“Meidän rovasti…”

Matti Kassila: Pastori Jussilainen 1955 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy

Matti Kassila: Pastori Jussilainen (1955)

”…on paksu kovasti”, lohkaisi Valter Juva kääntäessään Gustaf Frödingin (1860–1911) säkeen “Våran prost är rund som en ost”. Juvan käännös on täysosuma. Hauska riimi nojaa tyypittelyyn, jollaisena papit kirjallisuudessa tai elokuvassa on totuttu kuvaamaan.

Frödingin aikalainen, suomenruotsalainen kirjailija Gustaf von Numers (1848–1913), tyypitteli oman rovastinsa mainioon komediaan Pastori Jussilainen. Teksti on yli sadan vuoden takaa, ja sitä esitetään yhä.

Näytelmä sijoittuu 1800-luvun lopun nimettömään savolaiskylään. Kirkkoherra, pastori Elias Jussilainen, on patriarkaalisen pappisihanteen koominen perikuva. Tapahtumat käynnistyvät kahden rintaman hankaluuksilla, pappilan naisväen ja paikkakunnan heränneiden kanssa. Heränneet vastustavat uutta aikaa, ja naisväen siivoustouhut häiritsevät saarnan valmisteluja. Omissa oloissaan pastori unohtuu haaveilemaan Lillistä, vanhasta ihastuksesta.

Ilmoittamatta saapuu vieraisille anoppi ja tuottaa Helsingistä hevoskuormallisen uusia huonekaluja. Anoppi toimittaa hankalan pastorin saarnamatkalle ja ottaa komennon pappilassa. Palatessaan Jussilainen on sovinnollisempi. Itse piispa on kehunut saarnaa. Hän nauttii tyytyväisenä totia ja pienessä hiprakassa ajaa heränneet talostaan. Pyytää heitä vielä tulemaan takaisin kun ovat selvin päin. Aamulla heränneet palaavat. Nyt Jussilainen tarvitsee topakan anopin apua. Yksissä tuumin ja kiivain sanankääntein he ajavat lahkolaiset pappilasta: “…ja ensi pyhänä tulette kirkkoon niin saatte kuulla lisää…”

Repliikki on Matti Kassilan mainiosta filmatisoinnista Pastori Jussilainen vuodelta 1955. Elokuva on mielestäni Kassilan pitkän uran parhaita, ja sitä esitetään nykyisin televisiossakin suurin piirtein vuosittain. Moniin oivalluksiin kuuluu avausjakso, näyttämön rakentaminen ja näyttelijöiden esittely Kansallisteatterin tiloissa. Katsoja virittyy illuusioon teatteriesityksestä, jota filmissä käytetään hyväksi, mm. pitkillä kamera-ajoilla läpi pappilan monihuoneisen interiöörin.

Ohjaajan yhteistyö säveltäjä Heikki Aaltoilan kanssa on tuottanut elokuvaan mainiota musiikkia, muun muassa vanhan ja uuden ajan törmäystä representoivan kuorosodan. Edvin Laine tekee pääosassa melkein elämänsä roolin. Haavekuvaksi jäävä Lilli luo henkilöön välttämätöntä kipeyttä, mitä hyvä komiikka aina tarvitsee. Kaiken kaikkiaan huvinäytelmän pohjalta tuotettu patriarkaalisen pappisihanteen tyypittely Pastori Jussilaisessa ei loukkaa, enkä usko kenenkään pahoittavan mieltään edes elokuvan heränneistä, suvaitsemattomuuden koomisista perikuvista.

Pastori Jussilainen jäi kuitenkin pitkäksi aikaa loistavaksi poikkeukseksi. Filmintekijöillä on näyttänyt olevan vaikeuksia irrottautua yksiraiteisista pappiskuvista, ja pappi on suomalaisessa elokuvassa yleensä jäänyt ammattiroolinsa edustajaksi, ilman aidon ihmisen ominaisuuksia. Papit ovat uskonnollista tematiikkaa ilmentäviä, mutta ennalta arvattavia ja ulkokohtaisia.

Uskonto sisäisenä ja henkilökohtaisena asiana on tietenkin vaativa valkokankaalle tuotettavaksi. Koska papit esiintyvät nykyisin suhteellisen tiheään mediaviihteessä, heille soisi oivaltavampia rooleja, sellaisia kuin Veli-Pekka Hänninen käsikirjoitti Esko Nikkarille Pieneen pyhiinvaellukseen (2000) tai Klaus Härö elokuvaansa Postia pappi Jaakobille (2009). Ennen kaikkea tulisi löytää Pastori Jussilaisen tapaan ihminen kipuineen, vasta sen jälkeen ammatillinen rooli.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

9.08.17

Kohti yhteisöllisempää messua – Jälkiajatuksia Jaetut eväät -jumalanpalveluspäiviltä

Kuva: Matti Vuorma.

”Kirkkosalit kumisevat tyhjyyttään”, väittää media. ”Messu on kirkon ykkösasia”, sanotaan juhlapuheissa.

Seurakunnan elämässä kumpikaan näistä väitteistä ei pidä paikkaansa ihan sellaisenaan. Tavallisena sunnuntaina kirkonpenkkejä kuluttaa yli 30 000 ihmistä eikä se ole vähän. Jokainen, joka on yrittänyt varata esim. kastetilaisuutta kirkkoon, on saanut havaita, että aika paljon on varauksia.

Kirkon ykkösasiaksi kehuttu messu turhauttaa monia työntekijöitä eivätkä he osallistu siihen vapaa-ajallaan. Kun puhutaan seurakunnan elämän kehittämisestä, panostetaan seurakunnassa mieluummin johonkin aivan uuteen eikä kehitetä sitä, mikä on jo olemassa.

Oulussa maaliskuun lopulla pidetyt Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivät pyrkivät tarjoamaan uusia näkökulmia ja ajatuksia juuri olemassa olevan kehittämiseen. Yhteisöllisyyden vahvistaminen jumalanpalveluksissa voi olla yksi vastaus tunnistettuun kehittämisen tarpeeseen.

On ainakin kolme syytä, miksi seurakunnan jumalanpalveluselämää kannattaa kehittää: lapset, aikuiset ja tulevaisuus.

Lapset on kutsuttava mukaan tekemään

Jaetut eväät -päivillä lapset olivat mukana monella eri tavalla päivien alkuminuuteista päätösmessuun asti. Lapset olivat mukana toteuttamassa päiviä ja sen kokemuksen perusteella voisi sanoa, että lasten tulisi olla mukana tekemässä messua kotiseurakunnassaan.

Itse olen viime vuosina saanut muuttaa käsityksiäni lapsista ja jumalanpalveluksesta paljon. Lapsivaikutusten arviointi kirkossa on johtanut myös siihen, että messua pitää miettiä lasten ja nuorten näkökulmasta. Lapsi ja nuori oppii parhaiten tekemällä, ja siksi lapset on tärkeää kutsua mukaan tekemään, ei vain osallistumaan. Jokaisessa messussa olisi hyvä olla jotain tekemistä lapsille.

