Kipa vakiinnuttaa toimintaansa

Kipan siirtymävaiheen aikana seurakuntatalouksia tuettiin monin tavoin. Vuonna 2016 järjestetyssä Kipan infotilaisuudessa toimistopäällikkö Marika Ahola jakoi Salon seurakunnan siirtymisajan kokemuksia vuonna 2017 Kipaan siirtyville asiakkaille.

Kirkon palvelukeskuksen (Kipa) viisivuotinen siirtymäaika on ohi. Kipa on tuottanut vuodenvaihteesta alkaen kirjanpidon ja palkanlaskennan palvelut kaikille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnille. Kipan asiakkaina on 279 seurakuntataloutta.

Seurakuntataloudet siirtyivät Kipan asiakkaiksi vaiheittain. Vuoden 2017 alusta Kipa vastaanotti noin sata uutta asiakasta, joiden kanssa tehtiin alkuvuoden aikana siirtymiseen liittyviä toimia. Näin ollen vasta vuosi 2018 on Kipan ensimmäinen kokonainen vakiintuneen toiminnan vuosi. Vuoden 2018 aikana nähdään paremmin Kipan osalta palvelukeskusmallin taloudelliset ja toiminalliset vaikutukset.

”Kipassa keskitytään nyt toiminnan vakiinnuttamiseen ja tehostamiseen useiden hankkeiden avulla. Hankkeet kohdistuvat henkilöstöön, prosesseihin, järjestelmiin, johtamiseen ja talousohjauksen kehittämiseen”, Kirkon palvelukeskuksen johtaja Sami Savilaakso kertoo.

Investoinnit ennakoitua suuremmat

Kipa on saanut kirkon sisällä paljon julkisuutta. Erityisesti kritiikkiä on aiheuttanut seurakuntien lakisääteinen velvoite siirtyä Kipaan. Myös Kipan käynnistämiseen liittyvät kustannukset ovat olleet näkyvästi esillä. Useat tahot ovat kyseenalaistaneet Kipasta saatavat hyödyt jo ennen kuin Kipan toiminta on saatu täyteen laajuuteensa.

Kirkkohallitus esitteli marraskuun 2016 kirkolliskokouksessa Kipaa koskevan taloudellisen selvityksen, jonka mukaan Kipan perustamisesta aiheutuneet kokonaiskustannukset ovat noin 36 miljoonaa euroa. Summa sisältää myös siirtymäaikaisten asiakkaiden palvelukeskusmaksut sekä palvelukeskuksen suunnittelusta vuosina 2007–2011 kertyneet Heta-hankkeen kustannukset. Suunnittelukulut olivat yli 2 miljoonaa euroa. Suunnittelutyössä ja erilaisissa työryhmissä oli mukana paljon asiantuntijoita ja konsultteja sekä seurakuntien työntekijöitä.

Kipan perustamisen ja siirtymäkauden investointeja kertyi noin 11 miljoonaa euroa. Kustannukset kertyivät talous- ja henkilöstöjärjestelmien ja käyttölisenssien hankinnoista. Tietojärjestelmät hankittiin julkisen hankintamenettelyn kautta. Järjestelmiä jouduttiin edelleen kehittämään ja räätälöimään kirkon tarpeisiin, minkä vuoksi investointimenot kasvoivat huomattavasti alkuperäistä suunnitelmaa korkeammiksi. Kehitystyötä on jouduttu tekemään koko siirtymäkauden ajan ja kehittäminen jatkuu edelleen.

”Jatkossa järjestelmien kehittämisessä tavoitteena on muun muassa käytettävyyden parantaminen. Selvitämme mahdollisuuksia robotiikan hyödyntämiseen, jotta voimme automatisoida manuaalisia työvaiheita. Mietimme järjestelmien osalta myös muita ratkaisuja, joita voidaan toteuttaa siirtymäkauden päätyttyä”, Savilaakso pohtii.

Seurakunnille siirtymävaiheen tukea

Kirkolliskokous päätti vuonna 2013 tukea Kipan asiakkaita palvelukeskukseen siirtymisessä. Vuosille 2014–2017 lisättiin talousarvioon 200 000 euroa/vuosi käytettäväksi asiakkaiden tukemiseen. Tällä edesautettiin mm. asiakkaiden siirtymisaikataulujen aikaistamista sekä seurakuntien taloushallinnon prosessien kehittämistä, jotta Kipasta saatavat hyödyt mahdollistuisivat. Avustusta on annettu seurakunnille, joissa on vain yksi taloushenkilö, jolloin seurakunnan ei ole helppoa saada työvoimakustannusten osalta säästöjä.

Kipan toiminta oli arvoitu suunnitteluvaiheessa alijäämäiseksi siirtymäkauden loppuun saakka. Alijäämää kertyi siirtymäkauden aikana noin 19 miljoonaa euroa. Kirkolliskokous päätti vuonna 2015, ettei Kipan tarvitse maksaa siirtymäkauden aikana kertynyttä alijäämää takaisin.

Arvioitua suurempi alijäämä on kertynyt ennakoitua suuremmista investointitarpeista, asiakkaiden vastaanottoprojekteihin liittyneistä kustannuksista, asiakkaiden siirtymisaikataulujen aiheuttamista muutoksista ja palveluiden suoritemäärien laskusta. Siirtymävaiheessa olevien asiakkaiden koulutukseen ja tukemiseen panostettiin myös suunniteltua enemmän.

Prosessit tarkasteltava päästä päähän

Kuluvan vuoden aikana tehostetaan Kipan toimintaa, ja tavoitteena on alijäämäisen tuloksen oikaiseminen sekä ensi vuoden osalta saavuttaa 800 000 euron säästöt. Kevään kuluessa Kipan tehtäviä on uudelleenorganisoitu ja yt-neuvottelujen myötä 15 työtehtävää lakkautetaan syksyyn mennessä. Kahdeksan työntekijää uudelleen sijoitetaan, ja seitsemän työntekijää irtisanotaan.

Palvelukeskuksen suunnitteluvaiheessa on laskettu, että Kipasta voidaan saada kokonaiskirkollisesti 7 miljoonan euron säästöt vuodessa. Seurakunnissa säästöt on kyseenalaistettu, ja jotkut ovat todenneet kulujen vain kasvaneen Kipan myötä. Samoin julkisuudessa on kerrottu, että seurakunnissa ei ole voitu vähentää talouspuolen henkilöstöä, vaikka niin alun perin Kipaa markkinoitiin.

”Kokonaiskirkollisten säästöjen saavuttaminen palvelukeskusmuotoisesta toiminnasta vaatii talous- ja henkilöstöhallinnon prosessien tarkastelua päästä päähän aina seurakunnissa tehtävistä työvaiheista lähtien. Prosessien tehostaminen edellyttää myös seurakunnilta toimintojensa muutosta. Tavoitteisiin päästään ainoastaan avoimella yhteistyöllä”, Savilaakso toteaa.

Kun kaikki asiakkaat ovat nyt Kipassa, palvelukeskus tuottaa vuonna 2017 arviolta noin 280 000 palkka- ja/tai palkkiolaskelmaa. Siellä käsitellään 590 000 ostolaskua, 420 000 myyntireskontran tapahtumaa, 210 000 myyntilaskua, 80 000 matka- ja kululaskua sekä tehdään 31 500 tuntia kirjanpitotyötä. Maksuliikenteen kautta kulkee noin 1 370 000 tapahtumaa. Lisäksi seurakuntatalouksille työstetään mm. tilinpäätöksiä sekä tehdään verottajan, työttömyysvakuutusrahaston, vakuutusyhtiöiden ja eläkelaitoksen vuosi-ilmoitukset.

Kipan palvelukeskusmaksujen toimintatuotot ovat vuosina 2012–2017 yhteensä noin 25 miljoonaa euroa. Palvelukeskusmaksujen osuus seurakuntien tuloista on tällä hetkellä keskimäärin noin 0,8 %. Kipan nykyinen hinnoittelumalli on suoriteperusteinen. Hinnoittelumallia on tarkoitus uudistaa vuoden 2018 alusta.

