Samaa mieltä, eri mieltä, muuta mieltä

Kuva: Maija Räihä.

Sunnuntaille, jonka kirkkovuoden mukaisena aiheena on kristityn vapaus, osuu tänä vuonna myös ekumeeninen lähetyspyhä (7.-8.10.). Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) sivuilla kerrotaan, että perinteinen tapa viettää ekumeenista lähetyspyhää on kutsua vieraileva saarnaaja toisesta seurakunnasta.

SEN:n pääsihteeri Anna-Mari Auvinen korostaa, kuinka kirkon missio merkitsee yhteyttä monin tavoin erilaisten ihmisten kanssa:

”Ekumeeninen lähetyspyhä tarjoaa kirkoille mahdollisuuden kansainvälisyyden korostamiseen ja erilaisuuden rikkaudesta ammentamiseen tähän yhteiseen vapauden juhlaan.”

Keskustelua kirkosta ja sen missiosta on viime aikoina vahvasti leimannut enemmän eri mieltä oleminen kuin yhteyden hakeminen eri tavoin ajattelevien kesken. Mihin meiltä on unohtunut erilaisuuden rikkaudesta ammentaminen?

Samaa mieltä

Kirkon lähetys, missio, on paljon enemmän kuin vain lähetystyö. Missio on aivan sen ytimessä, mitä on olla kirkko. Kirkon lähetystyön peruslinjauksessa Yhteinen todistus todetaan näin:

”Kristityt ovat yhtä, koska heidät on kasteessa liitetty Kristukseen, hänen kirkkoonsa ja toinen toisiinsa. Jumalan rakkaus johtaa heidät julistamaan evankeliumia ja palvelemaan lähimmäisiä yhdessä eri kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kanssa. Missio on ekumeenisen liikkeen sydän.”

Meitä kirkon jäseniä yhdistää yhteinen kaste, yhteinen usko Kristukseen ja yhteinen tehtävä välittää Jumalan rakkautta lähimmäisillemme.

Eri mieltä

Erimielisyydet ovat hallinneet lukuisia tämän syksyn kirkollisia keskusteluja. Esimerkkejä niistä ei tarvitse antaa. Jos ykseydestä ja yhteydestä on puhuttu, niin korkeintaan siinä sävyssä, että jonkun pitäisi vaieta tai luopua omasta näkemyksestään ”ykseyden” nimissä.

Mitä lähempänä toinen on, sitä vaikeampaa on olla eri mieltä. Meitä luterilaisen kirkon jäseniä toisistaan kauemmaksi vievät asiat ovat kipeitä juuri siksi, että meillä on niin paljon yhteistä.

Eri mieltä olemisen ei tarvitse olla ykseyden ja yhteyden este. Vanha hyvä lastenkasvatusohje on ”valitse taistelusi”. Jokaisen yksittäisen kiistakysymyksen äärellä on hyvä pohtia, onko tämä asia taistelemisen arvoinen, vai kannattaako antaa sen olla, etsiä kompromissia tai jopa antaa periksi? Rajat menevät jossakin. Eri kirkot ja ekumeeninen liike ovat kukin asettaneet hieman eri kohtaan ne rajat, joista ei voi antaa periksi. Rajoja joudumme itse kukin pohtimaan myös omalla kohdallamme. Mikä uskossani on luovuttamatonta, mistä en voi antaa periksi yhtään? Missä kohtaa voin antaa toisen uskoa eri tavalla, ja silti nähdä, että uskomme samaan Kristukseen ja ammennamme samasta Raamatusta?

Ekumeenisen lähetyspyhän toinen lukukappale antaa yhden käyvän ohjeen taistelujen valitsemisen näkökulmasta:

”Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ’älä tartu’, ’älä maista’, ’älä kosketa’? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.” (Kol. 2: 20–22).

Oman pohdintansa vaatisi kokonaan kysymys siitä, missä menee uskonkysymyksen ja mielipiteen raja. Tästäkään emme taida olla kaikki tässä kirkossa samaa mieltä.

Muuta mieltä

Olisiko samaa mieltä ja eri mieltä olemisen rinnalle löydettävissä kolmaskin tie, olla muuta mieltä? Hyväksyä se, että meillä on perustellusti, oman omantuntomme pohjalta erilainen käsitys joistakin asioista, mutta yhteinen käsitys siitä, mikä meitä yhdistää?

Muuta mieltä oleminen ei merkitse, että meidän tulisi luopua lähetyksestä ja evankelioinnista. Päinvastoin: muuta mieltä olemisen lähtökohta on, että tiedän ensin, mitä mieltä itse olen ja mihin itse uskon.

Maailmanlähetyksen ajankohtaisiin kysymyksiin pureudutaan 2.11.2017 Kirkon lähetystyön keskuksen järjestämässä seminaarissa 2.11. Maailmanlähetys ja seurakuntalaisuus. Seminaarin puhujavieraana on muun muassa Michael Biehl Saksasta, joka aiheena on ” Transforming discipleship in secular contexts”.

Omassa työssäni uskontojen kohtaamisen asiantuntijana pohdin paljon myös sitä, miten liittyvät yhteen missio ja uskontojen kohtaaminen. Onko toisin uskovan kohtaamisessa, olipa hän sitten toisin uskova kristitty, kokonaan toisen uskonnon kannattaja tai kokonaan uskonnoton, aina kyseessä lähetystehtävän täyttäminen? Ja onko tämän lähetystehtävän ainoa sisältö se, että pyrin tekemään toisesta ihmisestä samanlaisen kuin minä, samoin uskovan kuin minä? Ei ole. Tärkeämpää on kohdata toinen ihminen toisena, nähdä hänessä Kristuksen kasvot. Se on tärkeämpää kuin se, mitä mieltä minä olen.

Elina Hellqvist
asiantuntija, uskontojen kohtaaminen
Kirkon lähetystyön keskus

22.09.17

Kirkon eläkerahaston alkuvuosi on ollut vahva

Kirkon eläkerahaston sijoitukset tuottivat tammi-kesäkuussa 5,5 prosenttia. Sijoitussalkun markkina-arvo nousi kesän aikana uuteen ennätykseensä 1,5 miljardiin euroon.

Alkuvuosi on ollut kirkon eläkerahastolle todella hyvä ja olemme tyytyväisiä salkun kehitykseen. Euroalueen talouskasvun vahvuus on ollut positiivinen yllätys markkinoille. Sen sijaan Yhdysvalloissa poliittinen epävarmuus on kasvanut ja kasvuennusteita on laskettu. Hyvän sijoitustuloksen takana on erityisesti osakekurssien suotuisa kehitys. Parhaiten alkuvuonna tuottivatkin osakesijoitukset.

Sijoitusympäristö on kuitenkin edelleen haastava matalan korkotason johdosta. Euron valuuttakurssi on vahvistunut alkuvuonna, mikä näkyy valuuttamääräisten sijoitusten heikentyneenä tuottona.

Katseet kääntyvät vuoteen 2018

Kirkon eläkerahasto on aloittanut ensi vuoden sijoitussuunnitelman valmistelun. Onnistunut sijoitustoiminta perustuu vuosittain laadittavaan sijoitussuunnitelmaan. Tapaamme syys-lokakuussa varainhoitajia ja haluamme kuulla heidän näkemyksensä ensi vuoden tuotto-odotuksista sekä markkinaliikkeistä. Eläkerahaston sijoitussuunnitelman ensimmäinen versio valmistuu marraskuussa. Sijoitusyksikkö kokoaa suunnitelmaan oman näkemyksen ensi vuoden tuotto-odotuksista omaisuusluokittain. Tältä pohjalta muokkaamme salkun allokaatiota, jotta tuottotavoitteeseen päästään.

Sijoitussuunnitelma on tärkeä apuväline myös seurakuntien sijoitustoiminnassa ja eläkerahasto on laatinut seurakuntien avuksi mallipohjan sekä ohjeet sijoitussuunnitelman tekoa varten.

Kirkon eläkerahasto on vastuullisen sijoittamisen edelläkävijä

Kirkon eläkerahasto tunnetaan vastuullisen sijoittamisen edelläkävijänä. Vastuullisen sijoittamisen osaaminen ja vaatimukset kehittyvät jatkuvasti. Haluamme pysyä mukana kehityksessä ja päivitämme syksyn aikana kirkon eläkerahaston vastuullisen sijoittamisen ohjetta.

Tällä kertaa päivitämme ohjeita eri omaisuusluokille, nostamme esiin ilmastonmuutostyöskentelyn sekä muita eläkerahastolle tärkeitä vastuullisuusteemoja.

