Tuonen tuvissa keskustellaan kuolemasta

Soitin viime keväänä tädilleni Lappeenrantaan. Hän kertoi olleensa hiljattain Tuonen Tuvalla. Hän kertoi myös siellä käydystä vilkkaasta keskustelusta ja tuttaviensa tapaamisesta. Kysyin, mikä sellainen Tuonen tupa on. ”No se on Matin perustama juttu, sellainen, missä jutellaan siitä kuolemasta”, tätini kertoi.

Soitin seuraavana päivänä Lappeenrantaan sairaanhoitaja Kirsti Marttiselle ja kuulin, että kyseessä on hänen ja rovasti Matti J. Kurosen perustama, kerran kuussa lauantaisin kokoontuva tapaaminen. Soitin myös ystävälleni, mm. sururyhmien ohjaajia kouluttaneelle Anne Laimiolle joka innostui myös ideasta, kerroin ajatuksesta esimiehelleni ja varasin lokakuulle Jyväskylän Vanhan pappilan. Ensimmäiseen tilaisuuteen lappeenrantalaiset tulivat kertomaan kokemuksiaan toiminnasta. Paikalle saapui n. 30 ihmistä. Olin aavistanut oikein, tällaiselle on kysyntää Jyväskylässäkin.

Seurakunta on luonnollinen paikka keskustella kuolemasta

Matti J. Kuronen oli saanut idean Tuonen tuvan toimintaan pietarilaiselta professori-ystävältään. Vastaavia Death cafe -tilaisuuksia järjestetään lukuisia ympäri Eurooppaa. Lappeenrannassa on keskusteltu niin hoitotahdosta kuin haastettu paikallisia nuoria muusikoita tekemään kuolemaan liittyviä lauluja. Jyväskylässä järjestämme ensi keväänä kaksi tilaisuutta, joista toisessa teemana on kuoleman rajalla-kokemukset.

Seurakunnalle mielestäni sopii luontevasti olla mukana tarjoamassa foorumia keskustelulle kuolemasta. Tarkoitus on Jyväskylässä pyrkiä sellaiseen keskusteluun, että erilaisille näkemyksille olisi tilaa ja silti voisi olla toisiaan kunnioittava ja arvostava ilmapiiri. Lappeenrannassa toimintaa on mukana järjestämässä paikallinen mielenterveysseura ja palvelukotisäätiö, joka tarjoaa Tuonen tuvan kokoontumisiin tilan.

Tarvitsemme monipuolista keskustelukulttuuria kuolemasta

Olen omakohtaisesti tänä syksynä huomannut, miten vaikeaa monille kuolemaan ja kuolleen läheisiin suhtautuminen on. Isäni kuoli syyskuussa. Olen saanut vastaanottaa paljon myötätuntoa, mikä on lohduttanut ja kannatellut. Silti koen, että äidinkieleni on kuoleman suhteen kankea. Isälläni oli hoitotahto ja hän oli lopussa saattohoidossa.

Nämä ovat asioita, jotka ovat monille edelleen minusta liian vieraita. Myös edunvalvontavaltuutuksen ja keskinäisen testamentin tekemiseen olen kannustanut vanhempieni kokemusten jälkeen. Asian puheeksi ottaminen perheissä on omankin kokemukseni mukaan usein hyvin vaikeaa.

Kuoleman ja elämän loppuvaiheen luonteva suunnittelu ei kuulu kulttuuriimme, vaikka muilta osin moni meistä suunnitteleekin elämäänsä varsin tarkkaan. Onkohan syynä asian arvaamattomuus, hetkeä ja aikaa kun ei voi kuoleman osalta ennalta merkitä kalenteriinsa. Sen sijaan kuolema lähipiirissä pysäyttää ja laittaa aina hetkeksi kalenterin uusiksi. Kuolema pakottaa meidät miettimään myös omaa aikakäsitystämme uudella tavoin. Mihin aikaamme käytämme, sen pohtiminen on ainakin itselleni tehnyt tänäkin syksynä pelkkää hyvää.

Kuolemasta keskustelulle on siis tilausta. Ja kuten Matti J. Kuronen Jyväskylässäkin totesi, vain elävät voivat keskustella kuolemasta. Kun asiaa on voinut tarkastella monipuolisesti eri näkökulmista, on oman näkemykseni mukaan helpompi kohdata läheisten ja omaakin kuolevaisuuttaan. Tarvitsemme kuitenkin monipuolisempaa keskustelukulttuuria kuoleman ympärille. Tuonen tuvat voivat omalta osaltaan olla sitä rakentamassa.

Heini Lekander
Diakonian työalasihteeri
Jyväskylän seurakunta
heini.lekander@evl.fi

23.11.16

Jos kirkko olisi peli – tai siellä voisi pelata muutakin kuin sählyä

Kuva: Timo Jakonen

Syyskuussa ilmestyneessä lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimuksessa 2016 Media hanskassa kuvataan 7–29-vuotiaiden mediaan ja liikuntaan liittyviä vapaa-ajanviettotapoja. Tutkimuksen lukeminen oli terapeuttinen, jopa sielunhoidollinen kokemus kouluikäisen vanhemmalle, joka ei ole saanut lastaan viihtymään kovinkaan pitkään missään urheiluseurassa ja pelkää, että lapsi viettää turhan paljon aikaa YouTube-videoiden, pelien, ynnä muussa virtuaalitodellisuuteen liittyvässä maailmassa.

Tutkimuksen mukaan 91 prosenttia suomalaisista lapsista ja nuorista liikkuu oman ilmoituksensa mukaan omatoimisesti tai ohjatusti, vaikka liikunta väheneekin, kun 15 vuoden ikä lähestyy. Liikunnan harrastaminen seuroissa on tyypillistä 7–10‑vuotiaille. Tyttöjen aktiivisuus seuraliikuntaan lähtee kuitenkin laskuun heti alussa, poikien 9–11-vuotiaana. 15-vuotiaista enää neljännes harrastaa liikuntaa urheiluseuroissa.

Tärkeimpiä liikkumattomuuden syitä ovat ajan puute, kokemus omien liikunnallisten lahjojen puuttumisesta tai yksinkertaisesti se, ettei pidä liikunnasta. Kielteiset kokemukset koululiikunnasta ovat lisääntyneet selvästi viime vuosina, ja niillä näyttää olevan vaikutusta liikunnan mieluisuuteen vapaa-ajalla.

Myös liikunnan sosiaalinen puoli on tärkeä

Tyttöjen vähäisempää kiinnostusta urheiluseuraharrastamiseen on selitetty erilaisilla liikuntamotiiveilla. Tyttöjen liikunta liittyy enemmän hyvään mieleen ja oloon sekä liikunnan sosiaalisuuteen. Tytöille myös lajimonipuolisuus on tärkeää. Poikien harrastamaan liikuntaan yhdistetään halu kilpailla ja parantaa suoritusta, joka voidaan mitata.

Väistämättä mieleen tulevat kirkon varhaisnuoriso- ja nuorisotyön tilastot, jotka säännöllisen viikkotoiminnan osalta kaipaisivat pientä piristystä. Voisivatko kirkko ja seurakunnat entistä enemmän tukea sellaisten lasten ja nuorten liikuntaa, jotka eivät havittele kilpakentille, vaan liikkuvat lähinnä omaksi ilokseen?

Sählykerhoja ja muutakin liikuntaa on seurakunnissa järjestetty kautta aikain, mutta voisiko samassa kerhossa harrastaa useita lajeja, tai olisiko liikuntaa mahdollista harrastaa jopa niin, että pääpaino olisi hyvässä seurassa eikä niinkään itse liikuntasuorituksessa?

