Poissa – vaan ei sittenkään

Kuva: Pixabay.

Kuva: Pixabay.

Kun seurakunnat vuodenvaihteessa kirjaavat päättyneen vuoden jäsentilastonsa, esillä on kaksi eri lukua. Toinen on väkiluku ja toinen on jäsenmäärä. Jälkimmäinen luku on aina suurempi. Se johtuu siitä, että väkilukuun sisältyy niin sanottu läsnä oleva väestö, jäsenmäärään lasketaan myös poissa olevat.

Kirkon jäseniä oli vuoden 2015 lopussa noin 4 184 000. Heistä läsnä olevia eli väkilukuun laskettavia oli hiukan alle neljä miljoonaa. Yli 184 000 jäsentä eli lähes viisi prosenttia kuului poissa olevaan väestöön.

Poissa oleva väestö. Keitä he ovat? Missä he ovat?

He ovat ulkomailla. Jotkut ovat lähteneet maasta pysyvästi. Yhä useampi kuitenkin vain väliaikaisesti. Kuka opiskelemaan, kuka töihin. Palatakseen taas takaisin.

Jos he jostain ovat poissa, niin kokemukseni mukaan ainakin kotiseurakuntiensa mielestä. Jokainen heistä kuitenkin on jonkin seurakunnan jäsen. Moni heistä palaa jonakin päivänä takaisin joko siihen seurakuntaan, josta kerran lähti maailmalle tai johonkin toiseen.

On tunnettu tosiasia, että maailmalla eläessä kotimaa ja sen kulttuuri tulevat monille tärkeiksi eri tavalla kuin ennen lähtöä. Tämä pätee usein myös kirkko- ja seurakuntasuhteeseen. Monelle maailmanmatkaajalle suhde seurakuntaan avautuukin uudella tavalla siirtolaisuuden vuosien aikana. Kirkon ulkosuomalaistyö pyrkii osaltaan huolehtimaan siitä, että seurakuntayhteys ei katkea ulkomaillakaan.

Seurakunnissa täällä Suomessa ei ehkä aina tiedosteta, että maailmalle muuttajan yhteystiedot siirtyvät useimmiten seurakunnan jäsenrekisteriin. Tätä tietoa olisi syytä hyödyntää. Miksei myös esimerkiksi Facebookia, josta moni maailmanmatkaajakin löytyy. Yhteydenotto kotiseurakunnasta voisi olla merkittävä kokemus monelle väliaikaisesti – ja myös pysyvästi – ulkomaille muuttaneelle. ”Ajatella, että seurakunta muistaa minua myös täällä”, voisi olla monen ajatus tervehdyksen saadessaan.

Kirkko elää jäsenissään ja jäsenet ovat kirkon elinehto. Jäsenyyttä on syytä vahvistaa eri tavoin ihmisiä tavoittamalla ja heitä kohtaamalla. Myös erilainen segmentointi on näissä yhteydenotoissa paikallaan.

Olisiko nyt aika havahtua huomaamaan myös poissaolevan väestön tarve tulla kohdatuksi? Jotta seurakuntasuhde ja sen myötä kirkon jäsenyys vahvistuisi myös näiden seurakuntalaistemme keskuudessa? Jotta syntyisi kokemus, että poissa oleva ei sittenkään ole poissa?

mauri-vihko-kuva-2016-silva-sevelius

Mauri Vihko
Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja

Kommentit koskien kirjoitusta: “Poissa – vaan ei sittenkään

  1. Sain olla vuosia sitten lausumassa kommenttipuheenvuoron arkkihiippakunnan luottamushenkilöiden neuvottelupäivässä aiheesta Suomalaisena maailmalla. Kehitin kuusi teesiä. (Etsin ne esiin vanhasta blogikirjoituksestani
    http://mutkimus.vuodatus.net/lue/2009/08/488-miten-kirkko-kohtaa-suomalaisen-maailmalla ) Niissä esiintyi myös tämän kirjoituksen perusajatus.

    ”1. Ulkomailla asuva suomalainen tarvitsee evankeliumia.
    2. Suomalainen haluaa lapsilleen kokemusta suomalaisista juurista, vaikka perhe asuisikin ulkomailla,
    3. Suomen kirkko on läsnä siellä, missä kirkon jäsen on paikalla. Yleisen pappeuden oikeuttamana voimme palvella toisiamme.
    4. Aktiivinen maallikko tai maallikkoryhmä on ulkomailla välttämätön kirkolliselle toiminnalle.
    5. Paikallisseurakunta voi tukea ulkomailla olevia jäseniään.
    6. Ulkomailla oleskeleva suomalainen voi osallistua paikalliseen kirkolliseen elämään.”

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.