Lapselleko sielunhoitoa?

Viisitoista vuotta sitten olisin juossut karkuun lapsi sylissäni, jos joku olisi tullut puhumaan minulle oman lapseni sielunhoidosta. Mitä hoitamista siinä on, hänen sieluunsa ette kyllä koske! Lapseni identiteetti on vasta muotoutumassa ja hän tarvitsee kasvurauhaa eikä mitään manipulatiivista julistusta. Kyllä meillä iltarukous luetaan. Piste.

Kokonaisvaltaista kasvua

Myöhemmin minusta tuli kuitenkin kirkon työntekijä ja sana sielunhoito vilahteli yhä useammin verkkokalvolleni. Sielunhoidolle löytyy paljon erilaisia määritelmiä. Se on lukemani mukaan mm. keskustelua, aktiivista kuuntelua, myötäelämistä ja sen myötä voi löytyä uusia näköaloja eri asioihin. Nämä sanat ymmärrän. Varhaiskasvatuksen lähtökohta on nimittäin lapsen kokonaisvaltaisen kasvun, kehityksen ja oppimisen tukeminen. Se tapahtuu mm. havainnoinnin, leikin, taiteiden, uteliaan tutkimisen ja yhteisten pohdintojen avulla.

Yhteinen pohdinta ja jutustelu esim. pukemisen tai maalaamisen yhteydessä on vuorovaikutustilanne, jossa ei välttämättä haeta oikeita tai vääriä vastauksia. Hyvä pedagogi luo ja ennakoi tilanteita, joissa lapsen on turvallista avata hänelle tärkeitä asioita yhteiseen ajatusmyllyyn. Lapsi ei lokeroi elämän eri osa-alueita hengelliseen tai maalliseen, ne kaikki ovat läsnä hänelle kaiken aikaa. Siispä minunkin on ajateltava kokonaisuutta. Voiko lapsilähtöiseen työotteeseen arjen keskellä sisältyä sielunhoitoa?

Kasvaa Luojan luoduksi

Ajattelen monen muun kasvattajan tavoin, että ihmisen tulisi saada kasvaa sellaiseksi kuin Luoja on hänet luonut. Ajattelen myös, että lähikasvattajien, muiden kasvattajien ja ympäristön lisäksi lapsella on myös kolmas kasvattaja, Luoja. Eli oikeastaan kysymys on siitä, miten tuen lapsen kasvua siten, että hän saa käyttöönsä kaiken sen potentiaalin, joka hänelle on suotu.

Ja tässä tullaankin mielenkiintoiseen kohtaan. Miten puhun Jumalasta niin, että en anna lapselle valmiiksi pureskeltuja vastauksia, vaan rohkaisen häntä pohtimaan ja kääntelemään pelkäämättä joka kiven ja kannon? Lapsi kun voi kokea ja nähdä paljon enemmän kuin minä juuri siitä toisesta todellisuudesta, johon lapset kykenevät aikuisia helpommin kurkistamaan ennakkoluulottomilla ajatuksillaan ja asenteillaan. Etten minä vaan kutista Luojaa ja tee Hänestä oman näköistäni! Mikä vastuu hengellisyyteen liittyvistä muistijäljistä meille onkaan annettu!

Sielunhoitoa leikkien?

Teen viikoittain työtä Lastenklinikalla. Kohtaan myös perheiden suruleirillä lapsia, jotka ovat menettäneet toisen vanhemmistaan tai sisaruksensa. Elämä ei ole aina reilua, pienimmillekään. Miten sitten kohtaan näitä lapsia, joita on kohdannut suuri suru? Sielunhoidosta en uskalla puhua, se tuntuu jostakin syystä minusta vieraalta, mutta rinnalla kulkemisesta kylläkin. Yritän omalta osaltani luoda tilan ja tunnelman, jossa mikään asia ei ole liian vähäpätöinen tai arkaluontoinen jaettavaksi. Viestini on, että kaikesta voi puhua, muovailla, maalata, piirtää, musisoida tai ilmentää liikkeen avulla tai olla ihan vain hiljaa, kuunnella, katsella ja aistia.

Haluan kannatella erityisesti lapsen leikkiä, sillä leikissä lapsi on omimmillaan hänelle tutulla maaperällä. Leikki itsessään hoitaa ja hellii lapsen ydintä. Harvoin jään itsekkään osattomaksi tuosta mielikuvituksen tulituksesta, mikäli vaan uskallan heittäytyä leikkiin mukaan. Jos oikeasti haluan tietää jotakin lapsen mielenliikkeistä ja hänen kasvunsa kaaresta, tulisi leikille antaa entistä suurempi rooli. Leikki antaa vihjeitä toiveista ja kertoo jotakin mahdollisista peloista, se maalaa eteeni lapsen mielenmaiseman koko tunneskaalan.

Kaikkea ei ole tarkoituksenmukaista tulkita eikä se ole tarpeenkaan, sillä leikki ei ole vain väline johonkin vaan itsetarkoitus. Leikki avaa sielunhoidon peräänkuuluttamia uusia näköaloja, se auttaa ymmärtämään ja jäsentämään jo koettua tai tulevaa. Ollessani potilaana Lastenklinikan leikkihuoneessa keuhkojensiirto-operaatiossa, koen suhteessa lapseen joka hoitaa minua, vahvaa myötäelämistä. Hoidon kohteena olevasta lapsesta tulee tämän leikin suunnannäyttäjä ja kapellimestari, on hänen vuoronsa ottaa ohjat käsiinsä. Miten määrätietoisesti ja asiatuntevasti hän hoitaakaan minua, joka kyselen sairaudestani kaikkea mahdollista tehohoidosta toipumisaikaan. Niin, kyllä tämä on hoitoa myös sielulle, meille molemmille. Uskon siis vahvasti sielunhoitoon leikkien ja leikki on minulle tärkeydessään mitä vakavin asia.

Joskus sanat voivat luoda mielikuvia, jotka eivät kerro välttämättä mitään itse asiasta tai voivat jopa johtaa harhaan asiasta tietämättömän. Löytyisikö sielunhoidolle parempaa sanaa varhaiskasvatuksen alueelle? Rohkaistuisikohan sitä ihan miettimään asiaa lasten kanssa?

Satu Laakso
Varhaiskasvatuksen ohjaaja
Helsingin seurakuntayhtymä

1.02.17

”Minusta on hienoa tehdä tilastoja suoraan Kirkkohallitukselle”

Tallennetut tilaisuudet (muut kuin jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset) tammikuun aikana.

Samaan myönteiseen sävyyn on annettu yli 80 prosenttia kirkon tilastouudistukseen liittyvästä palautteesta. Palautteiden mukaan tilastolomakkeiden täyttäminen on helppoa ja yksinkertaista.

Tilastotallennukset seurakuntatalouksittain tammikuun aikana.

Uudistuksen myönteiset vaikutukset koko tietojenkeruuprosessiin on huomattu jo nyt:

”Helppo, nopea homma laittaa tiedot Kirkkohallitukselle heti tapahtumien jälkeen. Saa jäädäkin pois aikaa vievä vuodenvaihteen yhteenveto kaikista kokovuoden tapahtumista.”

Yli 50 000 tallennusta tammikuussa

Tammikuun aikana tilastotallennuksia on tehty lähes 53 000 kappaletta. Määrässä on mukana Kirkkohallituksen tilastolomakkeiden kautta tallennetut tapahtumat ja Katrinaan talletetut tapahtumat, jotka siirtyvät päivittäin tilastojärjestelmään. Sen sijaan luvusta puuttuvat toistaiseksi vielä muiden ohjelmistotoimittajien järjestelmiin (Prime, Status, Timmi, Mepco) talletetut tapahtumat. Niitä ei ole vielä siirretty tilastojärjestelmään ohjelmistopäivitysten viiveiden vuoksi. Helmikuun aikana saadaan kuitenkin suurin osa näistäkin tapahtumista mukaan.

Tilastotallennuksia on saatu jo 350 seurakunnasta ja seurakuntayhtymästä. Seurakuntatalouksien mukaisesta kartasta näkyy, että maantieteellinen kattavuus on erittäin hyvä.

Tuhansia kohtaamisia ja satoja tilaisuuksia päivittäin

Ensimmäistä kertaa seurakuntien toiminnan laajuutta ja kattavuutta sekä tapahtumien kirjoa voidaan seurata myös vuoden aikana päivä-, viikko- tai kuukausikohtaisena tarkasteluna. Toistaiseksi valmiita raportteja on laadittu tapahtumien lukumääristä päivittäin. Kaikkia tammikuun lopun tapahtumia ei ole kuitenkaan vielä tallennettu, joten koko kuukauden lukumäärät kasvavat vielä tässä esitetyistä luvuista.