Lapsilla on myös merkittävää annettavaa koko seurakunnalle: ”Jeesus ei asettanut lasta opetuslasten keskelle ihailtavaksi tai huomion keskipisteeksi, ei myöskään siksi, että lapsi tarvitsisi jonkinlaista hoitoa tai hoivaa, ruokaa, ystävyyttä tai mitään tällaista. Lapsi opetuslasten keskellä on Jumalan läsnäolon merkki ja avain Jumalan valtakuntaan. Hän on avain siksi, että hän omalla olemisellaan haastaa meidän aikuisten kaikkitietävyyden, mahtavuuden ja kovuuden. Omalla olemisellaan lapsi kutsuu aikuista avautumiseen, elämän haurauden, keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden kohtaamiseen. Lapsi keskellä kirkkoa on kutsu muutokseen”, kirjoittaa opetusneuvos Kalevi Virtanen, jolla on vuosikymmenten kokemus kirkon toiminnasta lasten parissa.

Moni aikuinen kaipaa yhteyden kokemusta

Aikuiset kaipaavat yhteyttä toisiin ihmisiin. Yksinäisyyden kokemus muokkaa monen aikuisen arkea. Se sairastuttaa ja syrjäyttää. Seurakunnassa aikuiset voivat löytää uuden yhteyden toisiin ihmisiin. Vapaaehtoisena toimimisen on tutkimuksissa todettu lisäävän ihmisten hyvinvointia merkittävällä tavalla, koska se poistaa yksinäisyyden tuntua.

Jaetut eväät -päivillä kuulimme monia kertomuksia siitä, miten seurakuntalaiset kantavat vastuuta seurakunnan messuissa muun muassa jumalanpalvelusryhmissä. Havahduttavaa oli, että päivien pääpuhujista sekä piispa Martin Modeus että isä Andrea Ciucci sanoivat, että yhteisöllisyys alkaa siitä, että tunnemme toisemme nimeltä.

Voisiko tämän ottaa aikuisten kohdalla ihan tietoisesti tavoitteeksi? Että alamme tuntea toisemme nimeltä ja että lakkaamme olemasta se harmaatakkinen nainen, se urkujen vieressä istuva mies tai se takapenkin nuori. Tämä ei tarkoita, että työntekijöiden pitäisi oppia tuntemaan seurakuntalaiset nimeltä, vaan että tärkeää yhteisöllisyyden näkökulmasta olisi, että seurakuntalaiset tuntevat toisensa nimeltä. Viime kädessä kuitenkin työntekijätkin ovat seurakuntalaisia.

Suomalaiset kantavat paljon huolta siitä, että saahan messussa jatkossakin olla myös yksin. Oma rauha on toki taattava niille, jotka sitä kaipaavat. Monet ihmiset eivät tulekaan etsimään sitä messusta vaan suunnistavat sunnuntaina metsään, joka ”kirkkoni olla saa”. Ne, jotka tulevat messuun, tulevat ihmisten kokoontumiseen, ja monet heistä kaipaavat yhteyden kokemusta.

Kristityt ovat kokoontuneet aina yhteen

Kirkon tulevaisuus on sidottu messun tulevaisuuteen. Kristittyjen viikoittainen kokoontuminen Raamatun ja ehtoollisen ympärille ja rukoilemaan ovat säilyttäneet seurakunnan yhteyden kristillisen uskon juurille. Messussa palataan aina Jeesukseen, uskomme alkajaan. Sen vuoksi, että messu on pitänyt tämän yhteyden elävänä, kristinusko ei ole kaventunut vain ajatuksiksi, joita oppineet tutkivat kirjoista.

Uskon, että kirkon tulevaisuus on myös riippuvainen messusta. Kristittyjen määrä näyttää vähitellen hiipuvan meidän yhteiskunnassamme, mutta kristityt tulevat näkyviksi sunnuntaisin messuun osallistuessaan. Kun kirkonkellot soivat ja seurakunta kokoontuu messuun, myös usko tulee eläväksi ja näkyväksi naapurustossamme, lähellä kotia. Tämä kokoontuminen on tärkeä, koska se kantaa viestiä myös tulevaisuuteen. Kristityt ovat aina kokoontuneet yhteen, ja lähteneet kokoontumisistaan palvelemaan. On tärkeää, että tämä jatkuu myös tulevaisuudessa.

—

Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivät järjestettiin Oulussa 24.–25.3.2017. Lisää päivistä, mm. puheita, kuvia ja muuta materiaalia: jaetutevaat.fi.

4.08.17

Kanadalainen paimen

Jokainen, joka on asunut pitkään toisessa maassa, tehnyt työtä toisessa kirkossa tai tehnyt paljon yhteistyötä erilaisten kirkkokuntien kanssa, oppii katsomaan omaa kotikirkkoaan uudella tavalla, kriittiselläkin tavalla. Näin minua varoitettiin ennen muuttoani ulkomaille.

Itse vietin vuodet 2012–2016 Kanadan ev.lut. kirkon palveluksessa pappina tehden työtä kahdessa eri luterilaisessa seurakunnassa. Neljän vuoden ajan sain tehdä läheistä yhteistyötä mitä erilaisimpien kristillisten kirkkojen kanssa: babtistien, mennoniittojen, katolilaisten, anglikaanien, Serbian ja Kreikan ortodoksien, helluntailaisten jne. Nyt paluumuuttajana olen huomannut, että nämä kokemukset todella muuttivat suhdettani kirkkooni täällä Suomessa. Kysyn päivittäin työni äärellä kysymyksiä, joiden pontimena toimii se, mitä Pohjois-Amerikassa sain kokea.

Pappeus Kanadassa kun oli jotain kovin erilaista kuin Suomessa. Seurakunnat olivat pääosin yksipappisia ja sain saarnata seurakunnalleni 48 sunnuntaina vuodessa. Lukuiset saarnat ja lisäksi viikolla pidettävät puheet olivat kuitenkin paljon helpompia valmistaa kuin Suomessa, koska Kanadassa minä tunsin seurakuntani ja seurakunta tunsi minut. Minä elin läheisessä yhteydessä oman laumani kanssa ja tunsin heidät nimeltä. On helppoa saarnata joukolle, jonka tuntee ja jonka kanssa elää läheisessä suhteessa, koska silloin opetus nousee siitä yhteisestä elämästä jonka jaamme. Elämä seurakunnassa toi jatkuvasti eteen asioita, joihin tuli reagoida ja joista tuli opettaa. Ja minä sain jatkaa tänään puheessani siitä, mihin viime viikolla jäin.

Kanadassa kasteet tapahtuvat aina kirkossa jumalanpalveluksen yhteydessä, koska kaste on koko seurakunnan juhla.