Ei ole elämää ilman kännykkää

Puhelin on vapaa-aikatutkimuksen mukaan tärkein medialaite sekä tytöillä että pojilla kaikissa ikäryhmissä. Puhelimeen liittyvistä käyttötavoista mainittiin muun muassa pelaaminen, musiikin kuuntelu, YouTube-videoiden selaaminen ja katsominen sekä erilaiset viestipalvelut kuten WhatsApp. Vastausten perusteella on ilmeistä, että nuoret käyttävät mobiililaitteita monipuolisesti medioituneen vuorovaikutuksen ja harrastustoiminnan välineenä.

Television katselusta on tullut tapa viettää aikaa perheen kesken. Myös digitaalisia pelejä pelataan aikuisten kanssa, joskin yhdessä pelaaminen vähenee nuoren varttuessa. Sarjakuvien, satujen ja ylipäätään kirjojen lukeminen yhdessä aikuisen kanssa mainitaan vain 7–9-vuotiaiden vastauksissa, joiden mukaan tytöistä neljäsosa ja pojista vajaa viidesosa lukee aikuisen kanssa. Myös Internetiä käytetään aikuisen kanssa esimerkiksi tiedonhakuun, YouTube-videoiden katseluun sekä kuvien etsimiseen ja muokkaamiseen.

Yhdessä pelaaminen oli lasten vastauksissa yleisin mediaan liittyvä toive yhteisestä tekemisestä. Yli puolet 7–9-vuotiaista haluaisi pelata aikuisen kanssa enemmän. Tytöt mainitsivat myös kirjojen lukemisen.

Joutuessani iltaisin kuuntelemaan erään finninaamaisen teinin YouTube-videopostauksia, joissa enimmäkseen pelataan ja esitellään v-sanastoa, mietin usein kirkon mahdollisuuksia tässä maailmassa. Kirkko ei varmasti voi muuttaa nuorten kiinnostusta mobiililaitteisiin – emmehän me vanhemmatkaan ole pystyneet siihen. Mutta voisiko kirkko olla enemmän mukana tuossa maailmassa tuottamassa nuoria kiinnostavaa sisältöä? Voisivatko kirkon työntekijän tai seurakuntanuoren YouTube-videot herättää nuorissa kiinnostusta? Tarjoaisivatko Raamatun historia, eettiset kysymykset tai kirkon monet työmuodot hedelmällistä materiaalia digitaalisten pelien kehittäjille? Ja jos nämä olisivat vielä maksuttomia, kaikilla olisi ainakin periaatteessa samat mahdollisuudet päästä niistä osallisiksi.

Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

Osallistuva luterilaisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012-2015. Tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg & Leena Sorsa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja nro 125. Osallistuva luterilaisuus (pdf) ja mobiiliversio. Julkaisun painetun version tilaus.

16.11.16

Poissa – vaan ei sittenkään

Kuva: Pixabay.

Kun seurakunnat vuodenvaihteessa kirjaavat päättyneen vuoden jäsentilastonsa, esillä on kaksi eri lukua. Toinen on väkiluku ja toinen on jäsenmäärä. Jälkimmäinen luku on aina suurempi. Se johtuu siitä, että väkilukuun sisältyy niin sanottu läsnä oleva väestö, jäsenmäärään lasketaan myös poissa olevat.

Kirkon jäseniä oli vuoden 2015 lopussa noin 4 184 000. Heistä läsnä olevia eli väkilukuun laskettavia oli hiukan alle neljä miljoonaa. Yli 184 000 jäsentä eli lähes viisi prosenttia kuului poissa olevaan väestöön.

Poissa oleva väestö. Keitä he ovat? Missä he ovat?

He ovat ulkomailla. Jotkut ovat lähteneet maasta pysyvästi. Yhä useampi kuitenkin vain väliaikaisesti. Kuka opiskelemaan, kuka töihin. Palatakseen taas takaisin.

Jos he jostain ovat poissa, niin kokemukseni mukaan ainakin kotiseurakuntiensa mielestä. Jokainen heistä kuitenkin on jonkin seurakunnan jäsen. Moni heistä palaa jonakin päivänä takaisin joko siihen seurakuntaan, josta kerran lähti maailmalle tai johonkin toiseen.

On tunnettu tosiasia, että maailmalla eläessä kotimaa ja sen kulttuuri tulevat monille tärkeiksi eri tavalla kuin ennen lähtöä. Tämä pätee usein myös kirkko- ja seurakuntasuhteeseen. Monelle maailmanmatkaajalle suhde seurakuntaan avautuukin uudella tavalla siirtolaisuuden vuosien aikana. Kirkon ulkosuomalaistyö pyrkii osaltaan huolehtimaan siitä, että seurakuntayhteys ei katkea ulkomaillakaan.

Seurakunnissa täällä Suomessa ei ehkä aina tiedosteta, että maailmalle muuttajan yhteystiedot siirtyvät useimmiten seurakunnan jäsenrekisteriin. Tätä tietoa olisi syytä hyödyntää. Miksei myös esimerkiksi Facebookia, josta moni maailmanmatkaajakin löytyy. Yhteydenotto kotiseurakunnasta voisi olla merkittävä kokemus monelle väliaikaisesti – ja myös pysyvästi – ulkomaille muuttaneelle. ”Ajatella, että seurakunta muistaa minua myös täällä”, voisi olla monen ajatus tervehdyksen saadessaan.

Kirkko elää jäsenissään ja jäsenet ovat kirkon elinehto. Jäsenyyttä on syytä vahvistaa eri tavoin ihmisiä tavoittamalla ja heitä kohtaamalla. Myös erilainen segmentointi on näissä yhteydenotoissa paikallaan.

Olisiko nyt aika havahtua huomaamaan myös poissaolevan väestön tarve tulla kohdatuksi? Jotta seurakuntasuhde ja sen myötä kirkon jäsenyys vahvistuisi myös näiden seurakuntalaistemme keskuudessa? Jotta syntyisi kokemus, että poissa oleva ei sittenkään ole poissa?

Mauri Vihko
Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja

14.11.16

Uusi Sakasti – yhteisöllistä ja sujuvaa sisäistä viestintää

Kuva: Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki

”Miksi tästä ei ole kerrottu missään?”

Työyhteisön sisäisen viestinnän sujuminen tai sujumattomuus lyö leiman jokaiseen työpäivään. Viestintä välittää ideat, kysymykset ja työtavat – ja myös käsityksen siitä, miksi työyhteisömme on olemassa ja mitkä ovat sen yhteisesti jaetut arvot ja periaatteet. Sisäinen viestintä on johtamisen elintärkeä väline. Sisäisen viestinnän ja toimivien viestintävälineiden tärkeys korostuu seurakunnan moniammatillisessa ja eri työpisteissä toimivassa yhteisössä, jonka toiminnot pyörivät vuorokauden ja viikon ympäri.

”Olen lähettänyt jo vaikka kuinka monta sähköpostia, mutta kukaan ei vastaa”

Kun työ muuttuu, muuttuvat myös tarpeet työyhteisöjen tiedonkululle. Yksityiselämässä olemme jo tottuneita digiviestijöitä: asioimme asiakaspalveluchatissa, tilaamme tuotteita verkkokaupasta ja jaamme ajatuksia sosiaalisessa mediassa. Miksi työelämässä tyytyisimme sähköpostivuoriin, ilmoitustauluihin ja ylhäältä alas vyörytettävään informaatioon?

”Jossain minä tästä luin, missäs se olikaan…”

Tällä hetkellä kirkon sisäisen viestinnän kenttä on pirstaleinen. Seurakuntien paikalliset intranetit ja verkkolevyt, sähköpostiarkistot, hiippakuntien sivut, Sakasti, ammattilehdet, järjestöjen ja hankkeiden postituslistat, kirkollinen media… tietoa joutuu pahimmillaan etsimään ja seuraamaan kymmeniä eri kanavia pitkin. Se kuormittaa.

”Mitähän ensi pyhän tekstistä saisi irti? Joku muukin varmaan tätä nyt miettii”

Vertaistukea ja dialogia varten on syntynyt joukko puolivirallisia Facebook-ryhmiä. Tieto niistä kulkee jos kulkee. Ryhmistä ei ole kattavaa listaa missään ja ylläpitokäytännöt vaihtelevat. Luottamuksellisen keskustelun alustoiksi niistä ei ole – jo tietoturvasyistä.