Seurakunnat voivat käyttää kirkon eläkerahaston vastuullisen sijoittamisen ohjeita. Koska ohjeet ovat teoreettiset ja suunnattu eläkerahaston sijoitustoimintaa varten, eläkerahasto on laatinut seurakuntien käytännön avuksi esimerkkilistan keskeisistä kysymyksistä, joilla voi selvittää varainhoitajien vastuullisuustyöskentelyä.

Kirkon eläkerahasto kilpailuttaa syksyllä suomalaisten osakkeiden salkun

Kilpailutuksen kohteena on suomalaisten osakkeiden täyden valtakirjan mandaatti. Kilpailutuksessa kiinnitetään erityistä huomiota vastuulliseen sijoittamiseen sekä omistajaohjaukseen. Kirkon eläkerahasto haluaa olla vahva kasvollinen omistaja ja kannustaa yrityksiä kehittämään vastuullista yritystoimintaa.

Varainhoidon kilpailutuksessa on tärkeää tehdä ensiksi perusteellinen selvitys alan toimijoista ja tarjolla olevista vaihtoehdoista. Tarjouspyynnössä tulee esittää selkeästi lähtökohdat, tavoitteet sekä arviointiperusteet hankinnalle. Tavoitteena kilpailutusprosessissa on tarjota kaikille potentiaalisille toimijoille yhtäläiset mahdollisuudet osallistua kilpailutukseen. Arviointiperusteiden tulee olla läpinäkyvät ja pyydettäessä jokaiselle toimijalle tulee antaa palautetta omasta pisteytyksestä, kun kilpailutus on päättynyt.

Eläkerahastolta kysytään säännöllisesti neuvoja tarjouspyynnön laatimiseen. Siksi eläkerahasto on laatinut seurakunnille ohjeet tarjouspyyntötyöskentelyä varten. Lisäksi tavoitteena on kerätä tarjouspyyntöarkisto, josta seurakunnat voivat hakea esimerkkejä tarjouspyyntömalleihin.

Seurakunnat voivat pyytää niitä varten tehtyjä tukimateriaaleja sijoitusyksiköltä.

Teksti:
sijoitusjohtaja
Ira van der Pals

vastuullisen sijoittamisen päällikkö ja salkunhoitaja
Magdalena Lönnroth

13.09.17

KirTEKO-terveisiä Lappeenrannasta – yhteistyöllä kohti tavoitteita

Kuva: iStock.

Oli marraskuinen aamu 2016 ja juna lähtee Lappeenrannan asemalta määränpäänään Helsinki. Mukana matkassa ovat Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöpäällikkö Jussi sekä pääluottamusmiehet Toni ja Anne. He ovat matkalla kirkon pääkallopaikalle Kirkon talolle.

Toni surffailee netissä kirkon sivuilla ja toteaa: “Hei, tiedättekö mitä? Miltä kuulostaisi, jos osallistuisimme KirTEKO 2017 -kilpailuun Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöohjelmalla?” Anne innostuu ja Jussikin toteaa, että sehän kuulostaa hyvältä.

Asia jää hetkeksi unholaan, mutta pari viikkoa ennen kilpailuhakemuksen jättämisen määräaikaa Jussi laatii yhdessä valtuutettu Unton kanssa kilpailuhakemuksen. Hakemus syntyy melko nopeasti ja vähällä vaivalla, saavathan Jussi ja Unto apua myös muilta yhtymän työntekijöiltä. Viimeisenä jättöpäivänä hakemus lähtee eteenpäin.

Vaikka itse hakemus syntyi nopeasti, liitteenä ollutta yhtymän uutta henkilöstöohjelmaa oli tehty edellisen puoli vuotta suurella porukalla yhdessä. Olimme tyytyväisiä, kun huomasimme, että liite huomioitiin Helsingissä. Totesimme, että yhdessä tekemämme ohjelma on varmaan hyvä, koska meitä viisaammatkin ovat sitä mieltä.

Henkilöstöohjelma syntyi yhdessä tehden

Miten yhtymä, jossa on muun muassa yli 200 työntekijää, 5 seurakuntaa, hautaustoimi, tukitoimet, lapsityö, työmuodot, voi saada jotain aikaan yhdessä? Kaikki alkoi tarpeesta: oli oikea aika ja tarve uusia henkilöstöstrategia. Uusi strategia on yhdistelmä, jossa on osin vanhaa, mutta sen lisäksi paljon uuttakin. Samassa asiakirjassa on nyt sekä periaatelinjauksia että toimintaperiaatteita tärkeimmistä henkilöstöasioista.

Kun työhön ryhdyttiin, ensin tehtiin luonnos, johon otti kantaa muutama valittu henkilö. Toinen luonnosversio vietiin johtoryhmään, joka esitti omat täydennyksensä. Tämä luonnosversio vietiin yhteistyötoimikuntaan – tuloksena taas hieman täydennetty versio.

Ohjelmaa synnytettiin ajan kanssa, siihen lisättiin ja siitä poistettiin koko ajan jotain. Uusi versio vietiin henkilöstöasiain johtokuntaan ja sen jälkeen henkilöstölle lausunnolle. Työpalavereissa asioita taas lisättiin ja poistettiin. Vaikka ihan jokainen työntekijä ei henkilökohtaisesti muokannut sisältöä, hyvä mahdollisuus osallistumiseen oli.

Prosessin loppupuolella asiakirja käsiteltiin vielä seurakuntaneuvostoissa ja lähes valmiina se viimeisteltiin johtoryhmässä ja yhteistyötoimikunnassa. Tekstiin ei jäänyt mitään, mikä perustellusti sieltä haluttiin pois. Siihen lisättiin pieniä, mutta hyviä yksityiskohtia viimeiseen asti.

Nyt meillä on yhtymässä yhteisen kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkovaltuuston hyväksymä henkilöstöohjelma. Enää ei tarvitse muuta kuin noudattaa sitä. Siksipä ohjelmaan on kirjattu myös, miten asioita seurataan, kirjataan ja tarkistetaan. Halusimme varmistaa että ohjelmaa todellakin noudatetaan, tarvittaessa vaikka vähän väkisin.

Henkilöstöohjelma on hyvä alku. Näin olemme todenneet monessa yhteydessä eri palavereissa. Ohjelma antaa meille hyvän suunnan ja tavoitteet. Pääsemme sinne, jos haluamme – kaikki yhdessä. Jatkumona “yhdessä” -teemalle yhtymässä vietetään henkilöstöpäivääkin yhdessä ilman ulkopuolista viisasta. Meissä ja meillä on tietoa, taitoa, asennetta, ideoita, viisautta, osaamista ja vaikka mitä. Laitetaan voimamme yhteen ja haastetaan tulevaisuus.

Pitää olla tarkkana ja kuunnella mitä ideoita tulee seuraavalla matkalla verkostopalaveriin.

Tutustu Lappeenrannan henkilöstöohjelman päivittämiseen tarkemmin Sakastissa!

Jussi Korpinen
henkilöstöpäällikkö, Lappeenrannan seurakuntayhtymä

Toni Pussinen
pääluottamusmies, JUKO

Anne Seino
pääluottamusmies, Kirkon alat

Keskustelu yhdessä tapahtuvasta tulevaisuuden suunnittelusta jatkuu syksyn Kirteko-verkostotapaamisissa Mikkelissä 11.10 ja Seinäjoella 24.10. Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöohjelmasta on mahdollista kuulla lisää Mikkelissä. Lisätietoa Mikkelin ohjelmasta ja ilmoittautumisesta (palvelutunnus ID5193) sekä Seinäjoen ohjelmasta ja ilmoittautumisesta (palvelutunnus ID5194) löytyy Sakastista.

11.09.17

Matka Raamatun maailmaan kaikin aistein

Kuvat: Vaalijalan kuntayhtymä

Vaalijalan kirkossa on alkamassa viikoittainen hartaushetki. Kirkkosaliin astuttaessa edessä näkyy koko alttarin pituinen puusta tehty alttaritaulu. Sen alapuolella palavat alttarilla kynttilät. Ne loistavat ja tuoksuvat. Alttarilla olevat kukat taas ilahduttavat katsojaansa. Harmi vain, että ne ovat niin kaukana, ettei niitä pääse tuoksuttelemaan.

Kirkkohetken aluksi pappi käy tervehtimässä jokaista kirkkoon tulijaa, myös hoitajia ja ohjaajia. Siinä samalla on hyvä vaihtaa kuulumisia. Onko viikon mittaan tapahtunut jotain erityistä? Miten jännittävä lääkärireissu meni tai onko uudesta työpaikasta jo kuulunut?

Veisaamme alkuvirren. Mukana on myös seurakuntalaisia, jotka eivät näe tai kuule. Heidän hoitajansa ottavat tottuneesti avustettavan käden käteensä ja laittavat sen kaulalleen. Kokeilepa puhua saatikka laulaa oma käsi kaulallasi! Siitä tuntuu värähtely ja laulun tahti selvästi. Osa seurakuntalaisista on valinnut isotekstisen virsikirjan, osa taas pistekirjoituksen. Osa virsistä on myös kuvitettu. Erilaiset vaihtoehdot helpottavat osallistumista.

Monella seurakuntalaisella on oma kirkkosymboli mukanaan. Joillakin se on rukousnauha, toisilla kynttilä tai risti. Kirkkosymboli kertoo, että nyt mennään tuttuun kirkkoon.

Alkuvirren jälkeen joku seurakuntalaisista lukee kirkkovuoden tekstin Selkoraamatusta. Menemme yhdessä kirkon aistialttarin luo ja lähdemme yksitellen käymään läpi päivän kertomuksen teemoja.

Seurakuntalaisen käsi koskettaa aistialttarin ensimmäistä taulua. Se on kylmä ja sileä. Peilistä näkee, miten se on mustaa täynnä. On aivan hiljaista. ”Aikojen alussa, kauan sitten ei ollut mitään. Oli vain tyhjää ja pimeää. Kuitenkin Jumala oli olemassa.” Toiset seurakuntalaisista käyttävät viittoma- tai kuvakieltä. Heitä helpottamaan alttarin eri tauluihin on laitettu viittomat ja kuvat.

Käsi kulkee sileää pintaa pitkin seuraavan taulun kohdalle. Se tuntuu edelleen viileälle. Muoto on kuitenkin erilainen kuin äskeisessä. Käsi aaltoilee sileiden kivien päällä. Ne tuntuvat hyvältä. Yhtäkkiä alkaa kuulua vesisateen ropinaa. Ääni voimistaa aavistustani: nämä ovat rantakiviä. Pappi jatkaa kertomusta: Enää ei ollut vain pimeää. Jumala loi valkeuden. Hän erotti valon pimeydestä. Jumala myös loi maan, meret ja taivaan. Hän katsoi luomaansa ja sanoi: Näin on hyvä.

Seurakuntalaisen käsi liikkuu kohti seuraavaa taulua. Nyt tuntemus on aivan erilainen. Vähän jännittäväkin. Ei enää sileää vaan vähän karheaakin. Toisaalta tuoksuvaa ja pehmeää. Vilkaisu peiliin kertoo, että tämä on ruohikkoa. ”Jumala sanoi: Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita.”

Ruohotunnustelun jälkeen käsi liikkuu kohti seuraavaa taulua. Kosketuspinta on taas aivan erilainen kuin mikään aiempi. Se on pehmeää, lämmintä, paksua ja ihanaa. Kuin pumpuliuntuvaa. Tekisi mieli laittaa pää siihen. Tai halata. Yllättäen alkaa kuulua linnunlaulua. Pappi jatkaa kertomusta: Jumala loi kaikki elävät olennot. Linnut, kalat, nisäkkäät, perhoset, kotieläimet. Myös lampaat.

Pehmeydestä nautittuaan seurakuntalaisen käsi matkustaa pintaviidakkoon! Täällä on pitkää ja pehmeää, kovaa ja pyöreää, ihomaista ja karvaista… Mikä tämä voi olla! Ja lisäksi niitä on vielä kaksi. Hetken tutkittua voi löytää kaksi silmää, nenän ja korvat. Ihmisiähän he. Luomiskertomuksen Aatami ja Eeva!

Pappi jatkaa: ”Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme ja hallitkoon hän maata ja eläimiä.” Niin syntyi ihminen Jumalan kuvaksi. Ainutlaatuiseksi ja hyväksi juuri omana itsenään.

Viimeisen taulun luota voi löytää auringon, ihmiset, eläimet ja vihreyden. Lopulta Jumala loi kaikki elämään yhdessä. Toinen toistaan kunnioittaen ja hoitaen, rakastaen ja vaalien. Yhteisen porukan kanssa voi keskustella siitä, mitä toisten ihmisten ja koko luomakunnan rakastaminen ja hoitaminen oikein merkitsee. Matka on hyvä päättää mustikoita maistellen.

Laulun jälkeen on oman kynttilän sytyttämisen vuoro. Jokainen saa käydä sytyttämässä oman kynttilän itselleen, läheiselleen tai jollekin muulle ihmiselle tai asialle yhteiseen kynttelikköön. Samalla musiikkityönohjaaja soittaa musiikkia. Osa seurakuntalaisista rakastaa pianon äänestä syntyvää resonaatiota. Sitä saa mennä kokeilemaan pianon kaikukoppaan. Kynttilöiden liekkien kohotessa kohti kattoa on myös hyvä laittaa kädet ristiin ja rukoilla yhteisten asioiden puolesta.

Hetki päättyy Herran siunaukseen ja loppuvirteen. Sen jälkeen voi käydä sammuttamassa oman kynttilän ja lähteä kirkkokahveille. Ensi viikolla taas tavataan!

Mikä aistialttari on?

Vaalijalan aistialttari koostuu kahdesta pääosasta: muuttumattomasta vitriiniosasta sekä kirkkovuoden eri teemojen mukaan muuttuvasta kaideosasta. Aistialttarilla ei jaeta ehtoollista. Se on sivualttari, jonka tarkoituksena on olla apuvälineenä kerrottaessa ja opetettaessa kirkkovuoden eri teemoista. Aistialttari luotiin palvelemaan erityisesti aistimonivammaisia henkilöitä. Käyttökokemusten perusteella se kuitenkin näyttää hyödyttävän hyvin monia seurakuntalaisia ikään tai vammaan katsomatta. Symbolit, Raamatun kertomusten hahmot, äänet, tuoksut ja maut konkretisoivat uskon sanomaa kaikille.

Aistialttarin keskellä sijaitsevassa ristiosassa on voimakkaita symboleja, jotka kertovat kristinuskon sanomaa. Vitriinistä löytyvät mm. palmunoksa, orjantappura ja suitsukeastia. Materiaalivalinnoissa on pyritty aitouteen, esimerkiksi suitsukeastia on alun perin kotoisin koptikristityiltä.

Ainutlaatuisen aistialttarin ideasta tekee kaiteiden taulujen vaihdettavuus. Kaiteiden taulut vaihdetaan kirkkovuoden juhlien ja kertomusten mukaan. Variaatioiden mahdollisuus on loputon, ja siksi aistialttaria on kiintoisaa tulla kokemaan yhä uudelleen!

Mistä kaikki sai alkunsa?

Aistalttari sai alkunsa siitä, kun monivammaisen Timon hoitaja Marjo-Riitta pysähtyi kirkkohetkessä pohtimaan, ”mitä minä saisin tältä hetkeltä, jos en näkisi tai kuulisi?” Timo rakastaa kirkkohetkiä.

Asiaa kehittämään perustettiin työryhmä, johon lähetettiin avoin kutsu. Mukaan suunnittelemaan saatiin arkkitehti Severi Blomstedt. Blomstedt tuotti piirustukset yhteisten toiveiden, ideoiden ja ajatusten pohjalta. Alttarin massiivisten osien valmistuksesta vastasi Betonipallas yhdessä kuvanveistäjä Pertti Kukkosen kanssa. Projektissa haluttiin käyttää mahdollisimman paljon paikallista osaamista ja käsityötä. Vaalijalan asiakkaat ja henkilökunta ovat olleet mukana tekemässä alttarikaiteen teemoja.

Miksi tällainen tehtiin?

Ajatus pysyvärakenteisesta aistialttarista lähti käytännön tarpeesta. Halusimme ottaa mahdollisimman hyvin huomioon seurakuntalaisemme. Saavutettavuus on osa kirkon perustehtävää. Kirkossa jokaisella tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus ja oikeus osallistua seurakunnan elämään täysivaltaisena jäsenenä. Jokainen meistä on osa Kristuksen ruumista erilaisine ominaisuuksinemme, kykyinemme ja vammoinemme. Jumala vaikuttaa meihin jokaiseen omalla parhaakseen katsomallaan tavalla. Samalla hän on antanut meille tehtävän lähteä kertomaan rakastavasta ja armollisesta kolmiyhteisestä Jumalasta kaikille ihmisille kaikilla kielillä.

