Teams tarjoaa ammattimaisen yhteisön

Kuulutko myös meistä niihin, jotka huokaavat, kun tietokoneohjelma Teams mainitaan? Kaipaamme jo takaisin fyysisiin tapaamisiin. Tässä blogitekstissä nostan esiin, kuinka Teams voi helpottaa työtämme, vaikka voimmekin tavata jälleen.

Tiimitoiminto on työFacebookisi

Muistan ajan, jolloin jokainen uusi työprojekti tarkoitti uutta salaista Facebook-ryhmää. Ajatella, että pääsimme sähköpostiyhteydestä eteenpäin alustalle, jossa pystyi kokoontumaan ryhmänä. Jakamaan ideoita. Kommentoimaan helposti ideoita. Visualisoimaan kuvilla.

Työnantajalle Facebook-ryhmät olivat varmasti myös hyvä asia, koska mitään lisenssimaksuja ei tarvinnut maksaa, ja työntekijät alkoivat ajatella työtä heti, kun he aamulla avasivat puhelimen.

Teams-chat on työWhatsAppisi

Vähän myöhemmin WhatsAppin ja chattiryhmien käyttö räjähti. Niissä yhteyksissä, joissa minä työskentelen, WhatsApp-ryhmät ovat edelleen hyvin tavallisia. Toki WA on myös näppärä. Saman asiakirjan työstäminen yhdessä tai kuvan kommentoiminen ja parantaminen toimii kuitenkin chatissa harvoin yhtä hyvin, ja viestimäärä kasvaa helposti todella paljon.

Ainakin minulle kommentoinnin kynnys nousee, jos tiedän, että esimerkiksi viiden henkilön puhelimessa kilahtaa kommentti, jonka tarkoitus on hienosäätää jotain melkein valmista.

MS Teamsissä saat sekä WhatsAppin näppäryyden että Facebook-ryhmän hienon ryhmähengen tunteen. Tiimitoiminto korvaa Facebook-ryhmät ja chattitoiminto WhatsAppin. Saman katon alla saat lisäksi käyttöösi videokeskustelut ja verkkokokoukset, joihin me aluksi käytimme Skypeä. Saat käyttöösi myös pilvipalvelun, jossa voit tallentaa ja jakaa tiedostoja, joten voit luultavasti lopettaa Dropboxin ja Google Driven käytön.

Kyseessä on aika monta toimintoa. Siksi ensimmäinen Teams-kokemus ei välttämättä ole positiivinen. Myönnän, että se voi tuntua hieman sekavalta.

Teams huokuu vuoropuhelua, yhteistyötä ja jakamista

Porvoon seurakuntayhtymässä yritämme minimoida sotkua ja Teams-skeptisismiä koulutuksilla. Meillä on käytössämme Wistecin koulutukset, mutta olen myös itse ohjannut ja kouluttanut sekä seurakuntien että yhtymän henkilökuntaa. Panostamme Teamsin käyttämiseen juuri nyt!

Olemme vastikään korvanneet verkkopohjaisen intranetimme Teams-tiimillä. Se on noin vuoden mittaisen työyhteisöviestintähankkeen lopputulos. Yksi hankkeen tavoitteista oli vahvistaa yhdessä työskentelemisen tunnetta, vahvistaa vuorovaikutusmahdollisuuksia – tulla kuulluksi ja saada äänensä kuuluviin.

Tässä kohdassa Teamsin vahvuus tulee esiin. Vuoropuhelun ja yhteistyön mahdollisuudet ovat keskiössä. On helppoa kysyä ja ottaa yhteyttä, tykätä ja antaa sydämiä. ”Nähdä” toisensa fyysisestä etäisyydestä huolimatta.

Kolme edellytystä Teamsin käyttöön ottamiseen seurakunnassa

Jotta Teamsin käytöllä olisi todella vaikutusta, meidän tulee panostaa siihen. Sovelluksesta luovutaan nopeasti, jos kukaan ei esimerksiksi vastaa viesteihin. Työ ei ala sujua automaattisesti vain, koska IT-tuki asentaa ohjelman. Tässä kolme edellytystä Teamsin käytön käynnistämiseen:

Suunnittele, MITEN te aiotte käyttää Teamsiä. Mikä on sen funktio työporukassa. Sopikaa esim. siitä, kuinka usein työntekijän tulee tarkistaa Teams-viestinsä. Vinkki: vähintään yhtä usein kuin sähköpostiviestinsä.
Kouluta. Monet oppivat itse käyttämällä ohjelmaa, mutta monille myös kouluttaminen on välttämätöntä.
Panosta. Priorisoi Teamsin käyttämistä aina kun tulee uuden viestintäkanavan tarve. Mieti, mitkä WhatsApp- ja Facebook-ryhmät olisi hyvä siirtää Teamsiin.

Uskon, että Teams on väline, joka kannattaa ottaa käyttöön syvemmällä tasolla kuin vain kokoustoiminnan käyttämiseen. Jos sitä ei vielä ole tehty seurakunnassanne, panostakaa siihen, että teette sen pian.

Tulevaisuudessa teemme enemmän yhteistyötä #AvoimetOvet

Juuri nyt selvitetään kokonaiskirkollista viestintää Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Olen mukana hankkeen selvitysryhmässä, ja tavoitteenamme on työstää malleja sille, kuinka kirkko voisi kustannustehokkaasti vahvistaa viestintävaikutustaan ja hyödyntää digitalisaation mahdollisuuksia samalla kunnioittaen seurakuntien ja hiippakuntien identiteettiä.

Teams ei tietenkään aina toimi täydellisesti, mutta uskon että Teamsillä voi olla suuri rooli siinä, kuinka teemme yhteistyötä kirkossa tulevaisuudessa. Ei vain kuinka voimme jakaa sisältöä ja materiaalia, vaan myös kuinka todella voimme työskennellä yhdessä.

Kirkon strategiassa, Ovet auki; on strateginen valinta avata ovet yhteiselle työlle ja kumppanuudelle. Kyse on siitä, että tehdään määrätietoisesti yhteistyötä muiden kirkon ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Teamsin tehokkaan käytön aloittaminen nyt antaa edellytyksiä toteuttaa tätä strategista valintaa.

Jo nyt on monia ammattikohtaisia Teams-ryhmiä meille kirkon työntekijöille. Kai sinä kuulut jo yhteen niistä?

Simon Lampenius
Viestintäpäällikkö, Porvoon seurakuntayhtymä
Selvitysryhmän jäsen, Kokonaiskirkon viestintäselvitys 2021–2023
Konsultti, digitaalinen näkyvyys, simon.lampenius.fi

***

Teams erbjuder professionell gemenskap

Hör du också till dem av oss som suckar när dataprogrammet Teams nämns? Nu längtar vi tillbaka till fysiska möten.I det här blogginlägget lyfter jag fram hur Teams kan göra vårt jobb enklare, även om vi också kan träffas igen.

Teamfunktionen är din jobbFacebook

Jag kommer ihåg tiden då varje nytt jobbprojekt innebar en ny hemlig facebookgrupp. Tänk att vi kom vidare från epostkontakten till en plattform där man kunde samlas som grupp. Dela idéer. Enkelt kommentera idéer. Visualisera med bilder.

För arbetsgivaren var Facebookgrupperna säkert också en god sak, eftersom inga licensavgifter behövde betalas och medarbetarna började tänka jobb så snart de öppnade telefonen på morgonen.

Chatten i Teams är din jobbWhatsApp

Lite senare exploderade användningen av WhatsApp och chattgrupper. I de sammanhang jag jobbar är WhatsApp-grupper fortfarande mycket vanliga. Och visst är WA smidigt. Men att jobba tillsammans med ett dokument, eller kommentera och förbättra en bild fungerar sällan så bra, där kommer chattfunktionen till korta. Det blir lätt väldigt många meddelanden.

Åtminstone för mig höjs tröskeln att kommentera, om jag vet att det plingar till i säg fem personers telefoner, med en kommentar som syftar att finslipa något nästan färdigt.

I MS Teams får du både smidigheten av WhatsApp och den sköna känslan av gruppgemenskap som i en Facebookgrupp. Teamfunktionen ersätter facebookgrupper och chattfunktionern ersätter WhatsApp.

Under samma tak får du dessutom tillgång till videosamtal och onlinemöten, som vi i begynnelsen körde via Skype. Du får också tillgång till en molntjänst där du kan spara och dela filer, så du kan troligen sluta använda Dropbox och Google Drive.

