Evankelioiminen on sitä, että ”kerjäläinen neuvoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytyy leipää”

Seurakuntatasolla tehdään yleensä ero kahden toiminnan tai työmuodon välillä. Evankelioiminen on toimintaa, jolla halutaan tavoittaa evankeliumilla, ilosanomalla, ympärillämme olevat kristillisestä uskosta vieraantuneet ihmiset.

Lähetys tai lähetystyö puolestaan nähdään ja ymmärretään parhaassa tapauksessa seurakunnan perustehtävänä, mutta sitä tehdään kaukana meistä siellä jossain, siellä, missä ihmiset eivät ole kristittyjä eivätkä ole aiemmin kuulleet sanomaa rakastavasta Jumalasta. Ero siis perustuu maantieteelliseen ja kulttuuriseen etäisyyteen tai uskonnolliseen erilaisuuteen.

Vaikka lähetysteologiassa näin mustavalkoisesti ei ole ajateltu enää puoleen vuosisataan, monissa länsimaisissa kirkoissa – myös meillä – tällainen ajattelu on ollut yleistä. Kuitenkin vuoden 2015 tapahtumat pakolaisineen ja turvapaikanhakijoineen pakottivat monet suomalaiset kristityt tarkistamaan käsityksiään lähetyksestä ja evankelioimisesta, kun monet Suomeen tulleet pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät olleet kristittyjä eivätkä olleet koskaan kuulleet evankeliumin sanomaa.

Yllättäen lähellä olikin ihmisiä, joiden ajateltiin kuuluvan sinne ”jonnekin”, jossa lähetystyötä tehdään. Jos heille puhutaan evankeliumista ja uskosta Kristukseen täällä, onko kyse evankelioimisesta vai lähetystyöstä?

—

Kirkon lähetystyön toimikunta ja kirkon evankelioimistyön neuvottelukunta pitivät yhteisen kutsuseminaaripäivän Kirkon talossa 1.3. Kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun nämä kaksi kirkon toimielintä, joiden olemassaolo heijastaa yllä mainittua kahtiajakoa, kokoontuivat yhteen käsittelemään lähetystä ja evankelioimista.

Seminaarissa olivat pääpuhujina Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtaja, eteläkorealainen TT Jooseop Keum, ja Helsingin yliopiston missiologian dosentti, TT Risto Ahonen. Molempien esityksistä oli etukäteen sovittu kommenttipuheenvuoro, joiden jälkeen käytiin vilkasta keskustelua.

Yhdessä kohti elämää – lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa

Keumin esitelmässä oli kaksi kiskoa, joilla hänen esitelmänsä meni eteenpäin. Toinen oli Kirkkojen maailmanneuvoston uusin lähetysasiakirja ”Yhdessä kohti elämää: Lähetys ja evankelioiminen

Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtaja, eteläkorealainen TT Jooseop Keum vieraili maaliskuun alussa kirkon lähetystyön toimikunnan ja kirkon evankelioimistyön neuvottelukunnan yhteisessä kutsuseminaaripäivässä.

muuttuvassa maailmassa” (”Together Towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes”), joka on julkaistu suomeksi yhdessä alkutekstin ja ruotsalaisen käännöksen kanssa Lähetysteologisen Aikakauskirjan numerossa 16 (2013). Keum nosti asiakirjasta esiin maailmanlähetyksen tämän hetken suuria kysymyksiä, sekä yhteiskuntaan että teologiaan liittyviä.

Toinen kisko johti Tansaniaan, Arushaan. Ensi vuoden maaliskuussa siellä pidetään Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission järjestämänä seuraava maailmanlähetyskonferenssi, jonka järjestelyistä Keum on päävastuussa.

Maailmanlähetyskonferenssit ovat mission ja ekumenian juhlatilaisuuksia. Katsotaanhan modernin ekumeenisen liikkeen saaneen lähtölaukauksensa Edinburghissa 1910 pidetystä maailmanlähetyskonferenssista. Lähetys on aina ekumeenista, ja ekumeniaan liittyy aina lähetys.

Keumin mukaan lähetyksellä voi olla profeetallinen rooli kirkon ykseyteen ja oikeudenmukaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Samoin lähetys voi olla luovalla tavalla tuomassa uutta näkyä ekumeeniseen liikkeeseen, joka on institutionalisoitunut. Lisäksi lähetyksellä voi olla merkittävä rooli kirkon ja kehitysyhteistyöjärjestöjen välisissä suhteissa Kirkkojen maailmanneuvostossa ja ekumeniassa yleensäkin.

Evankelioiminen on kirkon identiteettikysymys

Ahonen puolestaan toi esitelmässään esiin sen, miten moni kirkon työntekijä ja seurakuntalainen sekoittaa toisiinsa kääntymisen ja käännyttämisen. Käännyttäminen on kielteinen asia, koska sillä viitataan henkiseen väkivaltaan ja toisen ihmisen painostamiseen jonkin aatteen (uskonnon, ideologian) kannattajaksi.

Kääntyminen sen sijaan on myönteinen asia, joka kuuluu aitoon uskoon. Ahosen mukaan länsimaisten kirkkojen ”käännyttämispelko” on johtanut vaikenemiseen evankeliumista, jolloin ihmiset täyttävät hengellistä tyhjiötä uusilla jumalilla.

Vanhaan ”kristikunta”-käsitteeseen on liittynyt alueellinen lähetysajattelu. Tähän on liittynyt ajatus ”sisälähetyksestä”, vastakohtanaan ”ulkolähetys”. Tällainen kahtia jakava ajattelu hylättiin jo vuonna 1963 Mexico Cityn lähetyskonferenssissa. Sen sijaan korostettiin, että kirkkojen tehtävään kuuluu yhdessä tarjota koko evankeliumi koko maailmalle. Koko maailma on lähetysalue. Näin ollen lähetys ja evankelioiminen kuuluvat niin teologisesti, käsitteellisesti kuin käytännön tasolla yhteen.

Lesslie Newbigin on esittänyt, että jälkikristillisessä länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on näennäistietoa, ennakkoluuloja ja huonoja kokemuksia kristinuskosta. Tällöin perinteiset evankelioimisen muodot eivät ole oikea tapa kohdata sekulaaria maailmankatsomusta. Evankelioiminen ei ole kapea seurakunnallinen työala, vaan se tahtoo välittää kokonaisvaltaisen evankeliumin aikamme ihmisille.

Tässä yhteydessä Ahonen korosti paikallisseurakunnan merkitystä nykyisessä lähetystilanteessa. Lutherin ajatus yleisestä pappeudesta on yhä käyttökelpoinen. Esityksensä alussa ja lopussa Ahonen siteerasi srilankalaista teologia D.T. Nilesia, joka on sanonut evankelioimisesta, että ”siinä kerjäläinen neuvoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytyy leipää.”

Kirkon lähetystyön toimikunnan ja kirkon evankelioimistyön neuvottelukunnan kutsuseminaarin lisäksi TT Jooseop Keum tapasi Suomessa tiedotusvälineiden edustajia, kirkon lähetysjärjestöjen johtajia sekä teologian jatko-opiskelijoita.

Risto Jukko
Johtaja, Kirkon lähetystyön keskus

13.03.17

Into piukeana haudan partaalla – hautauksen palvelupolut syynissä

Olemme Janakkalan rovastikunnan seurakunnissa olleet jo vuoden verran enemmän tai vähemmän into piukeina haudan partaalla. Tai oikeammin olemme kulkeneet matkaa kuolemasta hautaan ja aina haudan hoitoon saakka Innovaatiot hautauspalveluissa -hankkeessamme. Kolmivuotinen hankkeemme päättyy keväällä 2018.

Hanke sai kipinän Työturvallisuuskeskuksen ja Kirkon työmarkkinalaitoksen tilaisuuden yhteydessä käydystä keskustelusta. Aloite tuli siis muualta kuin rovastikunnan seurakunnilta – tarpeesta huolimatta.