Tulevaisuus – sosiaalinen intranet?

Kirkon tulevaisuuskomitea peräänkuuluttaa mietinnössään toimintakulttuurin muutosta: yhdessä tekemisen kulttuuria, seurakuntiin luottamista, ruohonjuuritasolla syntyneiden ideoiden jakamista ja kehittämistä. Kirkko rakentuu alhaalta ylöspäin. Keskushallinnon tehtävänä on tukea seurakuntien työtä – myös niiden viestintää.

Sakasti on tulossa elinkaarensa päähän. Väistämättä edessä oleva uudistus on hieno mahdollisuus miettiä sisäisen viestinnän tarpeita vähän laajemmin. Millaista viestintätyökalua sinä tarvitsisit työsi tueksi?

Entä jos meillä olisi sosiaalinen intranet? Yhteisö, jossa pohditaan työn haasteita ja löydetään uusia näkökulmia? Galleria, jossa voi jakaa iloja ja oivalluksia? Resurssipankki, joka kulkee mukana kentällä älypuhelimen ruudulla? Paikka kysymyksille ja vastauksille, yhteiselle ideoimiselle ja oppimiselle?

Palvelumuotoilulla todelliset tarpeet esiin

Uutta Sakastia rakennetaan seurakuntien tarpeista lähtien. Tämän talven aikana työryhmä sukeltaa kirkon työntekijöiden arkeen. Havainnointien, haastattelujen ja muiden menetelmien avulla löydetyt tarpeet muotoillaan tavoitteiksi ja suunnitelmiksi. Kerätyn tiedon pohjalta tehdään prototyyppejä ja ehdotuksia, joita sitten kehitetään palautteen perusteella eteenpäin. Vasta tämän jälkeen etsitään tarpeet parhaiten täyttävää teknistä toteutustapaa.

Tämän palvelumuotoiluksi tai käyttäjälähtöiseksi suunnitteluksi kutsutun lähestymistavan tavoitteena on varmistua siitä, että palvelu todella vastaa aitoihin viestintätarpeisiin.

Tervetuloa rakentamaan yhteistä viestintävälinettä – tulevaisuuden Sakastia. Voit seurata hankkeen etenemistä sakasti.evl.fi/sakastiuudistus.

Tavoitat meidät myös Kirkon viestijät– ja Ev. lut kirkon työntekijät -ryhmissä Facebookissa.

Sanna-Maaria Tornivaara, sisältöpäällikkö
Titti Kallio, projektipäällikkö
Kirkon tiedotuskeskus

7.11.16

Kohti tulevaisuuden kirkkoa

Kuva: iStock.

Onko kirkko kriisissä?

”Kirkko ei ole organisaationsa, hallintonsa tai taloutensa puolesta kriisitilassa”, arvioi Kirkon tulevaisuuskomitea kirkon nykytilaa lokakuun puolivälissä ilmestyneessä mietinnössään. Arvio on herättänyt pientä napinaa siitä, eivätkö päättäjät ja komitean jäsenet ymmärrä, kuinka huolestuttava kirkon tilanne on.

Kysymys ei ole siitä, etteikö komiteassa olisi analysoitu huolellisesti ja realistisesti nykytilannetta ja tulevaisuudennäkymiä. Kriisitietoisuutta tarvitaan, mutta se ei saa johtaa toiminnan lamaantumiseen tai toivon menettämiseen. Kirkon yhteiskunnallinen asema on vakaa ja kirkolla on runsaasti työntekijöitä sekä riittävästi taloudellisia resursseja voidakseen tehdä niitä uudistuksia, jotka se katsoo tarpeellisiksi. Asiat ovat monilta osin kirkon omissa käsissä, joten sikäli kyse ei ole akuutista kriisistä.

Vaikka tulevaisuudennäkymät huolestuttavat, pelon lietsonnan sijasta tarvitaan motivaatiota, halua ja päättäväisyyttä kulkea eteenpäin. Uudistuminen on mahdotonta vain, jos siihen ei itse uskota.

Tulevaisuuskomitea on joutunut työssään sivuamaan useita kirkkoa koskevia jännitteitä. Ilman niiden tiedostamista on mahdotonta ymmärtää tai tulkita oikein komitean esityksiä.

Onko olemassa ”puhdasta pöytää”?

Kirkolliskokous on peräänkuuluttanut komitealta ennakkoluulottomuutta. Rohkeimmissa kentältä nousseissa puheenvuoroissa on kaivattu jopa sitä, että komitea lähtisi puhtaalta pöydältä ja piirtäisi kirkon organisaatiorakenteen ja hallinnon kokonaan uudestaan. Samaan aikaan on toivottu, ettei komiteamietintö jäisi pelkäksi visioksi, joka suljetaan tomuiseen arkistokaappiin muiden visioiden seuraan, vaan se johtaisi konkreettisiin uudistuksiin.

Kokonaan uudenlaisen kirkon rakentaminen – vaikka sitten vain organisaatiomielessä – voisi merkitä kevyempää, loogisempaa ja tarkoituksenmukaisempaa kokonaisuutta vuosisatojen mittaan muotoutuneeseen nykytodellisuuteen verrattuna. Toisaalta, olisiko esimerkiksi kirkolliskokous valmis lakkauttamaan itsensä voidakseen rakentaa tilalle uuden päätöksentekojärjestelmän? Entä voisiko kirkko seurakuntineen irtisanoa liki 20 000 työntekijää voidakseen rekrytoida uudet työntekijät uuden organisaation edellyttämiin tehtäviin?

Puhtaalle pöydälle piirretty uusi kirkko ei olisi toteutumiskelpoinen eikä toimiva, jos sen tarkoituksena olisi korvata vanha. Siksi komitean on pitänyt työskennellä rohkeiden visioiden ja reaalimaailman välisessä jännitteessä. Jokaisen palasen kohdalla on pitänyt arvioida sen olemassaoloa ja merkitystä niin toiminnallisista, juridisista kuin teologisistakin lähtökohdista. Kaiken lisäksi palasia ei ole tullut katsoa vain yksitellen ja muista erillään vaan osana suurempaa kokonaisuutta.

Juuri kokonaisuuden ja sen osien suhde on luonut toisen keskeisistä kirkon uudistamiseen liittyvistä haasteista. Tulevaisuuskomitea on ollut ensimmäinen elin vuosikymmeniin, jolle on annettu tehtäväksi tarkastella ja arvioida kirkkoa kokonaisuutena. Siksi myös sen mietintöä tulisi tarkastella saman periaatteen mukaisesti.

Mikäli esimerkiksi Kirkkohallitusta uudistettaisiin ilman, että uudistukset koskisivat myös kirkolliskokousta, kadotettaisiin komitean hahmottelema logiikka. Mikäli perustettaisiin uusi Kirkon kehittämispalveluiksi kutsuttava yksikkö ilman, että toimintakulttuurin uudistus ulottuisi siihen, luotaisiin organisaatio, joka ei kykenisi hoitamaan sille tarkoitettua tehtävää. Jos taas seurakuntien päätöksentekojärjestelmää koskevia uudistuksia luetaan ilman, että tutustutaan muuhun mietintöön, syntyy vääränlainen kuva siitä, mitä mietintö merkitsisi esimerkiksi maallikoiden asemalle ja vaikutusmahdollisuuksille kirkossa. Kokonaisuuden valossa yksityiskohdat näyttävät erilaisilta.

Vastaavia jännitteitä on monia muitakin. Komitea on joutunut pohtimaan, mitä itsenäisyyden vahvistaminen merkitsee yhtenäisyyden kannalta ja miten taloudellista vyötä voidaan kiristää ilman, että tukahdutetaan toimintakykyä ja kehittämistyötä. Samoin on ollut tärkeää rohkeidenkin uudistusten kohdalla pitää mielessä, ettei mikään ryhmä kirkossa joutuisi kokemaan, että heidät on unohdettu tai heidän toiveilleen ja tarpeilleen on käännetty selkä.

