Ihmisten yhdenvertaisen kohtelun pitäisi olla itsestäänselvyys. Syrjimättömyys ja reilu peli ovat yleisen moraalitajun ja kelpo kotikasvatuksen perusasioita. Niihin velvoittaa myös laki.

Kristinuskossa yhdenvertaisuusajattelu ei ole vierasainesta vaan omaa hengenperintöä, aina Raamatun lehdiltä alkaen. Kaikki ihmiset ovat luojanluomia, ja heillä on yhtäläinen ihmisarvo. Mooseksen laki ja vanhan liiton profeetat kantavat erityistä huolta haavoittuvassa asemassa olevista. Heidän oikeuksiensa polkeminen on vääryys ja jumalanpilkkaa – siis paitsi maallinen, myös hengellinen rikkomus. Kristuksen evankeliumi on ilosanoma köyhille ja sorretuille.

Jumala ei erottele ihmisiä

Sen oivaltaminen, ”ettei Jumala erottele ihmisiä” (Ap. t. 10:34), on kirkon lähetysnäyn kovaa ydintä. Apostolit esittelevät seurakunnan rakkauden ja osallisuuden yhteisönä: Kristuksen kirkon koossapitävä voima on sen erilaisten jäsenten samanarvoisuus ja keskinäinen huolenpito.

Yhdenvertaisuustyön perusteita ei siis tarvitse kirkossa erikseen etsiä. Ne löytyvät jo Jumalan sanasta. Sitä paitsi velvoite olla ihmisiksi ja noudattaa lakia koskee kristittyjen yhteisöä siinä missä muitakin. Kysymys ei ole ensisijaisesti kirkon erityisyydestä vaan siitä, ettei ihmisiä kohdella miten tahansa.

Sanasta teoiksi

Miten sana sitten toteutetaan tekoina? Kysymys on polttava, sillä tehtävää riittää etenkin tietyillä alueilla. Naisten ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen häirintä herättää suuttumusta sekä kirkon omassa piirissä että muualla yhteiskunnassa. Tähän kiinnittää huomiota myös äskettäin Kirkon tasa-arvopalkinnon saanut kirja Taantuvan tasa-arvon kirkko.

Mitään rakettitiedettä yhdenvertaisuuden edistäminen ei ole. Oppaita, välineitä ja hyväksi havaittuja malleja sen arviointiin, suunnitteluun ja toteutukseen on yllin kyllin. Niiden avulla yhteisö kuin yhteisö voi selvitä vastuistaan kunnialla siinä missä vaikkapa asianmukaisesta taloudenpidosta tai kiinteistönhoidostakin.

Työtä ei myöskään tarvitse aloittaa tyhjästä. Kirkossamme on tehty yhdenvertaisuusselvitys, laadittu saavutettavuusohjelma ja sitouduttu Luterilaisen maailmanliiton linjaukseen sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että on tehtävä työtä. Sitä on tehtävä kaikkien yhdessä, ja jokaisen voi kohtuudella odottaa olevan osa ratkaisua. Kun toimiva vastuunjako ja riittävät resurssit on varmistettu, tukea löytyy ja tekemällä oppii – kunhan on valmis katsomaan peiliin, kuuntelemaan asianosaisia ja käärimään hihat tulosten aikaansaamiseksi.

Petri Merenlahti

Kirjoittaja on teologian tohtori ja arkkipiispan erityisavustaja. Hän on toiminut ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen osaston puheenjohtajana ja kansainvälisen johtokunnan jäsenenä, Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunnan jäsenenä sekä jäsenenä Ihmisoikeusvaltuuskunnassa ja sen työvaliokunnassa.

Muistatko, kuka Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston (1809-1917) rehtoreista oli sekä feministi että eläinten- ja luonnonsuojelun pioneereja? Zacharias Topelius, totta kai! Eivätkä hänen ansionsa mukaansatempaavan mutta faktoihin pitäytyvän historiankirjoituksen luojana unohdu nekään.

 – Jatkokysymys: keitä olivat naiset, jotka ryhtyivät pontevasti vaalimaan Sortavalan seudulla vaikuttaneen, Karjalan rukoilevaisuudesta tunnetun herännäispappi Henrik Renqvistin henkistä ja hengellistä perintöä?

Renqvisthän – alun perin Ilomantsin köyhiä Kukkosia – tuli Sortavalan kappalaiseksi kärsittyään 16 vuoden tuomion Loviisan edustalla Svartholmassa vankilapappina (erehdyttyään saarnaamaan tupakoinnin ja viinan vahingollisista terveysvaikutuksista niin, että kansa uhkasi raitistua, ja sehän suututti vallanpitäjät). Hän ilahdutti lapsia kyyditsemällä heitä reessään ja vaivaisia tarjoamalla apua ja lohtua. Muille hän myi elämän evääksi suomentamaansa ja kirjoittamaansa uskonnollista kirjallisuutta.

Kun Renqvist oli jo painumassa unholaan, hänen käytännön kristillisyyteen kannustavasta esimerkistään vaikuttuneet opettajattaret Augusta Bergman (seminaarin naisosaston johtajatar) ja lämminsydämiseksi, vaatimattomaksi luonnehdittu Jenny Ivalo (Sortavalan diakonitar-koulutuksen perustaja) innostivat samanmielisiä seminaarin lehtoreita mukaan perustamaan Sortavalan Evankelisen Seuran 1890.

Sortavalasta evakkoon ja Haminan Poitsilaan

Sitten kolmas kysymys: Ken on luonut sinitaivaan? No Mikael Nyberg tietysti, virsirunoilija ja lauluntekijä. Hän oli myös Topeliuksen ja Renqvist-fanit yhdistävä lenkki. Entä miten se liittyy Haminaan?

Vastaus: Topeliuksen tyttärenpoika Mikael Nyberg oli Sortavalan Evankelisen Seuran perustaman, alun perin pakolaistytöille tarkoitetun Raja-Karjalan kansanopiston ensimmäinen rehtori.

Aikojen saatossa nimet muuttuivat Karjalan Evankeliseksi Seuraksi ja Jamilahden kansanopistoksi sekä taannoisen liitoksen seurauksena Kymenlaakson opistoksi. Opiskelijakuntakin laveni. Mutta yhtä kaikki: aiemmista vastauksista olisi tuskin rippeitäkään kerrottavaksi, ellei Nybergin seuraaja Mia Tiusanen olisi tarponut hangessa opiston lehmien rinnalla evakkotaivalta Kiteelle, korjannut välirauhan aikana opiston naisvoimin toimintakuntoiseksi ja johdattanut sen sotien päätyttyä monien vaiheiden kautta Haminaan, Poitsilan kartanoon.

Miespappeus – tottumiskysymys?

Tiusasen ja hänen kollegojensa myötä kymenlaaksolaisemäntien maailma avartui, kirjaimellisesti. Muun työn ohessa opisto järjesti naisten kulttuurimatkoja ulkomaille, loi ja piti yhteyksiä pohjoismaisiin kansanopistoihin, auttoi maalaistalojen tyttäriä töihin ja opiskelemaan oman maan ulkopuolelle.

“Miksei nainen voisi olla pappina?” ihmetteli lähes eläkeikäinen Tiusanen 1962 Kymen Sanomien haastattelussa. ”Me ihmiset olemme vain tottuneet vuosisataiseen kirkolliseen perinteeseen, että ainoastaan mies hoitaa papillisia tehtäviä ja virkaa, eikä nainen. Onhan nainen vallannut itselleen nykyisessä yhteiskunnassamme paljon uusia ja vaativia toimialoja, sellaisiakin, jotka aikaisemmin on totuttu näkemään yksinomaan miesten alueina.”

Rivien väleistä voi lukea ne ainekset, joista satavuotiaaksi ehtineen Jamilahden opiston henki oli leivottu. Jos saisin tehdä vielä yhden kysymyksen, kysyisin, miten tasa-arvo toteutuu kirkon piirissä. Mutta elämä ja kirjoittaminenkin on yhteispeliä, joten viimeinen kysymys ja siihen vastaaminen jää sinulle. Ole hyvä!

Annukka Järvi
haminalainen toimittaja, kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja

”Onko minunlainen ihminen oikea pappi kirkon hallinnolle, onko minunlainen pappi oikeanlainen seurakuntalaisille tai sit niille luottamushenkilölle tai ylipäätään tälle seurakunnalle tai tälle kirkolle?”

Alkuvuodesta 2020 istuin keskustelemassa siitä, mitä on olla pappisnainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ryhmäkeskusteluissa oli koolla ihmisiä, jotka miettivät jatkaako papin töissä vai vaihtaako alaa: miksi tehdä töitä, millainen on oikeanlainen pappi tässä kirkossa ja miten jaksaa työn haasteiden keskellä. Yllätyin siitä, miten vahvasti sukupuoli oli mukana alanvaihtoa harkitsevien pappisnaisten keskusteluissa.

Sukupuolella on väliä

Kirkon tasa-arvovaje tai tasa-arvon taantuminen ei ole uusi asia, mutta nykyisin sitä sanoitetaan ja tehdään näkyväksi enemmän kuin ennen. Kun ympäröivässä yhteiskunnassa tasa-arvo on ottanut askeleita eteenpäin, on kirkko alkanut näyttää erityisesti naispappeus- ja avioliittokeskustelun takia muuttumattomuutta ja patriarkaalista järjestystä puolustavalta taholta.

Kysymys sukupuolesta kirkossa on ristiriitainen. Yhtäältä sukupuoli on kirkossa usein sivuutettu asia, ja voidaan puhua jopa sukupuolisokeudesta. Toisaalta konservatiivisista arvoista käsin korostetaan binäärisen sukupuolieron merkitystä. Mikäli tasa-arvoa tavoitellaan häivyttämällä sukupuolta ja muita ihmisten välisiä erontekoja, menetetään samalla mahdollisuuksia tarkastella ja tunnistaa (työ)elämän epätasa-arvoisia käytäntöjä ja erilaisten konfliktien juurisyitä.

Yhteinen virka, samat reunaehdot?

Sukupuolten välinen epätasa-arvo voi tulla pappisnaisen työssä ilmi suoraan ja yllättäen, esimerkiksi Paavalilla perusteltuna vaikenemisvaatimuksena. Tätä useammin se tulee vastaan välillisesti, esimerkiksi kirkollisten naisjohtajien vähäisessä määrässä ja naispapittomien messuyhteisöjen olemassaolon kautta. Työhaastattelussa pienten lasten äidiltä saatetaan edelleen kysyä, miten lastenhoito hoituu, mutta vastaavassa tilanteessa elävältä mieheltä ei. Luottamushenkilöt kiittävät miesten töitä, mutta naisten töistä vaietaan ja ”se on semmoista itsestään selvää”. Tytöttelyn rinnalla esiintyy vastaavasti pojittelua, mutta näiden välillä on aste-ero, jossa nuoruus ei rasita miestä samalla tavalla kuin naista: ”minun virkavapaan ajaksi saatiin sijaiseksi nuori musikaalinen mies, se oli niin kuin pappeuden multihuipentuma.”

Tiedostetuilla ja tiedostamattomilla ennakkoasenteilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi kirkon työntekijöiden sukupuolijakauma tulevaisuudessa muodostuu. Kun työpaikkoja on jatkossa entistä vähemmän ja jos naispappeuden vastustus jatkuu, on pappisnaisen pohdinta töiden riittävyydestä aiheellinen: ”että onko turvallisempaa palkata miehiä työntekijöiksi kun ne kelpaa kaikille?”

Kirkko ja f-sana

Kirkon sanotaan naisistuvan, mutta miesjohtajilla on edelleen muihin sukupuoliin nähden satojen vuosien etumatka. Naiset kouluttautuvat, mutta koulutuksesta huolimatta he eivät välttämättä etene urallaan. Määrä- ja osa-aikaiset tehtävät näyttävät lankeavan naisille, ja työttömyys uhkaa ennemmin nais- kuin miespappeja. Ääneen lausuttuja ennakkoasenteita naisten johtajuudesta ei enää kuule entiseen tapaan, mutta lausumattomat ja usein tiedostamattomat asenteet ovat edelleen rajoite naisjohtajuudelle:

”…miehet tulee valituiksi tai jos nainen valitaan niin sitten ihan kauhea spekulaatio mitä vilunkia se on käyttänyt että on tullut valituksi. Se kertoo mulle, vaikka en olisi ite pyrkimässä, että pitää olla ihan älyttömän hyvä nainen, mutta että keskiverto tai vähän huonompikin mies kelpaa ja menee ohi.”

Kirkon patriarkaaliset juuret ovat edelleen tabu, jonka merkitystä käytännöille ja rakenteille ei juurikaan sanoiteta. Feministinen tulkintahorisontti ei vielä toistaiseksi ole saanut näkyvää sijaa kirkon kannanotoissa. Kirkollista naisihannetta on halki vuosikymmenten rakennettu ylistämällä naisen ahkeruutta, palvelualttiutta, kärsivällisen hiljaista työtä sekä uhrautuvaisuutta. Samalla on luotu normia, josta ei tule poiketa. Kirkon tasa-arvoaloitteet ovatkin yleensä nousseet yhteiskunnan kirkkoon kohdistamasta paineesta ja naisten keskuudesta, siis kirkollisen vallan ytimien ulkopuolelta. Patriarkaalisten rakenteiden ylläpidosta ei silti voida syyttää yksipuolisesti mitään sukupuolta tai ryhmää, vaan kaikki pääsevät tarkastelemaan omaa vastuutaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan:

”Ja se mikä mua välillä ärsyttää tosi paljon että ne on pitkälti naiset, jotka ylistää [miehiä] eikä ollenkaan voi luottaa siihen, että naiset pitäis toistensa puolia.”

Sukupuolisokeudesta yhdenvertaisuuteen

Kuka siis on oikeutettu toimimaan täysvaltaisena pappina? Kenen ääntä nostetaan, kenen vaimennetaan? Kuka on oikeutettu tekemään ja sanoittamaan teologiaa? Huomionarvoista on, että alanvaihtoa miettivien pappisnaisten epätasa-arvon kokemukset heijastelevat myös ”irrallisten” seurakuntalaisten kokemuksia kirkossa toteutuvasta yhdenvertaisuudesta. Kirkollisissa ytimissä on syytä kuulla näitä marginaalista nousevia ääniä, sillä niiden kautta voidaan nähdä korjausta vaativia kohtia ja vahvistaa seurakuntalaisuutta:

”Kirkollisella saralla valtaa pitää valkoisen heteromiehen sisäsiisti ja vanhakantainen systemaattinen teologia. Se on useimmiten kontekstitonta, sillä kirkon systemaatikot pitävät kynsin hampain kiinni siitä, että dogmaattiset totuudet ovat ajasta ja paikasta riippumattomia.”

Sana voisi sattua nykyistä useampaan seurakuntalaiseen, jos sitä sanoittaisi entistä moniäänisempi, ajassa ja paikassa juurevasti elävä joukko. Kirkon jäsenten – niin seurakuntalaisten kuin työntekijöiden – yhteisöön kuulumisen kokemusta vahvistetaan tietoisilla siirtymillä sukupuolisokeudesta erilaisten yhdenvertaisuuteen, vaikenemisesta dialogiin sekä entistä syvempään ja avarampaan teologiaan.

Naisten vaikutusmahdollisuudet ovat historian saatossa osoittautuneet heikoimmiksi vakiintuneissa ja hierarkisissa organisaatioissa. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että murros on mahdollisuus. Postmodernissa maailmassa suuntaviivojaan hakeva, uudistuva kirkko voi luoda entistä yhdenvertaisempaa toimintakulttuuria. Kirkon kriisistä voi kasvaa uusia toimintatapoja, jotka mahdollistavat entistä useamman ihmisen yhteisöön kuulumisen kokemusta.

Kati Jansa
hiippakuntasihteeri, TM, YTK, Kuopio

Sitaatit ovat Kati Jansan sosiologian pro gradu -tutkielmasta ”Peskää heidän jalkansa, sillä he ovat juosseet paljon. Pappisnaiset, kirkon työ ja kysymys kuulumisesta”, joka on tarkastettu Itä-Suomen yliopistossa elokuussa 2020.

Kuka valloitti ensimmäisenä Mount Everestin korkeimman huipun? No tietysti Tenzing Norgay – kaikkihan tuon tietävät! Ai niin, olihan hänellä mukanaan joku turistikin, taisi olla joku uusiseelantilainen.

Historiaa ei yleensä kerrota valloitettujen näkökulmasta. Historian Suuren Kertomuksen pääosassa ovat yleensä miehet, ja viime vuosisatoina nimenomaan valkoiset miehet. Kuten tutkimusmatkailija sir Edmund Percival Hillary, joka tarinan tunnetuimman version mukaan 29. toukokuuta vuonna 1953 ensimmäisenä ihmisenä saavutti maailman korkeimman paikan – apunaan kokenut sherpa-opas, sankarin uskollinen alkuasukastoveri, jonka eksoottista nimeä on vaikea muistaa.

Tällainen historiallinen analogia juolahti mieleeni, kun sain palautetta eräästä kirjoituksestani, joka käsitteli suomalaisten Afrikassa tekemää lähetystyötä. Kuvittelin olevani taitava havaitsemaan historiankirjoituksen asenteellisuudet, kuten Eurooppa-keskeisyyden, mutta muiden näkövirheet huomaa näköjään helpommin kuin malkan omassa silmässään.

Pohdiskelin kirjoituksessani lähetystyön kulttuurisia vaikutuksia Namibian pohjoisosissa, alueella joka tunnettiin nimellä Ambomaa. Totesin, että kukaan ei voi kiistää suomalaisten ansioita terveydenhoidossa ja koulutuksessa. Tekstin sävy paljasti ilmeisen ylpeyteni siitä, että suomalaiset olivat ensimmäisenä kehittäneet kirjakielen Ambomaalla puhuttuun ndongan kieleen.

Vaikka eurooppalaisten toimintaa 1800-luvun Afrikassa voidaan perustellusti kritisoida kulttuuri-imperialismista, on selvää, että juuri kirjakielen kehittäminen on sataprosenttisesti hyvä, paikallisia ihmisiä hyödyttävä teko.

Kirjoitukseni oli menossa Saksassa julkaistavaan teokseen, jonka toimituskunnassa oli myös namibialainen historiantutkija, ja juuri hänen kommenttinsa sivun marginaalissa saivat minut muistamaan Mount Everestin valloittajat. Hän nimittäin huomautti, että suomalaiset eivät suinkaan yksin kielityötään tehneet.

Tosiaan, tuskinpa nuo suomalaislähetit olisivat ilman paikallisten kieliasiantuntijoiden apua saaneet sanaston kerättyä ja kieliopin muotoiltua. Historiankirjoista ei näiden Ambomaan agricolien nimiä kuitenkaan löydy.

Black Lives Matter -liikkeen myötä on tuotu esiin historiallisen katseen sokeita pisteitä ja suoranaisia vääristymiä. Lähetyshistorian kirjoittamisessakin on syytä tehdä korjausliikkeitä, tai ehkäpä jopa miettiä kerronnan näkökulma kokonaan uusiksi.

Kun kerronnan näkökulmaa siirretään lähetystyöntekijöistä paikallisiin vastuunkantajiin, silloin pääsevät esiin muutkin aiemmassa historian versiossa piiloon jääneet toimijat. Esimerkiksi kaikki ne naiset, joiden puhtaanapitotyön, vaatehuollon ja muonitustoiminnan ansiosta lähetit saattoivat keskittyä vaikkapa siihen kirjakielen kehittämiseen.

Olli Löytty
dosentti, kirkolliskokousedustaja