Tallennetut jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset tammikuun aikana.

Jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia on talletettu lähes 6 000 kappaletta tammikuun aikana. Messut on pidetty luonnollisesti pyhäpäivinä. Kasteita on toimitettu tasaisesti viikonlopun päivinä, kun taas hautaan siunaukset keskittyvät lauantaipäiville. Avioliittoon vihittiin pareja selvästi eniten vuoden ensimmäisenä lauantaina (7.1.). Tilastojärjestelmään talletetuissa jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa on ollut 230 000 osallistujaa tammikuun aikana.

Muista tallennetuista tilaisuuksista selvästi eniten on hartauksia, joita pidetään pääosin arkisin. Päivistä erottuu myös loppiainen (6.1.), jolloin pidettiin paljon juhlaksi, tapahtumaksi tai musiikkitilaisuudeksi tilastoitavia tilaisuuksia. Yhteensä tilaisuuksia on pidetty yli 6 000 kpl, joihin on osallistunut noin 310 000 henkilöä. Retkiä ja leirejä tallennettiin tammikuun aikana 160 kpl. Ryhmiä (pääosin avoimen ryhmätoiminnan kokoontumisia) on talletettu noin 4 500 kpl.

Yksilön kohtaamisia talletettiin tammikuun aikana noin 36 000 kappaletta. Eniten kohtaamisia on ollut seurakunnan tiloissa, mutta myös kodeissa on kohdattu seurakuntalaisia lähes yhtä paljon. Kohtaamisista noin puolet on kirjattu diakoniatyöntekijöille. Papeilla kohtaamisia on ollut lähes yhtä paljon. Keskimäärin kohtaamisia on ollut yli tuhat päivässä.

Tässä esitetyistä luvuista puuttuu vielä useita isojakin seurakuntia ja paljon tapahtumia (esim. kaikki Primeen ja Timmiin talletetut tapahtumat), joten todelliset lukumäärät ovat vielä paljon suuremmat. Niiltä osin luvut tarkentuvat alkuvuoden aikana, ja jatkossa kattavat päivittäiset tiedot seurakuntien tapahtumista ovat tarkasteltavissa noin kahden viikon viiveellä.

Tallennetut yksilön kohtaamiset tammikuun aikana (tiedot voi ilmoittaa koontina useamman päivän ajalta, joten kohtaamiset eivät ole välttämättä olleet juuri kyseisenä päivänä).

Tilastointia kehitetään edelleen

Toimintatilastojen tietojen keruu on uudistunut, ja luonnollisesti myös kehitettävää on löytynyt. Palautteen perusteella lomakkeille on tehty useita pieniä parannuksia ja lisäyksiä. Lisäksi on kaivattu tietoa siitä, miten paljon seurakunnassa on kokonaisuudessaan tehty tilastotallennuksia. Tätä varten tilastoportaaliin (www.kirkontilastot.fi) on rakennettu raportti, josta näkee seurakunnan tilastojärjestelmään talletetut tapahtumat päivittäin.

Portaalissa julkaistaan jatkossa myös muita tietoja seurakuntien järjestämästä toiminnasta (esim. osallistujamäärät ja toteuttajat). Saman portaalin alle tulevat myös väestö- ja taloustilastot, joita voi tarkastella samalla tavoin seurakuntakohtaisesti. Tilastoportaali on helppokäyttöinen ja kustannustehokas tapa julkaista tilastoja. Sen perustamiskustannukset ovat olleet alle 10 000 euroa.

Tietosisältöä koskevaa palautetta on tullut myös paljon. Palautteen ja kokemusten perusteella mahdollisia muutostarpeita pohditaan tämän vuoden aikana ja toteutetaan vuoden 2018 tilastointiin. Suuria rakenteellisia muutoksia ei tehdä yhden tilastovuoden perusteella, mutta esimerkiksi käsitteitä, luokituksia ja määritelmiä voidaan tarkentaa ensi vuotta varten.

Tuomo Halmeenmäki
tilastoasiantuntija
Kirkkohallitus

25.01.17

Karttaharjoituksia kirkollisessa maastossa

Kuva: Santeri Luomaniemi

Vuodenvaihteen kirkollisen tiedottamisen perinteisiin kuuluu menneen vuoden jäsentilastojen raportointi. Koostimme tutkimuskeskuksessa niistä verkkoon lyhyen visualisoinnin. Vuoden 2016 jäsentietojen ruotiminen oli näin tutkimus- ja tiedotustyön näkökulmasta melko nopeasti tehty, kun luvuissa ei kovinkaan dramaattisia muutoksia näkynyt.

Suomen yli 5,5 miljoonasta asukkaasta noin 72 prosenttia kuuluu edelleen kirkkoon. Lähes neljä miljoonaa uskollista jäsentä pitää kirkkoa merkittävänä toimijana elämässään ja yhteiskunnassa – tai ainakin sen verran merkittävänä, että jäsenenä kannattaa pysyä.

Toisaalta tietyt trendit ovat selviä: ”normaaleinakin” vuosina kirkosta eroaa lähes kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin kirkkoon liittyy. Syntyneistä lapsista entistä harvempi kastetaan. Nämä kaksi kehityskulkua kytkeytyvät yhteen, kun varsinkin nuoret aikuiset ja perheen perustamisvaiheessa olevat erkaantuvat kirkosta. Kirkossa ja sen jäsenistössä näkyy eriytymistä sekä ikäryhmien välillä että alueellisesti, vaikka yleisesti näyttääkin siltä, että kirkon asema ja merkitys säilyvät.

Kirkko on seurakuntiensa näköinen

Kokonaiskirkon tasoa tarkastellessa saattaa helposti sokeutua sille, miten monenlaisia tarinoita neljänsadan seurakunnan kokonaisuuteen mahtuu. Alueellinen vertailu osoittaa eroja etelän ja pohjoisen, kaupungin ja maaseudun, kasvukeskusten ja muuttotappioalueiden välillä.

Suomi on vahvasti kaupungistunut. Yhdeksässä suurimmassa kaupungissa asuu yhteensä 2 miljoonaa ihmistä eli lähes 40 prosenttia koko maan väestöstä. Samojen kaupunkialueiden seurakuntatalouksissa asuu 1,35 miljoonaa ihmistä eli 34 prosenttia kirkon väkimäärästä. Näillä alueilla kirkkoon kuuluvien osuus on huomattavasti keskimääräistä alhaisempi, pääkaupunkiseudulla alle 60 prosenttia. Kirkkoon liittyminen ja kirkosta eroaminen taas on keskimääräistä vilkkaampaa. Kasvukeskusten alueilla sijaitsevat kuitenkin myös seurakunnat, joissa väestönkasvu oli vuonna 2016 suhteellisesti suurinta, kuten esimerkiksi Turun tuomiokirkkoseurakunta (+2,2 %), Vantaankosken seurakunta (+1,5 %) tai Oulujoen seurakunta (+1,4 %).

Kirkon uskollisimmat jäsenet asuvat yleensä pienissä maaseutuseurakunnissa. Esimerkiksi keskisuomalaisessa Kinnulassa, Pohjois-Pohjanmaan Lumijoella tai ruotsinkielisen Pohjanmaan Larsmossa (Luoto) kirkkoon kuuluvien osuus ylittää 90 prosenttia. Varsinkin lestadiolaisuuden vahva vaikutus näkyy syntyvyydessä ja kastettujen lasten osuudessa, mikä pitää seurakuntien väestön jopa hienoisessa kasvussa. Maaseudun pienissä seurakunnissa kuitenkin havainnollistuu myös muuttoliikkeen toinen puoli. Väestöä ei vähennä näissä seurakunnissa niinkään kirkosta eroaminen kuin kuolleisuus ja muuttoliike kaupunkeihin. Tällainen tilanne oli vuonna 2016 esimerkiksi Vaara-Karjalan (-3,9%), Tervolan (-3,9 %) ja Sulkavan (-3,6 %) seurakunnissa.

Liitokset muokkaavat seurakunta- ja kuntakarttaa

Vuoden 2016 lopussa Suomessa oli 313 kuntaa ja 408 seurakuntaa. Sekä seurakuntien että kuntien määrä on koko 2000-luvun vähentynyt voimakkaasti, mutta hallinnollisten yksiköiden karsimisessa kirkko näyttää olevan kuntahallintoa edellä: kirkossa oli viime vuonna 285 seurakuntataloutta, jotka koostuivat 253 itsenäisestä seurakunnasta ja 32 seurakuntayhtymästä.