Reformaation merkkivuonna ajatus Raamatun kertomusten, ajatusten ja opetusten saattamisesta jokaisen kielelle tuntui erityisen merkittävältä. Raamattu on käännetty tuhansille kielille, miksi kertomuksia ei voisi luoda myös aistikielellä? Kielelle, joka on meidän varhaisin kielemme kohdusta hautaan saakka. Kieli, joka puhuttaa tasavertaisesti huolimatta iästä, vammasta, kulttuurista tai muista tekijöistä.

Kehitysvammaistyössä erilaisten ilmaisukeinojen käyttö on välttämätöntä. Työn haasteena on se, miten asian saa ilmaistua mahdollisimman selkeästi ja konkreettisesti. Miten kertoa asioista, joihin ei ole sanoja? Käytännön kokemus on osoittanut, että tahto kertoa kristinuskon sanomaa eri aistien kautta aistimonivammaisille seurakuntalaisille palvelee myös kaikkia muita seurakuntalaisia ikään tai erityistarpeisiin katsomatta.

Konkreettisuus ja moniaistisuus ovat aistivammaisille seurakuntalaisille välttämättömyys. Kaikilla aisteilla toimiville ihmisille ne voivat olla pyhyyden kokemusta syventävä kokemus. Itse kokemalla monet Raamatun kertomukset aukeavat uudella tavalla. Uskoa tai hengellisyyttä ei voi kattavasti selittää sanojen kautta. Hengellinen kokemus on sanojen tavoittamattomissa. Sen ydin ei ole tiedollinen. Konkreettinen tuntemus, tuoksu tai maku voi auttaa minua syventymään yhä kokonaisvaltaisemmin juuri tähän hetkeen. Hetkeen, jossa Jumala puhuttelee minua ja minä saan palvella häntä. Olen kokonaisvaltaisesti läsnä. Pyhä on tässä.

Matkatyössä palvelukodeissa ja työpaikoilla aistialttarin ideaa voi soveltaa. Materiaalien käytössä on huomioitava hygieenisuus, kestävyys, monipuolisuus, uusiokäytön mahdollisuus sekä erilaiset pinnat ja materiaalit, jotka luovat erilaisia aistikokemuksia. Kirkot ovat täynnä mitä mielenkiintoisimpia esineitä ja symboleja, mutta niitä ei saa mennä kokeilemaan. Aistialttaria saa koskettaa.

Valtakunnallista kehitysvammaisten kirkkopyhää vietetään 20.9. Lue lisää Sakastista!

Sanna Hynninen
kehitysvammapappi

Tiina Peippo
asiantuntija, Kirkkohallitus

8.09.17

LAPE avaa seurakunnille täysin uusia mahdollisuuksia

Kuva: Heli Heikkilä

LAPE eli Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma on yksi hallituksen kärkihankkeista. Kyseessä on laaja ja monilinjainen sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnoima kokonaisuus. Hankkeen tavoitteena on edistää lasten ja nuorten hyvää elämää ja varmistaa se, että perheet saavat tarvitsemaansa tukea ja apua oikeaan aikaan. Tuen painopistettä siirretään korjaavista palveluista ennaltaehkäiseviin palveluihin.

Ohjelman yhtenä merkittävänä tavoitteena on parantaa eri toimijoiden yhteistyötä ja sovittaa toimintaa yhdeksi kokonaisuudeksi perhekeskustoimintamallin mukaisesti. Perhekeskus tarjoaa perheille apua ja tukea lähellä arkea, matalalla kynnyksellä ja perheiden tarpeita vastaavasti. Kirkon varhaiskasvatukselle sekä nuoriso- ja perhetyölle avautuu aivan uusia mahdollisuuksia kehittää toimintaansa ja tavoittaa eri-ikäisiä suomalaisia.

Kuntiin ollaan perustamassa LAPE-ryhmiä. Nämä paikalliset ryhmät ovat tärkeitä foorumeita, kun käytännön toimintoja (esim. perheiden kohtaamispaikkoja) kootaan, suunnitellaan ja kehitetään.

En usko, että milloinkaan aiemmin seurakuntien tekemä pitkän linjan työ lasten, nuorten ja perheiden parissa on nostettu näin vahvasti esille valtionhallinnon taholta. Seurakuntien työ tunnistetaan ja tunnustetaan ja meitä kutsutaan yhteistyöhön. Tämä arvokas kädenojennus on samalla meille haaste. Olemmeko valmiit asemoitumaan ja mieltämään itsemme osaksi yhteiskunnan lasten ja perheiden palvelutarjotinta, vai haluammeko jäädä omaan turvalliseen poteroomme?

Yhteistyöhön lähtemisessä ei ole kysymys vain seurakuntien aktiivisuudesta, vaan asialla on myös toinen puoli. Seurakunnan kutsuminen mukaan yhteistyöhön voi paikallisella tasolla olla haaste kunnan toimijoille. Millaisena toimijana seurakunta paikallisella tasolla nähdään? Tämä haastaa seurakunnan työntekijöitä pohtimaan omaa osaamistaan ja pitämään sitä ajan tasalla.

Tärkeää on myös tarvittaessa murtaa ennakkoluuloja ja tehdä näkyväksi sitä, mitä kirkon kasvatustyö on. Työmme on ammatillista toimintaa, jota ohjaavat yhteiset periaatteet ja tavoitteet, ennen muuta vanhemmuuden tukeminen, lapsen kokonaisvaltainen hyvä kasvu sekä ajantasainen pedagogiikka.

Mitä yhteistyö sitten käytännössä voisi olla? Asiakaskuntaa palveleva toimijoiden yhteistyö voi olla palvelujen synkronointia niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin kattavaksi kokonaisuudeksi. Se voi olla yhteistä tiedottamista ja resurssien (työvoima, tila, materiaali yms.) hyödyntämistä. Mahdollisesti myös yhteisiä koulutuksia. Mahdollisuuksia löytyy, niistä tuskin tulee olemaan pulaa.

Mistä on hyvä yhteistyö tehty? Ymmärtääkseni se on tehty toimijoiden keskinäisestä tuttuudesta, luottamuksesta ja arvostuksesta. Kuten verkostotyössä aina, kaikkien ei tarvitse muovautua samanlaisiksi yhteiseen soppaan, vaan työtä tehdään omasta perustehtävästä käsin, kaikkien tuodessa yhteiseen pöytään omat eväät ja oman osaamisen.

Rohkaisen olemaan aktiivinen ja ottamaan yhteyttä eri toimijoihin paikallisella tasolla. Meille on annettu siihen nyt arvovaltainen mandaatti. Tarkoitus ei ole, että paikalliset LAPE-ryhmät olisivat kaupungin omista toimialoista koottuja ryhmiä, vaan monialaisesti niitä paikallisia toimijoita, jotka tekevät työtä lasten, nuorten ja perheiden parissa. Heinolan kaupungin hyvinvointijohtajan sanoin:

”Nyt haetaan aitoa yhteistyötä seurakunnan ja kolmannen sektorin kanssa, joka kantaa pitkälle.”

LAPE on meille mahdollisuus vailla vertaa, tartutaan siihen ilolla. Meillä on paljon annettavaa yhteiseen LAPE-pöytään.

Heli Heikkilä
Varhaiskasvatuksen työalajohtaja
Heinolan seurakunta

Lisätietoa LAPEsta ja Heinolan perhekeskuksesta:
Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (Sosiaali- ja terveysministeriö)
Heinolan perhekeskus

6.09.17

Laillisuuden ja laittomuuden toisella puolen

Kuva: Veli-Matti Salminen

”Me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois”, linjasi arkkipiispa Kari Mäkinen turvapaikanhakijoiden auttamista MTV:n haastattelussa, jossa kysyttiin kirkon linjaa siinä tilanteessa, että turvapaikkapäätös on ollut kielteinen ja turvapaikanhakija lähestyy seurakuntaa avun tarpeessa. Arkkipiispan haastattelusitaatti on keväältä 2016, jolloin edellisenä syksynä tulleet turvapaikanhakijat olivat suurimmilta osin vielä selvittämässä mahdollisuuksiaan saada Suomesta turvapaikka. Tuolloin toki jo ennakoitiin paperittomien määrän kasvua maalinjausten muuttuessa ja kielteisten päätösten lisääntyessä.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Tiukentuneet linjaukset ja kielteiset turvapaikkapäätökset ovat näkyneet hakijoiden määrän vähentymisenä, hallinto-oikeuksien valituskäsittelyjen ruuhkautumisena tai poliisin organisoimina pakkopalautuksina. Tätä kirjoittaessani uutisoidaan juuri Jyväskylän vastaanottokeskuksesta pois haetusta afgaaniperheestä ja palautusta vastustaneesta mielenosoituksesta.

Mikä on todellinen uhka?

Turussa 18.8.2017 tapahtuneen terrori-iskun jälkeen muun muassa sisäministeri ja oikeusministeri nostivat jälleen esiin kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden tehokkaamman maasta poistamisen. Huomiota kiinnitti sisäministeri Risikon maininta, että ilman oleskelulupaa maassa olemisen lisäksi myös avunantoa ja piilottelua harkittaisiin rangaistavaksi. Tässä kohden apua tarjoavien toimijoiden ohella myös kirkko reagoi. Turun piispa Kaarlo Kalliala totesi, että auttamisen kriminalisointi tai lainsäädännön koventaminen eivät auta viranomaisia saamaan paremmin tietoonsa potentiaalisia terrori-iskujen tekijöitä.

Keskustelussa havainnollistui valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon erityinen, yhteen kietoutunut mutta myös toisistaan irrallinen suhde. Valtion yhtenä tehtävä on turvallisuuden takaaminen, jossa se tukeutuu lakiin. Kirkko katsoo tilannetta perustehtävästään käsin. Kallialan lausunto alleviivasi sitä, että kirkko ei voi luopua tehtävästään ja periaatteestaan kohdata kaikki apua ja turvaa hakevat, vaikka he olisivatkin yhteiskunnan lainsäädännön mukaan laittomasti maassa.

Tietyt kansanedustajat tulkitsevat tämän kirkon sooloiluksi tai oikeuden ottamiseksi omiin käsiin. Moite on kuitenkin kestämätön siinä mielessä, että kirkko ei ole osa valtionhallintoa. Oikeusministeri Häkkänen hyväksyi keskustelun jatkuessa sen, että kirkko auttaa ja palvelee lähimmäisenrakkauden periaatteella, mutta esitti kuitenkin huolensa siitä, että paperittomia avustamalla synnytetään lailliselle järjestelmälle ”rinnakkainen” yhteiskunta.

Häkkäsen huoli uhkaavasta rinnakkaisesta yhteiskunnasta on aiheellinen, mutta sen aiheuttajana tuskin on kirkon ja järjestöjen tai muun kansalaisyhteiskunnan organisoima turva. Todellinen uhka ilman turvapaikkaa jääville ja paperittomille on nimittäin se, että he päätyvät ihmiskaupan ja järjestäytyneen rikollisuuden piiriin. Helsingin Diakonissalaitoksen paperittomia koskevan raportin mukaan paperittomat varsin harvoin hakeutuvat esimerkiksi hätämajoitukseen. Tällöin kirkon tapaisia toimijoita nimenomaan tarvittaisiin nimenomaan puskureiksi, jotta paperittomat eivät ajaudu ulos yhteiskunnasta.

Kirkkoturva ja kirkon paikka

Turvapaikanhakijoiden auttamista koskeva keskustelu asemoi jatkuvasti kirkon paikkaa yhteiskunnassa. Arkkipiispan alussa siteerattu lause antoi ymmärtää, että kirkko auttaa yhteistyökykyisesti. Sen tehtävä on kuitenkin myös kyseenalaistaa valtion tekemiä päätöksiä ja antaa ihmisille mahdollisuus uuteen käsittelyyn. Tähän perustuu kirkkoturvan periaate. Ohjeistus alleviivaa sitä, että kirkkoturva ei ole piilottelua tai oikeusjärjestelmän pakoilua varten. Periaatteiltaan kirkkoturva vaikuttaakin vahvasti lakeja ja yhteiskuntajärjestystä myötäilevältä järjestelmältä. Seurakunta informoi poliisia kirkkoturvan piirissä olevista henkilöistä, ja toistaiseksi tämä on myös näyttänyt toimivan luottamusperiaatteella. Poliisit eivät ole Suomessa hakeneet paperittomia kirkon tiloista. Ruotsin kirkossa Malmön seurakunnan leirillä tällainenkin tapaus on jo nähty.

Kirkkoturva ei ole kirkon erikseen markkinoima palvelu vaan järjestelmä, joka aktivoituu, kun seurakuntaan ilmestyy turvan tarvitsija. Aloitteen tekee turvaa hakeva. Tämän jälkeen selvitetään turvaa hakevan tilannetta ja päätetään, miten häntä ohjataan eteenpäin ja onko esimerkiksi mahdollista vielä viedä turvapaikkahakemus uuteen käsittelyyn.

Onko kirkkoturvalla rajat?

Auttaminen nähdään ongelmalliseksi, jos saman auttamisjärjestelmän parista voivat saada turvaa niin hädässä olevat kuin potentiaaliset terroristit. Rajanvedot ovat kuitenkin avun tarjoajan näkökulmasta usein mahdottomia. Valtio voi lain puitteissa määrittää, kenelle mitkäkin oikeudet kuuluvat, mutta kirkko ei voi evätä avun tarvetta hakijan kansallisuuden, uskonnon tai statuksen perusteella. Samalla periaatteella esimerkiksi Helsingin seurakunnat tarjosivat menneenä talvena hätämajoitusta kaikille asunnottomille.

Kirkkoturvan periaatteessa linjataan myös kirkon paikkaa: ” Seurakunta on — kirkkolain tai uskonnonvapauslain pohjalta toimiva julkisoikeudellinen yhteisö ja sen jäsenet ovat täysivaltaisia kansalaisia, eivät hallintoalamaisia. — Hallintopäätösten, kuten turvapaikanhakijan käännyttämisen, kyseenalaistaminen vahvistaa oikeusvaltiota ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.”

Miksi seurakuntien ja järjestöjen siis pitäisi tehdä työtä vielä niidenkin kanssa, jotka lain puitteissa on määritelty paperittomiksi ja laittomasti maassa oleviksi? Kirkon diakoninen tehtävä on olla viimesijainen turva niille, joita ei muulla tavoin auteta. Koska paperiton elää virallisen yhteiskunnan ulkopuolella, hän jää paitsi myös kansalaisen perusoikeuksista. Kansalaisyhteiskunta rakentuu ideaaliltaan kuitenkin kaikkien osallisuudelle. Kirkkoturva voi tarjota paperittomalle mahdollisuuden päästä takaisin yhteiskuntaan, joka muutoin uhkaa sulkea hänet ulkopuolelle.

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

1.09.17

Tiedotuksesta viestintään: Kirkon viestintä vastaa todellisuutta

(Kuva: iStock)

Kirkon tiedotuskeskus lakkasi olemasta elokuun viimeisenä päivänä sen nimisenä kuin olemme siihen puolen vuosisadan ajan tottuneet. Ja aivan syystä. Tiedotuskeskuksen toiminta on jo vuosia ollut kaikkea muuta kuin perinteellistä tiedottamista. Jo perusrakenteeltaan tämä Kirkkohallituksen erillisyksikkö poikkeaa oleellisesti muista julkishallinnon viestintäosastoista.

KT:ssa ja nyttemmin Kirkon viestinnässä on perinteellisen lehdistöpalvelun ja sittemmin perinteelliseksi muodostuneen verkkopalvelun ohella harjoitettu alusta saakka poikkeuksellisen laajaa ohjelmatoimintaa. Oikeastaan radioidut jumalanpalvelukset ja hartausohjelmat ovat yhtä vanhoja kuin Yleisradio ja näiden ohjelmien tuotannosta on aina vastannut suurimmalta osaltaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja sittemmin koordinoinnista tiedotuskeskus.

Silloin tällöin kuulee kritiikkiä siitä, että nimenomaan tiedotusta pitäisi olla enemmän, jotta kirkon ääni ja sanoma näkyisi ja kuuluisi kirkkaammin esimerkiksi mediassa. Viestinnän lainalaisuudet toimivat kuitenkin toisin. Maailma hukkuu informaation tulvaan, mutta nääntyy tiedon nälkään. Viestinnän avainsanaksi on vakiintunut vuorovaikutus: viestintäorganisaation on oltava alati herkempi tutkailemaan sitä, millä äänensävyllä, mille kohderyhmälle, millä ”kielellä”, kanavalla, ajoituksella kommunikoimme viestiemme perille menemiseksi.

Tällaisessa viestintämaailmassa esimerkiksi Kirkkohallituksen tiedotuskeskus ei kuulosta enää perustellulta. Nimi heijastaa mielikuvaa siitä, että joku kaukainen tiedotetehdas jakaa ainoaa oikeaa virallista tietoa passiivisille vastaanottajille. Tiedotuskeskus on ollut varsin perusteltu nimike aikana ennen sosiaalista mediaa ja ilman muita vuorovaikutteisen viestinnän elementtejä. Nyt maailma ja media sen mukana on kovin toisenlainen. Ja kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi oikean ja täsmällisen tiedon tarve on loputon. Velvollisuutemme on tuoda esille toki kirkon viralliset linjaukset ja päätökset asioista, joilla on merkitystä yhteiskunnassa ja kirkossa.

Kirkon viestintäohjelma tukee osaltaan nimen muutoksen perusteluja. Se mielletään ymmärrettävästi ensisijaisesti kirkon viestijöiden ohjenuoraksi. Kirkon strategia kuitenkin muistuttaa hienosti ja perustellusti, että me kaikki kirkon työntekijät olemme osaltamme viestijöitä – emme vain tiedon jakajia. Viestintäohjelman mukaisesti kirkko osallistuu myös ajankohtaiseen, merkittävään yhteiskunnalliseen keskusteluun eikä kaihda aina vaikeita tai kiusallisiakaan aiheita.

Kirkon viestintä on lähtökohtaisesti ja viime kädessä lähettäjänsä – Kristuksen – asialla ja siltä pohjalta toimimme. Viestimme totuudenmukaisesti ja avoimesti osaltamme, jotta kirkko ja sen sanoma vaikuttaisivat mielipide- ja asenneilmastoltaan yhä pirstaleisemmassa todellisuudessa.

Tuomo Pesonen
viestintäjohtaja

30.08.17

Tulevaisuuden teologi tarvitsee uusia välineitä muuttuvassa työelämässä

Kuva: Veikko Somerpuro.

Teologisella alalla on lyhyessä ajassa tapahtunut muutoksia. Keskustelua ovat herättäneet erityisesti alan lisääntynyt työttömyys ja toisaalta teologien halu soveltaa osaamistaan myös papin ja opettajan professioiden ulkopuolella. Vuonna 2015 teologeja kouluttavat oppilaitokset selvittivät teologisen osaamisen määrällistä ja laadullista tarvetta. Tulevaisuuden teologi – teologisen alan koulutus- ja osaamistarpeen ennakointi -raportti valmistui juuri ennen Helsingin yliopistossa käynnistynyttä laajempaa Iso Pyörä -koulutusuudistusta. Ajoitus oli hyvä, sillä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan työelämäopintojen uudistamisessa on täten ollut käytössä alaa koskeva tuore tieto.

Selvityksessä teologinen osaaminen jaoteltiin kolmeen osaamisalueeseen: uskonnon ja kulttuurin tulkintaosaamiseen, kohtaamisen asiantuntijaosaamiseen ja arvo-osaamiseen. Tulosten mukaan työelämän muutosten seurauksena kouluttavien oppilaitosten tulisi jatkossa kehittää opiskelijoiden kykyä toimia monikulttuurisissa ympäristöissä, mutta antaa myös valmiuksia oman ja teologisen osaamisen tunnistamiseen ja markkinoimiseen.

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa papin tai lehtorin tehtäviin suuntautuvat opiskelijat ovat aiemmin suorittaneet jumalanpalveluksen, sielunhoidon ja uskontokasvatuksen praktikum-opintoja sekä neljän viikon työssäoppimisjakson. Työelämää on lähestytty pääsääntöisesti näiden kolmen osaamisalueen kautta. Työelämän muutosten seurauksena osaamistarpeet ovat kuitenkin laajentuneet.

Keskeisiksi ovat nousseet muun muassa kyky tunnistaa oma osaaminen ja sen sovellettavuus, valmius oppia uusia asioita, taito johtaa omaa työtä ja tunnistaa oman jaksamisen rajat. Nämä taidot liittyvät niin kutsuttuihin yleisiin työelämävalmiuksiin, joita tarvitaan myös muulla kuin kirkollisella alalla. Niiden avulla yksilö kykenee reagoimaan muuttuvan työelämän tarpeisiin ja säätelee sekä oppimistaan että voimavarojaan. Tutkinnonuudistuksen seurauksena teologian opiskelijoiden työelämäopintoihin sisältyy jatkossa yleisiä työelämävalmiuksia jo kandidaatintutkintoon.

Teorian ja käytännön välinen vuorovaikutus tuottavat asiantuntijuutta

Asiantuntijuuden kehittymiseen ei riitä pelkkä kirjaviisaus tai käytännön puurtaminen. Tarvitaan teorian ja käytännön välistä vuorovaikutusta ja niiden välisen suhteen reflektointia. Asiantuntijuus kehittyy kun yksilö reflektoi oppimaansa, tunnistaa oman oppimistapansa ja asettaa itselleen uusia oppimistavoitteita. Asiantuntijaidentiteetti rakennetaan suhteessa johonkin tehtäväkenttään. Kirkon tehtävissä kirkkoon ja siellä tehtävään työhön.

Jollei opiskelijalla ole yhteyttä kirkon kenttään, on hänen vaikea rakentaa asiantuntijuuttaan tulevana kirkon työntekijänä. Juuri tämän vuoksi teoreettisen opiskelun rinnalle tarvitaan toimintaa työelämässä, jossa omaa oppimiskykyä, jaksamisen rajoja ja kykyä johtaa omaa työskentelyä voidaan kehittää.

Opiskelijat lähestyvät seurakuntia

Tutkinnon uudistuksen myötä työelämäopintojen määrä kasvaa. Tämä tuo mukanaan myös lisää harjoitteluita. Kandivaiheen työelämäjakso on kokonaan uusi opintojakso, joka on mahdollista suorittaa eri tavoin. Yksi mahdollisuus on osallistua seurakuntien toimintaan. Aiemmin seurakuntaharjoitteluun on tultu vasta maisterivaiheessa, mutta nyt opiskelija voi saada opintopisteitä seurakunnan toimintaan osallistumisesta jo kandivaiheessa.

Kandivaiheen uuteen työelämäjaksoon liittyen tiedekunta järjesti keväällä työpajan, johon osallistui seurakuntien työntekijöitä Espoon ja Helsingin hiippakunnista. Tavoitteena oli löytää osallistumistapoja, jotka ovat hyödyllisiä sekä opiskelijoille että seurakunnille. Yhteinen havainto oli, että seurakunnissa ja erityistyömuodoissa on runsaasti toimintaa, jotka valmentavat opiskelijoita asiantuntijaksi kasvamisen prosessissa. Toisaalta myös seurakunnat tarvitsevat osallistujia, joten opiskelijoiden työelämäjakso on mahdollisuus myös niille. Työpajassa ideoitiin seuraavia toimintoja, joihin teologian opiskelijat voivat osallistua.

Keskeinen osa teologian opiskelijan tulevasta kirkollisesta työstä liittyy messuihin ja hartauselämään. Seurakunnissa seurakuntalaisten osallistuminen ja vapaaehtoisuus ovat tärkeä osa jumalanpalveluselämää. Tähän joukkoon teologian opiskelijat solahtavat luontevasti. Hartauselämän lisäksi he oppivat toimimaan seurakunnan vapaaehtoistoiminnan kentällä. Myös opetus-, kasvatus- ja ohjaustehtävissä on totuttu näkemään teologian opiskelijoita, ja esimerkiksi kesäteologina toimiminen parantaa opiskelijan asiantuntijavalmiuksia. Kappelipäivystykset, lähimmäispalvelut, ruokajakelut ja erilaiset virkistäytymisretket valmentavat opiskelijoita kohtaamisosaamiseen ja käynnistävät myös arvoihin liittyvää pohdintaa.

Myös opiskelijoilla on osaamista, josta seurakunnat voivat saada ideoita myös toimintaa kehittäessään. Opiskelijat voivat toimia konsultteina erilaisissa kehittämishankkeissa. Heillä on valmiuksia arvioida ja antaa palautetta esimerkiksi jo olemassa olevasta tai suunnitteilla olevasta toiminnasta. Lisäksi heillä on digiosaamista ja sisällöntuottamistaitoja, joita voi hyödyntää esimerkiksi Suuri ihme -rippikoulusuunnitelman seurakuntakohtaisessa toteuttamisvaiheessa. Miltä kuulostaisi esimerkiksi opiskelijoille suunnattu työpaja, jonka teemana olisi: rippikoulun Power Pointit pakettiin, meemit remonttiin ja Kahootit kuntoon? Opiskelijalle tämä olisi hyvä mahdollisuus tuoda esille taitojaan ja kokeilla niitä osana oikeaa rippikoulutyötä.

Miten rekrytoin opiskelijan?

Opiskelijoita valmennetaan jatkossa yhä enemmän siihen, että he tunnistavat, markkinoivat ja kehittävät itse omaa osaamistaan. Tämän vuoksi tiedekunta ohjaa opiskelijoita hakeutumaan itsenäisesti seurakuntiin ja tarjolla oleviin projekteihin. Näin ollen työstä tai vapaaehtoistehtävistä ilmoittaminen on olennainen osa opiskelijan rekrytointiprosessia. Mikäli opiskelija on osa muuta vapaaehtoisten joukkoa esimerkiksi messuavustajana, on luontevaa ilmoittaa tarpeesta seurakunnan omia kanavia pitkin. Valtakunnallisella tasolla Vapaaehtoistyo.fi on hyvä reitti, jota opiskelijat seuraavat.

Joihinkin, erityisesti pääkaupunkiseudun seurakuntiin, saattaa hakea runsaasti opiskelijoita. Tällöin seurakunnan omat sivut, some ja muut vapaaehtoistyön kanavat kannattaa hyödyntää. Yksi mahdollisuus on lisätä esimerkiksi kotisivuille erillinen kohta teologian opiskelijoita varten. Mikäli seurakunta haluaa kohdentaa viestinsä suoraan teologian opiskelijoille, on mahdollista lähestyä teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistystä (TYT).

Helsingin hiippakunnassa opiskelijoille suunnattavasta toiminnasta voi ilmoittaa hiippakuntasihteeri Salla Poropudakselle keskitettyä tiedottamista varten. Jos seurakunnalla on suunnitteilla suurempia projekteja, joihin voisi osallistua useampi opiskelija, voi niistä ilmoittaa myös tiedekunnan työelämäyhteyksien suunnittelija Timo Åvistille tai soveltavien opintojen yliopisto-opettajille Aura Nortomaalle ja Maria Buchertille.

Maria Buchert
yliopisto-opettaja, TT

—

Osallistu koulutuksen kehittämiseen vastaamalla kyselyyn
Helsingin yliopiston Teologisen tiedekunnan opetusta kehitetään tutkimusperustaisesti. Tätä varten yliopisto kerää säännöllisesti palautetta työelämässä olevilta teologeilta. Vastaamalla kyselyihin vaikutat opetukseen ja teologisen alan kehittämiseen. Seuraava kysely lähetetään syksyllä vuonna 2012 Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta valmistuneille maistereille ja vuonna 2014 valmistuneille tohtoreille. Jos kuulut kohderyhmään, vastaa kyselyyn! Teologinen tiedekunta hyödyntää vastauksia koulutuksen kehittämisessä.

Lisätietoja: Helsingin yliopiston urapalvelut

23.08.17

Eräänä harmaana keväänä

Kuva: Anna-Mari Kilpijärvi.

Pöydälläni on tulenvärinen leikkoruusu. En koe ansainneeni sitä, mutta olisi ollut loukkaus kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Olen saanut ruusun nuorelta aikuiselta, jota olen tavannut seurakuntatalon keskusteluhuoneessa viikon-kahden välein koko kuluneen, harmaana myöhemmin muistamani kevään.

Hän on ajelehtinut kirkon ja seurakuntakeskuksen käytävillä päämäärättömän oloisena jo jonkin aikaa, kun juttelen hänen kanssaan ensimmäisen kerran. Tarina on enemmän kuin tavallinen: elämä on ollut rikki muiden ihmisten valintojen vuoksi jo ennen kuin se on kunnolla edes alkanut. Se on jättänyt jälkensä, muttei niin syviä tai näkyviä, että pääsisi oikeaan terapiaan. Kun kenenkään muun ovi ei aukea, aukeaa papin ovi, koska niin on luvattu – tämä on se paikka, jossa kolkuttavalle avataan.

Hän voisi olla viehättävä. Mutta syvä hylätyksi tulemisen kokemus siltä ainoalta, jonka olisi voinut perustellusti ajatella rakastavan ja huolehtivan, on synnyttänyt pysyvän epäluulon koko elämän kantavuutta kohtaan. Hän on kasvanut jollain tavoin rujoksi, pälyilemään ympärilleen, kulkemaan kumarassa huolehtimatta itsestään, koska ei ajattele kelpaavansa kenellekään muullekaan.

Niin me keskustelemme, kerta toisensa jälkeen. Aluksi, vaikken inhimillisten kipujen kanssa kokematon olekaan, järkytyn hänen elämänsä kertomuksesta, jonka seurauksena hän on jäänyt jonkinlaiseen lamautuneeseen välitilaan, jossa kiinnekohtia, perhettä, opiskelua, työtä tai harrastuksia ei ole. Mutta kun viikot kuluvat, lumi sulaa, valo kasvaa päivä päivältä, alan ihmetellä, mikä vika minussa on, kun keskustelu toistaa samoja kaavoja ja sisältöä. Mikään ei ratkea, liiku. Voimat ovat aina vain vähissä, eikä uskallusta tarttua mihinkään uuteen synny, vaikka masennusdiagnoosista ei ole kyse. Alan vähitellen turhautua, koska siihenastisen oman kokemukseni valossa ajattelen ihmisyyden kriisejä projekteina, jotka hoidetaan, enkä pysyvänä olotilana, jossa rämmitään vuodesta toiseen saldon pysyessä jatkuvasti miinuksella. Vasta pitkän ajan kuluttua alan hahmottaa, kuinka paljon tällaista kuitenkin todellisuudessa tapahtuu. Nyt ainoastaan kauhistun ajatusta, etten osaakaan kulkea rinnalla riittävästi, vaan olen vaarassa muuttua hänelle jälleen yhdeksi ihmiseksi, joka kääntää selkänsä vain koska ei jaksa tai osaa tarpeeksi.

Ammatti tulee suojaksi. Tapaan, koska virkani puolesta minun kuuluu. Kuuntelen, samat tarinat uudelleen ja uudelleen. Heitän pieniä arkisia vinkkejä, rohkaisua, asioita, jotka voi hoitaa asioina järjestykseen ilman erityistä inspiraatiota tai motivoitumista. Rakennan hänelle siltaa kuilun yli niillä keinoilla, jotka minulla on, tietämättä lainkaan, uskaltautuuko hän ottamaan sillalle koskaan ainuttakaan askelta. Tai haluaako hän edes, pois murheestaan, ainoalta maaperältä, jonka hän tuntee.

Sielunhoidossa, kuten myös nykyisessä työssäni lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, on mielestäni vaikeinta tämä: ihminen kaipaa muutosta, mutta hän ei kerta kaikkiaan tiedä, miten eletään sitä uudenlaista elämää toivotun muutoksen jälkeen. Vaarana on, että tueksi tarkoitetuista tapaamisista syntyy ankkuri, joka kiinnittää toistuvien samankaltaisten keskustelujen kautta tiiviisti edelleen kaikkeen jo tapahtuneeseen, mistä pitäisi pystyä hellittämään otteensa. Ihmisen sielu on laillaan rajaton, sinne mahtuu asiaa enemmän kuin universumin verran – ja silti, kapasiteetti, joka kulloinkin on käytössä, on rajallinen. Kun ahdistava ja pelottava, mutta tuttu vie liikaa tilaa, ei mitään uutta mahdu kasvamaan.

Mutta eräänä päivänä huomaamme kevään päättyneen.

Ja silloin pöydälleni ilmestyy tulenvärinen ruusu, häneltä.

Hänen elämänsä ei ole tullut valmiiksi ja monia sen rakennuspalikoita on etsittävä vielä useiden mutkien takaa. Mutta jossakin minulta näkymättömissä, käsitykseni mukaan täysin paikallaan velloneissa keskusteluissa jotain hänen sielussaan on liikahtanut kohti uutta. Kohti sitä, että elämä ei tule olemaan helppoa, mutta entiseen on löydettävissä siedettävä, jatkuvasti kipuilematon välimatka ja tulevaisuuskin on tavoitettavissa.

Hän seisoo siltansa päässä valmiina astumaan sille. Tajuan, että hänen näkökulmastaan paikkani on ollut seistä sillan toisessa päässä, vaikka en ole voinut ottaa ainuttakaan askelta hänen puolestaan. Minussa se on saanut aikaan tunteen, että en auta.

Olen ollut väärässä.

Nyt minun on aika mennä ja antaa hänen kulkea itse.

Teksti: Pauliina Kuokka

16.08.17

Eurooppa maallistuu – mitä se tarkoittaa kirkoille?

Kansainvälisen uskontososiologijärjestön ISSR:n 34. konferenssi järjestettiin heinäkuussa Lausannessa Sveitsissä. Konferenssin teemana oli ajankohtainen ”Uskonto, yhteistyö ja konfliktit monimuotoisissa yhteiskunnissa”.

Teemansa mukaisesti iso osa konferenssin esitelmistä käsitteli huntukiistoja, uskonnollisia ääriliikkeitä ja islamofobiaa. Hieman yllättäen eniten kuulijoita vetivät kuitenkin maallistumista ja sitä koskevia teorioita käsittelevät sessiot. Osaltaan tähän vaikutti se, että hiljattain on saatu päätökseen useita laajoja kansainvälisiä tutkimushankkeita, joissa on arvioitu uudelleen teorioita modernisaation vaikutuksista uskontoon.

Tutkijoiden kiinnostus maallistumiseen lisääntyy

Uskontososiologien lisääntynyt kiinnostus sekularisaatioteorioita kohtaan on itse asiassa varsin ymmärrettävää. Tutkijoiden käytettävissä on nykyään huomattavasti parempia empiirisiä ja kansainvälisiä tutkimusaineistoja kuin aiemmin. Niiden, usein yli kolmen vuosikymmenen taakse ulottuvien kyselyaineistojen perusteella teorioita voidaan koetella huomattavasti kurinalaisemmin kuin 1960–70-luvuilla, jolloin sekularisaatioteorioita kiihkeimmin kehiteltiin.

Toinen syy sekularisaatioteorioiden paluuseen on epäilemättä se, että niin monet aineistojen esiin tuomat todisteet puhuvat maallistumisen puolesta. Esimerkiksi kansainvälisen World Values Survey -aineiston mukaan EU:n perustajiin kuuluvien yhdeksän maan kansalaisista 86 prosenttia ilmoitti kuuluvansa johonkin uskontoon vuonna 1981, kun vastaava luku vuonna 2008 samoissa maissa oli enää 66 prosenttia. Vähintään kuukausittain uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuvien osuus oli samana ajanjaksona laskenut 36 prosentista 25 prosenttiin.

Kuva maallistumisesta monimutkaistuu maavertailussa

Laajat kansainväliset aineistot tarjoavat myös mahdollisuuden testata teorioiden toimivuutta hyvin erilaisissa kulttuurisissa, yhteiskunnallisissa ja poliittisissa olosuhteissa. Entuudestaan tiedetään, että eri kulttuurialueilla uskontojen kehitys on ollut hyvin erilaista. Maakohtaiset tarkastelut paljastavat, että edes Euroopan osalta kehitys ei ole niin yksioikoinen kuin kokonaiskuvasta voisi päätellä.

Pariisin yliopiston sosiologian professori Claude Dargent on analysoinut tarkemmin European Values Study -aineistoja vuosilta 1981–2008 ja jakanut Euroopan maat kolmeen pääryhmään uskonnollisuuden muutossuuntien perusteella.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat maat, joissa on tapahtunut uskonnollisuuden selvää heikkenemistä sekä kuulumisen että osallistumisen suhteen. Tällaisia ovat Ranska, Belgia, Espanja, Irlanti, Tsekin tasavalta, Kroatia, Iso-Britannia, Ruotsi, Norja ja Suomi.

Toiseen ryhmään kuuluu maita, joissa uskontoihin kuuluminen ja osallistuminen on joko pysynyt vakaana tai osoittanut heilahteluja molempiin suuntiin. Tähän ryhmään kuuluu sellaisia maita kuin Italia, Malta, Puola, Kreikka, Portugali, Itävalta, Luxemburg, Slovenia, Saksa, Tanska, Islanti, Alankomaat ja Unkari.

Kolmannessa ryhmässä on maita, joissa uskontoihin kuuluminen on lisääntynyt. Tähän ryhmään kuuluu pääosin itäisen Euroopan maita, kuten Bulgaria, Romania, Slovakia, Viro, Latvia, Liettua, Valkovenäjä, Venäjä, Ukraina ja Turkki.

Tarkastelusta ilmenee, että vain vähemmistössä Euroopan maita maallistuminen on ollut selkeää ja johdonmukaista. Tästä nousee teoreettinen haaste: mikä selittää maiden välisiä eroja, kun taustalta ei aina voida osoittaa historiallisia, yhteiskunnallisia tai poliittisia tekijöitä? Itä-Euroopan kehityksen voidaan esimerkiksi ajatella selittyvän pääosin kommunismin romahtamisen jälkeisellä ideologisella tyhjiöllä, joka teki tilaa uskontojen paluulle. Mutta kuinka monta vuosikymmentä tätä selitystä voidaan käyttää?

Maallistuminen ja kirkot

Mitä merkitystä näillä havainnoilla maallistumisesta sitten on kirkoille ja muille uskonnollisille yhteisöille? Voidaan tietenkin ajatella, että kirkon tehtävä on ajaton ja muuttumaton, ja sen kannalta on yhdentekevää, miten ympärillä oleva maailma muuttuu. Näkökanta kuitenkin rampauttaa kirkon missionaarisen luonteen. Kirkon sanoman välittämisen kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, tunnistetaanko yhteiskunnassa ja ihmisten ajattelussa tapahtuvat muutokset ja niiden syyt oikein vai väärin.

Perinteisen sekularisaatioteorian perusajatus oli, että yhteiskunnan modernisaatio johtaa uskonnon asteittaiseen, mutta enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti tapahtuvaan syrjäytymiseen sekä yhteiskunnan rakenteista että ihmisten elämästä. Mikäli ajatus pitää paikkansa, kirkkojen olisi oman olemassaolonsa turvatakseen asetuttava vastustamaan modernisaatiokehitystä sen kaikissa ulottuvuuksissa.

Refleksimäinen yhteiskunnallisten muutosten vastustus onkin ollut monille kirkoille tunnusomainen piirre. Esimerkiksi katolinen kirkko teki pitkälti edellä kuvatun mukaisen tulkinnan modernisaatiosta aina Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen (1962–1965) saakka. Monissa asioissa se on luterilaisia kirkkoja traditionalistisempi edelleen. Silti myös monet katoliset maat maallistuvat.

Mutta entäpä, jos teoria onkin virheellinen? Monet todisteet puhuvat sen puolesta, että uskonnollisuus on kiinteämmin osa ihmisyyttä kuin varhaiset sekularisaatioteoreetikot ajattelivat. Esimerkiksi sellaisissa asioissa kuin uskonnon tärkeys elämässä, Jumalan tärkeys elämässä tai uskonnollisen seremonian tärkeys kuoleman yhteydessä, ei ole nähtävissä merkittäviä muutoksia edes eurooppalaisissa aineistoissa. Esimerkiksi alussa mainittujen yhdeksän varhaisen EU-maan nuorista aikuisista 37 prosenttia piti Jumalaa tärkeänä elämässään vuonna 1981, mistä se kasvoi 40 prosenttiin vuonna 1999, palatakseen 36 prosenttiin vuonna 2008 (EVS).

Maallistumista koskevat havainnot voidaan yhtä hyvin selittää kulttuurisena siirtymänä, jossa uskonnon merkitys osana yhteiskuntaa ja yksilöiden elämää on hakeutumassa uuteen paikkaan ja uudenlaisiin rakenteisiin. Tässä skenaariossa kirkkojen jäsenmäärä ja uskonnollinen aktiivisuus ovat modernissa yhteiskunnassa hakeutumassa tasolle, joka heijastelee vapaita valintoja tekevien yksilöiden kokemusta kirkon ja uskonnollisen elämän relevanssista itselleen. Yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi tähän vaikuttaa myös kirkkojen oma toiminta sekä kyky viestiä sanomastaan.

Niinpä kirkkojen ensisijaisena tehtävänä on torjuntataistelun sijaan uskonnon merkityksen uudenlainen sanoittaminen yksilölle ja yhteiskunnalle. Se haastaa myös kirkon omiin rakenteisiin piintyneiden traditioiden kriittiseen tarkasteluun. Tehtävä kannustaa kirkkoja panostamaan teologiseen työskentelyyn, jossa yhteiskunnallinen konteksti ja inhimillisen elämän haasteet modernissa yhteiskunnassa otetaan vakavasti.

Kimmo Ketola
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

Lisätietoa:
Bréchon, Pierre & Gonthier, Frédérick (eds.): European Values: Trends and Divides Over Thirty Years. (Leiden: Brill, 2017)
Furseth, Inger (ed.): Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (London: Palgrave, painossa)
Pollack, Detlef & Rosta, Gergely: Religion and Modernity: International Comparison (Oxford: Oxford University Press, ilmestyy syksyllä)
European Values Study
World Values Survey