinaisessa merkityksessä. Talviurheilevan maailman tietoisuuteen hän räpiköi 1980-luvun lopulla. Eddie osallistui olympialaisiin ja kiersi maailmancupia, onnistui joten kuten pysymään hyppynsä pystyssä mutta ei koskaan sijoittunut viimeistä sijaa korkeammalle.

—

Elokuva Eddie the Eagle piirtää mäkikotkasta tarinan, joka laajalta kaarelta pysyy juuri ja juuri tosielämän rajoissa. Kymmenvuotiaana naskali alkoi haaveilla olympialaista, kiinnostui teini-ikäisenä alppilajeista ja kilpailikin kansallisella tasolla. Sarajevon talvikisat 1984 menivät sivu suun, mutta optimistinen sisupussi äkkäsi lajikseen mäkihypyn. Laskettelutaustaisena hän pysyi sen verran suksien päällä, että uskalsi tulla alas yhä suuremmista hyppyreistä. Parin vuoden sitkeän treenin jälkeen ura huipentui kahteen komeaan jumbosijaan Calgaryn olympialaissa 1988. Sieltä on peräisin fanien antama taiteilijanimi Eddie the Eagle.

Eddie the Eagle pyrkii näköisyyteen. Brittinäyttelijä Taron Egerton onkin hämmästyttävä näköiskuva sinnikkäästä ja loputtoman optimistisesta mäkimiehestä. Matti Nykänen vilahtaa kuvissa, onpa hänelle kirjoitettu peri repliikkiäkin. Valitettavasti elokuvanykänen puhuu englantia liian hyvin, ja kaiken päälle ruotsalaisittain murtaen.

Tarinaa on muutenkin höystetty draamallisilla vapauksilla. On fiktiivinen ex-mäkisankari ja äkeä veteraanikoutsi. Näin on saatu mukaan tähtien kimallusta: Hugh Jackman ja Christopher Walken. Melkein hävettää oikean Eddien puolesta, niin kliseistä ja ennustettavaa! Stuntit kaatuilevat uskottavasti mutta hyppäävät sukset levällään. Kun kerran pyritään näköisyyteen, pitäisi olla johdonmukainen. Matti Nykänen ei voittanut V-tyylillä, mutta niin elokuva väittää.

—

Ruotsalaisdokumentaristit Fredrik ja Magnus Gertten tulivat vuosituhannen vaihteessa kuvanneeksi paljon materiaalia Malmö IF:stä ja nuoresta Zlatan Ibrahimovitsista. Materiaali on leikattu dokumentiksi, joka seuraa lahjakkuuden jalostumista kotimaan sarjoista Amsterdamiin ja lopulta Torinon Juventukseen. Dokumentti kattaa vuodet 1999–2004. Tekijät ovat lisäksi haastatelleet valmentajia ja pelaajia, niin vastustajia kuin joukkuetovereitakin.

Zlatan osoittautuu yksilöurheilijaksi joukkuelajissa. Joku kutsuu sitä dokumentissa johtajuudeksi. Sitä se tietenkin on, jos johtajuus määritellään niin, että tehtävänä on saada muu joukkue pelaamaan Zlatania varten.

Maalintekijä tarvitsee syöttäjiä, ja dokumentissa välähtää muutama Jari Litmasen namupassi. Litmanen hankittiinkin vuonna 2002 takaisin Ajaxiin, osaksi juuri Zlatania avittamaan. Toisin kuin elämänkertafiktio, Nuori Zlatan ei tarvitse tekaistuja tarinalisukkeita. Zlatan tekee uskomattomia maaleja, melkein yksin niin kuin Maradona, mutta myös turhautuu ja teloo surutta niin vastustajia kuin joukkuetovereitakin.

Jos jotain puutteellisuuksia dokumentista pitäisi nimetä, niin leikkaus vaikuttaa puolivalmiilta. Elokuva vaihtaa tiheään aikatasoja, liikutaan Malmön ja Amsterdamin väliä kunnes päädytään Torinoon. Sieltä Zlatanin maailmanvalloitus vuonna 2004 varsinaisesti käynnistyi, ja sinne dokumentti on sopiva päättää.

—

Dokumentti Zlatanista on mielenkiintoisempi kuin näköisfiktio Eddiestä. Mutta mille minä urheiluhulluna oikeasti hurraan? Saavutuksille, loistosuorituksille, hyville tyypeille, uskomattomalle uralle? Vai niille tunteille, pyrkimyksille ja arvostuksille, joita he minussa herättävät?

Olen poikasena kiivennyt sukset harteilla mäkitorneihin, joten kunnioitan Eddie Edwardsia siitä, että tämä uskaltautui moiseen lajiin ja veti luuserin osan uusille tasoille. Ja vaikka Zlatanin taidot mykistävät, istuisin mieluummin iltaa Eddien seurassa. Kysyisin, mistä tuo sinnikkyys, positiivisuus ja loputon hyvä tuuli. Ja miten on Luoja suonut lahjojaan mäkiuran jälkeen? Vaikka elokuva jää toiseksi ja saavutukset kirkkaasti jumboksi, hurraan eniten sydämestä oikean elämän Eddielle.

Hyppää Eetu hyppää.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

4.05.16

Oman elämänsä muukalaisia

Edesmennyt ruotsalaiskirjailija Henning Mankell piti sairautensa aikana syöpäpäiväkirjaa. Kahdeksan kuukautta sairastettuaan hän kysyi: Olenko ylipäätään muuttunut? Vai olenko sama nyt kuin ennenkin? Mitä ihmisen identiteetille tapahtuu vaikean sairauden edessä?

Hän myös itse vastasi: ”Tällä hetkellä tuntuu luonnollisimmalta sanoa, että jokainen asia elämässäni näyttäytyy syövän asettamaa taustaa vasten. Kaikki mihin ryhdyn – tai en ryhdy – tasapainoilee kehossani piileskelevän syövän kanssa.”

Sairaus ja kuoleman todellisuuteen havahtuminen muuttavat vääjäämättä näkökulman elämään. Vakava sairastuminen ja pitkäaikainen sairaalahoito siirtävät ihmisen ”sairauden maahan”; toisenlaisen kulttuurin, kielen ja asenteiden keskelle. Ihmismielessä asuva muukalaisuuden, vierauden ja toiseuden tunne saa kasvupohjan, kun ihminen muuttuu oman elämänsä asiantuntijasta ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, subjektista objektiksi.

On luonnollista, että sairastuminen ja oman identiteetin muuttuminen herättää muukalaisuutta, erään toisen syöpäpotilaan sanoin: ”En elä enää minä, vaan sairaus minussa”. Sairastunut ihminen määritetään sairautensa kautta. Sairaalan käytävillä liikkuva saattaa kuulla puhuttavan potilaasta sairauden nimellä tai huoneen ja sänkypaikan numerolla.