Seurakuntatalouksien rakenne noudattaa siis Suomessa parokiaaliperiaatteen mukaisesti pääosin kuntarakennetta, mutta rajojen poiketessa toisistaan yleisempää on se, että seurakuntatalous käsittää useamman kunnan alueen. Viimeisin julkiseen keskusteluun noussut tapaus on Rääkkylän ja Kiteen yhdistynyt seurakunta, jonka alueella kuitenkin on KHO:n päätöksen jälkeen edelleen vuonna 2017 kaksi eri kuntaa.

Ahvenanmaan saaristossa, jossa sijaitsevat Suomen pienimmät kunnat, on muodostettu erilaisia yhdistelmiä seurakuntaelämän toteuttamiseksi. Niinpä esimerkiksi Sottungan (97 asukasta) ja Kökarin (251 asukasta) tapaiset kunnat eivät sinnittele itsenäisinä seurakuntina, vaan ne kuuluvat Ahvenanmaan eteläiseen saaristoseurakuntaan.

Minkälainen rakenne palvelee alueita ja niiden väestöä?

Kirkon kehittäjien ja päätöksentekijöiden kannalta tämä kaikki herättää kysymyksen, minkälaiset rakenteet palvelevat parhaiten erilaisten alueiden kirkkoa ja sen jäsenistöä. Nykyinen malli, jossa seurakuntien rakenne määräytyy pääosin kuntarakenteen mukaisesti, sai Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyssä eniten kannatusta sekä seurakuntien työntekijöiltä että luottamushenkilöiltä. Kaikkien seurakuntien kuulumista yhtymiin taas kannatti reilut 40 prosenttia luottamushenkilöistä ja työntekijöistä. Kuntarakenteesta irrottamista kannatti niin ikään 40 prosenttia luottamushenkilöistä ja kolmannes työntekijöistä.

Havaittava alueellinen moninaisuus puoltaa ainakin sitä, että seurakuntien hallinnointi ei voi erkaantua liian kauas paikallistasosta. Seutukuntia mukailevat seurakuntayhtymät ovat tässä mielessä järkevin ratkaisu seurakuntien palvelemiseksi. Pelkkä rakenneratkaisu ei tietenkään vielä vastaa siihen, miten paremmin kohdata ikääntyvä väestö, irralliseksi itsensä kokevat nuoret tai yksinäiset. Karttarajat piirtyvät seurakuntien arjessa omalla tavallaan siitä huolimatta, mitkä ne ovat hallinnollisissa päätöksissä.

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

19.01.17

Ekumeniaa ja elämää Edinburghissa

Diakoni Susanna Laitinen työskenteli vapaaehtoisena St Andrew’s and St George’s West -seurakunnassa, Edinburghissa kesällä 2016. (Kuva: Amelia Laitinen)

Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan diakoni Susanna Laitinen vietti viime kesänä perheineen kaksi kuukautta vapaaehtoistyössä Skotlannin kirkossa, St Andrew’s and St George’s West -seurakunnassa, Edinburghissa. Laitinen on tehnyt pitkään diakonia- ja seurakuntatyötä ja vapaaehtoistyöjakso ulkomailla tarjosi mahdollisuuden peilata omaa työtä uudessa valossa.

Millaista työtä seurakunnassa tehdään, kun resurssit ovat pienet? Voisiko vapaaehtoistyön kautta saada ideoita omaan toimintaan?

Pienen seurakunnan arkea

Opiskeluaikojen harjoittelujakso Edinburghissa vuonna 1998 jätti kaipuun Skotlantiin ja vuosikymmenien ajan säilyneet kontaktit olivat kullanarvoisia vapaaehtoistyön järjestymisessä.

”Vastaanotto seurakunnan puolesta oli lämmin ja koko perhe koki olevansa erittäin tervetullut”, Laitinen kertoo.

”Olin mukana kaikessa, mitä seurakunnassa tapahtui: kokemusta kertyi niin kahvilatyöntekijänä, jumalanpalvelusavustajana kuin vaikkapa lastentapahtumien askartelupisteestä. Olimme matkassa koko nelihenkisen perheemme voimin ja asuimme seurakunnan pappilassa kirkkoherran perheen luona”, Laitinen jatkaa.

Vapaaehtoistyön kautta oli mahdollista saada kokemuksia siitä, millaista arkielämä Skotlannissa ja seurakunnan työntekijänä voi olla.

”Jumalanpalveluksissa koin vahvasti sen, että joka puolella maailmaa, kaikissa kirkoissa, me olemme yhtä ja yhdessä kiittämässä Jumalaa ja rukoilemassa armoa ja rauhaa maailmaan”, Laitinen korostaa.

Skotlannissa seurakunnat ovat hyvin pieniä ja yhteisö on tiiviimpi kuin meillä Suomessa. St Andrew’s and St George’s West -seurakunnassa on n. 300 jäsentä ja ainoastaan kirkkoherra on kokoaikainen työntekijä. Kanttori, suntio, kaksi toimistotyöntekijää ja kahvilan kokki ovat osa-aikaisia. Seurakunta tekee yhteistyötä keskustan muiden seurakuntien kanssa ja myös Skotlannin kirkon keskushallinnon kanssa. Esimerkiksi työpaikkapapit ovat keskushallinnon alaisuudessa ja tuuraavat tarvittaessa seurakunnissa.

Havaintona oli muun muassa se, että vaikka työntekijöitä ei ole paljon, niin seurakunnat voivat pärjätä ja voida ihan hyvin. Tärkeää on, että tekijöitä löytyy muistakin kuin kirkon työntekijöistä.

Vapaaehtoiset voimavarana

Erityisen mieleenpainuva oli seurakunnan ylläpitämän kahvilan toiminta. St Andrew’s and St George’s West -seurakunta sijaitsee aivan Edinburghin keskustassa, mikä tarjoaa kahvilalle erinomaisen sijainnin. Kahvilassa työskentelee yksi palkattu kokki, ja lisäksi suuri joukko vapaaehtoisia auttaa vuorollaan keittiötöissä ja tarjoilussa. Vapaaehtoiset ovat sitoutuneita seurakuntalaisia, ja mukana on myös henkilöitä, joilla on haasteita työllistymisessä. Edinburghin kaupunki maksaa heille pienen korvauksen työstä ja lisäksi he saavat työkokemusta.

”Avoimuus ja vapaaehtoisten halu auttaa tekivät suuren vaikutuksen”, Susanna Laitinen kehuu.

Vapaaehtoistyö on Skotlannissa vahvasti esillä ja kuuluu olennaisena osana seurakuntalaisuuteen. Aivan suoraa vertailua Skotlannin ja Suomen välillä ei voi tehdä, koska seurakuntien rakenne on toisenlainen kuin meillä. Jokainen voi itse valita seurakuntansa ja ihmiset ovat sitoutuneita seurakuntaan myös taloudellisesti.

”Suomessa saamme olla kiitollisia siitä, että vähenevistä resursseista huolimatta meillä on vielä paljon työntekijäresursseja”, Susanna Laitinen toteaa.

Molemmissa maissa on myös samoja haasteita, kun ihmiset vanhenevat ja tarvitaan uusia jäseniä ja vapaaehtoisia.

Avoimuutta ja yhteistyötä – työntekijävaihto yhtenä mahdollisuutena

Skotlannin kirkossa on ollut seurakuntien yhdistymisiä kuten Suomessakin, ja St Andrew’s and St George’s West -seurakunta on yksi niistä. Skotlannin kirkon seurakunnissa diakoniatyöntekijöitä on silmiinpistävän vähän. Suomessa kirkon diakoniatyön vastuulla olevat tehtävät ovat Skotlannissa enemmän hyväntekeväisyysjärjestöjen vastuulla. Seurakunnat kyllä keräävät rahaa järjestöille ja siten mahdollistavat työn.

”Suomessa diakoniatyön näkyvyys voisi olla paljon nykyistä parempi ja työ voisi olla aidosti koko seurakunnan asia. Nyt työ jää helposti piiloon kirkon sisälle – voitaisiinko sitä avata enemmän kaikille seurakuntalaisille ja saada näin uusia käsiä mukaan konkreettiseen auttamistyöhön? Toki muun muassa vaitiolovelvollisuus on otettava huomioon”, Laitinen pohdiskelee.

Voisimme hyötyä puolin ja toisin, jos kansainvälistä kanssakäymistä olisi enemmän vaikkapa työntekijävaihdon tai seurakuntaretkien muodossa. Hienoa yhteistyötä on jo olemassa mm. Manchesterin ja Tampereen välillä.

Skotlannissa ollaan kiinnostuneita Suomen ainutlaatuisesta rippikoulujärjestelmästä. St Andrew’s and St George’s West -seurakunnalla on myös tasokas kuoro, jonka toiveena on päästä vierailulle Suomeen. Toisten kohtaaminen skotlantilaisessa kulttuurissa on lämmintä ja avointa, voisimmeko me Suomessa oppia siitä ja opetella ottamaan vastaan uusia ihmisiä avoimin mielin?

Kirkkomme yhteistyö Skotlannin kirkon kanssa

Kumppanikirkkoihimme kuuluvat paitsi Brittein saarten anglikaanikirkot Walesissa, Englannissa ja Skotlannissa myös Skotlannin kirkko, joka on taustaltaan presbyteerinen eli edustaa reformoitua perinnettä.

Kirkkojemme välillä on sopimus ehtoollisvieraanvaraisuudesta vuodelta 1954. Kirkon ulkomaanasiain toimikunta piti Skotlannin kirkon liturgiaa lähellä luterilaista perinnettä olevana ja esitti laajennetulle piispainkokoukselle päätettäväksi:

”Skotlannin kirkon jäsenet ovat tervetulleita osallistumaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksen mukaan vietettävälle Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin kuin myös luterilaiset esteettä voivat ottaa osaa Skotlannin kirkon ehtoollisen viettoon.”

Vuosien saatossa tämä yhteys on toteutunut teologikokousten ja stipendivaihdon kautta Edinburghiin. Kirkkomme edustaja kutsutaan säännöllisesti myös Skotlannin kirkon kirkolliskokoukseen vieraaksi yhdessä monien muiden Skotlannin kirkon kansainvälisten kumppanien kanssa.

—

Ekumeenista kristittyjen ykseyden rukousviikkoa vietetään 18.-25.1.2017.

Kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikko on kansainvälinen rukousliike, joka on laajasti tunnettu meillä ja muualla. Sen perinteet ovat pitkät, sillä sitä on vietetty jo yli sata vuotta.

Kaikkialla maailmassa rukoillaan kristittyjen ykseyden puolesta joka päivä. Yhteinen rukous kulminoituu erityisen näkyvästi kahdeksan päivän jaksoon. Samaan aikaan kaikkialla maailmassa rukoillaan yhteisten tekstien pohjalta. Kun rukoilemme, yhdistymme laajaan rukousketjuun maapallon ympäri.

13.01.17

Tarinoita havahtumisesta

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies kertoo tarinan nyrkkeilijä Olli Mäestä (Jarkko Lahti). (Kuva: Kuokkasen Kuvaamo, Elokuvayhtiö Aamu 2016)

”Elämä on salaisuus — tarvitaan heräämistä ja silloin oivallatte äkisti, ettei todellisuus ole ongelmallinen, te itse olette ongelma.”
– Anthony de Mello: Havahtuminen

Ensimmäisessä kuviin avautuu valtava kaivosalue. Ymmärtää että ollaan tekemisissä jättimäisten ongelmien kanssa. Toisen avaus on enemmän ihmisen kokoinen: vietetään perhejuhlia, nauretaan ja hassutellaan, rakastutaan. Ensimmäinen lähestyy poliittista trilleriä, toinen kuuluu nyrkkeilyelokuvien genreen. Mittakaava ja lajityyppi poikkeavat toisistaan, mutta tarinoiden edetessä huomaa elokuvilla olevan paljon yhteistä. Molemmat perustuvat tukevasti tositapahtumiin ja ihmisiin oikeilla nimillään.

Aleksi Salmenperän Jättiläinen (ensi-ilta 22.1.2016) kertoo Sotkamon nikkelikaivoksen surullisen tarinan. Asiaa tarkastellaan aloittelevan ympäristötarkastajan (Joonas Saartamo) näkövinkkelistä. Kaivoksen lupa-asioihin perehtyessä ja asuntovelkaa murehtiessa hänelle selviää pelin henki: päätökset on junailtu valmiiksi tuolla jossakin, epämääräisissä hyväveliverkostoissa.

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies ehdittiin palkita keväällä Cannesissa, joten odotukset nousivat korkealle elokuvan päästessä ensi-iltaan 2.9.2016. Sympaattinen, mustavalkofilmille kuvattu tarina vie 1960-luvun alkuun. Lahjakas Olli Mäki (Jarkko Lahti) oli sekä amatöörinä että ammattilaisena sarjansa Euroopan mestari. Hätäisesti Olympiastadionille järjestetty MM-ottelu päättyi kuitenkin tyrmäystappion. Elokuvan kansainväliseen levitykseen tarkoitettu nimi on hieno ja tiettävästi peräisin nyrkkeilijältä itseltään: The Happiest Day in the Life of Olli Mäki. Hän piti tappioon päätynyttä päivää elämänsä onnellisimpana. Katsojan tehtäväksi jää selvittää miksi.

—

Molemmat elokuvat valottavat pienen ihmisen havahtumista tilanteessa, jossa elämänhallinta on ajautumassa ulkopuolisille. Elämä on rimpuiltava takaisin omiin käsiin. Vastavoimana Hymyilevässä miehessä on ammattilaistallin perustanut Elis Ask (Eero Milonoff), jolla on unelma amerikkalaistyyppisestä urheiluviihteestä. Promoottorilla on kiire järjestää “kaikkien aikojen suomalaisottelu”, suojatin on vain pudotettava painoaan itselleen outoon, kevyempään sarjaan. Jättiläisen ketku on Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä (Jani Volanen). Hänelläkin oli unelma ja kova kiire. Nikkelin rikastamiseen valittiin taloudellinen mutta riskeille altis menetelmä.

Ympäristöasiantuntija (Joonas Saartamo) luovii eettisen vastuun ja lyhytnäköisen hyödyntavoittelun välillä. (Kuva: Helsinki-filmi)

Vapauttavana piirteenä kummassakin vastapelurissa on tietty sympaattisuus. Eivät he ihmispetoja ole. Velkaisella promoottorilla on vaimo ja pieniä lapsia, ja ikäviä velkojia. Pekka Perä on sinnikäs, asiaansa uskova ja aikaansaava johtaja. Oikeasti tympeä on taustalla lankoja nykivä epämääräinen metsästysseura. Trillerin piirteitä elokuva saa, kun ympäristötarkastaja ajetaan yksinäiseksi passimieheksi “tuohon suuntaan”. Tässä kohden tekijät pystyvät luomaan uhkan ilmapiirin ilman vakioratkaisuja, sellaisia kuin harhalaukaukset tai takaa-ajot.

Ympäristötarkastaja havahtuu tilanteessa, jossa hänelle tehdään liian hyvä tarjous. Eettiseen vastuun otettuaan hänelle selviää, mitä on tehtävä: ensiksi on mentävä poliisin pakeille. Elokuva avautuu huonon hallinnon, epämääräisen päätöksenteon ja lyhytnäköisen hyödyntavoittelun teräväksi analyysiksi.

Viimeksi mainittua kritisoi myös Hymyilevä mies, mutta päähenkilö on niin sopivalla tavalla velmu, ettei hänestä saa uhria edes tyrmättynä. Olli Mäen protesti oli yksinkertaisesti kieltäytyä siitä roolista, mikä hänelle oli kaikkien aikojen suomalaisottelussa varattu. Vilpittömän tositarinan sanoma on yhä ajankohtainen: elämässä on tärkeimpiäkin asioita kuin rahan voimalla käyvä urheiluviihde.

—

Kun Hymyilevän mies ei alun perinkään ollut kovin innokas väärään roolin, Jättiläisen havahtumista voi tietyin varauksin verrata raamatulliseen metanoiaan, parannuksen tekoon tai kääntymiseen. Päähenkilö joutuu eettisten valintojen eteen, suuntaa on vaihdettava.

Kahden erinomaisen havahtumistarinan rinnalle on syytä tuoda kolmas, oman analyysinsä ansaitseva kotimainen elokuva, Saara Cantellin Tulen morsian (ensi-ilta 9.9.2016). Siinä tapahtuu kaikkein radikaalein havahtuminen, kun päähenkilö ymmärtää vastuun tekemisistään kaikkein rankimman kautta. Elokuvassa viitataan hienolla tavalla myös sovituksen todellisuuteen, mitä ilman ei voi ajatella evankeliumikertomusten kutsua metanoiaan, uskonnolliseen kääntymiseen ja uuden tien valitsemiseen. Cantellin elokuvaan on syytä vielä palata.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

11.01.17

Luottamus löytyy läheltä

Kuva: Sanna Krook.

Moni alle nelikymppinen pohtii nykyään kirkkoa ja kuulumistaan tähän moninaiseen yhteisöön median kautta. Eri lehtijutut kirkosta ja sen edustajien televisioesiintymiset vaikuttavat joko niin, että omaa mieltä kirvelee ja otsaan tulee ryppyjä tai vaihtoehtoisesti niin, että kirkon arvopohjaa ja sen puolesta puhujia katselee ja kuuntelee kiittäen. Näiden mediakohtaamisten avulla piirtyy usein kuva hyväksynnästä tai vieraudesta. Ketään, ei kirkkoakaan, päästetä helpolla ja tuohtuminen on tunnelmana jokapäiväistä. Kirkosta erotaan ja siihen liitytään.