Det är ganska många funktioner. Därför är kanske första upplevelsen av Teams inte nödvändigtvis positiv. Jag medger att det kan kännas lite rörigt.

Teams andas dialog, samverkan och att dela

I Borgå kyrkliga samfällighet försöker vi minimera röran och Teams-skepticismen genom utbildningar. Vi har tillgång till Wistecs utbildningar, men jag har också handlett och utbildat både församlingarnas och samfällighetens personal. Vi satsar på användningen av Teams just nu!

Vi har nyligen ersatt vårt webb-baserade intranät med ett team i Teams. Det är resultatet av ett cirka ett år långt projekt kring vår arbetsplatskommunikation. En av målsättningarna med projektet var att förstärka känslan av att jobba tillsammans. Att förstärka möjligheterna till interaktion – att bli hörd och göra sig hörd.

På den här punkten kommer teams styrka fram. Möjligheten till dialog och samarbete står i centrum. Det är lätt att fråga och ta kontakt. Att gilla och ge hjärtan. Att ”se” varandra, trots ett fysiskt avstånd.

Tre förutsättningar för att ta i bruk Teams i församlingen

För att användningen av Teams verkligen ska ge effekt krävs det att vi satsar. Man lämnar snabbt appen om ingen t.ex. svarar på ens meddelanden. Arbetet börjar inte löpa automatiskt bara för att IT-stödet installerar programmet. Här är tre förutsättningar för att komma igång med Teams:

Planera HUR ni ska använda Teams. Vad är dess funktion i arbetslaget. Kom t.ex. överens hur ofta man som anställd ska kolla sina teamsmeddelanden. Tips: minst lika ofta som eposten
Utbilda. Många lär sig själv genom att använda programmet, men för många är också utbildning nödvändigt.
Satsa. Prioritera att använda Teams alltid när det finns ett behov av en ny kommunikationskanal. Fundera vilka WhatsApp grupper och Facebookgrupper som med fördel kunde flytta till Teams.

Jag tror att Teams är ett redskap som det lönar sig att ta i bruk på en djupare nivå än att bara använda sig av mötesfunktionen. Om man inte gjort det ännu i sin församling, så satsa på att göra det snart.

I framtiden samarbetar vi mer #ÖppnaDörrar

Just nu utreds hela kommunikationsverksamheten inom Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Jag sitter med i projektets utredningsgrupp och vår målsättning är att utarbeta modeller för hur kyrkan på ett kostnadseffektivt sätt kan stärka sin kommunikationspåverkan och utnyttja digitaliseringens möjligheter, samtidigt som man respekterar församlingarnas och stiftens identitet.

Såklart fungerar inte Teams alltid helt perfekt, men jag tror att Teams kan spela en stor roll i hur vi samarbetar inom kyrkan i framtiden. Inte bara hur vi kan dela innehåll och material, utan också hur vi på riktigt kan jobba tillsammans.

I kyrkans strategi Öppna dörrar är ett strategiskt val att öppna dörrar för gemensamt arbete och partnerskap. Det handlar om att målmedvetet samarbeta med andra aktörer utanför kyrkan. Att börja använda Teams effektivt nu ger förutsättningar för att förverkliga det här strategiska valet.

Redan nu finns det många yrkesvisa Teamsgrupper för oss anställda inom kyrkan. Visst hör du också redan till ett?

Simon Lampenius
Kommunikationschef, Borgå kyrkliga samfällighet
Medlem i utredningsgruppen för kyrkans helhetskommunikation 2021–2023
Konsult, digital synlighet, simon.lampenius.fi

1.11.21

Työnteko on parasta oppimista

*Työministeri Tuula Haatainen Kirteko-gaalassa. Kuva: Sirpa Monola*

Perjantaina 29.10.2021 järjestimme kirkon työelämän kehittämishankkeen päätöstilaisuuden. Olimme saaneet yhdessä henkilöstöjärjestöjen kanssa paikalle monipuolisen puhuja- ja keskustelijajoukon.

Kun koko hankkeen teemana oli Tulevaisuuden työelämä tehdään yhdessä – tavoitteena kestävän työelämän tiekartta, oli ymmärrettävää, että alustajat ja panelistit tarkastelivat työelämää näiden tavoitteiden näkökulmasta. Kaksituntisessa seminaarissa nousi esiin hyvin monenlaista ajatusta ja näkemystä. Seuraavassa esitän muutaman omaan takaraivooni jääneen huomion ja ehkä edelleen kehitänkin niitä hiukan.

Työministeri Tuula Haatainen nosti vahvasti esiin jatkuvan oppimisen teeman. Aiemmin samasta asiasta puhuttiin ”elinikäisenä oppimisena”. Itselleni jatkuva oppiminen juuri työtä tehden on itsestäänselvyys. Jos jokainen pysähtyy miettimään vaikka yksittäistä työpäiväänsä suhteessa tilanteeseen, että jäisi kotisohvalle makaamaan, ymmärtää heti, että töissä oppii väkisin – ilman, että siellä olisi jokin koulutus tai kehittämishanke meneillään. Ja toisaalta maailma muuttuu ja teknologia etenee niin hurjaa vauhtia, että useimpien meistä on opittava konkreettisestikin jotain uutta päivittäin. Tämä on haastavaa, josta päästäänkin helposti kysymykseen, miten kukaan jaksaa päivästä päivään omaksua uutta.

Perjantaina koin itse tietyn pienimuotoisen älynväläyksen ajatuksesta, jossa yhdistin jatkuvan oppimisen ja kokeilukulttuurin. Niinhän lapsetkin tekevät oppiessaan esimerkiksi kävelemään. Yleensä emme opi kertaheitolla mitään, vaan pitää opetella, kokeilla ja hahmottaa melko tarkkaan, mitä on tekemässä, jotta uusi asia, toimintamalli tai ajatus olisi aidosti omaksuttu. Ja tämä on luonnollisesti pitkän päälle melko uuvuttavaa. Ja tässä voi perimmiltään olla kyse myös työuupumuksen ja erilaisten mielenterveyteen liittyvien työstä johtuvien haasteiden äärellä. Kuvittelemme, että jatkuva oppiminen on jotain, mitä kaikki muut tekevät luonnostaan, helposti ja ilman virheitä. Mutta näinhän ei tietenkään asia ole, vaan meidän pitäisi hahmottaa oppiminen kokeiluina, joissa saa ja on aivan ymmärrettävää myös epäonnistua. Ja tämän ymmärtämiseen tarvitaan koko työyhteisön tukea ja luottamusta.

Aivotutkija professori Minna Huotilainen toi esitelmässään esiin nykytyöelämän hektisyyden ja erityisesti keskittymisen keskeytysten vaarat. Samoin hän toisti tietyt itsestäänselvyydet, jotka vain niin helposti arjessa unohtuvat, eli että selkeä päivärytmi (lepo, työ, säännöllinen ruoka ja liikunta) auttaa kaikessa jaksamisessa. Ilmeni myös, että käveleminen on aidosti ja tutkitusti parasta liikuntaa aivoille. Vahva suositus vaikka kävellen pidettyyn kehityskeskusteluun.

Kirteko-hanke päättyy – työelämän kehitys jatkuu

Kirteko-hankkeemme on päättymässä tämän vuoden loppuun, mutta toki työelämä kehittyy, vaikka jokin hanke päättyisikin. Kirkon työmarkkinalaitoksessa me yritämme kehittää viestinnällistä osaamistamme muun ohessa siten, että jaamme relevanttia ja ajantasaista tietoa kaikille kirkon työpaikoille asioista, joita on paljon tutkittu ja jotka liittyvät erityisesti työssäjaksamiseen ja työkykyjohtamiseen. Tätä tutkimusta ja pohdintaa tehdään lukuisissa organisaatioissa, mm työturvallisuuskeskuksessa, työturvallisuuslaitoksessa ja KEVAssa. Ajattelen, että KiT:n rooli näissä kysymyksissä on ohjata halukkaita merkitsevän tiedon äärelle, koska kuten monessa muussakin asiassa, pyörää ei kannata joka paikassa keksiä uudelleen.

Tähän lopuksi muistutan, että kirkon työntekijöillä ja kaikilla kirkon työyhteisöllä on toukokuun 2022 loppuun asti mahdollisuus oppia ”tulevaisuuden työelämätaitoja” Filosofian Akatemian verkkokoulutuksesta, joka löytyy tästä osoitteesta.

Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneet kehittämään itseään ja työyhteisöään hyvinvoivaksi ja aikaansaavaksi. Sellaisessahan meistä jokainen työskentelee mielellään.

Seminaarimme tallenne on katsottavissa kahden viikon ajan.

Anna Kaarina Piepponen
kirkkoneuvos, kirkon työmarkkinajohtaja

21.10.21

Maailmanlaaja luterilaisten kirkkojen yhteys toteutuu Luterilaisen maailmanliiton kautta

*Luterilaisen maailmanliiton uusi pääsihteeri Anne Burghardt. Kuva: Luterilaisen maailmanliiton kuvapankki*

Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluu tällä hetkellä 148 jäsenkirkkoa, jotka edustavat noin 77 miljoonaa luterilaista eri puolella maailmaa. Luterilaisen maailmanliiton historia antaa mielenkiintoisen näkökulman globaalin luterilaisuuden kehitykseen.

Noin sata vuotta sitten yli 90 % maailman luterilaisista asui Euroopassa. Tänä päivänä puolet maailman luterilaisista asuu Euroopan ulkopuolella. Jäsenmäärältään suurimmat luterilaiset kirkot sijaitsevat itäisessä Afrikassa.

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa suurempia luterilaisia kirkkoja on Etiopian ja Tansanian lisäksi paitsi Ruotsissa ja Tanskassa myös Indonesiassa ja Madagaskarilla. Euroopan ulkopuolella luterilaiset kuuluvat yleensä jollain tavalla kristittyyn vähemmistöön. Niissäkin maissa, joissa kristityt ovat enemmistönä, luterilaisia on vain pieni osa kaikista kristityistä.

Maailmanlaajan luterilaisuus onkin hyvin monimuotoinen ja moniulotteinen toisiinsa yhteydessä olevien kristittyjen yhteisö. Eräänlaisena Luterilaisen maailmanliiton ajatuksellisena periaatteena voisi pitää 1970–80-lukujen vaihteessa presidenttinä toimineen Josiah Kibiran toteamusta: ”Ei ole niin suurta ja rikasta kirkkoa, ettei se olisi riippuvainen toisten kirkkojen lahjoista; ei ole niin pientä ja köyhää kirkkoa, ettei se voisi rikastaa toisia.”

Uusi pääsihteeri aloittaa marraskuussa

Marraskuun alussa Luterilaisen maailmanliiton johdossa tapahtuu muutoksia, kun pääsihteerin tehtävässä aloittaa virolainen Anne Burghardt. Anne Burghardtin valinta kuluneena kesänä oli monella tavalla merkittävä. Hän on ensimmäinen Luterilaisen maailmanliiton kohta 75-vuotisessa historiassa tehtävään valittu itäisen Euroopan kirkon edustaja ja ensimmäinen tehtävään valittu nainen. Anne Burghardt vieraili Suomessa lokakuun puolessa välissä tapaamassa kirkon sekä Luterilaisen maailmanliiton suomalaisten kumppanijärjestöjen, Kirkon ulkomaanavun, Suomen lähetysseuran ja Sansan, edustajia.

Suomessa vieraillessaan Anne Burghardt korosti maailmanlaajan luterilaisuuden merkitystä niin Luterilaisuuden historiassa kuin tänäkin päivänä. Koko Luterilaisen maailmanliiton historian ajan sen toimintaa ovat ohjanneet neljä perusajatusta: pakolaisten ja heikommassa asemassa olevien auttaminen, yhteinen ekumeeninen vuorovaikutus, yhteinen teologinen työskentely ja yhteinen kirkon missionaarisuuden toteuttaminen.

Nykyään työ pakolaisten ja heikoimmassa asemassa olevien auttamiseksi toteutuu Luterilaisessa maailmanliitossa hajautetusti kahdessakymmenessä maassa toimivien ohjelmien kautta. Näissä ohjelmissa työskennellään erityisesti toimeentulon mahdollisuuksien vahvistamiseksi sekä turvallisten ympäristöjen rakentamiseksi. Paikallisia ohjelmia sekä niihin liittyviä kansainvälisiä tukitoimia johdetaan ja koordinoidaan Luterilaisen maailmanliiton toimistosta Genevestä käsin.

Luterilaisen maailmanliiton kautta koordinoidaan myös kansainvälisen tason ekumeenisia vuoropuheluita. Tällä hetkellä Luterilainen maailmanliitto on mukana ekumeenisissa vuoropuheluissa ortodoksisten kirkkojen, helluntailaisten, Katolisen kirkon sekä Anglikaanisen kirkon kanssa. Lisäksi ekumeenista yhteistyötä tehdään Reformoitujen kirkkojen kirkkoyhteisön kanssa. Suomessa ehkä tunnetuin Luterilaisen maailmanliiton kautta käyty ekumeeninen vuoropuhelu liittyi kaksikymmentä vuotta sitten allekirjoitettuun Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjaan.

Luterilainen maailmanliitto koordinoi myös yhteistä teologista työskentelyä. Viimeisien vuosien aikana työskentelyn teemoina ovat olleet muun massa luterilaiseen identiteettiin, tai oikeammin luterilaisiin identiteetteihin, globaaliin kirkkojen yhteisöön sekä teologiseen koulutukseen liittyvät kysymykset. Näihin ja muihin teemoihin liittyvää runsasta teologista aineistoa on saatavilla Luterilaisen maailmanliiton verkkosivuilla. Yksi keskeisimmistä tämän hetken hankkeista liittyy korkeatasoiseen ja saavutettavaan teologiseen koulutukseen.

Kirkon missionaarisuuden tukemisessa on viimeisinä vuosia keskitytty kirkkojen johtajuuden ja rakenteiden vahvistamiseen, diakonisen työn ja nuorisotyön tukemiseen sekä kirkkojen kestävään tulevaisuuteen. Luterilaisen maailmanliiton kautta tuetaan paikallisia kirkkoja ja paikallisten kirkkojen omia hankkeita. Lisäksi Luterilainen maailmanliitto edistää sekä paikallisesti että kansainvälisellä tasolla ihmisoikeuksien toteutumista, uskontojen välistä vuoropuhelua ja rauhaa sekä sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta ja yhteisten vastausten löytämistä ilmastokriisiin.

Korona on vaikuttanut myös Luterilaisen maailmanliiton toimintaan

Covid 19-pandemialla on ollut merkittävä vaikutus Luterilaisen maailmanliiton ja sen jäsenkirkkojen toimintaan. Kansainvälisellä tasolla monet oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset ovat nousseet entistä selkeämmin esiin. Vaikka Suomen näkökulmasta esimerkiksi matkustaminen näyttäytyy jo nyt melko turvalliselta, suurimmassa osassa maailmaa näin ei vielä ole. Tästä syystä esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton päätöksiä tekevä elin eli neuvosto ei edelleenkään voi kokoontua kasvokkain. Emme voi kokoontua yhteen niin kauan kuin kaikki eivät pääse paikalle.

Koronapandemia on herättänyt aivan uudella tavalla kysymyksiä siitä, mitä on olla kirkko. Kysymys on moniulotteinen ja pitää sisällään niin kansainvälisen solidaarisuuden teemoja kuin vaikkapa kysymyksen virtuaalisista jumalanpalvelusyhteisöistä. Maailmanlaajan yhteisön yksi keskeisimmistä kysymyksistä onkin, miten kukin kirkko yhtäältä toimii itsenäisenä kirkkona omassa ympäristössään, mutta samalla sitoutuu vastuullisesti kaikkiin muihin maailmanlaajan yhteisön kirkkoihin.

Tallenne Anne Burghardtin vierailusta on saatavilla myöhemmin.

Seuraava Luterilaisen maailmanliiton yleiskokous järjestetään 13.–19. 9.2023 Puolassa.

Minna Hietamäki
asiantuntija, lähetysteologia, Kirkon lähetystyön keskus

13.10.21

Kuolema muuttaa elämää

Kuuntelin seinän maalaamisen ja omppujen hilloamisen siivellä Varpu Hintsasen ja Emilia Salorannan teoksen Valo, joka ei kadonnutkaan. Se on kertomus Varpu Hintsasen tyttären sairastumisesta syöpään, elämästä sairauden kanssa, saattohoidosta ja lapsen kuolemasta. Se on kertomus siitä, että kuoleman tiedostaminen ja sen läheisyydessä eläminen muuttaa elämää. Ei surulla ole aikaa, vaan se kulkee mukana sairaudessa, vammautumisessa, saattohoidossa ja jää läsnä olevaksi ihmiseen, kun hautaa rakkaimpansa. Läpi kirjan kulkeva vahva viesti on, että surun mukana tulee vastuu pitää huolta siitä, että elämässä on riittävästi myös iloa.

Pidän siitä ajatuksesta, että raskaat kokemukset elämässä tuovat mukanaan vastuun. Vastuun pitää huolta itsestään ja rakkaistaan. Vastuun ottaa selvää lahjoistaan ja käyttää niitä. Vastuun elää elämäänsä uskollisena itselleen. Ja vastuun siitä, ettei heitä elämäänsä hukkaan, mitä se sitten itse kunkin kokemusmaailmassa tarkoittaakin.

Pidän vastuun ajatuksesta siksikin, että se kirkastaa niitä voimavaroja, joita ihmisessä on, mutta joista ei ole tietoinen ennen kuin joutuu selviämään ja elämään mahdottoman keskellä. Voimavaroistaan tietoiseksi tuleminen kirkastaa sitä, että ihminen on Jumalan luoma, kallisarvoinen ja pyhä. Timantti tai kristalli, josta on aina löydettävissä jotain uutta ihmeteltävää ja katsottavaa. Jumalan rakkauden ilmentymä.

Minä olen elämässäni haudannut rakkaimpiani samalla kun olen synnyttänyt tänne maan päälle uusia ihmisentaimia. Esikoisen raskauden aikaan hautasin tapaturmaisesti kuolleen isoveljeni Jarin, joka oli elämäni tuki ja turva. Minulle tapahtui pahin, jota en edes ollut voinut kuvitella, ja menetys oli valtava. Jarin kuolema toi mukanaan pelon siitä, että menetämme myös esikoisen, ja toisaalta päätöksen, että nyt pidän entistä parempaa huolta itsestäni, jotta vauva selviää. Ja hän selvisi. Syntyi elävänä ja suloisena. Se oli aivan ihmeellistä, ja humahdin vaaleansiniseen vauvakuplaan.

Vauvakuplan rinnalla ja vähän siellä sisälläkin kulki myös suuri suru. Sille tuli tilaa päivittäisillä lenkeillä vauvan nukkuessa vaunuissaan. Minulla oli tapana suunnata läheiselle hautausmaalle ja kävellä kirkkomaan niillä seuduilla, joille oli haudattu lapsia. Sanotaan nimittäin, että lapsen menettäminen on pahinta, mitä ihminen voi kokea. Niillä käytävillä koin vertaistukea ja lohdutusta. Siellä myös muistutin itseäni yhä uudestaan siitä, että meidän vauvamme elää. Se tuo mukanaan vanhemman vastuun siirtää oma suru sivuun ja keskittyä häneen.

Se, että olen omassa elämässäni kantanut yhtä aikaa kuolemaa ja uutta elämää, ja selvinnyt ajatuksen tasolla mahdottomista tilanteista ja ajoista, on särkenyt sydämeni niin monta kertaa, että olen päästänyt irti ehjän sydämen ajatuksesta. Särkyessään sydämestä särkyy pois jotain sellaista, joka on kovaa ja kuorta, ja se joutaakin mennä. Niin olen alkanut ajatella. Elämän raskaus on myös tuonut minut kosketuksiin omien voimavarojeni kanssa. Jarista ajattelen, että se voima ja turva, joka hänessä oli, on nyt minussa ja tarkoitettu minun ja lasteni elämää varten. On myös niin, että hänestä kirjoittaminen saa nytkin, yli kahdentoista vuoden jälkeen, kyyneleet virtaamaan valtoimenaan. Sellaista suru on. Se jää elämään.

Työssäni luotan siihen, että ihmisessä on voimavaroja ja kykyjä selviytyä ja mennä eteenpäin. Olen sen itse kokenut, ja uskon, että Jumala antaa hyviä lahjojaan ihan kaikille. Ja käyttää meitä ihmisiä toistemme apuna ja tukena. On myös heitä, jotka eivät syystä tai toisesta löydä sisimmässään tietä näihin voimavaroihin. Heidän rinnallaan voin kulkea ja tukea heitä heidän ehdoillaan. Kärsimys tuo elämään yksinäisyyden kokemuksen, jota helpottaa tunne siitä, että joku ymmärtää. Eteenpäin meneminen on myös matkaa taivaan kotiin. Ja läheisille vahvistusta siihen, että kerran vielä tavataan.

Maija Haaparanta, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan ja Essoten sairaalapastori

6.10.21

Kirkon koulutuskeskuksen rakennus Järvenpäässä.

Kirkon koulutuskeskus 50 vuotta

Työurani Kirkon koulutuskeskuksessa (KK) käynnistyi vuonna 1982, joten ihan kohtapuoliin olen saanut työskennellä neljäkymmentä vuotta toimistosihteerinä tässä upeassa työpaikassa. Aika ei ole tullut aika pitkäksi. Olen kiitollinen hienoista työkavereista ja tarjoutuneesta näköalapaikasta.

1970-luku: Kirkon koulutuskeskus syntyy

Koulutuskeskuksen toiminta käynnistyi hartaasti odotettuna vuonna 1970. Ensimmäiset työntekijät saivat elää innostavat alkuvuodet rakentaessaan kirkon henkilöstön koulutusjärjestelmää. Koulutuskeskuksen tehtäväksi oli asetettu pastoraalikurssien ja täydennyskoulutuksen järjestäminen sekä koulutustoiminnan suunnittelu ja järjestäminen yhdessä muiden tahojen kanssa. Pastoraalikursseille oli heti alusta vahva virtaus.

Ensimmäinen kirkon työnohjaajakoulutus käynnistyi vuonna 1972. Termi ”k-ohjelma” kävi tutuksi 1970- ja 1980-lukujen kasvatuksen koulutuksiin osallistujille. Koulutustoiminnassa oli käytössä uudenlaisia metodeja kuten ryhmätyöskentely. Kurssilaisille jaettiin runsaasti oheismateriaalia, mutta ei huolta, kirkolliskokous oli myöntänyt lisämäärärahaa Rank Xerox -kopiointisysteemiä varten. Ei enää sprii- eikä vahamonisteita!

1980-luku: Uuden toimitalon suunnittelu ja muutto

Täydennyskurssit siirtyivät musiikkia lukuun ottamatta tuomiokapituleille. Koulutuskeskus saattoi keskittyä tarjoamaan erityisasiantuntemusta pitkien erityiskoulutusten kautta ja kehittyä vuorovaikutuksessa, yhteistyössä ja johtajuudessa.

Koulutuskeskus on koko elämänsä toiminut Järvenpäässä Seurakuntaopiston kampuksella, ensin opistolta vuokratuissa tiloissa. Koulutuskeskuksen kursseja pidettiin paljon muualla, joten Järvenpään kampuksella oli väkeä vähemmän, ja myös Seurakuntaopiston opiskelijoita ja henkilökuntaa oli nykyisiin lukemiin verrattuna huomattavasti vähemmän. 1980-luku viipyileekin mielessäni idyllisenä opistoaikana.

1980-luvun alussa käynnistyi hanke saada omat toimitilat. Vuosikymmenen lopulla unelma toteutui, pääsimme muuttamaan samalla kampuksella meille suunniteltuun rakennukseen. Saimme mahdollisuuden pitää ainakin kahta kurssia yhtä aikaa, saimme ryhmätyötiloja, saimme oman, kalustukseltaan muunneltavan kappelin ja urut, saimme yhden hengen majoitushuoneet. Uima-allasta emme saaneet, sellainenkin oli käynyt ajatuksissa… Koulutuskeskuksen kurssilaisethan ovat meillä käydessään täysihoidossa. Pitkään koulutuksemme olivat kaikki viisipäiväisiä ja pastoraalit peräti kuusipäiväisiä, joten aktiviteetteja salissa istumisen vastapainoksi kaivattiin.

1980-luku oli minulle tekniikan vallankumouksen aikaa. Edellisessä työpaikassani jouduin käyttämään ”höyrykäyttöistä” kirjoituskonetta. Nyt pääsin IBM:n pallokonetta rätisyttämään. Kun vauhtiin pääsin, sain nopeasti kirjoituskoneen, jossa oli yhden rivin muisti, sitten peräti kahden rivin. Seuraavaksi sain Facitin sanojenkäsittelylaitteen, ja sitten tulikin jo ensimmäinen IBM:n tietokoneeni 1980-luvun puolenvälin jälkeen.

1990-luku: Ahkeraa työtä uudessa rakennuksessa

Kun päästiin 1990-luvulle, Suomi putosi lamaan. Seurakunnat eivät myöntäneet koulutusrahoja. KK yritti tarjota halvalla kursseja, aterioita yksinkertaistettiin ja kurssilaiset majoittuivat tuttaviensa luona. Kirkon koulutuskeskus todettiin houkuttelevaksi paikaksi järjestää ulkomaisia kokouksia. Lähellä lentokenttää oli tarjolla ihastuttava ympäristö ja yksilöllistä palvelua halvalla. Konferenssien järjestelyjen hoitaminen oli kiinnostavaa, joskin stressaavaa.

Ensimmäisiä isoja tilaisuuksia oli Suomen ja Venäjän kirkkojen pari viikkoa kestäneet oppikeskustelut suloisen lämpimässä alkukesässä 1992. Satakielet säksättivät yötä päivää. Siitepölyä varisi ulkokalusteille, ja vaikka siivoojat kuinka yrittivät ehtiä edelle, ortodoksimunkkien mustissa kaavuissa oli keltaiset takamukset.

Minä hukuin työhön. Onneksi oli ajanmukainen tekniikka ilonani, aina vaan nopeampia kopiokoneita ja kivoilla ominaisuuksilla varustettuja McIntosheja.

2000-luku: Toiminta laajenee

Koulutuskeskus oli saanut koulutussuunnittelijan, joten koordinointitehtävä sai järjestyneemmät toimintaedellytykset. Kaikki olivat aina tehneet kovasti töitä, mutta 1990-luvun lopulla voimaan tullut työajan uudistus pakotti laskemaan ylityötunteja. Kyllä niitä kertyikin, kun koulutuspäivät alkoivat klo 8.30 aamurukouksella ja päättyivät klo 19.30 iltarukoukseen. Vähitellen kuitenkin koulutusjaksot alkoivat lyhetä kolmipäiväisiksi ja koulutuspäivätkin alkoivat lyhentyä. Koulutusten laajuuksia alettiin määritellä opintoviikoissa (myöhemmin opintopisteissä), mikä osaltaan ryhditti työmäärää.

KK:n toiminta laajeni sitä mukaa kuin työntekijöitä saatiin lisää. Kurssitoiminta oli vilkasta ja talo täyttyi. Uusia kurssityyppejä oli vuosien varrella syntynyt, ja toisista taas oli luovuttu tai annettu jonkun muun tahon hoidettavaksi. Esimerkiksi vuonna 1987 alkanut bibliodraamaohjaajien koulutus ei enää viime vuosina ole ollut KK:n omien kouluttajien vetämä.

2010-luku: Rytmiä elämään

Koulutuskeskuksen rakennus ja sisustus ovat kestäneet hyvin aikaa. Samoilla huonekaluillakin pärjättiin vuoteen 2015 asti. Olihan alun perinkin kalustuksessa lähdetty siitä, että kursseilla ei istuta missään koululuokassa, vaan vuorovaikutus saadaan syntymään, kun osallistujat näkevät toisensa. Kalusteet olivat kuitenkin raskaita siirrellä ja pöydät tarpeeseen nähden turhan massiivisia. Joten nyt hankittiin keveyttä, muunneltavuutta ja väriä. Työskentelyjaksoja rytmitetään entistä ahkerammin vaihtamalla paikkaa ja muodostelmia.

Myös Agricolan kappelissa muuttui kalustus. Sinne oli alun alkaenkin hankittu irtotuolit, keveät lukupulpetit ja alttaripöytä, joka ei ollut kiinni seinässä, eikä niitä suinkaan hylätty. Nyt ovaaliin asetellun kalustuksen pyrkimyksenä on vahvistaa seurakunnan vuorovaikutusta Jumalan kasvojen edessä. Alttaripöytä, joka ideaalikalustuksessa olisi keskellä, on tilasyistä ovaalin toisessa päässä.

KK:lle suunnitellut urut saivat vähitellen lisää soittimia seurakseen. Nyt on Agricolassa kitaroita ja erilaisia rytmisoittimia, joilla liittyä jumalanpalvelukseen.

2020-luku: Uutta näköpiirissä

2000-luvun alussa käynnistyi (jälleen kerran) keskustelu Kirkon koulutuskeskuksen ja Kirkon tutkimuskeskuksen yhdistämisestä. Silloin hanke ei edistynyt, mutta nyt yhdistymiseen ei ole enää kuin kolme kuukautta. Jännittävää! Kirkon koulutuskeskus ei muuta minnekään, täällä me olemme ja toivotamme tervetulleiksi koulutuksiin ja kokouksiin.

Koulutuskeskus on aina toivonut näyttäytyvänsä paikkana, jossa jokaisen omalle äänelle on sija ja ajatuksille tila. Yhden hengen ”keljoihin” voi rauhassa vetäytyä ja hakeutua taas kohtaamisiin yhteisiin tiloihin, kun on aika. Korona-aikana koulutus toimi verkossa. Hyväkään verkkoyhteys ei korvaa fyysistä paikalla oloa, yhteistä kokemista ja epävirallisia keskusteluja.

Ihana Carl-Johan Slotten suunnittelema rakennus tuottaa minulle hyvän mielen joka ainoa päivä – varmasti kaikille muillekin, joten tervetuloa!

Terhi Mäkeläinen
toimistosihteeri
Kirkon koulutuskeskus

29.09.21

Hajatuksia näkökulman vaihtamisen taidosta

On mielenkiintoista, miten tehtävän vaihtaminen saa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Olin viime kevään kokonaiskirkollisen viestintäselvityksen työryhmän puheenjohtajana ja siirryin nyt syksyn alusta hankkeen hankejohtajaksi.

Keväällä ryhmän puheenjohtajana ja ennen kaikkea Tampereen seurakuntien viestintää ohjaavana minua kiinnostivat erityisesti hankkeen tulokset. Miten hanke voisi auttaa kehittämään ja parantamaan seurakuntien viestintää? Mitä uutta hankkeen kautta voisi tulla viestinnän palettiin? Hyvin käytännölliset kysymykset ohjasivat ajattelua ja toimintaa.

Hankejohtajana huomaan, että ajatuksiin nousevat päällimmäiseksi erilaiset kysymykset ja pohdinnat. Miten halutut ja tarvittavat muutokset on mahdollista tehdä? Mitä rakenteita ja toimintatapoja on kehitettävä tai muutettava, jotta uusi yhteinen tekeminen on paremmin mahdollista. Mitä meidän on osattava paremmin ja mitä uusia kyvykkyyksiä on hankittava, jotta muutos on mahdollinen.

Ensimmäinen näkökulma on hyvin konkreettinen ja usein varsin suoraviivainen. Sen tuloksia on mahdollista havaita ja mitata tapahtumisen tasolla. Muutokset ovat kuitenkin usein pistemäisiä ja kokonaisuuden hallinta saattaa tulla entistäkin vaikeammaksi, kun kehittämisen painopisteiden kytkeytymiset voivat jäädä vajavaisesti kuvauksi.

Toimintatapojen ja rakenteiden muutokset ovat hitaampia, jopa arjen tasolla huomaamattomia, joten niiden todentaminen on myös vaikeampaa. Vasta useamman vuoden jälkeen on mahdollista nähdä miten vaikuttavia muutoksia on tapahtunut, kun toimintakulttuuri on saanut sysäyksiä uuteen suuntaan.

Ajattelen, että on olennaista löytää tasapaino tekemisen ja rakenteen välillä. Sitä on jatkuva kokeileminen parhaimmillaan, jossa testataan, miten uudet tekemisen tavat muuttavat tuloksia ja samalla havainnoidaan rakenteiden vahvuuksia ja heikkouksia.

Kolmen tason näkökulmia

Näkökulman vaihtamisen taito lähtee minulla uteliaisuudesta ja kiinnostuksesta ihmisiin, asioihin ja ilmiöihin. Työstäni johtuen keskityn usein viestinnän ja vuorovaikutuksen kysymyksiin, mutta samalla tulee pohdittua myös muita näkökulmia kuten ekologisuus, tasa-arvoisuus tai taloudellisuus.

Ajattelen, että ensimmäinen näkökulma on uteliaisuus omaan ajatteluun ja toimintaan. Miksi toimin totunnaisilla tavoilla? Voisiko asian tehdä jotenkin toisin? Ja kun mietin viestintää ja vuorovaikutusta, niin mitkä viestit läpäisevät omat suodattimeni. Toistuvasti törmään siihen, että en osaa nostaa katsettani sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti arjen rutiineista ja tavoista. Tässä olen kokenut, että esimerkiksi Bonon hatut (Six Thinking Hats – De Bono Group) ovat hyvä apuväline. Ne antavan selkeän ja yksinkertaisen mallin eri näkökulmiin. Erityisen hyvin hatut toimivat ryhmässä ajatuksia virkistämässä.

Toisella näkökulman tasolla tarkastelu kohdistuu muiden ajatusten ja toiminnan myötätuntoiseen kohtaamiseen. Mitkä asiat vaikuttavat siihen, että toinen kokee ja arvioi tilanteen eri tavalla? Erilaisten elämäntarinoiden kuunteleminen ja lukeminen antavat tähän erinomaista pohjaa. Tätä edustavat mm. erilaiset tyypitellyt persoonat asioiden suunnittelussa. Myötätuntoinen uteliasuus on myös palvelumuotoilun ytimessä.

Kolmannella näkökulman tasolla olisi hyvä nähdä miten asiat ja ilmiöt kytkeytyvät toisiinsa. Syntyvä kuva on melkein aina vaikeasti hahmotettava. Vaikutussuhteet kietoutuvat toisiinsa ja valintojen tekeminen tuntuu vaikealta. Jos kykenen kuljettamaan mukana tässä kaksi edellistä tasoa, niin ajattelen, että pystyn paremmin tavoittamaan oleellisia ja vaikuttavia asioita. Kun tähän yhdistyy kokeileva, arvioiva ja korjaava työote, niin mahdollisuudet vaikuttavaan muutokseen ovat olemassa.

Kytkeytyminen selvityshankkeeseen

Näkökulmien hahmottaminen on oleellinen osa myös kokonaiskirkollista viestintäselvitystä. Ajattelen, että hanke kytkeytyy osaksi kirkon muuta kehittämistä. Tällöin hankkeiden yhteydessä on tärkeää kyetä tunnistamaan myös muiden hankkeiden välisiä yhteyksiä ja mahdollisuuksia.

Tämän hankkeen osalta itselleni merkityksellisiä yhteyksiä ovat olleet mahdollisuus olla mukana Polku-hankkeen työskentelyssä, ja erityisen vaikuttavaa oli olla mukana Millenniaalien kirkko -haastattelututkimuksen analysoinnissa ja työstämisessä. Viestijän näkökulma avartui, kun pääsi kuulemaan itseä nuorempien ihmisten ajatuksia ja toiveita elämästä.

Sami Kallioinen, sami.kallioinen@evl.fi
hankejohtaja, kokonaiskirkollinen viestintäselvitys
Kirkkohallitus

PS. Mistä sinä haluaisit minulle kertoa?

27.09.21

Kolme lasta käsi kädessä selin kävelemässä hiekkatiellä, kahdella reppu selässä.

Tunnetko sinä ne nuoret, joiden näkyvyys kirkossa on vähäisintä?

Viiden eri vammaisjärjestön yhteistyöverkoston, Nuorisoyhteistyö Seitin, kautta tavoitetaan liikuntavammaisia ja pitkäaikaissairaita nuoria ympäri Suomen. Vammaisille nuorille suunnatut tapahtumat ovat olleet Seitissä suosittuja, mutta korona-aikana ne on jouduttu järjestämään etänä. Tapahtumissa paikalla on usein 10–15 nuorta.

Korona-aikana monen nuoren kohdalla kontaktit toisiin ihmisiin vähenivät radikaalisti. Esimerkiksi itsenäisesti asuva vammainen nuori kertoi, että lähes ainoa kontakti hänellä oli henkilöön, joka toi hänelle ruuan. Hän ei itse uskaltanut liikkua kodin ulkopuolella, eikä siksi päässyt korona-ajan alussa tapaamaan juuri lainkaan ketään muita ihmisiä. Kotona neljän seinän sisälle vietetyt kuukaudet olivat rankkoja. Tämä nuori oli normaalitilanteessa kuitenkin aktiivinen menijä ja tekijä. Seitin vertaistapaamiset netissä olivat hänelle ja monelle muulle vammaiselle nuorelle ikkunana ulkomaailmaan muiden ihmissuhteiden puuttuessa.

Seitin nettitoiminnan tavoitteena on ollut tarjota nuorille mielekästä tekemistä. Tähän on päästy nuorten omilla kahvitauoilla sekä erilaisilla teemoilla, joista esimerkkejä ovat henkinen jaksaminen, työllistyminen, tubettaminen ja terveellinen elämä. Tapahtumissa on sopivassa suhteessa hyötyä ja hupia. Tällä hetkellä tilanne onneksi alkaa olla jo parempi, ja Seitissä pystytään järjestämään aitoja kohtaamisia. Tämän vuoden ensimmäinen livetapahtuma järjestettiin syyskuussa erähengessä Virroilla. Nähtäväksi jää, miten paljon korona-aika jättää jälkiä vammaisiin nuoriin. On huolestuttavaa, että niillä, joilla oli jo ennen koronaa haasteita elämässään, voivat olla nyt entistäkin enemmän yhteiskunnasta syrjäytyneitä.

Kuinka hyvin kirkon nuorisotyöntekijät tavoittavat vammaisia nuoria?

Mikä on kirkon nuorisotyön rooli niiden nuorten osalta, jotka ovat vastaavassa tilanteessa? Onko nuorilla mahdollisuus osallistua ja toimia? Seitissä kuultua on myös se, että esimerkiksi rippikoulu koulukavereiden kanssa ei ole onnistunut, koska seurakunnan leirikeskus ei ole käytännössä tarpeeksi esteetön. Tämän kertoo myös tuore, pian päivänvalonsa saava tuore julkaisu. Lapsiasiainvaltuutetun julkaisema kirja ”Lapsen elämää vamman kanssa” sisältää luvun, jossa asiantuntijat Sari-Annika Pettinen ja Katri Suhonen kertovat selvityksestään vammaisten lasten ja nuorten parissa.

Artikkelista paljastettakoon, että isoin asia toimijuudelle on esteetön ympäristö niin fyysisen kuin asenteellisenkin esteettömyyden osalta. Silloin kuin lapset ja nuoret ovat päässeet osallistumaan toimintaan, kokemukset ja palaute on ollut pelkästään myönteistä. Mielipahaa on koitunut esteettömyydestä sekä esimerkiksi kököistä asenteista, jossa lapsen tai nuoren vammaa alleviivataan. Viesti artikkelissa on, että toimintaan halutaan kipeästi osallistua, joten järjestäkää meille sellaista.

Seitti ja kirkko voivat molemmat olla toimijoita, jotka tarjoavat vammaisille nuorille yhteyttä toisiin ja parhaimmillaan unohtumattomia, hyviä kokemuksia. Esteettömyys pitää olla mielentila eikä mikään iso mörkö. Esteettömyys ei ole pelkästään fyysisen ympäristön huomioimista, vaan se on myös korvien välissä. Tähän tarvitaan hyviä käytännön ratkaisuja ja ennen kaikkea positiivista ajattelua. Suurin tavoite on saada kaikki nuoret yhteen. Eriytetyn toiminnan aika on ohi. Tähän on vielä matkaa, mutta suunta on jo oikea.

Miten sinun työssäsi on huomioitu vammaiset lapset ja nuoret, entä lapsivaikutusten arvioinnissa? Voisitko juuri sinä tehdä jotakin ehkä jo tänään?

Kalle Jokinen, Nuorisoyhteistyö Seitin nuorisotyön suunnittelija

Katri Suhonen, saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Kirkkohallituksessa

22.09.21

Valkoinen palapeli, jossa yksi punainen pala.

Oppisopimus – tuttu juttu, mutta uudessa kuosissa

– Olipas aivan mainio juttu! Se, kun sitten lähdin ja opiskelin ”opsona”.
– Kiva juttu, mikä oli parasta?
– Käytäntö, ja ihan teoriakin. Se juuri oli yllätys, koska teoria tuli opittua samalla, kun hommasi kaikkea. Mutta, ihan parasta oli, että lähti liikkeelle paljon muutakin kuin käytännön taitoja. Voisi ehkä sanoa, että kasvoin ihmisenä.

Tässä on tiivistettynä parin viikon takainen puhelinkeskusteluni seurakunnan työntekijän kanssa. Hän oli suorittanut loppujen lopuksi koko toisen asteen ammatillisen tutkinnon, vaikka alun perin lähti suorittamaan yhtä tutkinnon osaa. Muistin silloin parisen vuotta sitten hänen kanssaan käydyn puhelinkeskustelun, jonka vuoropuheluun nyt palaan.

Mikä on se oppisopimus?

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa työpaikalla käytännön työtehtävien yhteydessä järjestettävää koulutusta kutsutaan tällä hetkellä työelämässä oppimiseksi. Aiemmin sitä nimitettiin työssäoppimiseksi. Työelämässä oppimisesta sovitaan joko oppisopimuksella tai koulutussopimuksella.

Se on siis sopimus, kuka sopii ja mitä?

Oppisopimus perustuu määräaikaiseen työsopimukseen tai virkasuhteeseen. Oppisopimusopiskelijalle maksetaan työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Oppisopimus edellyttää vähintään 25 tunnin keskimääräistä viikkotuntimäärää.

Oppisopimuksessa on kaksi osaa. Työnantaja ja opiskelija sopivat mm. oppisopimuskoulutuksen tavoitteesta, keskeisistä työtehtävistä, työajasta ja palkkauksesta. Koulutuksen järjestäjä ja työnantaja sopivat mm. kummankin tehtävistä sekä työpaikkaohjauksesta.

No, mitä voi opiskella?

Toisen asteen ammatillinen koulutus jakautuu kolmenlaisiin tutkintoihin: perustutkinnot, ammattitutkinnot ja erikoisammattitutkinnot. Ammattitutkintojen ja erikoisammattitutkintojen tutkinnon osat soveltuvat erinomaisen hyvin työuran aikaiseen täydennyskoulutukseen, myös korkeakoulututkinnon suorittaneille. Perustutkintojen tutkinnon osat sopivat silloin, kun tarvitset perusosaamista joltain alalta tai aiemman osaamisesi päivittämistä ja ajantasaistamista.

Voinko suorittaa vain tutkinnon osan, en koko tutkintoa?

Oppisopimus voidaan tehdä toisen asteen ammatillisen koulutuksen koko tutkintoon, yksittäiseen tutkinnon osaan tai jopa sitäkin pienempään osaan.

Voit esimerkiksi suorittaa osaamistarpeesi mukaan tutkinnon osia yhdestä tai useammasta tutkinnosta. Tutkinnon osa valitaan osaamistarpeeseesi parhaiten sopivan alan tutkinnosta (esimerkiksi liiketoiminta (johtaminen), ruokapalveluala, puhtaus- ja kiinteistöpalveluala, puutarha-ala, kulttuuriala, audiovisuaalinen viestintä, musiikkiala, kasvatus- ja ohjausala, seurakunta- ja hautauspalveluala).

Tiedot kaikista ammatillisista tutkinnoista ja niiden osista

Miten toimin, jos olisin kiinnostunut?

Työpaikalla esihenkilön kanssa keskusteltuasi ota yhteys oppilaitokseen. Tutkinnon osiin tai tutkintoon hakeutumisessa on käytössä jatkuva haku eli voit ottaa yhteyttä toisen asteen oppilaitokseen milloin vain.

Oppilaitoksen yhteyshenkilön kanssa voit keskustella siitä, mikä tutkinnon osa vastaisi parhaiten sitä osaamistarvetta, joka sinulla on. Jos oppilaitos, johon otat yhteyttä, ei järjestä sitä tutkinnon osaa, sieltä ohjataan sellaiseen oppilaitokseen, joka järjestää. Täältä löydät tiedon, mikä koulutuksen järjestäjä/oppilaitos järjestää tutkintoa tai sen osaa, josta olet kiinnostunut.

Ammatillinen perustutkintokoulutus on maksutonta. Ammattitutkinto- ja erikoisammattitutkintokoulutuksessa voidaan periä ns. kohtuullinen opiskelumaksu.

Marja Pesonen
asiantuntija
Kirkkohallitus

Tietoa oppisopimuksesta (pdf)

15.09.21

Porvono-yhteisön teologinen konferenssi 2020, videokokous.

Porvoon kirkkoyhteisö 25 vuotta – mitä voimme oppia anglikaaniyhteyksistä?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta anglikaanis-luterilaisen Porvoon julistuksen allekirjoittamisesta siihen liittyvine sitoumuksineen. Sopimuksen allekirjoittaneet kirkot saattoivat tunnustaa toistensa virat ja sakramentit. Saavutettiin läheinen kirkollinen yhteys. Kirkkoyhteisön jäseniä tulisi kohdella kuin oman kirkon jäseniä. Tämä niin kutsuttu Porvoo-prosessi liittyy 1980–1990-luvun ekumeenisen myötätuulen aikaan. Sitä vauhditti osaltaan kylmän sodan aikakauden päättyminen ja sadonkorjuu Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen 1960-luvun lopulla käynnistyneistä oppikeskusteluista.

Ekumeeninen sopimus Englannin kirkon kanssa 85 vuotta

Taustalla oli myös pitkäkestoisempi tapahtumaketju kuin välitön konteksti antaa ymmärtää. Jo 1900-luvun alkupuolella vanhakirkollista perintöä arvostaneen, niin kutsutun Oxfordin liikkeen ja modernin ekumeenisen liikkeen synnyn myötä myös anglikaanit olivat aktivoituneet ekumeenisesti. Ensimmäisenä sovittiin ehtoollisyhteydestä Ruotsin kirkon kanssa, joka Englannin kirkon tavoin oli säilyttänyt piispanviran 1500-luvun reformaatiosta asti. Seuraavaksi oli vuorossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jolla on yhteistä historiaa vuoteen 1809 asti Ruotsin kirkon kanssa. Vuonna 1936 eli 85 vuotta sitten kirkkomme ja Englannin kirkko sopivat ”rajoitetusta ehtoollisyhteydestä”, joka käsitti koko silloisen anglikaanisen kirkkoyhteisön Canterburyn arkkipiispanistuimen kautta. Keskeisessä roolissa oli jo tuolloin sittemmin arkkipiispana toiminut Aleksi Lehtonen, joka halusi välittää Englannin kirkosta omaan kirkkoonsa luterilaisuuteenkin kuuluvaa arvostusta kirkon jatkuvuutta, traditiota ja kirkon virkaa kohtaan.

Englannin kirkosta opittua: piispanvirka, pyhäkoulu, perhekirkko, yhteiskunnallinen työ

Oppimisprosessin myötä, jossa anglikaanisuhteilla on ollut keskeinen rooli, olemme oppineet katsomaan esimerkiksi piispanvirkaa uusitestamentillisen ja vanhakirkollisen kommuunio-ekklesiologian ja hengellisen johtajuuden valossa. Siinä keskeistä on nähdä paikalliskirkon ytimenä ehtoollisyhteisö, jonka johtajana toimii piispa. Tämä kytkee piispanviran ytimen sanaan ja sakramentteihin, evankeliumin äänen julistamiseen ja sen puhtauden ja totuuden varjelemiseen yhdessä kansainvälisen piispakollegion ja kaikkien kristittyjen uskontajun kanssa. Kyse on yhteisöön ja apostoliseen uskoon sitoutumisesta ja sen kantavuuden näkemisestä, toisia ja maailmaa varten olemisesta. Porvoon yhteisen julkilausuman kommentaarin otsikko onkin ”Yhdessä lähetyksessä ja palvelutehtävässä” (Together in Mission and Ministry).

Oppimisprosessi on ollut myös varsin läheisesti käytännön toimintaan liittyvä. Jo varhemmin oli esimerkiksi pyhäkoulutyössä ammennettu oppia Englannista, nykyaikaisen pyhäkoulun syntymaasta. Siellä siitä oli teollisuuspaikkakuntien ongelmien kanssa kamppailtaessa muodostunut 1700-luvun lopulla osa kristillis-sosiaalista palvelutyötä, jossa lapsia kohdattiin kokonaisvaltaisesti. Tässä oli merkittävä rooli myös anglikaanisesta kirkosta irtautuneella metodismilla. Meikäläisen ”kaakaopyhäkoulun” juuret ovat kaukana. Samalla jatkumolla on 1900-luvulla perhekirkon ajatuksen tuominen Britanniasta Suomeen. Pentti Taipale ja Voitto Viro saivat Family church -ajattelusta virikkeitä kirjaansa Perhekirkko (1965).

Englannista saatiin 1900-luvun alussa myös yleisempiä vaikutteita kirkon yhteiskunnallisen vastuun kantamiseen. Toisin kuin meillä varsin laajasti vaikuttaneessa saksalaisessa perinteessä kristinuskon ja työväenliikkeen väliset suhteet olivat Britanniassa monesti varsin läheiset. Monet englantilaiset työväen johtajat olivat tunnustavia kristittyjä. Anglikaanipappi Samuel Barnettin aloitteesta syntyneessä setlementtiliikkeessä koetettiin poistaa kurjuutta seurakunnista auttamalla ja konkreettisesti jakamalla vähäosaisten arkea. Suomessa setlementtiliikkeen pioneereihin kuului Sigfrid Sirenius mm. Tampereen piispan Jaakko Gummeruksen tukemana. Sirenius pyrki välttämään maallistuneen yleishumanismin ja kytki ihmisen palvelemisen ajatukseen hengellisyyden. Sittemminhän meillä on tällaisesta spiritualiteetin ja palvelun yhdistävään ajatteluun ammennettu vaikutteita esimerkiksi Oulun hiippakunnan tuoreessa hiippakunnan strategiassa St. Egidio -liikkeen välityksellä.

Kirkon missionaarisuuden kehittäminen yhteiseksi työnäyksi

Kirkkomme Ovet auki -strategia sanoittaa: ”Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan. Evankeliumi eletään todeksi ihmisten keskellä.” Jaamme maallistuvan Euroopan kirkkojen toiveen olla uudella tavalla missionaarinen kirkko. Englannin kirkko on astellut tällä tiellä meitä pitempään. Monia opintomatkoja on tehty Englantiin Holy Trinity Bromptoniin, omaksuttu oppia Alfa-kursseista, anglikaanisista virsistä, hengellisestä ohjauksesta, Fresh expressions -kokeilukulttuurista, Messy Church -liikkeestä, Godly Play -metodista jne. Viimeksi on Suomessakin osallistuttu Thy Kingdom Come -rukouskampanjaan helatorstaista helluntaihin ja pohdittu seurakuntien istuttamisen mahdollisuutta luterilaisessa kirkossa. Ystävyyshiippakuntasuhteet ovat osaltaan tukeneet vuorovaikutusta.

Anglikaanisessa kommuuniossa on kokonaisvaltaisen lähetyksen ajatusta konkretisoitu vuodesta 1984 lähtien. On kehitetty ytimekästä tapaa sanoittaa se, mistä lähetyksessä, kirkon ulospäin suuntautuneisuudessa on kyse tänään. Tulos on kiteytetty iskulauseenomaisesti viiteen kohtaan (Five marks of mission): 1. julistaa Valtakunnan hyvää sanomaa, 2. opettaa, kastaa ja ravita uusia uskovia, 3. vastata ihmisten tarpeisiin rakastavalla palvelulla, 4. muuttaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisia rakenteita, haastaa kaikenlainen väkivalta ja tähdätä rauhaan ja sovintoon, 5. pyrkiä varjelemaan luomakunnan eheyttä ja ylläpitämään ja uudistamaan maapallon elämää. Muistetaan siis sekä evankeliumin julistaminen ja uskon vahvistaminen että rakkaudenteot lähimmäisen hyväksi, kamppailu oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta ja luomakunnan varjelu. Kirkon missio ja evankeliumi ymmärretään kokonaisvaltaisesti – suolana ja valona olemisena. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa keskustelua siitä, miten pidämme dynaamisesti yhdessä jumalanpalveluselämän ja kristillisen todistuksen sekä diakonian ja vaikuttamistoiminnan. Tarvitsemme toisiamme kristittyinä niin Euroopassa kuin globaalisti, ”jotta maailma uskoisi”, jotta voisimme toimia Jumalan rakkauden sanansaattajina, vaikka heikkoja astioita olemmekin.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Porvoon kirkkoyhteisön yhteydenpitoryhmän jäsen

8.09.21

Vieläkö käsipäivää?

kättely — Kuva: Chris Liverani, Unsplash

Toinen koronasyksy on alkanut. Keväällä vielä katseltiin toiveikkaasti syksyyn; aavistellen, että kaikki palautuisi ennalleen. Samalla on ainakin salaa toivottu myös opittujen käyttäytymismallien ja tapakulttuurin paluuta. Se toisi turvallisuutta ja säästäisi liialta hämmennykseltä ja päänvaivalta.

Meitä on opetettu kättelemään, katsomaan silmiin ja esittäytymään sanomalla oma nimi selkeästi. Niiaus ja kumarrus ovat sentään jääneet historiaan, vaikka oma sukupolveni niitäkin opetteli lapsuudessa.

Eurooppalainen sosiaalinen koodi

Kättelyn historia on maassamme melko nuorta. Vasta viime sotien jälkeen tämä kontaktin ottamisen tapa alkoi yleistyä, varsinkin kansakoulujen opetuksen kautta. Miten ollaan kohteliaita ja huomioidaan toinen sopivalla tavalla – silti toisen rajoja kunnioittaen?

Tämä käyttäytymisen koodi on omaksuttu lähes kaikkialla eurooppalaisen kulttuurin piirissä. Ei se ole vain muodollisuus ja turhaa pönötystä, mikäli se tulee aidosti ja luontevasti.

Kättely kertoo luotettavuudesta ja ystävyydestä. Sen kautta toivotetaan onnea, siunausta ja myötäelämistä sekä vahvistetaan sopimuksia. Se välittää myös jotain persoonallisuudesta ja mielialasta. Käden puristuksen tulee olla sopivan luja, lempeä ja vakuuttava, luottamusta herättävä.

Aukko kohtaamisissa

Keskikesällä tein paljon kirkollisia toimituksia, joiden parissa kohtasin monia seurakuntalaisia. Kun kohtasin surevan omaisen siunauskeskustelussa tai isomman saattojoukon kappelin aulassa, oli molemmilla osapuolilla käyttäytymiskoodi hukassa. Koronarajoitukset ovat vieneet mahdollisuuden kätellä tai halata. Ennen koronaa minulla oli tapana kättelykierroksen kautta kartoittaa suuremmasta ryhmästä ne lähimmät omaiset. Nyt tuntui oudolta vain sanoa mahdollisimman kovalla äänellä maskin takaa oma esittely, tervehdys ja osanotto. Vastausta ei aina välttämättä tullut. En myöskään tiennyt, kuka oli kukin isossa joukossa. Harva osasi tai jaksoi siinä ryhtyä esittäytymään. Eikä kyynärpäätervehdys aina tunnu luontevalta.

Korona-aika on jättänyt suuren aukon ihmisten kohtaamisiin herkissä tilanteissa. Minulla on vain maskin takaa katsovat silmät ja vaimennettuna kuuluvat sanat ilman huulilta lukemisen mahdollisuutta.

Sielunhoitajan kädet

Kirkon sielunhoitoa merkittävästi kehittänyt Irja Kilpeläinen on todennut: ”Sielunhoitajalla ei ole käsiä”. Oletan, ettei tämä arvostettu sielunhoidon uranuurtaja halunnut sulkea kättelyä kokonaan pois vaan korosti, että sanat ovat ensisijainen kohtaamisen väline. Ne ovat hoitavia ja parantavia, ja vievät keskustelua eteenpäin.

Mielestäni käsillä on kuitenkin tärkeä tehtävä oheisviestinnässä, ensikontaktin luomisessa. Varsinkin moni ikäihminen on oppinut tervehtimään kädestä. Kosketuksen tarve on erityisen vahva voimien heiketessä. Siksi en aina ole voinut olla tarttumatta sairaalan sängystä ojentuvaan lähes satavuotiaaseen käteen. Turha silloin olisi selittää koronaohjeista vaan parempi vain desinfioida kädet ennen huoneeseen menoa. Muistisairaus on sulkenut potilaalla tietoisuuden viruksen aiheuttamista tapojen ja käytäntöjen muutoksista.

Tervehdys luo osallisuutta

Olen aikaisemmin suorastaan opettanut kehitysvammaisia: ”Sanotaanpa käsipäivää!”, mikäli henkilö ei ole itse tehnyt aloitetta. Mikäli käsi ei kohoa, niin vaihtoehtona taputan olalle. Sosiaaliset koodit luovat osallisuuden tunnetta, vaikka hartaushetken alussa.

Juuri olemme oppineet kohteliaasti kättelemään tai luontevasti halaamaan, niin nämä arvokkaat kohtaamisen jatkeet pyyhkiytyvät pois. En silti toivo muodollisen kättelyn paluuta.

Kättelyllä on merkitystä, mikäli on tarkoitus luoda pidempiaikainen kontakti. Se voisi edes vähän auttaa meitä koronan eristämiä kokemaan yhteyttä toisiimme ja osallisuutta yhteiseen ihmisyyteen sekä seurakunnan jäsenyyteen.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani