Vapaaehtoisten osallistuminen tiedotustoimintaan

Vapaaehtoiset osallistuvat laajasti tiedotustoimintaan. Keskeisenä, joskin epävirallisena, organisaattorina tässä toimii kirkkoneuvoston varapuheenjohtajan puoliso, rouva Alma Toukka. Vaikka olen varapuheenjohtajaa useasti muistuttanut kokousasioiden salaisena pitämisestä, hän on toistuvasti ja yhä uudelleen unohtanut esityslistoja ja pöytäkirjoja levälleen talouteensa ja siten Alma-rouvan löydettäviksi. Tätä kautta tieto on levinnyt huomattavan nopeasti ympäri kyliä.

Vaikka tiedotustoiminta on laajaa, se ei aina ole pitänyt paikkaansa, kuten esimerkiksi silloin, kun Alma Toukka oli kiireissään lukenut väärin vapaa-aikasuunnitelmaa ja käsittänyt Minun jäävän vuosiloman sijasta vanhuuseläkkeelle. Onneksi väärä tieto oikaistiin ennen kuin se aiheutti enempää hämminkiä paikkakunnalla, kunnan järjestämää juhlaliputusta lukuunottamatta.

Tiedotustoiminta on ollut myös kiitettävän nopeaa. Usein kirkkoneuvoston päätökset ovat olleet yleisesti tiedossa jo silloin, kun jäsenet vasta saapuvat kokouspaikalle.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

28.01.15

Erityistä työtä perustehtävän hyväksi

”Kirkkohan on yhtä kuin seurakuntaan kuuluvat ihmiset. Siellä, missä ihmiset hengaavat, siellä tulisi myös kirkon olla läsnä.” – Eräs oppilaitospappi kirkon tehtävistä

Kirkon oppilaitosyhteistyö on yksi kirkon erityistehtävistä. Erityistehtävien kantavana ajatuksena on nähdä Kristus ihmisten keskellä ja ihmisissä. Ihmisillä on oikeus olla kirkon yhteydessä kaikissa elämäntilanteissaan ja tapahtumissaan. Erityistehtävissä pyritään tunnistamaan ihmisten tarpeita ja liittymään niihin kaikilla tasoilla:

“Kirkon tulee etsiä avuntarvitsijat, jotka eivät itse voi löytää kirkkoa” – Kohtaamisen kirkko 2014

Kirkon perustehtävä on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Kirkon erityistehtävissä työskentelevät toteuttavat kirkon perustehtävää kokonaisvaltaisessa ihmisen kohtaamisessa ja sielunhoidollisissa tehtävissään.

Uskollisuus koetuksella – resurssit uhattuina

Kirkon erityistehtäviä toteutetaan yhteistyössä erilaisten yhteisöjen kanssa. Kirkon työntekijät toimivat hengellisen ja henkisen työn ammattilaisina sairaaloissa, vankiloissa, työpaikoilla, oppilaitoksissa ja muissa vastaavissa ympäristöissä. Tähän pitkäjänteinen ja jäsentyneeseen, laajoja joukkoja kohtaavaan työhön käytetään noin 4 % kirkon työvoimasta.

Viime vuosina seurakuntien erityistehtävien resursseja on kuitenkin vähennetty, virkoja on täyttämättä ja tehtäviä lakkautettu. Resurssien leikkaamiset vaarantavat yhteistyön, jota on rakennettu vuosia ja joka perustuu pitkäjänteiseen vuorovaikutukseen ja syvään luottamukseen.

Kirkon erityistehtävien resurssien heikkeneminen merkitsee yhteyden heikkenemistä heihin, joiden side kirkkoon on ohut ja joiden kirkkoon kulumiseen ei liity aktiivista kirkon toimintaan osallistumista. Erityistehtävissä myös kohdataan ja autetaan ihmisiä, jotka ovat yhteiskunnassamme kaikkein heikoimmassa asemassa.

Eristäytyvä erityistehtävä?

Kirkon erityistehtävissä toimivat ovat osin aiheellisesti saaneet kritiikkiä siitä, että he eivät ehkä riittävästi integroidu seurakuntien työyhteisöihin eivätkä anna omaa panostaan yleiseen seurakuntatyöhön. Toisaalta erityistehtävissä toimivat ovat kokeneet, ettei heidän työnsä luonnetta ymmärretä eivätkä he saa selkeää seurakuntien johdon tukea työlleen.

Seurakuntatyön kehittämisen kannalta on tärkeää, ettei erityistehtäviä tarkastella erillään seurakuntatyön kokonaisuudesta. Kirkossa on tehtäviä, joissa tarvitaan erityisasiantuntijuutta, mutta asiantuntijuus tulee nähdä seurakuntayhteisön ja toiminta-alueiden yhteisenä. Erityisasiantuntijuuden tarjoaminen myös seurakuntien muiden työntekijöiden käyttöön on tärkeää, sillä yhteisö- ja verkostotyö kuuluu yhä vahvemmin jokaisen kirkon työntekijän ydinosaamiseen.

Toisaalta yhteisötyöhön ei aina ole valmiita vastauksia ja malleja. Työ on herkkää kuuntelua, arvostamista, yhdessä hyvän elämän etsimistä ja keskeneräisyyden kestämistä, oppimiselle ja muutokselle avoimena olemista.

Yhteisötyö on yhteistyötä

Seurakuntien on osoitettava jatkuvasti verkostoissaan yhteistyön merkitys ja mielekkyys. Yhteistyön muotoja tulee kehittää ja uudistaa rohkeasti yhdessä yhteisöjen kanssa ja niiden omat voimavarat löytäen. Yhteistyön edellytys on molemminpuolinen luottamus. Pienetkin katkokset tai säröt saattavat vaurioittaa yhteistyön.

Kirkon erityistehtävissä on havaittu se, kuinka suomalaisen yhteiskunnan monissa instituutioissa ja organisaatiossa lakaistaan pois hengellisyyteen ja henkisyyteen liittyvät seikat. Ikään kuin osa ihmisyydestä voisi jäädä esimerkiksi työpaikan tai koulun ulkopuolelle. Kuitenkin ihminen haluaa tulla elämänsä erilaisissa tilanteissa ja yhteisöissään kohdatuksi ja kohdelluksi kokonaisvaltaisena, saada kosketuksen arvoihinsa ja syvimpään itseensä sekä kasvaa persoonana.

Uskollisena perustehtävälle – katsaus kirkon erityistyömuotoihin 2014

Elina Juntunen
Asiantuntija, ammattikasvatus ja oppilaitostyö
Kirkkohallitus, Jumalanpalvelus ja yhteiskunta

23.01.15

Tiedotuksen työmuodon yleissuunnittelu ja koordinointi

Yleissuunnittelua olen hoitanut muitten Kiireitten salliessa, mutta koordinointia ei ole juuri tarvittu, sillä seurakunnassamme tapahtuu harvoin kahta tai useampaa asiaa yhtä aikaa, paitsi jouluviikolla, mutta silloin ei onneksi lehtikään ilmesty.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

21.01.15

Näkyvyys vai hengellisyys – polkuja kirkon roolille palvelutuotannossa

Kirkon näkyvyyttä yhteiskunnassa leimaa kaksijakoisuus. Toisaalta uskonto on tiedotusvälineiden jokapäiväinen myynninedistäjä. Toisaalta kirkon oma aktiivisuus ja auttamistyö väistyvät julkisuudesta. Uskonto myy kiistana – ja katoaa toimintana.

Erikoistuneessa yhteiskunnassa kirkon luontaisin rooli on sen ytimessä, uskossa. Usko ja sen harjoitus sijoittuvat kuitenkin lehdissä uutissivujen sijasta juhlapyhien featuresarjaan.

Uskonnon näkyvyys kasvanut

Kirkkojen ja uskonnon asema ovat muutoksessa. Maallistumiskeskustelu on kääntynyt keskusteluksi jälkisekulaarista yhteiskunnasta. On selvää, että uskonnon näkyvyys on lisääntynyt. Tässä mielessä emme enää elä maallisessa yhteiskunnassa. Uskonnon nouseminen kiistankohteeksi ei kuitenkaan tarkoita uskonnollisuuden merkityksen vahvistumista.

Uskonnon yhteiskunnallisen näkyvyyden ja hengellisyyden välinen jännite on keskeinen kysymys, kun pohdittavana on kirkkojen rooli julkisten palvelujen tuottajana. Kirkot ja niiden lähellä olevat toimijat ovat lähteneet USA:ssa ja Iso-Britanniassa aikaisempaa selvemmin palvelujen tuottajiksi. Vastaavaa kehitystä on tapahtunut myös Ruotsissa.

Uskontolähtöisten palvelutuottajien merkitys ei ole näissä maissa yhteiskunnan kannalta suuri. Kirkoille palveluilla on silti merkitystä. Toisaalta Saksan esimerkki kertoo laajan uskontolähtöisen palvelutuotannon hengellisyyden väistymisestä. Uskonnon ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden yhdistäminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Palvelutuotannon neljä vaihtoehtoa

Kirkon kolmas polku -kirjassa esittelen neljä vaihtoehtoista polkua kirkon rooliksi palvelutuotannossa. Eriytyvän palvelutuotannon polkua leimaa pyrkimys palvelutuotannon suureen mittakaavaan. Kirkon yhteisöllisyydellä tai hengellisyydellä ei tällöin nähdä suoraa yhteyttä palvelurooliin.

Alueellisesti valikoivan kumppanuuden polulla kirkko tuottaa palveluita niillä alueilla, joissa toiminnalle on parhaat edellytykset. Toiminta keskittyy tällöin suurien seurakuntayhtymien yhteyteen, sillä alle 12 000 jäsenen seurakunnissa palvelutuotannolla ei ole itsenäisesti toteutettuna riittäviä resursseja. Mikäli seurakuntarakenneuudistus ei mahdollista resurssien keskittämistä, tämän polun todennäköisyys järjestöistä riippumattomana vaihtoehtona korostuu.

Kolmantena vaihtoehtona on ulkoista rahoitusta ja yhteisöllisyyttä yhdistävä polku. Kyseessä on strategia, jossa yhteisöllisyys nähdään kirkon luovuttamattomana voimavarana. Käytännössä tämä tarkoittaa rajoituksia palvelutuotannon kokoon. Tätäkin säilyttävämpi on neljäs vaihtoehto, jossa kirkon palvelutuotantoa ei pyritä kehittämään.

Kilpailu ja tuottavuus ovat kirkon yhteisöllisyydelle ongelmallisia voimia. Pienimuotoinen uskontosidonnainen ja suurimuotoinen seurakunnista tietoisesti etäännytetty (järjestöjen kautta) palvelurooli ovat tästä syystä kirkolle realistisimmat vaihtoehdot. Toki näkökulmat voidaan yhdistää, jos suurta mittakaavaa hyödynnetään järjestöjen ja pientä mittakaavaa seurakuntayhtymien lähelle sijoittuvassa palvelutoiminnassa.

Kirkko muutoksessa

Kirkon osallistuminen palvelutuotantoon muuttaa väistämättä sen suhdetta jäsenistöön ja muuhun yhteiskuntaan. Toisaalta kirkko on aina pyrkinyt laajenemaan uskosta yhteiskuntaan. Kirkko ei ole myöskään jäsenilleen vain uskoa. Vuoden 2011 Gallup Ecclesiasticassa joka kolmas ei osannut sanoa, vastaako seurakunnan toiminta omiin hengellisiin tarpeisiin. Kirkko saa ihmisiltä sekä hyvän tekijän ja uskon välittäjän että merkityksettömän toimijan merkityksiä.

Erilaisten odotusten haaste tiivistyy palvelutoiminnassa, joka ei voi tarjota jokaiselle jotakin. Sama ongelma koskee kuitenkin lähes kaikkia yhteiskunnallisia toimijoita. Terveyttä koskevasta tutkimuksesta on tullut markkinoinnin väline. Hyvinvointijärjestelmän rinnalle tunkevat oman mieltymyksen mukaan valittu tieto ja palvelut.

Kirkon universaalius korostaa sen poikkeavia mahdollisuuksia. Kirkko ei ole sidottu vain yhdelle kentälle, vaikka hengellisyys nähtäisiinkin sen ytimenä. Tässä on kirkon mahdollisuus. Tietoisella uudistamisella voidaan löytää uusi asema, joka tukee aikaisempaa paremmin kirkon läsnäoloa ihmisten elämässä.

Valdemar Kallunki
TT, dosentti

16.01.15

Seurakuntaan muuttaneet tiedotuksen kohderyhmänä

Viime vuonna aloitettiin kokeilu, jossa diakonissa Susiroikka suoritti kotikäynnin paikkakunnalle muuttaneiden koteihin ja tiedotti seurakunnan keskeisistä asioista. Palaute oli hieman ristiriitaista, joten nykyisin toimitaan siten, että lehtiasiamies Voitto Hurmos käy tervehtimässä uusia seurakuntalaisia, usein jo ennen kuin heidän muuttokirjansa ovat virallisesti seurakuntaan saapuneet. Tästä johtuen jotkut perheet ovat kyllä sitten ilmeisesti muuttaneetkin välittömästi edelleen, niin että muuttokirjat eivät koskaan ole saapuneetkaan.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

14.01.15

Olemme mitä olemme

"Olen ranskalainen, olen muslimi - ja tuomitsen terrori-iskut." Paras turva viharikoksia vastaan on vuoropuhelu ja yhteistyö, kirjoittaa Uskot-foorumin jäsen, piispa Kaarlo Kalliala.

”Olen ranskalainen, olen muslimi – ja tuomitsen terrori-iskut.” Uskontodialogissa kohtaavat yhteiset tavoitteet ja erilaiset perinteet.

Sunnuntaina 12.1.15 kirjoittelu Charlie Hebdon joukkomurhasta alkoi jo saada uusia sävyjä. Turun Sanomien päätoimittaja Kari Vainio totesi lehdessään: ”Vaikka haluan pitää ammattikuntani puolta, en ymmärrä, miksi isku lehteen olisi pahempi kuin muutaman viikon takainen isku kouluun Pakistanissa. Siellä kuoli 132 lasta.” Uskonnon nimissä ei saa tappaa ketään.

Niin tai näin, kaikkea uskontodialogia ja kaikkia uskontojen välisiä rauhanpyrkimyksiä värittävät lähiaikoina Pariisin surmat. Olimme USKOT-foorumin hallituksena jo sopineet tapaamisen sisäministeri Päivi Räsäsen kanssa viikolle 3 paljon yleisemmissä merkeissä, mutta nyt tullaan varmaan keskittymään siihen, miten ainakin meillä elettäisiin ilman väkivallan uhkaa.

Rauhaa ja yhteisymmärrystä etsittäessä ei ole mitään yhtä ratkaisua tai toimintamallia. Tasoja on monia ja niitä on oltava.

Vuoropuhelun ja yhteistyön foorumi

Oma kirkkomme on jo vuosikausia käynyt vuoropuhelua maamme juutalaisten ja muslimien kanssa. Se on myös perustajajäsenenä mukana neljä vuotta sitten alkunsa saaneessa USKOT-foorumissa. Muut perustajat ovat Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto, Suomen Ekumeeninen Neuvosto ry (SEN), Suomen Islam-seurakunta ja Suomen Islamilainen Neuvosto ry (SINE).

USKOT-foorumi on myös Religions for Peace -järjestön jäsen. Se tuomitsi Pariisin väkivaltaisuudet tuoreeltaan. Tästä ei tarvinnut keskustella. Olimmepa juutalaisia, muslimeita tai kristittyjä, meidän mielestämme ”paras turva viharikoksia vastaan on uskontojen, vakaumusten ja kulttuuritaustojen turvallinen rinnakkainelo, vuoropuhelu ja yhteistyö”.

Abrahamilaisten uskontojen kesken meillä on perustavanlaatuista yhteistä ymmärrystä Jumalasta, maailmasta ja ihmisenä elämisestä. Uskonnoilla on yhteisiä intressejä ja yhteisiä käsityksiä. Tuskinpa kukaan USKOT-foorumissa on toista mieltä Turun Sanomien Vainion kanssa tästäkään: ”Sananvapauden nimissä ei voi huudella mitä tahansa. Karkeasti voi määritellä, että kuka tahansa saa puhua viisaita tai tyhmiä, mutta, varsinkaan tiedotusvälineiden, ei ole pakko niitä toistaa.”

Senkin me silti aika ajoin joudumme huomaamaan, ettei yhden uskontokunnan itsestäänselvyys olekaan sellainen toiselle. Kyllä vain meihin vaikuttaa, mitä oman uskontokuntamme jäsenille maailman konflikteissa kuuluu.

Ketkä kohtaavat dialogissa?

Keskeinen kysymys kaikessa uskontojen välisessä keskustelussa ja vuorovaikutuksessa on edustavuus. Kun tällä kertaa me kohtaamme ystävällisesti ja hyvässä hengessä, ketkä silloin kohtaavat? Uskontomme? Vaiko vain erityinen eri uskontoja edustava hyväntahtoisten ihmisten joukko?

Juuri tästä syystä tarvitaan keskusteluja ja kohtaamisia monella tasolla. On päästävä kunnolla näkö- ja kuuloetäisyydelle, tutustuttava ja opittava kutsumaan nimeltä. Siksi dialogia ei voida käydä vain uskontokuntien johtajien tai valtuutettujen kesken, vaan yhä enemmän paikallisesti. Oletko käynyt alueesi moskeijassa, buddhalaistemppelissä tai synagogassa? Onko muiden uskontojen väki vieraillut seurakunnassasi?

Tärkeintä – mutta tuskin helpointa – olisi porukoida eri uskontojen nuoria keskenään. Sillä tasolla rauhan rakentamisella ja ystävyyden ilmapiirin luomisella on suurin vaikutus.

Nyt yksi jos toinenkin kertoo olevansa Charlie Hebdo. Uskontodialogille puolestaan on sekä ominaista että olennaista, että kukin on mitä on. Kukaan ei kuvittelekaan olevansa rakentamassa jotakin uutta yhteisuskontoa. Kukaan ei pilkkaa tai nöyryytä toistaan. Ketään ei houkuta ”uskontoneutraali” yhtenäiskulttuuri. Kaikki haluavat sitä, minkä USKOT-foorumin säännöt ilmaisevat näin: ”vaalia yhteiskuntarauhaa maassamme uskonnonvapautta vahvistavassa hengessä edistämällä uskontojen välistä vuoropuhelua, yhdenvertaisuutta, keskinäistä kunnioitusta ja yhteistyötä”.

USKOT-foorumi

Uskontojen kohtaaminen Sakastissa

Kaarlo Kalliala
Turun piispa
USKOT-foorumin varapuheenjohtaja

12.01.15

Sisäinen tiedotus

Sisäinen tiedotus on hoidettu siten, että jos on jotakin tiedotettavaa ollut, olen asiasta sanonut kanslistille, joka on kertonut asian edelleen niille joita se koskee, sikäli kun on heitä tavannut.

Uuden julkisuuslain tultua voimaan on hallintopäätösten tiedottamiseen kiinnitetty erityistä huomiota. Päätöksistä ei anneta tietoja sivullisille ja jos kokouksissa on pidetty pöytäkirjaa niitä ei ole säilytetty viraston holvissa vaan varmassa, lukollisessa paikassa.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

7.01.15

Osaammeko kuunnella ja auttaa – ja koskettaa?

Aloittaessani teologian opinnot syksyllä vuonna 1972 Åbo Akademissa hankin jo opintojen alkuvaiheessa tärkeimmiksi katsomani kirjat omikseni, jotta sain niitä rauhassa alleviivata ja kommentoida. Irja Kilpeläisen Lähimmäiskeskeisen sielunhoitomenetelmän oppaan (Osaammeko kuunnella ja auttaa 1969) ostin tarkkaan harkiten opintolainallani 11.3.1974.

Sen sisältö oli innokkaalle jumaluusopin ylioppilaalle aluksi vaikea pala: tulisi auttaa siten, että autettava oivaltaisi itse oman elämänsä ongelmat, kiirehtimättä hänen omaa kehitystään. Kun puolestaan minulla nuorena auttajana oli tietysti niin paljon juuri oikeansuuntaista annettavaa. Eikä saisi edes koskettaa…

Sinun käsiäsi ei tarvita?

Kirja ja lehtori Fride Hedmanin mietiskelevät seminaarit ohjasivat aika kokematonta opiskelijaa sielunhoitajan minäkeskeisyydestä lähimmäiskeskeisyyteen. Vahvoilla ja kasvun antaneilla eväillä oli hyvä suunnistaa sielunhoidon poluille alleviivauksin, jotka elävät itselle vahvasti vielä 40v. jälkeenkin.

”Mutta ilman sanomaa ei ole mitään todellista sielunhoitoa. Sielunhoito on yksi kirkon toimintamuoto. Sen rinnalla tarvitaan aina julistus, opetus ja diakonia.”

”Emme saa herättää ongelmia enemmän, kuin pystymme hänen kanssaan selvittämään.”

”Kuunteleminen on sitä, että olemme läsnä. – Jo tässä vaiheessa on sielunhoidollinen keskustelu täyttä työtä – työtä muita hajottavia tekijöitä vastaan.”

”Sinun käsiäsi ei sielunhoidossa tarvita.”

Merkillistä kyllä, elämä muuttikin sitten minua esim. tuossa Kilpeläisen ymmärrettävästi varoittamassa koskettamisessakin hieman rohkeammaksi. Vahvan esimerkin siihen nuorelle teologian opiskelijalle antoi Tukholman suomalaisen seurakunnan hujoppi pappi, komministeri Juhani Rekola (1916–1986), jonka kanssa sain olla työtoverina pitkän kesän 1977.

Luonteva kosketus

Kun Rekola tuli paikalle, hän – ennen kuin sanoikaan mitään – ehti koskettaa ja ottaa kädestä joitakin läsnäolijoista. Taputuksia olalle, pysähtymistä, pari sanaa ja toisen myönteistä huomioimista. Se tuntui kaikista hyvin sopivalta lähestymiseltä. Kuuntelun lisäksi Rekolalla oli kyky ja taito kohdata toinen ihminen. Sain toimia Rekolan autonkuljettajana esim. vankien tapaamiseen liittyvillä pitkillä automatkoilla ja oppia enemmän itselleenkin rehellisen teologi Rekolan puheista auton takapenkillä kuin monilla tiedekunnan luennoilla. Niitäkään mitenkään aliarvioimatta.

Jostain syystä osasin jo silloin nuorena arvostaa Rekolan ajatuksia ja tapaansa olla pappina ja sielunhoitajana. Innostuin hänen tavastaan lähestyä konkreettisesti – koskettamalla – toisen elämää, jolloin myös pidemmät sielunhoidolliset keskustelut alkoivat helposti. Saatikka sitten myöhemmin, kun löysin hänen kirjojensa moniulotteisen ja antavan kovan todellisuuden teologin sanoman, jota sävyttää nöyryys elämän käsittämättömyyden edessä.

Suomeen palattuani luin vuosien ajan aina hyvin tarkkaan Kotimaa-lehdestä Rekola-ruudun (ne kaikki pois säästöön leikaten), jonka eväillä sain kaipaamaani tarvittavaa tilaa omalla uskolle, epäilylle, taiteelle ja filosofialle.

Kirjoitan tätä loppiaisena. Loppiaiseen päättyy adventista alkanut jouluaika. Tietäjät ovat matkalla. Rekola kirjoittaa kirjassaan ”Beetlehem on kaikkialla” vapaasta ja huolettomasta tietäjästä, jolla on kukka kädessä:

”Ilo ja vapaus täyttää kolmannen tietäjän sydämen. Matkan kohti Beetlehemiä hän kokee ihmeellisenä, ja hän tietää, että yhä ihmeellisempää on edessä. Paras viini tarjotaan lopuksi, kuten kerran Kaanan häissä.”

Ps. Turun kristillisellä opistolla pidetään 17.1. klo 12–18 Kovan todellisuuden teologi Juhani Rekola -seminaari.

Sampo Muurinen
apulaisjohtaja
Kirkkohallitus, Diakonia ja sielunhoito

2.01.15

Internet ja seurakunnan kotisivut

En ole henkilökohtaisesti perehtynyt Internetiin, mutta koska siellä tiettävästi on etupäässä epäsiveellistä aineistoa sekä Pommin teko-ohjeita en ole antanut sellaista virastoon hankkia. Riittää, että siellä on Tieto-kone, jota seurakuntapastorit tuntuvat käyttävän kirjoittamiseen. Se on tietysti hyvä, sillä viraston Remington matkakirjoituskone on voinut olla Tieto-koneen hankkimisen jälkeen pysyvästi Minun työpöydälläni, kun nuoremman papiston ei ole tarvinnut sitä lainata huoneeseensa. Lisäksi työhuoneeni ja nuoremman papiston huoneen välinen kynnys on pysynyt paremmassa kunnossa kuin aiemmin, kun Remingtonia usein vedettiin lattiaa pitkin huoneesta toiseen, koskapa kerta nuorempi papisto ei sitä jaksanut kunnolla kantaa, vaikka se ei paina neljääkymmentä kiloakaan.

Jatkuu…

Katso muut jatkokertomukset

31.12.14

Jos bussi ei kohta tule, eroan kirkosta!

Vuosi 2014 oli jälleen kerran dramaattinen jäsenmäärän kehityksen suhteen. Tätä kirjoitettaessa yli 73 000 jäsentä on eronnut netin kautta kuluvana vuonna. Ja vielä on pari päivää jäljellä. Tilanne on erikoinen: tapahtuipa hieman kärjistetysti sanottuna mitä tahansa, protestiksi tästä erotaan kirkosta.

Tämän oivalsi mainiosti Hesarin pilapiirtäjä Karlsson, joka 3.12. piirsi kuvan miehestä, joka odotti bussia pysäkillä. Mies puhui kännykkään: ”Kuulkaas, jos ei se bussi kohta tule, niin minä kyllä eroan kirkosta!”.

Seurakuntien tultava toimeen vähemmällä

Keskimääräinen kirkollisverotulo jäsentä kohti on n 220 euroa. Vuosina 2003–2013 jäsenten nettovähennys on ollut n. 350 000, tämän vuoden tilanne mukaan lukien yli 400 000. Jos oletetaan, että jokainen eronnut jäsen maksoi meille kirkollisveroa ennen eroaan 220 euroa, ensi vuonna seurakunnat saavat n 88 milj. euroa vähemmän kirkollisverotuloja kuin jos eroamisia ei olisi lainkaan tapahtunut.

Tämä on täysin teoreettinen laskelma, mutta antaa kuitenkin kuvan saamatta jäävien verotulojen suuruusluokasta. Kirkollisverotulot olivat vuonna 2014 yhteensä 896,3 milj. euroa, muutos edelliseen vuoteen verrattuna oli –2,2 %. Kunnallisverotulot kasvoivat vuonna 2014 +1,3 %. Jos vertaa näiden kahden verolajin kehitystä, huomaa kirkosta eroamisen vaikutuksen.

Seurakunnissa tilanne on havaittu ja ymmärretty. Jatkossa on tultava toimeen vähemmällä, menot on sopeutettava tuloihin. Seurakuntien kannalta sopeuttamistoimissa auttaa eläköitymisaalto, jota kestää vielä muutaman vuoden ajan. Toimintatapoja muuttamalla (Kipa ja Kirjuri) ja tehtäviä priorisoimalla on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa eläköityneiden tilalle ei aina palkata uutta.

Seurakuntien kiinteistöt ovat melkoisia rahasyöppöjä, joka neljäs kirkollisveroeuro menee kiinteistöjen ylläpitoon ja kunnostukseen. Monissa seurakunnissa onkin jo tartuttu tähän ja ryhdytty miettimään, mitkä kiinteistöt ovat niitä ns. kruununjalokiviä, jotka kaikissa oloissa säilytetään ja pidetään hyvässä kunnossa. Ja mistä voidaan luopua. Seurakunnissa tilanne on siis kohtuullisen hyvin.

Mutta miten tästä kaikesta selviää kirkon eläkerahasto? Saavatko kaikki nykyiset ja tulevat eläkeläiset eläkelupauksen mukaisen eläkkeensä? Myös se nuori, joka tänään 20-vuotiaana aloittaa työt kirkossa, tekee työtä 50 vuotta ja on reipas eläkeläinen 25 vuotta. Riittävätkö rahat eläkkeisiin vielä vuonna 2090?

Meistä kaikista tulee isona eläkeläisiä

Kirkon eläkejärjestelmässä on noin 20 000 eläkevakuutettua. Omia eläkeläisiä on noin 17 600, tämän lisäksi maksamme eläkettä noin 10 000 sellaiselle, jotka joskus ovat olleet kirkon palveluksessa. Huoltosuhteemme on siis melko raskas.

Vuonna 2013 KiEL-eläkkeelle siirtyi 677 henkilöä, keskimääräinen eläköitymisikä oli 62,1 vuotta. Kannattaa huomata, että tulevassa eläkeuudistuksessa tavoitellaan keskimääräistä eläköitymisikää 62,4 vuotta vuonna 2025. Eli olemme jo etuajassa mallioppilaan tavoin saavuttamassa tavoitetta. Vanhuuseläkkeelle siirtyi viime vuonna 528 henkilöä keskimäärin 64,4 vuoden iässä. Kirkon keskieläke viime vuonna oli 888 euroa/kk.

Kirkon eläkevastuu 31.12.2013 on 4,3 mrd. euroa. 1,2 mrd:n suuruinen eläkerahasto kattaa vastuusta n. 28 %. Tilanteemme on tällä hetkellä keskimäärin yhtä hyvä tai yhtä huono kuin muissakin eläkejärjestelmissä.

Eläkejärjestelmässämme on tunnistettu kaksi strategista riskiä: palkkasumman pieneneminen ja sijoitustoiminnan tuoton jääminen alle asetetun tavoitetason.

Palkkasummariski näyttää juuri nyt toteutuvan. Kirkon palkkasumma aleni ensimmäisen kerran vuonna 2013 (–0,5 %) ja saman suunnan oletetaan jatkuvan myös vuonna 2014. Myös sijoitustoiminnalle asetettu 6 %:n tuottotavoite saattaa olla tulevina vuosina vaikea saavuttaa, vaikka tuottohistoria onkin erinomainen.

Enemmän rahaa eläkkeisiin?

Onkin mahdollista, että eläkerahastomaksua joudutaan korottamaan vuodesta 2016 alkaen. Korotustarvetta arvioidaan sen jälkeen kun tiedämme eläkerahaston koon 31.12.2014, eläkerahaston tuoton vuodelta 2014 ja kirkon palkkasumman kehityksen vuonna 2014.

Vuoden vaihteessa valmistuvassa eläke-ennusteessa tehdään eläkerahastolle uusia stressitestejä alentamalla entisestään arvioita työntekijämäärän muutoksesta. Mikäli korotustarvetta näyttäisi olevan, annan kirkolliskokoukselle tästä ennakkovaroituksen toukokuussa.

Jäsenmäärän vähenemisellä on näin ollen useamman tasoisia vaikutuksia kirkon talouteen. Perustaso eli seurakunta joutuu sopeuttamaan toimintansa väheneviin verotuloihin – ja samalla varautumaan siihen, että kirkollisveroperusteinen eläkerahastomaksu nousee. Jos tämä korotus toteutuu, entistä suurempi osa jäsenten maksamista kirkollisveroista käytettäisiin kirkon eläkejärjestelmän rahoittamiseen.

Leena Rantanen
Kirkkoneuvos
Talousosasto, Kirkkohallitus