Yhteisölähtöisessä työssä kirkon nuorisotyönohjaajat, papit ja diakonit kohtaavat useimmiten ja pääosin heitä, jotka ovat niitä pelottavia irrallisia kirkon kontekstissa. Heitä, joita emme tapaa kirkoissa tai seurakunnan tapahtumissa kuin harvakseltaan ja jotka pohtivat kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä ylipäätään. Heille kirkko näyttäytyy median, ei niinkään seurakunnan toiminnan kautta.

Oppilaitostyöntekijä tarvitsee herkkyyttä ja kestävyyttä

Esimerkiksi kirkon oppilaitostyöntekijät sulahtavat sellaisiin yhteisöihin, joissa kasvetaan ihmisenä, otetaan kantaa, suhtaudutaan kriittisesti eri instituutioihin ja pureudutaan akateemisuuden tai rationaalisuuden ytimeen. He ovat läsnä siellä, missä kirkon jäsenyyttä ei pidetä itsestäänselvyytenä. Kampusalueilla kirkon kokoava toiminta ei useinkaan ole se toiminnan ja yhteistyön kärki, vaikka kirkko alueella toki jäsentensä kautta läsnä jo onkin. Työ vaatii staminaa ja herkkyyttä, kykyä tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja uskottavaa olemusta niin oppilaitosyhteisössä kuin omankin arvopohjan edustajana. Samalla pitää ymmärtää juuri tämän kontekstin erityisyyksiä ja olla kiinnostunut yhteisön toiminnasta, hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.

Kuitenkin oppilaitostyönkin keskiössä on ihminen. Hän voi olla vaikkapa opiskelija, jonka ongelmat kasautuvat hallitsemattomaksi kimpuksi sisimpään. Työntekijä, joka kipuilee yt-neuvotteluiden ja rakenneuudistusten keskiössä. Tutkija, joka pohtii miten leipää riittää perheelle vuoden kuluttua. Juuri jätetty tyttö- tai poikaystävä tai hän, joka kipuilee hyväksynnän tai elämän merkityksettömyyden kanssa. Elämää opetteleva nuori, joka ei saa arjesta kiinni. Ulkomailta keskelle pimeyttä saapunut kv-maisteriopiskelija. Oppilaskunta-aktiivi, joka jakaa tekemisen iloa ja suunnittelun sykähdyttävyyttä muillekin.

Samalla työntekijälle näyttäytyy tapahtumarikas ihmisten yhteisö, joka hengittää samaan rytmiin tiettyinä vuodenaikoina ja iloitsee onnistumisista, kehityksestä ja kaikenlaisen hyvän uuden edessä.

Näitä ihmisiä ja ryhmiä kohtaa kirkon oppilaitostyöntekijä yhteisönsä alueella ja usein myös omassa työtilassaan kahdenkeskisessä keskustelussa tai pienryhmän työnohjauksen merkeissä. Tässäkään sielunhoidossa tai ohjauksessa ei kysellä kirkon jäsenyyden tai oman uskon vakauden perään. Ihminen kohdataan omana itsenään, häntä kuunnellaan ja kannatellaan eteenpäin elämässä. Joillekin riittää yksi kerta keskustelua, toiset käyvät useamman kerran. Samalla pohditaan yhdessä, että miten ja kenen kanssa eteenpäin.

Ennen tätä kaikkea on täytynyt luoda laajaa luottamusta. Kirkon työntekijä on näkynyt yhteisössä, ollut mukana rakentamassa sitä. Hän tuntee oikeat tyypit ja hänet tunnetaan. Luottamus syntyy pikkuhiljaa, eikä sen kanssa oikein voi huijata. Moni opiskelija ja työntekijä kertoo hyvistä kohtaamisista eteenpäin ystävilleen ja kollegoilleen.

Hyväksyntä murtaa ennakkoluuloja

Oppilaitostyössä sielunhoito- ja keskustelukerrat ovat lisääntyneet. Monella on ensimmäisellä kerralla kysyvä ilme kasvoillaan. Kaikessa yhteisölähtöisessä työssä tuo katse on tuttu. Se kertoo, mitä kysymyksiä on ihmisellä mielessä: ”Onko ok, että olen täällä? Otetaanko minut täällä vastaan? Hyväksytäänkö vai tuomitaanko? Saanko olla se, kuka olen?”

Vaikka nykyajan nuorten aikuisten sukupolvet ovat globaaleja median suurkuluttajia, luodaan luottamus toiseen ihmiseen ja kirkkoon edelleen myös lähietäisyydeltä. Ennakkoluulot kirkosta tai sen työntekijöistä muuttuvat usein, kun kirkko saa hyväksyvät kasvot ja ihminen kuulluksi tulemisen kokemuksen. Helpotuksen huokauksen melkein näkee, kun itseä ja omaa olemista ei tarvitse perustella. ”Kiitos” on usein kuultu sana.

Oppilaitostyö ja yhteisölähtöinen työ vaatii rohkeutta niin kirkon työntekijältä kuin yhteisön jäseneltäkin. Välillä pitää tukeutua johonkin uuteen ja vieraaseen, että saa omaa itseään eteenpäin. Siten rakentuu kahdenkeskinen luottamus sekä suuremmin yhteisöllisyyden tunne ja todellisuus. Yhtä tärkeää ja hyvää on löytää luottamus itseen ja omaan elämään; minä jaksan eteenpäin, minä osaan olla tukena, minä voin välillä pyytää apua. Yhteisössä opitaan, kasvetaan ja kuljetaan yhdessä. Hoidetaan toinen toistemme sieluja.

Laura Kajala
asiantuntija, oppilaitostyö

4.01.17

Selkoa Jumalasta

Selkokuva uskontunnustuksen kohtaan ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, ja Pyhään Henkeen”.

Messun selkomukautuksessa johdanto synnintunnustukseen alkaa ytimekkäästi: ”Jumala on.” Riittääkö tämä luonnehtimaan kaikkein olennaisinta Jumalasta? Vanhan testamentin kuvaus Jumalasta on samansuuntainen: ”Minä olen se, joka olen.” Jumala on. Kaikki muut yritykset kuvata Jumalaa ovat likiarvoja. Ne ilmaisevat jonkin ulottuvuuden Jumalasta. Aina jää jotakin salatuksi.

Kun kirkon selkosivuja alettiin uudistaa kaksi vuotta sitten, työ aloitetiin messun ja kirkollisten toimitusten tekstien miettimisestä. Työ oli nimenomaan teologista pohdintaa. Liturginen kieli on kommunikoinnin kieltä, ei dogmien määrittelyä. Messussa dialogisuuden tulee toimia joka suuntaan, sekä ihmisten kesken että ihmisen ja Jumalan välillä. Selkokieli antaa ajatukselle aikaa ja tilaa kuulostella sisältöä. Muutamat, tarkoin harkitut sanat ilmaisevat asioiden ytimen.

Haasteena on liturgisen selkokielen rekisterin löytäminen ja säilyttäminen. Liturginen kielihän tiivistää yhteen vuosisataisen uskon tulkintaperinteen. Esimerkiksi rukousten loppuformelit sisältävät hyvin paljon. ”Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme tähden” sisältää lähes koko toisen uskonkappaleen. Selkomukautuksessa päivän rukous sai tällaisen muodon: ”Jeesus on Kristus, Jumalan Poika. Siksi rukoilemme sinua Jumala.”

Evankeliumien selkomukauttaminen on hieman helpompaa. Niissä on useimmiten kyse kertomuksesta, ja silloin riittää, että tarina etenee johdonmukaisesti. Vanhan testamentin runollisten tekstien tai Paavalin kirjeiden mukauttaminen selkokielelle on haasteellisempaa. Niissä pitäisi säilyttää tyyli ja rytmi.

Jos Jumalan olennaisin piirre on oleminen, voisiko se olla olennaisinta myös ihmiselle? Vaikeimmin kehitysvammaisten ihmisten kanssa työtä tehneet papit ovat korostaneet ”olemisen teologiaa”. Sanat eivät silloin sovi tai riitä kommunikoinnin välineiksi. Kuva voi välittää jotakin, kosketus vielä enemmän. Olemisen teologiassa saa laittaa koko luovuutensa ja uskalluksensa käyttöön. Samalla siinä ollaan elämän ytimessä, olemisen ytimessä.

