Jokainen, joka on asunut pitkään toisessa maassa, tehnyt työtä toisessa kirkossa tai tehnyt paljon yhteistyötä erilaisten kirkkokuntien kanssa, oppii katsomaan omaa kotikirkkoaan uudella tavalla, kriittiselläkin tavalla. Näin minua varoitettiin ennen muuttoani ulkomaille.
Itse vietin vuodet 2012–2016 Kanadan ev.lut. kirkon palveluksessa pappina tehden työtä kahdessa eri luterilaisessa seurakunnassa. Neljän vuoden ajan sain tehdä läheistä yhteistyötä mitä erilaisimpien kristillisten kirkkojen kanssa: babtistien, mennoniittojen, katolilaisten, anglikaanien, Serbian ja Kreikan ortodoksien, helluntailaisten jne. Nyt paluumuuttajana olen huomannut, että nämä kokemukset todella muuttivat suhdettani kirkkooni täällä Suomessa. Kysyn päivittäin työni äärellä kysymyksiä, joiden pontimena toimii se, mitä Pohjois-Amerikassa sain kokea.
Pappeus Kanadassa kun oli jotain kovin erilaista kuin Suomessa. Seurakunnat olivat pääosin yksipappisia ja sain saarnata seurakunnalleni 48 sunnuntaina vuodessa. Lukuiset saarnat ja lisäksi viikolla pidettävät puheet olivat kuitenkin paljon helpompia valmistaa kuin Suomessa, koska Kanadassa minä tunsin seurakuntani ja seurakunta tunsi minut. Minä elin läheisessä yhteydessä oman laumani kanssa ja tunsin heidät nimeltä. On helppoa saarnata joukolle, jonka tuntee ja jonka kanssa elää läheisessä suhteessa, koska silloin opetus nousee siitä yhteisestä elämästä jonka jaamme. Elämä seurakunnassa toi jatkuvasti eteen asioita, joihin tuli reagoida ja joista tuli opettaa. Ja minä sain jatkaa tänään puheessani siitä, mihin viime viikolla jäin.
Ainoana pappina sain kokea onnistumisen tunteita, kun asiat rullasivat hyvin. Ja toisaalta sain kokea nahoissani sen, kun asiat menivät huonosti. Minun vastuuni oli huolehtia mm. siitä, että väkeä on kirkossa. Jos saarnat olivat huonoja, ei väkeä tule. Jos saarnat eivät puhuttele, ihmiset äänestävät jaloillaan. Jos olet persoonana jakava tai etäinen, niin väki ei tule. Eivätkä he kutsu ystäviään kirkkoon.
Niin, Kanadassa sillä oli merkitystä tuleeko ihmisiä kirkkoon! Kirkkovieraiden määrässä nimittäin mitattiin seurakunnan tulot ja seurakunnan tulevaisuus. Ja jos väkeä ei kirkkoon tullut niin papin oli syytä kysyä itseltään, miksi näin oli. Ja jos et itse uskaltanut kysyä niin seurakuntaneuvosto alkoi kysymään sinulta ja opastamaan sinua siinä, mikä menee pieleen.
Paimenen oltava lähellä laumaansa
Oman pappeuteni onnistumisen kannalta, minun piti Kanadassa hyväksyä yksi ehdottoman keskeinen tosiasia. Pappina minut on kutsuttu paimentamaan minulle uskottua joukkoa. Minun oli oltava paimen.
Eli minun on oltava niin lähellä laumaani, että he todella tunnistavat persoonallisen ääneni ja voivat luottaa minuun. Minun on sopivalla tavalla laitettava omaa ihoa peliin ollessani ihmisten kanssa tekemisissä. Oltava aito, joskus silläkin uhalla, että luonteeni heikkoudet paljastuvat.
Ja minun oli johdatettava laumaa eteenpäin. Minun oli otettava vastuu siitä, että tämä laaja joukko kasvaisi lähemmäs Jeesusta ja toteuttaisi hänen missiotaan maan päällä. Paimenena en voi jättää laumaa vain paikalleen, koska Jeesuksen seuraajien tehtävä on mennä eteenpäin. Paimenen rankin tehtävä on kasvattaa laumaa ymmärtämään, mikä on se suunta, johon Jeesus kutakin yksilönä ja seurakuntaa kokonaisuutena kutsuu ja sitten saada ihminen liikkeelle kohti tätä päämäärää. Koska kukaan meistä ei todella halua liikkua tai muuttua. Kukaan meistä ei automaattisesti ota suuntaa toiselta ihmiseltä. Kukaan ei halua vaivaa, tai epämukavuutta pienimmässäkään määrin.
Kanadan vuosieni aikana teimme seurakuntieni kanssa hienoja ja vaikeita asioita. Ja joukko kasvoi. Paimen saa olla iloinen siitä, jos lauma kasvaa.
Missä on paimen?
Nyt Suomessa märehdin näitä asioita. Missä on paimenuus seurakunnassa, jossa joukon edessä vaihtuu pappi joka sunnuntai? Missä on paimen, joka ottaa vastuun juuri sinusta? Joka hautajaisissa kutsuu sinut kirkkoon ja on itse sinua siellä vastaanottamassa ja kutsumassa jälleen eteenpäin? Missä on se seurakunta, jossa jokainen uusi kasvo kirkon penkissä huomataan ja hänen luokseen mennään varta vasten tervehtimään ja esittäytymään?
Missä on seurakunta, joka kokee, että heillä on yhteinen tehtävä, jonka Jeesus on heille antanut? Missä on seurakunnan aktiiveista jumalanpalveluskävijöistä koostuva neuvosto, joka murehtii sitä, kun jumalanpalveluksessa ei käy ihmisiä? Missä neuvosto joka pyrkii tukemaan pappiaan paimenuudessa ja ihmisten tavoittamisessa? Neuvosto jonka vastuunkanto on ensisijassa kokousten ulkopuolella?
Missä seurakunta, joka tarvitsee sinua? Jossa sinun pöytälaatikkorunosi on haluttua tavaraa ja kelvollinen esitettäväksi? Missä jumalanpalvelus, jossa muoto rakennetaan sen varaan, että se palvelee etenkin niitä, jotka eivät vielä kirkossa käy? Missä seurakunta, jonka identiteetti nousee tehtävästä eli toiminnan tavoitteesta käsin eikä historiasta käsin?
Missä on paimen?
Kanada ei ollut kirkollisen elämän paratiisi, mutta jotain siellä on löydetty, minkä me olemme hukanneet rakenteidemme keskellä. Meillä Suomessakin, näissä puitteissa, nämä elementit ovat mahdollisia, jos on halua ja yhteistä näkyä. Siihen tahdon olla itse vaikuttamassa.
Vihtori Leskelä
pastori
Kiitos näistä kokemuksienne kertomisista 16.7! Kunpa kävisitte valaisemassa näitä tärkeitä perusasioita kanssakäymisestä mahdollisimman monille kirkon palvelijoille piispoista lähtien, jotka voisivat sitten omissa hiippakunnissaan antaa eväinä omalle pappisjoukolleen! Varmaan tässä olisi yksi esimerkki kirkon uskottavuudesta. Jos yritämme vain myötäillä kaikkea, mitä halutaan, ei sillä pitkälle potkita. On yksi henkilö, jota olen pitänyt esimerkkinä elämäni aikana: arkkipiispa Paavali! Hän oli opiskeluaikanani keskustelemassa uskonkäsityksistä meidän luterilaisten kanttoriopiskelijoitten illassa ortodoksisesta kirkosta. Kun häneltä kysyttiin, miksi te ette uudista musiikkianne nykyaikaisemmaksi, hän vastasi:” Me emme kysy, mitä haluatte, vaan tarjoamme, mitä te tarvitsette!”
Jonkun pisaran olen itsekin kokenut samantyyppisistä kertomistanne asioista Ruotsin siirtolaisten keskuudessa kanttorina. Se oli kylläkin liian lähellä suomalaisuutta eri piirien suhteen. ”Perusjoukko” halusi heti tutkia, mihin joukkoon minä kuuluisin. Oli mielenkiintoista kuulua vähitellen ”kiellettyihinkin” piireihin, joiden joukosta löytyi todellisia helmiä! Näitä ihmisten tekemiä rajoja on meidän velvollisuus rakkaudella rikkoa! Kun olemme oikeudenmukaisia sanoissa ja teoissa, ei arvostelutkaan meitä masenna, tiedämmehän, kuka loppujen lopuksi arvioi meidän työtämme!
Voimia ja iloa!