Ainoana pappina sain kokea onnistumisen tunteita, kun asiat rullasivat hyvin. Ja toisaalta sain kokea nahoissani sen, kun asiat menivät huonosti. Minun vastuuni oli huolehtia mm. siitä, että väkeä on kirkossa. Jos saarnat olivat huonoja, ei väkeä tule. Jos saarnat eivät puhuttele, ihmiset äänestävät jaloillaan. Jos olet persoonana jakava tai etäinen, niin väki ei tule. Eivätkä he kutsu ystäviään kirkkoon.

Niin, Kanadassa sillä oli merkitystä tuleeko ihmisiä kirkkoon! Kirkkovieraiden määrässä nimittäin mitattiin seurakunnan tulot ja seurakunnan tulevaisuus. Ja jos väkeä ei kirkkoon tullut niin papin oli syytä kysyä itseltään, miksi näin oli. Ja jos et itse uskaltanut kysyä niin seurakuntaneuvosto alkoi kysymään sinulta ja opastamaan sinua siinä, mikä menee pieleen.

Paimenen oltava lähellä laumaansa

Oman pappeuteni onnistumisen kannalta, minun piti Kanadassa hyväksyä yksi ehdottoman keskeinen tosiasia. Pappina minut on kutsuttu paimentamaan minulle uskottua joukkoa. Minun oli oltava paimen.

Eli minun on oltava niin lähellä laumaani, että he todella tunnistavat persoonallisen ääneni ja voivat luottaa minuun. Minun on sopivalla tavalla laitettava omaa ihoa peliin ollessani ihmisten kanssa tekemisissä. Oltava aito, joskus silläkin uhalla, että luonteeni heikkoudet paljastuvat.

Ja minun oli johdatettava laumaa eteenpäin. Minun oli otettava vastuu siitä, että tämä laaja joukko kasvaisi lähemmäs Jeesusta ja toteuttaisi hänen missiotaan maan päällä. Paimenena en voi jättää laumaa vain paikalleen, koska Jeesuksen seuraajien tehtävä on mennä eteenpäin. Paimenen rankin tehtävä on kasvattaa laumaa ymmärtämään, mikä on se suunta, johon Jeesus kutakin yksilönä ja seurakuntaa kokonaisuutena kutsuu ja sitten saada ihminen liikkeelle kohti tätä päämäärää. Koska kukaan meistä ei todella halua liikkua tai muuttua. Kukaan meistä ei automaattisesti ota suuntaa toiselta ihmiseltä. Kukaan ei halua vaivaa, tai epämukavuutta pienimmässäkään määrin.

Kanadan vuosieni aikana teimme seurakuntieni kanssa hienoja ja vaikeita asioita. Ja joukko kasvoi. Paimen saa olla iloinen siitä, jos lauma kasvaa.

Joulukortti seurakunnan neuvostolta papille: Niin kuin ensimmäinen joulun tähti, sinun työsi johtaa meitä kohti Jeesusta.

Missä on paimen?

Nyt Suomessa märehdin näitä asioita. Missä on paimenuus seurakunnassa, jossa joukon edessä vaihtuu pappi joka sunnuntai? Missä on paimen, joka ottaa vastuun juuri sinusta? Joka hautajaisissa kutsuu sinut kirkkoon ja on itse sinua siellä vastaanottamassa ja kutsumassa jälleen eteenpäin? Missä on se seurakunta, jossa jokainen uusi kasvo kirkon penkissä huomataan ja hänen luokseen mennään varta vasten tervehtimään ja esittäytymään?

Missä on seurakunta, joka kokee, että heillä on yhteinen tehtävä, jonka Jeesus on heille antanut? Missä on seurakunnan aktiiveista jumalanpalveluskävijöistä koostuva neuvosto, joka murehtii sitä, kun jumalanpalveluksessa ei käy ihmisiä? Missä neuvosto joka pyrkii tukemaan pappiaan paimenuudessa ja ihmisten tavoittamisessa? Neuvosto jonka vastuunkanto on ensisijassa kokousten ulkopuolella?

Missä seurakunta, joka tarvitsee sinua? Jossa sinun pöytälaatikkorunosi on haluttua tavaraa ja kelvollinen esitettäväksi? Missä jumalanpalvelus, jossa muoto rakennetaan sen varaan, että se palvelee etenkin niitä, jotka eivät vielä kirkossa käy? Missä seurakunta, jonka identiteetti nousee tehtävästä eli toiminnan tavoitteesta käsin eikä historiasta käsin?

Missä on paimen?

Kanada ei ollut kirkollisen elämän paratiisi, mutta jotain siellä on löydetty, minkä me olemme hukanneet rakenteidemme keskellä. Meillä Suomessakin, näissä puitteissa, nämä elementit ovat mahdollisia, jos on halua ja yhteistä näkyä. Siihen tahdon olla itse vaikuttamassa.

Vihtori Leskelä
pastori

26.07.17

Sielunhoitoa ilman sanoja

Kuva: iStock.

”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ.”

Kehitysvammaisten rippileirillä laulamme joka ilta viimeisenä iltavirren 548. Joku tarkistaa vielä sanoja virsikirjasta, joku muistaa jo sanat ulkoa. Joku laulaa kovaan ääneen vääristä sanoista välittämättä, joku hyrisee mukana. Yksi lyö virsikirjalla tahtia ja toinen pyörittelee päätään musiikin tahdissa. Olemme läsnä yhdessä, yhteisen asian äärellä, Jumalan kasvojen edessä.

”Tule askele askeleelta, minun kanssani kulkemaan.”

Kehitysvammaisuus voi näkyä ja kuulua ihmisessä monin eri tavoin. Määritelmällisesti se tarkoittaa vaikeutta oppia ja ymmärtää uusia asioita. Tehdessäni työtä kehitysvammaisten kanssa, herään tätä moninaisuutta kohdatessani usein pohtimaan paitsi uskon ydintä, myös sielunhoidon luonnetta. Voiko puhua sielunhoidosta ilman sanoja? Voiko pelkkä läsnäolo välittää tietoa Jumalasta?

Usko on kokemus Jumalan läsnäolosta

Margit Nyman pohtii uskon kokemuksellista olemusta artikkelissaan ”Jumalakokemuksesta, kohtaamisesta ja uskosta”. Artikkelissa lähdetään liikkeelle apofaattisesta teologiasta: Jumalaa ei koskaan voi täysin ymmärtää käsitteiden tai sanojen kautta. Siksi myöskään usko ei voi olla vain älyllistä ymmärtämistä vaan pikemminkin kokemus Jumalan läsnäolosta, siitä että olemme turvassa hänen huolenpidossaan. Kristuksen sovitustyö on kokemus uudesta yhteydestä Jumalaan, kokemus vastaanotetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta.

Edelleen kirkon ja samalla myös sielunhoidon ydintehtävää määritellään näin: ”…on tärkeää, että kirkossa ihmisiä tuetaan löytämään Jumalan armahtavat kasvot silloin kun ne ovat heiltä kadoksissa.”

Tulla nähdyksi ja kuulluksi

Oman kokemukseni mukaan sielunhoitotyö kehitysvammaisten ihmisten kanssa koostuu useimmiten pienistä hetkistä: sanotaan muutama sana tai vaihdetaan katse, ollaan hetki yhdessä. Näissä pienissäkin hetkissä pappi, diakoni tai muu kirkon työntekijä välittää kuitenkin tärkeää tietoa siitä, millaiset ovat Jumalan kasvot. Kokemus siitä, että tulee ”kirkon ihmisen” kautta kuulluksi ja nähdyksi pienenkin asian kanssa, kertoo Jumalan kuulevista ja näkevistä kasvoista. Näenkö ystävällisen hymyn, saanko kysyä, saanko olla tässä sellaisena kuin olen?

Kun kohtaamisessa ei voi käyttää sanoja, käyttöön nousevat aivan toiset sielunhoitajan ominaisuudet. Tärkeimmäksi tulee läsnäolo, niin psyykkinen kuin fyysinenkin. Olenko rento ja rauhallinen vai kireä ja epävarma? Olenko tässä hetkessä vai suuntaanko katsetta jo seuraavaan työtehtävään? Huomaanko, että haparoivat sanat tavoittelevatkin välillä suosikki-iskelmän sijaan jonkin tutun virren sanoja? Alkavatko alati vaeltavat kädet tarkastella kaulassa riippuvaa ristiä? Joudun seuraamaan ja tunnustelemaan, missä ajatukset milloinkin kulkevat: olisiko tässä sellaista yhteistä maaperää, jossa voisimme kohdata.

Alussa kuvaamallani tavalla myös musiikin rooli yhdistäjänä ja uskon todellisuuteen johdattajana nousee suureen arvoon. Musiikin avulla voidaan välittää tunteita: iloa ja riemua, surua ja kaipausta. Tuttu laulu tuo turvaa ja mielihyvää. Se voi tuoda myös lepoa ja rentoutta vaikeaan tilanteeseen.

Luottamus Pyhän Hengen kosketukseen

Jumalan kasvojen armollisuutta välittäessä olemme tietenkin vajaavaisia. Välillä tuntuu siltä, ettei yhteyttä yksinkertaisesti synny, ja silloin voin vain luottaa siihen, että Pyhä Henki vaikuttaa ja koskettaa, vaikken sitä omin silmin ehkä koskaan näekään.

Joskus tosin käy niin onnellisesti, että vaikutus tulee näkyviin, vaikka pitkänkin ajan kuluttua. Se voi olla epätodennäköiseltä taholta tuleva hiljainen kuiskaus tai virren osoitus: ”Lauletaanhan tänäänkin se virsi, se Herra Jeesus?”

Jenni Jaakonsaari
kehitysvammaistyön pastori

19.07.17

Kirkon työelämää brändäämään

”Työelämä pitäisi brändätä. Tarvitaan työelämän joutsenmerkki, joka kertoo, että tässä työpaikassa tavoitellaan Euroopan parasta työelämää.”

Tämä on lainaus työministeri Jari Lindströmin SuomiAreenalla 10.7.2017 esittämästä näkemyksestä, jolla hän omalta osaltaan otti kantaa SuomiAreenan Muutosterassilla esitettyihin ideoihin, siitä mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen työelämä olisi Euroopan paras. Hyvin samanlaiseen, joskin eri sanoin muotoiltuun ratkaisuun, oli saman päivän aikana päätynyt joukko työelämäasiantuntijoita, kun he arvioivat Ratkaisupajassaan Muutosterassilla esitettyjä ideoita ja muutostoiveita. Heidän näkemyksensä oli, että suomalainen työelämä tarvitsee kehittyäkseen mittareita, joihin voidaan sitoutua korkealla tasolla.

Brändäyksen ensiaskeleita kirkon sektorilla

Kirkon työelämä 2020 -ohjelman (Kirteko) toimintana jaettiin toukokuussa ensimmäistä kertaa KirTEKO 2017 -palkinto. Ohjelman ja palkinnon tavoite on innostaa ja kannustaa kirkon työpaikkoja toiminnan ja työelämän laadun kehittämiseen. Kilpailuun osallistui 10 seurakuntaa ja seurakuntayhtymää 11 hakemuksella. Ne sisälsivät erilaisia ja myös eri kokoisia kehittämistarinoita, toiminnan tuloksellisuutta ja työelämän laatua kehittäviä tekoja. Ne julkaistaan myös Kirkonkellossa blogiteksteinä. Kilpailun konseptin mukaan kolme parasta palkittiin.

Kilpailuhakemuksia olisi voinut olla paljon enemmän, kun otetaan huomioon Kirkon työmarkkinalaitoksen tämänvuotisen Ajankohtaiskyselyn tulokset. Sen mukaan 25 prosentissa seurakuntatalouksista oli käynnissä tuottavuuden tai tuloksellisuuden ja työelämän laadun parantamiseen tähtäävää kehittämistä, ja 20 prosentissa seurakuntatalouksista valmisteltiin asiaa. Herää kysymys, olemmeko kirkossa liian vaatimattomia esittelemään tekemisiämme toisillemme. Miten voisimme terveellä tavalla tuoda esiin, että ollaan ihan hyviä? Samaa kyseltiin myös Muutosterassin Ratkaisupajassa yleisemmin suomalaisen työelämän osalta.

Askelmerkkejä tulevaan

KirTEKO-palkinto on ollut tarkoitus jakaa joka toinen vuosi. Nyt on hyvä ajankohta arvioida palkitsemisprosessin ensiaskeleita ja tarvittaessa myös muokata palkintoa. Muokkauksessa korostaisin palkinnon merkitystä kehittämiseen innostajana ja myös kannustimena kehittää työn tuloksellisuutta ja työelämän laatua samanaikaisesti. Hyvä olisi myös, ettei työpaikkoja pakotettaisi kilpailemaan keskenään vaan pikemminkin itsensä kanssa. Lisäksi huomioisin tarpeen edistää yhteistyötä ja kokemusta onnistumisesta.

KirTEKO-palkinnosta kirkon työelämän joutsenmerkki

Työministerin esitys työelämän joutsenmerkistä tarjoaa minusta oivallisen idean KirTEKO-palkinnon muotoiluun. Muuhun suomalaiseen työelämään tällaisen kirkon työelämän joutsenmerkin voisi liittää hyödyntämällä palkinnon kriteereissä kansallisen työelämän kehittämisstrategian neljää kategoriaa: innovointi ja tuottavuus, luottamus ja yhteistyö, työhyvinvointi ja terveys sekä osaava työvoima, ja siihen liittyvää kehittämispolkutestiä. Näin olisimme osaltamme mukana rakentamassa Euroopan parasta työelämää, sitä, mitä myös kansallisessa Työelämä 2020 -hankkeessa tavoitellaan.

