”Rauha, rauha, rauha, rauha
ranta rauhan
näin huutaa pääni hädissään
mutta jalat vie ja taas mennään
kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?
Mulla on levottomat jalat,
levottomat jalat…”
Hassisen koneen Levottomat jalat vie ajatukseni nuoruuteen ja 80-luvun Itä-Suomeen. Nuoruuteen liitetään levottomuus, rajojen ja tien etsiminen. Onko ihmisen sielu aina nuori ja levoton tässä tien etsimisen mielessä? Onko väsyminen merkki sielun tukkeutumisesta? Onko sielun olemus vapaa ja liikkeessä oleva?
Jossain elämä läikkyy yli ja toisaalta kuivuu kokoon
Tämän päivän ihmisen elämä läikkyy yli. On niin paljon osallistuttavaa, koettavaa, kulutettavaa ja ehdittävää. Ei ehdi pysähtyä omia ajatuksiaan kuuntelemaan, saati kyselemään sielunsa tilaa. On annettava näyttöjä, oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja päästävä eteenpäin. Kilpailua ajasta, rahasta ja paikasta käydään paitsi kabineteissa myös työpaikoilla ja kodeissa.
Toisaalla toinen on jonkun maailmansa vanki. Ulospääsyä estävinä arjen vartijoina voivat olla sairaus, vieraus, köyhyys tai osattomuus. Onko liian moni nuori aikuinen on vieläkin löytämättä sängyn ja tietokoneen välistä? Entä kuka kaipaa nelikymppistä eronnutta, työtöntä ja oluenhuuruista arkeaan viettävää veljeämme? Kuka kysyy sänkyyn sairauksilla ja lääkkeillä sidotulta ikääntyneeltä sisareltamme, mitä odotat vielä elämältä?
Olla joku, olla jotakin varten
Vimma elää virtaa meissä kaikissa. Kun vimma vähenee tai sammuu kokonaan, alkaa elämänvoima hiipua. Kuolema voidaan näin nähdä luonnollisena päätöksenä loppuneille voimille. Vimma voi alkaa huveta monista muistakin syistä kuin vain vuosien kertymisestä. Ihminen tarvitsee merkityksiä elämälleen. Jokainen meistä haluaa olla joku jollekin, joku jotakin varten.
Milloin koit viimeksi, että joku antoi Sinulle merkityksen? Milloin koit viimeksi, että joku oli Sinusta ja ajattelustasi aidosta kiinnostunut? Milloin viimeksi jollakin ihmisellä oli Sinulle aikaa? Ja milloin sinä viimeksi annoit tämän kokemuksen jollekin toiselle Ihmiselle?
Ollaanko suhteessa?
Ihminen syntyy suhteessa. Ihminen kasvaa, muuttuu ja toipuu myös kivuistaan ja haavoistaan vain suhteessa. Se mikä menee rikki suhteessa, paranee suhteessa. Levottomat jalat ja elämän vimma ovat kuljettamassa meitä toistemme luo erilaisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen, onneksi.
Suhteessa oleminen on asettumista riittävän lähelle, kosketusetäisyydelle. On oltava niin lähellä, että sielut voivat hipaista toisiaan. Siellä missä ihmisen pyhyyttä kunnioittavalla arkuudella ollaan läsnä toiselle, siellä on tilaa myös Jumalalle. Levottomat sielut kaipaavat Luojaansa ja löytävät leponsa Luojansa lähellä.
Kannatellaan toisiamme. Annetaan suhteiden siltojen rakentua välillemme. Ihmisten ja Jumalan.
Airi Raitaranta
asiantuntija, ohjaus- ja kehittämistyö
Tampereen hiippakunta