Joutuminen hoidettavaksi, luopuminen koskemattomuudesta ja kaikesta omasta, riisutuksi tulemisen kokemus vaikuttaa niin, että ihminen alkaa kokea itsensä vieraana, outona ja muukalaisena ympäristölleen, mutta myös itselleen. Kokemusta voi vahvistaa lähellä olevien ihmisten vaikeus kohdata sairastunut kuten ennen.

Sairauden vaikutusten ulottuessa ajan ja paikan tajuun tai mielen ailahdellessa hoitojen myötä, muukalaisuuden tunne voi saada varsin konkreettisia muotoja.

Muukalaisuus on kohtaamisen ytimessä, kun sairaalasielunhoitajaa vastapäätä asettuu sairauden, outouden, vierauden maailmaan astunut henkilö. Vuorovaikutuksessa muukalaisen kanssa sairaalasielunhoitaja on samalla kasvokkain oman muukalaisuutensa sekä muukalaiselle annettujen roolien kanssa. Sairaalasielunhoitajana hän on seurakunnan lähettämä työntekijä hoitoyhteisön keskellä; seurakunnan työntekijänä vieraalla maaperällä, hoitolaitoksen työyhteisössä. Sairaalasielunhoitajalla ei ole sairaalassa virallista asemaa, eikä aina itsestään selvästi annettua luontevaa paikkaa hoitoyhteisön jäsenenä, vaan hän joutuu lunastamaan ja perustelemaan olemassaoloaan hoitoyhteisössä. Seurakunnassa puolestaan selektiivityöntekijä saatetaan nähdä jopa ulkopuolisena tai hänen odotetaan olevan lisäresurssi seurakunnan muihin tehtäviin, esim. kirkollisten toimitusten hoitoon.

Sairaalasielunhoidossa muukalaisuuden kokemus muukalaisia yhdistävänä tekijänä voidaan nähdä voimavarana, joka tulee ottaa käyttöön. Potilaan ja sairaalasielunhoitajan yksi yhteinen rajapinta nousee muukalaisuuden tunnistamisesta ja rohkeudesta asettua yhdessä löytöretkelle muukalaisuuden tilaan. Sairauden kokemus on jokaiselle aivan oma yksilöllinen tunne, johon vaikuttavat terveyden menetyksestä johtuva epävarmuus, osattomuus ja vieraus. Sairauden kokemusta sielunhoitaja voi vain harvoin jakaa, mutta hänellä on mahdollisuus tavoittaa siitä kumpuava muukalaisuuden tila.

Muukalaisuuden tila on jaettavissa muukalaisten kohdatessa. Kun tuo yhteinen kohtaamistaso löytyy, on mahdollista, että syntyy keskinäisen ymmärryksen oivallus. Sielunhoidollisen kohtaamisen onnistumisen avain piilee yhteisen muukalaisuuden kokemuksen jakamisessa.

Jussi K.K.Ollila
johtava sairaalapastori
Helsingin seurakuntayhtymä

28.04.16

Arkipäiväistyvästä pahasta

Kun jotkut haluavat ymmärtää, mistä esimerkiksi turvapaikkakeskustelussa, vihapuheessa tai ääriliikkeissä oikein on kyse, jotkut tulkitsevat tuon ymmärtämisen pahan suvaitsemisena ja sallimisena. Filosofi Hannah Arendt käsitteli ymmärtämisen käsitettä erityisesti suhteessa pahaan. Arendt tuli tunnetuksi 1960-luvulla kirjoittamastaan raportista, jossa hän analysoi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Hänen mukaansa ymmärtäminen ei suinkaan tarkoita hyväksymistä, suvaitsemista tai anteeksiantoa: ”Ymmärtäminen ei tarkoita tyrmistyttävän kieltämistä”.

Ymmärtäminen ei voi olla täydellistä, se on jatkuva prosessi, jonka tavoitteena on maailman muuttaminen paremmaksi. Tämän epätäydellisen ja jatkuvan liikkeellä olemisen luonteensa vuoksi ymmärtäminen edellyttää, että olemme valmiita kyseenalaistamaan aikaisemman ymmärryksemme. Arendt tutki natsi-Saksan totalitarismia eikä löytänyt sellaisia välineitä, joilla sitä tarkastella. Tämän käsitteiden toimimattomuuden huomaaminen edellyttää herkkyyttä mutta samalla riittävää etäisyyttä suhteessa itse ilmiöön, jotta ei anna sen oman sisäisen logiikan ja käsitteistön dominoida omaa ajattelua: ”Ymmärtäminen tarkoittaa…ennaltamääräämätöntä, herkkää todellisuuden kohtaamista ja vastustamista, mitä tahansa todellisuus käsittääkin”.

Arkipäiväinen paha

Kun muut olivat kuvanneet Eichmannin sadistina ja historian pahimpana hirviönä, Arendtin käsitys hänestä oli toinen. Kuten Susanna Snell kiteyttää erinomaisessa kirjoituksessaan ”Radikaalista banaaliin pahaan” (2004, 165): ”Vasta kun ymmärretään, ettei Eichmann ollut perverssi sadisti tai kiero valehtelija, nähdään koko rikoksen kauheus”. Eichmann oli hämmentävän tavallinen, arkinen. Ja juuri tämä tavallisuus, arkipäiväisyys oli Arendtin mukaan ”paljon pelottavampaa kuin kaikki julmuudet yhteensä”.

Astuttuaan ulos ennalta annetusta tulkintakehikosta Arendt pystyi havaitsemaan sen uudenlaisen pahuuden, minkä totalitarismi Saksassa synnytti. Tämä uskallus avasi tietä sellaiselle ymmärtämisen tavalle, jota meidän pitäisi pystyä harjoittamaan ja jalostamaan nimenomaan omaa aikaamme koskien. Sellaisella herkkyydellä, joka kohtaa todellisuuden sellaisenaan ja on valmis tarvittaessa muuttamaan aiempia tulkinnallisia työkaluja ja malleja.

Arendt määritteli tätä Eichmannin – ja arkipäiväisyydessään potentiaalisesti kenen tahansa meistä – pahuutta hyvän puuttumisen kautta. Silmiinpistävää ei siis ollut niinkään tekijän kierous, demonisuus tai ideologinen vakaumus, johon paha olisi voitu jäljittää. Sen sijaan Arendtin mukaan ainoa erottuva luonteenpiirre Eichmannilla oli kyvyttömyys ajatteluun. Tämä kykenemättömyys ajatteluun ilmenee kykenemättömyytenä tuntea huonoa omaatuntoa tekemisistään.

Arendt erottaa ajattelun ja toiminnan käsitteet, mutta sallii ajattelulle toiminnallisen ulottuvuuden etäisyyden ottamisen ja vastustamisen kautta: ”Kun kaikki huuhtoutuvat ajattelemattomuuttaan sen mukaan, mitä kaikki muut tekevät ja uskovat, niin ne jotka ajattelevat, paljastuvat, koska heidän kieltäytymisensä joukkoon liittymisestä herättää huomiota ja on siksi eräänlaista toimintaa”.

Arkipäiväistyvä paha tänään?

Hannah Arendtin varoitus pahan arkipäiväisyydestä ja yhteiskunnallisten olosuhteiden vahingollisuudesta ajattelulle ja sitä kautta toiminnalle tulee ottaa vakavasti ja sovittaa tähän päivään. On selvää, ettemme elä natsi-Saksan kaltaisessa totalitarismissa. Mutta ei ole ollenkaan selvää, ettemmekö mahdollisesti elä uudenlaisessa, vaikeammin tunnistettavassa totalitarismissa.

Arendtin esittämät vastalääkkeet ovat kuitenkin parhaat, jotka tiedämme: oikeusvaltio, mielipiteiden moninaisuuden ja keskustelun salliva yhteiskunta. Ja tällöinkin ratkaisevaa lopulta on tavallisten ihmisten toiminta, se millä tavalla me itse ajattelemme ja vastustamme huuhtoutumista valtavirran mukaan. Epämääräisinä aikoina korostuvat niin todellisuuden herkkä kohtaaminen kuin tarvittaessa äänekäskin pahan vastustaminen ja hyvän puolustaminen.

Kalle Kuusimäki
Johtaja
Diakonia ja sielunhoito, toiminnallinen osasto
Kirkkohallitus

Lähteet

Arendt, Hannah
–          Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil. Penguin Books: New York 1964.
–          “Thinking and Moral considerations”, Social Research 38:3 (1971).
–          The Origins of Totalitarianism. Harcourt Brace & Company: New York 1973.

Snell, Susanna, ”Radikaalista banaaliin pahaan”, teoksessa Immanuel Kant, Radikaali paha. Paha eurooppalaisessa perinteessä. Toim. Ari Hirvonen & Toomas Kotkas. Suom. Markku Lehtinen. Loki-kirjat: Helsinki 2004, 157–172.

20.04.16

Kirkko osana globaalia maailmankylää

Kesästä 2015 eteenpäin myös Suomessa alkoivat näkyä enenevässä määrin kansainvälisen pakolaiskriisin vaikutukset, kun poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita saapui maahamme. Kirkko on ollut mukana niin käytännön tasolla kuin kannanottojen muodossa tukemassa turvapaikanhakijoita.

Seurakunnat ovat saaneet myös tunnustusta tekemästään työstä. Esimerkiksi Satakunnan ja Varsinais-Suomen Suomen Punaisen Ristin piirit antoivat paikallisille seurakunnille Ennakkoluuloton Edelläkävijä -tunnustuksen.

Seurakunnat tarttuivat toimeen

Kirkon tutkimuskeskuksen Seurakuntakyselyssä 2016 kartoitettiin myös seurakunnissa tehtyä monikulttuurisuustyötä ja turvapaikanhakijoiden kohtaamista. Kysely osoitti, että kaiken kaikkiaan yhdeksän seurakuntaa ja seurakuntataloutta kymmenestä oli reagoinut jollain tavoin turvapaikanhakijoiden avuntarpeeseen.

Seurakuntien antama tuki turvapaikanhakijoille näytti olevan merkittävässä määrin riippuvaista siitä, sijaitsiko lähialueella vastaanottokeskusta. Eniten vastaanottokeskusten läheisyys vaikutti siihen, kuuluiko turvapaikanhakijoiden auttamismuotoihin vaikkapa ruokailun, urheilutapahtumien tai muun toiminnan järjestäminen. Avustustoimiin tartuttiin laajalti, mutta joltain osin aktiivisuus näkyi erityisen vahvana Espoon ja Helsingin hiippakunnissa.

Yli puolet (60 %) seurakunnista ilmoitti, että on organisoinut tavara -tai vaatelahjoituksia. Niin ikään noin puolet seurakunnista (54 %) ilmoitti, että ovat keränneet ylimääräisen kolehdin tuen antamiseksi. Noin neljännes (26 %) seurakunnista ilmoitti järjestävänsä ruokailuja, urheilutapahtumia ja muuta toimintaa. Taloudellista avustusta pakolaiskriisin helpottamiseksi Suomessa lisäsi kymmenesosa seurakunnista.

Kohtaamisia ja dialogia

Yli kolmannes (35 %) seurakunnista ilmoitti että niillä on ollut muslimien kohtaamiseen liittyvää toimintaa. Tätä voidaan pitää varsin merkittävänä asiana. Näin isoa osuutta selittävät turvapaikanhakijoiden kasvanut määrä ja seurakunnan avustustoiminnan kautta luodut kontaktit muslimeihin. Kohtaamismahdollisuuksia on mahdollisesti avautunut myös sitä kautta, että lähes kaksi viidestä (38 %) seurakunnasta kertoi kutsuneensa turvapaikanhakijoita hengellisiin tilaisuuksiin ja yhteiseen rukoushetkeen.

Kaikissa seurakunnissa muslimien kohtaamista erilaisissa avustus-ja kriisitilanteissa ei ole kuitenkaan mielletty erityisesti uskontodialogiin liittyväksi kohtaamiseksi, jossa pohditaan erilaisia uskontoteologisia kysymyksiä. Kohtaamiset ovat toteutuneet ilmeisen paljon myös perinteisten uskontodialogi-toimintamuotojen ulkopuolella.

Kohtaamisten apuvälineeksi Kirkkohallitus on julkaissut Kohti Pyhää – Uskontojen kohtaaminen kirkollisissa toimituksissa -oppaan (2013), jossa tarkastellaan uskonnollisen moninaisuuden kohtaamista seurakunnan perustyössä. Muuttuva maailmantilanne vaikuttaa siihen, että myös uskontodialogiin ja uskontoteologiaan liittyvät kysymykset tulevat entistä ajankohtaisemmiksi Monet seurakunnat kohtaavat työssään varsin laajan etnisten ja kulttuuristen ryhmien kirjon.

Lisää tietoa seurakuntien avusta turvapaikanhakijoille löytyy Kirkon tutkimuskeskuksen uudelta Tableau-sivustolta.

Jussi Sohlberg
Tutkimuskoordinaattori
Kirkon tutkimuskeskus

18.04.16

Namibian ja Suomen välinen kirkollinen yhteys toimii

Veikko Munyika (vasemmalla) johtaa Namibian evankelis-luterilaisen kirkon kahdeksan hengen delegaatiota, joka osallistuu Round Table -neuvotteluun Helsingissä.

Suomalaisen lähetystyön sanotaan usein alkaneen siitä, kun Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijä Martti Rautanen kumppaneineen saapui Ambomaalle, nykyisen Namibian pohjoisosaan, heinäkuussa 1870. Mistään suuresta suomalaisen lähetystyön voittokulusta ei voida puhua, sillä ensimmäisiä kasteita saatiin odottaa 13 vuotta aina vuoteen 1883. Siitä mentiin vielä pari vuosikymmentä eteenpäin, ennen kuin Uusi testamentti saatiin käännettyä Rautasen toimesta paikalliselle kielelle vuonna 1903. Kirjapaino oli perustettu 1901, ja sairaanhoitotyö alkoi 1908.

Läpimurtona pidetään kuningas Kambonde III:n kastetta vuonna 1912. Opettajaseminaari ambolaisten opettajien kouluttamiseksi perustettiin 1913. Samana vuonna kastettujen määrä Ambomaalla oli 2 873. Namibiaa voitaisiin pitää jopa jonkinlaisena oman aikansa lähetystyön mallimaana: KKK eli kirkko, koulu, klinikka -yhtälö oli itsestään selvää alusta lähtien.

Myös toinen suomalainen Martti, Martti Ahtisaari, vaikutti ratkaisevasti Namibian historiaan, kun hän osallistui YK:n pääsihteerin erityisedustajana maan itsenäisyysneuvotteluihin. Namibiasta tuli itsenäinen valtio vuonna 1990. Maassa on noin 2,1 miljoonaa asukasta. Monella namibialaisella on suomalainen etunimi ja suomalaisia arvostetaan aivan erityisellä tavalla, erityisesti Pohjois-Namibiassa.

Suomen ja Namibian kirkkojen edustajat samassa pöydässä

Tänä päivänä pienestä alusta liikkeelle lähtenyt kristittyjen joukko on kasvanut Namibian evankelis-luterilaiseksi kirkoksi, jolla on 700 000 jäsentä ja 145 seurakuntaa. Se on jaettu kahteen hiippakuntaan, itäiseen ja läntiseen. Itäistä johtaa kirkon johtava piispa Shekutaamba V.V. Nambala, ja läntistä piispa Veikko Munyika.

Veikko Munyika johtaa kirkon virallista kahdeksan hengen delegaatiota, joka vierailee parhaillaan Suomessa ja johon kuuluvat muun muassa kirkon pääsihteeri Alpo Enkono sekä molempien hiippakuntien pääsihteerit, Halolye Nashihanga ja Gideon Niitenge.

Namibialaisten delegaatio osallistuu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestämään niin sanottuun Round Table -neuvotteluun Helsingissä. Neuvottelussa käydään läpi molemmille kirkoille yhteisiä tärkeitä aiheita, ja kirkon eri Namibia-toimijat pääsevät tapaamaan delegaation jäseniä. Myös kirkon johtajien välillä käydään neuvotteluja yhteistyöstä ja sen merkityksestä kirkoille. Suomalaisista piispoista Round Table -neuvottelussa mukana ovat arkkipiispa Kari Mäkinen, Espoon piispa Tapio Luoma ja Tampereen piispa Matti Repo.

Muutaman vuoden välein järjestettävän kirkkojen välisen Namibia Round Table -neuvottelun teemana on tällä kertaa kristillinen kasvatus ja koulutus, jota käsitellään eri näkökulmista. Tämä teema samoin kuin itsekannattavuus (”sustainability”) ovat Namibian evankelis-luterilaiselle kirkolle elintärkeitä teemoja. Edellinen Round Table -neuvottelu pidettiin vuonna 2011 Namibiassa. Arkkipiispa Mäkinen vieraili seurueineen Namibiassa vuonna 2014.

Round Table -neuvottelun lisäksi delegaation ohjelmaan kuuluvat muun muassa vierailut Namibian suurlähetystössä Helsingissä sekä Espoon ja Tampereen hiippakunnissa, samoin kuin paikallisseurakunnissa. Myös kumppanuusjärjestöt saavat pitää namibialaisdelegaatiota vierainaan.

Sopimus yhteistyöstä solmittiin 15 vuotta sitten

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Namibian evankelis-luterilaisen kirkon välillä on ollut yhteistyösopimus 15 vuotta, vuodesta 2001, jolloin silloinen arkkipiispa Jukka Paarma ja johtava piispa Apollos Kaulinge allekirjoittivat kirkkojen välisen yhteistyösopimuksen. Kyseessä on ollut puitesopimus, jonka alla kirkon eri Namibia-toimijat (järjestöt, seurakunnat, instituutiot) ovat toimineet. Myös Suomen Lähetysseuralla ja Helsingin Diakonissalaitoksella on sopimus Namibian evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Lisäksi Helsingin ja Espoon hiippakunnalla on kumppanuussopimus Namibian evankelis-luterilaisen kirkon läntisen hiippakunnan ja Tampereen hiippakunnalla itäisen hiippakunnan kanssa.

Kirkkojen välinen yhteydenpito jatkuu tiiviinä, kun ensi vuonna Namibiaan matkustaa jälleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallinen delegaatio. Ei tosin tällä kertaa kirkkojen väliseen Round Table -neuvotteluun, vaan Windhoekissa vuonna 2017 pidettävään Luterilaisen maailmanliiton (LML) yleiskokoukseen. Merkittävää on, että reformaation 500-vuotismerkkivuoden LML:n yleiskokous pidetään juuri Namibiassa. Erityisesti suomalaiset kristityt voivat olla tästä iloisia.

Namibian kirkon piispa Veikko Munyika ja pappi Debora Nuuyoma kertovat kirkkonsa ajankohtaisista kuulumisista Periscope-lähetyksessä keskiviikkona 20.4. kello 12.45-13.30 kirkon kanavalla. Lähetyksen voi katsoa myös nauhoitettuna.

Risto Jukko
Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja
Kirkon ulkoasiain osasto

13.04.16

Lasten ja nuorten kohtaamisen kirkko

Kohtaamisen kirkko toimii strategisena asiakirjana suunnannäyttäjänä koko Suomen evankelis-luterilaisen kirkolle vuoteen 2020 saakka. Strategia korostaa kirkkoa kohtaamisen yhteisönä. Se toimii myös paikallisseurakuntien ja srk-yhtymien omien strategioiden tukena.

Strategia tuo esille eri-ikäisten seurakuntalaisten osallisuuden ja huomioonottamisen. Mitä se tarkoittaa lasten ja nuorten kannalta?

Kohtaamisen kirkon visiona on, että vuonna 2020:

Seurakunnan jäsen kokee uskon Jumalaan voimavarana, ja yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä.
Seurakunta on luottamuksen yhteisö, joka tuo erilaiset ihmiset yhteen, ja kirkon sanoma kuuluu ja vaikuttaa kaikkialla.

Seurakuntalaisuudella ei ole ikärajaa, vaan myös lapset ja nuoret ja heidän näkökulmansa otetaan todesta strategiatyössä. Kohtaamisen kirkko -mietinnössä on hyviä kysymyksiä tämän näkökulman tarkastelemiseen.

Kysymyksiä pohtiessa tehdään samalla lapsivaikutusten arviointia, joka on sekä kirkkojärjestyksen velvoite että myös strategiatyön apuväline ja tuki.

Strategian tavoitteet lasten näkökulmasta

Kohtaamisen kirkko nostaa esiin neljä tavoitetta, joista jokaista voidaan tarkastella vielä tarkemmin lasten ja nuorten näkökulmasta lavaa toteuttaen.

1. Nostamme sanoman esiin

Puhumme Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä rohkeasti ja ymmärrettävästi kaikkialla.
Hengellinen elämä seurakunnissa on monipuolista ja vastaa ihmisten tarpeisiin.
Jumalanpalvelukset ovat vieraanvaraisia, saavutettavia ja sopivia kaiken ikäisille. Seurakuntalaiset osallistuvat niiden suunnitteluun ja toteuttamiseen.
Tavoittaaksemme jokaisen välitämme sanomaa ennakkoluulottomasti ja vuorovaikutteisesti myös uusilla viestimillä.
Tuemme kristillistä kasvua kaikissa elämänvaiheissa. Kaikki seurakunnan jäsenten lapset kastetaan.

Lasten ja nuorten näkökulma:

Miten sanomamme tavoittaa lapset ja nuoret?
Mitä viestimiä lapset ja nuoret käyttävät mieluiten? Kysytään heiltä!
Miten sanoma sanoitetaan lapsille ja nuorille ymmärrettävästi?
Voivatko lapset ja nuoret itse olla sanoman viestijöinä! Minkälainen on heidän oma sanoituksensa seurakunnasta, uskosta, elämästä ..?
Millä tavalla olemme yhteydessä / otamme yhteyttä perheisiin, joiden lapsia ei ole vielä kastettu? Miten madallamme kynnystä tuoda lapsi kastettavaksi?

2. Kohtaaminen koskettaa

Yhteydessä seurakuntaan ihminen kohtaa Jumalan ja lähimmäisen sekä oman elämänsä todellisuuden.
Vuorovaikutukselle luodaan tilaa. Kirkko toimii siellä, missä ihmiset elävät ja liikkuvat.
Kuljemme toistemme rinnalla ja jaamme tarinamme.
Viestintä puhuttelee sekä tunteita että älyä ja haastaa toimimaan.

Lasten ja nuorten näkökulma:

Missä lapset ja nuoret viettävät aikaansa?
Mitkä ovat heidän omat verkostonsa? Esim. harrastusryhmät ja omaehtoiset some -ryhmät yms.
Keitä ovat maahanmuuttajalapset ja –nuoret seurakuntamme alueella? Mitä he tarvitsevat seurakunnalta? Mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus heidän kohdallaan?
Mitä esteettömyys ja saavutettavuus tarkoittavat lasten ja nuorten näkökulmasta katsottuna? Esim. vauvanvaunut, tilaa leikkiä ja liikkua jne.

3. Rakastamme lähimmäistä

Toimimme haavoittuvassa asemassa olevien hyväksi Suomessa ja ulkomailla.
Seurakunta yhdistää avuntarvitsijat ja -tarjoajat.
Kirkko viestii arvoistaan ja tekemästään hyvästä uskottavasti.
Rakennamme tuleville sukupolville parempaa maailmaa.

Lasten ja nuorten näkökulma:

Miten tuemme lapsia ja nuoria löytämään oman paikkansa ja tehtävänsä? Mitä he haluavat tehdä? Miten he itse näkevät oman paikkansa ja tehtävänsä?
Millaisia erilaisia lapsia ja nuoria seurakuntamme alueella asuu? Mitä erilaisia tarpeita heillä on? Onko toimintaamme kaikki tervetulleita? Onko joku ryhmä, joka tarvitsee erityistä tukea?
Miten vahvistamme lasten ja nuorten luontosuhdetta?
Miten lapset ja nuoret kokevat muutoksen yhteiskunnassa?
Mitä mahdollisuuksia lapsilla ja nuorilla on toteuttaa lähimmäisenrakkautta?

4. Arvostamme jäsenyyttä

Ihmisten elämä, odotukset ja palautteet auttavat linjaamaan seurakunnan toimintaa.
Seurakuntalaiset osallistuvat toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä saavat kykynsä käyttöön.
Tiedostamme henkilökohtaisen kohtaamisen tärkeyden. Jokainen jäsen tulee vuosittain tavoitetuksi laadukkaasti.
Luottamus kirkkoon säilyy. Kirkkoon liittyvien määrä nousee.

Lasten ja nuorten näkökulma:

Miten näkyy se, että lapsia ja nuoria pidetään tärkeinä seurakunnan jäseninä?
Miten mahdollistetaan se, että lapset ja nuoret saavat osallistua yhteisönsä rakentamiseen? Esim. jumalanpalvelus, mielipiteen selvittäminen, tilojen ja toiminnan suunnittelu jne.
Miten saadaan selville eri-ikäisten lasten ja nuorten mielipiteitä ja toiveita à minkälaista menetelmäosaamista seurakunnan työntekijöillä on ja mitä tarvitaan lisää?
Millä tavoin huomioidaan ne, jotka eivät osallistu kokoontuvaan toimintaan?

Strategia toteutuu arjessa

Strategia ohjaa seurakunnassa paitsi toimintaa, myös päätöksentekoa. Se toteutuu koko ajan päätöksissä, toiminnan suunnittelussa sekä yksittäisissä arjen ratkaisuissa. Siksi myös lapsivaikutusten arviointia voidaan tehdä koko ajan. Lapsivaikutusten arviointi auttaa löytämään seurakuntalaisen näkökulmaa ja heidän kysymyksiään. Samalla kun pohdimme lasten ja nuorten näkökulmaa, herää usein kysymyksiä myös muihin ryhmiin liittyen. Näin lava auttaa eri työalojen ja toimintamuotojen näkökulmien huomaamista ja huomioimista.

Strategian näkökulmasta päätöksenteko on prosessi, jossa päätöksiä on hyvä arvioida myös jälkikäteen. Näin voidaan esim. havaita jo tehdyn päätöksen haittavaikutuksia ja pyrkiä korjaamaan tai lieventämään niitä. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä lavaa ja lavan avulla uusia, vielä parempia päätöksiä!

Miten teillä arvioidaan lapsivaikutuksia? Vastaa kyselyyn!

Parhaillaan on käynnissä kartoitus siitä, miten seurakunnissa vahvistetaan lasten ja nuorten osallisuutta ja toteutetaan lapsivaikutusten arviointia. Linkki kyselyyn on lähetetty kirkkoherroille sähköpostilla. Vastausaikaa on 30.4.2016 saakka.

Lue lisää:

Hanna Pulkkinen
vs. kehittämispäällikkö
Seurakuntaopisto

Raija Ojell
asiantuntija, kirkon varhaiskasvatus ja perhetyö
Kirkkohallitus

11.04.16

Kirkko keskustelee seksuaalisuudesta

Olemme kirkossa jännän äärellä. Vuoden kuluttua, maaliskuussa 2017 astuu voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki, jonka myötä samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton. Kirkolle lakimuutos asettaa haasteen.

Vaikenemisen sijaan on päätettävä, kuinka kirkko, ja papit sen edustajina, voi toimia uudessa tilanteessa. Avioliittoon vihkimisen lisäksi papeille tulee vuoden kuluttua myös pyyntöjä samaa sukupuolta olevien parien avioliiton siunaamiseksi. Jollei asiasta keskustella riittävän perusteellisesti, on vaarana, että kirkko vihkiviranomaisena ja sielunhoitotehtävässään tulee asettaneeksi jäsenensä eriarvoiseen asemaan ilman riittävää perustetta.

Kirkolliskokous tien näyttäjänä

Marraskuun 2015 kirkolliskokouksessa käsiteltiin avioliittolakiin liittyvää edustaja-aloitetta ja samalla otettiin varovainen askel tosiasioiden tunnistamisen suuntaan. Aloite sisälsi neljä erillistä ehdotusta, jotka koskivat oikeudellisten seikkojen selvittämistä, avioliittokäsitykseen, kaikkien ihmisten luovuttamattomaan ihmisarvoon ja papin velvollisuuksiin liittyvien aikaisempien lausuntojen selvitystä sekä tutkimusta avioliitto- ja perhekäsitysten yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja kirkollisista muutoksista. Lisäksi aloitteessa toivottiin keskustelua eri tavalla ajattelevien välille.

Kirkolliskokous kannusti kirkon jäseniä keskusteluun antamalla kirkkohallitukselle tehtävän valmistella keskustelumallia ja aineistoa, jotka auttaisivat eri tavalla ajattelevia kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiaan. Kirkolliskokouksen ratkaisussa tunnistetaan se, että kirkossa on erilaisia ja jopa vastakkaisia näkemyksiä samansukupuolisten parien suhteista.

Avioliitosta ja parisuhteesta keskustelemisen tekee haasteelliseksi se, että samalla väistämättä keskustellaan myös seksuaalisuudesta. Avioliiton merkityshän vesittyisi pelkäksi sopimukseksi yhteiselämästä, jollei samalla mietittäisi seksuaalisuutta kahden ihmisen yhteen liittäjänä ja perheen koossa pitäjänä.

Seksuaalisuus ihmisyyden ytimessä

Ja tässä juuri alkaa keskustelun vaikeus. Seksuaalisuus vie meidät niin syvälle oman ihmisyytemme ytimeen, että siihen liittyviä kokemuksia on vaikeaa sanoittaa. Seksuaalisuuden sekä hengellisyyden alueella mitataan kelpaamistamme toiselle ihmiselle ja kelpaamistamme Jumalalle. Yleisvaliokunnan mietinnössäkin kiinnitetään huomiota arvostuksen osoittamisen merkitykseen.

On tärkeää, että jokainen saa tuntea olevansa Jumalan luomana arvokas. Tasa-arvoiseen avioliittoon liittyvä keskustelu ei ole vain yhden pienen ryhmän etujen ajamista vaan siinä punnitaan kirkon kyky toimia niin, että kaikki sen jäsenet voisivat tuntea olevansa yhtä arvokkaita Jumalan kuvia ja Kristuksen ruumiin jäseniä.

”Cascade conversations” mallina

Keskustelumallilla kirkolliskokous viittasi Skotlannin episkopaalisessa kirkossa käytettyyn ”cascade conversations” -keskustelumalliin, jossa eri tavalla ajattelevat vetäytyvät muutamaksi päiväksi keskustelemaan ja hiljentymään. Skotlannin episkopaalinen kirkko on osa Porvoon kirkkoyhteisöä.

Keskusteluissa ei väitellä logiikkaan perustuvin argumentein vaan pysähdytään kuuntelemaan omia ja toisen kokemuksia tämän asian äärellä: mitä minulle henkilökohtaisesti merkitsee, että samaa sukupuolta olevien avioliitto saa kirkollisen vihkimisen tai ei sitä saa.

Tunnetason kohtaamisia

Skotlannin malli vie keskustelijansa siis tunteiden tasolle. Kysymys ei ole englannin kielen sentiment-tunteesta eikä edes feeling’stä vaan emotion’ista. Emootio viittaa mielen niihin kerroksiin, missä kokemukset muotoutuvat ja josta ajatukset kumpuavat. Emootion tasolla tapahtuu kaikki todellinen inhimillinen kohtaaminen.

Skotlannin kokemus oli, että kohtaamisen ja kuuntelemisen jälkeen oli helpompaa käydä teologis-hallinnollista keskustelua aidolla asiatasolla. Keskinäinen arvostus ja ymmärtämisen kautta saavutettu luottamus luovat edellytykset yhteydelle silloinkin kun mielipiteet eroavat toisistaan.

Kun kaksi oppinutta ja Jumalan sanaan sitoutunutta kirkon jäsentä päätyy teologiassaan vastakkaisiin johtopäätöksiin, on selvää, että kysymys ei ole pelkästä oikeasta opista. Samoihin lähteisiin nojaten toisen omalletunnolle Jumala puhuu rakkauden ehdottomuudesta ja toinen tuntee aitoa huolta siitä, mitä tapahtuu Jumalan totuuden muuttumattomuudelle kirkon muuttuessa.

Rakkauden ja totuuden vuorovaikutus

Olemme siis rakkauden ja totuuden välisen jännitteen äärellä. Täytyisikö totuuden alistua rakkaudelle vai rakkauden totuudelle? Vai voisivatko ne mielissämme peräti liittyä yhteen tavalla, joka rikastuttaisi molempia. Niin kuin parisuhteessa ja seksuaalisessa yhteydessä parhaimmillaan tapahtuu.

Tämä keskustelu on alkanut kirkossa jo kaksituhatta vuotta sitten. Totuuden ja rakkauden välinen jännite säilyy elävänä, koska se ei ole vain yksilöiden välillä vaan jokaisen meidän sisällämme. Ratkaisevaa keskustelun etenemiselle onkin, pystymmekö kuuntelemaan monenlaisia ääniä itsessämme. Saavatko erilaiset ajatukset hedelmöittää toisiaan ja synnyttää uutta, ennalta arvaamatonta?

Loppujen lopuksi samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta keskustellessamme joudumme tunnistamaan oman keskeneräisyytemme niin rakkauden kuin totuudenkin suhteen. Aidon kuuntelemisen ja keskustelun edellytys on suostua siihen, että emme vielä tiedä, mutta etsimme yhdessä.

Anne Anttonen
Asiantuntija, perheasiat ja perheneuvonnan koulutus
Kirkkohallitus

6.04.16

Levottomat jalat

”Rauha, rauha, rauha, rauha
ranta rauhan
näin huutaa pääni hädissään
mutta jalat vie ja taas mennään
kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?
Mulla on levottomat jalat,
levottomat jalat…”

Hassisen koneen Levottomat jalat vie ajatukseni nuoruuteen ja 80-luvun Itä-Suomeen. Nuoruuteen liitetään levottomuus, rajojen ja tien etsiminen. Onko ihmisen sielu aina nuori ja levoton tässä tien etsimisen mielessä? Onko väsyminen merkki sielun tukkeutumisesta? Onko sielun olemus vapaa ja liikkeessä oleva?

Jossain elämä läikkyy yli ja toisaalta kuivuu kokoon

Tämän päivän ihmisen elämä läikkyy yli. On niin paljon osallistuttavaa, koettavaa, kulutettavaa ja ehdittävää. Ei ehdi pysähtyä omia ajatuksiaan kuuntelemaan, saati kyselemään sielunsa tilaa. On annettava näyttöjä, oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja päästävä eteenpäin. Kilpailua ajasta, rahasta ja paikasta käydään paitsi kabineteissa myös työpaikoilla ja kodeissa.