Innovaatiot hautauspalveluissa -hankkeessamme olemme syynänneet rovastikunnan neljän seurakunnan Janakkalan, Riihimäen, Lopen ja Hausjärven hautauksiin liittyviä käytäntöjä. Olemme päässeet hämmästelemään, kuinka paljon toimintatavat eroavat toisistaan samankin rovastikunnan seurakuntien kesken. Ilahtuneita olemme olleet siitä, kuinka paljon hautaamiseen liittyvää rautaista osaamista meidän seurakunnissamme on.

Miksi tällainen vaiva? Yksinkertaisesti siksi, että haluamme kehittää hautaukseen liittyviä toimintatapoja seurakunnissamme. Pyrimme tunnistamaan palvelupolut asiakkaidemme ja palvelun tarjoajan eli seurakuntien näkökulmasta. Teemme työmme näkyväksi, jotta voimme kehittää sitä. Perimmäisenä, ehkä vähän idealistisenakin tavoitteena on vaikuttaa hautauksen palvelupolkujen yhdenmukaistamiseen laajemmin koko kirkon tasolla. Tavoitteena on luoda selkeät ohjeet, jotka helpottavat ja selkiyttävät yhteydenpitoa omaisiin ja muihin hautauksiin liittyviin tahoihin. Tavoitteena on myös selkiyttää toimintaa seurakuntien sisällä, poistaa päällekkäisiä toimintoja ja sujuvoittaa prosesseja.

Yhdessä uutta ideoimassa

Hankkeessamme on ollut mukana moniammatillinen joukko Janakkalan rovastikunnan seurakuntien ja yhteistyökumppaneiden hautauksen ammattilaisia hautureista kirkkoherroihin, kanttoreista toimistosihteereihin ja paljon muita siitä väliltä. Mallinnukseen hankimme osaamista Työterveyslaitokselta. Rahoitusta olemme saaneet Työsuojelurahastolta ja Kirkkohallitukselta ja henkistä tukea Kirteko-ohjelman toimijoilta.

Matkaa kohti seurakuntien yhteistä hautauksen palvelupolun mallia on tehty muutospajamenetelmällä yhteisissä työpajoissa työskennellen. Pajaprosessi on tuonut seurakuntiin uudenlaista yhteisen työn analyysiin ja kokeilevaan kehittämiseen perustuvaa kehittämisen tapaa. Lisäksi pajoissa on avautunut eri henkilöstöryhmille näkemys siitä, mitä yhteisen työn tekeminen tarkoittaa, ja miten paljon eri työvaiheita kuhunkin tehtäväalueeseen kuuluukaan.

Yhteinen arviomme tähän mennessä tehdystä on ollut voittopuolisesti myönteistä. Erityistä innostusta ovat herättäneet kokeilut, joissa on ollut testissä uudenlaisia yhdessä ideoimiamme toimintatapoja. Esimerkkeinä kokeiluistamme ovat: suruesitteen laatiminen, siunauskeskusteluajan varaaminen jo ensimmäisessä yhteydenotossa seurakuntaan ja omaisten musiikkivalintojen tueksi laadittu siunausmusiikkilista. Nämä ovat niitä innovaatioita, jotka hankkeemme nimessäkin mainitaan.

Miten tästä eteenpäin? Jatkamme työpajaprosessilla käynnistetyn yhtenäisen hautauksen palvelupolun mallin rakentamista kehittämisryhmän ja ohjausryhmän toimesta. Selvää on, että joitakin prosessivaiheita on vielä tarpeen tarkentaa ja työstää.

Nyt olisi hyvä hetki saada myös palautetta muilta työpaikoilta ja toimijoilta. Siihen on mahdollisuus Turun Kirteko-verkostotapaamisessa 21.3, jonne kannattaa ilmoittautua heti palvelutunnuksella ID5149. Myöhemmin syksyllä olemme mukana Tampereen hiippakunnan järjestämässä hautaustoimen tilaisuudessa. Pikkuhiljaa palvelupolkumallin käytänteitä on tarkoitus saada myös muiden seurakuntien käyttöön Lukkari-julkaisujärjestelmän avulla.

Päivi Jokinen
Riihimäen seurakunnan talousjohtaja

Arja Virtanen
Janakkalan seurakunnan talousjohtaja

10.03.17

Lumoava passio

Kuva: Kerry Brown. (Future Films)

Martin Scorsese: Silence (2016)

Roikotetaan alassuin ulostekuopassa, valellaan tulikuumalla vedellä, hukutetaan hitaasti nousuveteen, poltetaan elävältä… Silence ei ole kovin miellyttävä katsomiskokemus, mutta sitä seuraa oudon lumoutuneena.

Martin Scorsese (s. 1942) on ohjannut tai tuottanut elokuvia, dokumentteja, tv-sarjoja ja videoita 1960-luvulta lähtien. Läpimurto tuli kolmekymppisenä. Sudenpesä (1973) oli kunnianteko Federico Fellinin elokuvalle i Vitelloni (Vetelehtijät, 1953), jossa nuoret miehet ajautuvat rikosten tielle. Viimeisin on joulun alla kansainväliseen ensi-iltaan tullut Silence, pitkään suunniteltu elokuva katolisten kristittyjen vainoista 1600-luvun Japanissa.

Molemmat elokuvat ovat vahvasti omaelämänkerrallisia. Scorsese on kolmannen polven amerikanitalialainen, joka varttui New Yorkissa ja koki nuorena katujen ankaran todellisuuden. Toisaalta hän sai uskonnollisen kotikasvatuksen ja kävi katolista koulua. Paikallinen nuorisopappi teki häneen syvän vaikutuksen, ja murrosikäisenä hän kiinnostui vakavissaan papin urasta. Näitä vaikutteita Scorsese kierrättää elokuvissaan, ja Silencen myötä uran voi katsoa kulkeneen täyden kierroksen. Elokuvan maailmanensi-ilta oli marraskuussa jesuiittaveljeskunnan yliopistossa Roomassa. Ohjaaja oli itse paikalla ja sai samassa yhteydessä myös audienssin paavin luona. Haastatteluissa Scorsese palasi lapsuuden kokemuksiin ja tunnusti katolista väriään.

—

Alkutekstien aikana meren kuohuvaa jylinää, joka katkeaa täyteen hiljaisuuteen elokuvan nimen ilmestyessä kankaalle. Kirkasotsaiset jesuiittapapit Sebastian ja Francisco kuulevat huolestuttavia uutisia oppi-isästään, jonka väitetään Japanissa kääntyneen kidutuksen alla buddhalaiseksi. Asiaa on vaikea uskoa, joten on lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin. Maan eteläosista, Nagasakin seudulta he löytävät vainotut kristityt. Pian papit itsekin joutuvat piileskelemään. Ennen pitkää löytyy myös oppi-isä.

Kristittyjen julmaa kohtelua näytetään loppujen lopuksi vähän. Pelkkä uhka tekee elokuvasta kuitenkin raskasta seurattavaa. Pituuttakin on melkein kolme tuntia. Silence perustuu Shusaku Endon 1600-luvun kristityistä marttyyreista kertovaan romaaniin (suom. Vaitiolo, 1980). Isä Sebastian säilyy hengissä, mutta ovela inkvisiittori, vanha samurai Inoue johdattaa hänet karun valinnan eteen: luopumalla uskosta hän voi pelastaa seurakuntalaisensa.

Tämä on elokuvan teologinen ydinkysymys: onko oikein antaa lauman kärsiä, jotta paimenen usko säilyisi tahrattomana? Isä Sebastian kamppailee pastoraalisen ongelman kanssa, mutta kohtaa vaikenevan Jumalan.

—

Osa kriitikoista on pitänyt Silencea ohjaajan pitkän uran huipentumana, mutta kaikki eivät ole yhtä innostuneita. Katolisen kirkon piirissä elokuvaa on arvioitu varovaisen myönteisesti. Kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen on tietysti hyvin henkilökohtainen asia. Jokaisella on omat lähtökohtansa, ja merkitys muodostuu vastaanottajan mielessä. Itse katson Scorsesen elokuvaa passiona, kärsimysnäytelmänä.

Isä Sebastianin teologinen ongelma vertautuu tarinan edetessä yhä selvemmin Kristuksen kärsimyshistoriaan. Hänestä tulee tarinan kristushahmo. Kristityn roolissa on elokuvan Juudas, juoppo kalastaja Kichijiro. Hän on toiminut jesuiittojen oppaana, liittynyt seurakuntaan, lähtenyt omille teilleen ja lopulta ilmiantanut papit. Kichijiro lankeaa ja katuu, ja hakeutuu yhä uudelleen isä Sebastianin luo ripittäytymään.

Silence on teologisesti puhuttelevan tarinansa lisäksi täynnä kauniita kuvia, hallittuja kompositioita. Jos tarina olisi kevyempi seurata, olisin nauttinut huippuluokan kuvauksesta vielä enemmän. Elokuva kannattaa katsoa myös roolisuoritusten vuoksi. Kansainväliset tähdet Andrew Garfield, Adam Driver ja Liam Neeson tekevät laatutyötä, varsinkin viimemainittu. Olen myös melko varma, että Andrew Garfield on valittu isä Sebastianin osaan juuri Kristus-allegorian vuoksi.

Tuntemattomat japanilaiset tekevät kuitenkin suurimman vaikutuksen. Issey Ogata loistaa kylmän rationaalisen samurai-inkvisiittorin osassa tuoden tarinaan jopa hitusen vapauttavaa komiikkaa. Yosuke Kubozukan juoppo kalastaja tekee paradoksaalisella tavalla näkyväksi, mikä ero on halvalla ja kalliilla armolla. Jumalan armo on tarkoitettu kurjimmista kurjimmalle. Ja Kichijiro on juuri sellainen, eikä isä Sebastian voi kieltää häneltä ripin sakramenttia.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

8.03.17

Ihmeellinen inkarnaatio

Minun oli tarkoitus kirjoittaa kehollisuudesta ja koskettamisesta sielunhoidossa. Pyysin tälle tärkeälle matkalle kumppanin, joka on tullut kosketetuksi. Kävi niin, että minun sanojani ei tarvittu. Tälläkään kertaa!

Onnistuin syksyllä varaamaan samalle päivälle ajan terapiaan, lääkärille ja suuhygienistille. Muistan noista tapaamisista yhden keskustelupätkän:

”Onko sinulla jotain sairauksia tai muuta, mitä pitäisi tietää?”
”On, minulla on syömishäiriö.”
”Ikävä kuulla. Onneksi se ei vaikuta juuri tähän.”

Minä en muista keskustelua, koska se olisi ollut niin merkityksellinen. Päivän aikana sanottiin varmast tärkeämpiäkin asioita.

Muistan sen, koska sitä sanoessaan suuhygienisti laski käden olkapäälleni ja pysähtyi. Kosketti.

Minä rakastan sanoja. Kirjoitettuja, puhuttuja, ohimennen kuultuja. Sanojen sointia, lauseita, joihin on onnistuttu vangitsemaan upeita hetkiä, kuolemattomia ajatuksia. Rakastan niin keskusteluja, tarinoita kuin väittelyitäkin. Sanoilla voi tavoittaa paljon, kertoa asioita täsmällisesti, opettaa, tulla ymmärretyksi. Tai jättää kertomatta, valita, kierrellä, selitellä, siloitella. Valehdella, teeskennellä, satuttaa.

Mitä sitten, kun sanat loppuvat? Tulee tilanne, jossa sanat eivät riitä tai niitä ei yksinkertaisesti ole. Tai toisinpäin: mitä sitten, kun sanat eivät enää tavoita? Kuulen, kuuntelenkin, mutta en ymmärrä, mikään sanottu ei kosketa minua. Puhujalla on liian vähän sanoja, kuulijalle niitä on silti liikaa. Turhanpäiväisiä, tyhjiä lauseita, jotka sanotaan, kun pelätään hiljaisuutta tai ei yksinkertaisesti tiedetä, mitä muuta voisi tehdä kuin jatkaa puhumista.

Minulla itselläni on taipumus jäädä sanoihin jumiin. Niin toisen sanomiin kuin omasta suusta lähteneisiin. Analysoin käydyt keskustelut puhki. Mietin, menikö kaikki varmasti oikein, mitä toinen oikeastaan tarkoitti, kuulostinko järkevältä, olinko liikaa äänessä, täytinkö tilan ja tilanteen vain omilla muka-viisailla pohdinnoillani. ”Varmaan se toinenkin olisi halunnut sanoa jotain ja varmaan se oikeasti ajatteli, että minun jutuissani ei ole järkeä ja oikeastaan se ei edes halunnut olla koko tilanteessa.” Sanat jäävät päähäni, sydän jää tyhjäksi.

Minä rakastan sanoja, mutta samaan aikaan olen niiden vanki. Haluaisin sanoa niin paljon enemmän, mutta useinkaan en osaa. Tai sitten en vain jaksa, koska kaikki sanat, sanomani ja kuulemani jäävät kiertämään päässäni kehää tavoittamatta mitään syvempää. Lapsi minussa huutaa pelkoaan, kiukkuaan tai kyvyttömyyttään, mutta samaan aikaan aikuinen suuni selittää, puhuu ja analysoi. Lapsi vaikenee, paha olo jää, sanat juuttuvat jälleen kerran suojamuuriini, itse rakentamaani.

Onneksi on muutakin. Sanojen lisäksi olen tullut kosketetuksi ja kohdatuksi myös hiljaisuudessa. Läsnäolevassa, tyhjyyttä pelkäämättömässä hiljaisuudessa. Istunut käsi kädessä kynttilää katsellen, tullut käärityksi peittoon, huiviin, jopa viittaan. Sanoja ei ole tarvittu, kun toinen on uskaltanut tulla askeleen lähemmäs, tarttunut tukevasti kiinni hartiasta tai hellästi hieronut selkää. Halannut, ottanut syliin kuin pienen lapsen. Katsonut niin syvälle silmiin, että katse on ohittanut suojaukseni ja yltänyt sydämeen asti, jäänyt oikeasti elämään, ollut mahdoton tulkita väärin.

Ilman kosketusta en olisi selvinnyt näin pitkälle. Ilman kosketusta jokin minussa olisi jo hajonnut, särkynyt lopullisesti. Minulla on ollut onni kokea hetkiä, jolloin joku on rikkonut muurini, tullut lähelleni, kertonut minulle, että olen kaikesta huolimatta arvokas. Sama asia on toki kerrottu sanoillakin. Joskus se on saattanut hetkeksi tavoittaakin minut. Mutta en minä niitä hetkiä muista. En minä muista sitäkään, mitä tapahtui lääkärissä tai terapiassa alussa mainitsemanani päivänä. Ja silti muistan monia tilanteita, joissa olen saanut tuntea, että näin on. Minä olen arvokas, olen rakastettu. Se viesti on tullut minulle ihon kautta, ohittanut järjen, tullut väkisin läpi pystyttämieni esteiden, koskettanut suoraan johonkin syvemmälle. Niitten tilanteitten voimalla minä olen jatkanut eteenpäin, niitten muistoa vaalinut pitkään.

Sanoilla voi sanoa paljon. Onneksi. Ilman sanoja elämäni olisi tyhjää ja vajaata. Mutta ilman kosketusta minä itse olisin tyhjä ja vajaa, olisin vain sanojeni vanki.

Älä sano mitään.
Parempi kun vaikenet.
Puhuisit vain rikki
tämän hetken
puhuisit ohi.
Älä sano mitään.
Älä edes katso.
Kätesi – se riittää:
Luja
lämmin.
-Maaria Leinonen-

Sana tuli lihaksi.
Totisesti!

Saila Hurme
mukana ihmettelemässä Stina Huima, Herttoniemen seurakunnan pappi

1.03.17

Rakkaus on kärsivällinen

Tänään on laskiaisen jälkeinen päivä, tuhkakeskiviikko. Tänään on maaliskuun ensimmäinen päivä, avioliittolain laajenemisen päivä.

Tänään monen mielessä on paljon vapautunutta iloa ja helpotusta. On astuttu pitkä askel samaa sukupuolta olevien rakkauden tunnistamisen ja tunnustamisen tiellä. Joillekin toisille päivä on hiljaisen epävarmuuden, hämmennyksen tai pettymyksen päivä, joillekin taas vain yksi keskiviikko arkisten päivien ketjussa.

Niin päivät otetaan vastaan, kukin elää ne oman elämänsä keskellä, omien kokemustensa ja ymmärryksensä pohjalta, tämänkin.

—

Tänään ajattelen erityisesti teitä kirkon työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisia, joille laki nyt avaa avioliiton mahdollisuuden. Toivon, että otatte tämän päivän vastaan hyvillä mielin ja iloitsette siitä niiden kanssa, jotka ovat lähellänne ja jakavat ilonne.

Keskustelun velloessa voi välillä näyttää kuin te olisitte kirkolle erityinen vaikeus tai ongelma. En ajattele niin. Sen sijaan haluan sanoa teille, kuinka paljon olen teiltä oppinut. Olen oppinut Jumalan antaman elämän ja Jumalan antaman rakkauden rikkautta ja moninaisuutta.

Kiitän Jumalaa teidän olemassaolostanne.

—

Tänään on teille tärkeä päivä. Tulevina päivinä ja vuosina avioliitosta tullaan kirkossa vielä puhumaan paljon. Silloin puhutaan myös teistä ja rakkaudestanne. Rukoilen, että jaksatte sen. Vähitellen, niin rohkenen uskoa, myös teidän oma äänenne ja elämänkokemuksenne tulee luontevaksi osaksi keskustelua.

Omalla kokemuksellanne te voitte auttaa rakentamaan Kristuksen kirkkoa niin, että se olisi ankaran maailman keskellä turvapaikka. Sellainen paikka, jossa kenenkään ei tarvitse omien ajatustensa, oman itsensä tai oman rakkautensa takia piiloutua, arkailla ja olla varuillaan.

Tähän päivään ja tuleviin päiviin katsoessa palaan tuhkakeskiviikosta laskiaissunnuntain sanoihin, jotka apostoli Paavali kirjoittaa:

”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken sen kärsii.”

Kari Mäkinen
arkkipiispa

24.02.17

Kirkon näkemyksiä eutanasiaan

Kuva: Lea Tuovinen, Kirkon kuvapankki.

Suurissa uskonnoissa – kristinusko, islam ja juutalaisuus – ajatellaan että elämä on pyhä ja syntymä ja kuolema ovat Jumalan kädessä, ihmisellä ei ole oikeutta päättää elämästään. Raamatun Kymmenen käskyn joukossa on viides käsky, joka kuuluu ”älä tapa”. Siitä näkökulmasta toisen ihmisen elämän riistäminen on väärin. Toisaalta vaade lähimmäisen rakastamisesta pakottaa kysymään, mitä kivuista kärsivän kuolevan ihmisen kohdalla merkitsee lähimmäisen rakastaminen.

Vuonna 1995 Kirkko järjesti eutanasia-symposiumin. Tuolloin Helsingin Yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa linjasi, että ”tätä taustaa vasten on mielestäni selvää, että kristillinen kirkko voi vain vastustaa eutanasian laillistamista. Kristillinen usko edustaa radikaalia näkemystä inhimillisen elämän loukkaamattomasta arvosta, joka ei ole sidottu mihinkään ihmisen ominaisuuteen tai kykyyn, vaan joka on absoluuttisessa mielessä näistä riippumatonta, annettua” (Hyvä ja paha kuolema, 1995, 27).

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin nykyinen Mikkelin hiippakunnan piispa, Seppo Häkkinen lausui, että ”kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko. Ihmiset on kutsuttu armahtamaan toisiaan ja lievittämään lähimmäisensä kärsimyksiä” (Karjalainen, 24.11.2016).

Etene (valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta) lausui vuonna 2011, että ”saattaa olla yksittäisiä tilanteita, joissa ei ole eettistä perustetta täysin sulkea pois eutanasian mahdollisuutta” (Ihmisarvo, saattohoito ja eutanasia). ETENEssä on jäsenenä myös kirkon edustaja.

Ihmiset suhtautuvat eutanasiaan eri tavoin. Suhtautumiseen vaikuttavat henkilön elämässä tärkeinä pitämät arvot, vakaumus, elämälle ja kuolemalle annetut merkitykset sekä mahdolliset kokemukset läheisten kuolemasta ja heidän saattamisestaan. Myös oma elämäntilanne vaikuttaa asiaan. Usein toiveet eutanasiasta kumpuavat kuolemaan liittyvistä peloista käsin.

Kuoleminen on luopumisen prosessi. Tietoisuus siitä, että elämä sellaisena kuin ihminen on sen tuntenut ja kokenut väistämättä päättyy. Tämä aiheuttaa ahdistusta, jota nimitetään eksistentiaaliseksi eli olemassaoloon liittyväksi ahdistukseksi. Kuolemaan voi liittyä myös fyysistä ja psyykkistä kipua.

Kuoleman on väistämätön, kaikki elävä syntyy ja kuolee. Omaa kuolemaa on tärkeä ajatella elämässä, muodostaa sellainen kuva kuolemasta, jonka voi omalla kohdallaan kokea turvallisena.

Hoitotahdon avulla voimme vaikuttaa mm. elämää keinotekoisesti ylläpitävien hoitojen päättämiseen kohdallamme ja kieltää sydämen uudelleen käynnistäminen. Tämä edellyttää kuitenkin, että pysähdymme ajattelemaan omaa kuolemaamme ja sitä, millainen kuolema on mielestämme arvokas. Kuolemasta on hyvä myös keskustella. Siitä voi puhua läheisten kanssa, tai terveydenhuollon ammattilaisen tai kirkon työntekijän kanssa.

Kirkon rooli eutanasiakeskustelussa

Kirkolle luonteva rooli eutanasiakeskustelussa on nostaa esiin kysymys elämän pyhyydestä ja ihmisen elämän arvosta. Keskustelussa on pohdittava eutanasiaa etiikan ja vakaumuksen näkökulmasta. Syntymän ja kuoleman kysymyksissä on mitä suurimmassa määrin kyse siitä, millaisena ihminen näkee oman paikkansa maailmassa, mitä arvokas elämä hänelle merkitsee ja mikä on hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä.

Onko ihminen arvokas ja onko hänellä lupa olla olemassa myös heikkona ja lähimmäisiään tarvitsevana? Täytyykö ihmisen kantaa vastuuta itsestään vielä vanhana ja sairaana, vai saako hän luottaa toisten huolenpitoon?

On myös pohdittava erilaisten päätösten seurauksia ja kysyttävä, että vaikka eutanasia olisi meille mahdollista, onko se meille hyväksi? Millaisia asioita eutanasian hyväksyminen tuottaa? Sitäkin on rohjettava kysyä, että miksi eutanasiakeskustelu nousee pintaan nyt, kun elämme eriarvoistuvassa Suomessa, jossa vanhusväestön määrä on korkea ja huoltosuhde raskas. On arvioitu, että kahdeksan vuoden kuluttua koko maan huoltosuhde on 65,5 ja vuonna 2030 reilusti yli 70. Huoltosuhde merkitsee sitä, kuinka monta alaikäistä tai eläkeläistä on yhtä työikäistä kohden (Tilastokeskus, 2012, väestöennuste).

Suhtautuminen elämän alkuvaiheen eettisiin kysymyksiin, samoin kuin suhtautuminen eutanasiaan vaihtelee kristittyjen piirissä. Silloin kun eutanasiaa tarkastelleen asiana, joka on riittävän etäällä omasta elämästä, on helpompaa ilmaista selkeä kanta puolesta tai vastaan. Silloin kun kuolemaan liittyvä kärsimys tulee lähelle oman vakavan sairauden ja siihen liittyvien pelkojen muodossa tai oman läheisen kuolemaan saattamisen yhteydessä – asia muuttuu monimutkaisemmaksi.

Meille tärkeä arvo on ihmisen itsemääräämisoikeus ja parhaimmillaan se merkitseekin mahdollisuutta tehdä omannäköisiä ratkaisuja ja tuottaa hyvää ja ihmistä kunnioittavaa elämää. Äärimmilleen vietynä itsemääräämisoikeus toimii ihmistä vastaan. Tiedämmekö me aina oman parhaamme ja kykenemmekö tekemään oikeita valintoja? Kuka silloin päättää meidän puolestamme, meidän parhaaksemme? Elämänhallinnan tunne on ihmiselle elintärkeä. Tunne siitä, että elämä on hallinnassa antaa meille rohkeuden elää ja toteuttaa itseämme.