Minna Rissanen
hankeviestintäpäällikkö
Kirkkohallituksen talousosasto

14.06.17

Keskitetty Status-sopimus puolitti seurakuntien kulut

Kuva: Istock.

Kun talous- ja henkilöstöhallinnon järjestelmä Statuksen yhteistyösopimuksessa tapahtui muutos kesällä 2016, alkoi Kirkkohallitukseen tulla kyselyitä seurakuntien tekemien sopimusten jatkosta. Statuksen järjestelmätoimittajan CGI:n ja silloisen palvelutoimittajan välinen sopimus päättyisi vuodenvaihteessa 2016, ja näin myös seurakuntien palvelutoimittajan kanssa tekemät sopimukset tulisivat päätökseen.

”Tilanne yllätti meidät Kirkkohallituksessa. Saimme tiedon sopimuksen päättymisestä palvelutoimittajalta vasta syyskuussa. Pian tämän jälkeen päätimme käynnistää neuvottelut CGI:n kanssa sopimuksesta, joka hyödyttäisi kaikkia Statusta käyttäviä seurakuntia”, taustoittaa Kirkkohallituksen tietohallintojohtaja Jukka Tamminen.

Ajatuksena oli luoda yksi tekninen ympäristö, joka käsittäisi kaikki seurakuntien Status-järjestelmän tarpeet: versiokehitys-, käyttö- ja asiakastukipalvelut. Toinen keskeinen tavoite oli pienentää palveluista seurakunnille aiheutuvia kustannuksia.

Status-tukeen satoja yhteydenottoja kuukaudessa

Kirkkohallituksen tekemä muutos siirsi teknisesti kymmenet aiemmin käytössä olleet palvelimet yhdelle yhteiselle palvelimelle. Lähes kaikki Statusta aiemmin käyttäneet noin 170 seurakuntataloutta ovat jo siirtyneet uuteen Status-ympäristöön. Loput siirtyvät syksyn 2017 aikana.

Viime syksynä seurakunnissa pohdittiin, miten Statuksen käyttötuen käy sopimusuudistuksen myötä. Teknisen ympäristön lisäksi palvelun tuki siirtyi nimittäin Kirkkohallituksen valtakunnalliseen tukipalveluun. Ilmassa oli epävarmuutta siitä, pystytäänkö tukea tarjoamaan riittävästi uudessa järjestelmässä. Epäilys on osoittautunut turhaksi.

Vaikka uuden järjestelmän tukipalvelun vastuunottamisessa on aina omat haasteensa, ja viimeisten seurakuntien liittyminen KIPAn asiakkaaksi 1.1.2017 alkaen hiukan lisäsi vaikeuskerrointa, on Kirkkohallitus yhdessä CGI:n kanssa kyennyt toimittamaan Status-tukipalvelut seurakunnille. Kirkkohallituksen it-tukeen tulee keskimäärin 180 Statusta koskevaa yhteydenottoa kuukaudessa. Palveluiden keskittämisen myötä käyttötukea koskevat kustannukset ja tarpeet tulevat kaikkien seurakuntatalouksien osalta läpinäkyviksi.

Keskitetty sopimus puolitti kulut

Hallinnollisesti kulujen ja sopimusten määrän pienentäminen on ollut merkittävä muutos aiempaan. Yhtenäinen sopimusmalli mahdollistaa jatkossa myös kehittämiskustannusten jakamisen kaikille tasapuolisesti.

”Keskittämisen myötä Statuksen kulujen on arvioitu puolittuneen. Säästöjä on syntynyt muun muassa käyttö- ja asiakaspalvelumaksuissa sekä työkustannuksissa. Lisäksi esimerkiksi Kirkon keskusrahaston Status-kustannuksissa on tullut säästöjä. Näillä säästöillä on katettu keskitetyn palvelun myötä syntyneet tuki- ja käyttöpalveluiden kustannukset”, Tamminen luettelee.

Status-järjestelmästä saadut kokemukset kannustavat yhteisiin, keskitettyihin sopimuksiin. Tietojärjestelmähankintoja tehtäessä on aina syytä pohtia, voidaanko yhteisesti saavuttaa parempi lopputulos kuin erikseen toimien.

”Keskitettyjen palvelujen lähtökohtana on, että uudet järjestelmät toteutetaan seurakuntien kanssa sopimuspohjaisesti ja niiden käyttöönotto perustuu aina vapaaehtoisuuteen”, linjaa Tamminen.

Essi Ylärakkola

7.06.17

Sovittelijat apuna työpaikan konflikteissa

Perheneuvoja Jukka Salomäki ja diakoniatyöntekijä Noora Nurmi ovat Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän sisäisiä sovittelijoita. (Kuva: Heidi Pelander)

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä 10 sisäistä sovittelijaa auttaa ratkomaan ristiriitatilanteita työpaikalla. Vastaavaa mallia ei ole ennen kokeiltu suomalaisilla työpaikoilla.

”Sisäisellä sovittelijalla on keskeinen rooli työpaikan toimivuuden edistämisessä sekä erilaisten ristiriita- ja konfliktitilanteiden ennalta ehkäisemisessä ja ratkaisemisessa”, yhtymän henkilöstöpäällikkö Tekla Määttänen kertoo.

Sisäiset sovittelijat ovat osa yhtymän sovunrakennushanketta, jolla haettiin konkreettisia työkaluja varhaiseen puuttumiseen työpaikalla. Hankkeessa työntekijät, luottamusmiehet ja työsuojeluvaltuutetut koulutettiin. Koulutuksessa opeteltiin asioiden puheeksi ottamista, työpaikan pelisääntöjä ja lainsäädäntöä. Hanke suunniteltiin henkilöstön edustajien kanssa, ja mukana oli myös työterveyshuolto.

Määttäsen mukaan sovunrakennus voi kuulostaa yksinkertaiselta, jopa itsestään selvältä. Kuitenkin kaikki, jotka työkseen ristiriitoja selvittävät, tietävät, miten pieneltäkin tuntuvat asiat voivat heikentää työilmapiiriä ja aiheuttaa ristiriitoja.

”Epäselvät tehtävänrajat, hauras johtamisen linja, yhteisten sääntöjen puuttuminen työyhteisössä, huonon käytöksen mahdollistaminen ja se, että asioihin ei puututa”, Määttänen luettelee mahdollisia ongelmien aiheuttajia.

Selkeä sapluuna sovitteluun

Koko henkilökunnan sovunrakennuskoulutuksen lisäksi 10 työntekijää kouluttautui yhtymän sisäisiksi sovittelijoiksi. Koulutukseen oli vapaa haku, ja halukkaita löytyi mukavasti eri työntekijäryhmistä.

Sovittelijoiksi kouluttautuivat muun muassa perheneuvoja Jukka Salomäki ja diakoniatyöntekijä Noora Nurmi. Heistä on hienoa, että asioiden sovitteluun on nyt selkeä sapluuna, ja työntekijöiden välisiä ristiriitoja voidaan koittaa ratkaista varhaisessa vaiheessa.

”Minusta tämä on merkki siitä, että työnantaja ottaa huomioon henkilöstön hyvinvoinnin tarjoamalla tällaista palvelua, jolla rohkaistaan ottamaan asiat puheeksi”, Nurmi sanoo.

Sovittelijoita voidaan käyttää tilanteissa, joissa työntekijöiden yhteistyö ei syystä tai toisesta suju työpaikalla työn edellyttämällä tavalla. Sovittelijat tulevat aina kyseisen työyksikön ulkopuolelta.

Työntekijä voi puhua sovittelun tarpeesta vaikka omalle lähiesimiehelleen tai kenelle tahansa sovittelijoista. Sovittelun aloittamisesta päättää henkilöstöpäällikkö, ja siitä menee aina tieto esimiehelle.

”Sovittelumenettelyn tarkoituksena on ratkaista ristiriidat siellä, missä ne ovat syntyneetkin”, Tekla Määttänen sanoo.

Vaihe vaiheelta edeten

Sovittelu alkaa yksilöhaastatteluilla, joissa sovittelijat keskustelevat osapuolten kanssa erikseen. Sitten pidetään varsinainen sovittelukeskustelu tai -keskusteluja, joissa molemmat osapuolet ovat mukana.

Nurmi ja Salomäki korostavat, että sovittelijan tehtävä ei ole ottaa kantaa, tulkita tilannetta tai ratkaista asioita osapuolten puolesta, vaan johdatella keskustelua oikeille urille. Tavoitteena on löytää ratkaisumalli, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua.

”Aina on kaikennäköistä tunnetta ja tulkintaa pelissä. Sovittelijan tehtävä on tuoda ne konkreettiset asiat esiin, missä muutosta tarvitaan, ja tukea ihmisiä löytämään itse ratkaisu ongelmiin”, Nurmi selittää.

Sovittelukeskustelut ovat luottamuksellisia. Ainoa paperi, joka tapaamisten perusteella tehdään, on sopimus siitä, mihin sovittelun osapuolet sitoutuvat ristiriitojen ratkaisemiseksi. Sovittujen asioiden toteutuminen varmistetaan seurantatapaamisilla, joita on yleensä vähintään kaksi.

Sisäiset sovittelijat työskentelevät pääasiassa pareittain. Salomäen ja Nurmen mukaan sovittelijalla pitää olla halua kuunnella ja ymmärtää erilaisia näkökulmia. Hommassa vaaditaan rauhallisuutta, avoimuutta, tasapuolisuutta ja neutraaliutta.

Hyvinvointipalvelua

Nurmi ja Salomäki toivovat, että työntekijät ottaisivat sovittelumenettelyn hyvinvointipalveluna. Pahimmillaan ristiriidat voivat johtaa työilon menettämiseen, uupumiseen ja kiusaamistilanteisiinkin.

”Toivon, että meille tulisi sellainen kulttuuri, että ristiriitojen ratkaiseminen olisi normaalia toimintaa”, Salomäki sanoo.

Tekla Määttänen on seurannut ilolla henkilöstön suhtautumista varhaisen tuen ja sovunrakennuksen ohjeisiin ja koulutuksiin. Hänestä toimeen tuleminen ja ristiriitojen varhainen ratkominen on erityisen tärkeää aikana, jolloin kirkko on suuressa muutoksessa, ja työntekijöiden toimenkuvat muuttuvat.

”Tarve hyvän työpaikkakäyttäytymisen ja yhteistyön tukemiseen on valtava. Työturvallisuuslainsäädäntökin velvoittaa jokaista toimimaan työpaikalla hyvän käytöksen periaattein.”

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän sovunrakennushanke toteutettiin Työsuojelurahaston tuella. Koulutukset olivat Sovunrakentajat Oy:n käsialaa. Sovittelijakoulutuksissa mukana oli myös työyhteisösovittelun tohtori Timo Pehrman.

Yhtymän sovunrakennusmalli tuli kolmanneksi kirkon työelämän kehittämiskilpailu, jonka tulokset julistettiin Kirkkopäivillä toukokuussa. Ensimmäistä kertaa järjestetty KirTEKO-kilpailu on osa Kirkon työelämä 2020 -ohjelmaa, ja sen taustalla on Työelämä 2020 -hanke.

Heidi Pelander

2.06.17

Kirkon paluu keskelle yhteiskuntaa

(Kuva: iStock)

Moni ajatteli pari-kolme vuosikymmentä sitten, että kirkko oli ajettu yhteiskunnassa nurkkaan ja pois keskustelujen ydinalueilta. Erilaiset julkiset tehtävät vähenivät selvästi ja Jumalan kuolema kelpasi lehden lööpiksi.

Viime vuodet ovat kuitenkin tuoneet kirkon takaisin julkiseen tilaan. Kirkkoa on nostanut esiin kasvava tarve etsiä arvoja ja kuulla, miten kirkossa kohdataan ihmisyyden kannalta keskeiset kysymykset ihmisarvosta, hyvästä elämästä, ihmisen haavoittuvaisuudesta ja elämän merkityksestä.

Kirkon kasvavaan merkitykseen ovat vaikuttaneet niin julkisuudessa myönteisesti esiintyneet arkkipiispat ja piispat kuin myös arkiset toimet seurakunnissa. Iso muutosaalto lähti liikkeelle 1990-luvun laman aikana diakonityön ison julkisen roolin myötä.

Kirkko on nyt yhä selkeämmin osa julkista keskustelua ja julkista tilaa.

Tähän tarpeeseen vastaavat myös Kirkon yhteiskuntapäivät. Ne järjestetään ensimmäisen kerran tällä nimellä Tikkurilassa 21–23.8.2017 teemalla Suomalaisen yhteiskunnan käänne, mihin suuntaan?

Kirkkopäivien ja Porin SuomiAreenan kirkon yhteiskuntakeskustelut saavat nyt jatkeeksi Kirkon yhteiskuntapäivät. Uusi foorumi tarjoaa tulevaisuudessa joka toinen vuosi kirkon kaikille työntekijäryhmille, seurakuntien luottamushenkilöille ja kaikille kirkon yhteiskunnallisesta roolista kiinnostuneille keskeisen verkostoitumis- ja keskustelufoorumin.

Ensimmäiset kirkon yhteiskuntapäivät järjestetään ajankohtana, jolloin moni uumoilee suuren yhteiskunnallisen käänteen olevan näköpiirissä. Brexit-äänestystuloksen, Trumpin valtaannousun aiheuttaman epävarmuuden ja yhteiskunnallisen polarisaation aika voi johtaa jo alkaneen eriarvoistumiskehityksen voimistumiseen. Uskontojen väliset konfliktit ovat kasvaneet. Suomessa on lähes yhtä paljon pitkäaikaistyöttömiä kuin 1990-luvulla. Unohtaa ei sovi myöskään digitalisaation ja robotisaation myötä alkanutta muutosaaltoa, joka näkyy jo.

Suomalainen sivistys-, kulttuuri-, ihmisoikeus- ja hyvinvointivaltio on arvaamattoman käänteen edessä ja haastettu usealta taholta.

Myönteiset uudet avaukset

Päivien kansainvälisen vieraan Tony Addyn esitys nostaa esiin kysymyksen sosiaalisesta vieraanvaraisuudesta. Kirkkojen välisen keskustelun tuottama käsite, conviviality, kääntyy huonosti suomeksi ja vaatii laajempaa tarkastelua sekä päivillä että muissa yhteyksissä. Asiasta keskusteltiin hiljattain myös Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa Namibiassa.

Sosiaalinen vieraanvaraisuus, jakaminen ja kiertotalous tulevat kouriintuntuvasti esille myös tutustumisvierailuilla Vantaan jättimäiseen ylijäämäruoan käsittelylaitokseen ja samoissa tiloissa toimivaan pesulaan, jossa eri tavoin avoimien työmarkkinoiden ulkopuolelle joutuneet työskentelevät. Vantaan pesula on näkynyt otsikoissa eri yhteyksissä ja tarjoaa erikoisen paikan tarkastella työllistämisen uusia ratkaisuja: tuottavatko siis välityömarkkinat hyvää vai piiloutuuko työn taakse halpatyön vivahde?

Kirkon yhteiskuntapäivillä on tarkoitus puhua asioista oikeilla nimillä, aidosti ja kaartelematta. Keskustelun yksi keskeinen tavoite on tuoda yhteen eri työntekijäryhmät, erilaiset osaajat ja tekijät.

Ohjelmassa ovat mukana muun muassa seuraavat henkilöt: Katri Korolainen, Katri Valve, Katja Syvärinen, Ari Hukari, Mikko Malkavaara, Minna Kivelä, Annu Valonen, Markus Asunta, Jaakko Heinimäki, Tony Addy, Maria Ohisalo, Ilkka Sipiläinen, Marjaana Toiviainen, Pontus Salmi, Tarja Filatov, Heikki Räisänen, Kari Latvus, Elli Aaltonen, Heikki Arikka ja Jarmo Kökkö.

Kirkon yhteiskuntapäiville voi ilmoittautua hintaan 140 euroa kesäkuun puoliväliin 15.6. saakka. Sen jälkeen ilmoittautuneiden osallistumismaksu on 170 euroa. Myös yksittäisiin päiviin voi osallistua. Tutustu ohjelmaan ja ilmoittautumisohjeisiin Sakastissa!

Kari Latvus
yhteiskuntatyön asiantuntija
Kirkkohallitus

29.05.17

Muutoksen johtaminen on ihmisten johtamista ja luottamuksen rakentamista

Kuva: iStock Photos.

Suomalainen julkinen sektori on merkittävien muutosten kohteena. Eniten huomiota on saanut sote- ja maakuntauudistus, mutta monia muutoksia kohdistuu muuallekin, myös kirkon alaan. Muutoksessa johtamisen merkitys korostuu.

Työtä ja työelämää koskeva keskustelu on tällä hetkellä Suomessa ja maailmalla erittäin vilkasta. Teknologinen muutos, automaation, robotisaation sekä tekoälyn kehittyminen siirtävät yhä useamman työntekijän työtä koneen tekemäksi. Monessa ammatissa tarvittava osaaminen muuttuu.

Kyse on merkittävistä muutoksista. Puhutaan jopa koko palkkatyöyhteiskunta-mallin muuttumisesta ja siitä, mikä osa ihmiselle jää työelämässä.

Työllä on keskeinen merkitys elämässämme ja yhteiskunnassamme. Työ tuo toimeentuloa ja aseman yhteiskunnassa. Työtä tekemällä ansaitaan sosiaaliturvaa. Työ tuo sosiaalisia suhteita, ajankäytön rakennetta ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia.

Työ ja elämä ovat monin tavoin kiinni toisissaan, puhutaanhan työelämästä. Työn ja muun elämän rajoista käydään jatkuvaa keskustelua. Työ tulee kotiin paitsi ajatuksissa, myös teoissa uusien viestintävälineiden myötä. Myös kirkon alalla on monia ammatteja, joissa on vaikeaa vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille.

Kirkon alan monissa ammateissa näkyy se, miten työhön liittyvät haasteet ja paineet ovat läsnä seurakuntalaisten elämässä. Toisaalta myös itse kirkon alalla tehtävä työ muuttuu.

Työelämän hyvällä laadulla on monia myönteisiä seurauksia

Viime aikoina suomalaista työelämää on kehitetty paljon. On ollut useita kansallisia ohjelmia, ja työnantajat ovat kehittäneet toimintaansa. Kirkon työelämä 2020 -ohjelmalla, johon KirTEKO 2017 -palkitseminen liittyy, tuetaan kirkon sektorin työpaikkojen muutoksen toteutumista.

Työelämän kehittäminen Suomessa on kannattanut. Sairauspoissaolot ovat vähentyneet ja työurat ovat pidentyneet. Suomalaisten työtyytyväisyys on korkealla tasolla. Suomalaisten työolot ovat kokonaisuudessaan kansainvälistä kärkeä.

Merkittävää on työelämän laatua koskevan puheen arkipäiväistyminen ja sen tulo yhteiseksi asiaksi. On tullut normaaliksi, että työssä tulee voida hyvin ja eri osapuolten tulee yhdessä toimia työelämän olosuhteiden parantamiseksi.

Hyvä työelämän laatu merkitsee paitsi hyvää koettua työhyvinvointia, sujuvaa työtä, tuloksellisuutta, pienempiä henkilöstökustannuksia ja pidempiä työuria. Se merkitsee myös hyvää asiakkaiden, potilaiden ja seurakuntalaisten palvelua.

Johtaminen korostuu muutoksessa

Suomalainen julkinen sektori on merkittävien muutosten kohteena. Eniten huomiota on saanut sote- ja maakuntauudistus, mutta monia muutoksia kohdistuu muuallekin, myös kirkon alaan.

Kaikki merkittävät rakennemuutokset edellyttävät, että ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa kiinnitetään huomiota arvostavalla tavalla. Muutoksen johtaminen ei koskaan ole tekninen suoritus.

Muutos aiheuttaa epävarmuutta, jota pitää vähentää viestinnällä, avoimella vuorovaikutuksella ja tarjoamalla osallistumisen mahdollisuuksia.

Hyvä muutoksen johtaminen on aina ihmisten johtamista ja luottamuksen rakentamista.

Muutoksissa on myös vaarana, että heikoimmassa asemassa olevat, kuten osatyökykyiset työntekijät, jäävät jalkoihin.

Kirkon alalla hyvää kehitystä ja hienoja esimerkkejä

Kevan viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan kirkon alalla työssä myönteistä ovat hyvät vaikutusmahdollisuudet sekä se, että työympäristö mahdollistaa sujuvan ja turvallisen työn.

Muutoksen johtamisen suhteen tilanne on kirkon alalla parantunut niin, että esimies käsittelee muutoksia henkilöstön kanssa aikaisempaa enemmän. Samoin työpaikan toimintatapoja kehitetään aikaisempaa useammin.

Kirkon työpaikoilla hyväksytään erilaisuutta hieman paremmin kuin kunta-alalla ja myös palautteen saaminen on paremmalla tolalla.

Tutkimukset ja käytännön kokemukset osoittavat, että kirkon alalla on tapahtumassa hyvää kehitystä työelämän kehittämisen suhteen. Tätä osoittavat myös KirTEKO-hankkeessa palkitut ja mukana olleet hankkeet.

Tätä hyvää kehittämistyötä on tarpeen jatkaa nykyisisissä nopeasti muuttuvissa oloissa. On tärkeää, että tätä tehdään Suomen juhlavuodenkin henkeen sopivalla tavalla yhdessä.

Pauli Forma
Kevan työelämäpalveluiden johtaja

Kirjoitus perustuu Kevan työelämäpalvelujen johtaja Pauli Forman puheenvuoroon Kirkkopäivillä KirTEKO 2017 – palkitsemisen paikka -tilaisuudessa 20.5.2017. Tilaisuudessa palkittiin KirTEKO 2017 -palkinnolla Haminan seurakunta, Lappeenrannan seurakuntayhtymä ja Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä.

24.05.17

Populaarikulttuuri ja muuttuva uskonnollisuus

Vappuaattona 2017 Helsingin jäähallissa esiintyi musiikkipiireissä melko lailla suurta huomiota saanut Ghost, jota on luonnehdittu termillä ”occult rock.” Yhtyeen laulaja, Papa Emeritus III esiintyy parodisessa piispanasussa ja uskonnollis-esoteerinen kuvasto on osa yhtyeen tuotantoa.

Tänä keväällä ilmestyi Tero Heimosen englanninkielinen kirja The Devil`s Cradle. The Story of Finnish Black Metal, joka kertoo suomalaisen black metallin historiasta. Uskontoa ja esoteriaa sivutaan läpi kirjan jokaisen artistin ja yhtyeen kohdalla.

Ghostin ja Devil`s Cradle -kirjan lisäksi voi mainita muun muassa Dan Brownin romaanin Inferno, Geert Kimpenin romaanin Kabbalisti, Paranormal Activity-elokuvat, X-Files-sarjan ja Promethea-sarjakuva-albumit. Nämä muutamat poiminnat ovat esimerkkejä kulttuurisesta ilmiöstä, josta englantilainen uskontotieteen professori Christopher Partridge on käyttänyt käsitettä ”okkulttuuri” (”occulture”, culture + occult) kuvatessaan monimuotoista kulttuurista ja uskonnollista muutosta myöhäismodernina aikana.

”Tavanomaista” kulttuuria

Okkulttuuri-termillä Partridge viittaa monitahoiseen sosiaalisen muutokseen ja kulttuuriseen ympäristöön, eetokseen ja prosesseihin, joiden myötä erilaiset yliluonnollisuuteen, esoteriaan, paranormaaliin ja henkisyyteen liittyvät teemat, näkemykset ja ajatukset leviävät yhteiskunnassa. Digitaalisuus ja Internet ovat antaneet myös okkulttuurille aivan uuden mittakaavan ja mahdollisuuden saada näkyvyyttä.

Okkulttuurissa ei ole kysymys vain esoteerisista järjestöistä, opeista ja rituaaleista (jotka toki ovat osa esoteriaa), vaan paljon niitä laajemmasta ilmiöstä. Partridge onkin luonnehtinut okkulttuuria suorastaan valtavirtaistuneeksi ja ”tavanomaiseksi”. Monet tutkimukset länsimaissa osoittavat, että yksilöllisiä tarpeita, kokemuksellisuutta painottava ja perinteisistä uskonnoista sekä niiden instituutioista irtautunut uskonnollisuus, josta usein käytetään ilmaisua (uus)henkisyys, on vahvistunut ja saa uusia muotoja.

Ajatukset ja näkemykset, jotka ovat aiemmin vaikuttaneet suljetuissa esoteerisissa alakulttuureissa, ovat tulleet näkyviksi erityisesti populaarikulttuurissa. Uskonnoista nousevat teemat, laajasti ymmärrettynä, nousevat esiin eri tavoin yllättäviltä tahoilta. Itse asiassa modernin okkulttuurin elementtejä löytyy jo ajalta, jolloin moderni okkultismi syntyi. Esimerkiksi myöhäisromantiikan aikana syntyneessä symbolismissa näkyi kiinnostus tuonpuoleisiin ja mystisiin aiheisiin. Monet suomalaiset 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneet taiteilijat kuten vaikkapa Akseli Gallen-Kallela ammensivat vaikutteita muun muassa teosofiasta.

Tilaa vaihtoehtoisille tulkinnoille

Okkulttuurinen eetos luo ennen muuta tilaa mahdollisille yliluonnollisille ja vaihtoehtoisille tulkinnoille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiset perinteisellä tavalla aina varsinaisesti uskoisivat okkulttuurin piirissä esitettäviä asioita ja näkökulmia, vaikka joskus uskomisen aspektikin on mukana. Ilmiö kertoo myös siitä, että itseilmaisun eri muodot, subjektiivisuus ja kokemuksellisuus, ovat nousseet yhä merkityksellisemmiksi.

Erilaiset salaliittoteoriat ja vaihtoehtoiset historiantulkinnat ovat niin ikään osa okkulttuuria. Päivän iskusana ”vaihtoehtoinen totuus” sopii kuvaamaan myös, miten okkulttuurissa hahmotetaan ja kuvataan erilaisia asioita. Laajassa tutkimuksessaan The Re-Enchnatment of the West. Alternative Spiritualities, Sacralization, Popular Culture and Occulture. (2005 – 2006), Partridge on käsitellyt uskonnollisten teemojen ja vaihtoehtoisen henkisyyden ilmenemismuotoja populaarikulttuurissa. Aihetta käsitellään myös hänen ja suomalaisen uskontotieteilijän Marcus Mobergin toimittamassa laajassa hakuteoksessa The Bloomsbury Handbook of Religion and Popular Music (2017).

Okkulttuuri voidaan nähdä osana tämän päivän kansanuskoa, joka ei asetu tarkasti rajattuihin uomiin. Se heijastaa hyvin aikaa, jossa moninaiset ajatukset, ideat ja kulttuurien osa-alueet sekoittuvat toisiinsa, muokaten ihmisten tapoja ymmärtää ja kokea ympäröivää maailmaa.

Jussi Sohlberg
Tutkimuskoordinaattori
Kirkon tutkimuskeskus

22.05.17

Hengellisyyden paluu kirkon työyhteisökulttuuriin

Haminan seurakunnassa kokeiltiin voimauttavan valokuvan menetelmää. (Kuva: Ville Kervinen)

Miten niin hengellisyyden paluu? Eikö hengellisyys ole ollut osa kirkon työtä alusta saakka? On, mutta tarkoitan sellaista hengellisyyttä, spiritualiteettia, joka uudistaa kirkon työyhteisöjen toimintakulttuuria, antaa syvän merkityksellisyyden ja suhteessa Toiseen olemisen kokemuksen. Tässä välissä, muutaman vuosikymmenen ajan hengellisyydellä osana kirkon työyhteisökulttuuria on ollut osittain huono kaiku. Huono siksi, että rukouksella tai johtajan hengellisen näkemyksen painolla on pyritty hoitamaan sellaisia työyhteisön vuorovaikutusongelmia tai rakenteisiin liittyviä puutteita, jotka pitää hoitaa järkeä käyttäen, hyviä työn maailman käytäntöjä soveltaen.

Työpaikkaspiritualiteetti, ”spirit at work”, ”workplace spirituality” ilmiönä, akateemisena tutkimuskohteena ja organisaatioita uudistavana syvävirtauksena on palaamassa kirkolliseenkin kontekstiin erityisesti Yhdysvalloista ja Britanniasta, jossakin määrin myös Kaakkois-Aasiasta tulleiden vaikutteiden kautta. Mielestäni kyse ei ole pelkästään kapitalistisen talousjärjestelmän pyrkimyksestä valjastaa hengellisyyskin tuottavuutta kasvattamiseen. Kyse on perimmältään uteliaisuudesta siihen, mikä meitä ihmisiä lopulta liikuttaa, saa tuntemaan iloa työssä, herättää pyrkimyksen kehittyä, kokea myötätuntoa työtovereita kohtaan, halun tehdä oman työn kautta hyvää, kokea työssä transsendenssin läsnäolo tai merkitys, tai perinteisemmällä kielellä: tehdä työtä kutsumuksesta Jumalaa ja lähimmäistä palvellen levollisella mielellä.

Hengellisyys ei korjaa työelämän huonoja rakenteita

Hengellisyydellä ei voi kuitenkaan loputtomiin paikata huonoa johtamista, vuorovaikutusongelmia, työvoimapulaa, huonoa palkkaa tai sitä, että työn tavoitteet ovat epäselvät. Toisinaan on ensin lähdettävä liikkeelle hyvien työkäytäntöjen vahvistamisesta. Mutta kokemukseni mukaan toimivat rakenteet eivät pelkästään riitä, kun työn ilo ja merkitys ovat kadonneet, tai työyhteisöä kalvaa myötätuntovaje. Kasvu, työn ilo ja innostus, uudistuva työyhteisö ja halu tuottaa oman työn kautta jotain hyvää kumpuavat syvemmältä kuin säännöistä, kontrollista, kilpailusta ja palkinnoista. Siksi työyhteisön kehittämisessä on tärkeää pyrkiä kohtaamaan koko ihminen, myös tunteet. Perustava toisen ihmisen kohtaamisen väline on arvostava katse.

Voimauttava valokuva ja arvostava kohtaaminen

Taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen on kehittänyt hoitavan kohtaamisen edellytyksiä tutkiessaan voimauttavan valokuvan menetelmää. Sen viitekehys on sosiaalipedagogiikka, toimintatiede, jossa yhdistyvät teoria ja käytäntö, ja jossa tarkastelun kohteena on yksilön kasvun sosiaalinen luonne. Voimauttavan valokuvan ajattelun ytimessä on toisen ihmisen näkeminen arvokkaana, kauniina ja hyväksyttynä. Lähestymistapa vaatii luopumaan omasta tietämisen asenteesta toisen ylitse tai toisen puolesta. Toinen on minulle perimmältään salaisuus. Menetelmä on laajentunut kaltoinkohdeltujen lasten hoidollisesta kohtaamisesta muuhunkin hoidolliseen ja pedagogiseen työhön, ja myös työyhteisöjen kehittämisen välineeksi.

Hyväksyvän katseen ajattelun filosofian juuret menevät osin kahteen juutalaiseen filosofiin, Emmanuel Levinasiin ja Martin Buberiin. Buberin ajattelussa maailma ilmenee ihmiselle kaksitahoisena (zweifältig): toisaalta minä–sinä (Ich–Du), ja toisaalta minä–se -suhteena (Ich–Es). Buberin mukaan ihmisen luontainen suhtautumistapa todellisuuteen on minä–se -suhde. Minä–se -suhteen päämäärä on yksilöllisyys. Minä–se -suhde perustuu erillisyyteen, erotteluun subjektin ja objektin välillä. Minä–se -suhteeseen sisältyy teknisyys, se vaatii havainnointia, analyysia, reflektointia.

