Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokous (EKK) järjestettiin Tallinnassa 14.–20.6.2023 teemalla ”Jumalan siunauksen alla”. Se kokosi edustajia 114 jäsenkirkosta: ortodokseja, anglikaaneja/vanhakatolilaisia ja protestantteja. Keskeisellä sijalla oli kirkkojen roolin tarkastelu pyrittäessä oikeudenmukaiseen rauhaan Ukrainassa, vastattaessa ilmastokatastrofiin ja pakolaisuuden/siirtolaisuuden kysymyksiin sekä yhdistettäessä voimia kristillisyyden kasvojen esiin tuomiseksi maallistuvassa Euroopassa.
Käsittelen kokouksen antia neljän avainpuheenvuoron kautta. Niiden lisäksi merkittävää oli vuorovaikutus, jumalanpalvelus- ja hartauselämä ja kuulemistilaisuudet, joissa kuultiin Ukrainan kirkkoja ja heidän pyyntönsä rukouksista muun avun lisäksi sekä selonteko Rauhan polut -hankkeesta. Ortodoksisten kirkkojen jännitteen purkaminen Ukrainassa on keskeinen osa sovinnontekoa.
Kristityt naiset muutoksen tekijöinä Valko-Venäjällä
Ensimmäisen avainpuheenvuoron käyttänyt valkovenäläinen demokratia-aktivisti Sviatlana Tsikhanouskaya antoi kasvot sikäläistä diktatuuria vastustavalle liikkeelle. Vuoden 2020 rauhanomaisessa vallankumouksessa Valko-Venäjä näytti jo kulkevan kohti uutta ja demokraattisempaa vaihetta, mutta liike tukahdutettiin väkivaltaisesti. Vallankumouksella oli naisten kasvot. Monet heistä ovat aktiivisia kristittyjä.
Keskeinen teema puheessa oli veljeys ja sisarellisuus. Ajatus kolmesta “veljellisestä kansasta” eli Venäjästä, Valko-Venäjästä ja Ukrainasta sai kuolemaniskun Venäjän aggressiivisista pommituksista Ukrainassa 24.2.22 alkaen. Todellinen veljeys ei pyri hyväksikäyttämään ja vahingoittamaan. Voiko tämän päivän maailmassa olla todellista veljeyttä? Jokainen murha on lopulta veljesmurha Kainin surmateon tapaan.
Näkyä toisenlaisesta veljeydestä kamppailussa tyranniaa vastaan Tsikhanouskaya kertoi liikkeen saaneen paavi Franciscuksen kiertokirjeestä Fratelli tutti. Tsikhanouskayan mukaan valkovenäläiset naiset ja tytöt ovat aikamme sankareita, pahan voittajia hyvällä. Rakkaus lopetti väkivallan. Esimerkiksi eräällä aktiivisella roomalaiskatolisella papilla aseina olivat usko, rukousnauha ja rukous rintamassa diktatuuria vastaan.
2022 helmikuussa valkovenäläiset palasivat kadulle protestoimaan rauhallisesti, mutta heidät otettiin kiinni väkivaltaisesti. Tsikhanouskayan mukaan he silti suorittivat ihmeitä, koska uskoivat oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja omatuntoon. Uskon ihmisten rooli oli keskeinen. Diktaattorit pyrkivät hiljentämään kirkolliset johtajat ja saamaan heidän tukensa. Tavalliset uskovat muistivat usein paremmin, mitä on olla uskon ihminen.
Tsikhanouskaya kertoi kysyneensä kirjeessä paavi Franciscukselta, miten käytännössä voisi toteuttaa visiota veljellisestä yhteiskunnasta. Uskonnollisten yhteisöjen ääni on merkityksellinen ja tärkeä. Ne voivat olla vapauttavia, tervehdyttäviä ja sovintoa rakentavia. Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja yksittäiset kristityt voivat merkittävästi edistää rauhaa yhteiskunnissa, edistää toivoa tyrannian keskellä. Moraalisesti selkärankaiset ovat uhka diktaattoreille, ja heitä tarvitaan demokratiaa rakennettaessa.
Kansainvälinen uskonnollinen yhteisö voi Tsikhanouskayan mukaan rukoilla Valko-Venäjän puolesta, tukea valkovenäläisiä ulkomailla, auttaa humanitaarisesti jne.
Miten saada tehokkuutta palvovasta yhteiskunnasta avoimempi inhimillisyydelle ja resonoivalle uskonnollisuudelle?
Tunnettu saksalainen sosiologi Hartmut Rosa puhui Euroopan sosiologisesta kontekstista. Hän teki eron kahden eri Euroopan välillä. Toinen on taloudellisen menestyksen ja kasvun Eurooppa, johon liittyy mykkä ja kylmä maailma sekä mikrotasolta makrotasolle heijastuva aggressiivinen käyttäytymismalli. Toinen on koskettava, tunteva, kuunteleva Eurooppa, joka ei kuvittele hallitsevansa kaikkea.
Rosa painotti voimakkaan ja yhdistyneen Euroopan tarvetta vastattaessa aikamme globaaleihin haasteisiin kuten ekologinen kriisi, globaali epätasa-arvo ja epidemiat. Ei tulisi luoda Euroopasta suljettua linnaketta, joka palvelee vain omia intressejään. Moderni Euroopan systeemi vaatii taloudellista kasvua, teknologista kehitystä ja kulttuurisia innovaatioita tuottaakseen itsensä aina uudelleen ja säilyttääkseen institutionaalisen status quo -tilanteen. Jatkuvan kasvun ja kiihdytyksen logiikasta seuraa ekologinen, poliittinen ja psykologinen aggressio, joka ilmenee myös itseen kohdistuvana aggressiona ja uupumisena.
Rosa kysyi, mikä olisi vaihtoehto tällaiselle vieraantumiselle omasta olemisestamme? Mikä voisi olla vaihtoehtoinen näky hyvästä elämästä? Hän kutsui tätä ”resonanssiksi” eli vuorovaikutteiseksi maailmaksi, jossa ihminen tulee 1) kosketetuksi, 2) tuntee, 3) transformoituu ja näkee, että elämässä on myös 4) kontrolloimattomuutta. Resonanssia ei voida pakottaa, varmistaa ja kontrolloida. Resonanssi liittyy 1) sosiaaliseen elämään, rakkauteen ja ystävyyteen, 2) materiaaliseen todellisuuteen, 3) omaan itseen ja 4) eksistentiaaliseen tai ylöspäin suuntautuvaan resonanssiin: uskonto, taide, luonto, historia. Kuunteleminen ja vastaaminen näiden ulottuvuuksien valossa on Rosan vaihtoehtoinen visio Euroopalle. Uskonnoilla on siinä resonanssiyhteisöinä keskeinen rooli. Teologisesti tulkittuna hän näyttäisi puhuvan Pyhän Hengen toiminnan ulottuvuuksista rakkauden, yhteyden ja totuuden Henkenä, jota ei voida kontrolloida.
Kirkoilla ei ole vain teologiaa vaan myös käytäntö, jossa voidaan kehittää tällaista vuorovaikutusta persoonien välillä eli resonanssia: rukous kääntymisenä ylös-, sisään- ja ulospäin! Kirkko jo rakennuksena virittää toisen todellisuuden aaltopituudelle. Resonanssi säilyttää persoonan itsenäisyyden. Kyse ei ole alistuvasta kaikuna toimimisesta.
Teologian rooli kirkkojen yhteiskunnallisessa toiminnassa
Aiempi Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams pohti puheensa aluksi, mitä on olla siunattu. Hän otti lähtökohdaksi Jeesuksen autuaaksijulistukset Vuorisaarnassa. Hän jatkoi Rosan pohdintoja ja totesi, että autuaat ovat jättäneet taakseen kohtalonsa omistamisen ja hallitsemisen pakon. Pakonomaisen varmistamisen sijaan he kuulevat Jumalan kutsun ja odottavat sitä.
Viides Mooseksen kirja painottaa, että menestys ei ole omien voimien varassa. Jumalan rakastava lahja on yhteisön arvon perusta. Tästä seuraa kompromissiton vastustus epäjumalanpalvontaa kohtaan, sitä, mikä on vähemmän kuin Jumala. Kyseessä on kertomus epäonnistumisesta ja paluusta todelliseen palvelukseen. Tämä on tausta autuaaksi julistuksille. Meidän tulee oppia, että identiteettimme ei ole riippuvainen siitä, mitä voimme tehdä. Molemminpuolinen hyväksyntä on perusta luottamukselle. Kulmakivi on siunaus, Jumala, jonka rakkaus ei ole vain palkkiota.
Yksi tapa määritellä teologia on Williamsille pohtia Jumalan teon ja ihmisten tekojen välistä eroa. Jos Jumalan teko asettaa meidät uuteen maisemaan, teologia kuvaa tätä maastoa. Voimme tunnistaa Jumalan teon, uuden yhteisön, uuden protokollan ja yhtäläisen oikeuden. Yhteisö välittää eteenpäin Jumalan antamaa elämää, vapauttaa toisia Jumalan nimeen. Kyseessä on kertomus, joka ei avaudu vain menneisyydestä vaan myös tulevaisuudesta. Kristittyjen yhteisössä osittaisesti toteutuva on mahdollista koko luodulle elämälle.
Kristillisen yhteisön eläminen teologisesti on elämistä dialogissa ehtoollisen edustaman lahjoittavan rakkauden todellisuuden kanssa. Elämme myös ristin alla. Narratiivi jumalallisesta uskollisuudesta avautuu tätä kautta. Halu antaa anteeksi on tärkeää. Opimme elämään rakkauden mukaan, koska rakkaus on oikea vastaus maailmaan, jossa olemme. Jumalan teko Jeesuksessa tekee meistä ajanmukaisia. Liturgia on muotoutumisprosessi sen näkemiseksi, mihin Jumala tahtoo meidän sijoittuvan. Se helpottaa näkemään, mitä kulttuuriset tarinat pyrkivät vaientamaan tai hämmentämään. Se auttaa näkemään heikot ja kärsivät. Rukous ja toivo on tulosta liturgisesta toiminnasta, pysymisestä luottamuksessa Jumalan aktiiviseen läsnäoloon luomakunnassa.
Kirkolla on oma tarinansa. Sen teologinen elämä perustuu liturgiseen elämään. Kirkko ei omista kertomusta kunniakkaasta menneisyydestä vaan Jumalan antamasta tulevaisuudesta, muuttumattomasta tarkoituksesta. Ihmisen on uskoton, mutta voimme olla jumalallisen lahjan varassa. Siunaus, jonka saamme, ja jota tarjoamme, on todistusta valtakunnan todellisuudesta ja läsnäolosta, jota mikään luotu ei voi tuhota. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Patriarkka Bartolomeos: myötätunto kristillisen Euroopan elävöittäjänä
Ekumeeninen patriarkka kuvasi nykyistä monikulttuurista Eurooppaa, jossa perinteiset kirkot ovat menettäneet asemiaan. Uskonto on monessa paikassa vähemmistöjen asia. Hän kysyi, mikä rooli uskonnolla ja ekumeenisella liikkeellä on tällaisessa Euroopassa?
Patriarkka nosti ensiksi esiin niin sanotun ”uuden ekumenian”, jossa luodaan uudenlaisia liittoutumia kirkkojen välillä perinteisten arvojen pohjalta. Tällaisessa liittoajattelussa Venäjän ortodoksinen kirkko voidaan usein nähdä hengellisenä johtajana. Patriarkka Bartolomeos näki kuitenkin tällaisen ajattelun lopulta anti-ekumeenisena jakautumisen ja tuhon voimana. Se tulee hänen mukaansa esiin Venäjän brutaalissa hyökkäyksessä Ukrainaa vastaan, ”jumalatonta ja sekulaaria länttä” vastaan. ”Uusi ekumenia” lietsoo polarisaatiota kulttuurisodassa toisin kuin ekumeenisessa liikkeessä, jossa vuosisatojen jakautumisen ja epäluulon jälkeen todettiin, että usko Jeesukseen Kristukseen riittää perustaksi dialogiin.
Miten vastaamme? Patriarkan mukaan meidän tulee omaksua nöyryyden asenne. Emme ole seuranneet Jeesuksen palvelevaa esimerkkiä; liian usein olemme vaatineet etuoikeuksia, voimaa ja vaikutusvaltaa pikemmin kuin palvelleet hauraita ja diskriminoineet itsensä Kristuksen veljissämme ja sisarissamme. Kun kirkot ovat solmineet liian läheisen suhteen valtion kanssa, historia opettaa, että tällaiset edut maksavat.
Maahanmuutto on vahvistanut puhetta kristillisestä Euroopasta. Se ilmentää kuvaa idealisoidusta menneisyydestä ja kristillisestä kulttuurista. Kristinusko on tuonut paljon hyvää, mutta ajatus kristillisestä Euroopasta on myös johtanut väkivaltaan kristittyjen kesken valtakamppailussa Euroopasta.
Yksi kysymys, joka on polttava, on, mitä tarkoitamme kristillisellä Euroopalla demokraattisessa Euroopan unionissa. Miten toteutamme kristillistä Eurooppaa nykyisessä poliittisessa kontekstissa? Kristilliset yhteisöt tuntevat usein itsensä uhatuiksi, jolloin on kiusaus liittyä poliittiseen autoritaarisuuteen. Meidän kuitenkin tulisi todistaa yhteisöstä, jonka Kristus on antanut. Eromme eivät saa peittää ykseyttämme. Meidän tulisi toimia kansalaisyhteiskunnan hyväksi, jossa yhteinen hyvä ylittää kansalliset rajat, kaikki ihmiset edistävät oikeudenmukaisuutta, julistaa evankeliumia köyhille, parantaa särkyneet sydämet, julistaa vapautta vangituille, päästämällä alistetut orjuudesta. Tämä olisi patriarkan mukaan tie kristillisten Euroopan elävöittämiseksi.
Nämä puheet kokonaisuudessaan ja muita uutisia voi lukea konferenssin verkkosivulta.
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Kirkkohallitus