Lukemattomat aiemmat uudistusprosessit ovat osoittaneet, kuinka vaikeaa on ollut tehdä pientäkään uudistuksia niin, että kaikki osapuolet olisivat olleet siihen edes osapuilleen tyytyväisiä. Tasapainon etsiminen on tärkeää, mutta jos kirkkoa todella halutaan uudistaa, yhteisen edun on astuttava oman edun edelle jokaisen seurakuntalaisen, työntekijän ja päättäjän prioriteeteissa.

Millaista kirkkoa komitea yrittää rakentaa?

Avoin, yhteisöllinen, reagointikykyinen ja elävä sekä itse itseään kehittävä ja uudistava – tällaiset kirkkoon kohdistuvat tavoitteet ovat tuskin kenellekään uusia. Niitä kohti on monissa seurakunnissa, hiippakunnissa ja keskushallinnon hankkeissa pyritty jo kauan, mutta samalla niiden suhteen ollaan yhä matkalla.

Komitea pyrkii uudistamaan seurakuntien toimintakulttuuria niin, että seurakuntalaisista tulisi seurakuntien täysivaltaisia ja tasaveroisia toimijoita. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla työntekijöiden suunnittelemaa ja toteuttamaa, vaan ihmiset voisivat tulla seurakunnan tiloihin, kohdata toisiaan, toteuttaa itseään ja ennen kaikkea edistää kirkon yhteistä sanomaa ja tehtävää.

Seurakunnissa, hiippakunnissa ja keskushallinnossa tehdään valtavasti hyvää työtä, joka ei kuitenkaan aina parhaalla mahdollisella tavalla ulotu muihin toimijoihin saati leviä kirkkoon. Siksi komitea haluaa lisätä yhteistyötä ja verkostomaista toimintaa, tunnistaa ja tukea kirkossa olevia vahvuuksia sekä luoda järjestelmän, joka auttaa kirkkoa jatkuvaan kehittymiseen ilman raskaita uudistusprosesseja. Se edellyttää kuitenkin uudenlaista ajattelua ja uusia työskentelytapoja.

Parhaimmillaan tulevaisuuskomitean mietintö voisi toimia tukena toimintakulttuuriaan uudistaville seurakunnille sekä rohkaisuna niille, jotka vielä miettivät, mitä uudistuminen voisi heidän seurakunnassaan merkitä. Lisäksi mietintö voisi toimia tienviittana kirkon päättäjille ja esimiehille, jotka lähtevät uudistamaan rakenteita, lainsäädäntöä ja oman yksikkönsä toimintaa.

Tärkeintä on, että mietintö synnyttäisi keskustelua ja käynnistäisi prosessin, jolla on suunta ja päämäärä. Mietinnön yksityiskohdista on epäilemättä erilaisia mielipiteitä ja tulkintoja, aivan kuten on siitäkin, esittääkö komitea liian pientä vai liian suurta askelta. Oli askel sitten lyhyt tai pitkä, komitea rohkaisee ottamaan sen.

Tulevaisuuskomitean mietintö löytyy Sakastista verkkoversiona. Tällä viikolla kokoontuva kirkolliskokous käy mietinnöstä lähetekeskustelun tiistaina 8.11. Kirkolliskokouksen täysistuntoa voi seurata suorana striimauksena Sakastin etusivulla.

Juha Meriläinen
Kirkon tulevaisuuskomitean sihteeri

4.11.16

Lajissaan ylittämätön

Carl Theodor Dreyer: Ordet (Sana), Tanska 1955

Varoitus: Juttu sisältää juonipaljastuksen.

Tanskalaisen Carl Dreyerin elokuva Sana (1955) tulee mieleen aina kun ajattelen, millainen on hyvä uskonnollinen elokuva. Sana on enemmän kuin mestariteos. Se on omassa lajissaan ylittämätön, paras kaikista, mittatikku muille.

Carl Theodor Dreyer (1889-1968) on yksi elokuvataiteen suurimmista. Sana pohjautuu niin ikään suuren tanskalaisen, Kaj Munkin (1898-1944), samannimiseen näytelmään. Munk oli luterilainen pappi, kirjailija ja toisen maailmansodan saksalaismiehityksen marttyyri. Näytelmä sijoittuu 1920-luvun jyllantilaiseen kyläyhteisöön. Elokuvassa Juutinmaan karu kauneus, hiekkanummet ja jykevät maalaistalot riittäisivät yksinään tekemään vaikutuksen. Visuaalisen loiston lisäksi Dreyer on myös täydellisesti kääntänyt elokuvan kielelle Munkin suurenmoisen kertomuksen ennakkoluuloista ja naapurikateudesta, häpeästä ja rakkaudesta, uskon kriisistä ja ihmeestä.

Dreyer teki tämän jälkeen enää yhden elokuvan (Gerdrud, 1964), mutta Sanan kaksi keskeisistä näyttelijöistä ainakin Birgitte Federspiel (Inger) ja Preben Lerdorff Rye (Johannes) tulivat tekemään pitkän uran tanskalaisessa elokuvassa. Heidät voi tunnistaa yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin toisessa, yhtä lumoavasti uskonnollista tematiikkaa sisältävässä elokuvassa Babettes gaestebud (Ranskalainen illallinen, 1987).

Sana on taideteoksena ajaton, mutta siksi viiltävän ajankohtainen. Kahdestakin syystä. Se viittaa ensinnäkin yhteisen elämän mahdollisuuteen ahdasuskoisten ja avaramielisten kansoittamassa maailmassa. Erityisesti Sana olisi kuitenkin syytä saada nähtäväksi juuri nyt, pyhäinpäivän aattona, jolloin kuoleman todellisuus on meitä tavallista lähempänä.

—

Aivan elokuvan lopussa ollaan surukodissa. Inger, yksi päähenkilöistä on menehtynyt vaikeaan synnytykseen. Myös vastasyntynyt lapsi on kuollut. Arkku on jäähyväisiä varten avoimena maalaistalon kamarissa. Pian vainaja vietäisiin kirkkomaalle ja laskettaisiin hautaan. Seinän takaa talon tuvasta kaikuvat vaimeana saattovirret. Vainajan lisäksi kamarissa on kolme miestä mustissaan, yksi heistä surun murtama puoliso.

Kamariin astuu seurakunnan paimen. Hän puhuu kauniisti ja lohduttavasti (juuri samalla tavalla olen itsekin monta kertaa puhunut siunaustilaisuudessa), että kuolema on tullut yllättäen ja liian varhain, mutta että kristityllä on lupa toivoa kuoleman voittoa, ylösnousemusta ja jälleennäkemisen mahdollisuutta.

Ovesta astuu parroittunut mies villapaidassaan. Hän on Johannes, vainajan lanko, pitkään omilla teillään harhaillut. Miehen mieli on uskonnollisissa houreissa järkkynyt. Hän kysyy surevilta, eikö heille tullut mieleen pyytää Jumalaa antamaan Inger takaisin elämään.

”Sinä pilkkaat”, sanoo joku. Johannes alkaa epäröidä, mutta hänen viereensä hiipii vainajan pieni tytär ja tarttuu tätä kädestä sanoen: ”Setä, älä viivyttele!”
Tämä kääntyy lapsen puoleen: ”Uskotko tosiaan että voin tehdä sen?”
”Tietysti setä, mutta pidä kiirettä!”

Pitäen edelleen tyttöä kädestä Johannes kääntyy vainajan puoleen: ”Kuule minua sinä, joka olet kuollut…”
Nyt nousee pappi ja estelee: ”Hän on tullut hulluksi!”
Parrakas vaikenee, mutta kerää rohkeutensa ja jatkaa: ”Jeesus Kristus, jos on mahdollista, anna minulle sana, anna tämän vainajan herätä henkiin.”
Sitten hän puhuttelee vainajaa: ”Inger, Jeesuksen Kristuksen nimessä, nouse!”