Ihminen joutuu näkemään vaivaa voittaakseen itsessään olevan taipumuksen olla suhteessa todellisuuteen pelkästään objektivoivassa, Minä-se -suhteessa. Ihmisen tehtävänä on tiedostaa ja tunnistaa itsessään mahdollisuus sellaiseen kohtaamiseen, joka erottaa esineitä koskevan suhtautumistapamme mahdollisimman erilleen siitä tavasta, jolla kohtaamme toisen ihmisen.

Voimauttavan valokuvauksen vuorovaikutustilanteiden kannalta merkitsevä on myös psykoanalyytikko Pirkko Siltalan kirjallisiin lähteisiin perustuva havainto siitä, että varhainen vuorovaikutus on läsnä jokaisessa ihmissuhteessa. Siltala toteaa, että vauvan varhaisin ”olemassaolon valtakunta” on ”kosketuksen ja liikkeen valtakunta”. Kehittymässä olevan itsekokemuksen luojana ovat ruumiilliset, erityisesti ruumiin pinnalla syntyvät aistimukset, ”kosketus, paineen tunteet, kipu, lämpö ja niiden tuottamat rytmisyyden kokemukset” Kosketuksen jälkeen heti seuraavaksi perustavimpana itsekokemuksen syntyyn vaikuttavana aistimuksena tulee katse. Katse antaa kosketukselle muodon. Siltala pitää (mm. Roland Barthesiin viitaten) katseesta tulevaa valoa ruumiillisena kokemuksena: ”Valo on kuin yhteinen iho.” Kasvoista, katseesta ja silmistä tulee tärkeä olemassaolon ja itsekokemuksen ylläpitäjä, ”minut nähdään, olen” (esseekokoelmasta Askeleista, jotka otimme, 2007).

Voimauttava valokuva työyhteisökulttuurien kehittämisessä

Kun työyhteisön kehittämisen lähtökohdaksi otetaan toisen arvostava näkeminen, liikutaan ihmisen syvimpien minäkokemuksen tunteiden äärellä. Ne ovat koko ajan läsnä myös työssä, vaikka niitä ei tunnistettaisikaan. Lisäksi kuvallistamalla voidaan tehdä kirkon työssä yhdessä näkyväksi myös työyhteisön arvoja, lahjoja, perustehtävää ja omaa työidentiteettiä. Onnistuessaan, prosessi vahvistaa työyhteisön jäsenten keskinäistä myötätuntoa, oman työn merkityksen hahmottamista ja oman työidentiteetin tietoisemmaksi tulemista. Tarpeen on muistaa yhä uudelleen, että varsinainen kohtaaminen tapahtuu katseen kautta, kamera ja valokuvat ovat vain työvälineitä.

Kun työyhteisön perustoiminta on kunnossa, menetelmän soveltaminen tuottaa ilmeisen hyviä tuloksia. Tämän havaitsimme Haminan seurakunnassa, kun rakensimme seurakunnan uutta strategiaa yhdessä työyhteisön ja luottamushenkilöiden kanssa voimauttavan valokuvan menetelmiä soveltaen (Materiaalia työskentelystä on Facebook-sivulla > Arvolataamo, ja valmis strategia on Haminan seurakunnan sivuilla). Työyhteisössä, jossa työpaikan ilmapiirissä tai työn maailman rakenteissa on haasteita, menetelmää on kokemukseni mukaan myös mahdollista soveltaa. Ensin on kuitenkin syytä varata aikaa tunteiden näkyväksi tekemiseen ja sanoittamiseen. Joissakin tilanteissa on tarpeen pitää päähuomio aluksi työn maailman perusrakenteiden ja -vuorovaikutuksen vahvistamisessa, käytännön ongelmakohtien korjaamisessa.

Katse ja yhdessä jaetut kuvat ovat kokemukseni mukaan toimineet melko samalla tavalla yhteyttä luovina, myötätuntoa rakentavina ja työkulttuuriin kätkeytyvää hyvää näkyväksi tekevinä välineinä niin pakkauskartonkitehtaalla, omassa lähipiirissä, seurakuntien työyhteisöissä kuin koulutustilanteissakin. Toki tulee ymmärtää, että katseen merkitys on osin myös kontekstuaalinen. Kuka saa katsoa ja ketä? Lähestymistapa tekee tietoisemmaksi myös hierarkioista, marginaalissa elävistä, sekä katseen ja kuvien ihmistä alistavasta voimasta.

Ajatus hyväksyvän, rakastavan katseen kaipuusta on syvästi juutalais-kristillinen. Ihmiset ymmärsivät sen jo muinoin: ”Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan” (4. Ms 6:25–26). Sanoihin sisältyy se toivo, että Jumala itse kääntää kasvonsa ihmistä kohti ja katsoo silmin, joista paistaa rakkaus ja armahdus.

Kirkossamme puhutaan tällä hetkellä toimintakulttuurin uudistamisesta. Uudistuva toimintakulttuuri vahvistuu työyhteisöissä, joissa vaalitaan ja vahvistetaan myötätuntoa, keskinäistä luottamusta ja toisen arvostavaa kohtaamista.

Haminan seurakunta voitti ensimmäisen palkinnon KirTEKO 2017 -kilpailussa hankkeestaan, jossa se kehitti työyhteisöä ja laati yhteisen strategian hyödyntäen voimauttavaa valokuvausta.

Juha Tanska
TT, voimauttavan valokuvan menetelmäohjaaja
Kirjoittaja on virkavapaalla Haminan seurakunnan kirkkoherranvirasta ja työskentelee Kirkon koulutuskeskuksessa määräaikaisena johtamiskouluttajana.

17.05.17

Windhoekissa puhuttiin ekumeniasta ja lähetyksestä

Luterilaisen maailmanliiton pääsihteeri Martin Junge ja väistyvä presidentti Munib Younan osallistuivat LML:n yleiskokoukseen Namibian Windhoekissa. (Kuva: LWF/Johanan Celine Valeriano)

Luterilaisen maailmanliiton (LML) juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisissä eurooppalaisten ja amerikkalaisten luterilaisten kirkkojen kansainvälisen diakonian avustushankkeissa. Sen toiminnallista identiteettiä ovat määrittäneet diakonian ohella lähetys ja kirkkojenvälisen yhteyden edistäminen.

Jo 50 vuoden ajan myös Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan luterilaiset ovat olleet keskeinen osa maailmanliiton toimintaa. Maailmanyhteisön tilanteen huomioon ottaen oli paikallaan, että reformaation 500-vuotismerkkivuoden yleiskokous järjestettiin Namibiassa, Afrikan ja muutenkin Euroopan ulkopuolisen maailman luterilaisimmassa maassa. Afrikassa luterilaisuus on erityisen elävää todellisuutta, vaikka ei aina samanlaista kuin Euroopassa. ”Jumalan armon vapauttama” on – reformatorisesti – Windhoekissa juuri päättyneen LML:n yleiskokouksen pääteema.

Suomalaisena kristittynä on hyvä olla Namibiassa. Maan suurin kristillinen kirkko, Namibian evankelis-luterilainen kirkko (ELCIN), on suomalaisen lähetystyön tuloksena syntynyt. Namibian pohjoisosassa, silloisella Ambomaalla, kastettiin 1880-luvulla ensimmäinen paikallinen kristinuskoon kääntynyt namibialainen. Tänä päivänä ELCIN:ssä on noin 700 000 jäsentä, ja koko maan väestöstä noin 90 prosenttia on kristittyjä. Ihmiset muistavat myös Martti Ahtisaaren toiminnan maan itsenäistymiseksi Etelä-Afrikan alaisuudesta 1990.

Lundin tapahtuma loi myönteistä energiaa

Sekä LML:n väistyvä presidentti Munib Younan että pääsihteeri Martin Junge pitivät raporteissaan Lundissa viime lokakuussa järjestettyä luterilais-katolista reformaation muistamista tärkeänä merkkipaaluna. Lundin tuomiokirkossa pidetty tilaisuus järjestettiin paavi Franciscuksen kanssa. Tässä yhteydessä reformaation perintöä käsiteltiin ekumeenisesti katumuksen sekä kiitoksen näkökulmasta. Lisäksi se nähtiin voimanlähteenä yhteiselle todistukselle ja palvelulle, mikä innoitti vetämään myös laajempia kaaria sovinnon ja yhteyden rakentamiseen konfliktien keskellä.

Martin Junge painotti reformaation ekumeenisen ja maailmanlaajan muistamisen merkitsevän sitä, ettei ole aika panna syrjään sitä, mitä on ekumeenisesti saavutettu, vaan sen varaan on rakennettava uutta. Juuri tähän ”ekumeeniset kehotukset” yhteisen Kristus-todistuksen vahvistamisesta ja evankeliumin tarjolla pitämisestä osaltaan liittyvät. Näin myös liitytään reformaation ydinsanomaan.

Luterilaisuus on samaan aikaan kontekstuaalista ja katolista

LML:ssa on viime vuosina työskennelty kirkkoyhteisön itseymmärryksen parissa. Ei riitä, että korostetaan sitä, että seurakunnat, hiippakunnat ja paikalliskirkot ovat autonomisia. Pitää myös pohtia sitä, mitä merkitsee se, että olemme maailmanlaaja yhteisö, ja että työmme vaikuttaa paitsi toisiin luterilaisiin myös toisiin kristittyihin.

Martin Junge on aiemmin puhunut kirkkoyhteisön ”transkontekstuaalisuudesta”. Sillä hän tarkoittaa, että vaikka on tärkeä ottaa huomioon kunkin kirkon paikalliset olosuhteet, tulee myös nähdä se, että olemme osa samaa perhettä luterilaisina ja kristittyinä. Tällä kertaa hän ilmaisi tämän kirkko-opillisemmin käsittein: olemme paitsi paikallisia myös katolisia, osa Kristuksen yhtä, pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa.

Ekumenia rakentaa siltoja ja luo tulevaisuuden näkökulmia

Yksittäisten paikalliskirkkojen ja maailmanlaajaa luterilaisten ja yleensä kristittyjen välistä yhteyttä edistää LML:lle tärkeä ekumeeninen toiminta. Se vahvistaa myös luterilaisuuden katolisuutta merkityksessä ”uskon täyteys ja maailmanlaajuisuus”. Junge kiteytti:

”Jakautumisten fragmentoimassa maailmassa, aikana, jolloin uskon nähdään olevan mutkia matkaan tuova tekijä ihmisten yhteisen elämän näkökulmasta, ekumeeniset prosessimme puhuvat voimakkaasti uskon kauneuden puolesta. Se rakentaa siltoja ihmisten välille, ylittää eroja ja tuo tulevaisuuden näkökulmia. Ekumeeninen toiminta on itse asiassa profeetallista todistusta ottaen huomioon ajat, joiden keskellä olemme.”

Suomalaisesta näkökulmasta rohkaisevaa oli, että pääsihteeri viittasi hyviin luterilais-katolisen teologisen dialogin resursseihin, joita on valmisteltu Yhdysvalloissa ja Suomessa. Niitä voidaan käyttää jatkettaessa ekumeenisella tiellä – profeetallisesti – eteenpäin.

Lähetys ja ykseys ovat luterilaisten kirkkojen peruspilareita

Namibialainen piispa Ernst muistutti avajaistilaisuudessa Namibian lähetykseen liittyvästä menneisyydestä. Hän totesi, että ilman lähetystyötä ja siihen liittyvää menneisyyttään Namibia ei voisi ottaa osaa Jumalan lähetykseen (missio Dei). Hän totesi, että Jumalan armahtamana oleminen tarkoittaa sen kysymyksen kohtaamista, mitä on olla armollinen lähimmäiselleen.

Myös pääsihteeri Junge käsitteli esityksessään kokonaisvaltaista lähetystä kirkkojen yhteyden näkökulmasta. Koska Jumalan kutsu osallistua lähetykseen on yhä voimassa, kaikkia jäsenkirkkoja tarvitaan mukaan, jotta yhdessä saataisiin aikaiseksi ”oikea sävel”. Vain kutsun muodot ovat muuttuneet.

Jungen mukaan maailmassa vallitsevat taloudelliset ja poliittiset voimat sekä nopeat muutokset ovat tuoneet LML:n jäsenkirkkoja yhteen, koska ne ovat ymmärtäneet keskinäisen riippuvuutensa lähetyksen kysymyksissä. Näin lähetys ja ykseys ovat luterilaisten kirkkojen peruspilareita. Junge muistutti myös siitä, että kaksi maailman suurinta luterilaista kirkkoa, jotka molemmat ovat syntyneet lähetystyön tuloksena, ovat Etiopian Mekane Yesus -kirkko ja Tansanian evankelis-luterilainen kirkko.

Lähetystyö on siis olennainen osa Namibiankin historiaa. Viime marraskuussa pidetyn LML:n Lähetyksen ja kehityksen osaston pitämän kansainvälisen konsultaation julkilausuma ”Statement on Mission”* on yleiskokouksen taustamateriaalikirjan (”Study Book”) liitteenä.

Tuossa konsultaatiossa nousi esiin monia jäsenkirkkojen haasteita, ja ensimmäisenä niistä mainitaan ”luterilainen identiteetti ja teologinen koulutus”. LML:n jäsenkirkkojen valitsemien edustajien joukosta 12 prosenttia ei kyselyn mukaan tiedä, että luterilaiseen identiteettiin kuuluu olla Jumalan armahtama ”yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden”. Kirkoilla on siten paljon tehtävää evankeliumin julistamisessa ja opettamisessa myös omien jäsentensä parissa. Jumalan lähetys on yhä käynnissä.

*Statement on Mission -julkilausuman suomennos

Risto Jukko
johtaja, Kirkon lähetystyön keskus

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia

12.05.17

Poika kuunsillalta

Kuva: Moonlight (Cinema Mondo)

Barry Jenkins: Moonlight (2016)

Moonlight jättää vahvan muistijäljen sinisestä väristä. Alkukuvien sinisen auton myötä se lipuu erilaisista sinisävyisistä yksityiskohdista kohti syvänsinistä, aavaa merta. Jos elokuvassa keskeistä on se mitä ei näytetä, Moonlight tekee sen ylenpalttisesti. Sininen väriskaala on yksi keino kertoa siitä, mihin ei sanoin tai esittävin kuvin ole pääsyä.

Se, mitä Moonlightissa on tärkeintä mutta mitä ei suoraan näytä, on päähenkilön identiteetin muotoutuminen. Kaunokirjallisuudessa inhimilliset kasvutarinat tunnetaan lajinimellä Bildungsroman (kehitysromaani), jossa keskitytään päähenkilön sisäiseen ja ulkoiseen kehitykseen, usein varhaisvuosista aina kypsään aikuisikään asti. Nimestä voi päätellä, että lajityyppi muotoutui saksalaisella kielialueella.

Valistuksen myötä löytynyt yksilöllinen ihmiskäsitys teki läpimurron 1800-luvulla, ja kuten Dickensin David Copperfieldissä, päähenkilön henkinen kasvu ja nousu yhteiskunnalliseen asemaan nousi juonen punaiseksi langaksi. Ideana oli osoittaa, ettei ihminen putoa elämän näyttämölle valmiina tyyppinä, vaan kasvaa ja kehittyy etsiessään itseään ja omaa paikkaansa. Kotoisena prototyyppinä voi väljästi tulkiten pitää suomalaisen kirjallisuuden kulmakiveä Seitsemää veljestä. Kollektiivisena kehitysromaanina se kuvaa veljessarjan kivuliasta kasvua vastuullisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

—

Moonlight kertoo tämän päivän elokuvallisin keinoin mustan pojan kehitystarinan lapsuuden ja teini-iän kautta aikuisuuteen. Kasvualustana on yksihuoltajaperhe, huonosti toimiva koululaitos ja Miamin katujen ankara arki. Poika jakaa kodin huumeriippuvaisen äidin kanssa. Köyhyyttä kuvaa hyvin kohtaus, jossa hän lämmittää vettä sähköliedellä ja valmistaa itselleen vaahtokylvyn asianpesuaineella. Saippuapalaa hän ei edes huomaa.

Kasvutarina kerrotaan elliptisesti kolmessa episodissa, jotka on otsikoitu pojan kutsumanimien mukaan: ”i. Little”, ”ii. Chiron” ja ”iii. Black”. Nimet ovat luonnollisesti muiden antamia. Niissä tiivistyvät ympäristön määrittelemät ahtaat rajat, joissa päähenkilö kokee minuuttaan rakentaa.

Ensimmäisessä episodissa pienikokoinen ja koulukiusattu Little löytää isän korvikkeen. Roteva huumekauppias opettaa pojan uimaan sinisessä (alku)meressä ja kertoo, että mustat olivat ensimmäisiä ihmisiä ja että kuunvalossa kaikki mustat näyttävät sinisiltä ”Onko sinun nimesi Blue”, Little kysyy. Mies kertoo olevansa Juan, Kuubasta kotoisin.

Toisessa episodissa (Chiron) teini-ikäinen päähenkilö yrittää pärjätä oudolla, tyttömäisellä nimellään. Koti on astetta ankeampi, äiti yhä syvemmällä huumeissa. Juania ei enää ole. Katsojan annetaan ymmärtää, että hän on kuollut, ilmeisesti vaarallisesta elinkeinoa harjoittaessaan. Moonlight luottaa katsojaan, kaikkea ei tarvitse näyttää. Chironille alkaa myös valjeta oma seksuaali-identiteetti. Katsojaan melkein siirtyy päähenkilön tunnekokemus omasta erilaisuudestaan ja eristetyksi tulemisestaan. Juanin sijasta hän saa vastakaikua Keviniltä, lapsuudenystävältä. Tämän on kuitenkin katu-uskottavuuden vuoksi hakattava heiveröinen Chiron, muuten hän joutuisi itse ja vielä pahemmin jenginsä hakattavaksi. Chiron ymmärtää kostaa jengin pomolle, kohtalokkain seurauksin. Jakso päättyy pidätykseensä.

Kolmannessa episodissa päähenkilö käyttää nimeä, jonka kuuli unessa lapsuudenystävältään. Nimi vilahti jo edellisessä jaksossa. Vankilakierre on takana, ja langanlaiha teini on muuttunut lihaskimpuksi nimeltä Black ja muistuttaa nyt Littlen sijaisisää Juania. Hän näyttää harjoittavan samaa vaarallista ammattiakin. Episodin alussa hän tekee sovinnon äitinsä kanssa, joka työskentelee katkaisuhoitopaikassa ja koittaa pysytellä kuivilla. Jakson varsinaisena teemana on uusi tutustuminen vanhaan rakkauteen, lapsuudenystävä Keviniin.

—

Päähenkilön kolmella episodiolemuksella ei näytä olevan ulkoista kaltaisuutta keskenään. Mieleen nousee Todd Haynesin epätavallinen elämänkertaelokuva I’m Not There (2007), jossa Bob Dylania eri ikäkausissa ja eri rooleissa esittää kokonaista kuusi eri näyttelijää. Moonlight tuntuu elliptisellä rakenteellaan sanovan, että ihmisen sisin on salaisuus, mutta toisin kuin I’m Not There se ei väitä, että päähenkilö olisi sarja erilaisia minuuksia. Blackin tunnistaa lihaksikkaasta ulkomuodosta huolimatta heiveröiseksi Chironiksi ja jopa hauraan viattomaksi Littleksi. Elokuvassa pyritään elokuvallisin ja hienovaraisin tarinankerronnan keinoin niin lähelle sisäistä kasvutarinaa kuin mahdollista.

Ihmiset eivät putoa valmiina elämän näyttämölle. Jokaisella on taustansa ja kehityksensä. Moonlight kertoo yhden tarinan taustasta ja kehityksestä tavalla, joka herättää katsojan kunnioittamaan inhimillistä kasvua ja identiteetinmuodostusta. Juan opetti varhain, että jossain vaiheessa on itse päätettävä, millainen haluaa olla, eikä sitä voi kukaan muu tehdä toisen puolestaan. Juan otti Littlen suojelukseensa. Lapsuudenystävältä Chiron sai jonkin verran henkistä ja emotionaalista tukea ankarina teinivuosina. Nimi Black on itse valittu ja sopii huumekauppiaalle, mutta onko sekään lopullinen.

Oikeasti hän on Blue, poika kuunsillalta, ihminen osana suurempaa kertomusta.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

10.05.17

”Nuorilla on ideoita, jos niitä vain uskalletaan kysyä”

NAVI-verkoston puheenjohtaja Anton Sutinen (oik.) ja kirkolliskokousedustaja Pertti Rajala (vas.) asettuivat yhteiskuvaan kirkolliskokouksessa toukokuussa 2017. (Kuva: Mikko Mäkelä)

Anton Sutinen on tuttu näky kirkolliskokouksessa. Tänä vuonna nuorten aikuisten vaikuttamisryhmä NAVI:n puheenjohtajaksi valittu Sutinen on seurannut kirkolliskokouksen istuntoja vuodesta 2013 lähtien. Toukokuun alussa hän vietti jälleen neljä päivää Turun kristillisellä opistolla seuraamassa kirkolliskokouksen kevätistuntoa.

”Halusin tietää, mitä näiden seinien sisäpuolella tapahtuu, koska kirkolliskokouksesta ei puhuta kovin paljon valtakunnan mediassa. Kirkollisetkin mediat puhuvat vain yksittäisistä aiheista, eivät kirkolliskokouksen kokonaisuudesta”, Sutinen perustelee.

Täysistuntojen seuraaminen on saanut hänet pohtimaan, millaista keskustelua kirkolliskokouksessa käydään. Puheenvuorot eivät Sutisen mukaan aina vaikuta liittyvän kulloinkin käsiteltävään aiheeseen. Sutinen kritisoi myös kirkolliskokousedustajien pitkiä puheenvuoroja.

”Kymmenen minuutin puheenvuoro on aivan liian pitkä keskustelussa, jossa on yli 100 edustajaa. Näkisin, että sopiva pituus olisi korkeintaan kaksi minuuttia, jotta oman kantansa saisi kiteytettyä”, hän pohtii.

Kirkon ovet on pidettävä auki

Siinä missä kirkolliskokous on tullut tutuksi Sutiselle, myös Sutinen on jo tuttu henkilö kirkolliskokousedustajille:
”Olen huomannut, että kun olen ollut täällä pidempään, kirkolliskokousedustajat uskaltavat tulla juttelemaan minulle aiempaa paremmin.”

Konkreettisesti NAVI-verkosto on pyrkinyt vaikuttamaan kirkon päätöksentekoon esimerkiksi kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnalle antamillaan lausunnoilla, kun valiokunta valmisteli omaa mietintöään kirkon tulevaisuuskomitean mietinnön pohjalta. Kannanotot koskivat nuorten kiintiöitä kirkon päätöksentekoelimissä sekä muita vaikuttamismahdollisuuksia.

NAVI-verkoston taustalla on Nuori Kirkko ry, ja verkostossa on mukana nuoria kirkkovaikuttajia hiippakunnista sekä järjestöistä. Mukana on tällä hetkellä noin 200 nuorta, ja jäsenmäärää pyritään kasvattamaan aktiivisesti. Sutisen mukaan toimintaan haluttaisiin mukaan tulevaisuudessa kaikki seurakuntien alle 30-vuotiaat luottamushenkilöt.

Sutinen toivoo, että kirkon päätöksenteossa kysyttäisiin rohkeasti nuorten kantaa. Hänen mielestään olisi tärkeää, että nuoret saisivat itse kertoa, millaista toimintaa he haluaisivat kirkon tiloihin.

”Nuoret aikuiset ovat suuri kirkosta eroajien ryhmä. Olisi tärkeää, että nuoret saataisiin kiinnostumaan kirkollisesta toiminnasta”, hän painottaa.

Kysymykseen siitä, miten nuoret aikuiset saataisiin pysymään kirkon jäseninä, Sutisella on selvä vastaus:

”Kirkon ovia ei pitäisi sulkea, vaan päinvastoin avata. Vaikka nuoret pystyvät jo nyt osallistumaan ideointiin nuorisotyönohjaajien välityksellä, nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia nuorista itsestään lähtevään ideointiin. Nuorilla löytyy ideoita, kun niitä vain uskalletaan kysyä.”