Toisaalla toinen on jonkun maailmansa vanki. Ulospääsyä estävinä arjen vartijoina voivat olla sairaus, vieraus, köyhyys tai osattomuus. Onko liian moni nuori aikuinen on vieläkin löytämättä sängyn ja tietokoneen välistä? Entä kuka kaipaa nelikymppistä eronnutta, työtöntä ja oluenhuuruista arkeaan viettävää veljeämme? Kuka kysyy sänkyyn sairauksilla ja lääkkeillä sidotulta ikääntyneeltä sisareltamme, mitä odotat vielä elämältä?

Olla joku, olla jotakin varten

Vimma elää virtaa meissä kaikissa. Kun vimma vähenee tai sammuu kokonaan, alkaa elämänvoima hiipua. Kuolema voidaan näin nähdä luonnollisena päätöksenä loppuneille voimille. Vimma voi alkaa huveta monista muistakin syistä kuin vain vuosien kertymisestä. Ihminen tarvitsee merkityksiä elämälleen. Jokainen meistä haluaa olla joku jollekin, joku jotakin varten.

Milloin koit viimeksi, että joku antoi Sinulle merkityksen? Milloin koit viimeksi, että joku oli Sinusta ja ajattelustasi aidosta kiinnostunut? Milloin viimeksi jollakin ihmisellä oli Sinulle aikaa? Ja milloin sinä viimeksi annoit tämän kokemuksen jollekin toiselle Ihmiselle?

Ollaanko suhteessa?

Ihminen syntyy suhteessa. Ihminen kasvaa, muuttuu ja toipuu myös kivuistaan ja haavoistaan vain suhteessa. Se mikä menee rikki suhteessa, paranee suhteessa. Levottomat jalat ja elämän vimma ovat kuljettamassa meitä toistemme luo erilaisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen, onneksi.

Suhteessa oleminen on asettumista riittävän lähelle, kosketusetäisyydelle. On oltava niin lähellä, että sielut voivat hipaista toisiaan. Siellä missä ihmisen pyhyyttä kunnioittavalla arkuudella ollaan läsnä toiselle, siellä on tilaa myös Jumalalle. Levottomat sielut kaipaavat Luojaansa ja löytävät leponsa Luojansa lähellä.

Kannatellaan toisiamme. Annetaan suhteiden siltojen rakentua välillemme. Ihmisten ja Jumalan.

Airi Raitaranta
asiantuntija, ohjaus- ja kehittämistyö
Tampereen hiippakunta

1.04.16

”Lähdetään rakentamaan kirkkoja”

Andrei Tarkovski: Andrei Rublev (Neuvostoliitto 1966/1969)

Luulen, että pääsiäinen aiheuttaa aina jonkin verran päänvaivaa radio- ja televisio-ohjelmiston suunnittelijoille. Löytyisikö kanaville uskontoon viittaavaa ohjelmistoa, sopivia dokumentteja tai elokuvia? Vai pitäisikö niitä ylipäätään lähettää?

Joskus pääsiäinen yllättää. Niin tekivät tänä vuonna Brysselin pommi-iskut ja Ylivieskan kirkkopalo. Tarvitsee jykeviä eväitä, kun sellaisten keskellä pohtii ihmisen osaa maapallon kiikkerällä pinnalla.

—

Kun viettää juhlapyhiä Tornionjokivarressa, on tilaisuus vertailla Suomen ja Ruotsin yleisradioyhtiöiden ohjelmistoa. Tänä vuonna ruotsalaiset lähettivät pääsiäispyhinä amerikkalaista sarjaa varhaisesta kristinuskosta (Martyrs, 2013) ja BBC:n laatudokumentin (The Mystery of Mary Magdalene, 2013). Elokuvatarjonta SVT:n kanavilla oli kevyempää, pitkäperjantaina näytettiin sentään Andrew Lloyd Webberin hippimusikaali Jesus Christ Superstar (1973).

Entä meillä? Jumalanpalvelusten ja hartausohjelmien lisäksi, joita on toki molempien maiden pääsiäisohjelmistossa, YLE tarjosi vain lankalauantain perhe-elokuvan E.T. (1982). No joo, pisteet ruotsalaisille, erityisesti dokumenteista. Niin on käynyt monta kertaa ennenkin.

Parhaiten tapahtumien tasalla oli Orion, Helsingin vanhin yhä toimiva ja laatuun keskittyvä elokuvateatteri. Siellä ei ohjelmistoa suunniteltaessa ole tapana ohittaa pääsiäistä. Ajankohtaa ovat usein markkeeranneet uskonnollisten elokuvien valiot, sellaiset kuin Carl Theodor Dreyerin Sana (1955) tai Pier Paulo Pasolinin Matteuksen evankeliumi (1964). Tänä vuonna nähtiin alkupaloina Cecil B. DeMillen raamattuelokuva Simson ja Delila (1949), mutta pääsiäissunnuntaina oli kunnon kattaus, Andrei Tarkovskin mestarillinen Andrei Rublev. Sen kanssa on terveellistä kenen tahansa sulatella kuluneen viikon ja aamuyön uutiskuvia.

—

Tarkovski sepitti ikonimaalari Andrei Rubljovin elämän kymmeneen episodiin. Taiteilijamunkin elämästä 1300–1400-lukujen vaihteessa tiedetään hyvin vähän, mutta hänen työnsä tunnetaan sitäkin paremmin: kutsuva Pyhän kolminaisuus, rakkautta huokuva Vladimirin Jumalanäiti tai Kristus Kaikkivaltias. Hyvin tunnetaan myös aika, jolloin Rubljov mestariteoksensa loi. Yli kolmetuntinen eepos pohtii ikonimaalarin kutsumusta keskellä kansanuskon vetoa, koulukuntien kamppailua ja sotajoukkojen silmitöntä terroria. Kokonaisia kaupunkeja hävitettiin, ihmisiä tapettiin ja kidutettiin, kirkkoja poltettiin ja häväistiin. Kokemukset veivät mestarilta kaikki ilmaisun edellytykset puhekykyä myöten. Elokuvan alkuperäinen nimi onkin Strasti po Andreju (Andrein kärsimys).

Rubljov saa luomisvoimansa takaisin todistaessaan orvoksi jääneen nuorukaisen huimapäistä hanketta. Poika ryhtyy johtamaan uusien kirkonkellojen valamista, uskotellen kuolleen kellonvalajaisänsä siirtäneen taidon hänelle. Uhkayritys onnistuu ja kellot kumajavat hävityksen jäljiltä uudelleen rakennetussa kirkossa. Rubljoviin tekee syvän vaikutuksen pojan perusteellinen sitoutuminen tehtävään ja täydellinen välinpitämättömyys ihmisten mielipiteille tai vallanpitäjien uhkailuille. Työ on kuitenkin uuvuttanut pojan, joka jää kellojen soidessa itkemään tyhjää oloaan.

Puhekykynsä saanut Rubljov tulee lohduttamaan: ”Lähdetään rakentamaan kirkkoja, sinä teet kelloja, minä ikoneita…” Mustavalkoinen kuva siirtyy savuavista hiilistä värillisiin, Rubljovin kuolemattomiin luomuksiin. Epilogi on hidas kuvaessee Pyhän kolminaisuuden ja Kristus Kaikkivaltiaan ikoneista.

—

Kuvitellaan, että YLE olisi jonkin onnellisen sattuman johdosta valinnut Andrei Rublevin pääsiäisajan ohjelmistoon. Ylivieskan kirkkopalo ja Brysselin pommi-isku olisivat etsimättä vertautuneet myöhäiskeskiajan rauhattomuuksiin. Uutiskuvien turruttama olisi ainakin hetkeksi saanut perspektiiviä ihmisen jaloon osaan ristiriitojen repimässä maailmassa.

Kellonvalajan rohkeutta ja ikonimaalarin syvyyttä Ylivieskan seurakunnalle ja kaikille kirkonrakentajille!

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

29.03.16

”Kirkon yhteiskunnallinen työ kutsuu sosiaaliseen mediaan”

Kari Latvus on Kirkkohallituksen yhteiskunnallisen työn asiantuntija.

Helmikuun alussa Kirkkohallituksen yhteiskunnallisen työn asiantuntijana aloittanut Kari Latvus on tehtävässään suurten yhteiskunnallisten haasteiden äärellä:

”Perinteiset työn ja yhteiskunnan rattaat natisevat muutoksessa. Kriittisen pitkään työttöminä olleiden määrä on yli 120 000, ja Eurooppaan tulee jatkuva virta hädän keskeltä paenneita. Nyt kysytään joka päivä, mikä on ihmisen arvo”, Latvus listaa ja jatkaa:

”Tässä murroskohdassa täytyy uudelleen kysyä, mikä on kirkon paikka arjessa. Kirkon äänelle on myös aivan uudenlainen odotus.”

Pienimmän ihmisen asialla

Latvuksen mielestä kirkon sanomalle on tilausta sekä paikallisissa että laajemmissakin julkisissa keskusteluissa.

”Kirkko voi olla aloitteellinen yhteiskunnallisten tai ihmisten hyvinvointiin liittyvien keskustelujen käynnistämisessä. Alueellisesti voi järjestää esimerkiksi pienimuotoisia, ajatushautomon kaltaisia foorumeita”, hän visioi.

Niin lähetyksen, diakonian kuin Raamatun köyhyystekstienkin parissa viihtyvä Latvus näkee tärkeänä sen, että kirkko pitää heikomman puolta. Hän toivoo kirkon työntekijöiden ja aktiivisten seurakuntalaisten nostavan julkisessa keskustelussa esiin sen, miten yhteiskunnan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat pärjäävät.

”Poliittisia liikkeitä tulee ja menee, mutta kirkon tehtävä on katsoa ihmisiä kasvoihin ja puolustaa pienimmän ihmisen lupaa olla olemassa”, toteaa Latvus.

Kirkon on tärkeää näkyä myös konkreettisesti seurakuntalaisten arjessa. Esimerkkinä tällaisesta osallistumisesta Latvus mainitsee seurakunnan yhteydenpidon työpaikoille ja muihin ihmisten arkielämän ympäristöihin.

Keskeistä on toki sekin, että kirkon ovet ovat avoinna. Latvus mainitsee esimerkin edellisestä työstään Alppilan kirkon toiminnanjohtajana. Kallion seurakuntaan kuuluva Alppilan kirkko Helsingissä on tullut tunnetuksi muun muassa aktiivisesta kahvilatoiminnastaan, jonka ovat löytäneet myös tavallisesti vain harvoin seurakunnan toimintaan osallistuvat. Aiemmat työtehtävät ovat vahvistaneet Latvuksen käsitystä yhteisöllisyyden merkityksestä seurakunnassa:

”Merimieskirkko ja Alppilan kuivan maan merimieskirkko pistivät potkua ajatukseen seurakunnasta yhteisönä, joka on inhimillinen, armahtava ja jakaa kertomusta pyhästä.”

Yhteiskunnallinen työ näkyväksi myös verkossa

Verkkojulkaisu Kirkonkellarin päätoimittajanakin toimiva Latvus haluaa kehittää uuden vastuualansa näkyvyyttä myös verkossa: ”Kirkon yhteiskunnallinen työ suorastaan kutsuu mukaan sosiaaliseen mediaan ja sen keskusteluihin. Tarkoitus on kehittää viestintää vuorovaikutteiseksi ja kiinnostavaksi.”

Lähitulevaisuuden uusia avauksia ovat muun muassa Facebookiin perustettavat keskusteluryhmät. Yhteiskunnallisen työn ammattilaisille tarjotaan mahdollisuutta ajatustenvaihtoon suljetussa ryhmässä. Kaikki kirkon ja yhteiskunnan rajapinnasta kiinnostuneet voivat osallistua keskusteluun Kirkko ja yhteiskunta -nimisessä avoimessa ryhmässä.

Lisäksi kirkon yhteiskunnallisen työn äänitorvi, aiemmin paperiversiona julkaistu Kytkin-lehti, siirtyy digiaikaan. Lehden lukijakunnalle toteutetussa kyselyssä tuli selkeästi ilmi, että lukijat kaipasivat mahdollisuutta löytää jutut helposti, jakaa niitä ja käydä asiallista keskustelua.

”Kun lisäksi digitalous on ekologista ja taloudellista, niin lukijatutkimuksen antamia suuntaviittoja oli helppo lähteä toteuttamaan. Ensimmäinen numero ilmestyy toukokuun alkupuoliskolla. Jatkossa Kytkin löytyy myös Twitteristä”, Latvus vinkkaa.

Uudessa toimessaan erinomaisesti viihtyvä Latvus kokee omaksi tehtäväkseen seurakuntien työn tukemisen.

”Toivon, että voisin muistaa olevani yksi seurakunnan työntekijä, jonka toimipaikka vain on Kirkkohallituksessa. Tässä työssä voi edistää hyvien ideoiden liikkumista, innostaa etsimään ja kokeilemaan uutta. Uuteen vakituiseen työhön tarttuminen on ollut upea juttu. Olen nauttinut siitä kovasti”, hän iloitsee.

Kirkon yhteiskunnallinen työ verkossa:

Kaikille kirkon ja yhteiskunnan rajapinnoista kiinnostuneille on avattu Facebookiin avoin Kirkko ja yhteiskunta -niminen ryhmä, joka löytyy täältä.
Lisäksi kirkon yhteiskuntatyötä tekeville ammattilaisille on perustettu suljettu Facebook-ryhmä, johon kiinnostuneet voivat ilmoittautua mukaan Kari Latvuksen kautta.
Toukokuussa julkaistaan ensimmäinen Kytkin-lehden verkkonumero.