Amerikkalainen kirjailija Paul Auster on romaaniinsa Invisible (Näkymätön, suom. Erkki Jukarainen, Tammi 2010) sijoittanut Sanan katsojakokemuksen juuri tuona hetkenä. Siihen voi jokainen elokuvan nähnyt vaivatta liittyä:

”Muutamaa sekuntia myöhemmin naisen kädet alkavat liikkua. Katsoja kuvittelee, että kysymys on varmaan aistiharhasta, että näkökulma on siirtynyt objektiivisesta todellisuudesta sekopäisen veljen tajunaan. Vaan ei. Nainen avaa silmät ja vain muutama hetki sen jälkeen nousee istumaan täysin elävänä. — Se mitä ei voi tapahtua, on tapahtunut, ja olet poissa tolaltasi juuri näkemäsi takia. Tuon jälkeen et tiedä, mikä se on, mutta vuodattamasi kyynelet silloin kun näit naisen palaavan henkiin tuntuvat pesseen osan sisällesi kertyneestä myrkystä.”

—

Sanan järisyttävässä loppukohtauksessa tuonpuoleisen, itsessään arvokkaan ja korvaamattoman voima on vertaansa vailla läsnä. Sana tutkii ja ravistelee, siivoaa ja puhdistaa katsojan sielua pohjia myöten.

Silti kyseessä on mitä realistisin, tätä elämää rehellisesti tarkasteleva teos. Mitään erityisiä tehokeinoja ei käytetä. Pelkistetty näyttelijäntyö, riisuttu lavastus ja yksinkertainen rukous, pitkä hiljaisuus ja arkussa makaavan tuskin huomattava sormien liikahdus. Realistinen saa yhtäkkiä täysin odottamattoman käänteen ja tuonpuoleinen tulee melkein tunkeilevan lähelle. Katsojassa heräävät defenssit vain vahvistavat kokemuksen aitoutta. Paul Auster:

”Teatterissa on paljon ihmisiä, ja puolet yleisöstä purskahtaa nauruun nähdessään ihmeen kaltaisen ylösnousemuksen. Heidän epäuskoisuutensa ei tympäise sinua, — hetki on sinusta transendenttinen.”

Aivan samoin kuin evankeliumin kertomuksessa:

”Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ’Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.’ Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi.” (Matteus 9:24–25)

Sana on niitä elokuvia, joista poistutaan hiljaa.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

2.11.16

Läsnäolo sielunhoidossa

Sielunhoidon yhteydessä puhutaan paljon läsnäolosta. Usein sielunhoitokirjallisuudessakin mainitaan, että sielunhoidon peruselementtejä ovat aktiivinen kuuntelu ja läsnäolo. Harvoin noita kahta kuitenkaan selitetään tai ihan varsinaisesti opetetaan.

Minulta eräs asiakas kysyi kerran mindfulness-kurssin aluksi, että olenkos minä nyt läsnä, kun nimen perään on laitettu rasti kurssille saapumisen merkiksi. Kysymys oli puhutteleva, vaikka se olikin huumorilla ilmaistu.

Mitä jos sielunhoitaja asettuu asiakkaan lähelle edellä kuvatulla asenteella? Niin että paikalle saapuessaan tai jotenkin siinä lähimaastossa ollessaan hän kuvittelisi olevansa läsnä. Toki voi ollakin, mutta vaaransa siinä piilee. Mitä läsnäolo todella on? Pohdiskelen tässä tekstissäni lyhyesti läsnäoloa sielunhoidossa mindfulness-menetelmän kautta – menetelmän taustaviisaudella voisi mielestäni olla paljon annettavaa sielunhoidollekin.

Läsnäolossa ollaan tässä ja nyt

Mindfulness käännetään suomeksi sanoilla tietoinen hyväksyvä läsnäolo. Läsnäolo on siis yksi mindfulnessin elementeistä. Läsnäolo ei ole menneessä taivaltamista, ei tulevaisuuden murheissa kulkemisessa vaan tässä ja nyt hetkessä olemista. Kedon kukat ja taivaan linnut mainitaan Raamatussakin juuri tässä mielessä. Ne eivät murehdi vaan elävät tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin. ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Ihmisen päällä on hyvä taipumus olla aktiivinen ja analysoiva. Tutkitusti tämä taito myös uuvuttaa ja väsyttää. Liika ajatteleminen vie sekä psyykkisiä että fyysisiä voimavaroja. Läsnäolo on sitä, että pää pysyy hyvin harjoitettuna hetken hiljaisena ja antaa lepohetkiä. Ajattelevalle mielelle tarjotut lepohetket lisäävät tutkitusti ihmisen hyvinvointia.

Sielunhoitajan työ ja läsnäolo

Sielunhoitajan työssä edellä kuvattu asettuminen läsnäoloon on erityisen tärkeää. Asiakas vaistoaa hyvin helposti, jos auttaja on poissaoleva ja omiin ajatuksiinsa vaipunut.

Kun tekemättömät työt rasittavat tai omassa elämässä on jotain haastavaa meneillään, voi istuminen ja toisen kuunteleminen olla hankalaa. On tietysti tärkeää, että sielunhoitajan pää pysyy kuuntelemisen aikana kohtalaisen hiljaisena, jottei pääsisi käymään niin, että kuuntelevat korvat menevät hetkeksi kiinni. Jokainen kuuntelemisen ammattilainen tietää, että mitä tapahtuu, kun ajatus käy hetkeksi muualla kuin asiakkaan asioissa. Näitä ”mustia aukkoja” on jälkikäteen kurja lähteä paikkaamaan.

Läsnäoloon pääsee yksinkertaisilla keinoilla

Yksinkertaiset asiat voivat auttaa asettumaan nopeastikin ilmaantuneisiin tilanteisiin. Ajatteleva pää, mutta myös reaktiivisuus meissä hiljenee yksinkertaisella tavalla – aistien ääreen asettumalla. Kun aistii (ei ajattele!) hetken jalkapohjia lattiassa tai seurailee oman hengityksen kulkua, mahdollistuu ajatusvirran katkeaminen. Mieli karkaa aina uudelleen ja uudelleen, mutta se on mahdollisuus palauttaa kehoon lempeästi mutta päättäväisesti.

Itse asiassa kuunteleminen itsessään on läsnäoloon asettumista – jokainen sielunhoitotilanne voi siis toimia hyvänä läsnäoloharjoituksena, joka parhaimmillaan voi virkistää ja rentouttaa sielunhoitajaa itseäänkin. Se on parhaimmillaan myös hyvä suoja myötätuntouupumusta vastaan. Kun reaktiivisuus vähenee, syntyy auttajaa suojaava tila ja rajatkin pysyvät paremmin kunnossa.

Asiakas hyötyy läsnäolosta

Läsnäolotaidoilla voi olla sielunhoitotilanteissa toisensuuntainenkin ulottuvuus. Moni sielunhoitoasiakas kärsii menneisyydessä tapahtuneista haavoista, tulevaisuuden murehtimisesta ja erilaisista peloista ja kovasta stressistä. Tapaamistilanteessa tämä näkyy myös kehollisesti monin tavoin.

Läsnäoleva auttaja voi opettaa läsnäolon taidon myös asiakkaalle. Pieni pysäytys puhumiseen, yhdessä hengittäminen ja jalkapohjien asettaminen maahan voivat rauhoittaa asiakasta niin, että asioiden käsittely helpottuu ja tunnereaktio helpottuu ja laimenee. Pitkällä aikavälillä läsnäolotaidoista voi olla erittäin suuri hyöty.