Kädet kertovat Jumalan kolmesta persoonasta

Mitä Jumalasta tiivistää kuva käsistä, joissa on maapallo? Kuvaako kyyhkynen vai liekki paremmin Pyhää Henkeä? Vai voisivatko Pyhää Henkeä ja sen toimintaa kuvata myös kädet, jotka muodostavat linnun? Perinteisesti Jumalan kolmea persoona on totuttu kuvaamaan seuraavilla symboleilla: Jumalan symboli on silmä, Jeesusta kuvataan useimmiten joko krusifiksilla tai valkoiseen kaapuun pukeutuneena hahmona. Pyhän Hengen tutut symbolit ovat liekki ja kyyhkynen.

Kuvakirjoitettu messu -työryhmä, johon kuuluivat kehitysvammaistyön pappi Maarit Nuopponen, kehitysvammaistyön diakoni Mari Tyynelä ja puhevammaisten tulkki Kirsti Salonen, päätyi korostamaan sitä, että Jumalan kolme persoonaa ovat eläviä ja toimivia. Sen tähden uusissa selkokuvissa Jumalan eri persoonia symboloivat perinteisten kuva-aiheiden lisäksi kädet. Ne kuvaavat kunkin persoonan olemusta ja merkitystä.

Vanhin kuva Jumalasta on käsi. Selkokuvissa mukaan on tuotu maapallo. Jumalasta on kaksi erilaista kuvaa: kädet, jotka pitävät maapalloa lujassa, turvallisessa otteessa sekä toinen kuva, jossa maapallo on Jumalan kämmenellä ja toinen käsi siunaavasti sen yllä. Kädet kuvaavat Luojaa ja luomista – maailma ja ihminen moninaisuudessaan ovat Jumalan käsityötä. Jumalan huolenpito ja kaikkivaltius näkyvät siinä otteessa, jolla Hän pitää maailmaa käsissään. Toisessa kuvassa Jumala pitää maailmaa turvallisesti kämmenellään: ”Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.” Siunaava käsi maapallon yllä vakuuttaa Taivaan Isän huolenpidosta.

Kaikissa Jeesuksen kuvissa olennaista ovat kädet. Perinteisessä Jeesus-hahmossa kädet on levitetty siunaavaan tai kutsuvaan asentoon. Krusifiksissa on lävistetyt kädet, ja ylösnoussutta Kristusta kuvaavat kädet, joissa on naulojen jäljet. Ylösnousemuksen jälkeenhän Jeesus tunnistettiin haavoistaan, ne olivat jäljellä myös ylösnousemusruumiissa.

Vaikeinta selkokuvien suunnittelussa on ollut Pyhän Hengen kuvaaminen. Perinteiset symbolit – kyyhkynen ja liekki – liittyvät Uuden testamentin kertomuksiin. Raamatun kertomuksia tuntemattomalle on vaikeaa yhdistää kumpaakaan symbolia Pyhään Henkeen.

Käsi-teemaa pohdittiin monelta kannalta. Pyhä Henki vaikuttaa uskoon, synnyttää kirkon ja rakentaa yhteyttä. Toisiinsa liittyneet kädet olivat pitkään ajatuksissamme. Sitten syntyi idea yhdistää kyyhkynen ja kädet. Viittomakielessä lintu viitotaan yhteen liitetyillä käsillä. Tässä kuvassa on siis mukana myös ajatus siitä, että Pyhä Henki yhdistää.

Kaikki kolme käsikuvaa voidaan yhdistää myös kolmioksi kuvaamaan kolminaisuutta. Jumalan kädet tulevat ylhäältä, Jeesuksen ja Pyhän Hengen kädet kolmion alakulmista. Myös käsien hieman erilainen värisävy korostaa sitä, että kyseessä on kolme eri persoonaa. Kädet ovat se yhdistävä tekijä.

Uudet selkokuvat ovat ladattavissa Kirkon kuvapankista, josta ne löytyvät hakusanalla ”selkokuva”.

Riitta Kuusi
asiantuntija
Kirkkohallitus, Jumalanpalvelus ja yhteiskunta

21.12.16

Jouluelokuvan ihmeellinen elämä

Frank Capra: Ihmeellinen on elämä (USA 1946)

Tasan 70 vuotta sitten ilmaantui ensi-iltaan jouluelokuva, jonka vastaanotto muistuttaa kovasti tarinaa itse elokuvassa.

Jouluelokuvien historia on pitkä ja ulottuu aivan 1900-luvun alkuun, yksikelaisten mykkäfilmien kaudelle. Alkuaikojen suosikkitarina oli Charles Dickensin kuuluisa Saiturin joulu (A Christmas Carol) vuodelta 1843. Ensimmäinen elokuvaversio tehtiin jo vuonna 1901 (Scrooge, or, Marley’s Ghost). Dickensin kertomus aaveineen tarjosi tekijöille haasteita ja katsojille nähtävää attraktion elokuvan, erilaisia trikkikuvia suosineen elokuvan varhaiskaudella. Sittemmin tarinasta on valmistunut ainakin parikymmentä filmiversiota. Youtuben runsaudensarvi tarjoaa niistä edustavan näytteen.

Dickensin viktoriaaniseen maailmaan sijoittuva kertomus rikkaasta mutta sydämettömästä Ebenezer Scrooge -saiturista, jota jouluyön aaveet kuljettavat parannuksen tielle, ei ole meillä saavuttanut tv-klassikon asemaa. Sitä vastoin Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946), joka ei ole aivan vailla liittymäkohtia Dickensiin, on vakiinnuttanut paikkansa television jouluohjelmistossa. Itseänikin kaikkensa yrittänyt, mutta unelmissaan pettynyt ja itsetuhoiseksi ajautunut George Bailey onnistuu aina liikuttamaan, vaikka olen nähnyt filmin monia kertoja.

—

Ihmeellisen elämän tuotanto käynnistyi Hollywoodissa heti sodan jälkeen. Teatterilevitykseen se pääsi joulunaikaan 1946. Alku ei luvannut hyvää. Kriitikot eivät siihen ihastuneet, ei liioin suuri yleisö. Päälle päätteeksi FBI epäili synkkien sävyjen tarinaa kommunistisesta myyräntyöstä. Ensimmäisen vuoden aikana se tuotti huomattavat puolen miljoonan dollarin tappiot. Vastaanotto muistutti kovasti epäonnisen George Baileyn tarinaa.

Elokuvilla on kuitenkin monta elämää. Sattuman oikusta Ihmeellinen on elämä vapautui 1970-luvulla tekijänoikeuksista ja sitä ryhdyttiin esittämään paikallisilla kanavilla ympäri Yhdysvaltoja. Meillä elokuvan huomasi ensimmäisenä silloinen Mainos-Televisio, joka tuotti sen suomalaiseen TV-ensi-iltaan syyskuussa (!) 1976. Vuonna 1987 se nähtiin jo jouluaattona, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin 1992 alkoi Ihmeellisen elämän katkeamaton sarja jouluaaton tai -päivän esityksiä.

—

Erilaisissa listauksissa jouluklassikon ykkösasemasta Capran elokuvan kanssa kilpailee Yhdysvalloissa toinen ihme-elokuva, George Seatonin Miracle on the 34th Street (Ihme 34. kadulla, 1947). Tämä ihme kertoo vanhainkodissa majailevasta hyväntahtoisesta herrasta, joka pitää itseään oikeana joulupukkina. Ihmiset suhtautuvat häneen epäluuloisesti, ja ennen pitkää asia ratkaistaan periamerikkalaiseen tapaan oikeussalissa. Tarina sijoittuu kiitospäivän ja joulun väliin, mutta alunperin elokuvaa ei uskallettu laskea joulumarkkinoille. Teatterilevitykseen se pääsi keskellä kesää, heinäkuussa 1947. Meillä se tuli teattereihin helmikuussa 1949, muutamaa kuukautta ennen Capran elokuvaa. Televisiossakin joulupukkitarina on nähty jo pari kertaa.

Ihme 34. kadulla heittää kysymyksen joulupukin olemassaolosta suoraan ja kaartelematta: onko tämä mies joulupukki vai ei? Elokuva tuntuu vastaavan omaan kysymykseensä myönteisesti ja väittävän, että ainakin kasvatuksellisesti haitallista on kieltää lapsilta joulupukin olemassaolo hyväntuojana.

George Seaton (Stenius) oli ruotsalaistaustainen toisen polven siirtolainen. Hänellä voi siis kuvitella olleen jonkin sortin luterilaista hengenperintöä. Frank Capran kohdalla uskonnollisia vaikutteita ei tarvitse arvailla. Hän oli katolinen ja antoi uskonnolliselle taustalleen ilmaisuun myös taiteellisessa työssään.

