Valkokangas veisaa

Matti Kassilan elokuvassa Pastori Jussilainen virsi saa humoristisen soinnin. (Kuva: Matti Kassila: Pastori Jussilainen 1955 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy)

Matti Kassilan elokuvassa virsi saa humoristisen soinnin. (Matti Kassila: Pastori Jussilainen 1955 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy)

Matti Kassila: Pastori Jussilainen (Suomi 1955)
Mikko Niskanen: Mona ja palavan rakkauden aika (1983)
Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä (2002)

Vähintäänkin puolet elokuvan lumovoimasta juontuu äänimaailmasta, erityisesti musiikista. Lumièren veljekset aloittivat 120 vuotta sitten kaupallisen elokuvatoimintansa, ja alusta alkaen elävät kuvat säestettiin elävällä musiikilla. Mykkäelokuvia ei tarkasti ottaen ole koskaan ollut olemassa.

Elokuvanäytösten varustuksiin kuului piano tai jonkinlainen soittokone, mutta monissa varhaisissa teattereissa meilläkin oli orkesterisyvennys, jonne mahtui parhaimmillaan pieni soitinyhtye. Suuressa maailmassa käytettiin teatteriurkuja, ja hienoimmissa paikoissa käytössä oli 50–60 -hengen orkesteri. Musiikki pauhasi, myötäili tapahtumia ja tunnetiloja, varoitti ja ennakoi. Äänielokuvan myötä elokuvamusiikki tuli yhä tärkeämmäksi.

—

On vaikea kuvitella elokuvaa ilman musiikkia. Runsaan musiikkitarjonnan rinnalla hengellisen musiikin käyttö elokuvakerronnassa on harvinaista, mutta ei aivan tavatonta, eikä varsinkaan silloin, kun musiikki nousee suoraan valkokankaan tapahtumista.

Virsi soi luontevasti kirkkoon tai hengellisiin kokouksiin sijoitetuissa kohtauksissa, onpa yksi virren säe päätynyt vanhan suomifilmin nimeenkin (Kuin uni ja varjo, 1937). Varsin tavallista on, että tämän virren (“Minä vaivainen oon, mato matkamies maan…”, VK 622) laahaava veisuu tuottaa koomisen vaikutelman, kuten Matti Kassilan elokuvassa Pastori Jussilainen. Kassila käyttää muutenkin virttä lempeän humoristisesti. Elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) herätyskello soittaa “Nyt ylös sieluni” (VK 632).

—

Uskonnollisia kysymyksiä lähestytään elokuvissa valitettavan harvoin, eikä useinkaan yhtä hyväntahtoisesti kuin mainituissa Kassilan töissä. Sen vuoksi on piristävää, jos hengellisen musiikin valinta ilmentää kunnioittavaa, kohteen omista lähtökohdista nousevaa vuoropuhelua.

Mikko Niskanen sijoitti vapaiden suuntien hengellisiä lauluja telttakokouksiin elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Musiikki tuki ohjaajan ymmärtävää asennetta nuorten ehdottomuutta ja uskonnollista etsintää kohtaan. “Siunattu varmuus” sopi tähän kokonaisuuteen mainiosti.

—

Myös Aki Kaurismäki on Suomi-trilogiassaan (Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä, Laitakaupungin valot) lähestynyt uskonnollisia teemoja luontevasti. Koska hänen musiikkivalintojensa kirjo on häkellyttävän laaja (oopperaa, sinfonia, kansansävelmiä, jazzia, bluesia, rockia, rautalankaa, tangoja ja iskelmiä), mukaan mahtuu myös hengellistä musiikkia.

Keskimmäisessä osassa Mies vailla menneisyyttä (2002) sitä lajia on runsaasti. Elokuvassa kaltoin kohdeltu, muistinsa menettänyt mies saa Pelastusarmeijan kirpputorin ja konttikylän kodittomien tuella elämän syrjästä uudelleen kiinni.

Kaurismäelle tyypillisesti elokuvan musiikki koostuu monenkirjavista mutta tarkoin harkituista aineksista. Virsistä elokuvassa kuullaan ainakin harmonilla soitettu “Soi kunniaksi Luojan” (VK 462). Nuoren seurakunnan veisukirjasta eli Punaisesta laulukirjasta mukana on ikisuosittu “Tuli kirkkoon mies lapsi”. Filmimusiikin pienimuotoisesta kulttuurivaikutuksesta käy esimerkkinä rautalankagospel “Paha vaanii”, joka löysi tiensä mainittuun laulukokoelmaan juuri tämän elokuvan ansiosta.

Kohtauksessa, jossa Pelastusarmeijan soppatykki ruokkii vähäväkisiä, soittokunta laulaa liikkeen vanhaa herätyslaulua ”Mä ystävän löysin” (“A Never-Failing Friend): ”Ei muotoa katso mun ystäväni, ei ihmisten lailla hän nää. Niin köyhää ja halpaa ja rikastakin, hän rakastaa ystävä tää.” Laulun myötä harras ateriointi rinnastuu suorastaan ehtoollisen viettoon.

Musiikki korvaa sanat kokonaan kohtauksessa, jossa Pelastusarmeijan sotilas (Irma) palaa työpäivän päätteeksi ankeaan asuntolaansa. Taustalla soi tuskin kuuluvasti harmonilla tapailtu “Tuli kirkkoon mies ja lapsi”, jossa väsyttää ja kaivataan jonnekin muualle. Irma on pitkään mietteissään, mutta keskeyttää sitten soiton (ja omat ajatuksensa) painamalla kasettinauhuria. Äänimaailman täyttää Renegades-yhtyeen vanha hitti “Do the Shake”: jotain uutta on löytymässä, ja siihen on tartuttava kaksin käsin.

Arvoisensa huipennuksen musiikin luova käyttö saa elokuvan lopussa. On lausuttu viimeiset, lakoniset repliikit: “Lähdetäänkö? – Mihin? – Mihin olit menossa? – Kotiin. – Ruokalassa olisi iltamat.” Siellä kirpputorin johtajatar Annikki Tähti laulaa konttikylän väelle siviilivaatteissa Mon Repos’n puistosta, kadotetusta paratiisista, säestäjänään soittokunta, joka on vaihtanut instrumenttinsa sähköisiin. Päällään heillä on kuitenkin Pelastusarmeijan pikkutakit.

Laulun sanat, Erik Lindströmin hienot sointukulut ja elämää nähneen laulajan hauras tulkinta luovat oivaltavan yhteyden maallisen ja hengellisen välille. Valkokangas veisaa koko leveydeltään, että olemme kaikki asunnottomia, jotain menettäneet, mutta kotiin on ihmisen määrä päästä kerran.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

22.06.16

Hyvä puhe on yhteiskunnallista rauhantyötä

Kuva: iStock

Lähtökohtaisesti kriittinen ja kyyninen asenne on yleinen perusasenne tässä vihapuheen ajassa. Sosiaalisessa mediassa pärjätäkseen kyynisyydestä on voinut tulla jopa pelastusrengas. Ihminen on varautunut ja epäileväinen. Ikään kuin ihminen ajattelisi, että sillä tavalla ei tule ainakaan yllätetyksi. Kyynisyyden taustalla on oletus, että toisiin ihmisiin joutuu kuitenkin pettymään, ja joku todennäköisesti joka tapauksessa satuttaa.

Kyyninen perusasenne on kuin kristillisen ihmiskäsityksen stereotyyppinen kuva ihmisestä, joka on luotu hyväksi, mutta langennut ja menettänyt yhteyden itseen ja toisiin. Hän ei jaksa uskoa toisiin ihmisiin – sillä onko odotettavissa mitään hyvää? Itseensä ihminen jaksaa rahtusen verran uskoa, sillä itseään voi ainakin kehittää! Kyynisyyttä pidetään joskus älykkyytenä, sillä silloin ihminen tietää mitä toisilta odottaa, on kokenut ja osaa varautua.

”Sellaisenaan riittävän hyväksi nähty”

Kun pohditaan sosiaalisen median ja teologian kytköksiä, vastaan tulee kysymys ihmisestä verkossa toimivana subjektina. Mikä on ihminen, ja millainen hän on? Millainen on se konteksti, jossa juuri nyt elämme? Ei oikeastaan yllätä, että se vihapuheen määrä, jota erityisesti verkossa vastaan tulee mitä yllättävämmissä paikoissa, johtaa yleiseen ihmisten kyynistymiseen. Kirkossa ei tarvitse katsoa omaa itseään kauemmas: alkukesästä 2016 Pastorit-facebookryhmän vihapuhetta selviteltiin jopa laajemmin mediassa.

Kyynisen perusasenteen varassa on parempi olla jo valmiiksi varautunut kaikkeen. Kristillinen ihmiskäsitys ei kuitenkaan jää vain tähän. Sen mukaan ihminen on luotu ja langennut, mutta sen jälkeen lunastettu ja pyhitetty. Ihminen on sellaisenaan riittävän hyväksi nähty. Kysyy kuitenkin uskoa nähdä tämän ihmiskäsityksen loppuosa – sellaisenaan riittävän hyväksi nähty. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on luotu hyväksi, ja jokaisessa ihmisessä on tuota hyvää. Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi ihmisen hyväksi.

Vanhat kristilliset käsitteet ovat kärsineet inflaation, vaikka monille käsitteille olisi käyttöä. Esimerkiksi vihapuheen välttämisessä ja hyvän puhumisen lisäämisessä kysytään kilvoitusta. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaisesti kirkko on kilvoittelijoiden yhteisö. Kilvoitus on sitä, että pyrkii mahdotonta kohti. Kilvoitus on myös sitä, että tekee sellaista, joka ei meistä itsestämme niin helposti lähde. Kilvoituksen voima nousee kristillisen käsityksen mukaan uskosta.

Hyvyyteen luottaminen kysyy rohkeutta

Kansainvälisissä sopimuksissa on nähty tärkeänä vihapuheeseen puuttuminen osana kansallisen järjestyksen ja julkisen turvallisuuden ylläpitoa. Vahingoittavan toiminnan estäminen kuuluu virkavallalle ja siitä tulee säätää lailla ja sopimuksilla. Ei kuitenkaan vain vihapuheen ehkäisy ole tärkeää. Se, että estetään vahingoittavia asioita tapahtumasta, ei vielä välttämättä paranna ihmisten hyvinvointia.

Vihapuheen estäminen tuottaa yhteiskunnallista järjestystä, mutta hyvän puhuminen tuottaa rauhaa. Vihapuheeseen puuttuminen on järkevää jokaisen ihmisen mielestä. Hyvän puhuminen on rohkea askel enemmän, sillä kysyy uskallusta luottaa hyvyyteen sellaisenkin ihmisen kohdalla, jolta näkyy vain vihan kasvot. Hyvän näkeminen jokaisessa ihmisessä on uhkarohkeaa.

Kansainvälisessä sosiaalisen median teologisessa tutkimuksessa on alettu puhua kommunikaation teologiasta sosiaalisen median yhteydessä. Tällaisessa teologisessa argumentaatiossa kristillinen teologia liittyy jokaisessa kohdassa kommunikaation realiteetteihin.

Kolmiyhteinen Jumala itsessään on kommunikaation perusta, kommunikatiivisuus on sisään kirjoitettu kristinuskon ytimeen. Siinä ei tehdä eroa sosiaalisen median tai painetun median välillä, sillä erilaiset mediat ovat eri tasoilla kietoutuneet yhteen erottamattomasti ihmiselämän kanssa. Siten teologisesti olennaisempaa on tarkastella kommunikaatiota ja kohtaamista, kuin teknologiaa.

Sosiaalisessa mediassa, vihapuheessakin kyse on kommunikaatiosta ja kohtaamisesta – tai kohtaamattomuudesta. Hyvä puhe tuottaa kohtaamisen kokemusta. Kohtaamisen kokemus riisuu aseista. Siksi hyvän puheen, toisia kunnioittavan puheen ja kohtaavan kanssakäymisen toteuttaminen on teologisesti perusteltua yhteiskunnallista rauhantyötä.

Meri-Anna Hintsala
Teologian maisteri, pastori

Luettavaa
The Word and the World. The Special Issue. International Journal of Public Theology. Vol. 2, No. 2, 2015. Leiden: Brill.

13.06.16

Ilkka Mäkelä on matkalla olevan yhteisön luotsaaja

Ilkka Mäkelä jää heinäkuussa eläkkeelle kirkon ulkosuomalaistyön johtajan virasta. Kuva: Aarne Ormio/KT

Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja Ilkka Mäkelä teki tärkeän havainnon työskennellessään 1990-luvulla New Yorkin suomalaisessa seurakunnassa. Hän oli mukana projektissa, jossa kehitettiin kirkon ulkosuomalaistyölle uusia toimintatapoja. Pilottihankkeessa selvitettiin, miten kirkko voisi palvella yhä vaihtelevammista syistä ulkomaille muuttaneita ja hyödyntää samalla uusia sähköisen viestinnän välineitä.

Mäkelä uskoi kohtaavansa Atlantin toisella puolen sopuisan suomalaisyhteisön. Kolmannen, jopa neljännen sukupolven siirtolaiset ja vastikään Yhdysvaltoihin muuttaneet suomalaiset eläisivät kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Mutta toisin kävi:

”Yhteisestä kielestä huolimatta yhteyttä näiden ihmisten välille ei kuitenkaan syntynyt. Kolme sukupolvea on niin pitkä aika, että siinä kulttuurit ehtivät eriytyä. Sain huomata, että idealistinen mielikuvani yhtenäisestä suomalaisjoukosta ei pitänytkään paikkaansa. Samalla se oli myös hyvä opetus. Jouduin pohtimaan, miten voin palvella seurakuntalaisia molempien kulttuurien näkökulmasta”, Mäkelä muistelee.

Mäkelä näkee muutoksen luonnollisena osana kristillistä kirkkoa.

”Kirkolla ei ole koskaan ollut kotimaata. Se on ollut koko historiansa ajan muuttuva ja matkalla oleva yhteisö. Seurakuntien pitäisi kulkea rinnalla muutosten keskellä. Ja fyysisen asuinpaikan muuttaminenhan on vain eräs muutoksen ulottuvuus”, hän muistuttaa.

Tarpeita muuttuvassa ajassa

Kysymys siitä, kuinka seurakunta voisi palvella ulkomailla eläviä suomalaisia, on Mäkelästä olennainen. Ajan myötä ihmisten tarpeet muuttuvat, ja samalla myös odotukset seurakuntaa kohtaan. 1900-luvulla paremman elämän toivossa ulkomaille asettuneet siirtolaiset tarvitsivat tiivistä suomalaisyhteisöä turvakseen vieraan kulttuurin keskellä.

Tämän päivän maailmankansalaisilla on puolestaan hyvät valmiudet toimia monikulttuurisessa ympäristössä, mutta heilläkin on omat kipukohtansa.

”Kiivas elämänrytmi syö aikaa ja voimia niin, että ihmiset eivät välttämättä jaksa pitää riittävästi huolta perheestään ja parisuhteestaan. Kun sielulla on hätä, ihminen tarvitsee apua. Ihmisten avuntarve onkin muuttunut yksilöllisemmäksi rinnalla kulkemiseksi. Paineet yksilölliselle sielunhoidolle kasvavat”, arvioi Mäkelä.

Sähköisiä kohtaamisia ja nokikkain istumista

Suurin haaste tämän päivän ulkosuomalaistyössä on ihmisten tavoittaminen. Suomalaiset eivät välttämättä muodosta maailmalla tiivistä yhteisöä, eivätkä ihmiset ylipäänsä enää viivy samassa paikassa kovin kauan. Usein yhteys maanmiehiin syntyy luontevimmin verkossa.

Ulkosuomalaistyössäkin verkko on oivallinen apuväline, jonka avulla voidaan sekä tavoittaa että tarjota palveluita seurakuntalaisille. Esimerkkinä verkon hyödyntämisestä Mäkelä mainitsee Lukkari-sivustot, joihin osa ulkosuomalaisseurakunnista on siirtynyt tai siirtymässä.

Olennaista Mäkelän mukaan on se, millaista kirkkoa ulkomailla oleskelevat tarvitsevat. Esimerkiksi opiskelijavaihdossa puoli vuotta tai vuoden ulkomailla viettävälle yhteys kirkkoon voi syntyä sosiaalisen median kautta.

Toisaalta ulkosuomalaistyössä ollaan määrällisesti eniten tekemisissä turistien ja vain osan vuodesta ulkomailla oleskelevien kanssa. Tällöin tarpeetkin ovat toisenlaisia – esimerkiksi ikääntyvien eläkeläisten ja pitkiä aikoja ulkomailla viettävien lomalaisten tukemisessa voidaan tarvita sosiaalityön osaamista.

”Virtuaalinen yhteisö on hyvä asia, mutta se ei voi korvata fyysistä yhdessä olemista. Ihmiset pitäisi saada istumaan nokikkain”, Mäkelä pohtii.

Työ kirkossa on palvelemista

Mäkelä korostaa palvelemisen roolia sekä seurakuntatyössä että kirkon hallinnossa. Papin arjessa palveleminen on ihmisten kohtaamista ja heidän kuuntelemistaan. Hallinnon tehtävä puolestaan on tukea seurakunnissa tehtävää työtä.

Heinäkuussa virastaan eläkkeelle jäävä Mäkelä on todistanut suurta asennemuutosta 1980-luvulta tähän päivään.

”On ollut mukavaa seurata, kuinka hallinnossa on alettu nähdä oma tehtävä vallankäytön sijaan palvelemisena”, hän iloitsee.

Hän on saanut itsekin paljon apua omassa työssään:

”Monestakaan paikasta ei löydy sellaista asiantuntemusta kuin kirkkohallituksesta. Kaikki ovat aina auttaneet ja auliisti jakaneet tietoa sitä etsivälle”, hän kiittää. ”Olisipa ollut yksin aika pähkäilyä.”

Työnsä antoisinta puolta Mäkelän ei tarvitse pohtia hetkeäkään: ”Työtoverit ovat ehdottomasti aivan ykkösjuttu!”

Kollegat ovat ehdottaneet Mäkelälle, että hän lähtisi turistipapiksi, kun eläkepäivät pian alkavat. Siihen Mäkelä ei aio ainakaan heti ryhtyä. Työnteko saattaa kuitenkin kiinnostaa jossain vaiheessa.

”Jos voisin auttaa antamalla esimerkiksi konsultoivaa tukea tai tehdä ihan papin perusduunia, se kyllä sopisi minulle mainiosti!”

8.06.16

Tie kirkon tulevaisuuteen on mutkikas, mutta valoisa

Koskaan ei tiedä, millaista tuleman pitää, kun vastaa kyllä kiinnostavaan kutsuun. Vielä vähemmän tietää, jos kutsutaan komiteaan, joka pohtii kirkon tulevaisuutta.

Nyt tulevaisuuskomiteaa on vuosi takana. Jo nyt voi sanoa, että onpa ollut matka! Mielenkiintoinen, älyllisesti innostava, tietoa ja tuskaa lisäävä. Eikä ainakaan liian helppo. Jos kameli on komiteatyönä suunniteltu hevonen, millainen olisikaan komiteatyönä suunniteltu kirkon organisaatio.

Jos joku ei muista, mistä tulevaisuuskomitea sai alkunsa, tässä faktat:

Kirkolliskokous on päättänyt 5.11.2014 ja 7.5.2015 käsitellessään tulevaisuusvaliokunnan mietintöjä 1/2014 ja 2/2015 edustaja-aloitteesta 5/2014, joka koski kirkon organisaatiojärjestelmän uudistamista ja kirkon keskushallinnon supistamista, perustaa komitean, jonka tehtävä on a. arvioida kirkon organisaatiota kokonaisuutena, b. tehdä tarpeelliset selvitykset sekä c. laatia ehdotus uudesta kirkon organisaatio- ja toimintamallista tai vaihtoehtoisista malleista viimeistään marraskuussa 2016 kokoontuvalle kirkolliskokoukselle.

Työn alkumetreillä katselin kauhuissani kirkon organisaatiokaaviota. Se ei ollut himmeli, sillä himmelihän on geometrinen ja symmetrinen luomus, joka olkiversiona liikahtelee kevyesti ilmavirran mukaan. Ei, kirkon organisaatio vaikuttaa kaaviossa häkkyrältä, jota on rakennettu, lisäilty ja korjailtu vuosien mittaan kulloistenkin tarpeiden, intohimojen ja kirkon varallisuuden mukaan.

Tiedoilla on ikävä taipumus pilata hyvät ennakkoluulot. Näin on käynyt nytkin. Komitea on tavannut kymmeniä ihmisiä seurakunnissa, seurakuntayhtymissä, hiippakunnissa ja Kirkon talossa. Kuva kirkosta on monipuolistunut ja tullut valoisammaksi. Eri puolilla Suomea tehdään työtä suurella sydämellä Sanan pohjalta ihmisten hyväksi.

Kirkon päätöksenteko taas ei ole ilahduttanut. Se on liian monipolvinen ja kankea jotta toimisi nopeasti muuttuvan maailman käytännöllisissä tilanteissa. Opillisissa asioissa hitauden ymmärtää. Evankeliumin ja kahden tuhannen vuoden yli ei voi harpata summamutikassa. Täytyy antaa aikaa viisaudelle. Rajansa silti siinäkin.

En ole ainoa komitean jäsenistä, jolle on valjennut se, että viime kädessä kirkon toiminnan kitkat eivät johdu niinkään organisaatiosta tai rakenteista, vaan toimintakulttuurista. On liian paljon virheiden pelkoa, liian vähän luottamusta ihmisten hoksottimiin, vaikka työntekijät ovat valikoitunutta väkeä.

Toimintakulttuurin muutos on helppo käsite, mutta vaikeampi toteuttaa. Ei kuitenkaan mahdoton. Työelämässä opin, että muutos ei synny johdon ilmestyksenomaisilla visioilla, jotka runnotaan väkisin sisään arkirealismin ahtaasta ovesta. Kestävä muutos syntyy ihmisten kanssa keskustelemalla, pelkoja ja toiveita kuuntelemalla.

Kunnioitan ihmisten fiksuutta ja osaamista sekä taitoa osoittaa se rakentavasti. Kunnioitus on lisääntynyt. Siksi kaikkien pitäisi joskus päästä tulevaisuuskomiteaan. Komitean tapa työskennellä on vankistanut uskoa ihmisten kykyyn työskennellä yhdessä, vaikka oltaisiin eri mieltä asioista. Ehdotuskin tulee aikanaan.

Eikä siinä vielä kaikki, samalla usko kirkkoon on voimistunut.

Kirkon tulevaisuuskomitean työstä lisätietoa Sakastissa

Reetta Meriläinen
toimittaja
kirkon tulevaisuuskomitean jäsen

3.06.16

Pieni helmi

Heikki Kujanpää: Pieni pyhiinvaellus (2000)

Elokuva lukee katsojaansa. On elokuvia, jotka lukevat katsojaa niin tarkkaan ja perusteellisesti, että ne tuntevat vastaanottajansa lopulta paremmin kuin tämä itse. Näin on Peter von Bagh jossain todennut.

Heikki Kujanpään Pieni pyhiinvaellus (2000) on sellainen elokuva, ainakin minulle. Pelkän nimen mainitseminen nostaa tunteet pintaan. Katson sitä aina pala kurkussa. Olen nähnyt Pienen pyhiinvaelluksen monia kertoja TV:stä ja vielä useammin omina taltiointeina. Viime vuonna näin sen ensi kerran aitona filmikopiona. Kokemus oli jo pakahduttava.

Kyse on tietenkin yksittäisen katsojan tuntemuksista, hyvin henkilökohtaisista ja intiimeistä. Uskallan silti ajatella, että moni on kanssani samaa mieltä: se on parhaita kotimaisia elokuvia, lajissaan pieni helmi.

—

Pieni pyhiinvaellus kertoo 62 minuutissa sen tavallisen tarinan. Ollaan 1950-luvun Etelä-Pohjanmaalla, henkisesti kovin ahtaassa yhteisössä. Nuori sairaala-apulainen Ritva synnyttää tallin ylisillä aviottoman lapsen (melkein kuin jouluevankeliumissa). Hän hylkää vastasyntyneen linja-autoon, mutta kun sairaalaan tuodaan löytölapsi, Ritva tunnistaa omansa. Lapsi on jo vakavasti sairas, ja Ritva ryhtyy salaa imettäjäksi.

Sairaalaan on ilmaantunut potilaaksi myös vanha kirkkoherra, joka on selvillä kylän juoruista. Ritva uskoutuu lempeälle, omaan lähtöönsä valmistuvalle papille, joka viimeisinä toiminaan järjestää lapselle kasteen. Vanhus ja vastasyntynyt kuolevat ja heidät lasketaan samaan hautaan. Ritva on kuitenkin kohtaamisesta voimaantunut ja ilmoittautuu lapsen äidiksi.

—

Vuosituhannen vaihteessa suomalainen elokuva oli noussut lamasta, johon se muun yhteiskunnan myötä oli juuttunut. Kaurismäen veljekset olivat jo avanneet kansainvälistä uraa, ja kohta valmistuisi toinen mestariteos, Akin Mies vailla menneisyyttä (2002). Pieni pyhiinvaellus on valmistunut onnellisten tähtien tuikkeessa.Siinä on kaikki kohdallaan. Käsikirjoittaja Veli-Pekka Hänninen tarttui taiten teemaan, mutta hän onkin teologi ja papiksi vihitty. Ohjaaja Heikki Kujanpää kunnioittaa myös körttiläisyyttä, eikä sen harras ahdasmielisyys herätä vastenmielisyyttä.

Esko Nikkari teki suomalaisen elokuvan hienoimman papin roolin, suostui jopa trimmaamaan tavaramerkkinä, paksut mursuviikset, aikaan ja ympäristöön sopiviksi. Pääosassa Saana Hyvärinen tekee kaiken oikein. Kohtaaminen kuolemaan valmistuvan papin kanssa on liikuttava.

Kevättalvi ja kuvaaja Kari Sohlberg lavastavat tarinalle mielenmaiseman. Ihmiset työntävät pyöriään pitkin kelirikkoisia teitä, matkanteko on vaivalloista mutta eteenpäin mennään. Kokonaisuus on silti enemmän kuin osat. Pieni pyhiinvaellus seisoo uljaasti omilla jaloillaan.

Viimeiseen otokseen on säästetty se, mikä tekee elokuvasta niin hienon ja vaikuttavan: armon ja sovinnon välähdys.

—

Pieni pyhiinvaellus on alun teatterilevityksen jälkeen esitetty usein televisiossa. Ensimmäinen kerta joulun jälkeen 2000 keräsi komeat 805 000 katsojaa. Se on myös saanut runsaasti palkintoja, kotimaassa ja ulkomailla. Taltioinnin julkaisu juuttui vuosiksi ties mihin vaikeuksiin, mutta ne lienee nyt voitettu. Pieni pyhiinvaellus ilmestyy vihdoinkin dvd-versiona. Julkaisupäiväksi on luvattu heinäkuun ensimmäinen tänä vuonna.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

1.06.16

Kohtaaminen kotikäynnillä

Kotikäyntityö on olennainen osa seurakunnan diakoniatyötä. Ollessani sielunhoidon koulutuksessa tein lopputyöni liittyen erityisesti vanhusten parissa tehtävään kotikäyntityöhön.

Vanhusten parissa tehtävällä kotikäyntityöllä on pitkät perinteet seurakunnissamme. Muuttuva yhteiskunta antaa jatkuvasti haasteita työllemme. Työn kehittämien nostaa keskusteluun seurakunnan perustehtävän ja mahdollisuudet vanhusten hyvän elämän turvaamisessa.

Olen usein kotikäynneillä pohtinut, että miten voisin tehdä asiakkaan kohtaamisesta laadukkaamman. Erityisesti pidän tärkeänä sielunhoidollista ja hengellistä kohtaamista. Niinpä päädyin suunnittelemaan kotikäyntityöhön tarkoitettujen kotialttarien rakentamista sekä pöytäkuvien rakentamista.

Seurakunnan tehtävänä on huolehtia vanhuksen hengellisen ja henkisen elämän tukemisesta myös siinä vaiheessa, kun vanhus ei enää pääse kodistaan seurakunnan tilaisuuksiin.

Kotikäyntityön tavoitteet

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas. Ihmisen arvo ei perustu ikään eikä sosiaaliseen asemaan, ja siksi häntä on kohdeltava ihmisarvoisesti kaikissa hänen elämänvaiheissaan. Kirkko on osallisuuden yhteisö, jossa vanhuksilla on oikeus seurakuntayhteyteen, hengelliseen hoitoon ja huolenpitoon sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen riippumatta siitä, pääseekö hän liikkeelle kodin ulkopuolisiin tilaisuuksiin (Kirkon vanhustyön strategia 2015.)

Kotikäyntityön yksi tärkeä tavoite on siis seurakuntayhteyden ylläpitäminen. Kirkko viedään vanhuksen luokse. Hengellisyyden vaaliminen, sielunhoito, toivon välittäminen, kiireettömän ajan antaminen ovat seurakunnan perustehtäviä.

Kotikäynneillä voidaan lieventää yksinäisyyttä. Vanhus saattaa kokea tulleeksi hoidetuksi jo pelkän toisen ihmisen rinnalla olon kokemuksesta. Tärkeää kohtaamisessa on kokonaisvaltainen kohtaaminen. Vanhuksen kotona tapahtuvan kotikäynnin tavoitteet määrittyvät vanhuksen tarpeesta käsin. On tärkeää rakentaa luottamuksellinen suhde.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan suunta vuoteen 2020 on Kohtaamisen kirkko. Kirkko on kohtaamisen yhteisö. Yhteydessä kirkkoon ihminen kohtaa Jumalan, lähimmäisensä ja oman elämänsä todellisuuden. Vuorovaikutukselle luodaan tilaa. Kirkon tulee siis toimia siellä missä ihmiset elävät ja liikkuvat. Kuljemme toistemme rinnalla ja jaamme tarinamme.
Näiden suuntaviivojen mukaisesti kirkon on myös mentävä seurakuntalaisen luo silloin kun seurakuntalainen on estynyt itse tulemaan kirkon piirin.

Näen tärkeänä kotikäyntityön merkityksen vanhusten parissa. Vanhuksille tulee mahdollistaa uskon, toivon ja rakkauden kokeminen omassa elämässään. Uskon hoitaminen, yhteys armolliseen Jumalaan on kristityn elämän kestävä perusta. Toivon tuominen, Jeesuksen lupaus tulevaisuudesta tuo toivon. Rakkauden kokeminen, Pyhä Henki rohkaisee meitä rakastamaan toisiamme. Nämä tärkeät asiat usko, toivo ja rakkaus ovat nostettu kohtaamisen kirkon tärkeiksi arvoiksi. Näistä arvoista käsin on hienoa lähteä myös tekemään kotikäyntityötä. Kohdata lähimmäinen hänen omassa kodissaan tai hoitopaikassaan silloin kun ei itse enää pääse osallistumaan. Näin toteutuu lähimmäisen rakkaus.

Työssäni olen kokenut tärkeäksi kehittää sielunhoidollista kohtaamista vanhuksen kotona. Miten luoda kohtaamiselle sellaiset puitteet, että kohtaamisesta tulee mahdollisimman hoitava. Tästä tavoitteesta on noussut ajatukset erilaisten kotialttarin rakentamisesta sekä pöytäkuvien tekemisestä yhdessä vanhuksen kanssa. Kotialttarien avulla havainnollistetaan hartaushetkeä ja pöytäkuvien avulla voidaan tehdä muistelutyötä omasta elämästä.

Kotialttari

Kotikäynneillä pyrin pitämään hartaushetken aina kirkkovuodessa meneillään olevan aiheen mukaan. Erityisesti suurimmat juhlapyhät kuten joulu ja pääsiäinen ovat tärkeitä tuoda esille.
Hartaushetken havainnollistamiseen olen valmistuttanut liinat, joista löytyy kaikki liturgiset värit. Näin voi hyvin tuoda kirkkovuoden kierron näkyviin hartaushetkeen myös liturgisin värein. Olen myös suunnitellut kotialttarit erityisesti joulua ja pääsiäisen aikaa ajatellen. Surukotia varten olen myös valmistellut kotialttarin.

Sukupuu ja elämänkaari

Mistä olen lähtöisin, mitkä ovat juureni, millainen minun perheeni ja sukuni on? Tärkeitä kysymyksiä meille jokaiselle, myös vanhukselle. On tärkeää saada käsitellä muistoja omista läheisistään ja yhdessä eletystä elämästä iloineen ja suruineen. Olen huomannut että vanhukset haluavat puhua läheisistään ja ihmissuhteistaan. Keskusteluista usein nousee hyvin kipeitäkin asioita. Muistelu ja asioiden käsittely saattaa parhaimmillaan tuoda helpotusta ja asioiden hyväksyntää. Näin vanhuksen elämänlaatu ja psyykkinen hyvinvointi paranee.

Sukupuutyöskentely nostaa esiin myös kaikkia niitä rakkaita ja hyviä asioita jotka liittyvät läheisiin.
Tällaista työskentelyä varten olen valmistanut pöytäkuvamateriaalipaketin, jossa liinalle asetetaan puu. Puuhun voi laittaa riippumaan erilaisia esineitä ja koristeita. Näin esineiden avulla voi hahmottaa omaa sukua. Tavarat voi asettaa myös liinalle puun viereen.

Elämänkaarityöskentely on myös hyvin tärkeää vanhusten kanssa. Mitä kaikkea elämän aikana onkaan tapahtunut lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa ja vanhuudessa. Mitkä ovat olleet niitä kohokohtia, mitkä asiat ovat tuoneet surua, missä olen asunut ja työskennellyt jne. Tällaista työskentelyä varten olen valmistanut pöytäkuvamateriaalipaketin, josta voi rakentaa esineiden avulla oman elämänkaaren.

Tällainen työskentely on mielestäni sitä henkistä hyvinvointia parantavaa. Vanhus tulee kuulluksi oman elämän tärkeimmissä asioissa. Hän voi halutessaan käsitellä itselleen vaikeita asioita ja myös iloita elämän tuomista hyvistä hetkistä. Kiitollisuus elämää kohtaan, anteeksiantaminen, siunauksen ja Jumala johdatuksen esille tuominen ovat myös tärkeitä aiheita työskentelyn ohessa.

Hoitavaa kohtaamista

Sielunhoidon koulutuksen lopputyön tekeminen oli hyvin antoisaa, ja sain itse myös ammatillisesti kasvaa työntekijänä, sielunhoitajana. Toivon työni olevan sielunhoidollisesti, henkisesti ja hengellisesti hoitavaa seurakuntalaisille.

Päivi Moilanen
diakoni Tuiran seurakunta

26.05.16

Uskonnollinen viestintä – saarnasta someen

Eeva-Kaisa Heikura on aloittanut Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotuspäällikkönä huhtikuussa 2016.

Saarnasta someen oli Helsingin yliopiston Teologisessa tiedekunnassa pari vuotta sitten pidetyn dosenttiluentosarjan ytimekäs nimi. Lainaan sitä otsikokseni, kun tarkastelen seuraavassa muutamia uskonnollisen viestinnän näkökulmia uuden ”kirkonviestijän” silmin.

Otsikon voi ensinnäkin nähdä kuvaavan uskonnollisen viestinnän kaksituhatvuotista historiaa. Sanoman julistaminen on kehittynyt suullisesta kasvokkaisviestinnästä digitaaliseksi julistukseksi sosiaalisen median sovelluksissa. Vuorilta ja Areiopagilta on kuljettu pitkä matka biteiksi nykyihmisen takataskuun.

Toisaalta otsikon voi nähdä nykypäivän kristillisen viestinnän poikkileikkauksenakin. Saarna on edelleen olennainen osa kristillistä viestintää. Nyt sille ja muulle uskonnolliselle viestinnälle vain on lukuisia muitakin jakelukanavia kuin jumalanpalvelus ja saarnatuoli.

Kirkon neljät miljoonat kasvot

Kevään kirkolliskokouksessa käytiin varapuheenjohtajan vaaliin liittyen lyhyt dialogi siitä, voiko kirkolliskokouksen varapuheenjohtajaa tituleerata kirkon kasvoksi. Viestijän näkökulmasta kysymys kirkon kasvoista – tai äänestä – onkin alati mielenkiintoinen. Kuka tai ketkä käyttävät eri viestintäareenoilla kirkon ääntä? Onko joku niistä äänistä virallisempi kuin toinen?

Luterilaisella kirkolla ei ole katolisen kirkon paavin kaltaista ylintä auktoriteettia, jonka ääni kuuluisi ylimpänä ja hallitsevana. Kirkolliskokouksen päätösten ja toisaalta myös piispainkokouksen kannanottojen voi toki nähdä edustavan auktorisoitua kirkon ääntä. Kirkollis- ja piispainkokous eivät kuitenkaan jo harvan kokoustahtinsa vuoksi kykene toimimaan ketterinä keskustelijoina nykypäivän median yhä kiihtyvässä vauhdissa.

Tuoreen kirkonviestijän näkökulmasta onkin ilahduttavaa, että niin monet kirkon toimijat arkkipiispasta alkaen ovat rohkeita julkisia keskustelijoita. Niissäkin asioissa, joissa kirkon yhtenäistä näkemystä ei ole muodostettu, media saa kysyessään vastauksia ja punnittuja näkemyksiä. Myös sosiaalisessa mediassa kirkkoa edustavat eri tahot vaikuttavat aktiivisesti.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintää ei voi tarkastella pohtimatta luterilaiseen itseymmärrykseen kuuluvaa moniäänisyyttä. Kun virka tai uskon tapa ei nosta ketään toisen yläpuolelle, kirkkoon mahtuu erilaisia tulkintoja, joiden on lupa kuulua ja näkyä.

Nykyisessä mediamaailmassa nämä erilaiset tulkinnat ja niistä käytävä keskustelu saavat tilaa ja näkyvyyttä entistä helpommin. Jokainen voi luoda oman viestintämaisemansa ja kuulua niihin fyysisiin tai virtuaalisiin viestintäyhteisöihin, joihin itse haluaa kuulua ja joissa haluaa tulla kuulluksi. Kaikki voivat sanoa mielipiteensä eikä toisen ääni ole välttämättä vahvempi toista. Sosiaalinen media onkin madaltanut suomalaisten kynnystä keskustella uskonnosta ja hengellisistä asioista.

Selkeistä linjoista erimielisyyden etiikkaan

Moniäänisyydessä on toki haasteensa. On tilanteita ja on asioita, joissa muu yhteiskunta odottaa kirkolta selkeitä linjanvetoja, yhteisiä pääviestejä. Kun tätä ei kyetä tekemään, kirkko näyttää ulospäin päättämättömältä ja riitaisaltakin.

Kirkon tutkimuskeskuksen Kimmo Ketola on tähän liittyen osuvasti muistuttanut verkkoviestinnän kahdesta puolesta. Mielipide-erot tulevat netin myötä julkisiksi, mikä pahimmillaan luo ja vahvistaa mielikuvaa riitelevästä kirkosta. Erilaisten näkemysten julkitulo mahdollistaa Ketolan mukaan kuitenkin myös lähentymisen. Näkyviin tulevia asioita on pakko ruveta käsittelemään, ja kantaaottajien on opeteltava käytännössä erimielisyyden etiikkaa.

Olennaista onkin sävy, jolla erilaisista näkemyksistä keskustellaan. Jos löydetään rauhaisa ja rakentava keskustelutyyli, moniäänisyys voi näyttäytyä suvaitsevaisuutena ja toisen ihmisen arvostamisena.

Toisistaan eroavien tulkintojen lisäksi evankelis-luterilainen kirkko sisältää vahvan yhteisen ytimen, ilosanoman. Tähän ytimeen, viestinnän kielellä kirkon ydin- tai perusviesteihin, nojaa kirkon identiteetti ja toiminnan legitimiteetti. Kun perusviestit ovat kunnossa ja yhtenäisiä, kirkkoa jakavat keskustelunaiheet eivät peitä niitä alleen.

Verkkokirkko vai virtuaaliseurakunta

Uusien medioiden ja uskontojen suhdetta tutkivan Heidi Campbellin mukaan kirkot eivät useinkaan ole olleet ensimmäisenä käyttämässä uusia viestintäkanavia. Kirkkojen johto kuuluu hänen mukaansa yleensä ”odotetaan ja katsotaan” -joukkoon.

Uusia viestintäkanavia koskeva arviointi ei ole kirkkokunnille Campbellin mukaan helppoa. Kirkon tulee suhteuttaa käyttämänsä mediat uskonyhteisön traditioon ja historiaan, mutta myös ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja vallitseviin arvoihin.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyinen viestintäkartta ei mielestäni täysin vahvista Campbellin väitettä kirkkojen varovaisuudesta. Verkkokirkko vie jo messun palvelutaloon, ja samaisen palvelun avulla morsiusparit voivat tilata häistään suoran verkkolähetyksen. Kirkon työntekijät keskustelevat nuorten kanssa Demi-lehden keskusteluissa. Sunnuntaisin twaarnataan ja vlaarnataan. Piispan ajatuksia ja näkemyksiä voi kysellä suorassa Periscope-lähetyksessä.

Myös historia todistaa toisin kuin Campbellin väite. Jumalanpalvelukset olivat ensimmäisiä välitettyjä radio-ohjelmia yleisradiotoiminnan käynnistyttyä Suomessa vuonna 1926.

Kansainvälisesti verrattuna meillä toki saattaa olla vielä matkaa hengellisen elämän, uskonnollisten rituaalien voimakkaampaan toteuttamiseen sähköisten medioiden kautta. Meillä Suomessa varsinainen sähköinen uskonnon harjoittaminen on – pitäisikö sanoa luterilaisen rauhalliseen tapaan – huomattavasti henkilökohtaisempaa ja pienieleisempää kuin toisentyyppisissä kulttuureissa: hartaushetki radiosta, peukun klikkaaminen kirkon facebookin rukoukseen, nojatuolikirkon lauluun yhtyminen.

Joitain viitteitä virtuaalisten rituaalien kasvusta jo kuitenkin on. Tällainen oli esimerkiksi viime syksynä lanseerattu pyhäinpäivän virtuaalikynttilä. Itsekin kävin tuon kynttilän isovanhempiani muistaen twitterissä ”sytyttämässä”.

Kohtaamisia silmästä silmään

On elintärkeää, että kirkko viestii laajasti, saarnasta someen. Kirkon vahvaa viestintää ovat myös arjen kohtaamiset. Siis ne kohtaamiset, joissa ihmiset katsovat toisiaan silmästä silmään. Niissä ei aina välttämättä pintatasolla tapahdu paljoa. Mutta silmiin katsomisen merkitys ja vaikutus on parhaimmillaan elämänsuuntaa muuttava.

Seuraavan kirkon viestintää luotaavan luentosarjan nimeen ehdotankin lisättäväksi yhden sanan. Kurssin nimi voisi olla Saarna, some ja silmiin katsominen.

Eeva-Kaisa Heikura
tiedotuspäällikkö
Kirkon tiedotuskeskus

18.05.16

Erilaisista yhteisöistä elävä kirkko

Kirkko on aina elänyt pienyhteisöistään. Seurakunnat, herätysliikkeet ja näitä pienemmät paikallisyhteisöt ovat profiloituneet enemmän tai vähemmän persoonallisilla piirteillään, vaikka rakenteet ja opillinen perusta ovatkin samat.

Pienyhteisöt ovat kuitenkin muuttuneet aiempaa homogeenisemmiksi. Niin aistinvaraisten havaintojen kuin tutkimustenkin mukaan ihminen haluaa olla yhteydessä pääasiassa kaltaistensa kanssa. Vaikka elämänpiiri on globalisaation ja median jatkuvan uutisvirran myötä laajentunut, läheisten piiri on pikemminkin supistunut. Tykkäämisiä saattaa sinänsä olla lukumääräisesti paljonkin, mutta verkostot syntyvät vaivattomimmin samankaltaisessa elämäntilanteessa elävien, saman koulutus- ja tulotason saavuttaneiden ja samanlaisen perhe- ja asumismuodon valinneiden kesken.

Kirkossa ihanteena on vanhastaan ollut ns. parokiaalisuus, jossa samalla alueella asuvat ihmiset muodostavat seurakunnan. Koska henkilöseurakuntien muodostaminen ei meillä ole mahdollista, olemme löytäneet muita keinoja viettää uskonnollista elämää kaltaistemme seurassa. On syntynyt erilaisia uskonnollisia pienyhteisöjä.

Kirkon muuttuva yhteisöllisyys

Vaikka kirkon jäsen- ja toimintatilastot osoittavat usein laskusuhdannetta, uskonnollisten pienyhteisöjen lukumäärän suhteen näyttää olevan pikemminkin päinvastoin. Tämän havainnon seurauksena Kirkon tutkimuskeskuksessa käynnistettiin vuonna 2012 tutkimushanke Kirkon muuttuva yhteisöllisyys, jossa selvitettiin kirkkoon sitoutumisen ja yhteisöllisyyden muutoksia ja uusia yhteisöllisyyden muotoja. Hankkeeseen osallistui lähes kolmekymmentä perustutkinto- ja jatko-opiskelijaa Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoista sekä Åbo Akademista. Mukana oli myös ylemmän pastoraalitutkinnon suorittajia ja kirkon työntekijöitä.

Kesäkuussa julkaistavassa hankkeen loppuraportissa tarkastellaan uudenlaisten verkostomaisten yhteisöjen syntyä, yhteisöjen rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä ja yhteisöjen suhdetta uskonnollisiin instituutioihin. Kirjassa pohditaan myös sellaisia arvo-, normi- ja moraalikysymyksiä, jotka edistävät tai uhkaavat osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen syntymistä uskonnollisissa yhteisöissä.

Artikkelikokoelmassa tarkastellaan nykyihmisen pyrkimystä löytää itselle sopiva hengellinen vertaisyhteisö tunnustuskuntarajoista riippumatta. Huolimatta monien uudenlaisten verkostojen julkilausutusta yksilöllisyyden korostuksesta myös niillä on joukko yhteisiä arvoja ja normeja, jotka luovat yhteistä identiteettiä ja sosiaalista pääomaa. Yhteisön normit saattavat kuitenkin muodostua kohtuuttomaksi taakaksi osalle yhteisön jäseniä heille epäedullisessa valta-asetelmassa.

Kun puhutaan yhteisöllisyydestä positiivisena ilmiönä, puhutaan yleensä yhteisöllisyyden kokemuksesta eli yhteenkuuluvuudentunteesta ja me-hengestä. Kirkon työntekijät ja vapaaehtoiset ovat rakentaneet messuyhteisöjä, joille on ominaista mahdollisuus epämuodollisempaan vuorovaikutukseen osallistujien kanssa. Nuorten kokemuksessa puolestaan korostuvat viihtyminen ja hauskanpito, jotka auttavat identiteetin rakentamista osana kirkollisten perinteiden jatkumoa. Myös musiikki voi toimia erilaisia mielikuvayhteisöjä synnyttävänä tekijänä.

Lisäksi artikkeleissa paneudutaan joihinkin yhteisöllisyyden erityiskysymyksiin, kuten mobiililaitteiden tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin rippikoulussa sekä seurakunnan ja koulun vuorovaikutukseen ja kasvatusyhteistyöhön. Kristinuskossa on sen alkuajoista lähtien korostettu lapsen arvoa ja lapsen uskon esikuvallisuutta, mutta onko niillä vaikutusta lapsen asemaan uskonnollisen yhteisön jäseninä?

Erityisryhmiä – kuten eri tavoin vammautuneita – on viime vuosikymmeninä pyritty seurakunnissa palvelemaan erilaisten erityistyömuotojen avulla, mutta mitä merkitsee erityisryhmien osallisuus seurakuntayhteisöissä ja inklusiivisempi seurakuntakäsitys? Suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen on tullut eräänlainen vedenjakaja kirkollisessa keskustelussa. Mikä on erilaisten verkostojen ja instituutioiden välinen dynamiikka ja päätöksentekorakenteiden vaikutus tähän dynamiikkaan?

Tervetuloa keskustelemaan näistä ja muista teemoista hankkeen loppujulkaisun Erilaisista yhteisöistä elävä kirkko julkistamistilaisuuteen 17.6.2016 klo 14 Helsinkiin Kirkon taloon!

Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

16.05.16

Uskonnot kohtaavat Jerusalemissa

Jerusalemin vanhankaupungissa sijaitsee kristittyjen kortteli. Kuva: Tomi Karttunen

Jerusalemin vanhassakaupungissa sijaitsee kristittyjen kortteli. Kuva: Tomi Karttunen

Kirkossamme on toiminut vuodesta 1977 alkaen kirkko ja juutalaisuus -työryhmä. Se on keskittynyt koulutus- ja julkaisutoimintaan liittyen asianmukaisen tiedon välittämiseen juutalaisesta uskonnosta ja kulttuurista sekä kristinuskon ja juutalaisuuden välisestä suhteesta.

Työryhmä on myös seurannut antisemitismi-tilanteen kehittymistä. Uutta inspiraatiota on haettu kerran toimikaudessa tehdyiltä opintomatkoilta. Vuoden 2012 Lontoon matkalta tuliaisina oli Kuunteleva keskustelu Kirjoituksista (Scriptural Reasoning) -menetelmä, jota on käytetty kolmen uskonnon kohtaamisissa.

Huhtikuun 2016 opintomatka suuntautui juutalaisuuden kehtoon ja kolmen uskonnon pyhään kaupunkiin Jerusalemiin. Tarkoitus oli paneutua uskontojen kohtaamiseen, erityisesti kristinuskon ja juutalaisuuden väliseen suhteeseen Israelissa.

Nostra Aetate ja roomalaiskatolisen kirkon dialogi juutalaisuuden kanssa

Viime vuonna vietettiin Vatikaanin II konsiilin uskontodialogiasiakirjan Nostra Aetate 50-vuotisjuhlaa. Sen käänteentekevyys ajatellen erityisesti kristittyjen ja juutalaisten keskinäistä dialogia tuli hyvin esiin opintomatkamme eri tapaamisissa.

Juutalaisten käymien globaalien dialogien näkyvin hahmo, tapaamamme rabbi David Rosen totesi, että suhteet juutalaisten ja kristittyjen välillä eivät ole olleet paremmat koskaan. Tällä hän selvästi viittasi roomalaiskatolisen kirkon rooliin ja erityisesti Nostra Aetate -asiakirjan käänteentekevään merkitykseen.

Katolinen kirkko on juutalaisten keskeisin dialogikumppani, koska sillä on selkeä rakenne, ja on helppo tietää, kenellä kirkossa on todellista auktoriteettia. Katolinen kirkko on julkaissut juutalaisten näkökulmasta innostavia teologisia asiakirjoja, minkä lisäksi se on ylivoimaisesti suurin kristillinen yhteisö.

Vuonna 1970 perustettiin kansainvälinen juutalainen uskontojenvälisten konsultaatioiden komitea (IJCIC). Dialogia on sittemmin käynyt kansainvälinen katolis-juutalainen yhteistyökomitea (ILC). Johannes Paavali II:n vuosituhannen vaihteessa Jerusalemiin tekemän vierailun myötä dialogia on ollut myös Israelin päärabbinaatin ja katolisen kirkon välillä vuodesta 2002 alkaen.

Katolisen kirkon dialogikomission julkaisema tuore puheenvuoro toteaa, että viime vuosikymmenien vuoropuhelu on lisännyt ymmärrystä kristittyjen ja juutalaisten keskinäisestä riippuvaisuudesta, ja että dialogi näiden kahden välillä ei ole valinnanvaraista vaan teologisesta näkökulmasta velvollisuus.

Juutalaiset ja kristityt voivat rikastuttaa toisiaan keskinäisessä ystävyydessä. Ilman juutalaisia juuriaan kirkolla olisi vaara menettää ankkuroitumisensa pelastushistoriaan.

Paavi Franciscus toteaa, että ”vaikka on totta, että tietyt kristilliset uskomukset eivät ole juutalaisuudelle hyväksyttäviä, ja että Kirkko ei voi lopettaa julistamasta Jeesuksen olevan Herra ja Messias, on olemassa myös rikasta komplementaarisuutta. Se antaa luvan lukea heprealaisia Kirjoituksia yhdessä ja auttaa toisiamme porautumaan Jumalan sanan rikkauksiin. Voimme myös jakaa monia eettisiä käsityksiä ja yhteisen huolen oikeudenmukaisuudesta ja kansojen kehityksestä.”

Kirkkojen ja Israelin valtion välisten suhteiden kehitys

Vuosien 1948–67 välillä juutalaisten ja arabikristittyjen välit olivat varsin huonot. Taustalla vaikuttivat niin holokausti, perinteinen juutalaisten ja kristittyjen välinen epäluulo sekä arabikristittyjen mieltäminen osaksi Israelin valtion tuhoa havittelevaa arabimaailmaa.

Yleisesti ottaen suhteessa eri kirkkoihin vaikuttavat kirkon ”arabialaisuuden” aste ja johtajien asenne Israelia kohtaan, kirkon osallistuminen (tai oletettu osallistuminen) lähetystyöhön juutalaisten parissa sekä yhteisön koko ja sen omaisuuden määrä Israelissa.

Katolinen kirkko koettiin yhtäältä kilpailijaksi, mutta samalla se alkoi saada etuoikeutettua kohtelua israelilaisten parissa. Syynä oli Vatikaanin ja Vatikaani-valtion suhteellinen voima sekä katolisen maailman kirkolle ja sen eri yhteisöille Israelissa antama tuki. Ortodokseja on kristityistä Israelissa edelleen eniten.

Vuoden 1967 jälkeen Israel omaksui yleisesti ottaen suosiollisen asenteen Itä-Jerusalemissa olevia kirkollisia instituutioita kohtaan. Kristittyjen ajateltiin toimivan maltillisena voimana nationalistisiin palestiinalaisiin muslimeihin verrattuna. Israel halusi todistaa lännelle ja ennen muuta Vatikaanille, että kristilliset pyhät paikat ja yhteisöt kukoistaisivat Israelin hallinnon alla. 1970-luvun alussa diplomaattisuhteet solmittiin Israelin ja Vatikaanin välille de facto.

Vuoden 1987 ensimmäinen intifada merkitsi todellista suhteiden muuttumista Israelin ja kristillisten instituutioiden välillä. Useimmat paikalliset kristityt identifioituivat yhä enemmän palestiinalaiseen nationalismiin. Kristittyjen kirkonjohtajien ”palestinisoituminen” ja ”arabisoituminen” johtivat ensimmäisiin julkisiin lausuntoihin, joissa vastustettiin miehitystä ja jopa tuettiin ei-väkivaltaista vastarintaa sitä kohtaan.

Virallisesti Israel piti kiinni vuoden 1967 periaatteista ja salli vapaamman pääsyn pyhille paikoille kaikille uskonnoille ja kansallisuuksille – vapaammin kuin mikään muu Jerusalemin hallitsija aiemmin – ja kehotti uskonnollisia johtajia keskittymään pikemminkin uskontoon kuin politiikkaan.

Vatikaanin ja katolisen kirkon suhtautuminen Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin on ollut varsin tasapainoinen viime vuosina. Vatikaani ei ole liittynyt protestanttien yrityksiin vastustaa Israelin miehitystä. Tämä on seurausta Vatikaanin diplomaattisuhteista, jotka virallisesti solmittiin Israelin kanssa 1994 sekä edistyksestä juutalais-katolisessa dialogissa ja ehkä myös kasvavasta huolesta radikaalin, fundamentalistisen islamin voimistumisesta Lähi-idässä ja Euroopassa.

”Normalisoinnin” vastustus ja dialogista vetäytyminen

Juutalaisten ja kristittyjen välisten suhteiden ja dialogin kehittymiselle on esteitä myös kristittyjen parissa. Osa kristityistä on “normalisoinnin” vastustamisen nimissä vetäytynyt juutalaisten kanssa käytävästä dialogista. Kirkkomme voi omalta osaltaan pyrkiä edistämään kohtaamisen kulttuuria samalla, kun kuunnellaan sisarkirkkojemme huolia arjen pulmien keskellä.

International Council for Christians and Jews totesi 2013 uskontojen roolista Israel-Palestiinan geopoliittisen konfliktin ratkaisemisessa:

”Meille tämä tapahtuu dialogin kautta, ja dialogi edellyttää avoimuutta muuttaa omat sydämemme, sen perusteella, mitä olemme oppineet toisten sydämistä. Siksi me hylkäämme nykyiset vaatimukset vastustaa ’normalisoimista’, kun termi tarkoittaa kaikkien keskustelujen tai vuorovaikutuksen päättämistä, joka voisi johtaa itsenäisiin Israelin ja Palestiinan valtioihin. Me olemme yhtä mieltä siitä, että status quo ei ole ’normaalia’ eikä hyväksyttävää ja että ratkaisun etsiminen, joka ei perustu kaikkien olennaisten osapuolien yhteisymmärrykseen on hyödytöntä.”

Rauhandialogi ja uskontodialogi tarvitsevat toisiaan.

Toivon merkkejä

Lukkiutunut poliittinen tilanne heijastuu uskontojen väliseen kohtaamiseen Jerusalemissa. Silti myös uusia alkuja ja ilahduttavia ruohonjuuritason hankkeita on vireillä ja toiminnassa. Monissa niistä on taustalla amerikanjuutalaisia sekä pohjoismaisia voimia.

Huomionarvoista on, että osa ortodoksijuutalaisista on avautunut dialogille kristinuskon kanssa. Kävimme tapaamassa ortodoksijuutalaisen kristittyjen ja juutalaisten välisen dialogin keskuksen johtajaa David Nekrutmania. Keskuksen johtoajatuksena on sen perustajan rabbi Sholomo Riskinin näky molemminpuolisen ymmärryksen ja yhteistyön lisäämisestä kristittyjen ja juutalaisten välillä.

Keskus oli taustalla myös julkaistaessa 3. joulukuuta 2015 historian ensimmäinen ortodoksijuutalaisten rabbien julkilausuma kristinuskosta To Do the Will of Our Father in Heaven: Toward a Partnerschip between Jews and Christians. Julkilausuma on käännetty myös suomeksi, ja Suomen ylirabbiini Simon Livson on sen alkuperäisten allekirjoittajien joukossa. Juutalaisessa lehdistö- ja verkkokeskustelussa se on aiheuttanut jo runsaasti ajatustenvaihtoa puolesta ja vastaan. Myös merkittävät kristilliset julkaisut ovat sen kiittäen huomanneet.

Ruohonjuuritason kohtaamista edustaa esimerkiksi juutalais-arabialainen koulu Hand in Hands, joka rakentamalla pitkäjänteisesti juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa pyrkii vaikuttamaan Israelin yhteiskunnan kehitykseen. Kasvatusmalli kokoaa jo nyt tuhansia juutalaisia ja arabeja yhteen kuudessa eri koulussa Galileassa, Wadi Arassa, Tel Aviv-Jaffan alueella, Haifassa ja Tira & Kfar Saban alueella.

Microphones for Peace on radio-ohjelma, joka pyrkii rakentamaan musiikin ja keskustelun kautta yhteyttä juutalaisten ja arabien välille. Se on osa uskontojenvälistä kohtaamista koordinoivan Interreligious Coordinating Council in Israel -neuvoston toimintaa, joka on Religions for Peace -järjestön sekä International Council for Christians and Jews -järjestön jäsen.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia
Ulkoasiain osasto

11.05.16

Terveisiä Turun junasta: kirja-arvio

turku Terveisiä junasta! Olen pukeutunut arktisiin oloihin, Tampereella ihmiset liikkuivat hellemekoissa. Turussa kohdataan arvatenkin nenät palaneina palmujen katveessa.

—

Lukuelämyksen on tarjonnut tälle matkalle Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomus 2015. Tartuin teokseen kieltämättä lähinnä pakon edessä. Vastuu 39 äänestäjälleni painaa harteilla. Olette äänestäneet minut lukemaan näitä puolestanne. Ja minähän luen.

Vuosikertomuksen puisevan rakenteen puristuksesta alkaa sinnikkäälle lukijalle avautua kirkollisen hallintohimmelin uskomattoman monimutkaiset kuviot. Järkälemäisen hallinnon vuoden toiminnan esittely sisältää niin moneen suuntaan haarautuvaa juonenkäännettä, että on valittava mihin keskittyy.

Yksi keskeinen teema on turvapaikanhakijat. Asia nousee esille niin ajankohtaisissa teemoissa kuin lähes kaikkien hiippakuntien toimintakertomuksissa. Oma toimintakertomukseni syyskuulta 2015 näyttäisi erilaiselta jos sellaisen kirjoittaisin.

En muista yleiskirjeen 16/2015 hyviä ohjeita ja neuvoja enkä mitään muitakaan hyviä ohjeita ja neuvoja, joita sähköpostiini syksyllä paukkui kirkko-organisaation eri oksilta. Muistan etsineeni kuumeisesti ajoneuvoyhdistelmiä paku+peräkärry. Soittelin joka toinen päivä Markulle, joka uskollisesti kuskasi roinaa vastaanottokeskuksiin ja hätämajoitusyksiköihin, joita tuntui nousevan kuin sieniä sateella.

Muistan ihmisiä, jotka veivät vilttejä ja takkeja ja teetä poliisilaitoksen edessä yöllä jonottaneille miehille, naisille, lapsille. Ja ne lukemattomat ihmiset, jotka lajittelivat kuukausitolkulla tavaraa, joka oli tuotu lahjoituksina seurakunnan eri tiloihin. Ja ne lukemattomat muut ihmiset, joihin tutustuin, ihastuin ja joiden tinkimätöntä työskentelyä omissa rooleissaan ihailen ja kunnioitan.

Alkuvaiheessa tehtiin nopeasti, seuraavia siirtoja ei ehditty miettiä, asioita hoidettiin siinä järjestyksessä, kun ne tulivat eteen. Aina löytyivät oikeat ihmiset oikeaan aikaan. Se oli ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. ”Ihmiset” pitää sisällään myös irakilaisia, afganistanilaisia, somalialaisia ihmisiä.

Se, minkä koin tärkeäksi, oli virallisten puhuvien päiden (piispat, kansliapäällikkö, muut merkittävillä titteleillä varustetut kirkon viralliset ihmiset) väkevä asettuminen turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksien puolelle. Sen sijaan sähköpostiin kilahtava tsemppimeili toi lähinnä mieleen Saikkua, kiitos! -komedianäytelmän. Siinä ison sairaalan iso lääkäri ojentaa kätensä alaviistoon Pihtiputaan kunnanlääkärille ja kommentoi: ”Te teette hei tosi hyvää työtä siellä ruohonjuuritasolla”. Ymmärrän hyvän tahdon elkeen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei oikein toiminut.

—

Yksinkertaiselle lukijalle hiukan vaikeaksi saattaa osoittautua ymmärtää kirkkohallituksen strategiaa, joka on hyväksytty kirkkohallituksen täysistunnoissa 20.1.2015. Siellä nimittäin strategisina painopisteinä on mm. Kohtaaminen koskettaa ja Rakastamme lähimmäistä.

Ensimmäistä on avattu näin: Keräämme järjestelmällisesti palautetta suunnitelmistamme ja työstämme. Vahvistamme kirkon eri toimijoiden keskinäistä yhteistyötä ja selkeytämme työnjakoa. Jos oikein ymmärrän, tämä merkitsee siis niiden kohtaamisten merkityksellisyyttä, jotka tapahtuvat esimerkiksi kirkkohallituksen erilaisten työrukkasten puitteissa? Koska eihän kirkkohallitukselle ole, eikä voikaan olla, suoraa kontaktia seurakuntaan. Vai mitä muuta tämä voisi tarkoittaa? Kohtaaminenhan on kahden ihmisen välinen tapahtuma ja koskettaminen on fyysinen tai henkinen tapahtuma. On vaikea ajatella, että ainakaan omasta suustani kuulisin tulevan sellaisen lauseen, että ”kohtasin kirkkohallituksen ja se oli todella koskettava kohtaaminen”.

Toinen kohta on avattu seuraavasti: Edistämme heikoimmassa asemassa olevien ja kestävän kehityksen puolesta tehtävää työtä kirkossa. Edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten virasto voi rakastaa lähimmäistä. Rakkaus lähimmäistä kohtaan ilmenee minun maailmassani siinä, miten kaksi (tai useampi) ihmistä ovat toistensa kanssa suhteessa. Strategiset painopisteet eivät siis näiltä osin ihan avaudu.

Kiitän kuitenkin painopistettä otsikolla Arvostamme jäsenyyttä, sillä sen alla on maininta, jossa pyritään selvittämään keinoja helpottaa kirkkoon liittymistä ja vahvistaa osallisuuden toteutumista kirkossa. Silti vielä jää kysymys ilmaan, mihin viitataan, kun puhutaan ”kirkosta”.

—

Yleisvaikutelma tästä suurteoksesta on minulla se, että kokonaiskirkollisella tasolla on vähän hakusalla oma suunta. Sen sijaan kirkkohallituksen lukemattomilla eri osastoilla on jo vähän enemmän ja erityisesti hiippakunnissa hyvinkin paljon oma tehtävä selvillä. Mitä konkreettisemmalle tasolle tullaan, sitä miellyttävämmäksi käy lukeminen.

Suosittelen teosta niille, jotka ovat jotenkin outoja.

Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomus 2015 löydettävissä Sakastista
Helena bloggaa kirkolliskokouksesta: Juna Turkuun

Helena Paalanne
kirkolliskokousedustaja
Oulun hiippakunta