Kun ollaan tässä ja nyt, mieli rauhoittuu ja hiljenee vastaanottamaan myös sen, joka on luvannut olla siellä, missä kaksi tai kolme hänen nimissään kokoontuu. Jumala on aina ja kaikkialla, mutta parhaiten Hänen äänensä kuulee, kun mieli on hiljainen.

pappi, mindfulness-ohjaaja Miia Moisio

26.10.16

Lähtölaukaus reformaation merkkivuoteen paavin kanssa

Lundin tuomiokirkon astronominen kello, Horologium Mirabile Lundense, on 1420-luvulta. (Kuva: iStock)

Luterilaiset ja katoliset viettävät reformaation merkkivuotta ensimmäistä kertaa yhdessä. Lundin tuomiokirkossa järjestetään muun muassa yhteinen rukouspalvelus. Kirkon astronominen kello, Horologium Mirabile Lundense, on 1420-luvulta. (Kuva: iStock)

Ensimmäistä kertaa historiassa luterilaiset ja katoliset viettävät yhdessä reformaation merkkivuotta. Reformaation 500-vuotisen historian merkkivuoden vietto käynnistyy uskonpuhdistuksen muistopäivänä 31.10.2016. Yhteinen tapahtuma järjestetään Lundissa.

Kutsujina ovat katolisesta kirkosta paavi Franciscus ja Luterilaisesta Maailmanliitosta piispa Munib Younan ja pääsihteeri Martin Junge. He pitävät Lundin tuomiokirkossa yhteisen rukouspalveluksen. Aiempien reformaation satavuotisjuhlien aikaan tällaista ei olisi voinut edes kuvitella.

Reformaation merkkivuoden yhteinen avaaminen heijastelee sitä kehitystä, joka luterilaisten ja katolisten välillä on tapahtunut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Keskinäinen vuoropuhelu on lisännyt keskinäistä ymmärtämystä, poistanut raja-aitoja ja rakentanut luottamusta kirkkojen välille. Se on vahvistanut yhteistä näkemystä siitä, että kirkkojen välillä on paljon enemmän sitä, mikä yhdistää kuin sitä, mikä erottaa.

Keskinäisen vuoropuhelun tärkein hedelmä on vuonna 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Olihan kiista vanhurskauttamisopin tulkinnasta keskeinen asia, joka johti 1500-luvulla vastavuoroisiin oppituomioihin roomalaiskatolisen kirkon ja Lutherin uskonpuhdistusliikkeen välillä. Se vaikutti osaltaan läntisen kristikunnan jakautumiseen.

Yhteisessä julistuksessa kirkot pyrkivät voittamaan opilliset erimielisyytensä esittäessään yhteisen kristillisen käsityksensä vanhurskauttamisopista, eli siitä miten ihminen pelastuu. Yhteisessä julistuksessa todetaan ”…dialoginsa perusteella tämän julistuksen allekirjoittavat luterilaiset kirkot ja roomalaiskatolinen kirkko pystyvät nyt ilmaisemaan yhteisen käsityksen, että meidät vanhurskautetaan Jumalan armosta uskon kautta Kristukseen.”

Yhteisen julistuksen jälkeen vuoropuhelua on jatkettu. Vuonna 2013 julkistettiin yhteinen raportti Vastakkainasettelusta yhteyteen. Luterilaiset ja roomalaiskatoliset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017. Sitä valmisteli kansainvälinen luterilais-roomalaiskatolinen ykseyskomissio. Raportissa kuvataan ensi kertaa reformaation historia yhdessä ja esitetään ne teologiset teemat, joissa erimielisyydet on voitettu yhteisen dialogin myötä.

Raportissa annetaan myös ekumeenisia toimintaohjeita, joissa tulee esiin yhteinen kutsumus olla evankeliumin asialla. Raportti linjaa: ”Luterilaisten ja katolisten tulisi yhdessä löytää uudelleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin voima omalle ajallemme” sekä ”Katolisten ja luterilaisten tulee todistaa yhdessä Jumalan armosta julistamalla evankeliumia ja palvelemalla maailmaa.”

Kiitollisuus, katumus ja yhteinen todistus

Lundin tapahtuma rakentuu kolmen teeman ympärille: kiitollisuus, katumus ja sitoutuminen yhteiseen todistukseen. Kiitollisuus nousee Jumalan Sanasta ja siitä, miten se puhuu yhä uudelleen kirkolle ja koko maailmalle. Kiitollisuus nousee myös niistä Jumalan lahjoista, joita luterilaiset ja katoliset tunnistavat toinen toisessaan.

Katumukseen on syytä, sillä kirkko on jakautunut. Se on aiheuttanut kärsimystä lukemattomille ihmisille, kun teologisia kiistoja on hyväksikäytetty poliittisiin tarkoitusperiin ja jopa uskonsotiin 1500- ja 1600-lukujen Euroopassa.

Luterilaiset ja katoliset sitoutuvat yhteiseen todistukseen siitä ilosta ja muutosvoimasta, joka on kristillisessä uskossa – etenkin köyhien, syrjäytyneiden ja vainottujen palvelemisessa.

Nämä kolme teemaa tulevat esiin Lundin katedraalin yhteisessä rukouspalveluksessa sekä siinä yhteisessä julistuksessa, jonka paavi Franciscus ja Luterilaisen Maailmanliiton presidentti Munib Younan allekirjoittavat. Kolmas teema – sitoutuminen yhteiseen todistukseen – tulee erityisesti esiin Malmön Areenalla järjestettävässä juhlassa.

Tilaisuudessa allekirjoitetaan yhteistyösopimus Luterilaisen Maailmanliiton Maailmanpalvelun ja katolisen Caritas-järjestön välillä. Maailmanpalvelu toimii 25 maassa Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Parhaillaan se auttaa yli 2,3 miljoonaa pakolaista maailman kriisikohteissa. Caritas toimii 164 maassa ympäri maailman tehden merkittävää avustustyötä kärsivien ja puutteenalaisten ihmisten parissa.

Lundin katedraalin rukouspalvelukseen osallistuu katolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton kutsumia vieraita eri puolilta maailmaa. Malmön Areenalle odotetaan noin 10 000 osallistujaa.

Reformaation merkkivuoden yhteinen avaaminen luterilaisten ja katolisten kesken on konkreettinen osoitus siitä, miten paljon kirkot ovat lähentyneet toisiaan viimeisten vuosikymmenten aikana. Konfliktit on haluttu jättää taakse ja vuoropuhelu jatkuu.

Tienviittana ovat Jeesuksen jäähyväisrukouksen sanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17: 21)

Yle TV1 lähettää ekumeenisen jumalanpalveluksen suorana 31. lokakuuta kello 15.30–17.00. Lähetyksessä on selostus suomeksi. Yle TV1 lähettää tekstitetyn jumalanpalveluksen sunnuntaina 6.11. ylimääräisenä tv-jumalanpalveluksena. Molemmat ohjelmat voi katsoa myös Yle Areenassa.

Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos
Kirkon ulkoasiain osasto

Reformaation merkkivuoden muistilista

31.10.2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiä anekaupan väärinkäytöksistä. 31.10. on valittu symboloimaan reformaation alkua.
Reformaation merkkivuosi on kansainvälinen ilmiö. Suomessa merkkivuotta vietetään 30.10.2016–5.11.2017.
Merkkivuoden periaatteet ovat ekumeenisuus, paikallisuus ja tulevaisuus sekä liittyminen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin soveltuvin osin.
Merkkivuoden otsikko on Armoa2017! Otsikko viittaa armon ajankohtaisuuteen kaikkina aikoina.
Luterilainen maailmanliitto on valinnut vuodelle yleisteeman Jumalan armon vapauttama sekä alateemat Pelastus – ei kauppatavaraa, Ihminen – ei kauppatavaraa, Luomakunta – ei kauppatavaraa.
Merkkivuoden valtakunnallisia tapahtumia ovat avajaiset 30.10.2016 ja pääjuhlat 5.11.2017 Turussa, merkkivuoden kansainvälinen avaus Lundissa 31.10.2017, Kirkon musiikkijuhlat Helsingissä 19.–21.5.2017, Kirkkopäivät Turussa 19.–21.5.2017, Olli Kortekankaan VIA-oratorion ensiesitys Naantalin musiikkijuhlilla 7.6.2017 ja SuomiAreena Porissa 10.–14.7.2017.
Paikallistasolla esille nousevat helatorstain juhlat 25.5.2017, uudet, paikallisesti laaditut teesit, jotka julkaistaan 31.10.2017 sekä reformaatioviikko 31.10.–5.11.2017.
Merkkivuosi synnyttää pitkin vuotta konsertteja, seminaareja, näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia, näytelmiä ja paljon muuta ympäri Suomen ja ulkosuomalaisyhteisöissä.
Materiaalia merkkivuoden viettoa tukemaan löytyy osoitteesta sakasti.evl.fi/armoa2017.
Merkkivuoden verkkosivujen osoite on reformaatio2017.fi.
Merkkivuoden Facebook-ryhmä välittää uutisia ja linkkejä.

Listan on koonnut merkkivuoden projektisihteeri Timo-Matti Haapiainen.

19.10.16

”Vaatteet on mun aatteet”

Ihmiset ovat perinteisesti ilmaisseet pukeutumisellaan kuulumisestaan johonkin yhteisöön. Kansallispuvut kertovat kantajansa juurista ja kotiseudusta. Romani- tai saamelaisasut viestivät nekin kantajansa yhteisöstä ja kulttuurista. Aiemmin körttipuku kertoi uskonnollisesta vakaumuksesta. Erilaisten musiikkityylien kuuntelijoitakin voi tunnistaa heidän vaatetuksestaan. Nämä asut ovat saaneet vapaasti rikastaa suomalaista kylänraittia.

Asianmukainen pukeutuminen on osa hyvää käytöstä ja se ilmaisee kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa tiukka pukeutumiskoodisto on kuitenkin lieventynyt, ja vapaus oman mielipiteen ja tyylin ilmaisemiseen vaatetuksella on suurentunut.

Yltääkö vapaa tyylin ilmaus myös uskonnolliseen pukeutumiseen?

Elokuussa kaupunki toisensa jälkeen kielsi burkini-uimapukujen käytön uimarannoillaan Ranskassa. Sinänsä tapahtumat eivät yllätä, sillä Ranskassa on aiemminkin rajoitettu uskonnollista pukeutumista julkisessa tilassa. Käytännössä kiellot ovat kohdistuneet islaminuskoisiin, sillä heidän uskonnossaan pukeutumistavoilla on näkyvä rooli.

Suomessa ei ole kielletty uskonnollista pukeutumista tai uskonnollisten merkkien näyttämistä julkisessa tilassa tai julkisissa työtehtävissä. Suomessa perustuslain 11 § turvaa jokaiselle oikeuden ilmaista vakaumuksensa. Perustuslain 6 § taas turvaa jokaiselle yhdenvertaisen kohtelun riippumatta esimerkiksi ihmisen sukupuolesta, alkuperästä tai uskonnosta. Nämä säännökset turvaavat jokaiselle oikeuden myös pukeutua julkisessa tilassa haluamallaan tavalla. Työnantaja on työvaatteiden käytöllä voinut edellyttää työntekijöiltään yhtenäistä pukeutumiskoodia työnantajan edun mukaisesti.

Ranskan burkinikeskustelun ollessa käynnissä siviilioikeuden professori Urpo Kangas totesi haastattelussa 5.9.2016, että millään kunnallisella taholla tai viranomaisella ei ole oikeutta kieltää burkinien käyttöä uimahalleissa. Hänen mukaansa ”Suomessa ei ole elintä, joka voisi päättää tällaisesta. On kyseenalaista, kuuluuko tämä edes lainsäätäjän toimivaltaan.”

Suomessa lähestymistapa uskonnolliseen pukeutumiseen onkin ollut hyvin käytännöllinen. Joitakin vuosia sitten Suomen uima- ja hengenpelastusliitto laati ohjeet, joiden tavoitteena oli vahvistaa eri kulttuurien edustajien mahdollisuuksia oppia tärkeä kansalaistaito, uimataito. Ohjeiden mukaan uimahalleissa uima-asun voi olla hihoiltaan ja lahkeiltaan pitkä, mutta sen täytyy turvallisuussyistä olla tiukka. Siksi myös uimashortsien käyttö on uimahalleissa kiellettyä. Uimarannoilla asu sen sijaan voi olla vapaampi.

Vaikka Suomessa on uskonnollista pukeutumista lähestytty käytännöllisesti ja myönteisesti, maahanmuuttokriittisyydestä ja uskontojen näkyvyyttä vastustavista asenteista nousevat vaatimukset uskonnollisen pukeutumisen kieltämiseen voivat vahvistua.

Kun pian julkaistavaa Kirkon nelivuotiskertomusta varten kysyttiin suomalaisilta heidän suhtautumistaan uskonnon esiin tuomiseen julkisissa viroissa, lähes puolet suomalaisista (47 %) suhtautui siihen kriittisesti. Jopa 28 prosenttia ei pitänyt uskonnon esiin tuomista esimerkiksi poliisin, opettajan tai tuomarin viroissa lainkaan hyväksyttävänä. Kolmannes suomalaisista piti uskonnon esiin tuomista julkisissa viroissa täysin tai osittain hyväksyttävänä. Mutta vain kaksitoista prosenttia suomalaisista suhtautui varauksettoman myönteisesti asiaan.

Vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan katsonut vakaumuksen ilmaisemisen rajoittamisen olleen joissakin tilanteissa mahdollista ihmisoikeussopimusten puitteissa, on ihmisoikeuksien lähtökohtana erilaisuuden arvostaminen ja yhdenvertaisuuden tukeminen. Siksi vaatteiden soisi saavan edelleen kertoa, mitä ajattelemme ja mistä taustasta tulemme.

Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2012─2015 julkaistaan 2.11.2016.

Leena Sorsa
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

12.10.16

Muutoksia ja suuria mahdollisuuksia

Koko maailmaa ja koko ihmistä koskettava vahva evankeliumi eli ilosanoma ajaa maailmanlaajaa kirkkoa eteenpäin. (Kuva: Marjo Ihalainen/Suomen Lähetysseura)

Maailma uskonnollistuu, ja kristittyjen määrä kasvaa voimakkaasti. Tämä on maailmanlaajan uskonnollisen kentän todellisuus tänään.

Kolmasosa koko maailman väestöstä on eri tavoin kristittyjä tai kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen jäseniä. Vuonna 1900 maailman väestöstä oli myös kolmasosa kristittyjä. Samaan aikaan on tapahtunut väestöräjähdys, mikä osoittaa, että kristittyjen määrä on kasvanut erittäin merkittävästi. Muslimeja arvioidaan tänä päivänä olevan koko maailman väestöstä 24 prosenttia. Näiden kahden uskonnon edustajat ja kannattajat muodostavat enemmistön koko maailman väestöstä.

Kristilliset kirkot elävät monenlaisten ja -tasoisten murrosten keskellä. Muutokset ovat nopeita ja vanhat rakenteet kaipaavat lisää joustavuutta, muuttamista ja usein aivan uutta ajattelua. Hitaasti kääntyvinä laitoksina perinteiset kirkot ovat kohdanneet haasteen tuhansissa uusissa uskonnollisissa ryhmissä ja kirkoissa, jotka toimivat pääsääntöisesti vapaaehtoisvoimin ja keveillä rakenteilla. Näiden kirkkojen ja yhteisöjen taloudelliset voimavarat ovat yleensä vähäiset verrattuna perinteisten kirkkojen mahdollisuuksiin. Silti nämä taloudellisesti köyhät kirkot kasvavat kaikkein voimakkaimmin eri puolilla maailmaa. Jäsenmäärältään suurin luterilainen kirkko on jo muutaman vuoden ajan ollut Etiopian Mekane Yesus -kirkko.

Eniten jäsenmäärien kasvua tapahtuu helluntailaisissa ja karismaattisissa yhteisöissä. Karismaatikkoja on kaikissa kirkoissa ja lukumääräisesti heitä arvioidaan olevan eniten roomalais-katolisessa kirkossa, maailman valtakirkossa. On ilmeistä, että herätyskristillisyyden nousu haastaa koko kristikuntaa.

Usko Kristukseen ei ole yksityisasia. Kristinusko on aina ollut yhteisöuskonto. Canterburyn entinen arkkipiispa Rowan Williams toteaa, että Jumala haluaa kirkon olevan yhteisö, jossa toteutuvat ainakin kolme asiaa. Kirkko on yhteisö, joka kokoontuu yhteen, koska se yhtyy Jeesuksen rukoukseen, ja jota hänen elämänsä ja voimansa ruokkivat. Toiseksi kirkko on yhteisö, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, koska kaikki ovat tasavertaisesti kutsuttuja vieraita. Kolmanneksi kirkko on yhteisö, joka julistaa Jumalan vapautta rakkaudessa ja anteeksiantamisessa sekä elää rauhassa luomakunnan ja Luojansa kanssa.

Osana maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa Suomen evankelis-luterilainen kirkko osallistuu siihen, miten kirkko elää yhteisöllisesti ja todistaa kolmiyhteisestä Jumalasta kokonaisvaltaisesti kaikkialla.

Strategioita

Viime vuosisadan lopulta alkaen on kirkossamme laadittu useita yrityksiä jäsentää ja järjestää kirkon lähetystyötä eri mietinnöissä ja strategioissa. Niitä ovat olleet ”Lähetetty Jumalan kansa” (1993), ”Koko kirkon missio” (1998), ”Kirkon lähetystehtävä” (2002), ”Kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö” (2004) ja ”Lähetettynä kirkossa” (2005).

Kirkon ensimmäinen lähetysstrategia hyväksyttiin vuonna 2010 nimellä ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian peruslinja vuoteen 2015 (Lähetysstrategian teologinen perusta)”. Se liittyi kirkon ekumeeniseen strategiaan.

Vuodesta 2013 alkaen kirkolla on ollut niin sanottu perussopimus kirkon seitsemän lähetysjärjestön ja Kirkon Ulkomaanavun kanssa. Sopimuksessa osapuolet sitoutuvat yhteistyöhön toistensa kanssa. Sopimuksen toteutumista seurataan vuosittain niin sanotuissa ohjauskeskusteluissa, joissa tarkastellaan yhteisen työn muotoja ja yhteistyötä hyvinkin konkreettisesti. Kyse on kirkon yhteisestä työstä, jossa käytetään hyväksi kaikkia niitä toimijoita, jotka toteuttavat kirkon hyväksymää lähetyksen peruslinjausta.

Vuoden 2014 alusta alkaen jokaisessa hiippakunnassa toimivat nyt kansainvälisen työn hiippakuntasihteerit. Samalla on päivitetty kirkon lähetystyön keskuksen tilastointi- ja raportointijärjestelmää, kirkon lähetystyöntekijäkoulutus on uudistettu, uskontoteologiaan ja uskontojen kohtaamiseen on suunnattu lisää voimavaroja. Näillä kaikilla toimilla on haluttu vahvistaa hiippakuntien ja seurakuntien kykyä ja mahdollisuuksia ilmentää kristillistä todistusta ja kokonaisvaltaista lähetystä.

Konkreettinen osoitus kirkon vahvistuneesta otteesta oli monen vuoden huolellisten valmistelujen jälkeen toteutettu suuri kansainvälinen lähetyskumppanuusneuvottelu keväällä 2014. Kirkko kutsui eri puolilta maailmaa kumppanuuskirkkojen edustajat koolle. Kirkot kuuntelivat toisiaan ja arvioivat yhteistyön muotoja. Perinteinen käsitys lähetystyöstä on voimakkaasti muuntunut monipuoliseksi kumppanuudeksi ja yhteiseksi voimavarojen jakamiseksi.

Yhteinen todistus

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus, ”Yhteinen todistus”, hyväksyttiin joulukuussa 2015. Se on osa sitä suurta murrosta, jossa kirkko ottaa aikaisempaa vahvemman otteen ja roolin koko kirkon missionaarisesta työskentelystä yhdessä monien yhteistyökumppanien kanssa. Kyse ei ole vain lähetystyöstä vaan siitä, miten kirkko ymmärtää oman olemuksensa ja todistuksensa. ”Yhteinen todistus” -peruslinjaus liittyy kirkon päivitettyyn ekumeeniseen strategiaan ”Kohtaamisen kirkko”.

Teologinen perusta ja sisällölliset painotukset ovat samoja kuin vuoden 2010 kirkon lähetysstrategiassa, mutta ”Yhteisen todistuksen” laatimistapa oli uusi. Nyt ei koottu erillistä toimikuntaa tai komiteaa, vaan odotukset, kysymykset ja toiveet kerättiin seurakunnista ja osin ulkomailta. Peruslinjaus koottiin yli 2000 ihmiselle lähetetyn sähköisen kyselyn avulla. Kyselyyn saivat kahteen otteeseen vastata seurakuntien, hiippakuntien, lähetysjärjestöjen ja kumppanuuskirkkojen jäsenet ja työntekijät.

Valmistelujen taustalla olivat myös merkittävät kansainväliset lähetysasiakirjat, kuten Luterilaisen maailmanliiton ”Lähetys kontekstissa” (2004) ja Kirkkojen maailmanneuvoston ”Yhdessä kohti elämää” (2012).

”Yhteinen todistus” koostuu kymmenestä pääkohdasta, jotka kaikki nousevat kirkon ja seurakunnan olemuksen ymmärtämisestä. Silloin ei puhuta enää vain lähetystyöstä vaan kirkon itseymmärryksestä ja kirkon omista juurista.

”Yhteinen todistus” on lähetetty kaikkiin seurakuntiin. Se on luettavissa sähköisessä muodossa Sakastissa, jonne peruslinjausta tukemaan toimitetaan jatkuvasti uutta aineistoa. Ja jos tarve vaatii ja muutokset painavat päälle, silloin myös peruslinjausta muutetaan joustavasti kaikkien asianosaisten kanssa yhteisymmärryksessä. Kirkon lähetystyön keskus yhdessä kirkon lähetystyön toimikunnan kanssa valmistelee ja koordinoi lähetyksen peruslinjausta.

Seurakunta elää lähetyksestä

Mistä on kyse siinä, mitä kirkko kutsuu lähetykseksi, yhteiseksi todistukseksi? Koko kirkko, koko seurakunta ja kaikki seurakuntalaiset toteuttavat lahjaksi saatua lähetystehtävää. Kristityt ovat toteuttamassa Jumalan lähetystä. Kirkon missiota ei tarkastella ulkopuolelta eikä lähetystyö ole yksi työmuoto muiden työmuotojen joukossa. Korostus on siinä, että seurakunta on lähetystyön keskus. Kirkon lähetysjärjestöt ja muut järjestöt tukevat asiantuntemuksellaan ja omilla vahvuuksillaan seurakunnan lähetystä.

Kirkolla ja seurakunnilla on edessään huikeita mahdollisuuksia. Koko maailmaa ja koko ihmistä koskettava vahva evankeliumi eli ilosanoma ajaa eteenpäin. Sen voi kiteyttää vaikkapa näihin teeseihin:

1. Kristittyinä elämme muuttuvassa maailmassa, olemme osa Kristuksen kirkkoa.
2. Kirkko ja seurakunta elää lähetyksestä.
3. Lähetystyö ei ole työmuoto.
4. Lähetys on kirkon uudistusliike.

Jaakko Rusama
Lähetysteologi
Kirkon lähetystyön keskus