Muutosterassin Ratkaisupajassa peräänkuulutettiin rohkeutta uudelleen ajatteluun. Nyt sitä tarvitaan KirTEKO-kilpailun osalta. Haluan uskoa, että rohkeutta löytyy. Tärkeää on, että otamme tulevat askeleet Suomen satavuotisjuhlavuoden teeman mukaisesti yhdessä!

SuomiAreenan Muutosterassin työelämän tulevaisuus -teeman satoa
Ministeri Lindström ja piispa Luoma SuomiAreenalla: Relaa ja innostu työelämästä

Oili Marttila
neuvottelupäällikkö, kirkon pääsopijaosapuolten työelämäryhmän puheenjohtaja
Kirkon työmarkkinalaitos

Porin SuomiAreenalla toteutettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomi100-hankkeen Muutosterassi. Siellä jokainen sai istuttaa muutostoiveen siitä, kuinka Suomesta saataisiin entistäkin parempi maa. Avajaispäivänä keskityttiin kyselemään työelämän tulevaisuuteen liittyviä toiveita ja ideoita. Niitä käsiteltiin asiantuntijoiden Ratkaisupajassa eli pyöreän pöydän keskustelussa. Kysymyksenä Ratkaisupajassa oli, miten suomalaisesta työelämästä saataisiin Euroopan paras.

Ratkaisupajassa olivat keskustelemassa Espoon piispa Tapio Luoman puheenjohdolla johtava asiantuntija Tuomo Alasoini (Tekes), johtaja Antti Palola (STTK), johtaja Veli-Matti Lamppu (Suomen Yrittäjät) sekä työmarkkinajohtaja Vuokko Piekkala (Kirkon työmarkkinalaitos). Päivän satoa pohtivat vielä Key note -keskustelussa ministeri Jari Lindström ja Espoon piispa Tapio Luoma, joita haastatteli pastori Kaisa Kariranta.

13.07.17

Valtakunnansovittelija: Toisen ihmisen asemaan asettuminen on avain hyvään myös työelämässä

Arkkipiispa Kari Mäkinen, valtakunnansovittelija Minna Helle ja Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson osallistuivat Porin SuomiAreenalla Ei Suomea ilman reformaatiota – kuinka luterilaisia olemmekaan -paneeliin 12.7.2017. (Kuva: Petri Merenlahti)

Valtakunnansovittelija Minna Helle on nähnyt työssään paljon riitoja. Hän on myös huomannut, että riitelystä seuraa harvoin mitään hyvää. Riitojen taustoissa Helle on huomannut piilevän yhteisiä piirteitä: huonoa kommunikaatiota, avoimuuden ja luottamuksen puutetta, ymmärtämättömyyttä toisen ajattelua kohtaan.

”Nykyisen työni kautta olen konkreettisesti ymmärtänyt, kuinka tärkeää on, että pystyisimme yhteiskunnassa paremmin kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiamme. Avain toisen ihmisen ymmärtämiseen on empaattisuus ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan”, Minna Helle sanoo.

Ymmärtäminen olisi olennaista, sillä ”vain yhdessä pystymme tekemään ratkaisuja”.

Kun valtakunnansovittelijaa pyytää pohtimaan luterilaisuutta tänä päivänä, ensimmäisenä hänen mieleensä nouseekin termi lähimmäisenrakkaus. Siitä on toisen ihmisen asemaan asettumisessa kyse. Ja sitä pitäisi hänen mielestään pohtia yhteiskunnassa laajemminkin.

”Jos näin tehtäisiin, moni asia olisi paljon paremmin. Kirkolla onkin iso tehtävä muistuttaa ihmisiä näistä tärkeistä arvoista ja käydä tätä arvokeskustelua.”

Suomessa luterilainen työmoraali

Minna Helle on tunnistanut, että työ on ihmisille Suomessa iso asia.

”Työn arvostus on meillä korkealla. Työ tuo tarkoitusta ja mielekkyyttä elämään. Liitän sen ainakin osittain luterilaisuuteen”, hän pohtii.

Samalla Helle on tunnistanut, että sukupolvien välillä on työhön suhtautumisessa eroja.

Valtakunnansovittelija Minna Helle tunnistaa itsessään luterilaisen työmoraalin.

”Itse 70-luvulla syntyneenä vielä ajattelen, että työ on minulle myöskin velvollisuus. Nuoremmille sukupolville, jotka ovat nyt vasta tulossa työelämään, työ on enemmän tapa toteuttaa itseään ja omaa persoonallisuutta.”

Ajattelun muutos on hänen mukaansa yhteiskuntapoliittinen haaste. Suurta ristiriitaa hän ei kuitenkaan uudessa ajattelussa näe.

”Yhteiskuntamme taloudellinen kestävyys on sen varassa, että ihmiset haluavat tehdä työtä ja pyrkiä elämässä eteenpäin myös työn kautta. Emme pysty kuitenkaan enää motivoimaan uuden sukupolven ihmisiä velvollisuudella.”

Motivaatiota tarvitaan työelämässä, sillä parhaat ideat ja paras tulos syntyvät Helteen mukaan silloin, kun ihminen on motivoitunut työstänsä ja saa tehdä sitä hyvällä fiiliksellä.

”Motivaatio syntyy siitä, että työ on mielekästä, merkityksellistä ja siihen liittyvä verkosto on mielekäs. Ja siitä tunteesta, että teen jotain tärkeää.”

Palveleminen ja auttaminen luterilaisuuden ytimessä

Henkilökohtaisista ominaisuuksistaan Helle sanoo löytäneensä myös piirteen, jota usein kutsutaan luterilaiseksi työmoraaliksi.

”Työ on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni, aiemmin liikaakin. Olen huono laiskottelija ja ruoskin itseäni tekemättömistä töistä. Osaan rentoutua vasta, kun tuntuu, että olen ansainnut sen.”

Nykyisen työnsä valtakunnansovittelijana Helle näkee ennen kaikkea yhteiskunnan palvelu- ja auttamistehtävänä. Asiaa pohdittuaan hän löytää tässäkin yhteyden luterilaisuuteen.

”Palveleminen ja auttaminen – nehän ovat luterilaisuuden ytimessä.”

Lisää rohkeutta muuttua

Tämän hetken Suomi kaipaa Minna Helteen mielestä lisää rohkeutta tehdä uusia asioita.

”Työelämässäkään asioiden pysyminen ennallaan ei takaa sitä, että on turvallista. Päinvastoin turvaa tuo se, että ollaan valmiita uuteen.”

Helle muistuttaa, että kenenkään työ ei tulevaisuudessa säily samanlaisena. Töitä poistuu ja uusia tulee tilalle. Yhteiskunnan tehtävä on tukea ja kannustaa ihmistä tässä muutoksessa.