Silloin kun vakava sairaus ja lähestyvä kuolema uhkaavat elämänhallintaamme, koemme avuttomuutta ja puhdasta pelkoa. Miten minulle silloin käy? Keneen voin luottaa? Kuka minusta pitää huolta? Olenko rakastettu ja hyväksytty myös sairaana ja kipeänä, hankalana ihmisenä? Tällaisissa tunnelmissa eutanasian vaihtoehto voi tuntua houkuttelevalta. Silti haluan kysyä, eikö mitään muuta ole tehtävissä?

Sairaalasielunhoito osana hyvää saattohoitoa

Arvokkaaseen saattohoitoon kuuluu potilaan kunnioittava kohtelu, hänen tarpeidensa kokonaisvaltainen huomiointi, sekä potilaan niin toivoessa läheisten läsnäolo kuolemaan saakka. Potilaalla tulee myös olla oikeus kuolla valitsemassaan paikassa. Useimmat toivovat kuolemaa omassa kodissa.

Moniammatillisesti toteutetulla saattohoidolla voidaan hoitaa valtaosaa kuolemaa lähestyvistä potilaista, tukea heitä ja heidän läheisiään. Vuosittain erittäin vaikeasti autettavia saattohoitopotilaita on muutamia kymmeniä (Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE 2011).

Kuolemaan voi liittyä fyysistä, sosiaalista, psyykkistä ja henkistä kärsimystä. Kuoleva ihminen tarvitsee lohdutusta ja turvallisuutta. Hän tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen. Kuoleva potilas kokee usein syvää yksinäisyyttä. Yksinäisyys voi vahvistaa merkityksettömyyden kokemusta ja ihminen voi tuntea elämänsä siinä hetkessä arvottomaksi. Kuolema saattaa myös aktivoida aikaisemmin elämässä koetut menetykset ja pettymykset.

Kuolevaa helpottaa, jos hänellä on rinnallaan ihminen, joka voi ottaa vastaan vaikeita tunteita ja asettua kannattelemaan kuolevaa. Toisen ihmisen läsnäolo vähentää kuolemaan liittyvä pelkoa itsensä kadottamisesta. Toimiva vuorovaikutussuhde myös tukee potilasta käsittelemään kielteisiä tunteita ja hyväksymään kuolema.

Turvallisuuden tarve, lohdutus ja läheisten rakkaus kuuluvat ihmisen spirituaaliseen todellisuuteen. Hengellisyys, henkisyys ja usko tukevat ihmisen selviytymistä. Luottamus siihen, että Jumala kannattelee, suojaa ja ottaa luokseen, antaa kuolevalle toivoa.

Kuolevien hoitamisen tulee olla moniammatillista yhteistyötä. Tällä hetkellä saattohoidon taso Suomessa vaihtelee. Meillä on saattohoidon huippupaikkoja, kuten saattohoitokodit, mutta meillä on myös monia vanhusten palveluasumisen yksiköitä, joissa saattohoitoa ei ole järjestetty hoitosuositusten mukaisesti.

Hoitajien koulutuksessa voi tällä hetkellä olla vain kaksi tuntia kuolevan hoitotyötä, joka sisällöllisesti voi merkitä opastusta vainajan laittamiseen. Hoitotieteen, psykologian, sielunhoidon ja taiteiden (musiikki, kuvataiteet) mahdollisuudet tukea kuolevaa on otettava saattohoidossa vahvemmin käyttöön. Potilaan hengellisten tarpeiden tunnistaminen on hoitotyöntekijöille haaste ja he kokevat osaamattomuutta siinä (Lipponen & Karvinen, 2014).

Sote-uudistuksessa olisi luontevaa ja ajankohtaista laatia myös saattohoitoa koskevaa lainsäädäntöä ja liittää kuolevan hoitaminen luonnolliseksi osaksi terveydenhuoltoa. Ammatillisesti korkeatasoinen, myös psykososiaalisen ja hengellisen tuen sisältävä saattohoito vähentäisi kuolemaan liittyviä pelkoja ja kaipuuta elämän päättämisestä eutanasian keinoin.

Lue lisää:

Gerontologia 28 (1), 2014, Varpu Lipponen, Ikali Karvinen ”Lupa lähteä. Hengellisyys saattohoidossa hoitohenkilöstön kokemana

Virpi Sipola
sairaalasielunhoidon asiantuntija

22.02.17

Mitä on osallistuva luterilaisuus?

Juuri nyt maailmassa puhaltavat uudet tuulet. Populismin ja kansallismielisyyden nousu ympäri maailmaa saa monet entisistä ideologisista ja maailmankatsomuksellisista suuntaviitoista menettämään merkityksensä.

Tässä aatteiden kamppailussa myös uskonto vedetään usein politiikan kentälle. Siksi on tärkeää, että kykenemme tunnistamaan ja arvioimaan oikein myös suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttavien uskonnollisten ja katsomuksellisten perinteiden merkitystä.

Tänä vuonna vietämme sekä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa että reformaation merkkivuotta, joten on senkin vuoksi ajankohtaista tehdä arviota luterilaisen perinteen vaikutuksesta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Syksyllä ilmestyneen kirkon nelivuotiskertomuksen tutkimusosa, Osallistuva luterilaisuus, tarjoaa runsaasti aineksia tällaiseen arviointiin. Tutkimuksessa pyrittiin löytämään suomalaisen luterilaisuuden tunnusomaisia piirteitä empiirisin yhteiskuntatieteellisin menetelmin. Näkyykö luterilaisten arvojen, kristillisen jumalauskon ja yhteiskunnallisten asenteiden välillä jokin yhteys tämän päivän suomalaisilla?

Tulokset voidaan tiivistää seitsemään havaintoon.

1. Luterilaiset suhtautuvat vieraisiin uskontoihin ja katsomuksiin maltillisesti

Monet yhteiskuntatieteilijät ovat viime aikoina kiinnittäneet huomiota luterilaisuuden kykyyn luoda yhteiskunnallista vakautta. Uusimmissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että erityisesti protestanttiset maat erottuivat keskimääräistä paremmalla kyvyllä hallita myös monikulttuurisuutta.

Nelivuotiskertomus antaa tukea näille arvioille. Suomalaisista noin 60–80 prosenttia suhtautuu vieraiden uskontojen läsnäoloon asuinympäristössään myönteisesti tai neutraalisti. Vaikka esimerkiksi islamia kohtaan esiintyy keskimääräistä enemmän kielteisyyttä, kuitenkin noin 60 prosenttia suhtautuu myös moskeijoihin myönteisesti tai neutraalisti. Tilastollisissa analyyseissä kävi ilmi, että luterilaiset arvot ennustivat keskimääräistä suopeampaa suhtautumista moskeijoihin.

2. Luterilaiset näkevät työn kutsumuksena ja palvelutehtävänä

Protestanttisen työetiikan käsitteellä on usein negatiivinen kaiku. Tämä perustuu osin sosiologi Max Weberin klassikkotutkimuksen vaikutukseen ja virheelliseen soveltamiseen luterilaisuuteen. Weberin analyysissa korostuu kalvinismille ominainen oman menestymisen painotus. Luterilaisessa työn etiikassa korostuu sen sijaan työ palvelutehtävänä ja kutsumuksena. Luterilaisittain työn arvo perustuu siihen hyvään, jonka se toisille tuottaa.

Myös nelivuotiskertomus osoitti, että katsomuksiltaan luterilaiset pitivät monia työhön liitettyjä arvoja tärkeämpänä kuin muut suomalaiset. Suurimmat erot tulivat näkyviin juuri väittämissä, jotka koskivat työn merkitystä muiden ihmisten auttamisena ja palvelemisena, kutsumuksena sekä elämäntehtävänä.

Havainnot siis kertovat, että sellainen asia kuin luterilainen työetiikka on kiistatta olemassa, vaikka siihen liitetyt mielikuvat voivat olla virheellisiä.

3. Luterilaiset ilmaisevat hengellisyyttään musiikin keinoin

Jo Luther arvosti suuresti musiikkia hengellisen ilmaisun välineenä, ja luterilaiset kaikkialla maailmassa tunnetaan yhä tänä päivänä rikkaasta virsilaulun perinteestä. Kyselyn mukaan lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista oli samaa mieltä väitteestä, jonka mukaan ”virsilauluperinnettä tulee vaalia”. Joka neljäs suomalainen sanoi kuuntelevansa hengellistä musiikkia useammin kuin kerran kuussa ja puolet vähintään kerran vuodessa.

Musiikillinen kokeilevuus ja vuorovaikutus maallisten musiikillisten kulttuurien kanssa ovat myös yhä edelleen luterilaisuudelle tunnusomaisia, mistä esimerkiksi viime aikoina yleistyneet erilaiset musiikilliset messukokeilut kertovat.

4. Luterilaiset panostavat kasvatukseen ja koulutukseen

Luterilaisille on tärkeää, että jokainen voi päästä osalliseksi Jumalan Sanasta, ja sen takia lukutaitoa ja koulua pidettiin tärkeänä jo reformaatiossa. Oppimisen kautta kristillisestä uskosta saattoi tulla omakohtainen vakaumus. Jo varhain opetuksen tavoitteena oli lisäksi sivistää ihmisiä laajemminkin ja parantaa näin heidän elämäänsä.

Yhä tänä päivänä kirkko panostaa lasten ja nuorten parissa tehtävään työhön merkittävän osan resursseistaan. Suomalaiset, joilla on luterilaisia katsomuksia, pitävät edelleen esimerkiksi koulun uskonnonopetusta keskimääräistä tärkeämpänä.

5. Luterilaiset kantavat sosiaalista vastuuta

Kristillinen usko on aina velvoittanut ihmisiä auttamaan. Käytännössä monet diakoniseen auttamiseen liittyvät tehtävät siirtyivät kirkolta kuntien hoidettavaksi 1800-luvun lopulla, ja hyvinvointivaltion kehittymisen myötä vastuu siirtyi yhä enemmän valtiolle.

Silti auttamisen tärkeys näkyy edelleen: arvoiltaan luterilaiset antavat hyväntekeväisyyteen keskimäärin yli kaksi kertaa enemmän rahaa kuin muut suomalaiset. Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset ovat aktiivisia kansalaistoimijoita, ja luterilaiset arvot vaikuttavat tässäkin: arvoiltaan luterilaiset pitivät auttamista paitsi kristillisenä myös jokaisen kansalaisen velvollisuutena.

6. Kirkon halutaan palvelevan ihmistä osana yhteiskunnan instituutioita

Kirkko on ollut luterilaisissa maissa vahvasti läsnä armeijassa, vankiloissa, sairaaloissa, kouluissa ja yliopistoissa. Tällainen yhteistyö saa yhä tänä päivänä suomalaisilta erittäin voimakkaan tuen. Lisäksi luterilaisten arvojen vaikutus näkyy voimakkaana: ne, joilla on luterilaisia arvoja, tukevat muita voimakkaammin kirkon läsnäoloa yhteiskunnan instituutioissa.

7. Luterilaiset toivovat kirkolta yhteiskunnallista ääntä

Hengellisten asioiden lisäksi kirkko on historiansa aikana ottanut kantaa monenlaisiin maallisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Se ei ole aina kaikkia miellyttänyt, ja kantaa on saatettukin ottaa väärien asioiden puolesta. Silti on kiinnostavaa, että suomalaisten suuri enemmistö kuitenkin odottaa sitä. Kaikkein eniten suomalaiset toivovat kirkolta, että se puhuu heikompiosaisten puolesta. Yli kolme neljästä suomalaisesta on tätä mieltä. Jälleen ne, joilla on luterilainen arvomaailma, toivovat tätä vielä muitakin enemmän.

—

Nämä asiat saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Tokihan kirkossa lauletaan virsiä ja kaikissa uskonnoissa lapset halutaan kasvattaa omaan uskoon. Laajemmassa katsannossa ei ole kuitenkaan lainkaan itsestäänselvyys, että uskonnon omassa teologisessa katsannossa tehdään selvä ero hengellisen ja maallisen vallan välille, korostetaan tyttöjen ja poikien yhtäläistä oikeutta koulutukseen tai annetaan maallisten töiden tekemiselle positiivinen hengellinen merkitys. Itsestään selvää ei ole sekään, että uskonto nähdään ensisijassa sisäisen vakaumuksen asiana, eikä ulkoisesti havaittavien käyttäytymisnormien noudattamisena.

Tällä hetkellä moni tekijä koettelee moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskunnan perusinstituutioiden kestävyyttä. Populistiset liikkeet ja erilaiset valemediat kylvävät kaikkialla epäluuloa niitä kohtaan. Tästä epäluulosta myös kirkko on saanut osansa. Nelivuotiskertomus kuitenkin osoittaa, että yhä tänä päivänä luterilainen elämänkatsomus kannustaa ihmisiä osallistumaan yhteiskuntaan monilla varsin rakentavilla tavoilla. Nykyajan suomalainen luterilaisuus on vahvasti osallistavaa.

Kimmo Ketola
johtaja
Kirkon tutkimuskeskus

17.02.17

EU:n tietosuoja-asetus voimaan 2018 – mitä siitä pitäisi tietää?

Euroopan unionin henkilötietojen käsittelyä sääntelevä yleinen tietosuoja-asetus astuu voimaan toukokuussa 2018. Tietosuoja-asetus koskee kaikkia henkilötietoja, joita käsitellään joko osittain tai kokonaan tietoteknisesti. Myös manuaaliset henkilörekisterit kuuluvat asetuksen piiriin, jos henkilötietojen on tarkoitus muodostaa rekisterin osa.

Vaikuttaako tietosuoja-asetus kirkkoon? Mitä seurakuntien on otettava huomioon? Kysymyksiin vastaa Kirkkohallituksen tietoturvapäällikkö Jussi Mukari.

Mikä nykyisessä lainsäädännössä muuttuu, kun tietosuoja-asetus astuu voimaan?

Asetus tuo mukanaan kaksi keskeistä muutosta: rekisterinpitäjän vastuut lisääntyvät ja rekisteröityjän oikeudet vahvistuvat.

Jatkossa rekisterinpitäjän on ilmoitettava rekisteriä koskevista tietoturvaloukkauksista kaikille rekisterissä oleville, joita loukkaus on koskenut. Rekisterinpitäjällä on myös vahva osoitusvelvollisuus eli asetuksen kansalliselle valvojalle on pystyttävä todistamaan, että kaikki asetuksen vaatimukset on huomioitu.

Rekisteröityjän oikeudet kasvavat merkittävästi, mikä tarkoittaa muun muassa tarkennusta siihen, millaisia tietoja rekisteröityjästä saa tallentaa. Rekisteröityjällä on oikeus saada pyytäessään tiedot, jotka hänestä löytyvät rekisteristä sekä vaatia virheellisten tietojen korjaamista. Rekisteröityjällä on myös oikeus tulla unohdetuksi eli hän voi halutessaan pyytää kaikkien häntä koskevien tietojen poistamisen rekisteristä.

Mitä tietosuoja-asetuksen muutos tarkoittaa seurakuntien näkökulmasta? Miten seurakunnat voivat varautua muutokseen?

Vastuu uuden asetuksen käyttöönotosta ja toteutumisesta on rekisterinpitäjällä. Eli kaikki seurakunnan omat henkilörekisterit ovat seurakunnan omalla vastuulla.

Tärkeä kysymys on, miten tunnistaa kaikki ne henkilörekisterit, joihin uutta asetusta sovelletaan. Henkilötiedoksi lasketaan mikä tahansa sellainen tieto, josta henkilö voidaan suorasti tai epäsuorasti tunnistaa. Tietosuoja-asetus koskee yhtäältä sellaista henkilötietojen käsittelyä, joka on osittain tai kokonaan automaattista. Toisaalta se koskee henkilötietojen käsittelyä myös muussa kuin automaattisessa muodossa, silloin kun tietojen on tarkoitus muodostaa henkilörekisterin osa.

Seurakunnissa asetuksen alaiset henkilörekisterit voivat kattaa yhtä lailla tietoja niin seurakuntalaisista, yhteistyökumppaneista kuin seurakunnan työntekijöistäkin. Esimerkiksi rippikouluilmoittautumisten ja työntekijöiden henkilötietojen kaltaiset listaukset ovat rekistereitä, mutta myös työajanseurannan tai kameravalvonnan tallennejärjestelmän voidaan katsoa kuuluvan tietosuoja-asetuksen piiriin.

Ensimmäiseksi kannattaakin tutustua tietosuoja-asetukseen. Sen pohjalta on hyvä käydä läpi nykyiset henkilörekisterit tutkimalla, mitkä rekisterit täyttävät uuden asetuksen kriteerit.

Nyt on oikea hetki laatia jo olemassa olevista rekistereistä rekisteri- ja tietosuojaselosteet, mikäli niitä ei vielä ole tehty. Tämä voi olla yllättävän laaja prosessi, joten siihen kannattaa varata riittävästi aikaa. Ne rekisterit, joista on laadittu nykyisen lainsäädännön edellyttämät selostukset, tulisi muokata uuden asetuksen mukaisiksi.

Lisäksi seurakuntien kannattaa tarkistaa nykyiset IT-palvelusopimuksensa ja huolehtia siitä, että myös palveluntoimittajat ovat huomioineet uuden asetuksen henkilötietojen käsittelyssään.

Koska asetus lisää rekisteröityjän oikeuksia, muutos tuonee uudenlaisia rekistereihin liittyviä pyyntöjä. On siis hyvä käydä läpi seurakunnan henkilörekistereihin liittyvät prosessit etukäteen, jotta pyyntöihin voidaan vastata riittävän nopeasti.

Tietosuoja-asetuksessa puhutaan tietosuojavastaavasta. Mitä se tarkoittaa, ja pitääkö seurakunnan palkata uusi työntekijä?

Rekisterinpitäjän on jatkossa nimettävä tietosuojavastaava, jonka aseman ja toimenkuvan tietosuoja-asetus määrittelee. Tietosuojavastaavan tehtävä ei ole huolehtia tietosuoja-asioiden käytännön toteuttamisesta, vaan huolehtia, että rekisterinpitäjä noudattaa asetusta.

Seurakunnan ei tarvitse välttämättä palkata tietosuoja-asetuksen vuoksi uutta henkilökuntaa, vaan tehtävä voidaan järjestää useammalla eri tavalla. Useampi seurakunta voi hankkia esimerkiksi yhteisen vastaavan tai työ voidaan ostaa ulkopuolisena palveluna. Etenkin pienissä seurakunnissa tietosuojavastaavan tehtävät voitaneen sisällyttää myös nykyisenkin työntekijän tehtävänkuvaan.

Työn sujuvuuden kannalta olisi hyvä, että tietosuojavastaavalla olisi osaamista lakiasioista sekä tuntuma kyseisen seurakunnan arjesta eli siitä, miten henkilörekistereitä käsitellään seurakunnassa käytännössä. On kuitenkin huomioitava, että sama henkilö ei voi hoitaa ja valvoa rekisteriä yhtä aikaa.

Mistä saa lisätietoa tietosuoja-asetuksesta?

Tulevasta tietosuoja-asetuksesta kerrotaan tietosuojavaltuutetun verkkosivuilla. Aiheesta lähetetään lähiviikkojen aikana Kirkkohallituksen yleiskirje, jossa kerrotaan laajemmin asetuksen sisällöstä sekä annetaan suosituksia tulevista toimenpiteistä. Kirkkohallitus tuottaa mahdollisuuksien mukaan myös muuta tukimateriaalia seurakunnille kuluvan vuoden aikana.

15.02.17

Luterilaiset kirkot sillanrakentajina

Suurin osa maailman 75 miljoonasta luterilaisesta kuuluu Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkoihin, joita on 98 maassa yhteensä 145.

Toisen maailmansodan jälkeen suuri osa Eurooppaa ja lukuisat muut alueet olivat täynnä tuhottuja kaupunkeja, joista miljoonat ihmiset olivat joutuneet lähtemään. Pakolaisia oli yli 50 miljoonaa. Silloin joka kuudes maailman luterilainen oli pakolainen. Näissä olosuhteissa vuonna 1947 perustettiin Luterilainen maailmanliitto.

Luterilaisen maailmanliiton tavoitteena oli tuoda kirkkoja yhteen ja rakentaa siltoja vihollisuuksien jälkeen. Tehtävä oli haastava, sillä muutamaa vuotta aiemmin kirkot olivat olleet eri puolilla rintamalinjoja – jotkut myös vedettynä mukaan sotapropagandaan. Kirkoilla oli kuitenkin yhteinen viesti: ne halusivat voittaa väkivaltaisen menneisyyden rakentamalla sovintoa ja auttamalla kärsiviä ihmisiä – erityisesti miljoonia pakolaisia.

Euroopan kaupungit on rakennettu uudelleen ja monet maat ovat vauraampia kuin koskaan. Pakolaisia on kuitenkin maailmassa enemmän kuin koskaan: 65 miljoonaa. Sodat, muut aseelliset konfliktit sekä kuivuus ja luonnonkatastrofit ovat ajaneet ihmisiä pois kodeistaan – tai kodit ovat tuhoutuneet. Tästä valtavasta pakolaisten määrästä Euroopasta turvaa lähti hakemaan miljoona ihmistä vuonna 2015.

Monet ovat saaneet turvallisen paikan asua. Lukuisat kirkot ovat toimineet aktiivisesti ja ennakkoluulottomasti, kun suuri määrä turvapaikanhakijoita on saapunut lyhyessä ajassa maahan – näin myös Suomessa. Joissain maissa kirkot ovat joutuneet ahtaalle halussaan auttaa pakolaisia kun piikkilangat ympäröivät rajoja – näin esimerkiksi Unkarissa.

Halu auttaa kärsiviä lähimmäisiä elää vahvasti Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoissa. Tämä on totta silloinkin kun pakolaisten määrä alkaa lähestyä maan kantaväestön määrää. Monet muistavat oman historiansa, sen miten tärkeää oli saada apua kun itse oli menettänyt kotinsa ja käytännössä kaiken. Kirkkojen kesken vallitsee myös vahvaa solidaarisuutta niin, että paremmassa taloudellisessa asemassa olevat kirkot tukevat heikommassa asemassa olevia ja erilaisten katastrofien keskellä eläviä kirkkoja. Luterilaisten kirkkojen kesken Luterilaisella maailmanliitolla on tässä tärkeä koordinoiva rooli.

Oma kirkkomme oli avunsaajana toisen maailmansodan jälkeen. Tänä vuonna 70-vuotista taivaltaan juhliva Kirkon Ulkomaanapu perustettiin vuonna 1947. Silloin sana ”ulkomaanapu” tarkoitti sitä, että Kirkon Ulkomaanapu huolehti ulkomailta – etenkin Yhdysvalloista ja Ruotsista – tulevan avun jakamisesta Suomessa. Nyt suunta on toinen: Kirkon Ulkomaanapu on Suomen suurin kehitysyhteistyöjärjestö ja toiseksi suurin humanitaarisen avun antaja. Se toimii 17 maassa, siellä missä hätä on suurin tehden työtä kaikkein köyhimpien ihmisten kanssa uskontoon, etniseen taustaan tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta.

Pelastus, luomakunta, ihminen – ei kauppatavaraa

Luterilainen maailmanliitto valmistautuu yleiskokoukseen, joka pidetään toukokuussa Windhoekissa Namibiassa. Nyt suurin osa maailman 75 miljoonasta luterilaisesta kuuluu Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkoihin, joita on 98 maassa yhteensä 145. Yleiskokous tuo yhteen osallistujia joka puolelta maailmaa.

Yleiskokouksen teemana on Jumalan armon vapauttamat (Liberated by God´s Grace), jolla liitytään 500 vuotta sitten käynnistyneen reformaation keskeisiin periaatteisiin. Yleiskokouksen alateemat koskettavat aikamme keskeisiä haasteita: pelastus – ei kauppatavaraa, luomakunta – ei kauppatavaraa, ihminen – ei kauppatavaraa.

Kaikki teemat ovat tärkeitä Suomessa, mutta niihin tulee erityistä sisältöä ja syvyyttä kun niitä peilataan muiden luterilaisten kirkkojen todellisuuteen. Monet Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot – etenkin globaalissa etelässä – elävät ympäristössä, jossa menestysteologia pyrkii tekemään pelastuksesta kauppatavaraa. Martti Lutherin periaate ”yksin armosta” hämärtyy kun Jumalan edessä haetaan ansioita omilla teoilla ja maallinen mammona otetaan Jumalan siunauksen mittapuuksi.

Ilmastonmuutos ja sen tuomat haasteet ovat totta Suomessa, mutta luomakunta kauppatavarana saa erilaiset mittasuhteet kun sateita ei tule vuosiin tai myrskyt vievät kodit ja pellot – tai kun merenpinnan nousu uhkaa viedä koko kotimaan.

Pakolaiskriisi koskettaa lukemattomia Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkoja. Eri puolilla maailmaa se johtaa myös siihen, että ihmisestä tulee kauppatavaraa ihmissalakuljetuksen ja ihmiskaupan muodossa.

Luterilainen maailmanliitto syntyi toisen maailmansodan runtelemaan maailmaan. Moni asia on muuttunut 70 vuoden aikana. Tuhotut kaupungit ja kymmenet miljoonat pakolaiset ovat kuitenkin yhä todellisuutta. Lisäksi viime vuosina pinnalle on noussut neljä vaarallista P:tä: polarisaatio, populismi, protektionismi ja Oxford-sanakirjojen vuoden 2016 sanaksi valittu post-truth (totuuden jälkeinen aika). Tässä ympäristössä kirkkojen yhteisiä ponnisteluja oikeudenmukaisuuden, rauhan ja sovinnon puolesta tarvitaan edelleen, jotta pelastus, luomakunta ja ihminen eivät olisi kauppatavaraa.

Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos
Kirkon ulkoasiain osasto

10.02.17

Silloin näemme kasvoista kasvoihin

Kuva: Malla Hukkanen, Sputnik

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen (2017)

Aki Kaurismäen uusin, odotettu ja Le Havren (2011) teemoilla jatkava Toivon tuolla puolen sai ensi-illan 3.2.2017. Pääkaupunkiseudun kriitikoilta tuli nihkeää palautetta, mutta ei suinkaan ensimmäistä kertaa ohjaajan uralla. Moitittiin ideoiden loppumisesta ja vanhan materiaalin kierrättämisestä. Kohteliaasti vihjattiin, että Kaurismäki siteeraa liikaa omia elokuviaan.

Aki Kaurismäki on kansainvälisesti tunnetuin, arvostetuin ja menestynein suomalainen ohjaaja, ja uusi kaurismäkielokuva on aina tapaus. Niin kutsutun työläistrilogian (Varjoja paratiisissa 1986, Ariel 1988 ja Tulitikkutehtaan tyttö 1990) jälkeen hän teki toisen merkittävän elokuvasarjan, Suomi-trilogian eli Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Molemmissa sarjoissa keskimmäistä arvostetaan eniten, ja Mies vailla menneisyyttä -elokuvaa pidetään Kaurismäen parhaana ja mestariteoksena.

Itse hän on ilmoittanut, että trilogialupaus on kätevä kannustin, jotta ylipäätään enää jaksaa tehdä elokuvia. Le Havren oli määrä aloittaa uusi kolmen elokuvan sarja, jota on alettu kutsua satamakaupunkitrilogiaksi. Kotoiset työttömyys- ja syrjäytymisaihelmat ovat antaneet tilaa pakolaisteemalle. Kaurismäen elokuvat tunnistaa jäljittelemättömästä tyylistä: on nostalginen miljöö, kekseliäs yleiskielen dialogi, runsaasti tupakansavua. Ja koira, myös krediteissä mainittu. Kaurismäki on aina siteerannut itseään.

—

Tuorein keskimmäinen, Toivon tuolla puolen, kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa uuden elämän etsimisestä. Aleppon kauhuja paennut, perheensä menettänyt ja pakomatkalla sisarensa kadottanut Khaled Ali löytää itsensä Suomesta. Khaled ilmoittautuu turvapaikanhakijaksi ja joutuu viranomaisten tutkittavaksi, arvattavin seurauksin. Kaurismäen käsitys virallisen tahon kyvystä välittää on yhtä pessimistinen kuin brittiläisen Ken Loachin (esim. I Daniel Blake, 2016). Toisaalla on kaupparatsu Wikström (Sakari Kuosmanen), tylyn oloinen mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen selviytyjä. Hän vaihtaa alaa, hankkii pokeripelissä lisäpääomaa ja ostaa ravintolan nimeltä “Kultainen tuoppi”. Wikström pitää sijoitusta kannattavana, koska lähistöllä asuu runsaasti varakkaita opiskelijoita.

Ravintolan seutuvilla nämä kaksi paikkaansa hakevaa kohtaavat. Tämänkin elokuvan viehättäviä piirteitä on monikielisyys. Le Havressa puhuttiin ranskaa. Khaled puhuu arabiaa ja englantia, Wikström suomea ja englantia. Pienen mutta konkreettisen nokkapokan jälkeen löytyy yhteinen kieli, riittävä pohja kirkkaille eettisille valinnoille satamakaupungin ankarassa oloissa: “you may be wiser, but I am older”.

Elokuvan päätähti, syyrialaistaustainen Sherwan Haji luo Kaurismäen henkilöhahmoihin uudenlaista syvyyttä ja uskottavuutta. Uskomattoman hieno hetki on hänen nousunsa hiililaivan ruumasta, kuin suoraan helvetin sysimustasta kidasta. Sen jälkeen hänen puolestaan saa pelätä melkein koko ajan. Hyvistä ihmisistä huolimatta pakolaisen arki on vaaroja täynnä. On odotettava elokuvan loppumetreille ennen kuin näkee Khaledin hymyilevän.

Musiikkiraita on väkevää suomibluesia, suurimmaksi osaksi tarinan sisäistä: Harri Marstio ja Antero Jakoila, veljekset Ismo ja Marko Haavisto, jälkimmäinen Poutahaukkoineen sekä Tuomari Nurmio. Tuomari Nurmio sopii kokonaisuuteen niin hyvin, että ihmettelee, miksei hän aiemmin ole löytynyt Kaurismäen tarinoihin. Lyyristä vaihtelua luo Sherwanin itsensä näppäilemä alakuloinen teema.

—

Loppu jää avoimeksi, ja katsoja huomaa pohtivansa, miten Khaledin lopulta käy. Pääseekö hän toivon tuolle puolen, jonnekin missä ei enää tarvitse pelätä eikä edes pitää yllä toivoa paremmasta? Kaurismäen elokuvia on luettava luovasti. Ihmeellisiä asioita on tapahtunut ennenkin, sellaisia kuin lääkärin kuolleeksi toteaman päähenkilön ihmeparantuminen (Mies vailla menneisyyttä). Loppu on tässäkin sekä avoin että kaunis. Synkimmätkin tarinat päättyvät ohjaajan käsittelyssä toivon tunnelmiin.

Loppu on parasta, mitä Kaurismäeltä tai suomalaisessa elokuvassa on pitkään aikaan nähty. Jokainen voi tulkita viimeiset kuvat mielensä ja viitekehyksensä mukaan. Hymyilevä Khaled, vierellään koiransa, uskollinen ystävä ja puolustaja. Hetki on lähes transendenttinen. Lähinnä tulevat mieleen Bergmanin Mansikkapaikan viimeiset kuvat. Ajattelen, että Khaled katselee jotain, mitä ei ole aikaisemmin nähnyt, sellaista kuin Paavalin lupaus päivästä jolloin toivo muuttuu näkemiseksi: “Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1 Kor. 13:12).

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili