Huomioita tasa-arvosta: Uskonnollinen yhdenvertaisuus

Muurissa ikkuna, jossa on kalterit ja jonka takana näkyy vihreää. — *Kuva Ahmet Yalçın, Pixabay*

Ihmisten välinen yhdenvertaisuus on lisääntynyt. Sortoa, syrjintää ja suosimista tapahtuu ihmisyhteisöissä kuitenkin edelleen ja niiden normalisointi – muuksi selittäminen – onnistuu yhä.

Etninen ja uskonnollinen tausta, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus tunnistetaan syrjinnän riskeiksi. Uskonnollinen yhdenvertaisuus nähdään usein kapeasti maallistuneen valtaväestön ja uskonnollisuutta toteuttavien ryhmien välisenä kysymyksenä.

On tarpeen katsoa uskonnollista yhdenvertaisuutta myös yhdyskuntien sisäisenä ja niiden välisenä kysymyksenä. Silloin arvioidaan esimerkiksi sitä, miten turvallista yhteisössä on ilmaista omia näkemyksiä sekä sitä, miten uskovat kunnioittavat toisten uskoa, eli antavat arvon eri tavoin ajattelevien vakaumukselle?

Uskonnollisten yhteisöjen toiminta pohjautuu pyhiin teksteihin ja niistä johdettuihin arvoihin. Yhteisöillä on yhteiskunnan turvaama oikeus ilmentää vakaumustaan ja edistää omien uskonnollisten arvojen toteutumista. Tämä oikeus on turvattu perustuslaissa ja sen toteutumista on jatkuvasti seurattava.

Myös omat kansalliset uskonnolliset ryhmämme ovat alttiita syrjinnälle. Uskonnonvapautta on tärkeää puolustaa. Samalla on syytä tiedostaa, että syrjinnälle alttiit ryhmät voivat itse polkea omien jäsenten sananvapautta ja mitätöidä yhteisön ulkopuolisten uskoa.

Uskonnonvapauslaki velvoittaa yhdyskuntia toteuttamaan tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen. Yhdyskunnat eivät ole omalakisia, rajattoman autonomian saarekkeita, vaan yhteiskunnallisen sääntelyn alaisia toimijoita.

Kysymisen, pohtimisen ja toisin toimimisen tilaa tarvitaan, jotta yhteisö on turvallinen ja tasa-arvoinen. Hengellisestä väkivallasta on kyse silloin, kun yhteisön jäsen joutuu painostuksen tai sosiaalisen eristämisen kohteeksi näkemysten vuoksi.

Yhdenvertaisuuslaki ei kerro vain mikä olisi hyvää ja oikein. Se kertoo myös, miten hyvää edistetään. Laki velvoittaa viranomaisia ja julkisia toimijoita seuraamaan käytäntöjään sekä kitkemään syrjintää yhdenvertaisuussuunnitelman avulla. Järjestäytyneet yhteisöt ovat julkisia ja toimijoita ja velvoitettuja arvioimaan yhdenvertaisuusperiaatteen valossa käytäntöjään.

Hengellinen väkivalta ja jäsenten eriarvoinen kohtelu ovat uskonnollisen kentän tunnistettuja epäkohtia. Mutta onko ajatus ongelman ratkaisemisesta epärealistinen?

Tarvitseeko uskonharjoittamisen olla tasa-arvoista, oikeudenmukaista tai turvallista? Onko eriarvoisuus, ulossulkeminen ja tuomitseminen uskontoihin rakentuneita ydintoimintoja – niiden DNA:ta – yhtä olennaisesti kuin armo, lähimmäisen rakkaus ja myötätunto?

Jos yhdenvertaisuus otetaan uskonnollisella kentällä vakavasti, hengellistä sortoa vastaan on aktiivisesti vastustettava. Uskonnollinen omalakisuus on uhka myös yhteisöille itselleen. Vapaassa ja turvallisessa yhteisössä arvot, yhteisö ja sen jäsenet voivat kukoistaa.

Johanna Hurtig
YTT, sosiaalityön dosentti, pappi
asiantuntija, Kirkkohallitus

18.11.20

Kirkkojen yhteinen vastuu

Kaksi henkilöä kiinnittämässä julistetta seinään. — Rakhinen osavaltion sisäisten pakolaisten leireillä LWF:n vapaaehtoistyöntekijät kiinnittivät julisteita, joissa oli tietoa COVID-19:stä ja oikeasta hygieniasta rohingyalla ja muilla paikallisilla kielillä. Kuva: LWF / Myanmar

Olemme tottuneet pesemään kätemme lukuisia kertoja päivässä ja pitämään turvavälejä toisiin ihmisiin. Maskit kuuluvat jo moneen tilanteeseen ja käsidesiä kuluu pullotolkulla. Vaikka tämä kyllästyttää, tilanne voisi olla toisin: turvaväleistä ei voisi edes uneksia eikä mitään näistä rutiineiksi muuttuneista asioista voisi tehdä, vaikka haluaisi ja tietäisi sen olevan välttämätöntä. Näin on miljoonilla ihmisillä pakolaisleireillä.

Maailmassa on lähes 80 miljoonaa kotiseudultaan pakenemaan joutunutta ihmistä ja suuri osa heistä asuu pakolaisleireillä. Kun tuhansia tai kymmeniätuhansia ihmisiä on aidattu pienelle alueelle alkeelliseen majoitukseen ja heikkoon sanitaatioon, turvaväleistä ja käsien pesemisestä voi vain uneksia. Jos sairastut, terveydenhoito on olematonta.

Korona kohtelee eri tavoin

Koronapandemia on vaikuttanut merkittävästi kirkkomme ja sen järjestöjen toimintaan. On kokoontumisrajoituksia, etätyösuosituksia, maskisuosituksia ja muita ohjeita. Kolehtitulot ovat notkahtaneet, kun seurakuntalaiset eivät ole normaaliin tapaan voineet kokoontua messuun. Välillä tilanne näytti valoisammalta, mutta nyt koronan toinen aalto herättää taas huolta. Suurta epävarmuutta tulee siitä, että ei ole tietoa, kuinka kauan tämä tilanne kestää. Tiedot rokotteen kehittämisestä rohkaisevat, mutta edelleen on epävarmaa, kuinka kauan sitä pitää odottaa, kuinka suurelle joukolle rokotteita on tarjolla ja kuinka pitkäaikainen suoja rokotteesta tulee. Mentaalipuoli on joutunut kestävyysharjoitteluun, kun keväällä tsempattiin puhdasta ja valoisaa kesää odottaen, mutta nyt mennään pimeintä vuodenaikaa kohti sekä ulkoisessa että sisäisessä sumussa.

Joidenkin ihmisten väitetään saavan voimaa vaikeuksien keskellä siitä, että he tietävät toisilla menevän vielä huonommin. Valitettavasti on niin, että tätä voimanlähdettä on kosolti tarjolla. Globaalissa vertailussa Suomi on selvinnyt koronasta tähän mennessä poikkeuksellisen hyvin – kiitos päättäjien päättäväisistä toimista ja terveydenhuollon ponnistuksista. Suuressa osassa maailmaa tilanne on radikaalisti huonompi. Sama globaali vertailu pätee myös siihen, miten kirkkomme on selvinnyt koronakriisin keskellä.

Pakolaisleirit ovat ääriesimerkkejä koronakärsimyksissä. Ne olivat monesti ääriesimerkkejä kärsimyksestä jo ennen koronaa, mutta nyt tilanne on vain kärjistynyt. Kirkkomme järjestöistä Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Lähetysseura pyrkivät lievittämään hätää pakolaisleireillä – myös taistelussa koronan leviämistä vastaan.

Autetusta auttajaksi

Luterilainen maailmanliitto tunnetaan erityisesti ekumeenisesta toiminnastaan, ja se onkin tärkeä osa Luterilaisen maailmanliiton työtä. Taloudelliselta volyymiltaan ylivoimaisti suurin osa työstä on kuitenkin humanitaarista apua ja kehitysyhteistyötä. Osana sitä on Luterilaisen maailmanliiton Maailmanpalvelun toiminta pakolaisleireillä Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Lähi-Idässä. Korona-aika on edellyttänyt monia muutoksia työtavoissa, kun esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton pakolaisleireillä ylläpitämät koulut eivät ole voineet toimia normaalisti. Uusia työtapoja on syntynyt sielläkin, missä puitteet ovat erityisen haastavat.

Viime keväänä Luterilainen maailmanliitto käynnisti erityisen ohjelman haavoittuvassa asemassa olevien jäsenkirkkojensa tukemiseksi koronapandemian synnyttämien ongelmien keskellä perustamalla Covid-19 hätäapurahaston. Jäsenkirkot ovat voineet hakea taloudellista tukea hankkeille, joilla ne pyrkivät ehkäisemään koronan leviämistä. Kirkoilla on keskeinen merkitys koronan vastaisessa taistelussa lukuisissa maissa, sillä ne ovat ruohonjuuritason toimijoita ihmisten arjessa. Ne välittävät asianmukaista tietoa pandemiasta ja auttavat suojautumaan siltä – sekä pyrkivät lievittämään akuuttia taloudellista hätää.

Suuri osa Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoista on pieniä ja normaalioloissakin taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Niihin verrattuna oman kirkkomme tilanne on kuin eri maailmasta – sekä normaalioloissa että pandemian aikana. Näistä pienistä ja suurista, köyhistä ja paremmassa taloudellisessa asemassa olevista kirkoista muodostuu luterilaisten kirkkojen kommuunio, Luterilainen maailmanliitto. Kirkkomme on osa tätä luterilaisten kirkkojen yhteisöä. Emme ole yksin emmekä irrallaan muista – emme hyvinä emmekä pahoina päivinä.

Kirkkomme sai monenlaista apua ja tukea muilta luterilaisilta kirkoilta sotavuosien jälkeen. Me olimme silloin yksi kärsijöistä, yksi niistä heikoista lenkeistä, joita muut tukivat. Nyt on meidän vuoromme auttaa niitä, jotka kärsivät.

Kimmo Kääriäinen
Kirkkoneuvos
Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto

13.11.20

Huomioita tasa-arvosta: Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tulkinnat

Sanapilvi, jossa sanat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, kirkko, tulkinta, yhteiskunta, syrjimättömyys, ihmisarvo, käsite, merkitys.

Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta puhutaan paljon. Keskusteluja seuratessa en aina ole varma, ymmärtävätkö osapuolet ne samalla tavoin. Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella, kuten muillakin paljon käytetyillä ja tärkeäksi katsotuilla käsitteillä, on taipumus painottua ja muotoutua käyttäjänsä mukaan. Samoille sanoille annetaan toisistaan poikkeavia merkityksiä, jotka nousevat kunkin omasta arvomaailmasta ja ymmärryksestä. Ja loppujen lopuksi saattaa käydä niin, että puhutaankin eri asiasta.

Olen ev.lut. kirkon edustajana Suomen ekumeenisen neuvoston yhdenvertaisuusjaostossa, jossa on paljon pohdittu yhdenvertaisuutta kristillisten kirkkojen näkökulmasta. Yhteiskunnan käsitysten taustalla vaikuttaa kristillinen ihmiskäsitys, mutta siitä on osin vieraannuttu. Ihmiset ovat Jumalan kuvaksi luotuina samanarvoisia, eikä heitä saa asettaa erilaiseen asemaan ilman perusteltua syytä. Joskus kristillisen uskon näkökulmasta kuitenkin on perusteltua noudattaa erilaista käytäntöä kuin yhteiskunnassa yleisesti.

Ev.lut. kirkon ja seurakuntien kannalta yksi merkittävä tällainen käytäntö on palvelukseen hakevien ja työssä olevien eri asemaan asettaminen uskonnon ja vakaumuksen perusteella. Kirkkolaki edellyttää kirkon jäsenyyttä ja konfirmaatiota kaikilta viranhaltijoilta sekä niiltä, joiden työsuhde liittyy kirkon jumalanpalveluselämään, diakoniaan, kasvatukseen, opetukseen tai sielunhoitoon tai joiden työsuhteessa kirkon jäsenyyden ja konfirmaation edellyttäminen on työtehtävien luonteen vuoksi muutoin perusteltua. Tämä ei ole yhdenvertaisuuslain vastaista.

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakeja ei niiden itsensä mukaan sovelleta uskonnonharjoittamiseen. Yhdenvertaisuuslain perusteluissa määritellään uskonnonharjoittaminen seuraavasti: Uskonnonharjoittamiseen katsotaan yhdenvertaisuuslaissa kuuluvan esimerkiksi jumalanpalvelus sekä muut uskonnolliset toimitukset ja tilaisuudet evankelisluterilaisessa kirkossa. Uskonnon harjoittamiseksi ei voida katsoa sellaisia toimia, jotka loukkaavat ihmisarvoa tai muita perusoikeuksia tai ovat oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisia. Erityisesti muiden ihmisten perusoikeuksiin liittyvät näkökohdat tulee ottaa huomioon tulkittaessa, miten pitkälle uskonnon harjoittamisen käsite ulottuu.

Tässä astuvat esiin jälleen erilaiset tulkinnat ja käsitykset yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksien soveltamisesta. Erilaisten oikeuksien toteuttamisen haasteena on, että ne saattavat olla keskenään osin vastakkaisia ja rajoittaa toinen toisiaan.

Syrjinnän ja syrjimättömyyden tulkinnat

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien hyvänä ja tärkeänä tarkoituksena on edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja edistää ihmisten yhdenvertaisuutta sekä ehkäistä syrjintä ja tehostaa syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeusturvaa. Laeissa kielletään syrjintä minkään henkilöön liittyvän syyn perusteella. Toisaalta aivan yhtä tärkeä säännös on, että erilainen kohtelu henkilöön liittyvän ominaisuuden vuoksi ei ole syrjintää, jos kohtelu perustuu lakiin tai sillä muutoin on hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia.

Palvelukseen otettaessa ja työssä ollessa ketään ei saa syrjiä, mutta erilainen kohtelu on oikeutettua, jos se perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin ja kohtelu on oikeasuhtaista oikeutettuun tavoitteeseen pääsemiseksi. Esimerkiksi nuoria työntekijöitä koskevat erityissäännökset eivät ole syrjintää, koska erilaisesta kohtelusta säädetään lailla. Käytännön työelämässä, jos jokin mahdollisena syrjintäperusteena mainittu seikka estää työtehtävien asianmukaisen hoitamisen, kyseisen seikan perusteella työhön ottamattomuus tai siitä irtisanominen ei ole syrjintää.

Rajan vetäminen sen välille, mikä kussakin tilanteessa on syrjintää ja mikä taas ei, saattaa käytännössä olla hyvinkin vaikeaa. Tässä auttaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevien säännösten ja niiden tulkintojen ja soveltamisen tunteminen. Siihen kannattaa jokaisen pyrkiä.

Sari Anetjärvi
hallintopäällikkö, OTK

6.11.20

Huomioita tasa-arvosta: Olemmeko matkalla kohti tasa-arvoista ja yhdenvertaista kirkkoa?

Syksyinen, sumuinen metsä ja järvi. — *Kuva: Laura Karhola*

Onko pakotettu tasa-arvo tasa-arvoa laisinkaan?

Kaksi vuotta sitten istuimme marraskuussa eräässä kuuluisassa tamperelaisravintolassa ja jännitimme. Odotimme tietoa seurakuntavaalituloksista. Olimme perustaneet edellisenä keväänä uuden listan, jonka tiimoilta olimme tehneet innokasta ehdokashankintaa ja vaalityötä. Pöhinä oli hyvä, mutta tulevaa vaalitulosta saatoimme vain arvailla. Pikkuhiljaa alkoi tietoja tippua. Menestys yllätti meidät täysin ja ilo oli ylimmillään.

Hyvää vaalimenestystä seurasivat tiukat neuvottelut paikoista niin johtokunnissa, asiantuntijaryhmissä kuin yhteisessä kirkkoneuvostossakin. Pohdimme ryhmän kesken parhaita vaihtoehtoja kuhunkin meille kuuluvaan paikkaan. Vaikka iso osa ryhmästämme oli vaalien ensikertalaisia, löytyi joukosta onneksi myös muutama kokeneempi kirkkobyrokratian osaaja. Tämä oli hyvä, sillä muutoin olisimme varmasti ohittaneet ensimmäisen tasa-arvokysymyksen; johtokuntien, asiantuntijaryhmien ja yhteisen kirkkoneuvoston sukupuolijakauman. Ei riittänyt, että meiltä löytyi sopiva henkilö tehtävään, myös sukupuolen tuli olla oikea.

Nyttemmin, kun mietin noita kuukausia vaalien jälkeen ja niiden aikana käytyjä neuvotteluja, ymmärrän, että silloin tasa-arvokysymys oli ensi kertaa hyvin konkreettisesti läsnä. Lähes huomaamamattani ajaudun kuitenkin tarkastelemaan asiaa ja tilannetta kriittisesti. Onko tällainen pakotettu tasa-arvo tasa-arvoa laisinkaan? Riittääkö, että huolehdimme nais- ja mieskiintiöistä? Toteutuuko silloin todella tasa-arvo tai etenkään yhdenvertaisuus vai koitammeko vain saada asian näyttämään siltä? Mitä tekisimme tilanteessa, jossa joku ehdokkaista ei haluaisi ilmoittaa sukupuoltaan tai ei kokisi identifioituvansa naiseksi taikka mieheksi? Mihin kiintiöön me hänet laskisimme? Tämä kysymys saattaa tuntua kaukaiselta, mutta sitä sen ei vuonna 2020 tulisi olla. Kirkon ja sen luottamustehtävien tulisi olla aidosti avoimia kaikille jäsenille, sukupuoleen tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin katsomatta. Vain niin voimme varmistua, että kaikkien ääni pääsee kuuluville rakentaessamme yhdessä tulevaisuuden kirkkoa.

Minun on myös myönnettävä, että koen nais- ja mieskiintiöt ylipäänsä hieman ongelmallisina. Haluaisin uskoa, että nykypäivänä paras saa paikan ja tasa-arvo sekä yhdenvertaisuus on itsestäänselvyys. Valitettavasti saan tasaisin väliajoin muistutuksia siitä, että olen tämän asian suhteen liian optimistinen. Ammattitaitoisia ja osaavia ministereitäkin tytötellään. Kirkon osallistumisesta pride-viikolle nousee meteli. Avoimien neuvottelujen sijasta paikkojen jakamisesta sovitaankin suljettujen ovien takana.

Avoimuus yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon takeena

Vaikka suurin osa eri elimissä käsiteltävistä asioista tuntuu ainakin ensisilmäyksellä koskevan aivan muita kun yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiota, on nuo kaksi tärkeää arvoa syytä pitää jokaisessa kokouksessa kirkkaana mielessä. Miten varmistumme luottamustoimia hoitaessamme siitä, ettei ketään ilman hyväksyttävää syytä aseteta eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän, alkuperän, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan tai vammaisuuden takia? Selkeimmin tähän asiaan törmätään luonnollisesti henkilövalintojen kohdalla. Onko virkojen täyttö tällä hetkellä siinä määrin avointa, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista voidaan kontrolloida?

Yhdessä yhdenvertaisuuteen liittyvässä asiassa olemme sentään Tampereella kunnostautuneet. Tätä nykyä nuorten edustajat löytyvät nimittäin niin seurakuntaneuvostoista, yhteisestä kirkkovaltuustosta kuin yhteisestä kirkkoneuvostostakin. Näen, että tämä on osa yhdenvertaisuuden toteuttamista ja askel kohti tasa-arvoisempaa kirkkoa. Nuorten läsnäolo ei kuitenkaan riitä, vaan meidän tulee huolehtia siitä, että hekin uskaltavat tuoda näkemyksensä avoimesti esiin ja olla näin mukana rakentamassa tulevaisuuden kirkkoa.

Laura Karhola, asianajaja, Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston, Tampereen seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkovaltuuston jäsen

4.11.20

Riskit haltuun seurakuntatyössä

Koimme viime perjantaina webinaaritilaisuuksien järjestäjien pahimman painajaisen. Tekniikka ei toiminut niin kuin sen piti. Riskit haltuun seurakuntatyössä -webinaarisarjamme ensimmäinen osa pääsi alkamaan runsaan vartin myöhässä. Olimme järjestäjien kesken kokoontuneet edellisenä päivänä kenraaliharjoitukseen, jolla pyrimme varmistamaan toteutuksen sujumisen. Tekniikan ongelmia emme sillä pystyneet kokonaan poistamaan, mutta kyky toimia yhdessä vahvistui ja perjantaiaamun haasteet ratkesivat sujuvammin kuin uskalsimme toivoa. Onni onnettomuudessa oli myös, että runsaan 100 henkilön osallistujajoukko oli innostunut aiheesta ja jaksoi odottaa ”tilaisuuden avautumista”.

Tilanteiden tiedostaminen parantaa niihin varautumista

Webinaarisarjamme alun haasteissa voidaan nähdä vastaavuutta työturvallisuuslain edellyttämään työpaikan riskien hallintaan, mikä on perjantaina käynnistyneen webinaarisarjamme pääteema. Vaarat ja haitat selvittämällä ja tunnistamalla voimme vähentää riskejä, vaikka emme voi niitä läheskään aina kokonaan poistaa. Voimme vaikuttaa työpaikan turvallisuuden ja terveellisyyden edistämiseen sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitämiseen ennakoivasti ja voimme asettaa työpaikan turvallisuusjohtamiselle tavoitteita.

Tehtävä on yhteinen. Jokaisen meistä on oltava työpaikan arjessa asemastamme ja tehtävistämme riippumatta etukenossa työpaikan turvallisuusriskejä tunnistamassa ja poistamassa. Webinaarissa esitetyn yritysesimerkin mukaan meitä työpaikoilla voisi jopa muistuttaa yhteisestä vastuustamme asiassa. Sen voisi vaikka tehdä teippaamalla peileihin tekstejä tai tarroja, joissa lukee: ”Katsot silmiin työturvallisuutesi tekijää”.

Hyvinvoiva ja terve työntekijä on tuottavampi ja tuloksellisempi

Työpaikan vaarojen ja haittojen selvittämisestä ja riskien arvioinnista on säädetty työturvallisuuslaissa. Sen mukaan työnantajan ja tämän edustajien vastuu työpaikan turvallisuuden ja terveellisyyden edistämisestä on erityinen. Laki velvoittaa asiassa myös työntekijöitä. Riskien arviointi on perusteltavissa myös työhyvinvoinnin ja työpaikan toiminnan tuloksellisuuden avulla. Se on oikeastaan perusedellytys niille. Tämän olivat webinaarin osallistujat jo hyvin sisäistäneet, mikä kävi ilmi heidän vastauksistaan kysymykseemme: ”Miksi työpaikan vaarojen ja haittojen selvittäminen ja riskien arviointi on tärkeää?”

Osallistujat toivat esille sekä edellä sanotut työturvallisuuslain, työhyvinvoinnin ja työn tuloksel-lisuuden vaatimukset että mahdollisuuden vaikuttaa työolohin. Riskienarviointi ja sen tuloksena tehtävät toimenpiteet ehkäisevät tapaturmia ja vähentävät sairauspoissaoloja, jotka voivat pahimmillaan johtaa työuran ennenaikaiseen päättymiseen työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen vuoksi. Me haluamme vielä lisätä, että erityisesti nyt poikkeusoloissa riskien arviointi on arjen työkalu ja tärkeä keino työn jatkumisen turvaamiseksi.

Webinaarisarja jatkuu

Alun teknisistä ongelmista huolimatta webinaarisarjan avaus oli onnistunut. Siitä kertoo palaute, jossa käytettiin sanoja: mielenkiintoinen, hyödyllinen, hyvä, kiinnostava, tarpeellinen. Jos sinä kiinnostuit tulemaan mukaan nyt, niin tutustu neljän jäljellä olevan webinaarin teemoihin Työtuvallisuuskeskuksen Riskit haltuun seurakuntatyössä -nettisivuilla. Valitse teemoista sinulle sopiva kokonaisuus ja ilmoittaudu webinaareihin Työturvallisuuskeskuksen verkkopalvelussa. Löydät Riskit haltuun seurakuntatyössä -sivuilta myös tilaisuuksien jälkeen julkaistavat webinaaritallenteet.

Tämän viikon perjantaina webinaarissa on vuorossa vähemmän tunnettu ja tunnistettu eettinen kuormitus. Tarkastelemme silloin eettisen kuormituksen mahdollisia aiheuttajia, ilmenemismuotoja ja seuraamuksia sekä ennen kaikkea sen ennaltaehkäisyä ja eettisesti haasteellisten tilanteiden käsittelyä yhteisöllisesti. Tervetuloa mukaan!

Paula Aaltonen, toiminnanjohtaja, Kirkon alat
Oili Marttila, neuvottelupäällikkö, Kirkon työmarkkinalaitos

Kirjoittajat ovat Työturvallisuuskeskuksen Kuntaryhmän Riskit haltuun seurakuntatyössä -hankeryhmän jäseniä ja vastasivat webinaarisarjan ensimmäisen osan järjestelyistä.

30.10.20

Huomioita tasa-arvosta: Jumalan kuvaksi luotu ja yhdenvertainen

Kirkkomaa, jolla on kylttejä, joissa on esimerkikksi pyörätuolissa istuva hahmo, lastenrattaat yms.

Kirkon tulisi olla jäsentensä, luottamushenkilöidensä ja työntekijöidensä näköinen. Kirkkohallitus on julkaissut monia asiakirjoja, jotta vammainen henkilö pääsee täyteen osallisuuteen eri tasoilla rakkaassa kirkossamme. Ne ovat tärkeitä ja niiden kautta pohdin tätä osallisuutta ja saavutettavuutta. Olen silti sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi päästä entistä enemmän eteenpäin asiakirjoista oikeaan, aitoon osallisuuteen kirkossamme.

Minulle tärkeä ja merkittävä johtotähti on ajatus Jumalan kuvaksi luodusta ihmisestä. Siihen kuulumme me kaikki, roseinemme ja särkyneisyydenkin keskellä. Emmekä saa unohtaa, että vammaisuus on osa tätä kuvaa. Jotain puuttuu, jos vammainen loistaa poissaololla. Eräs tärkeä motto on vammaisliikkeen motto: ”Ei mitään meistä, ilman meitä”.

Kaikille avoin kirkko

Vain kaikille avoin kirkko on uskottava Kristuksen kirkko. Osallisuuden tiellä voi olla fyysiseen ympäristöön, rakenteisiin, epätyydyttäviin käytäntöihin, kommunikaatioon tai asenteisiin liittyviä esteitä. Niiden poistaminen vaatii suunnitelmallista ja jatkuvaa työtä. Osallisuus tulee näkyä seurakuntalaisuutena, vapaaehtois- ja luottamushenkilötoiminnassa paikallisseurakunnasta kirkolliskokoukseen saakka. Pidän tärkeänä, että kirkossa on töissä erilaisissa tehtävissä eri tavoin vammaisia ihmisiä. Meidän tuomamme resurssit ja asiantuntemus ovat merkittävä osa saavutettua kirkkoa.

Kohti kaikkien kirkkoa

Kirkon vammaissymposiumeja pidettiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin muutamia. Näistä viimeisessä, vuonna 2002 valmisteltiin pohjatekstiä asiakirjalle Kirkko kaikille – Kirkon vammaispoliittinen asiakirja. Se hyväksyttiin Kirkkohallituksen täysistunnossa 13.8.2003. Se perustui Kirkon omaan sanomaan, YK:n sopimuksiin ja keskittyi tiedottamiseen osallisuuden esteistä. Se on 12 sivua sisältävä dokumentti.

Saavu – kirkon saavutettavuusohjelma

Saavu – Kirkon saavutettavuusohjelma hyväksyttiin Kirkkohallituksen täysistunnossa 18.9.2012. Se on vuoden 2002 Kirkko kaikille -julkaisua monipuolisempi. Siinä käy hyvin ilmi, että saavutettavuus nousee teologian ytimestä. Kirkon tulee olla olemukseltaan kaikki huomioon ottava. Saavutettavuudessa valtion ja EU:n lainsäädäntö sitoo myös kirkkoa. Kirkko on osa yhteiskuntaa.

Tutustu Kirkon saavutettavuusohjelmaan

Aktiivisesti osallinen – Toimintaohjelma vuosille 2019–2024

Kirkon uusi toimintaohjelma Aktiivisesti osallinen − YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimuksen kirkon toimintaohjelma 2019−2024 julkaistiin 2.12.2019.

Tutustu Aktiivisesti osallinen -dokumenttiin

Toimintaohjelma pohjautuu YK:n vammaisten ihmisten oikeuksien yleissopimukseen. Se on julkaistu ja hyväksytty vuonna 2006 ja Suomen hallitus ratifioi sen 10.6.2016. Lue sopimusteksti.

Tämä on tärkeä edistysaskel kohti kaipaamaani konkretiaa kirkon työssä. Toki sitä löytyy jo Saavu-dokumentista ja monien seurakuntien hyvistä käytännöistä.

Vammaisen henkilön oikeuksien toteutumista ja mahdollisuuksia itsenäiseen osallistumiseen voidaan edistää esteettömyydellä, saavutettavuudella, asennemuutoksilla ja erilaisia vammaisuuteen liittyviä tilanteita entistä enemmän huomioon ottamalla.

Vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutuminen edellyttää hyvin monien tahojen yhteistyötä, verkostoitumista, strategista johtamista ja taloudellisia panostuksia kirkon kaikilla tasoilla.

Lisätietoja:

Riitta Kuusi (2016): Kirkko kaikille ja kaikkien kirkko. Vammaisuus sosiaalisena ilmiönä ja teologisena kysymyksenä. Ylempi pastoraalitutkinto.

Vs. seurakuntapastori, ensimmäinen näkövammainen pappisnainen Tuula Paasivirta aloittamassa apostolien päivän messua Vantaan Virtakirkolla heinäkuussa 2020.

Tuula Paasivirta
vs. seurakuntapastori (50%) Vantaankosken seurakunta.

Kirjoittaja on ensimmäinen näkövammainen nainen pastorina, joka käyttää kyynärsauvaa liikkuessaan. Toimii myös toimittajana, kriisityöntekijänä sekä kirjallisuusterapiaohjaajana ja viestintätehtävissä. Saavu Kirkkoposti piste- ja äänilehden päätoimittaja, Kirkkohallituksen virallinen edustaja Vammaisjärjestöjen naisverkossa. Kuka kuuntelee köyhää? -verkoston perustajajäsen ja joidenkin kirkon työntekijä-, vammais- ja köyhyysjärjestöjen hallituksien jäsen. Hän on myös Vuosaaren seurakunnan seurakuntaneuvoston varajäsen.

28.10.20

Kun luottamus särkyy

Viime viikkojen uutinen tietomurrosta psykoterapiakeskus Vastaamoon on koskettanut tuhansien ihmisten elämää joko suoraan tai välillisesti. Henkilökohtaisten tietojen päätyminen vääriin käsiin ja kiristysten uhriksi joutuminen ovat järkyttäneet syvästi etenkin heitä, jotka muutenkin haavoitettuna ovat käyneet läpi raskaan tien. Luottamuksen särkyminen herättää epätoivoisia kysymyksiä: Keneen voi enää luottaa…? Olenko niin vähäarvoinen, että minun asiani ovat kohta kaikkien julkista riistaa…?

Väistämättä ajatukseni johtavat tämän tapauksen ääreltä myös kirkon sielunhoitoon. Siinä on johtavana periaatteena ehdoton luottamuksellisuus ja sielunhoitajan vaitiolovelvollisuus. Siksi sielunhoitajan tulee olla hyvin tarkkana, ettei mitään tietoja pääse vuotamaan. Omista kipeistä asioista avautuminen on voinut vaatia pitkällistä harkintaa ja tunnustelua. Siksi niiden julki tuleminen väärään aikaan väärässä paikassa voi haavoittaa syvästi. Se rikkoo luottamusta auttajaan ja sen jälkivaikutuksia voi joutua kantamaan loppuelämän ajan. Asiakkaan luottamus on niin arvokas asia, ettei sitä saisi rikkoa missään tilanteessa.

Luottamuksen arvoinen?

Kun kohdataan sielunhoidollisten asioiden merkeissä, ollaan erittäin luottamuksellisessa tilanteessa. Siinä on työvälineenä vain sielunhoitajan oma persoona. Kaikki, mitä kuulen tai havaitsen, jääköön oman pääni sisään. Vain työnohjauksessa saan tuoda niitä esiin ja silloinkin häivytetysti. Ainakaan en saa kirjoittaa mitään raportteja nimeltä mainiten mihinkään arkistoihin. Voin käyttää muutettua nimeä ilman mitään tunnistettavia tietoja. Jos kirjoitan jotain oman muistini tueksi, teen sen vanhanaikaisesti vihkoon, jota säilytän varmassa tallessa ja myöhemmin silppuan.

Tietomurto on nostanut esiin myös kysymyksen oikeanlaisen tuen tarjoamisesta uhreille. Kun sattuu suuronnettomuus, niin yleensä auttajien verkosto aktivoituu välittömästi. Terveydenhuolto, sosiaalitoimi, järjestöt ja kirkko ovat yhdessä tarjoamassa tukea. Isot tapahtumat myös säteilevät laajalle. Uhrien ja heidän läheistensä ympärillä on lisäksi laaja kehä tuttavia ja paikkakunnan ihmisiä. Onnettomuus tai kriisi vaikuttaa kauas myös tehokkaan tiedonvälityksen kautta. Siksi tämä tietomurtokin koskettaa laajemmin kuin vain pääkaupunkiseudulla. Apua on jo tarjolla, mutta silti moni voi olla vielä aivan eksyksissä.

Neuvottomina mutta ei toivottomina

Tietomurto on rikos, jota ei tunneta tarpeeksi. En itsekään väitä tuntevani sen mekanismeja enkä vaikutuksia riittävän hyvin. Siksi voin jakaa huoleni niiden kanssa, jotka nyt ovat järkyttyneitä ja peloissaan, jopa toimintakyvyttömiä. Kun uhka on päällä, ei osaa eikä jaksa toimia. Siinä tarvittaisiin rauhallisia, osaavia ja määrätietoisia auttajia, jotka voisivat neuvoa käytännön asioissa, kuten rikosilmoituksen tekemisessä, sekä olla olkapäänä kuuntelemassa huolta ja pelkoa. Kuuntelijana ja tukihenkilönä voi olla, vaikka kokisi oman osaamattomuutensa digitekniikan edessä.

Kun luottamus ihmisiin on kokenut kovan kolauksen, tarvitaan vakaata perusturvallisuuden palauttamista. Sitä kirkon työntekijät ja vapaaehtoiset voivat tarjota vaikka esirukouksen muodossa. Se on vahva kädenojennus; osoitus siitä, että me välitämme, ja on olemassa suurempi, joka kantaa meitä kaikkia. Onneksi jo seuraavana sunnuntaina Yle 1:n radiojumalanpalveluksessakin muistettiin tietomurron uhreja.

Tämä on kaikille uusi, arvaamaton tilanne, eikä sen edessä aina löydä oikeita sanoja. Mutta sanat tai asioiden loputon selittäminen eivät auta paljoa. Saa olla yhdessä neuvoton, mutta ei tarvitse olla toivoton. Epätoivoon ei ole vaivuttu pandemiankaan kohdatessa, vaan on etsitty ja löydetty uusia toimintamalleja. On kohdattu ihmisiä verkossa, jaettu ruokaa, soiteltu eri kohderyhmille, kuunneltu ja rohkaistu. Se kaikki voi näyttää vaatimattomalta valtavan avuntarpeen rinnalla. Mutta pienikin apu oikeaan aikaan voi olla yhdelle ihmiselle suuri askel eteenpäin. Tietomurto on kyllä arvaamaton vihollinen, mutta voitettavissa. Tärkeintä on nyt lähiviikkoina vastata haavoitettujen ihmisten huutoon ja antaa oikea-aikaista tukea.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani

Lue myös: Kirkon henkisen tuen tietosuoja

23.10.20

Huomioita tasa-arvosta: Muutos tarvitsee itsensä alttiiksi laittavia tienraivaajia

Mustavalkoisessa kuvassa lehtori Liisa Tuovinen, piispa Kalevi Toiviainen, arkkipiispa John Vikström, piispa Olavi Rimpiläinen ja kirkkoherra Henrik Perret. — Kirkolliskokouksen tiedotustilaisuus Turun kristillisellä opistolla 8.5.1987 naispappeusäänestyksen päätyttyä. Vas. lehtori Liisa Tuovinen, piispa Kalevi Toiviainen, arkkipiispa John Vikström, piispa Olavi Rimpiläinen ja kirkkoherra Henrik Perret. Kuva: Seppo J. J. Sirkka / Kirkon kuvapankki

Kansainvälisessä vertailussa Suomi nostetaan esiin usein tasa-arvon mallimaana: maana, jossa naiset saivat ensimmäisenä maana Euroopassa äänioikeuden ja ensimmäisenä maailmassa eduskuntaan valittiin naisparlamentaarikot. Kirkossa muutosprosessit tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä ovat kuitenkin monen mielestä tuskastuttavan hitaita. Pohjoismaisten sisarkirkkojen keskellä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on eittämättä ollutkin päätöksenteossaan hidas monissa kysymyksissä. Erityisen hyvin tämä näkyi naisten pappeuden hyväksymisessä. Asiaa käsiteltiin kirkolliskokouksessa vuosikymmeniä. Kun vuonna 1988 Suomessa lopulta vihittiin ensimmäiset naiset papiksi, Tanskassa naisia oli pappina ollut jo 40 vuotta, Ruotsissa ja Norjassa lähes 30 vuotta.

Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamis- ja vihkimiskysymyksissä sama kuvio näyttää toistuvan. Päätöstä samaa sukupuolta olevien niin siunaamisen kuin vihkimisen osalta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole saatu aikaiseksi ja vuonna 2020 Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ainoa Pohjoismaiden luterilaisista kirkosta, jossa samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkon virallisen kannan mukaan vihitä, eikä myöskään siunata. Useat papit ovat kuitenkin vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja ja siihen julkisesti valmiiden pappien määrä on kasvanut koko ajan.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hitaus tasa-arvokysymyksissä selittyy osin kirkon ja valtion varhaisilla eroaskelilla. Kirkolliskokouksesta tuli kirkon ylin päättävä elin jo Schaumanin kirkkolain voimaan tulon myötä vuonna 1870. Tämän myötä kirkolla on ollut vahva itsenäisyys monissa asioissa sen sijaan, että eduskunta olisi päättänyt sen asioista. Tämä on kuitenkin samalla johtanut siihen, että yhteiskunnassa tapahtuva asenteenmuutos on päässyt hitaammin vaikuttamaan kirkon päätöksiin. Tämä hitaus on ollut toisaalta etu ja mahdollistanut yhteisymmärryksen vahvistumista kysymyksissä, joissa nopea päätöksenteko olisi voinut hajottaa enemmän. Tämänhetkinen yhteiskunnan muutos on kuitenkin niin nopeaa, että tällainen päätöksenteko näyttäytyy monelle kirkosta vieraannuttavana.

Suomalaisten arvomaailma liberalisoitunut nopeasti

Suomalaisten arvomaailmassa on 2000-luvulla tapahtunut nopeaa liberalisoitumista. Se on näkynyt eritoten kasvavana tasa-arvovaatimuksena suhteessa seksuaalivähemmistöihin. Myös yleinen asennoituminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on avartunut. Kun vuonna 1982 suomalaisista yli puolet (56 %) ei pitänyt homoseksuaalisuutta koskaan hyväksyttävänä, vuonna 2009 osuus oli 14 prosenttia ja vuonna 2017 enää 11 prosenttia. Sama on heijastunut myös kirkon sisälle ja näkyy esimerkiksi nopeassa asenteenmuutoksessa suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja heidän oikeuksiinsa kirkossa. Kun vuonna 2002 papeilta kysyttiin, tulisiko samaa sukupuolta olevien kumppanien parisuhteelle olla mahdollista saada kirkollinen siunaus – tällöin kukaan ei vielä ymmärtänyt edes kysyä kirkollisesta vihkimisestä – selkeä enemmistö oli vastaan. Vain 12 prosenttia oli täysin samaa mieltä, puolet oli täysin eri mieltä. 16 vuotta myöhemmin osapuolet olivat vaihtaneet paikkaa: puolet oli täysin samaa mieltä ja vain noin joka seitsemäs täysin eri mieltä.

On helppoa olla enemmistön kannalla. Silloin mielipidettä ei tarvitse perustella. Muutos ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan tarvitsee tuekseen niitä, jotka uskaltavat olla vallitsevan mielipiteen kanssa eri mieltä silloin, kun valtamielipide on muutosta vastaan. Papeilta on kerätty vuosien saatossa valtavasti erilaista tutkimusaineistoa, jotka antavat mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella sitä, ketkä kirkossa ovat olleet muutoksen tienraivaajia eli niitä, jotka ovat halunneet muutosta jo silloin, kun enemmistö on ollut sitä vastaan. Niin ikään aineistot antavat mahdollisuuden tarkastella sitä, ketkä puolestaan ovat niitä hieman perässä tulevia muutoksen tukijoita, ja ketkä puolestaan niitä, jotka edelleen silloin, kun yleinen mielipide siirtynyt muutoksen kannalle, ovat olemassa olevan tilan säilyttävällä kannalla ja vastustavat muutosta.

Ketkä ovat kirkon tienraivaajia?

Useissa tutkimuksissa näkyy, että monissa uudistuskysymyksissä naiset ovat toimineet ensin. Naisten tienraivaaja-asenne näkyy useissa nousevissa kysymyksissä kirkossa kuten ympäristökysymyksissä. Naiset ovat niitä, jotka ovat pitäneet ensimmäisenä erityisen tärkeänä sitä, että kirkko pitää esillä kestävään kehitykseen ja luonnonsuojeluun liittyviä kysymyksiä toiminnassaan ja itse toimii esimerkkinä. Niin ikään naiset ovat olleet niitä, jotka ovat olleet tienraivaajia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. 2000-luvulla tämä on näkynyt erityisen selkeästi suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja oikeuksiin kirkossa. Juontaako tämä juurensa siitä, että naisilla on omasta sukupuolestaan käsin vahvempi kosketuspinta siihen, mitä on itse olla se, jota ei kohdella tasavertaisesti? Tämän ohella yksi keskeinen selitys voi löytyä myös miesten ja naisten erilaisesta tavasta uskoa. Naisten uskonkäsityksille on tutkimusten mukaan luontevampaa sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia elementtejä ja olla eri mieltä myös silloin kuin enemmistö on toista mieltä. Miehet ovat keskimäärin opillisesti tiukempia ja mustavalkoisempia. Heissä on enemmän esimerkiksi tiukkoja ateisteja ja aatemaailmaltaan konservatiiveja.

Naisten tienraivaaja-asenne näkyy erityisen selkeästi, kun kysytään ketkä konkreettisesti ovat toimineet, eivätkä vain toivoneet. Vuonna 2006 kysyttäessä, ketkä ovat toimittaneet samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia siunaamisia, kaikki kyselyssä kyllä-vastanneet olivat naisia. Vuonna 2018, kun yleinen mielipide oli jo kallistunut enemmän samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkollisten siunausten ja vihkimisten kannalle, joka kolmas siunauksia toimittanut tai vihkimisiin valmis pappi oli mies. Näin ollen, vaikka tienraivaaja-asenne miesten keskuudessa on näissä kysymyksissä ollut harvinaisempaa, miehet ovat tulleet hiljalleen perässä ja ovat usein muutoksen tukijoita eli niitä, jotka hieman myöhemmin asettuvat samalle kannalle kuin jo aiemmin tienraivaajina olleet lähinnä naiset.

Tienraivaajuus on myös yhteisöllistä. Herätysliikkeillä on oma selkeä roolinsa muutoksessa ja tienraivaajien tukemisessa. Tienraivaajat ovat ammentaneet voimaa ennen kaikkea taizélaisuudesta, Hiljaisuuden ystävistä ja Tuomasyhteistöstä. Herännäisyyden piirissä on puolestaan ollut erityisen tyypillistä muutoksen tukeminen, eli asettuminen muutoksen kannalle siinä vaiheessa, kun tienraivaajat ovat jo hieman avanneet tietä. Herännäisyys on myös liikkeistä se, jossa siirtymää on tapahtunut eniten: liike, joka ennen oli säilyttäjä-liike, on muuttunut muutosta tukevaksi liikkeeksi. Muut perinteiset herätysliikkeet ovat sen sijaan pysyneet säilyttävän kannan liikkeinä. Näissäkin on kuitenkin nähtävissä irtaantumista säilyttävästä kannasta nimenomaan siten, että epävarmalla tai välittävällä kannalla olevien osuus on kasvanut. Monissa niin sanotuissa protestiliikkeissäkin siis suvaitsevaisempi suhtautuminen on siis lisääntynyt.

Taustalla on todennäköisesti ainakin osin homoseksuaalisuuden tuleminen näkyvämmäksi ilmiöksi. Laura Kallatsan tuoreen väitöstutkimuksen perusteella erityisesti henkilökohtaiset kohtaamiset homoseksuaalien kanssa ovat olleet omiaan avartamaan pappien suhtautumista ja muuttamaan sitä ymmärtäväisemmäksi. Vähemmistöjen tullessa yhä enemmän näkyvämmäksi julkisessa keskustelussa ja samalla vähemmistöidentiteetin tullessa yhä vähemmän piilotetuksi, yhä useampi kohtaa omassa arjessaan eritavoin suuntautuneita ihmisiä. Nämä kohtaamiset harvoin muuttavat yksilön asenteita kielteisemmiksi.

Kati Tervo-Niemelä
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori

21.10.20

Erityisolojen keskellä Saksassa

Saksalainen leikkipuisto. — *Kuva: Hanna Savukoski*

”Koronatartuntojen hillitsemiseksi ovat viranomaiset antaneet toimintaohjeita, joissa kehotetaan rajoittamaan liikkumista ja sosiaalisia kontakteja. Tästä syystä Saksan suomalaiset seurakunnat joutuvat peruuttamaan kaikki tilaisuudet…”

Maaliskuu alkoi aivan normaaliin tapaan. Toimintaryhmät pyörivät seurakunnissa, jumalanpalvelukset kokosivat ihmisiä yhteen eri puolilla Saksaa ja katsetta suunnaattiin kohti kevättä ja kesää. Vähitellen kirkkokahvipuheisiin tuli mukaan uutisissa paljon esillä ollut koronavirus-tilanne sekä tartuntojen leviäminen Eurooppaan. Kuitenkin tilanne Saksassa tuntui olevan rauhallinen eikä huolta juuri ollut. Ensimmäisten viranomaisvaroitusten tullessa asioihin suhtauduttiin vielä hyvin kevyesti. Ruokatarpeiden varaamisesta koteihin mahdollisten kauppojen sulkemisten vuoksi jopa vitsailtiin.

Elämä muuttui yhden yön aikana

Maaliskuun puolivälissä tilanne näytti jo erilaiselta ja huoli alkoi hiipiä ihmisten mieleen. Pian Saksassa annettiin ohjeet kontaktien välttämisestä ja toiminnan rajoituksista. Elämä ympärillä muuttui yhden yön aikana. Ravintolat sekä vapaa-ajanviettopaikat suljettiin, lasten leikkikentät ympäröitiin eristysteipein ja kauppojen kävijämäärät rajoitettiin minimiin. Kaduilla leipomoiden ja kauppojen läheisyydessä kiersi jonoja, jotka olivat pahimmillaan satojen metrien mittaisia. Tuttu ja turvallinen arki katosi hetkessä, tilalle tuli epätietoisuus sekä pelko siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessa.

Nettisivuille, seurakuntakeskusten ja kirkkojen oville tulivat ilmoitukset toiminnan peruuttamisesta: ”Saksan suomalaiset seurakunnat joutuvat peruuttamaan kaikki tilaisuudet…” Ovet sulkeutuivat useiksi kuukausiksi ja elämä rajoittui omien kotiseinien sisäpuolelle. Seurakunnan työntekijänä uusi tilanne haastoi monella tavalla. Mielessä pyörivät kysymykset siitä, miten kulkea rinnalla, kun kohtaamiset eivät ole mahdollisia tai miten tavoittaa ihmiset ja olla läsnä heidän arjessaan. Samaan aikaan, kun työ muutti täysin muotoaan myös omassa mielessä pyörivät ajatukset siitä, miten sopeutua uuteen tilanteeseen. Kaiken keskellä oli myös pyrittävä tuomaan toivoa ja luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ja elämä palaa raiteilleen.

Uuden opettelua ja sopeutumista

Keväällä arjessa alkoi korostua jatkuva koronauutisten seuraaminen, toimintaohjeiden tulkitseminen ja laatiminen: ”Koronatartuntojen hillitsemiseksi ovat viranomaiset antaneet toimintaohjeita…” Kontaktirajoitukset johtivat tilanteeseen, jossa läsnäolotilaisuudet oli peruutettava ja toiminta siirtyi verkkoon. Pappina oli opeteltava kuvaamaan, äänittämään ja editoimaan videoita. Toimintaryhmien sekä kokousten pitämiset siirtyivät virtuaalisiksi, mikä vaati uudenlaisten ohjelmien haltuun ottamista. Yhtäkkiä osaamiskenttä laajenikin hyvin suureksi ja oli opeteltava toimimaan oman mukavuusalueen ulkopuolella. Oli osattava olla läsnä videoruudun välityksellä ja mietittävä miten parhaalla mahdollisella tavalla luoda yhteisöllisyyttä virtuaalisesti. Oli etsittävä uusia keinoja muistuttaa seurakunnan olemassaolosta. Kaiken verkkoviestinnän lisäksi oli muistettava ne seurakuntalaiset, joita tietokoneruutujen ja nettisivujen kautta ei ollut mahdollista tavoittaa – kirjeet ja puhelinringit nousivat nekin entistä tärkeämpään rooliin.

Kevät kului opetellessa sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja uusiin haasteisiin. Kesällä erityisoloihin oli vähitellen jo tottunut. Kasvomaskeista, jonottamisesta kauppaa ja välimatkojen pitämisestä oli tullut arkipäivää. Seurakuntalaisten kanssa keskustellessa kuitenkin huomasi, miten moni kaipasi jo kontakteja ja kohtaamisia pitkältä tuntuneen kevään jälkeen. Syksyyn kohdistui suuria odotuksia. Toiveena oli, että kirkkojen ja seurakuntakotien ovet voitaisiin jälleen aukaista ja jumalanpalveluksen jälkeen päästäisiin vaihtamaan kuulumisia saman pöydän ääreen.

Kirkon ulkopuolella oleva kyltti, jossa lukee "Kirche ist offen". — *Kuva: Hanna Savukoski*

Tilanne vaihtelee

Elokuu toikin mukanaan jonkinlaisen toivonpilkahduksen. Tilanne oli kulkemassa parempaan suuntaan ja niin toimintaa aloitettiin varovaisesti seurakunnissa ja kirkoissa. Hygieniaohjeistusten mukaisesti jumalanpalveluksissa ei laulettu, eikä vietetty ehtoollista, välimatkoista pidettiin kiinni, osallistujien määrä oli rajoitettu ja kaikkien tiedot kerättiin mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi, lisäksi kirkkojen ovet ja ikkunat pidettiin auki, eikä kirkkokahveille kokoonnuttu. Rajoitustenkin puitteissa kohtaaminen kasvotusten pitkän ajan jälkeen oli mahdollista, vaikkakin vain kasvomaskin takaa. Pitkään ei kuitenkaan mennyt kun lehtiin nousivat jälleen isot otsikot tartuntojen lisääntymisestä ja jälleen viranomaiset antoivat uusia ohjeita: ”Koronatartuntojen hillitsemiseksi…”

Tällä hetkellä tilanne Saksassa näyttää huolestuttavasti sille, että rajoitukset tiukkenevat. Monet suuret kaupungit ovat riskialueiden luokituksessa raja-arvojen tuntumassa ja Frankfurt sekä Berliini ovat jo ylittäneet arvot. Koronauutisten sekä viranomaisohjeiden lukeminen ja tulkitseminen tulevat vielä pitkään olemaan osa arkipäivää. Jokaista päätöstä tehdessä on punnittava mikä sallittujen rajoitteiden puitteissa on mahdollista, mikä järkevää ja vastuullista. Näistäkin päätöksistä, jotka alussa tuntuivat haastavilta on nyt jo tullut yksi tutun arjen rutiini.

Kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut, miten helposti erilaisiin tilanteisiin sopeutuu. Kevään erityisolot ovat muuttuneet tutuksi ja turvalliseksi arjeksi. Ilman kasvomaskia en kotoa poistu, välimatkat pysyvät automaattisesti, jonottamiseenkin olen jo oppinut varaamaan riittävästi aikaa. Videoiden kuvaaminen ja editoiminen sekä erilaiset nettialustat ovat nekin jo tulleet tutuksi. Huomaan, että nykyään mielessä pyörii ajoittain ajatus siitä, miten paluu ”vanhaan arkeen” mahtaa sujua sitten, kun se jälleen jonakin päivänä on mahdollista. Ehkä vapaus ja rajoitusten purkaminen tuovat mukanaan tilanteen, jossa joudumme opettelemaan jälleen uudenlaisia toimintamalleja ja tapoja sekä muokkaamaan nyt jo turvallisiksi muodostuneita arkirutiineja.

Hanna Savukoski
Lounais-Saksan alueen suomalaispappi

16.10.20

Huomioita tasa-arvosta: Sukupuolisensitiivisyys antaa tilaa Jumalalle

Violetin, vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyissä oleva iltataivas, ja ristin siluetti sitä vasten.

Maa oli autio ja tyhjä. Siitä tilanteesta alkaa ensimmäinen luomiskertomus. Tyhjyydestä. Siitä syntyi Jumalan käsissä kokonainen maailma. Maailma, joka muuttuu sekä synnyttää uutta yhä tänäkin päivänä. Maailma, josta opimme ja löydämme uutta kerta toisensa jälkeen.

Tuolle luomiskertomuksestakin tutulle luomistyön voimalle tahdomme antaa tilaa myös silloin, kun pyrimme sukupuolisensitiivisyyteen. Puhuessamme sukupuolisensitiivisyydestä puhumme siitä, ettemme tahdo astua Jumalan paikalle sanomaan, mihin hänen luomistyönsä voima ja rikkaus voi yltää. Emme tahdo asettaa rajoja siihen, millaiseksi hän voi ihmisen muovailla.

Lähimmäisenrakkautta ja Jumalan luomistyön ylistystä

Osalle sukupuolisensitiivisyys näyttää vaaralta. Pelolta, etteivät tytöt saa olla enää tyttöjä tai pojat leikkiä autoillaan. Se herättää huolta, ettei saisi olla enää oma itsensä ja pelkoa, että lapset laitettaisiin liian ahtaisiin muotteihin. Huojennukseksi voin todeta, että tulevaisuus, jota sukupuolisensitiivisyydestä puhuttaessa maalataan, on aivan toisenlainen. Sen toiveena on rakentaa maailmaa, jossa jokainen voisi kasvaa täyteen kukoistukseensa, siksi arvokkaaksi ihmeeksi, joksi Jumala hänet loi. Se on niiden asioiden tunnistamista, tiedostamista sekä muuttamista, jotka voisivat estää itsessä tai maailmassa Jumalan luomaksi ihmeeksi kasvamista. Se on lähimmäisenrakkautta ja Jumalan luomistyön ylistystä.

Tuota lähimmäisenrakkautta ja Jumalan luomistyön ylistystä voimme harjoittaa kaikki. Se ei ole esimerkiksi vain kasvatustyön tai sukupuolivähemmistöihin kohdistuva asia. Se koskettaa meitä kaikkia, henkilökohtaisesti ja muita kohtaavina kristittyinä. Se liittyy siihen, mitä oletamme toisesta hänen sukupuolensa perusteella, miksi luulemme hänen sukupuolensa tietävämme, miten häneen sen pohjalta suhtaudumme ja niin moneen muuhun asiaan. Se linkittyy siihen, kun sanomme, etteivät isot pojat itke tai annamme vain tytöille lahjaksi leluja, jotka opettavat hoivaamaan. Se näkyy, kun rakennamme vessoja vain miehille ja naisille tai unohdamme, että ikäihmistenkin piirissä voi olla heitä, jotka ovat sukupuoleltaan jotain muuta kuin oletimme.

Ymmärrystä, että olen Jumalaa pienempi

Jo Raamatun kertomuksista näemme, kuinka meillä ihmisillä on kautta historian ollut tarve tietää ja olla oikeassa. Olla suurempia ja astua joskus Jumalankin varpaille. Sukupuolisensitiivisyys ei ole oikeassa olemista tai toisen alas painamista. Päinvastoin. Se on ymmärrystä myös omasta pienuudesta; sen tunnustamista, että minä olen Jumalan luomistyön suuruutta pienempi. Jumalan luomassa ihmisyydessä on paljon sellaista, jota emme aina itse tunnista, tiedä, ymmärrä tai juuri itsessämme koe. Sukupuolisensitiivisyys on tahtoa ottaa tuo Jumalan luoma ihmisyys vastaan. Se on pyrkimystä tarjota sille jokaisen ihmisen kohdalla tilaa kasvaa sellaiseksi kuin Jumala sen tarkoitti, eikä esimerkiksi rajata tai ohjata sitä kasvamaan sen sijaan joksikin millaiseksi itse sen oletti.

Sukupuolisensitiivisyys ei ole sitä, etteivät tytöt saisi olla enää tyttöjä tai pojat leikkiä autoilla. Se on alttiutta kuunnella, katsoa, oppia ja tunnustaa oma erehtyväisyytensä. Kuunnella, jotta voisi oppia lisää toisesta, itsestä ja Jumalan luomasta maailmasta. Antaa tilaa lähimmäiselle, itselle sekä Jumalan luomistyön voimalle. Tapa kohdata toinen ihminen mahdollisimman avoimin mielin ja kuitenkin tietäen, että hyvästä tahdosta huolimatta moni asia maailmassa vääristää oletuksiamme toisista. Se on alttiutta elää ja toimia niin, ettei esimerkiksi omien oletusten tai tiedon puutteen tähden päätyisi supistamaan Jumalan luomistyötä pienemmäksi kuin se on.

Alussa oli tyhjyys ja siitä syntyi kokonainen maailma. Maailma, jonka monimuotoisuus, sukupuolisuutta myöten, julistaa Luojansa suuruudesta. Annetaan sen ylistää.

Mio Kivelä
sosionomi (amk) + kirkon nuorisotyönohjaaja, teol.yo.

Kirjoittaja on työskennellyt kirkossa erityisnuorisotyönohjaajana ja toimii tällä hetkellä freelancerina muun muassa Lasten ja Nuorten keskuksen tilauskouluttajana sukupuolisensitiivisyydestä.