”Työllisyysnäkymät ovat tärkeä osa ihmisen arjen turvallisuuden tunnetta. Ajatus siitä, että minä pärjään ja työtä riittää, on tärkeä. Tämä edellyttää myös kykyä ja uskallusta tehdä uusia asioita, jotta yhtälö toimii.”

Kirkon tulee pitää perusarvoja yllä

Voiko kirkko sitten olla mukana tässä uudistamisessa, uuteen hyppäämisessä?

”Kirkko nähdään helposti säilyttävänä voimana, niin kuin instituutiot yleensäkin. Tämä on kaikille instituutioille haaste”, Helle vastaa ja muistuttaa samalla, että säilyttäminenkin on tietyssä mielessä myös tärkeää.

”Lähimmäisenrakkaus, tasa-arvo, toisen ihmisen auttaminen – näitä perusarvoja on tärkeää pitää yllä.”

”Yhteiskunnallisena keskustelijana kirkon toki täytyy olla ajassa mukana ja muuttuakin. Jos jää vanhoihin poteroihin, voi olla, että ihmiset eivät koe kirkkoa enää omakseen.”

Henkilökohtaisesti Minna Helle toivoo kirkolta avoimen suvaitsevaista vastaanottoa. Sitä, että jokainen on tervetullut sellaisena kuin on.

Hänelle itselleen kirkko on rauhoittumisen paikka. ”Siellä tulee hyvä olo.”

Valtakunnansovittelija Minna Helle oli panelistina kirkon SuomiAreena-paneelissa Ei Suomea ilman reformaatiota – kuinka luterilaisia olemmekaan. Helle, arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson keskustelivat luterilaisuudesta nyky-Suomessa Roman Schatzin luotsaamina.

Keskustelu on katsottavissa MTV:n Katsomo-palvelussa.

30.06.17

Kiehumispiste

Kuva: boilingpoint.fi

Vuonna 2015 Eurooppaan pyrki reilusti toista miljoonaa turvapaikanhakijaa. Suomeenkin heitä saapui ennen näkemätön määrä. Kirjailija-elokuvaohjaaja Elina Hirvonen näki tässä mahdollisuuden, nyt eletään poikkeuksellisia aikoja! Seuraavana vuonna hän käsikirjoitti, kuvasi ja leikkasi ensimmäistä pitkää dokumenttiaan. Kiehumispiste sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 DocPoint-festivaaleilla. Siitä tuli tapahtuman katsotuin elokuva. Myöhemmin keväällä se esitettiin televisiossa.

Pääosassa on Suomen kansa. Maahanmuuttajien arkea tarkastellaan Kiehumispisteessä myös, mutta vähemmän, etupäässä lasten silmin. Ensimmäiset kuvat ovat tammikuulta 2016, viimeiset itsenäisyyspäivän tienoilta. Paljon kuvamateriaalia on erilaisista mielenosoituksista. Niistä on taltioitu rankimmat menkää muualle -kommentit. Asunnottomien mielenosoituksessa tosin yksi kääminsä polttanut antaa takaisin Soldiers of Odin -liivimiehelle. Viimemainittu esiintyy silmiinpistävän rauhallisesti.

Yllättävä kohtaus on dokumentille leimallinen, sillä Kiehumispiste on klassisen dialektiikan oppitunti: argumentti esitetään kokonaisuudessaan, kaikilta puolilta. Dokumentin mielenkiintoisin anti, suoranainen helmi, on sarja kahden fiksun saunakaverin keskusteluja. Toinen on yrittäjä, toinen tutkija. Miehet ovat eri mieltä asioista, mutta mallintavat kameran edessä, miten keskustelua voisi käydä. Idea on loistava: miehet hikoilevat saunan lauteilla ja vilvoittelevat pukuhuoneessa, ja väittelevät koko ajan. Saunassa ollaan tunnetusti tasa-arvoisia. Sympaattiset kaverukset käyvät keskustelua tavalla, minkä soisi leviävän laajemmallekin.

—

Dokumenttien lisäksi myös kotimainen näytelmäelokuva on tarttunut polarisaatioteemaan. Aki Kaurismäki työsti sitä elokuvissa Le Havre (2011) ja Toivon tuolla puolen (2017). Viimemainittu esiteltiin helmikuun leffanurkassa, joten ei siitä sen enempää. Maaliskuussa sai ensi-iltansa uusi tuttavuus, Samuli Valkaman draamakomedia Saattokeikka. Maahanmuuttajataustainen Kamal (Noah Kin) mielii Nairobiin biologisen isänsä luo. Lentolippu ylittää nuorukaisen rahavarat, mutta avuksi löytyy perisuomalainen Veikko (Heikki Nousiainen). Äreä eläkeläinen mielii mökille juhannukseen viettoon ja lupaa Kamalille kuskaamisesta reilun korvauksen. Tie-elokuvahan näistä aineksista tulee. Kaverukset ovat niin sopivasti eriparisia, ettei mökkireissusta selviä ilman sarjaa hankalia tilanteita.

Idea toimii tasan tähän asti. Parasta Saattokeikassa onkin idea, ja nimi tietysti. Heikki Nousiainen kannattelee kokonaisuutta minkä voi, mutta hänelle olisi toivonut kunnon käsikirjoitusta, ei kiukkuisia kliseitä. Tuore kasvo Noah Kin ei valitettavasti pärjää hänelle. Elokuvia tehdään yhä nuoremmille katsojille, ja onhan Saattokeikassa tiettyä kasvatuksellista tendenssiä. Nämäkin kaverukset oppivat sentään sietämään toisiaan. Mutta elokuvateatterin pitkä muoto (78 min.) paljastaa heikkoudet armotta. Mieluummin Saattokeikkaa katsoisi kotisohvalta ja tv-ruudulta, ja silloinkin lyhytelokuvana.

—

Saattokeikan Veikko ja Kamal oppivat sietämään tosiaan. Ihan hyvä, sillä demokratia lakkaa toimimasta ilman toisinajattelijoiden sietämistä. Kiehumispisteen saunakaverit ovat ottaneet seuraavan askeleen. He kunnioittavat toisiaan, ja muistuttavat siitä Paavalin vaikeasti toteutettavasta ohjeesta, että lähimmäisen kunnioittaminen on arvo sinänsä. Siinä taidossa pitäisi oikein kilvoitella (Room. 12:10).

Kunnioittava keskustelu ei synny vaivatta, mutta hyviä uutisia: Kiehumispiste on nähtävissä Ylen Areenassa.

Kunnioittavaan keskusteluun löytyy eväitä myös Sakastista.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

26.06.17

SuomiAreenassa tavataan!

Suosittu Viini- ja virsi-ilta on ollut osa kirkon ohjelmaa SuomiAreenalla alusta asti. Tänäkin vuonna veisataan!

Hyvät työtoverit! Kirkko on tänä kesänä mukana SuomiAreenassa Porissa yhtenä pääjärjestäjänä yhdessä Valtioneuvoston kanslian kanssa. Heinäkuisella viikolla 10.-14.7. Poriin odotetaan runsaasti kävijöitä ja hyviä kohtaamisia. Kirkko näkyy reformaation 500-vuotismerkkivuoden hengessä, VNK puolestaan Suomi 100 -teemalla.

Kirkon väkeä on toki ollut jo kauan mukana SuomiAreenassa, mutta laajamittaisemmin lähdimme mukaan viisi vuotta sitten. Arkkihiippakunnan tuomiokapituli kutsui suunnitteluporukat koolle ja mukana oli jo alusta asti kolme toimijaa: hiippakunta, kirkkohallitus ja Porin seurakuntayhtymä. Yhteistyö on sujunut hyvin ja Porissa on ollut hyvä toimia ja tehdä – erityiskiitokset siitä Porin väelle!

Olimme heti ensimmäisellä kerralla toisena pääjärjestäjänä. Meillä oli peräti kolme paneelia ja torilla jonkinlainen kirkon pöytä, viini- ja virsi-ilta muistaakseni myös. Samoin konsertti on ollut mukana alusta asti. Kun ajattelee nyt tämän kesän tarjontaa ja yhteistyötämme VNK:n kanssa on todettava, että edistystä on tapahtunut. Laajemmalla paletilla mennään, mutta perusajatus yhteisestä tekemisestä on säilynyt vahvana. Vastuuta kantavat nyt yhdessä monet tekijät monipuolisemmalla ohjelmalla kuin koskaan.

Eräs keskeinen teema on ollut kirkon tuominen mukaan keskusteluun ja julkiselle areenalle. Emme ole peitelleet näkyvyyttämme, virkapaidat ja kirkkovene ovat näkyneet katukuvassa – näkykööt ne tänäkin kesänä. Samalla olemme halunneet omassa ohjelmassamme nostaa esiin Jumalan, hänestä olemme puhuneet joka kesä – niin tänäkin kesänä. Lisäksi yhteiskunnalliset teemat ovat tuoneet mukaan ihmisen näkökulman.

On hienoa, että tänäkin kesänä mennään kohti syvintä kesää isojen asioiden ja tärkeitten ajatusten kanssa. Tavataan joidenkin viikkojen päästä Porissa ja tehdään tämän kesän kirkon panoksesta sellainen, että siitä välittyy jotakin Jumalasta ja lähimmäisenrakkaudesta. Me osaamme sen.

Syksyllä arvioidaan, miten jatketaan, mutta nyt siis odottavin mielin kohti Poria!

Kirkon ohjelma SuomiAreenassa

Mukavaa alkukesää toivottaen

Pekka Huokuna
Kirkon SuomiAreenan suunnitteluryhmän puheenjohtaja

21.06.17

Ryhmä kantaa

Käytävään kantautuu iloisia huudahduksia. Yhteinen hetki on alkamassa. Pöytien päällä ihastuttavat mustikanvarvuista ja puunoksista tehdyt kranssit, joiden keskellä palaa tuikkuja. Paavo on tuonut kranssit mukanaan työtoiminnasta. Kahvit porisevat pannussa ja vakassa komeilevat Tiinan tekemät sämpylät. Huomaamme yhden niistä olevan sydämen muotoinen, toinen taas muistuttaa aivan pilveä. Hauskaa, miten jokainen sämpylöistäkin on omanlaisensa. Sama taikina, sama tekijä, mutta uunista tullessaan jokainen niistä on ainutlaatuinen.

Meidän kuukausittainen tuokiomme seurakuntatalolla alkaa aina yhteisellä kahvitteluhetkellä. Jokainen on saanut tuoda mukanansa jotakin, mutta pakko ei ole ollut. Meillä ei omaa osaamista laiteta vakan alle, vaan se tuodaan ilolla yhteiseen pöytään. Suomalainen hiljainen nöyryys ei siis täällä kukoista. Kun on onnistuttu, siitä iloitaan! Jakaessa onnistumisen ilo vähintäänkin tuplaantuu.

Omista tuotoksista nauttimisen ja hengellisen annin ohella kuulumisten käyminen on yksi hetkemme tärkeimmistä asioista. Mitä sinulle kuuluu juuri tänään? Joku kertoo työskennelleensä kuparilankojen parissa. Työtoiminnassa tehdään aliurakointia. Siihen kuuluu kuparilankojen nyppimistä pois putkesta. Se on tarkkuutta vaativaa hommaa. Saan opastuksen tähän työhön: hanskat käteen, silmiä täytyy siristää ja nopeakin tulisi olla. Mikko kertoo työn olevan välillä raskasta. Kaisa taas on ajanut tänään ensimmäistä kertaa lattianpesukoneella. Hän on siivousalan koulutuksessa. Huristelu koneella on ollut erityisen mukavaa. Muut ryhmäläiset kertovat omista päivän touhuistaan: erilaisia hyllytystehtäviä kaupoissa, maalaamista, auton pesua, oman kodin siivousta… Monenlaisia arjenaskareita on mahtunut päivään.

Sydämessäni asuu suuri kivi

Kahvittelun jälkeen käymme yhteiseen piiriin. Laulamme tuttuja lauluja. Kesken laulun sanojen Topi liikuttuu. Kyyneleet valuvat miehen poskia pitkin. Kysyn, haluaako hän jakaa asiaansa toisten kanssa. Topi kertoo riidasta työnjohtajan kanssa. Pian kuitenkin selviää, että hänen elämäänsä varjostaa suuri muutos. Hän on muuttamassa. Usein muutto on ihmisille iloinen asia. Muutamme työn tai toisenlaisen asunnon perässä uuteen paikkaan. Päätös muutosta on meidän. Tällä kertaa Topin sydämessä ei kuitenkaan ole ilo ja innostus. Topin sanoin: sydämessäni asuu suuri kivi. Kunta on päättänyt kilpailuttaa palveluasumisen ja tarjouskilpailun on voittanut uusi yritys. Tämä tarkoittaa Topille suuria muutoksia. Hän joutuu muuttamaan kodistaan uuteen paikkaan. Siellä on uudet ohjaajat ja asuinkaverit. Päivätoiminnan jatkuminen entisellään on myös vaakalaudalla.

Olin alun perin ajatellut, että tänään olisimme ryhmässä puhuneet Luomakunnan ihmeistä. Tämä Topin aihe muuttamisesta puhuttelee nyt kuitenkin koko ryhmää. Ryhmämme ei yleensä ole sitä hiljaisinta sorttia, mutta Topin elämäntilanteen äärelle ryhmänjäsenet haluavat pysähtyä. Moni kertoo omia kokemuksiaan muutoista. Samalla puheenvuoroista tulee esiin elämän epävarmuus ja tapahtuneiden muutosten nopeus. Taustalla kaikuvat äänet taloudesta, laadusta, palveluista sekä mahdollisuudesta vaikuttaa itseä koskeviin asioihin.

Viime vuosina kehitysvamma-alalla on puhuttu paljon itsemääräämisoikeudesta. Jokaisella meillä on oikeus päättää itseämme koskevista asioista. Koti, ravinto, koskemattomuus ja tuen tarve ovat epäilemättä meihin ja perusarkeemme syvästi vaikuttavia asioita. Ne ovat perustarpeita, joihin jokaisella tulisi olla oikeus itse vaikuttaa. Näitä asioita koskeva YK:n yleissopimus ratifioitiin Suomessa kesällä 2016.

Muutoksia kehitysvammaisten ihmisten elämässä kuitenkin tapahtuu edelleen ilman henkilön itsensä tai hänen läheistensä suostumusta tai perusteellista selvittämistä. Nyt kun maassamme tapahtuu monia muutoksia soten saralla, on tärkeää kiinnittää huomiota tilastojen lisäksi yksilöllisiin toiveisiin ja tarpeisiin. Jos minun elämästäni muuttuisivat yhtäkkiä peruspilarit: koti ja läheiset, olisi elämäni kriisissä. Muutoksia tapahtuu ja se on välttämätöntä. Voimme kuitenkin tehdä paljon väistämättömienkin asioiden kohdalla. Tiedottaminen, valmistelu, kuulluksi tuleminen ja toiveiden huomioiminen ovat tärkeitä asioita. Näin polku uuteen on mahdollista kulkea. Yhdessä toisen kanssa.

Kävimme ryhmän kanssa läpi erilaisiin muutoksiin liittyviä tunteita. Kuvitetut tunnekortit olivat tukemassa työskentelyämme. Onneksi olin ottanut ne mukaan. Alkuperäinen käyttötarkoitus oli käyttää niitä kesään liittyvien teemojen käsittelyssä, mutta nyt ne saivat käyttöä toisen aiheen tiimoilta. Näin se työssäni usein menee. Improta saa ja pitää. Se on tämän työn suola.

Päätämme ryhmän tuttuun tapaan kynttilöiden sytyttämisellä. Jokainen saa sytyttää itselleen, läheiselleen tai jollekin erityiselle asialle kynttilän. Kerron, että samoin kuin kynttilän liekit nousevat kohti taivasta, samoin rukouksemme kuuluvat Taivaan Isälle. Hän kuulee meitä ja rukouksiamme, olivatpa ne sanallisia tai sanattomia. Hetki lopetetaan luomiskertomuksen kohtaan: Jumala loi ihmisen kuvakseen, hyväksi juuri omana itsenään. Tärkeäksi ja arvokkaaksi pitämään huolta toinen toisistamme ja elämään yhdessä. Siihen juuri tämä ryhmäkin tähtää. Jokainen saa tulla omana itsenään ja omine tunteineen.

Matkalla kotiin palaan vielä ryhmän tunnelmiin. Iloa ja innostusta. Ylpeyttäkin. Toisaalta epävarmuutta, huolta ja surua. Jokaisen ryhmäläisen ajatukset oli mahdollista tuoda yhteiseen pöytään. Tänään(kin) ryhmä kantoi. Tuo tunne kuulluksi tulemisesta ja kannateltuna olemisesta jää elämään ryhmäläisten sydämiin. Asioita ei tarvitse kantaa yksin.

Sanna Hynninen
kehitysvammaistyön pappi

19.06.17

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016 haastaa seurakuntia

Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelman perusteet -asiakirja (Vasu) hyväksyttiin Opetushallituksessa syksyllä 2016. Paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat astuvat voimaan 1.8.2017.

Uusi Vasu on ensimmäistä kertaa normiasiakirja ja tuo mukanaan monenlaisia muutoksia. Seurakuntien tulee olla erityisesti tietoisia Vasun vaikutuksesta seurakunnan ja kunnan varhaiskasvatuksen (päiväkodin) väliseen yhteistyöhön. Tässä yhteistyössä myös seurakunnan tulee toimia Vasun periaatteiden mukaisesti.

Sitouttamaton katsomuskasvatus

Yhteiskunnan varhaiskasvatus on uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Se tarkoittaa sitä, että kaikkia päiväkodin lapsiryhmässä läsnä olevia uskontoja ja katsomuksia tarkastellaan tasaveroisina arvottamatta niitä. Vasussa puhutaankin katsomuskasvatuksesta, joka on luonteeltaan yleissivistävää eikä sisällä uskonnon harjoittamista. Vastuu katsomuskasvatuksesta on päiväkodin henkilöstöllä. Lasta ei saa sitouttaa mihinkään katsomukseen eikä häneen voi katsomuksellisesti vedota tai vaikuttaa.

Perinteiset ”päiväkotipyhäkoulut” ja pikkukirkot eivät täten enää ole uuden Vasun mukaisia. Ne ovat puhtaasti seurakunnan omaa toimintaa, jolla on omat tavoitteensa, eikä niitä voi tarjota katsomuskasvatuksen vastineeksi eikä sen rinnalle. Näiltä osin uusi Vasu haastaa seurakuntia yhteistyön uudenlaiseen tarkastelemiseen ja kehittämiseen.

Yhteistyön uudet mahdollisuudet

Monin paikoin hyvin toimineiden yhteistyömuotojen päättyminen saattaa herättää seurakunnassa monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Seurakunnan työntekijät sekä luottamushenkilöt voivat olla ymmällään siitä, mikä on seurakunnan rooli ja tehtävä uudessa tilanteessa. Katsomuskasvatuksen liittyvää yhteistyötä ei välttämättä nähdä tärkeänä. On hyvä muistaa, että vaikka joistakin toimintatavoista joudutaan luopumaan, tuo Vasu myös uusia mahdollisuuksia. Kumppanuuden korit antavat hyvät pelisäännöt yhteistyön rakentamiselle.

Suomalainen yhteiskunta rakentuu pitkälti kristillisten arvojen ja ihmiskäsityksen varaan. Puhutaan yleisestä kulttuuriperinteestä, johon kaikkien Suomessa asuvien on hyvä tutustua selvitäkseen omasta arjestaan. Paikallinen seurakunta ja alueen kirkot sisältävät paljon yleissivistäviä elementtejä, jotka ovat avuksi yleiseen kulttuuriperinteeseen tutustuttaessa. Myös vuodenkiertoon liittyvät juhlat tarjoavat hyviä yhteistyön mahdollisuuksia. Samalla myös seurakunta toimijana ja seurakunnan työtekijät tulevat tutuiksi.

Seurakunnan työntekijöillä on paljon katsomuksiin, arvoihin ja etiikkaan liittyvää osaamista. Monikulttuurisessa ja -uskontoisessa yhteiskunnassa on tärkeää, että lapset jo pienestä pitäen oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja kunnioittamaan toisten perinteitä ja katsomuksia.

Heljä Petäjä ja Raija Ojell
Kirkon varhaiskasvatuksen asiantuntijat
Kirkkohallitus