Kouluttajan testamentti

Kouluttautujat Agrigolan kappelissa Kirkon koulutuskeskuksessa.

Jään joulukuun alussa täysin palvelleena eläkkeelle Kirkon tutkimus ja koulutus -yksiköstä. On tullut aika vetää yhteen joitakin langanpäitä kuluneelta 10 vuodelta. Olen ollut jumalanpalveluselämän kouluttajana vuodesta 2012 alkaen. Työpaikkani on kirkon paras tähystystorni. Missään muualla ei olla sellaisella näköalapaikalla kuin Kirkon koulutuskeskuksessa. Koulutussaleihin tulee kirkon työntekijöitä erilaisista todellisuuksista ympäri maata. Kokemusten jakaminen ja omaan työhön liittyvien asioiden reflektoiminen toisten kanssa on kerta toisensa jälkeen tuonut esiin ruohonjuuritason tilannekatsauksia kaikkialta.

1800-luvun ihanteet eivät enää toimi

Olen kouluttanut pääasiassa pappeja. Heitä on koulutussaleissani käynyt yli 1000. Kanttoreita ja muita seurakunnan työntekijöitä olen saanut kouluttaa noin 200. Koulutuksiin hakeutuneet ovat olleet hyvin motivoituneita. Se on ollut hyvä lähtökohta tavoitteelle kehittää kirkon jumalanpalveluselämää yhdessä pohtien, kokeillen ja tulevaisuuteen tähyillen. Oma tavoitteeni on ollut rohkaista sellaiseen olemisen tapaan, että ihmiset voisivat kokea kirkkoon tullessaan turvallisuutta, osallisuutta, levollisuutta ja iloa.

Kokemukseni mukaan meidän jumalanpalveluksissamme vallitsee jossain määrin 1800-luvun kulttuuri-ilmastosta perittyä puolisotilaallista käyttäytymismallia, joka aiheuttaa suorituspaineita niin kirkon työntekijöissä kuin seurakuntalaisissakin. Messu ei ole suoritus. Se on olemista. Se on parhaimmillaan olemista ja ihmettelyä Jumalan läsnäolossa, mahdollisimman vapautuneesti, yhdessä toisten kanssa.

Läksiäisissäni todettiin, että olen jättänyt jäljen. Millaisen jäljen? Toivottavasti sellaisen, että jotain tuosta yllä mainitusta tavoitteesta alkaisi vähitellen näkyä seurakuntien jumalanpalveluksissa. Vielä ei toivottua jälkeä kovin paljon ole näkyvissä. Kirkossa asiat tapahtuvat hitaasti. Mutta kun on kyse sellaisen olemisen tavan uudelleen löytämisestä, joka on hukkunut tiettyjen aatevirtausten alle, soisi etenemisen olevan nopeampaa. Valistus, rationalismi ja pietismi jättivät jumalanpalveluselämään jäljet, jotka 2000-luvulla voitaisiin jo siivota pois. Noiden kolmen ”ismin” valtakaudella arvokkuus oli jumalanpalveluselämän tärkein kriteeri, ja kuulo kutakuinkin ainoa tarvittava aisti. Seurakunnan kokoontumisessa ja leivän murtamisessa on kuitenkin kyse paljon kokonaisvaltaisemmasta olemisesta. Mahdollisuuksia on jopa ”kuudennen aistin” kautta tapahtuvalle pyhän kokemiselle ja ihmettelylle.

Koulutuksista palaavilta apua kuplan puhkaisuun

Mistä kenkä sitten puristaa? Miksi toivottua muutosta ei ole havaittavissa?  Siihen on olemassa ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että ei huomata, kuinka jumalanpalveluselämän toimintakulttuurissa vaikuttavat edelleen jo kauan sitten muusta kulttuuri-ilmastosta kadonneet ihanteet. Juuri nuo 1800-luvulta periytyneet toimintamallit. Niissä itsessään ei ole mitään pyhyyttä ilmentävää. Pyhyyden kokemisen sijaan ilmenee mieluummin tuota aiemmin mainittua pelonsekaista puolisotilaallisuutta. Se näkyy mm. pyrkimyksenä nousta ja istuutua mahdollisimman yhtä aikaa. Sellaistako Jumala odottaa? Sellaisia sulkeisiako me kirkossa kävijät tarvitsemme?

Toinen syy toimintakulttuurin hitaaseen muuttumiseen on se, että seurakunnissa ei aina ole valmiutta ottaa vastaan koulutuksesta tulevien kollegoiden ideoita. Ja tässä nyt tulee se kouluttajan testamentti: Kuunnelkaa hyvät ihmiset avoimin mielin seurakunnistanne koulutuksiin lähetettyjen kokemuksia. Ei heitä sinne turhaan lähetetä. Koulutuksiin mennään siinä toivossa, että jotain liikahtaisi siinä kuplassa, jossa te usein huomaamatta elätte. Tiedän, että taustalla on monenlaisia muutosvastarintaan johtavia pelkoja. Ehkä siitä johtuen koulutussaleissa onkin jouduttu toteamaan, että muutosvastarintaa ei esiinny niinkään seurakuntalaisissa, vaan ennen muuta työyhteisön jäsenissä. Nyt olisi aika havahtua 2000-luvun todellisuuteen, sillä paljon hyvää ja pyhää ja kaunista olisi tehtävissä.

Juhani Holma.

Juhani Holma
Jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

6 kommenttia koskien kirjoitusta: “Kouluttajan testamentti

  1. Kävin katolisessa messussa. Edessäni olevaan penkkiin tuli kolme miestä. Yksi jäi seisomaan. Yksi polvistui. Yksi kävi istumaan. Mietin, että siinä kukin harjoitti yhdessä omaa Jumalan läheisyyttään.

  2. Kiitos Juhani! Tervetuloa eläkeläisten jaloon joukkoon. Ei se tähän työ lopu. On vaan vapaampaa.

  3. Tekee taas mieli saivarrella. Kirjoitit: “… muutosvastarintaa ei esiinny niinkään seurakuntalaisissa, vaan ennen muuta työyhteisön jäsenissä.” Ehkä tässä tulee näkyviin vastakkainasettelu, jota ei tulisi olla. Opiskeluaikana keskustelin kerran papin kanssa, jonka seurakunnassa oli jonkin aikaa pidetty arkiaamun messuja. Messun jälkeen oli sitten työntekijäpalaveri, joten osallistujajoukko oli taattu. Käytännöstä luovuttiin myöhemmin. Peruste tuolle (ruotsinkielisen) seurakunnan ratkaisulle oli, että “det kom ju bara vi”. Onkohan olemassa jonkinlainen tahaton ajattelumalli, jonka mukaan “työyhteisön jäsenet” eivät oikeastaan olekaan “seurakuntalaisia” vaan eri porukkaa, “bara vi”?

  4. Kiitos Juhani testamentistasi, jossa kirjoitat suuresta voimasta, muutosvastarinnasta. Kirjoitat muustakin, syvällisesti ja rauhallisesti. Toivoa on. Siunausta ja varjelusta tuleviin aikoihin.

  5. Jo 60-luvulla saatiin tiedekunnassa käytännöllisissä harjoituksissa valmius käyttää metsäkonetta. Seurakunnissa meille annettiin kirves ja justeerisaha, koska ennenkin homma oli hoidettu niillä.

  6. Mainio kirjoitus! Messu ei ole sulkeisharjoitus eikä Sibeliuksen viulukonsertto huippuunsa hiottuna esityksenä (joka toki sellaisena on upea). Messu on elämää, yhdessä palvelemista, iloa, jakamista – ja palveltuna olemista. Jumalan edessä olemista. Kiitos, Juhani, hienosta työstä!

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.