—

Ihmeellistä elämää on analysoitu monella tavalla. Yleensä lähdetään siitä, että Capra kohdisti yhteiskunnallisen kritiikin amerikkalaiseen menestyksen unelmaan. Päähenkilö ajautuu syvään umpikujaan, mutta joulun sanoman todellistuminen muuttaa hänen elämänsä. Katolinen Capra näyttää jakaneen meidän luterilaisten kanssa ajatuksen, että Jumala tekee ihmeitä ja jakaa hyväänsä luodun kautta, pääasiassa toisten ihmisten välityksellä. Siihen viittaa myös jouluyön varsinainen ihme, kun Jumala syntyi ihmiseksi. Ihmeellinen on elämä esittää katsojalle haasteen muotoillen kysymyksen tähän tapaan: onko kovassa maailmassa mielekästä elää toisia varten? Kyse ei ole pelkästään uskosta jonkin hyvän olemassaoloon, vaan olemassaolon perusteisiin ulottuvasta rohkeudesta heittäytyä tämän hyvän kannettavaksi.

—

Jouluna 2016 Ihmeellinen on elämä täyttää siis tasan 70 vuotta. Juhlavuonna on hyvä tilaisuus verrata Capran kysymyksenasettelua Seatonin vastaavaan. Yle Teema näyttää joulupäivänä molemmat elokuvat peräkkäin. Katsomiskokemusta täydentää oivallisesti Ihmeellisen elämään liittyvä ja etukäteen, torstaina 22.12., uusittava osa Peter von Baghin ainutlaatuisesta “Elämää suuremmat elokuvat” -radiosarjasta.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

14.12.16

Jeesuksen ”kadonneet vuodet” Aasiassa

Jeesuksen syntymän ja julkisen toiminnan alun välissä on pitkä ajanjakso, josta ei tiedetä mitään. Nämä vuodet ovat aika ajoin herättäneet spekulaatioita esimerkiksi siitä, olisiko Jeesus mahdollisesti käynyt Aasiassa saakka ja ammentanut sieltä vaikutteita? Suomessakin voi vaihtoehtoisen henkisyyden kentällä törmätä tuohon väitteeseen yllättävän usein. Tänä vuonna ilmestyi tunnetun joogaopettajan Taavi Kassilan kirja Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus), jossa jälleen kerran tuodaan esille tätä näkemystä.

Keskeinen innoittaja olettamukselle Jeesuksen matkasta Aasiaan on Nicolas Notovitchin kirja, jossa kerrotaan salaperäisestä käsikirjoituksesta. Nicolas Notovitch (1858–1916) oli venäläinen vakooja ja sotakirjeenvaihtaja. Matkustellessaan Intiassa hän kertoi käyneensä Hemin luostarissa, Ladakhissa, Intiassa. Kertomansa mukaan hän vielä palasi kyseiseen luostariin, koska oli loukannut jalkansa. Toipuessaan luostarissa hänelle luettiin ja käännettiin teksti, joka oli nimeltään ”Pyhän Issan, Ihmisen Pojista Parhaimman elämä”. Notovitch oli kertomansa mukaan vakuuttunut, että teksti kertoi Jeesuksesta.

Hän mukaansa teksti oli kopio Tiibetissä, Lhasassa olevasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Muistiinpanojensa pohjalta Notovitch julkaisi kirjan La vie inconnue de Jisus Chris (Jeesuksen Kristuksen tuntematon elämä) vuonna 1894. Hänellä ei ollut kuitenkaan esittää kyseistä dokumenttia. Kirja herätti ilmestyttyään mielenkiintoa, mutta sai kuitenkin kriittisen vastaanoton. Se käännettiin useille kielille ja siitä otettiin uusi painos myös 1920-luvulla, jolloin se sai vielä runsaammin huomiota.

Käsikirjoitus, jota ei löytynyt

Kuuluisa orientalisti Max Müller (1823–1900) oli kiinnostunut väitteestä, mutta huomioi heti, että Issan elämänkertaa tekstiä ei ollut mainittu merkittävissä tiibetiläisissä kaanoneissa kandjurissa tai tandjurissa. Müller oli myös kirjeenvaihdossa englantilaisen rouvan kanssa vuonna 1894, joka oli käynyt Hemin luostarissa tarkoituksena tutustua käsikirjoitukseen. Nainen kirjoitti Müllerille, että mitään Issasta kertovaa käsikirjoitusta ei löydy, eikä Notovitch ole käynyt kyseisessä luostarissa. Notovitchin kertomus luostarimatkastaan muistuttaa itse asiassa suuresti H.P. Blavatskyn (1831–1891) kertomusta, joka liittyy Celsoksen tekstin löytämiseen Athoksen luostarista.

Vuonna 1895 kyseisessä luostarissa vieraili professori Douglas J. Archibald, jolle luostarin johtaja oli tuohtuneena kertonut, että mitään Notovitchin kuvailemaa käsikirjoitusta ei ole olemassa ja että kysymyksessä on yksinkertaisesti huijaus. Tunnettu teosofi ja taidemaalari N. Roerich (1874–1947) kertoi nähneensä jonkin käsikirjoituksen vieraillessaan. Roerichin lainaukset oletetusta käsikirjoituksesta paljastavat, että hän oli poiminut lainaukset suoraan Notovitchin teoksesta ja L. Dowlingin vuonna 1908 ilmestyneestä pseudohistoriallisesta teoksesta Aquarian Gospel of Jesus (Jeesuksen Vesimiehen ajan evankeliumi). On ilmeistä, että tätä elämänkertaa ei ole ollut koskaan olemassa. Kyseessä oli Notovitchin luoma fiktiivinen kertomus, joka ilmentää enemmänkin hänen ajatustaan siitä, että Jeesus olisi voinut käydä Aasiassa.

Mitä Issan elämänkerrassa sitten kerrotaan? Issan elämänkerta kuvaa, miten Jeesus 13-vuotiaana matkusti kauppakaravaanin mukana Intiaan, jossa jainalaiset vastaanottivat hänet. Tämän jälkeen hän vietti kuusi vuotta brahmiinien parissa. Brahmiinit uhkasivat kuitenkin surmata Jeesuksen ja hän pakeni buddhalaisten luokse, joiden parissa hän opiskeli palin kieltä ja pyhiä tekstejä. Elämänkerran mukaan Jeesus kävi myös Tiibetissä sekä Persiassa. Persiassa ollessaan hän saarnasi zarahustralaisten parissa. Tekstin mukaan Jeesus vietti 17 vuotta Aasiassa. Elämänkerrassa kerrotut Jeesuksen opetukset ovat tyylillisesti ”kuivia” moraaliopetuksia ja tekstin tyyli on selvästi modernia. Issan elämänkerrassa kuvaukset Aasian uskonnoista ovat hyvin pintapuolisia ja virheellisiä. Tekstissä puhutaan muun muassa jainalaisten jumalasta (jainalaisuudessa ei ole uskoa jumaliin).

Mystisen Aasian vetovoima

Teoria Jeesuksen Intian vuosista on saanut kannatusta new age -kentällä ja joissakin intialaisperäisissä liikkeissä. Summit Lighthouse -liikkeen opetuksissa ovat esillä Jeesuksen vuodet Intiassa ja Nepalissa. Summit Lighthouse -liikkeen juuret ovat Yhdysvalloissa jo 1930-luvulla vaikuttaneesta I´AM -liikkeessä joka oli saanut vaikutteita muun muassa teosofiasta. Summit Lighthouse -liikkeen perusti vuonna 1958 Mark L. Prophet (1918–1973). Liikkeen toinen keulahahmo Elisabeth Prophet (1939–2009) on kirjoittanut kaksiosaisen kirjan, jossa käsitellään Jeesuksen Aasian vuosia. Liike opettaa, että Jeesus oli yksi ylösnousseista mestareista ja Suuren Valkoisen Veljeskunnan jäsen. Prophetin mukaan Jeesuksen opetuksiin kuuluivat myös karman laki ja jälleensyntymisoppi. Islamin pohjalta syntynyt Ahmadiyya-liikkeen mukaan Jeesus selvisi ristiinnaulitsemisesta ja hän vietti loppuelämänsä Intiassa ja hän kuoli Kashmirissa. Mirza Khulam Ahmad (1835–1908) perusti Ahmadiyya-liikkeen vuonna 1889.

1800-luvulla perinteisten Jeesus-tulkintojen rinnalle alkoi nousta erilaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä. Ilmiö liittyy osaltaan 1800-luvulla gnostilaisten tekstien löytöihin ja toisaalta myös esoteeristen oppien uudelleen nousuun. Riippumatta siitä, ovatko tulkinnat esimerkiksi historiantutkimuksen kannalta todennäköisiä, ne ovat muokanneet ihmisten näkemyksiä kristinuskosta erityisesti vaihtoehtoisen henkisyyden piirissä. Esimerkiksi Dowlingin edellä mainitusta teoksesta on yli sadan vuoden aikana otettu 52 painosta. Notovitchin teokseen tukeudutaan edelleen, riippumatta että se on kauan aikaa sitten todettu fiktioksi. Myös tunnettu joogi ja guru Paramahansa Yogananda (1893–1952), jonka elämänkerta on suomennettukin, uskoi Jeesuksen opiskelleen Intiassa.

