”On tärkeää, että uskontoa voi harjoittaa omalla äidinkielellä”

Saamelaiset ovat Suomen ja koko EU-alueen ainoa alkuperäiskansa. Suomen seurakunnista Utsjoki on ainoa, jossa saamelaiset ovat enemmistönä. Seurakunnassa saamen kieli ja saamelainen kulttuuri elävät, koska ne ovat osa kirkollista arkea.

Saamelaiskäräjien valitsema kirkolliskokousedustaja Ulla-Maarit Magga pelkää saamelaisen kirkollisen perinteen taantuvan, mikäli Utsjoen seurakunta yhdistetään Inarin seurakuntaan. Magga esittää aloitteessaan, että ”kirkolliskokous turvaa pysyvin taloudellisin erityisjärjestelyin Utsjoen seurakunnan itsenäisen toiminnan edellytykset Suomen ainoana seurakuntana, jossa saamelaiset ja saamenkieliset ovat enemmistönä”.

Yllä olevalla videolla Maggan haastattelu kirkolliskokouksesta, haastattelijana Samuli Suonpää.

26.04.17

Kirkko matkassa mukana

Kuva: Istock.

Suomalaiset ovat liikkeellä. Joku piipahtaa lomalla lähimaissa tai kauempana, toinen viettää talvensa lämpimässä. Suuri joukko opiskelee maailman yliopistoissa ja tuhannet ovat töissä ulkomailla, monet myös pysyvästi. Jäljellä on runsaasti myös heitä, jotka menneinä vuosikymmeninä joutuivat lähtemään puutetta pakoon, kuka Ruotsiin, kuka Amerikkaan tai Australiaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko kulkee matkassa mukana. Kirkon ulkosuomalaistyöllä on toimintaa lähes 40 maassa ja säännöllisesti kokoontuvia suomalaisia seurakuntia on eri puolilla maailmaa reilusti toista sataa.

Kirkon ulkosuomalaistyötä tehdään verkostossa. Joissakin maissa kuten Ruotsissa ja Saksassa toiminta on osa paikallisen sisarkirkon toimintaa. Ne myös maksavat pääosan kustannuksista, sillä paikalliset ulkosuomalaiset maksavat näissä maissa myös kirkollisveroa.

Joissakin maissa suomalaiset seurakunnat toimivat itsenäisinä paikallisina yhdistyksinä. Kirkkohallitus tukee näitä seurakuntia taloudellisesti ja ns. turistiyön papit kuten myös Viron suomalaisten pappi ovat työsuhteessa Kirkkohallitukseen.

Pohjois-Amerikassa ja Australiassa suomalaiset toimivat osana paikallista sisarkirkkoa, mutta merkittävä osa kuluista – Kanadaa lukuun ottamatta – katetaan Suomesta käsin. Muutamassa Euroopan maassa toiminnasta vastaa Suomen Merimieskirkko, jonka ulkomaan toiminnoista Kirkkohallitus maksaa n. 15 prosenttia. Useissa Afrikan ja Aasian maissa suomalaisten lähetysjärjestöjen työntekijät palvelevat asemamaidensa suomalaisyhteisöä. Lisäksi moniin maihin lähetetään Suomesta vierailuille ns. matkapappeja joulun ja pääsiäisen aikaan.

Ihmiset ovat liikkeellä ja maailma muutoksessa myös siirtolaisuuden suhteen. Tähän muutokseen Kirkon ulkosuomalaistyö pyrkii vastaamaan tuoreessa toimintalinjauksessaan ”Kohtaamisen kirkko maailmalla”. Linjauksessa tiivistämme lähivuosien strategiset painopisteemme kolmeen sanaan: ”Välitämme, viestimme ja vaikutamme”.

Välittämisen keskiössä on erityisesti ulkosuomalaistyöntekijöiden tukeminen heidän työssään. Moni tekee työtä melko yksin ja laajoilla alueilla, joissa kokoontuu useampia seurakuntia. Toinen välittämisen painopiste on diakonisen työn kehittäminen. Moni ulkosuomalainen on yksin ja tuen tarpeessa joko ikääntymisen, perheen hajoamisen, mielenterveyden ongelmien tai päihteiden väärinkäytön vuoksi. Tuelle ja välittämiselle on kysyntää.

Viestinnässä painotamme monikanavaisuutta, vuorovaikutuksellisuutta ja tarinallisuutta. Eri ikäisten ja eri puolilla maailmaa elävien suomalaisten sosiaaliseen mediaan erilaisilla välineillä itse tuottamat tarinat ovat tulevaisuudessa viestintämme keskeinen sisältö.

Vaikuttamistyömme painopiste on lähivuosina kotimaassa. Suurin osa maailmalle töihin tai opiskelemaan lähtevistä ja sieltä palaavista on 25–40-vuotiaita. Tämä joukko on ryhmä, johon seurakunnan koti-Suomessa olisi hyvä olla yhteydessä vähintäänkin lähdön ja paluun yhteydessä. Tähän haluamme seurakuntia herätellä ja siinä niitä tukea. Jotta ulkosuomalainen kokisi, että kirkko kulkee matkassa mukana ja on kohtaamisen kirkko myös maailmalla.

Mauri Vihko
Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja

19.04.17

Ecclesia semper reformanda est

Kuva: iStock Photos

Selaan kirkkolakikirjaa vuodelta 1967. Sen äärellä on helppo huomata, miten paljon kirkkomme on muuttunut.

Löydän lakikirjasta pykälän, jossa käsitellään papin velvollisuutta antaa sielunhoitoa kuolemaantuomitulle. Rikoslaissa oli tuolloin vielä säännös kuolemantuomiosta. Tosin vuonna 1949 säännöstä oli rajoitettu niin, että se koski vain sodan ajan olosuhteita. Kuitenkin kirkkolain 72 §:ssä säilyi maininta kuolemaantuomitulle annettavasta avusta. Pappi oli velvollinen kristillisesti valmistamaan tuomittua. Kuolemaantuomitun oikeudeksi katsottiin, että hän sai tukea elämänsä järkyttävimpään hetkeen. Papin tehtävänä oli myös olla läsnä pantaessa kuolemanrangaistusta täytäntöön. Kuolemantuomion sodan aikana mahdollistanut rikoslain pykälä kumottiin vuonna 1972 ja sitä myöden se poistettiin myös kirkkolaista.

Näkemys kirkkokurista, sellaisena kuin se ilmaistiin vanhassa kirkkolaissa, näyttäytyy tänä päivänä kirkolle vieraana toimintatapana. Kirkkokurin tarkoitus oli kahtalainen. Yksittäiselle seurakuntalaiselle se merkitsi sielunhoitoa, jotta hän saatettaisiin elämässään ja opissaan toivotulle tielle. Toisaalta kirkkokurilla haluttiin suojella seurakuntaa vaikutteilta, jotka saivat aikaan pahennusta. Kirkkokuria ei mielletty niinkään tuomiovallan käyttämiseksi, vaan osaksi sielunhoitoa ja sananjulistusta.

Kirkkokuriin kuului se, että kirkkoherran tuli puhutella syntiin ja paheeseen paatunutta tai lapsensa kastamatta jättänyttä seurakunnan jäsentä. Tämä tuli tehdä kirkkolain mukaan rakkaudellisesti ja sielunhoidollisesti. Tuomiovallan erottaminen sielunhoidosta oli kuitenkin todennäköisesti vaikeaa niin yhteisön toimintatapana kuin yksilön kokemuksena. Kirkkokurin toimenpiteet eivät nimittäin jääneet vain puhuttelun mahdollisuuteen. Jos se ei tuottanut toivottua tulosta, kirkkoherran tehtävänä oli varoittaa asianomaista vähintään kahden tai kolmen seurakunnan jäsenen läsnä ollessa. Jos parannusta ei edelleenkään ollut havaittavissa, saattoi kirkkoneuvosto antaa seurakunnan jäsenelle varoituksen tai evätä tältä jäsenyyden mukanaan tuomia oikeuksia.

Vuoden 1993 kirkkolainuudistuksen myötä kirkkokuria koskevat pykälät pääosin poistettiin. Kirkkojärjestyksen 4 luvun toiseen pykälään jäi seuraava maininta: Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan.

—

Vuonna 1967 oli myös voimassa säädös, jonka mukaan tasavallan presidentti nimitti piispat virkaansa. Tuomiokapituli asetti papit hiippakunnassa toimitetun vaalin perusteella ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle vaalisijalle. Näistä tasavallan presidentti nimitti yhden oman harkintansa mukaan.

Nimitysoikeus oli tulkittu erityisesti 1960-luvulla voimistuneessa kirkkokritiikissä valtiokirkolliseksi jäänteeksi. Parlamentaarinen Kirkko ja valtio -komitea ehdottikin 1970-luvun loppupuolella nimitysoikeuden siirtoa presidentiltä kirkon omille elimille. Kirkossa nimitysoikeuden siirtoa vastustaneet perustelivat kantojaan muun muassa halulla edistää kirkon ja valtion välisiä suhteita. Nimitysoikeuden siirtoa puolustaneet taas katsoivat tehtävän kuuluvan teologisesti kirkolle itselleen ja he halusivat vahvistaa kirkon itsenäisyyttä. Nimitysoikeus siirtyi lopulta tasavallan presidentiltä kirkolle 1. maaliskuuta 2000.

Nyt yli 15 vuotta myöhemmin siirtyminen nykyiseen piispannimitysjärjestelmään näyttäytyy luontevana. Tasavallan presidentin vaalin tuloksesta poikkeava nimitys olisi näyttäytynyt helposti puuttumisena kirkon itsenäisyyteen. Toisaalta pelkkä symbolinenkin nimitysoikeus olisi näyttäytynyt yhä ongelmallisempana valtion tunnustuksettomuuden ja uskonnollisten yhteisöjen yhdenvertaisuuden johdosta.

—

Hetki vanhan lakikirjan äärellä muistuttaa, että se, mikä oli 50 vuotta sitten itsestään selvää tai ainakin hyväksyttävää, voi näyttäytyä nyt kovin erikoiselta. Se taas, mikä mielestämme näyttäytyy oikeana toimintatapana nyt, saattaa herättää syvää hämmennystä tulevien sukupolvien mielissä.

Milloin kirkon tulee muuttaa lainsäädäntöään vastaamaan ajan muutosta ja milloin sen on pidettävä kiinni vanhasta? Raamattu tuntee ongelman: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Selvää on, että muutosta tapahtuu. Eri maissa ja erilaisissa historiallisissa tilanteissa toimii kirkkoja erilaisilla rakenteilla. Se osoittaa, että luterilaisuudessa hallinnolliset ja järjestysmuotoa koskevat asiat eivät ole kiveen hakattuja. Ympäröivä yhteiskunta ja sen lainsäädäntö heijastuvat väistämättä myös siinä toimiviin kirkkoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin.

Muutokset kirkon oppiin tai etiikkaan ovat kirkossa vaikeita asioita. Luterilaisuudessa raja mahdollisen ja mahdottoman muutoksen välillä löytynee evankeliumista. Mutta niistäkin tulkitsemme eri tavoin sen, ”what would Jesus do”.

Seurausten arviointikin on vaikeaa. Kun kapitalismi alkoi nousta, kirkossa luovuttiin kiellosta ottaa korkoa. Ahneuden vastustamisen sijaan hyväksynnän sai yhä enemmän voiton tavoittelu. Hyvinvointia syntyi suurelle joukolle, mutta syntyikö kaikille?

On syytä myös muistaa, että vaikka arvostamme syvästi demokratiaa, emme voi tuudittautua siihen, että enemmistö on aina oikeassa. Ei edes kirkolliskokouksen määräenemmistö ole aina oikeassa. Natsi-Saksassa enemmistö vähintään vaikenemalla hyväksyi asioita, jotka olivat syvästi kristinuskon vastaisia.

Myös arkirealismi vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme muutokseen. Kirkon ja valtion välinen suhde ja kirkon julkinen rooli ovat asettaneet kirkon alttiiksi yhteiskunnasta tuleville muutoksille. Se, mikä on pakottanut kirkkoa muuttumaan, on toisaalta tarjonnut kirkolle mahdollisuuden julkiseen rooliin ja vaikutusvaltaan. Toisinaan taas kirkon sisällä havaitaan, että jokin asia ei enää palvele kirkon työtä. Kirkkoherra, joka kuuliaisesti noudatti kirkkokurisääntöjä, aiheutti ennen lakiuudistusta lähinnä kielteistä mediajulkisuutta. Aika oli mennyt auttamatta ohi vanhoista kirkkokurisäännöksistä. Kirkkokuri on kuitenkin kirkon historiassa ollut aina mukana. Mikä meissä muuttuu niin, että ikivanha kirkon tapa ei enää sovellukaan kirkon elämään?

Nämä esimerkit kuitenkin osoittavat, että maailman muuttuessa myös siinä elävä ja vaikuttava kirkko muuttuu, väistämättä. Lausetta ecclesia semper reformanda est on kuitenkin tulkittu kirkon historiassa kahdella tavalla: toisaalta kirkon täytyy muuttua ajan vaatimusten mukaan ja toisaalta kirkon täytyy jatkuvasti uudistua kohti alkuperäistä kristinuskoa ja karsia siihen pesiytyneitä väärinkäytöksiä. Näiden molempien uudistussuuntien äärellä kirkko elää jatkuvasti.

Leena Sorsa
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

10.04.17

Yhteisöllistä innovointia tuotteistamassa

Salla Lehtipuun livekuvitus 17.2.2017 järjestetystä yhteisöllisen innovoinnin työpajasta. Avaa suuremmaksi klikkaamalla kuvaa. (Kuva: Salla Lehtipuu)

Kaikki alkoi jo ennen kuin itse olin mukana. Työelämä 2020 -hankkeen verkostossa Kirkon työmarkkinalaitoksen, KT Kuntatyönantajien, Kuntaliiton ja Metanoia Instituutin edustajat kohtasivat ja huomasivat olevansa yhteisen kysymyksen äärellä: Kuinka kuntien, seurakunnan ja muiden avaintoimijoiden tehtäviä voitaisiin toteuttaa paikkakunnilla tiiviimmässä yhteistyössä, samalla työelämän laatua ja ihmisten elämisen eväitä parantaen?

Itse asiassa kysymys ei varmaankaan ollut alkukeskusteluissa löytänyt vielä tuota muotoa, mutta yhteinen kiinnostus yhteisöllisyyden hengessä tehtävälle, uusien kokeilujen muodossa toteutuvalle yhteistyölle oli herännyt. Tältä pohjalta toteutettiin vuonna 2015 Yhteisöllisen innovoinnin pilotit Viitasaarella ja Ilomantsissa. Tässä vaiheessa pääsin itsekin mukaan dokumentoimaan kehittämisprosessin ohjattuja tilaisuuksia ja tukemaan osaltani tilaisuuksien toteutusta. Pilotit palkittiin ”Vuoden 2015 kokeiluteko”-palkinnoilla ja vuoden 2016 joulukuussa kehittämisprosessin tuotteistukseen saatiin Työsuojelurahaston tuki.

Yhtä vaivattomasti kuin Viitasaaren ja Ilomantsin pilottien tilaisuuksissa on tuotteistushankkeen työpajoissa löytynyt yhteinen tahto ja halu ratkaisujen hakemiselle avoimesti keskustellen. Kuntaliiton ja Kirkkohallituksen yhteisen tuotteistushankkeen tilaisuuksiin on osallistunut eri seurakuntien, kaupunkien, kuntien, yritysten ja yhdistysten henkilöstöä.

Osallistujien tulokulma on ollut yksillä työyhteisöjen kehittämisessä, toisilla kansalaisyhteiskunnan vahvistamisessa ja kolmansilla mallin fasilitoinnissa. Erilaiset taustat ovat tuottaneet rikasta keskustelua ja uutta oivallusta niin kehittämisprosessiin kuin siitä työstettävään palvelutuotteeseen. Hetkittäin on jopa tuntunut, että hämmennys, kysymykset, kuuntelu, innostuminen ja osallistuminen ovat olennaisempia tekijöitä yksittäisen työpajan annissa kuin sille määritelty aihe. Maaliin on osallistujien kommenttien ja työpajojen tulosten perusteella osuttu, vaikka aina ei ole selvästi tiedetty minne tähdätään!

Hyvät yhteistyömallit jakoon somessa

Tuotteistushankkeen työpajojen perusteella on käynyt selväksi, että organisaatiot eivät tee yhteistyötä, vaan yhteistyö tapahtuu aina henkilöiden välillä. Näinhän se on.

Sote- ja maakuntauudistuksen kaltaisten strategiatason haasteiden ratkaisemisen lisäksi paikkakunnilla tarvitaan yhteisöllistä innovointia niin työntekemisen puuroutumisen estämiseksi kuin ruuhkavuosia elävien kiireisten Heidien, yksinäisyyttä potevien Vilhojen, syrjäytymisvaarassa olevien Laurojen ja ulkopuolisuudesta kärsivien Assimeiden arjen parantamiseksi.

Ei pidä myöskään unohtaa jo nykyisen hyvän yhteistyön esille tuomisen tärkeyttä. Tähän eri some-kanavat tarjoavat mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Tällä ajatuksella tuotteistushankkeen seuraamiseksi ja keskusteluihin osallistumiseksi on hankkeelle perustettu työtila Innokylään. Twitterissä toimii #yhteisöllineninnovointi.

Viitasaarella ja Ilomantsissa toteutetuissa piloteissa kehittämisprosessi nojasi viiden tilaisuuden varaan. Näitä olivat prosessin käynnistävä suunnittelutyöpaja, omat verkostofoorumit niin asukkaiden ja kuntalaisten arkea tunteville työntekijöille kuin johdolle ja päättäjille, kaikki osallistujat yhteen koonnut verkostofoorumi sekä projektin päättänyt resurssointityöpaja. Tämä perusmalli on tuotteistushankkeessa toteutetusta ravistelusta huolimatta pitänyt pintansa. Keskustelua on herättänyt eniten eri tilaisuuksiin kutsuttavat henkilöt ja prosessin kuvaamisessa käytettävä kieli.

Yhteisöllisen innovoinnin malli käyttöön kevään aikana

Tätä tekstiä kirjoitettaessa tuotteistushankkeessa ollaan menossa palvelutuotteen aineistojen työstämisen vaiheessa. Avoimeen jakoon tuleva aineisto toimii niin kehittämisprosessin viestintämateriaalina kuin vapaasti hyödynnettävänä ohjeistuksena prosessin toteutukselle.

Palvelutuote viimeistellään ennen sen lanseeraamista tuotteistushankkeen päättävässä seminaarissa 25.4.2017. Loppuseminaariin voi osallistua paikan päällä Kuntatalolla tai etänä. Mukaan voi ilmoittautua 18.4. saakka tapahtuman verkkosivulla.

Yhteisöllisen innovoinnin mallin avulla pyritään luomaan Kirkon työelämä 2020 (Kirteko) -ohjelman tavoin tulevaisuuden työpaikkoja, joiden toiminta on merkityksellistä ja vaikuttavaa kansalaisten ja seurakunnan jäsenten kokemana. Kevään 2017 aikana tehtävän tuotteistuksen myötä malli saadaan avoimeen käyttöön ympäri Suomea.

Krista Mikkonen
Yhteisöllinen innovointi -tuotteistushankkeen työmyyrä

7.04.17

Kun taakka painaa miehen maahan

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea (2016)

Nuorukainen opettaa pikkumiestä kalastamaan, välillä hassutellaan. Kolmas ohjaa kalastusvenettä. Ei lähikuvia, mutta sanailusta selviää, että kaveruksilla on lämpimät välit. Nuorukaista kutsutaan Lee-sedäksi. Alkutekstien jälkeen samainen henkilö (Casey Affleck) nähdään kiinteistöhoitajan hommissa: loputtomia lumitöitä, vuotavia vesijohtoja, kireää sanailua. Pinna on tiukalla, sanaharkkaa syntyy helposti. Baari-ilta päättyy mitättömästä syystä tappeluun. Mikä miestä vaivaa?

Tapahtumat sijoittuvat ankeanoloiseen itärannikon pikkukaupunkiin, jonnekin Bostonin lähistölle. On talvi ja räntäsade. Kesken lumitöiden Leen kännykkä hälyttää. Viesti vetää vakavaksi, joku läheinen lienee sairaalassa.

Tähän tapaan käynnistyy Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama Manchester by the Sea (2016), elokuva, joka palkittiin moninkertaisesti viime vuoden Sundance-festivaaleilla. Paljastuu että Leen veli tekee kuolemaa, ja ennen pitkää hän joutuu orvoksi jääneen, murrosikäisen veljenpojan huoltajaksi. Talonmies hallitsee pikkuviat, ja isompiin korjauksiin voi aina tilata sähkömiehen, putkimiehen tai vastaavan. Tähän ongelmaan ammattilaista ei löydy.

Lee asettuu vastentahtoisesti veljensä taloon ja ryhtyy huoltajaksi isättömäksi jääneelle murrosikäiselle, joka ei ole enää sama setäänsä ihaileva pikkumies. Tästäkin ehkä vielä selviäsi, mutta pian Lee saa koluttavakseen menneisyyden luurangot pimeimpiä komeroita myöten.

Luurangot kolutaan takautumien avulla. Elokuva on luovien ihmisten tiimityötä, ja Lonergan tekee tässä leikkaajansa (Jennifer Lame) kanssa laadukasta jälkeä. Avainkohtaus on mykkäelokuvaa ja kestää minuutteja. Siinä selviää, mikä Leetä eniten painaa, eikä taakka totisesti ole vähäpätöinen. Äänetöntä tragediaa säestää tuttuakin tutumpi sävelmä, joka tunnetaan nimellä Albinonin Adagio.

—

Noin 45 minuutin musiikkiraita ansaitsee muutenkin omat kommenttinsa. Yllä mainitun lisäksi siinä on muutamia hivelevän kauniita Händelin teemoja (mm. Messiaasta He shall Feed His Flock Like a Shepherd). Kanadalaisen Leslie Barberin elokuvaa varten luoma musiikki on minimalistisia, pääosin ihmisäänelle, jousille ja pianolle sävellettyä. Oletan, että ohjaaja on tehnyt läheistä yhteistyötä myös säveltäjän kanssa.

Barberin teemoja kannattaa tutkia lähemmin. Kaksi niistä on nimetty koraaleiksi, Sea Chorale ja Plymouth Chorale. Viimemainitussa duo- tai tuplataltioitu naisääni hyräilee sävelmää, josta parin tahdin jälkeen tajuaa, että tämähän on kuin mikä tahansa reformaatioajan koraali. Säveltäjä kertookin löytäneensä innoituksensa 1600-luvun puritaanivirsistä. En tunne kovin hyvin kalvinistisia virsiperinnettä, mutta Sea Chorale ja Plymouth Chorale voisivat olla mitä tahansa barokkivirsimelodioita.

Musiikissa on elokuvan sielu. Ellen muista väärin, Plymouth Chorale tulkitsee Leen yksinäistä automatkaa kotikaupunkiin huonojen uutisten jälkeen. Laulajan hengitys kuuluu korostetun selvästi. Virsimelodia tuo sen kummempia alleviivaamatta elokuvaan uskonnollisen ulottuvuuden. Aivan kuin Lee lakkaamatta toistaisi ”Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda…”

Lonerganin elokuvassa on jonkin verran uskonnollisia viitteitä. Lee on roomalaiskatolinen, mutta näille seuduille rantautuneiden ensimmäisten siirtolaisten tavoin hänkin joutuu vastentahtoisesti ja pakon sanelemana ja kokoamaan elämänsä uudelleen.

Taakka on painanut miehen maahan asti. Tarinalla ei ole onnellista loppua, muttei onnetontakaan. Loppu jää avoimeksi, tulevaisuus voi aueta suuntaan tai toiseen. Hyvät ihmiset kantavat toistensa kuormia.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

5.04.17

Sielunhoitokin kasvamiseen saattamista

”Aina sitä jää kuitenkin miettimään että sanoiko tarpeeksi, osasiko kuunnella oikein, olisiko pitänyt jättää jotain sanomatta? Se jää painamaan mieltä kun ei tiedä!”

Varhaiskasvattajan puhetta kurssilla jossa pohditaan lapsen ja perheen kohtaamista kriisissä. Miten olla läsnä, kuunnella oikein ja olla sanoittamatta, tulkitsematta liikaa lapsen elämässä tapahtuvia kolhuja – kun perhekään ei suoraan välillä kerro, mitä on tapahtunut?

Luottamus on ansaittava

Ammatillisen varhaiskasvattajan tulisi tunnistaa herkkyyden vire, jolla olla läsnä vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ihan jokaisessa kohtaamisessa, hetkessä ja keskustelussa. Näissä tuokioissa ansaitaan lapsen luottamus – joka ei synny hetkessä vaan rakentuu hitaasti, arjen askelissa, katseissa ja yhteisissä touhuissa. Ilman tätä luottamuksen sillan rakentamista, ei lapsi oma-aloitteisesti tule varhaiskasvattajan luo kertomaan ja uskoutumaan omista huolistaan, murheistaan ja suruistaan.

Lapsi vaistoaa voiko aikuiseen luottaa, onko hän lapsen luottamuksen arvoinen?

Lapsi oppii nopeasti omien kokemuksiensa kautta miten aikuinen häneen suhtautuu. Lapsen sydän sykkii ja tallentaa kokemuksia omien tunteiden luvallisuudesta, omasta arvokkuudestaan ja turvallisista aikuisesta. Sydän on paikka, jossa kohtaaminen käsitellään ja sydän on se, johon tunnemuistot kohtaamisesta tallentuvat. Välillä hyvä varhaiskasvattaja katsoa peiliin ja miettiä millaiseen, aikuiseen lapsi törmää. Jaksaako aikuisena olla avoimesti läsnä, laskeutua lapsen tasolle, kuunnella ja nähdä hänet?

Hyvä kohtaaminen

Varhaiskasvatuksen perusajatuksena on aina ollut lapsen kuulluksi ja nähdyksi tuleminen sekä lapsen yksilöllinen kohtaaminen. Lapsen kohtaaminen yksilönä ei pidä sisällään mitään pinnallista tapaamista, vaan kasvokkain asettumista toisen ihmisen kanssa. Lapsen kohtaaminen merkitsee varhaiskasvattajalle joka päivä uudestaan haastetta.

Hyvään kohtaamiseen varhaiskasvattaja tarvitsee rohkeutta ja nöyryyttä.

Rohkeutta vaatii asennoituminen siihen, että jokainen kohtaaminen lapsen kanssa on hänelle ainutkertainen ja arvokas. Nöyryyttä tarvitaan siihen, ettei halua ”hyökätä” lapsen päälle valmiiden vastausten ja ajatusten kanssa, vaan oppii odottamaan, mitä lapsi löytää. Hyvän ja arvostavan kohtaamisen taustalla on aikuisen oikea asenne lapsesta tasavertaisena ihmisenä. Hyvällä kohtaamisella lapsi vahvistuu.

Sielunhoitokin kasvamaan saattamista

Ajatus siitä että kasvatuksen lähtökohtana on kysymys ihmisestä – miten ihmisenä oleminen todellistuu minun kauttani – on pysäyttävä. Varhaiskasvattaja vaikuttaa persoonallaan, tavallaan olla, toimia ja kohdata lapsi – hänen kasvuunsa ja on kokoaikaisesti vuorovaikutuksessa kasvamiseen saattajana. Kyseessä on kasvatussuhde.

Ihmisen kasvu mahdollistuu parhaiten dialogissa, vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Vuorovaikutus lapsen kanssa parhaimmillaan mahdollistaa sen, että mekin aikuisina osaamme suhtautua aidosti toiseen ihmiseen. Merkityksellistä onkin se, että lapsen kivun, surun, huolen kohdatessa, aikuinen antaa aikaa lapsen omalle hiljaiselle merkitysten löytämiselle, intuitiiviselle tajuamiselle. Aikuinen ei ole päällepäsmärinä ohjeistamassa, tulkitsemassa, sanoittamassa, miltä lapsesta pitäisi tuntua, mitä tämä tapahtuma hänelle merkitsee! Dialogi ohjaa kuuntelemaan, näkemään ja luomaan uutta yhdessä.

Voisiko pientä lasta paremmin mikään palvella ja auttaa kipeässä elämäntilanteessa? Lapsi ei ymmärrä vielä aivan kaikkea ympärillään tapahtuvaa, hän saa kokemuksen, että on tässä elämässä osallinen; nähtynä, kuultuna ja kokonaisvaltaisena ihmisenä.

Minä kutsuisin näitä palveluhetkiä lapsen sielunhoidoksi! Saada olla osallinen, tulla nähdyksi ja kuulluksi, ja autetuksi omilla ehdoilla, enemmän ajatuksin kuin sanoilla siunaten.

Teksti: Tiina Haapsalo
Kuva: Esa Kivivuori

29.03.17

Muistilista reformaation merkkivuoden tapahtumiin

Lundin tuomiokirkon astronominen kello (Horologium mirabile Lundense) vuodelta 1424 osoittaa reformaation vuosipäivään luterilaisten ja katolisten yhteisen ekumeenisen kokoontumisen yhteydessä 31.10.2016. (Kuva: Kirkon kuvapankki)

Jo muutaman kuukauden ajan on vietetty reformaation merkkivuotta. Ekumeeninen merkkivuoden alku Lundissa ja Malmössä antoi hyvän alkusysäyksen vuodelle ja toi näkyvyyttä tiedotusvälineissä. Niin lehdistö kuin muutkin tiedotusvälineet ovat nostaneet esille ja työstäneet kiitettävästi merkkivuoden sisältöjä.

Helatorstai

Merkkivuosi elää median lisäksi ja ennen kaikkea siellä, missä ihmiset ovat. Helatorstai 25.5. on maanlaajuisesti merkkivuoden tärkeimpiä päiviä. Helatorstai sijoittuu aikaan, jolloin pahimmat koulukiireet ovat takana, mutta ihmiset eivät ole vielä lähteneet kesänviettoon. Sääkin on toivottavasti toukokuisen miellyttävä.

Helatorstaina vietetään kirkon kevätjuhlia monissa seurakunnissa. Piispanmessuja ja torimessuja on luvassa useammassakin kaupungissa. Isonkyrön kirkossa on paikalla jopa kaksi piispaa, kun piispat Simo Peura ja Teemu Sippo johtavat ekumeenisen jumalanpalveluksen.

Puolenpäivän aikaan seurakuntien toivotaan soittavan kirkonkelloja kutsuna yhteisen juhlan viettoon.

Yhdessä syöminen, puiden istuttaminen ja sekä sukupolvien rajoja ylittävä ja saavutettavuutta korostava Helahulinat-tapahtuma ovat toimineet useiden helatorstaitapahtumien suunnittelun pohjana. Monissa seurakunnissa toimitaan omien perinteiden mukaan. Esimerkiksi Akaan ja Sääksmäen seurakuntien alueilla järjestetään seitsemän kirkon pyöräretki.

Vinkkejä helatorstain viettoon löytyy Reformaation merkkivuoden verkkosivuilta.

VIA-oratorio

Kesäkuun 7. päivänä Olli Kortekankaan VIA-oratorio kantaesitetään Naantalin musiikkijuhlilla. Teos kuljettaa kuuntelijansa pääsiäisestä helluntaihin. Libretossa on käytetty monia kieliä, useita raamatunkäännöksiä, virsitekstejä sekä vanhaa ja uutta runoutta.

Teos on merkittävä tapaus paitsi kirkon myös koko maan kulttuurielämässä ja sen vuoksi mukana myös Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmassa. Näin laajoja teoksia valmistuu vain harvoin. Teos on laaja, mutta suunniteltu siten, että sen yksittäisiä osia voi käyttää itsenäisesti vaikkapa jumalanpalveluksissa.

#teesit2017

Eri puolilla Suomea on jo käynnistetty uusien teesien tekeminen. Osa prosesseista on itsenäisiä, osa liittyy valtakunnalliseen – ja ulkosuomalaisyhteisöihinkin ulottuvaan – #teesit2017/#teser2017-hankkeeseen.

Teesejä laaditaan otsikolla: Yhdessä – Armo on sitä, ettei jää yksin. Lauseen alkuosa ’Yhdessä’ on Suomi 100 -juhlavuoden teema, ja teesihanke kuuluukin Suomi 100 -ohjelmaan. Otsikko on laadittu sellaiseksi, että se antaa tilaa monenlaisille teesintekijöille. Sen alla on mahdollisuus käsitellä niin teologisia kuin yhteiskunnallisia kysymyksiä ja liikkua niin arkipäivän tasolla kuin teorioissakin. Otsikko antaa pohdittavaa ihmisille iästä riippumatta.

Teesihankkeen perusajatus ja linkit materiaaleihin löytyvät merkkivuoden verkkosivuilta. Teesityöskentely voidaan järjestää pitkänä tai lyhyenä prosessina, laajasti tai suppeasti, julkisella paikalla tai kerhoissa ja leireillä – siten kuin kullekin seurakunnalle sopii.

Teesien julkaisupäiväksi ehdotetaan lokakuun 31. päivää, jolloin tulee kuluneeksi 500 vuotta Lutherin aneteesien julkaisemisesta. Tuo päivä on lähtölaukaus keskustelulle ja muutoksille, jotka teesit synnyttävät.

Reformaatioviikko

Lokakuun viimeinen päivä käynnistää myös reformaatioviikon. Viikon aikana voi järjestää teesinäyttelyn ja keskustelua teeseistä sekä muita reformaatioaiheisia tapahtumia.

Reformaatioviikon toivotaan näkyvän jumalanpalveluselämässä. Virikkeitä viikon jumalanpalveluksiin löytyy Sakastista. Muutamissa seurakunnissa on päätetty viettää messua reformaatioviikon jokaisena päivänä. Tämä vie reformaation ytimeen: sanaan ja sakramentteihin.

Reformaatioviikko huipentuu Turussa uskonpuhdistuksen muistopäivän sunnuntaina 5.11. vietettävään messuun ja pääjuhlaan.

Timo-Matti Haapiainen
projektisihteeri

24.03.17

Rippikoulu uudistuu yhä nuorilähtöisemmäksi

Kuva: Suvi Sievilä © Valopeitto

Rippikoululla menee tällä hetkellä hyvin. Viime vuoden tilastot tietävät kertoa, että koko maan rippikouluprosentti oli 85,9 (vuonna 2015 vastaava luku oli 83,5). Nousua edellisestä vuodesta oli siis melkein 2,5%. Se on paljon tilanteessa, jossa monella mittarilla katsottuna kirkon tilastot näyttävät vähintäänkin loivaa alamäkeä.

Yksi syy rippikoulun suosioon on sen jatkuvassa kehittämisessä. Rippikoulutyön saralla ei olla vain jääty odottamaan tulevaisuuden näkymiä, vaan rippikoulutyöhön on satsattu niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Osana tätä kehityksen kaarta valmisteilla oleva Suuri ihme -rippikoulusuunnitelma 2017 hyväksyttäneen piispainkokouksessa ensi kuussa.

Suuri ihme –kokonaisvaltainen rippikoulusuunnitelma

Oheisessa timanttikuviossa on esitettynä rippikoulusuunnitelman toiminta-ajatus ja tavoitteet. Nostan seuraavassa kolme merkittävää näkökulmaa uudesta suunnitelmasta: kokonaisvaltaisuus, nuorilähtöisyys ja osallisuus.

Yksi uuden rippikoulusuunnitelman keskeinen näkökulma on kokonaisvaltainen kristillinen ihmiskäsitys. Näkökulmat ihmisen elämästä, uskosta ja rukouksesta nähdään kokonaisuutena, jotka liittyvät kristityn elämässä yhteen. Nämä näkökulmat kulkevat eräänlaisena punaisena lankana uudessa rippikoulusuunnitelmassa.

Kokonaisvaltaisuus tulee hyvin esille myös rippikoulun tavoitteissa ja toiminta-ajatuksessa. Tavoitteiden määrää on tietoisesti karsittu kuuteen laajaan kokonaisuuteen. Tavoitteet eivät tyhjene yksittäiseen työskentelyyn tai oppimissisältöön, vaan niiden on tarkoitus olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa nuorten ja heidän kysymystensä kanssa koko rippikouluprosessin ajan. Oheinen timanttikuvio voisi parhaimmillaan toimia ikään kuin huoneentauluna meille rippikoulun tekijöille.

Ajatus kokonaisvaltaisuudesta siirtää katseet rippikoulutyöstä myös muuhun seurakunnan toimintaan. Rippikoulun ei tulisi olla vain erillinen saareke seurakunnan todellisuudessa. Mitä jos esimerkiksi rippikoulutyö ja isostoiminta nähtäisiin samana kokonaisuutena aina suunnittelusta käytännön toteutukseen? Mitä jos isoset olisivat mukana rippikoulussa jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien? Miten rippikoulu voisi muuttaa tai miten sen tulisi muuttaa vaikkapa seurakunnan jumalanpalveluselämää?

Rippikoulun toiminta-ajatus ja tavoitteet. Avaa kuva isommaksi klikkaamalla

Nuori rippikoulun keskiössä

Uudessa suunnitelmassa todetaan, että rippikoulua pidetään nuorta varten. Hän on rippikoulun keskiössä. Kaikkea mitä rippikoulussa tehdään, tulee peilata suhteessa nuoren elämään. Nuorilähtöisyys on ajatuksena tuttu nykyisestäkin suunnitelmasta, mutta nuoren roolin vahvistamista halutaan korostaa entisestään. Rippikoulun tavoitteiden ja käytäntöjen tulee palvella nimenomaan nuoren oppimista ja kasvua kristittynä.

Yksi esimerkki nuorilähtöisyydestä on rippikoulusuunnitelmaan kirjatut oppimissisällöt. Suunnitelmassa ei ole erikseen kirjattu nuorten elämään liittyviä teemoja, vaan ajatus on siinä, että kaikkia rippikoulussa käsiteltäviä aiheita tulee peilata nuorten elämän kautta, kuten kuviossa kaksi on esitetty. Oppimissisältöjen määrää on tiivistetty aiempiin suunnitelmiin verrattuna. Suuri ihme -suunnitelmasta oppimissisältöjä löytyy 27.

Samaan aikaan kun rippikoulun keskiössä on yksittäinen nuori, muodostaa rippikouluryhmä oman yhteisönsä. Nuori on osa rippikoulussa syntyvää yhteisöä ja laajemmin ajateltuna osa seurakuntaa ja Kristuksen kirkkoa. Yhteisön muodostumista ja ajatusta jokaisen nuoren merkityksestä osana yhteisöä, on tärkeää tukea.

Nuorilähtöisyys haastaa hyvällä tavalla meitä työntekijöitä pohtimaan omia käytäntöjämme. Osaanko antaa riittävästi tilaa nuorille ja heidän kysymyksilleen? Rohkenenko nähdä oman roolini rippikoulussa ennen kaikkea mahdollistajana ja ohjaajana?

Osallisuus ei ole vain toimimista

Rippikoulun toiminta-ajatus, tavoitteet ja oppimissisällöt. Avaa kuva suuremmaksi klikkaamalla.

Nuorilähtöisyydestä seuraa luonnollisesti ajatus osallisuudesta. On ensiarvoisen tärkeää, ettei osallisuuden ja aktiivisen toimimisen välille laiteta yhtäläisyysmerkkiä. Uusi rippikoulusuunnitelma painottaa, että osallisuus on sekä toimista ja vaikuttamista että olemista ja joukkoon kuulumista. Osallisuudessa on kyse siitä, että nuori saa itse määritellä olemisensa suhteessa rippikouluun.

Osallisuus ei luonnollisestikaan tarkoita, että nuorten täytyisi päättää kaikista asioista ja sisällöistä rippikoulun aikana. Myös kirkolla on omat sisältötavoitteensa: rippikoulussa tutkitaan kristinuskon ydinkohtia. Kristinuskon ydinkohdat eivät kuitenkaan voi jyrätä nuorten ääntä ja heidän tuomiaan tavoitteita ja näkökulmia rippikouluun. Päinvastoin. Tässäkin kohden on tärkeää miettiä kokonaisuutta; miten kristinuskon ydinkohdat voisivat olla luontevassa vuorovaikutuksessa nuorten kysymysten ja pohdintojen kanssa?

Osallisuuteen liittyvät vahvasti myös näkökulmat saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Kaikki nuoret ovat tervetulleita rippikouluun. On tarpeellista järjestää tulevaisuudessakin erilaisia pienryhmärippikouluja, mutta samaan aikaan on hyvä pohtia, kuinka kaikenlaiset nuoret voisivat olla osana samaa ryhmää.

Meitä rippikoulun työntekijöitä osallisuus haastaa etsimään uusia tapoja elää ja olla rippikoulussa. Kuinka tuen kaikkien nuorten osallisuutta rippikoulussa? Kuinka nuorten osallisuus toteutuu muissakin kohdin kuin rippikoulun intensiivijaksolla?

Suuri ihme -rippikoulusuunnitelma vahvistaa nuorten keskeistä roolia rippikoulun suunnittelussa ja toteutuksessa. Lisäksi rippikouluun liittyviä rakenteita ja käytäntöjä on selkeästi linjattu uudessa suunnitelmassa, kuten vaikkapa rippikoulun intensiivijakson kestoa.

Rippikoulusuunnitelman luonnos Sakastissa

Jari Pulkkinen
vs. asiantuntija, rippikoulutyö ja seurakuntakasvatus
Kirkkohallitus, kasvatus ja perheasiat

22.03.17

Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa nähtyä ja kuultua

Kuva: Kimmo Ketola

Osallistuva luterilaisuus -seminaari järjestettiin Kirkon nelivuotiskertomuksen jälkimainingeissa Tampere-talossa 13.3.2017. Seuraavassa joitakin täysin subjektiivisia kuulohavaintoja seikoista, jotka innoittivat itseäni eniten. Ehkä innoittavinta oli kuitenkin uusien ja vanhojen tuttavuuksien kohtaaminen ja mahdollisuus päivittää omia tietoja ja ajatuksia. Joten kiitos, kun tulitte!

Turvapaikanhakijoita vastaanottamassa

Lehtori Hanna Niemi (Diak) kertoi tutkimuksestaan Hätämajoituksesta Aleppon kelloihin. Tutkimuksen mukaan valtaosassa seurakunnista (70 %) oltiin turvapaikanhakijoiden saapuessa aivan uuden toimintamuodon edessä, sillä seurakunnan alueella ei ollut hätämajoitusta tai muuta turvapaikkatoimintaa. Turvapaikanhakijatoimintaan lähdettiin seurakunnissa mukaan omasta kiinnostuksesta tai julkisen paineen vuoksi, joskus myös kirkkoherran määräyksestä.

Vapaaehtoisuus ja yhdessä työskentely olivat ominaisia dynaamisille ja nopeasti toimineille seurakunnille, joissa toimittiin auttaminen edellä. Uskontoa ei tuputettu turvapaikanhakijoille vaan uskontoa käsitteleviin kysymyksiin vastattiin kysyttäessä. Ajatuksena oli, että rinnalla kulkeminen on parasta evankeliumia. Turvapaikanhakijoiden kiinnostus kirkkoa kohtaan kuitenkin yllätti. Seurakuntien työntekijöiden seuraavaksi haasteeksi tuli, miten jatkaa hyvin alkanutta työtä osallistamalla myönteisen turvapaikkapäätöksen saaneita seurakunnan toimintaan sekä tukemalla paperittomia.

Tornion seurakunnan diakoni Johanna Wennerströmin mukaan seurakunta oli ensimmäisenä vastassa turvapaikanhakijoita, ennen Punaista Ristiä ja valtion viranomaisia. Seurakunnan kannalta oli kuitenkin huojentavaa, kun SPR ja viranomaiset tulivat paikalle viikon-parin kuluttua ensimmäisten turvapaikanhakijoiden saapumisesta. Seurakunta vapautui tällöin esimerkiksi jatkokuljetusten etsimisestä muihin tehtäviin.

Turvapaikanhakijat myös yhdistivät seurakuntatoimijoita, kun Tornion ja Haaparannan seurakunnat sekä vapaat suunnat, työntekijät, vapaaehtoiset ja islamilaisen yhdyskunnan tulkit toimivat yhdessä. Ikävintä työssä oli seurakunnan saama runsas kielteinen palaute turvapaikanhakijoiden hyväksi tehdystä työstä.

Perheiden kanssa

Nuorisotyönohjaaja Kaarina Hakkarainen korosti pysähtymisen tarvetta perhetyössä, jossa joudutaan valitsemaan, mitä ja miksi tehdään, mitä jätetään tekemättä, mitä pitäisi tehdä nykyisen sijaan. Perhetyössä tarvitaan yhteinen suunta ja päätös valittuun suuntaan kulkemisesta.

Menneisyydestä voimme oppia, että kirkossa jokainen voi antaa, mitä hänellä on. Työntekijöiden ei tarvitse eikä pidä tehdä kaikkea valmiiksi. Ajattelemme liikaa perheiden puolesta, vaikka meidän pitäisi toimia yhdessä heidän kanssaan. Myötävaikuttaminen on olennaista kaikenikäisten ihmisten hyvinvoinnille.

Jeesus opetti koko elämällään: puheillaan ja teoillaan. Huoli suomalaisten uskonnollisuudesta saa meidät korostamaan oppia, kaavoja ja ulkoista muotoa sekä unohtamaan, että tieto ei korvaa kokemusta Jumalan läsnäolosta. Meidän ei pidä tehdä Jumalan puolesta, vaan tehdä tilaa Jumalalle. Lähimmäisenrakkautta voi harjoittaa yhdessä perheiden kanssa ja rukouselämään opettaa kädestä pitäen.

Äiti- ja isä-mentoritoiminnan koordinaattori Suvi Korenius kertoi HelsinkiMission järjestämästä mentoritoiminnasta. Mentorit ovat tehtävään koulutettuja vapaaehtoisia. Työn kohteena olevat äidit ja isät kärsivät sosiaalisesta tai emotionaalisesta yksinäisyydestä. Kysymys on varhaisen tuen ennaltaehkäisevästä toiminnasta.

Tutkija Hanna Falk (HelsinkiMissio) kuvasi vapaaehtoisen vertaissuhteen vaikutuksia eli miten äiti- ja isämentoritoiminta oli vaikuttanut perheisiin: Yksinäisyys oli vähentynyt ja vanhempien toimijuus oli lisääntynyt, kun tukea sai omien kynnystensä ylittämiseen. Toiminta oli estänyt ongelmien kehittymisen, kasvamisen ja kasaantumisen. Ammatillisen avun tarve oli vähentynyt tai sen rajaaminen helpottunut.

Falkin mukaan mentoritoiminta vähentää yksinäisyyttä, koska äideillä ja isillä on osallisuuden ja kohdatuksi tulemisen kokemus. Tästä syystä itsetunto ja oman toimijuuden kokemus vahvistuvat. Mentorit valitaan perheille erittäin huolellisesti toiveiden mukaan. Toiminta on vapaaehtoista, eikä sillä ole muita päämääriä. Äidin tai isän ei tarvitse miettiä, kuormittuuko mentori liikaa. Mentori ei ole asiantuntija eikä vanhemman puolesta tekijä, vaan ennen kaikkea vertainen, ihminen.

Kertomusten tulkitsijana

Hyvinkään seurakunnan kirkkoteatteriohjaaja Jouni Laineen mukaan puhetta on vaikea saada kirkossa eloon. Draamalla on kuitenkin valta saada kenet tahansa heräämään henkiin historian pimennosta. Tällöin on mahdollisuus itkeä ja nauraa hänen kanssaan. Draama paitsi herättää sanat eloon, myös opettaa katsojalleen sanoja.

Laine korosti, että moni tarina Suomen kirkkohistoriasta on vielä kertomatta. Kunnon profeetat nousevatkin hänen mielestään mitättömyydestä, lattialautojen alta. Tarkemman tarkastelun kohteiksi pääsivät tällä kertaa Hilda Huntuvuori, Helena Konttinen, Lalli, Niilo Kustaa Malmberg ja Franciscus Assisilainen.

Käsikirjoittaja, pastori Veli-Pekka Hänninen kertoi, että uskolle on vaikea antaa ulkoinen muoto elokuvissa ja TV-sarjoissa ja siksi sorrutaan helposti kliseisiin. Joissakin, yleensä ulkomaisissa sarjoissa, on onnistuttu kuvaamaan pappeutta ihmisyys edellä. Pappeus raahautuu muun elämän mukana.

Suomalaisissa elokuvissa pappi on usein stereotyyppi. Oma havainto papista tai pappeudesta uhrataan kliseelle, ja papin hahmo vedetään henkilöstä tyypiksi, joka ei kerro mitään uutta. Tapahtuu sama kuin suomalaisten arkikokemuksille papeista: papit ovat tekopyhiä – paitsi hän, jonka minä olen tavannut.

Kotimaisissa elokuvissa ja viihteessä tunnetaan pääasiassa vain kaksi pappistyyppiä: oikeistolainen luokkayhteiskunnan vartija, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan ja pappilastaan sekä tekopyhä, lihava ja irstas pappi, joka ei elä niin kuin opettaa. Hännisen näyttämien elokuvakatkelmien perusteella vaikutti hieman siltä, että suomalainen ei oikein osaa sanoittaa uskon nyansseja: vaikka pappi löytää elokuvassa uskon yksinkertaisen ytimen, se helposti tulkitaan uskosta luopumiseksi. Tuntuu kuin suomalaisten sanat tulkita uskoa loppuisivat kesken. Paitsi uskon kieli myös uskonnollinen kokemus tai löytö jää tavoittamatta.

Maarit Hytönen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

Videotallenteet seminaarista:

Osio 1: Turvapaikanhakijoita vastaanottamassa

Osio 2: Perheiden kanssa

Osio 3: Kertomusten tulkitsijana

17.03.17

Kirkon perheneuvonnassa rakennetaan yhteyttä

Perheneuvonta on osa kirkon hengellistä perustehtävää ja sielunhoitotyötä. Kirkon työ perheiden parissa alkoi heti sotien jälkeen ja on siis jatkunut yli 70 vuoden ajan. ”Sota maassa päättyi – perheissä alkoi”, kuvailee Matti Joensuu perheneuvonnan alkua vuodelta 1944. Ihminen on luotu elämään yhteydessä toiseen ihmiseen. Joskus näissä yhteyksissä eletään rauhan aikaa, joskus ne muistuttavat sotatannerta.

Ihmisten väliset suhteet ovat olleet alusta asti perheneuvonnan keskeistä työsarkaa. Ja yhä ovat. Vuonna 2015 kirkon perheneuvonnan asiakkaana oli 18 154 ihmistä.

Maailma on sotien jälkeen muuttunut paljon, ja se muuttuu yhä, kiihtyvällä tahdilla. Perheneuvonnassa on tärkeää pitää mielessä sen perustehtävä rakentaa yhteyttä, mutta samalla sen on tärkeää kyetä uudistumaan, jotta se voi aidosti tukea tämän ajan perheitä heille olennaisissa kysymyksissä.

Perheneuvonnan suuntaviivat vuoteen 2022

Kohtaaminen kantaa – Kirkon perheneuvonnan suunta vuoteen 2022 on vastikään julkaistu. Maamme 41 perheneuvontayksikössä on tarpeen olla riittävän yhteinen työnäky. Samaan aikaan halutaan pitää huolta joustavuudesta: paikallisiin tarpeisiin on tärkeää pystyä vastaamaan.

Suuntaviivat -asiakirja on sekä yhteiseen työnäkyyn että joustavasti paikalliseen kehittämiseen rohkaiseva perheneuvonnan oma työväline. Lisäksi se on hyödyllinen esimerkiksi silloin, kun halutaan välittää tietoa perheneuvonnasta ja sen pyrkimyksistä päättäjille ja yhteistyötahoille.

Kohtaaminen kantaa -asiakirjan mukaan kirkon perheneuvonnan arvoja ovat usko, toivo ja rakkaus. Jumalan armo ja rakkaus välittyvät kohtaamisissa synnyttäen toivoa ja luottamusta. Auttaminen nähdään lähimmäisen rakastamisena vastaamalla hänen todelliseen tarpeeseensa.

Asiakirjan painotusten mukaan on olennaista pitää huolta siitä, että ihmiset saavat jatkossakin perheneuvonnasta apua ja tukea. Tämä vastuu merkitsee monia käytännön asioita, kuten toiminnan laadusta ja kehittämisestä huolehtimista ja esimerkiksi henkilökunnan kouluttamista ja työnohjausta. Näihin tarvitaan resursseja.

Toinen perheneuvonnan painopiste on lapsen edun ja hyvinvoinnin vaaliminen. Perheneuvonta vahvistaa vanhemmuutta ja aikuisten kykyä pitää huolta lähi-ihmissuhteista. Perheneuvonnan työntekijöiden on tarpeen myös osallistua aktiivisesti keskusteluun perhe- ja parisuhdeasioista. Vaikuttamistyössäkin pidetään esillä lasten hyvinvointia ja siitä huolehtimista.

Perheneuvonnassa ollaan ihmiselon ytimessä

Ihmisen suurin toive ja samalla suurin pelko on tulla nähdyksi ja kuulluksi. Perheneuvonnassa kohdataan kokonainen ihminen – myös hänen tunteensa, toiveensa ja pettymyksensä.

Moni asia maailmassa muuttuu, mutta sukupolvesta toiseen ihminen etsii vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin ja siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihminen kyselee oman olemassaolonsa tarkoitusta ja sitä, kuka hän on. Ihminen kaipaa yhteyttä toiseen ihmiseen ja voi huonosti, kun se on säröillä tai puuttuu. Hän haluaa rakastaa ja olla rakastettu.

Perheneuvonnalla on pysyvä tehtävä ihmiselon ytimessä, armon ja toivon tuojana. Vaikeissakin tilanteissa, ihan aina, on toivoa. Kohtaaminen todella kantaa ja kannattelee.

Heli Pruuki
Kirkon kasvatus ja perheasiat (perheneuvonta ja perhetyö)