Sielunhoitoa ilman sanoja

Kuva: iStock.

Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ.

Kehitysvammaisten rippileirillä laulamme joka ilta viimeisenä iltavirren 548. Joku tarkistaa vielä sanoja virsikirjasta, joku muistaa jo sanat ulkoa. Joku laulaa kovaan ääneen vääristä sanoista välittämättä, joku hyrisee mukana. Yksi lyö virsikirjalla tahtia ja toinen pyörittelee päätään musiikin tahdissa. Olemme läsnä yhdessä, yhteisen asian äärellä, Jumalan kasvojen edessä.

Tule askele askeleelta, minun kanssani kulkemaan.

Kehitysvammaisuus voi näkyä ja kuulua ihmisessä monin eri tavoin. Määritelmällisesti se tarkoittaa vaikeutta oppia ja ymmärtää uusia asioita. Tehdessäni työtä kehitysvammaisten kanssa, herään tätä moninaisuutta kohdatessani usein pohtimaan paitsi uskon ydintä, myös sielunhoidon luonnetta. Voiko puhua sielunhoidosta ilman sanoja? Voiko pelkkä läsnäolo välittää tietoa Jumalasta?

Usko on kokemus Jumalan läsnäolosta

Margit Nyman pohtii uskon kokemuksellista olemusta artikkelissaan “Jumalakokemuksesta, kohtaamisesta ja uskosta“. Artikkelissa lähdetään liikkeelle apofaattisesta teologiasta: Jumalaa ei koskaan voi täysin ymmärtää käsitteiden tai sanojen kautta. Siksi myöskään usko ei voi olla vain älyllistä ymmärtämistä vaan pikemminkin kokemus Jumalan läsnäolosta, siitä että olemme turvassa hänen huolenpidossaan. Kristuksen sovitustyö on kokemus uudesta yhteydestä Jumalaan, kokemus vastaanotetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta.

Edelleen kirkon ja samalla myös sielunhoidon ydintehtävää määritellään näin: ”…on tärkeää, että kirkossa ihmisiä tuetaan löytämään Jumalan armahtavat kasvot silloin kun ne ovat heiltä kadoksissa.”

Tulla nähdyksi ja kuulluksi

Oman kokemukseni mukaan sielunhoitotyö kehitysvammaisten ihmisten kanssa koostuu useimmiten pienistä hetkistä: sanotaan muutama sana tai vaihdetaan katse, ollaan hetki yhdessä. Näissä pienissäkin hetkissä pappi, diakoni tai muu kirkon työntekijä välittää kuitenkin tärkeää tietoa siitä, millaiset ovat Jumalan kasvot. Kokemus siitä, että tulee ”kirkon ihmisen” kautta kuulluksi ja nähdyksi pienenkin asian kanssa, kertoo Jumalan kuulevista ja näkevistä kasvoista. Näenkö ystävällisen hymyn, saanko kysyä, saanko olla tässä sellaisena kuin olen?

Kun kohtaamisessa ei voi käyttää sanoja, käyttöön nousevat aivan toiset sielunhoitajan ominaisuudet. Tärkeimmäksi tulee läsnäolo, niin psyykkinen kuin fyysinenkin. Olenko rento ja rauhallinen vai kireä ja epävarma? Olenko tässä hetkessä vai suuntaanko katsetta jo seuraavaan työtehtävään? Huomaanko, että haparoivat sanat tavoittelevatkin välillä suosikki-iskelmän sijaan jonkin tutun virren sanoja? Alkavatko alati vaeltavat kädet tarkastella kaulassa riippuvaa ristiä? Joudun seuraamaan ja tunnustelemaan, missä ajatukset milloinkin kulkevat: olisiko tässä sellaista yhteistä maaperää, jossa voisimme kohdata.

Alussa kuvaamallani tavalla myös musiikin rooli yhdistäjänä ja uskon todellisuuteen johdattajana nousee suureen arvoon. Musiikin avulla voidaan välittää tunteita: iloa ja riemua, surua ja kaipausta. Tuttu laulu tuo turvaa ja mielihyvää. Se voi tuoda myös lepoa ja rentoutta vaikeaan tilanteeseen.

Luottamus Pyhän Hengen kosketukseen

Jumalan kasvojen armollisuutta välittäessä olemme tietenkin vajaavaisia. Välillä tuntuu siltä, ettei yhteyttä yksinkertaisesti synny, ja silloin voin vain luottaa siihen, että Pyhä Henki vaikuttaa ja koskettaa, vaikken sitä omin silmin ehkä koskaan näekään.

Joskus tosin käy niin onnellisesti, että vaikutus tulee näkyviin, vaikka pitkänkin ajan kuluttua. Se voi olla epätodennäköiseltä taholta tuleva hiljainen kuiskaus tai virren osoitus: ”Lauletaanhan tänäänkin se virsi, se Herra Jeesus?”

Jenni Jaakonsaari
kehitysvammaistyön pastori

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.