Länsimaissa on syntynyt oma kirjallisuuden lajinsa ja uskonnollis-kulttuurinen virtaus, jossa elävät erilaiset vaihtoehtoiset ja konspiraatiosävytteiset tulkinnat kristinuskon historiasta. Perusajatuksena näissä vaihtoehtoisissa tulkinnoissa on, että perinteisten kirkkojen esillä pitämä kristinusko perustuu väärille tulkinnoille tai suorastaan tietoiselle pimitykselle vuosisatojen ajan. Näissä tulkinnoissa Jeesus nähdään usein nimenomaan viisauden ja sisäisen tiedon opettajana.

Kriittinen historiantutkimuksen piirissä tämä näkemys Jeesuksen matkasta Aasiaan ei ole koskaan saanut tukea. Moderni myytti ”Jeesuksen Aasian vuosista” elää, vaikka tosiasiallisia todisteita näistä vuosista ei ole. Ajatus tuntuu kiehtovan siksi, että se poikkeaa perinteisistä tulkinnoista, jotka koskevat Jeesuksen elämänvaiheita.

Jussi Sohlberg
tutkimuskoordinaattori
Kirkon tutkimuskeskus

7.12.16

Miltä suhteet katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon näyttävät reformaation merkkivuonna?

Luterilaiset ja katoliset avasivat reformaation merkkivuoden yhdessä Lundissa lokakuussa 2016. Kuva: Veijo Koivula.

Luterilainen reformaatio pyrki palaamaan jakamattoman kristikunnan parhaisiin perinteisiin sellaisina kuin ne Raamatun ja varhaiskirkosta tiedetyn valossa sekä Kristus-keskeisen vanhurskauttamisopin perusteella ymmärrettiin. Tämä käy hyvin ilmi siitä, että luterilaisissa tunnustuskirjoissa vedotaan sekä jakamattoman kirkon isiin ajatellen niin messukäytäntöä kuin paavin asemaa.

Hyvä esimerkki tästä on se, että Augsburgin tunnustuksen lopussa todetaan: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.”

Reformaattorien ensisijaisena keskustelukumppanina oli siis luonnollisesti ”Rooman kirkko”, jonka uudistusliikkeenä luterilaisen reformaation edustajat itseään pitivät. Keskusteluyhteyttä pyrittiin kuitenkin jo 1500-luvulla luomaan myös ortodokseihin, Konstantinopolin patriarkaattiin.

Tübingenin teologit olivat patriarkka Jeremias II:n kanssa teologisessa kirjeenvaihdossakin ja käänsivät Augsburgin tunnustuksen kreikaksi sekä toimittivat sen patriarkalle. Patriarkka esitti vastauksissaan kriittisiä kysymyksiä Raamatun ja isien pohjalta etenkin siitä, miten uskon ja tekojen välinen suhde tulisi ymmärtää. Kolmen vastauksen jälkeen hän totesi, että teologinen keskustelu päättyköön tällä erää, mutta ”ystävyyden ekumenia” jatkukoon.

Suhde katoliseen kirkkoon tänään

Reformaation merkkivuoden avannut juhlava ekumeeninen rukouspalvelus Lundin tuomiokirkossa osoitti 50-vuotisen luterilais-katolisen teologisen dialogin, ekumeenisen kanssakäymisen ja Hengen työn korjanneen paljon liki 500-vuotisen eron haavoista ja repeämistä. Vuoden 1999 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista sekä luterilais-katolisen ykseyskomission raportti Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013) tekivät mahdolliseksi tämän toivoa antavan tapahtuman.

Vastaanottavan (reseptiivisen) ekumenian näkökulmasta on usein muistutettu siitä, että Vatikaanin II kirkolliskokous toteutti 1960-luvulla monia Lutherin ajamia asioita, kuten kansankielisyyden ja mahdollisuuden jakaa ehtoollista molemmissa muodoissa myös maallikoille, piispan viran hengellisen luonteen korostamisen sekä Raamatun aseman painottamisen Jumalan sanana, uskon ja opetuksen lähteiden lähteenä. Onkin pantu merkille, että Raamattu ja raamatuntutkimus näyttävät itse asiassa olevan katolisessa maailmassa usein jopa arvostetumpia kuin valtavirran protestanttisissa kirkoissa.

Katolisella kirkolla on suurimpana kirkkona suurimmat teologiset resurssit, joten se on voinut panostaa myös raamatuntutkimuksen uusien menetelmien ja kirkollisen opetuksen rakentavaan yhteensovittamiseen. Luterilaiset ovat voineet ammentaa myös katolisen spiritualiteetin lähteiltä, esimerkiksi ignatiaanisesta retriittiperinteestä, liturgisesta uudistumisesta ja hyötyneet muiden kristittyjen tavoin usein siitä, että paavi on tosiasiallisesti toiminut kirkkojen ja kristittyjen äänenä julkisuudessa. Näin siitä huolimatta, ettei hänellä muodollista auktoriteettia olekaan suhteessa muihin kuin omaan kirkkoonsa. Katolisen kirkon kansainvälisyys ja globaalisuus on rikkauden lähde myös luterilaisille – tuo globaalisuus on läsnä myös Suomessa.

Mikäli lähivuosikymmeninä saadaan aikaan luterilais-katolinen yhteinen julistus kirkosta, ehtoollisesta ja virasta, on kirkkojen välinen ehtoollisyhteys varsin lähellä. Esiin tulevat tällöin kuitenkin kysymykset esimerkiksi suhteesta paavin jurisdiktio-valtaan, kirkollisen opetusviran auktoriteettiin ja viime vuosikymmeninä esiin nousseisiin etiikan, ihmiskäsityksen ja uskon rajapinnassa liikkuviin perhettä, seksuaalisuutta ja bioetiikkaa käsitteleviin kysymyksiin.

Suhde ortodoksiseen kirkkoon tänään

Suomessa olemme saaneet nauttia ekumenian menestystarinasta suhteessa niin Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Luterilaisina olemme voineet oppia paljon ortodoksisen kirkkovuoden rikkaudesta, ikonien hengellisestä merkityksestä ja yleensä rikkaasta liturgisesta elämästä, joka kantaa mukanaan varhaisten vuosisatojen perintöä.

Vielä sotien jälkeen oli Karjalan evakkojen asuttamiseen liittyen jännitteitä, kun vieraaseen mentaliteettiin ja maiden jakamiseen liittyi vielä vieraaksi koettu uskontokin. Etenkin 1960-luvulta lähtien on menty harppauksittain eteenpäin luterilais-ortodoksisissa suhteissa, niin että olemme saaneet kuulla esimerkiksi metropoliitta Ambrosiuksen puhuvan mairittelevasti luterilaisenemmistöisestä Suomesta ”ekumenian mallimaana”.

Suhde nykykulttuurin ilmiöihin ja nopeisiin arvomuutoksiin on tuottanut ongelmia kaikille kirkoille. Läntisen Euroopan enemmistökirkot ovat monessa maassa kutistuneet. Erityisen nopea muutos on koskettanut ateistisen uskontokriittisyyden ajan läpi eläneitä ja uskonperintönsä vaalimisesta ylpeitä itäisen Euroopan maita. Tämä ei kosketa vain ortodokseja vaan myös luterilaisia vähemmistökirkkoja. Erityisenä kipukohtana on suhtautuminen monien läntisen pohjoisen pallonpuoliskon kirkkojen liberalisoitumiskehitykseen, jonka nähdään heijastuvan esimerkiksi avioliittokäsitykseen. Tämä heijastuu myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteisiin erityisesti Venäjän ortodokseihin.

Suomen ortodoksien kanssa olemme myös käyneet keskusteluja jo yli 25 vuotta. Lokakuun dialogitapaamisessa totesimme, että materiaalia on kertynyt paljon; monia keskeisiä teemoja on käsitelty varsin syvällisesti. Nyt pitäisi ottaa enemmän tästä materiaalista irti ja kehittää myös dialogin kansainvälistä ulottuvuutta. Näin sekä oppikeskustelumme katolisten kanssa kirkosta, ehtoollisesta ja virasta että ortodoksien kanssa voisivat edelleen ja ehkä entistä enemmän hyödyttää pyrkimyksiä kohti Kristuksen kirkon yhteyttä ja näin todistuksen ja palvelun vahvistamista Suomessa ja kansainvälisesti.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia