Julmempi kuin Truman Show

Vitali Manski: Under the Sun (Tsekki, Saksa, Venäjä, Latvia, Pohjois-Korea 2015)

Vitali Manski (s. 1963) on tunnetuimpia ja menestyneimpiä venäläisiä dokumentaristeja. Vuonna 2015 Manski vieraili Helsingin DocPoint-festivaaleilla, ja tänä vuonna hänen pitkä dokumenttinsa Under the Sun (2015) herätti huomiota samaisilla päivillä. Myöhemmin keväällä se esitettiin Ylen ohjelmistossa kahteenkin kertaan nimellä Saman auringon alla. Onnistuin näkemään elokuvan laajakankaalta kesällä Yhdysvalloissa. Meillä se ei ole yltänyt teatterilevitykseen.

Manski sai tehtäväksi seurata vuoden ajan pohjoiskorealaisen perheen elämää. Päähenkilönä on kahdeksanvuotias tyttö Zin-mi. Filmiryhmä vierailee hänen kotonaan, koulussa, harrastuksissa ja yhteiskunnallisissa juhlissa. Osansa saavat myös vanhemmat työpaikoillaan.

Tarinaa kuljetetaan kohti juhlaa, jossa Zin-mi otetaan maan Lasten liiton jäseneksi. Kaikesta näkee, että Pohjois-Koreassa eletään maan suuren perustajan Kim Il-sungin valvovan katseen alla, auringossa, joka paistaa päivin öin.

Manskin apuna elokuvanteossa toimivat paikalliset isännät. He huolehtivat tietenkin kaikesta: käsikirjoituksesta, kuvauspaikoista, dramaturgiasta. Katsojalle käy varsin pian ilmi, että elokuva tarjoilee tarkkaan ohjatun näytelmän ja tosielämän kulissit.

Teatteriversiota katsellessani mieleen palautui Peter Weirin mediakriittinen Truman Show (1998). Zin-mi, hänen vanhempansa, opettajansa ja koulutoverinsa elävät kuin Jim Carreyn Truman, kulisseissa, paljon ankeammissa vain kuin Weirin elokuvassa.

—

Pjongjangissa ei ole lunta, mutta pääkaupungin läpi virtaava joki on jäässä. Aamuvoimistelun jälkeen vanhemmat saattavat lapsia linja-autoon. Jutun juoni alkaa valjeta, kun paikallinen avustaja lipsahtaa kuviin ilmoittaen, että kamerat käyvät ja väki voi nousta bussiin. Koulussa on kylmä, ja pienet oppilaat tungeksivat lämpöpatterin ääressä kohmeisin sormin. Opettaja ajaa lasten päähän sotaista tarinaa japanilaismiehityksen ajalta.

Kaiken keskellä Zin-mi lausuu repliikkinsä urhoollisesti. Hän näyttelee osaansa valtioideologisen propagandan kohteena ja välineenä. Tapahtumia kommentoi alakuloinen teemasävelmä.

Viranomaisten alkuperäinen tarkoitus lienee ollut maan kulttuuria ja kasvatusta ylistävän valistuselokuvan aikaansaaminen. Vitali Manski oli kuitenkin ovela. Hän antoi digikameransa käydä ennen ja jälkeen varsinaisia otoksia ja onnistui jollain keinoin pitämään muistikortin hallussaan.

—

Katsojalle paljastuu, kuinka Zin-mi, hänen vanhempansa, opettajansa ja muut käsketään lausumaan repliikkinsä niin kauan, että lopputulos miellyttää viranomaisia. Kameran salataltioinneista dokumenttiin muodostuu eräänlainen metataso, siitä tulee elokuva elokuvanteosta.

Hyytävimmän otoksen Manski on leikannut elokuvan loppuun. Zin-min pitäisi lausua ulkoa oppimansa vuorosanat siitä, mitä hänelle merkitsee hyväksyminen Lasten liiton jäsenyyteen. Että se on askel aikuisuuteen, että hän on vastuussa omista virheistään, että hänen tulee nyt itse miettiä mitä voisi tehdä Johtajan hyväksi jne. Pieni Zin-mi väsyy uusiin otoksiin ja alkaa hiljaa itkeä. Avustaja pyyhkii kyyneleitä tytön poskilta.

Tässä kohtaa kuullaan ohjaaja Vitali Manskin venäjänkieliset sanat, ainoan kerran koko elokuvassa.
“Koeta rauhoittaa häntä, kerro että ei ole mitään hätää,” pyytää hän avustajaa sanomaan. Tulkki neuvoo tyttöä ajattelemaan jotain mukavaa.
“Mitä”, kysyy hämmästynyt Zin-mi.
“Ajattele jotain hauskaa, mitä sinulle on tapahtunut”, ehdottaa tulkki.
“En keksi mitään”, sanoo tyttö kyyneliä niellen.
“Tiedätkö jonkun iloisen tarinan?”
Zin-mi miettii hetken: “Lausunko sen runon”, ja alkaa lukea ulkomuistista runoa Johtajan ylistykseksi.

Kohtausta seuraa epäuskoisena, pala kurkussa. Viimeisten minuuttien aikana näkee pakahduttavan välähdyksen aidoista tunteista. Elokuvanteossa lienee vanhastaan sellainen nyrkkisääntö, ettei lapsia panna lujille eikä lasten kärsimyksiä näytetä. Jopa Alfred Hitchcock myönsi tehneensä virheen kirjoittaessaan lapsen kuoleman pommiräjähdykseen elokuvassa Sabotaasi (1936). Lapsia on syytä suojella elokuvissakin. Under the Sun ei astu rajan yli, mutta tekee katsojille palveluksen saattaessaan tietoiseksi sen olemassaolosta ja tärkeydestä.

5.10.16

Autuutta ostamassa

Peruskertomus on monille tuttu jo kansa- tai peruskoulusta: 31. lokakuuta vuonna 1517 Martti Luther julkaisi 95 teesiä huomaamiaan anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Hän vetosi kirkon opetukseen ja korosti, ettei pelastus ole kauppatavaraa. Ihminen pelastuu armosta Kristuksen vuoksi ilman omia ansioita.

Teesit käsittelivät rahaa ja olivat siksi kipinä ruutitynnyrissä. Ne herättivät intohimoja niissäkin, joita teologia ei kiinnostanut ja johtivat mullistukseen, jota alettiin kutsua reformaatioksi. Niin kirkko, yhteiskunta, Euroopan kartta kuin aatehistoria muuttuivat nopeassa tahdissa 1500-luvulla.

Miksi 500 vuotta sitten elänyt ihminen laittoi rahan kilahtamaan kirstuun? Kenties syynä oli riittämättömyyden tunne. Omat voimat ja teot eivät tarjonneet varmuutta pelastuksesta ja autuudesta. Ja vaikka omalla kohdalla kaikki näyttikin hyvältä, aina löytyi joku sukulainen, jonka ei näyttänyt riittävältä.

Luther itse etsi armollista Jumalaa – ja löysi hänet. Tämä motivoi kertomaan löydöstä muillekin.

Mullistuksen tarve

Tänä syksynä käynnistyy reformaation merkkivuoden vietto. Anekaupan vääristymistä on päästy eroon kauan sitten, eiväthän ne Lutherin aikoihinkaan läpäisseet koko kristillistä maailmaa. Vaikka Luther ei saanut teeseillään syntymään haluamaansa keskustelua, on teesit synnyttänyt ongelma jäänyt historiaan.

Vai onko? Jospa anekaupan vääristymät olivatkin pikemminkin seuraus ongelmasta – ihmisten kokemasta riittämättömyydestä – kuin itse ongelma.

Riittämättömyyden tunne ja sen herättämä kaupankäynti eivät poistuneet anekaupan vääristymien korjaamisen myötä. Tämän päivän ihmiset ostavat paikkaansa yhteiskunnassa, näkyvyyttä, hyväksyntää ja rakkautta monin tavoin. Kauppaa käydään rahalla, periaatteilla, suorituksilla, ajalla – jopa omalla arvokkuudella.

Liian suurilla lupauksilla kaupatut aneet olivat suhteellisen helppo tie autuuden ostajalle. Yksi taho pystyi tarjoamaan kaivatun tuotteen. Tämän päivän ihminen on enemmän hämillään. Keneltä voin ostaa sen, mitä luulen tarvitsevani? Tarjoajia on paljon.

Ihminen ei ole kauppatavaraa

Luterilainen maailmanliitto on muotoillut muutamia teemoja, joilla merkkivuodesta saadaan merkittävä vuosi. Yksi teemoista kuuluu: Human Beings – Not for Sale. Ihmiset eivät ole kauppatavaraa. Teeman voi nähdä sosiaalietiikan ja diakonian silmin viittauksena ihmiskauppaan tai työmarkkinoiden ongelmiin.

Teemalla on myös ilmeinen sielunhoidollinen ulottuvuutensa. Teema avaa tärkeän näkökulman reformaation historialliseen ydinkysymykseen ihmisen riittämättömyydestä.

Ihminen ei ole kauppatavaraa. Ihmistä ei saa myydä tai ostaa. Ihmistä ei saa hinnoitella. Ihmisen arvoa ei saa verrata muihin arvoihin. Ihminen on itsessään päämäärä, Jumalan ja lähimmäisten armon, armollisuuden ja rakkauden kohde. Ihminen riittää ilman mitään kaupankäyntiä. Tämä viesti ei ole luterilaisuuden yksityisomaisuutta. Se yhdistää kaikki kristityt.

Omenapuun viesti

Omenapuu on merkkivuoden tunnus. Omenapuu kertoo elämästä, kasvusta, tulevaisuudesta, luottamuksesta ja toivosta.

Reformaation merkkivuosi haastaa kristittyjä välittämään omenapuun viestiä muille, miksei myös itselleen. Jumala antaa sateet, paisteet, kasvun ja tulevaisuuden. Hänen työnsä riittää. Hänen edessään ei ihmisen tule hinnoitella itseään. Ihminen riittää. Ihminen saa ottaa vastaan.

Reformaation merkkivuosi on mahdollisuus kuunnella riittämättömyyden ääniä keskuksista ja marginaaleista ja välittää viestiä riittävyydestä. Reformaation merkkivuosi on mahdollisuus vahvistaa – virren 600 sanoin – toisen maailman ääntä monenlaisen kaupankäynnin maailmassa. Maailma ja ihmiskunta tarvitsevat yhä uusia omenapuita.

Merkkivuoden projektisihteeri
Timo-Matti Haapiainen

30.09.16

Synodaaliterveisiä Kuopiosta!

Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa keräännyttiin ryhmäkuvaan. Kuvaa ottamassa piispa Jari Jolkkonen. (Kuva: Timo Hartikainen)

Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa kokoonnuttiin ryhmäkuvaan. Kuvaa ottamassa piispa Jari Jolkkonen. (Kuva: Timo Hartikainen)

Miksi ihmisestä ei näy, että usko tekee hänelle hyvää, ihmetteli toimittaja Anna-Stina Nykänen Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa.

Kuopiossa synodaalikokoukseen tultiin mustassa puvussa, kuten oli neuvottu. Piispa Jari Jolkkonen muistutti kuitenkin avaussanoissaan Paavalin pukukoodista: ”Pukeutukaa sydämelliseen armahtavaisuuteen” (Kol. 2:12). Ollaan koolla kollegiaalisessa hengessä toisiamme tukien.

Kirkko näkyy

Kokouksen pääluennossa professori Gordon W. Lathrop palautti mieleen luterilaisen käsityksen kirkosta. Kirkko ei ole oppien kokoelma tai jonkin abstrakti näkymätön olio, vaan se on koolle tulleiden ihmisten yhteisö, congregatio tai Versammlung.

Niinpä liturgia eli yhteinen jumalanpalvelus luo kirkon. Asian voi sanoa toisinkin: ei ole kirkkoa ilman jumalanpalvelusta. Lutherille kirkon tuntomerkit olivat liturgisia, Lathrop muistutti.

”Tässä luterilainen peruste seurakuntalaisia osallistavaan jumalanpalvelukseen”, totesi eräs pappi käytäväpuheissa. Jos pappi messuaa yksin eikä kukaan ole hengessä mukana, kyse ei ole kirkosta ja jumalanpalveluksesta, vaan papin yksityisestä hengellisyyden harjoittamisesta, jota hereillä pysyvät seuraavat sivusta.

Vain komitea saa uudistaa jumalanpalvelusta?

Liturgisesta kielestä puhunut professori Gail Ramsaw rohkaisi puhumaan rikkaasti ja raikkaasti. Messu ei ole sisälukuharjoitus. Sen kielen täytyy olla raamatullista, teologista, metaforista ja inklusiivista, se ei saa sulkea mitään sukupuolta tai ihmisjoukkoa ulkopuolelleen.

Saarnaa tietenkin voi elävöittää, moni pappi mietti, mutta entä muuta liturgiaa? Eikö käsikirjakomitea ole etukäteen määrännyt, minkälaisin sanoin vaikkapa ehtoollisliturgiaa vietetään?

Ramsaw’n mukaan kukin sukupolvi kyllä luo oman liturgisen kielensä. Missä määrin tämä periaate antaa luvan myös paikalliselle uuden kielen luomiselle? Uudistuuko liturgia ylärakenteista vai paikallistasolta käsin? Tämän Ramsaw jätti avoimeksi.

Piispat päkisevät naama punaisena

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen kertoi raikkaasti löytämästään luterilaisesta identiteetistä. Hän oli ylpeä luterilaisesta hyvinvointivaltion ideasta, runsaasta virsilaulusta ja kielen arvostamisesta.

Mutta pyyhkeitäkin saatiin. Maallistumista korostetaan Nykäsen mielestä aivan liikaa kirkossakin. Kirkossa käyminen ei kerro koko totuutta ihmisestä. Tärkeää on, että luterilainen eetos toteutuu ihmisten arjessa ja työssä.

Professori Lathrop tosin esitti luennossaan päinvastaisen ajatuksen: kirkko on nimenomaan hengellistä koolle tulemista liturgian merkeissä.

Nykänen jatkoi pyyhkeiden jakamista. Vaikka luterilaisuus arvostaa kielen merkitystä ja uskon ymmärrettävyyttä, se ei aina näy kirkon elämässä. Saarnat ovat usein alkeellista aineenkirjoitustasoa. Piispat istuvat hiljaa ja päkistävät sitten vaivoin saadakseen yhden täydellisen lauseen aikaseksi.

Miksi ihmisestä ei näy se, että usko tekee ihmisille hyvää, Nykänen ihmetteli. Kirkkoon tarvitaan enemmän iloa ja myönteisyyttä. Ihmisiä täytyy kannustaa ja rohkaista.

Nykäsen kärjistykset naurattivat monia. Juuri näin! Jotkut taas puistelivat päätään, ei kirkko näin yksi-ilmeinen yhteisö ole. Ei kirkko eivätkä piispat ole vain sitä, miltä piispat ja kirkolliset puheenaiheen näyttävät julkisuudessa. Paikallisseurakuntien elämä on aivan toista.

Ihmisiä myytävänä

Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon piispa Munib Yonan kertasi luterilaista vanhurskauttamisoppia. Sanoma pelastuksesta yksin Kristuksen armon kautta torjuu kaiken sokeaa kuuliaisuutta vaativan uskonnollisuuden ja menestysteologian, joka Yonanin mukaan valtaa alaa Suomessakin.

Piispa otti esiin monia ihmiskaupan muotoja: lapsityövoima, lapsiavioliitot, lapsisotilaat, ihmissalakuljetus ja työläisten riisto, joka ole mitään muuta kuin orjuutta.

Pakolaisetkin nähdään usein poliittisena kauppatavarana. Kuinka usein kuulemmekaan pakolaislaumoista tai aalloista. Eivät he ole aaltoja, vaan ihmisiä, perheitä, äitejä ja isiä, meidän sisariamme ja veljiämme.

Luomakuntakaan ei ole myytävänä, Yonan varoitti. Siksi kirkon on puhuttava selkeästi ja profeetallisesti ilmastonmuutoksesta. Ensimmäinen uskonkappale velvoittaa meitä siihen.

Miksi kirkot kasvavat?

Kirkon ulkoasianneuvoston johtaja Kimmo Kääriäisellä oli hyviä uutisia. Kristittyjen määrä kasvaa kohisten, joskin lähinnä eteläisellä pallonpuoliskolla ja Aasiassa. Ne kirkot kasvavat, joissa

puhutaan rakastavasta Jumalasta ja näytetään ihmisille, että heistä välitetään. Missio on holistista, autetaan koko ihmistä ja pyritään vaikuttamaan myös yhteiskunnan rakenteisiin.
kirkkoa pidetään luotettavana yhteiskunnallisena toimijana.
korostetaan Raamatun arvovaltaa. Tosin etelän kirkoissa Raamattua tulkitaan usein aika eri tavalla kuin täällä pohjoisessa. Silti Kääriäinen varoittaa, ettei meidän länsimaisten kristittyjen pidä neuvoa etelän kristittyjä siinä, miten heidän on tulkittava Raamattua heidän kontekstissaan. He tekevät sen itse ja sillä tavalla kuin se on heille mahdollista.
evankelioidaan rohkeasti ja yleistä pappeutta toteutetaan innokkaasti.
teologia on kontekstuaalista eli se nousee ihmisten elämänkokemuksista. Kontekstuaalinen teologia näkyy selvästi jumalanpalveluksessa ja musiikissa.
jumalanpalvelus on aidosti seurakuntaelämän keskus.
kristittyjen yhteisöllisyys on vahvaa. Tätä tietenkin tukee seurakuntien pieni koko.
kodit tukevat seurakuntien tavoitteita. Vanhemmat näkevät vastuunsa ja vaalivat lasten kristillistä kotikasvatusta.
maallikkojen osaamista ja vapaaehtoistyötä hyödynnetään.

Papisto kuunteli tarkasti Kääriäisen reseptiä kirkon kasvusta. Kaikkea ei tietenkään voida soveltaa suomalaiseen kontekstiin.

Sekasorto teatterissa

Sitten uutisen loppukevennys. Kuopion hiippakunnan synodaalikokous pidettiin Kuopion kaupunginteatterissa.

Tästä tulee mieleen muuan kommellus eräässä papiston kokouksessa. Sen teemajakeeksi valittiin Apostolien tekojen jae 20:32: ”Jätän teidät nyt Jumalan armon haltuun”. Pappeja haluttiin rohkaista tällä Paavalin jäähyväissanalla.

Painovirhepaholainen iski kuitenkin viestintäosastolle. Luku 20 vaihtui vahingossa luvuksi 19. Niinpä papiston kokouksen kutsukirjeissä ja lehdistötiedotteissa luki näin:

”Teatterissa vallitsi täysi sekasorto. Toiset huusivat sitä, toiset tätä, eivätkä useimmat edes tienneet, miksi oli kokoonnuttu”.

Kari Kuula
Kappalainen
Kuopion Puijon seurakunta

28.09.16

”Kristillinen usko on enemmän kuin rajojen vetämistä”

Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja Mauri Vihko on työskennellyt muun muassa Floridassa. (Kuva: Aarne Ormio/KT)

”Kielellinen, kansallinen, heimollinen konteksti – millä nimellä sitä kutsummekaan – on yksi ihmisen tärkeimmistä konteksteista”, toteaa kirkon ulkosuomalaistyön johtaja Mauri Vihko. ”Jumala on kuitenkin koko maailman Jumala, ja kristillinen usko on aina enemmän kuin rajojen vetämistä.”

Elokuussa ulkosuomalaistyön johtajana aloittanut Vihko korostaa jokaisen oikeutta äidinkieleensä sekä uskonnonharjoittamiseen äidinkielellään. Ulkosuomalaistyön tehtävänä on olla läsnä suomen- tai ruotsinkielisenä seurakuntayhteisönä ulkomailla asuville.

Vihkon mukaan kirkon toiminta ulkomailla on samalla tärkeä peili myös maahanmuuttajatyöhön kotimaassa. Jos ajattelemme, että suomalaisilla on oikeus tulla palvelluiksi omalla äidinkielellään ulkomailla, on saman periaatteen koskettava myös Suomessa asuvia ulkomaalaisia.

Maailmalla olevien kirkko pysyy liikkeessä

Vihko hahmottaa ulkosuomalaisväestöstä kolme ihmisryhmää, joista jokaista kirkon on palveltava omalla tavallaan. 1970-luvulle asti jatkuneen muuttovirran myötä muun muassa Ruotsiin, Saksaan ja Yhdysvaltoihin kotinsa rakentaneisiin suomalaissiirtolaisiin kirkko on onnistunut muodostamaan yhteyden. Sama koskee turisteja ja kausiasujia, jotka viettävät osan vuodesta esimerkiksi Välimeren seudulla tai Thaimaassa.

Sen sijaan Vihkon globaaleiksi tai rotaatiosuomalaisiksi nimittämä ulkosuomalaisten ryhmä on kirkolle haasteellisempi tavoitettava. Nykyisin kirkon jäsenenä ei tarvitse olla kulttuuristen ja sosiaalisten paineiden vuoksi, vaan kirkon on tarjottava jäsenilleen jotakin. Kuinka saada ulkomaille opiskelemaan tai töihin muuttanut väestö pidettyä kirkon jäseninä?

”Nomadien kirkossa kalliit rakennukset eivät ole se juttu, vaan kyse on liikkuvan kansan mukana kulkemisesta”, Vihko tiivistää.

Vihkon mielestä kirkon olisi puhuttava eri tavoin eri ryhmille. Siinä hänen luotsaamansa ulkosuomalaistyön yksikkö voisi tarjota apua seurakunnille:

”Seurakunnan viestinnän pitäisi olla segmentoitua. Meidän tehtävämme on pohtia, miten me voisimme täältä käsin auttaa seurakuntia tavoittamaan esimerkiksi rotaatiosuomalaisia.”

Välittämään välittämistä ja saranana olemista

Oman ensikosketuksensa ulkosuomalaisuuteen Vihko sai 1970-luvun puolivälissä viettäessään vaihto-oppilasvuoden Michiganin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Hän muistelee lämmöllä myös opiskeluaikojensa asuinpaikkaa – Helsingin Lähetystalon opiskelija-asuntolaa.

”Lähetysseura edusti minulle aina ikkunaa maailmaan”, Vihko kertoo.

Vuonna 1994 kansainvälisyydestä kiinnostuneen Vihkon unelma toteutui, kun hän aloitti lapsi- ja nuorisotyön apupappina Floridassa. Myöhemmin hän toimi Suomen paralympiajoukkueen pappina Atlantan ja Sidneyn paralympialaisissa.

Kansainvälisyys on näkynyt Vihkon työssä myös kotimaassa – viimeisimpänä Kauniasten suomalaisessa seurakunnassa. Vielä ennen siirtymistään nykyiseen pestiinsä Vihko järjesti viime kesänä seurakunnan matkan Tansaniaan. Ulkosuomalaistyön johtajana hänen työpöydällään on nyt toisenlaisia tehtäviä.

”Me välitämme ihmisistä, joita olemme välittäneet välittämään ihmisistä. Meidän tehtävämme on palvella ulkosuomalaisseurakuntia – toimia saranana tai välittäjänä”, Vihko tiivistää luotsaamansa yksikön tehtävän.

Vihko kehuu uuden työyhteisönsä ammattitaitoa ja saamaansa lämmintä vastaanottoa. Vaikka uuteen työhön sisältyy uusia asioita, Kirkkohallitus ei ole hänelle entuudestaan vieras paikka. Talo on tullut tutuksi monesta työryhmästä sekä piispainkokouksesta, jonka asessorijäsenenä Vihko toimi vuosina 2010–12 ja 2014–15.

Ulkosuomalaistyön tulevaisuuden suunnitelmiin Vihko ei suostu vielä vastaamaan.

”Olen varannut syksyn asioihin perehtymiseen. Ensi talvena on sitten aika tiimin ja yhteistyötahojemme kanssa pohtia mahdollisia uusia linjauksia. Yhdessä me tätä teemme”, Vihko summaa.

26.09.16

Uusittu verkkopalvelu sähköistää kirkkoon liittymisen

Uudistetun Liity kirkkoon -palvelun työryhmään kuuluvat verkkoviestintäsuunnittelija Juho Ruohola, konseptipäällikkö Katri Meripaasi, konseptisuunnittelija Milla Cotterill, IT-arkkitehti Peter von Essen, järjestelmäpäällikkö Satu Kettunen ja tiedottaja Petra Honkaranta-Siivari.

Uudistetun Liity kirkkoon -palvelun työryhmään kuuluvat verkkoviestintäsuunnittelija Juho Ruohola, projektipäällikkö Katri Meripaasi, konseptisuunnittelija Milla Cotterill, IT-arkkitehti Peter von Essen, järjestelmäpäällikkö Satu Kettunen ja tiedottaja Petra Honkaranta-Siivari.

12 528 – sen verran Liity kirkkoon -sivuston kautta lähetettiin liittymispyyntöjä vuonna 2015. Nämä kaikki liittymislomakkeet tulostettiin kirkkohallituksessa ja postitettiin paperimuodossa seurakuntiin, joissa varsinainen liittymisen käsittely vasta tapahtui.

Toisin on nyt, sillä 15. syyskuuta alkaen liittymisilmoitus on edennyt seurakunnan käsiteltäväksi suoraan verkon kautta. Uudistetun Liity kirkkoon -palvelun myötä kirkkoon liittyjä voi halutessaan tunnistautua palvelussa pankkitunnuksillaan, jolloin suuri osa tarvittavista tiedoista saadaan suoraan väestörekisterin kautta.

”Uudistettu palvelu on entistä käyttäjäystävällisempi. Liittymislomakkeen täyttö on helpottunut ja koko liittymisprosessi nopeutunut”, tiivistää Liity kirkkoon -uudistuksen projektipäällikkö Katri Meripaasi.

Myös kirkkoon liittyjälle näkymätön työ eli hakemuksen käsittely kirkkohallituksessa ja seurakunnassa on muuttunut merkittävällä tavalla. Liittymishakemuksen tiedot siirtyvät automaattisesti sähköisessä muodossa jäsentietojärjestelmä Kirjurin työjonoon seurakuntaan.

”Kirkkohallituksessa aiemmin tehty hakemusten manuaalinen käsittely on nyt jäänyt pois. Näin säästetään sekä työaikaa että liittymishakemusten postittamisesta syntyneissä kuluissa”, Meripaasi summaa.

Johtotähtenä tietoturvallisuus

Vaikka uusi palvelu mahdollistaa sähköisen kirkkoon liittymisen, myös entuudestaan tutut liittymistavat säilyvät uuden palvelun rinnalla. Halutessaan kirkkoon voi yhä liittyä asioimalla suoraan seurakunnassa tai tulostamalla Liity kirkkoon -sivustolta liittymislomakkeen ja toimittamalla sen seurakuntaan.

Toive toki on, että mahdollisimman moni löytäisi uuden sähköisen palvelun. Sen suunnittelussa on kiinnitetty erityistä huomiota palvelun tietoturvallisuuteen. Palvelussa käytettävä pankkitunnistautuminen on turvallinen ja käytössä jo monissa verkkopalveluissa.

Palvelu noudattaa kirkon tietoturvapolitiikkaa ja -määräyksiä. Ennen käyttöönottoa palvelussa tehtiin myös ulkopuolisten asiantuntijoiden suorittama tietoturvatestaus.

”Tietoturva on ollut johtotähtenä, kun uutta Liity kirkkoon -palvelua ryhdyttiin toteuttamaan. Kyseessä on kansalaisille suunnattu palvelu, jossa käsitellään henkilötietoja. Siksi tietoturvavaatimukset ovat korkeat”, Katri Meripaasi painottaa.

Tarvetta uusille sähköisille palveluille

Uudistettu palvelu otettiin käyttöön vasta muutama viikko sitten, mutta Katri Meripaasi on siirtynyt uudistusprojektissa jo palvelun ylläpitovaiheeseen. Työlistalla ovat muun muassa syksyn aikana valmistuva englanninkielinen käyttöliittymä sekä palvelun laajentaminen. Toistaiseksi sähköisen tunnistautumisen kautta palvelua voivat käyttää Suomessa asuvat, täysi-ikäiset henkilöt. Tulevaisuudessa palvelu mahdollistaa myös alaikäisten ja ulkomailla asuvien kirkkoon liittymisen.

”On ollut motivoivaa tehdä palvelua, joka helpottaa kansalaisten liittymistä kirkkoon, mutta myös seurakuntien ja kirkkohallituksen työntekijöiden päivittäistä työtä”, marraskuussa 2015 projektissa aloittanut Meripaasi kertoo.

Meripaasin mukaan hän on oppinut osaavilta kollegoiltaan paljon uutta. Teknisen toimittajan lisäksi projektilla on ollut Kirkkohallituksessa oma ohjausryhmänsä sekä projektiryhmä, johon on kuulunut Meripaasin lisäksi viisi eri alojen asiantuntijaa Kirkkohallituksesta. Lisäksi monien muiden asiantuntijoiden osaamista on hyödynnetty aina tarvittaessa.

Haastavinta projektissa on ollut raivata mukana olleiden täysistä kalentereista aikaa yhteisen projektin tekemiseen. Yllätyksiäkin on ollut mukana matkassa:

”Kun on monta toimijaa, tulee monenlaisia kapuloita rattaisiin, mutta kaikki ne on taklattu ja taas opittu uutta”, Meripaasi naurahtaa.

Hänen mukaansa kentältä tullut palaute oli jo ennen palvelun julkaisemista positiivista. Uudistusta on odotettu kovasti.

”Painetta sähköisille palveluille on olemassa. Tällaista tarvitaan lisää – kirkon palveluiden on oltava käytettävissä verkossa”, toivoo Meripaasi.

23.09.16

Kirkon tilastot uudistuvat – miten, miksi ja milloin?

Kuva: Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki

Kirkon tilastot uudistuvat ensi vuoden alussa. Uudet tilastot palvelevat tilastojen käyttäjiä entistä paremmin tarjoamalla monipuolista tietoa seurakuntien jäsenistöstä, taloudesta ja toiminnasta. Kaikki tilastot kootaan yhdelle verkkosivustolle, josta tilastotietoja saa sekä taulukoina, kuvioina että karttoina. Lisäksi ajallisen ja alueellisen tarkastelun ja vertailun mahdollisuudet lisääntyvät.

Uudistuksen hyötyjä ovat myös tilastojen luotettavuuden paraneminen ja tilastojen tuotantoprosessin keveneminen. Luotettavuus paranee, koska esimerkiksi tiedot seurakunnan järjestämästä tilaisuudesta tallennetaan heti tapahtuman päättymisen jälkeen eikä vasta vuoden lopussa. Tiedot siirtyvät sen jälkeen automaattisesti tilastojärjestelmään, jolloin ei myöskään tarvita ylimääräisiä ja virheille alttiita käsin tehtyjä välitallennuksia. Vuodenvaihteen tilastotallennus jääkin lähes kokonaan pois.

Tilastot tulevat helposti ja nopeasti saataville

Kirkon piirissä on kerätty paljon tilastotietoja, mutta niiden hyötykäyttö on jäänyt pienen osaavan joukon harteille. Tilastouudistuksen jälkeen tilastot ovat nykyistä helpommin ja monipuolisemmin saatavilla. Niistä hyötyvät niin seurakunnat, hiippakunnat kuin muut tilastojen käyttäjät. Uudistus tuo arvokasta tietoa nykyistä laajemman joukon saataville ja hyödynnettäväksi.

Tilastouudistuksessa tietosisältöä kiteytetään, karsitaan vähemmän käytettyjä tietoja pois ja toisaalta syvennetään joiltakin osin tietopohjaa. Näin saadaan selkeä tilastokokonaisuus, joka kuvaa kirkon ja seurakuntien toimintaa kattavasti ja tarjoaa välineitä toiminnan kehittämiseen ja ennakointiin. Monipuolisen raportoinnin avulla tilastojen käyttäjän kulloinkin tarvitsemat tiedot ovat myös helposti ja nopeasti saatavilla.

Alkuvuoden tallennusurakka keventyy

Aikaisemmin tiedot jäsenistä, taloudesta ja toiminnasta kerättiin kerran vuodessa, jolloin tilastot kuvasivat yhtä tilastovuotta. Uudistuksen myötä tietoja kerätään jatkuvasti pitkin vuotta. Tämä mahdollistaa tilastollisen tarkastelun esimerkiksi kuukausittain toiminnassa, jossa on paljon vaihtelua vuodenajasta riippuen.

Samalla jatkuva tiedonkeruu vähentää alkuvuoden tallennustyötä, joka on koettu raskaaksi monessa seurakunnassa. Tähän asti tiedot on pitänyt kerätä eri lähteistä ja eri toimijoilta, koota ne yhtenäisiksi luvuiksi ja tallentaa luvut sitten Kirkkohallituksen Sertika-järjestelmään. Tämä työvaihe jää lähes kokonaan pois. Ainoastaan joitakin täydentäviä tietoja kerätään vuoden vaihteessa.

Tilastojen keruu alkaa heti ensi vuoden alussa. Tavoitteena on, että ensimmäisiä uudenmallisia tilastoja voitaisiin julkaista jo alkuvuoden aikana. Sen jälkeen tilastoraportteja laaditaan ja kehitetään jatkuvasti käyttäjien kokemusten ja tarpeiden mukaan.

Tiedot siirtyvät pääosin automaattisesti

Tilastotiedot kerätään jatkossa pääosin automaattisesti eri järjestelmistä. Jäsentiedot tulevat Kirjurista, taloustiedot Kipasta ja toimintatiedot suurelta osin seurakuntien käytössä olevista varaus- ja asiakashallintajärjestelmistä. Uuden tietosisällön mukaisesti Katrinaan, Primeen, Statukseen, Timmiin tai Mepcoon tallennetut tapahtumat siirtyvät Kirkkohallituksen tilastojärjestelmään ilman muita tallennuksia tai työvaiheita.

Kirkkohallitus tarjoaa myös mahdollisuuden tallentaa toimintatietoja erillisillä internetin kautta toimivilla lomakkeilla. Ne soveltuvat seurakunnille, joilla ei ole käytössään edellä mainittuja varaus- tai asiakashallintajärjestelmiä tai jotka eivät niitä jostakin syystä pysty käyttämään tilastotietojen tallennukseen. Testikäytössä olevat tilastolomakkeet löytyvät osoitteesta nuotta.evl.fi/tilastot.

Toimintatietoja tallennetaan pitkin vuotta

Toimintatietoja tallennetaan jatkossa seitsemällä lomakkeella. Jumalanpalveluksista ja muista tilaisuuksista sekä retkistä ja leireistä tallennetaan heti tapahtuman jälkeen osanottajamäärä, työtekijämäärä ja joitakin täydentäviä tietoja. Ryhmistä tallennetaan tiedot joko ryhmän päättyessä tai vuodenvaihteessa, jos kyseessä on keväällä jatkuva ryhmä.

Yksilöiden kohtaamisista kerätään jatkossa nykyistä laajemmin tietoa. Diakoniatyöntekijät ovat jo tähänkin asti tallentaneet tietoja kohtaamisistaan, mutta nyt myös muiden työntekijäryhmien kohtaamiset saadaan tilastoitua. Kohtaamiset voi tallentaa yksittäin tai esimerkiksi viikon ajalta yhteenlaskettuina lukuina.

Kokonaan uutena toimintatietona kerätään tietoa seurakuntien sidosryhmäyhteistyöstä. Lomakkeella tallennetaan tieto kaikista yhteistyösopimuksista, olivat ne sitten vapaamuotoisia tai kirjalliseen sopimukseen perustuvia. Tieto tallennetaan sopimuksen alkaessa.

Tilastovuotta kuvaavia täydentäviä tietoja kerätään Muut tiedot -lomakkeella, jolle tallennetaan muun muassa tieto vapaaehtoisten seurakuntalaisten määrästä ja seurakunnan käytössä olevien tilojen määrästä. Nämä tiedot tallennetaan vuodenvaihteessa, mutta niiden määrä on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin aiemmin.

Tapahtuman tallentaminen onnistuu parissa minuutissa

Seurakunnissa tapahtumia järjestävien tehtävä on huolehtia, että tiedot tallennetaan tapahtuman jälkeen joko seurakunnan käytössä olevaan järjestelmään tai Kirkkohallituksen lomakkeella.

Lomakkeet ovat helppoja täyttää – yhden tapahtuman tallentamiseen menee 1–2 minuuttia aikaa. Järkevää voi olla vaikkapa työpäivän päätteeksi tallentaa kaikki sen päivän tilaisuudet ja muut tapahtumat tai viimeistään viikon päätteeksi, jotta tiedot saa talletettua ajoissa tilastointia varten.

Uusi tilastointijärjestelmä on joustava ja kustannustehokas

Nykyisin käytössä oleva tilastojärjestelmä on räätälöity Kirkkohallitukselle. Sen tekniset ratkaisut ovat monilta osin vanhanaikaisia ja se on ollut kallis ylläpitää. Uusi järjestelmä perustuu nykyaikaisiin valmissovelluksiin ja standardoituun tietokantaratkaisuun, joten kalliita järjestelmähankintoja tai ylläpitosopimuksia ei tarvita. Uudella järjestelmällä saavutetaankin joustavuutta ja kustannustehokkuutta koko tilastointiprosessiin.

Varaus- ja asiakashallintajärjestelmien (Katrina, Prime, Status, Timmi tai Mepco) päivitys uuden tilastojen tietosisällön mukaiseksi aiheuttaa seurakunnille jonkin verran kustannuksia. Toinen vaihtoehto on käyttää Kirkkohallituksen tilastolomakkeita, jolloin suoria kustannuksia ei tule lainkaan.

Lisätietoja uudistuksesta ja sen etenemisestä saa muun muassa Sakastin kautta.

Tuomo Halmeenmäki
tilastoasiantuntija
Kirkkohallitus

21.09.16

Autan tarvitsevaa, siis olen luterilainen

Kuva: Petri Kulju

Suomalaiset ovat kansainvälisesti vertaillen aktiivisia vapaaehtoistoimijoita. Yhdistykset, vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen ovat suosittuja ja arvostettuja toiminnan väyliä. Uusimman vapaaehtoisuustutkimuksen mukaan selvästi yleisin vapaaehtoistoiminta on auttaminen, jota on kyselyn mukaan tehnyt lähes puolet vapaaehtoistyöhön osallistuneista suomalaisista. Yksi kiistaton syy tähän on luterilaisuuden taustavaikutus ihmisten arvomaailmassa ja yhteiskunnan toiminnassa.

Yhteiskunnan heikko-osaisista huolehtimisen kannalta 1500-luvun luterilainen reformaatio tarkoitti radikaalia uudistusta vastuunjaossa. Kahden regimentin opin mukaisesti köyhyys ja köyhistä huolehtiminen eivät olleet enää pelkästään almuilla hoidettavia hengellisiä kysymyksiä vaan järjellä ratkaistavia, yhteisiä ”tämänpuoleisia” asioita, joista päävastuun kantoi valtio. Kirkon tehtävä puolestaan oli tukea valtiota tässä tehtävässä. Valtion vastuu ei kuitenkaan poistanut vastuuta kirkolta ja kansalaisilta, jotka olivat edelleen velvoitettuja auttamaan.

Kirkon rooli auttajana on ollut vahva suomalaisen yhteiskunnan historiassa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on tässä katsannossa varsin nuori, sillä käytännössä monet diakoniseen auttamiseen liittyvät tehtävät siirtyivät kirkolta kuntien hoidettaviksi 1800-luvun lopulla. Julkiset hyvinvointipalvelut kehittyivät kuitenkin varsin hitaasti, joten sekä vapaaehtoistyötä että kirkon diakoniaa tarvittiin käytännössä koko hyvinvointivaltion rakennusvaiheen ajan.

Suomalaiset auttavat lahjoittamalla

Hyvinvointivaltion rahoituskriisin myötä 2000-luvun taitteessa katse on kääntynyt kansalaisjärjestöjen ja vapaaehtoistoiminnan sekä seurakuntadiakonian suuntaan. Kansalaisten auttamishalu kanavoituu erityisesti lahjoittamiseen.

Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyn mukaan noin puolet suomalaisista oli vuoden aikana osallistunut rahan tai materiaalien lahjoittamiseen. Vetoomuksen tai adressin allekirjoittaminen oli lähes yhtä yleistä kuin keräyksiin lahjoittaminen, mutta hyväntekeväisyyttä tuki säännöllisesti vain neljännes vastaajista. Aktiivinen tiedon jakaminen avustustoiminnasta tai -kampanjasta sekä mielenilmaukseen osallistuminen olivat harvinaisempia vapaaehtoistoiminnan muotoja.

Suomalaiset lahjoittivat vuoden aikana keskimäärin 153 euroa hyväntekeväisyyteen, erilaisiin keräyksiin ja avustuskohteisiin. Ne vastaajat, joiden arvomaailma oli eniten luterilainen, lahjoittivat myös huomattavasti enemmän hyväntekeväisyyteen. Luterilaisuus oli merkitsevä tekijä taustatekijöiden vakioinnin jälkeenkin, eli siitä huolimatta, mikä oli vastaajan ikä, tulotaso tai koulutus tai kuuluiko vastaaja kirkkoon.

Auttamisen velvoite ja kutsumus

Tärkeimpänä auttamista motivoivana tekijänä suomalaiset pitivät koettua myötätuntoa apua tarvitsevia kohtaan (83 % vastaajista, Gallup Ecclesiastica 2015). Lähes yhtä paljon auttamista motivoi myös oikeudenmukaisuuden edistäminen yhteiskunnassa. Kolme neljäsosaa suomalaisista piti tärkeänä, että omilla teoilla on merkitystä. Nämä tekijät olivat jokseenkin yhtä tärkeitä kaikille myös uskontokunnasta riippumatta.

Halu käyttää rahaa johonkin hyödylliseen sekä auttamisen kokeminen kansalaisvelvollisuudeksi olivat tärkeitä noin kahdelle kolmannekselle suomalaisista. Väitteeseen samastuivat huomattavasti voimakkaammin arvomaailmaltaan luterilaisimmat kuin muut. Auttamista kristityn velvollisuutena piti tärkeänä kolme neljäsosaa luterilaisimmista ja yksi neljäsosa muista. Vastaava ero oli myös kirkon jäsenten ja uskontokuntiin kuulumattomien välillä.

Auttamiseen ei tämän perusteella liity kovin vahvaa kutsumuksellisuutta. Kristityn velvollisuus ohittaa kutsumuksen motivaatiotekijänä. On toki mahdollista, että osa auttamiseen kutsumuksellisesti suhtautuvista mieltää asian nimenomaisesti kristillisen katsomuksen velvoittavuuden kautta. Kärkipäässä olevista motivaatiotekijöistä esimerkiksi oikeudenmukaisuus ja merkityksellisten tekojen tekeminen ovat myös asioita, jotka voivat limittyä kutsumukseen.

Auttaminen ja luterilaisuus

Uskonnollisuuden vaikutus auttamiseen ei ole yksiselitteinen. Aktiivisuus seurakunnan toiminnassa näkyy myös aktiivisuutena avustustoiminnassa, siitä huolimatta miten aktiivinen vaikkapa oma rukouselämä on. Toisaalta uskonnottomat, toisaalta aktiivisesti jumalanpalveluksiin osallistuvat mutta ei-konservatiiviset kristityt ovat aktiivisia auttajia. Ehdotamme tulevassa kirkon nelivuotiskertomuksessa, että keskeinen taustatekijä auttamisaktiivisuudessa on osin uskonnollisuudesta riippumaton luterilainen arvomaailma. Tätä vasten reformaation merkkivuosi muistuttaa myös heikommista huolehtimisesta jokaisen kansalaisen tehtävänä.

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

14.09.16

Kristinusko ja islam – tulkinnan vapaus vai tulkinnan oikeus?

Matias Ikkala (4. vasemmalta) osallistui elokuussa Kirkkojen maailmanneuvoston ja al-Azharin järjestämään uskontodialogiseen tapahtumaan ”The First International Interfaith Forum for Youth”. Kuva: Emelie Hjerth.

Viime vuosina on otettu tärkeitä askelia nuorten uskontodialogin kannalta. Vuonna 2015 Kirkkojen maailmanneuvoston nuorisokomissio ECHOS vieraili Kairossa maailman merkittävimpänä pidetyssä sunni-islamin yliopistossa al-Azharissa. Tuolloin tavatessaan al-Azharin suurimaamin Ahmed el-Tayebin ECHOS:in jäsenet esittivät toiveensa nuorten kristittyjen ja muslimien uskontofoorumin puolesta.

Tämä toive toteutui vuotta myöhemmin, kun Kirkkojen maailmanneuvosto ja al-Azhar järjestivät elokuussa 2016 uskontodialogisen tapahtuman nimeltään ”The First International Interfaith Forum for Youth”. Ensimmäiseksi tapaamista kutsuttiin lähinnä sen vuoksi, että siten haluttiin ilmaista kummankin tapahtumaa järjestävän osapuolen tahto saada jatkoa foorumille.

Lisäksi uskontojenvälisyys jäi tällä kertaa kristinuskon ja islamin kohtaamiseen, vaikkei juutalaisten osallistujien kutsumista mukaan tulevaisuudessa suljettu pois. Yhteensä osallistujia oli noin 40, joista suurin osa oli kotoisin Egyptistä. Kansainväliset osallistujat tulivat Saksasta, Ruotsista, Unkarista, Suomesta, Bangladeshista sekä Afrikan maista kuten Senegalista, Nigeriasta ja Togosta.

Virallisia tapaamisia ja arkisia kohtaamisia

Suuri osa kolmipäiväisen foorumin ohjelmasta koostui korkeatasoisista virallisista tapaamisista. Heti ohjelman avajaisissa saimme kuulla al-Azharin suurimaamin el-Tayebin vaikuttavan luennon nuorten roolista taistelussa uskonnollista ääriajattelua ja -toimintaa vastaan. El-Tayeb korosti, ettei yksikään uskonto julista väkivaltaa ja ilmaisi voimakkaasti tukensa nuorten roolille rauhantyössä.

Myöhemmin tapasimme Arabiliigan varapääsihteerin Ahmed Bin Helin, joka yhtä lailla korosti kristinuskon ja islamin arvojen yhtenäisyyttä. Bin Heli myös esitti, että tulevaisuudessa Arabiliiga voisi toimia al-Azharin ja Kirkkojen maailmanneuvoston kumppanina kamppailussa uskonnollista ääriajattelua vastaan.

Matkalla tapasimme myös Aleksandrian koptilais-ortodoksisen kirkon paavi Tawadros II:sen. Paavi Tawadros korosti, että useimmat egyptiläiset muslimit ja kristityt saavat maltillisen uskonnollisen kasvatuksen. Samalla paavi muistutti myös siitä, että historiallisesti muslimit ja kristityt ovat tulleet Egyptissä hyvin toimeen keskenään.

Virallisten tapaamisten lisäksi pääsimme tutustamaan toisiimme myös kahvi- ja lounastauoilla. Juuri nämä arjen kohtaamiset osoittautuivat ratkaisevan tärkeiksi kunnioittavan ja ystävällisen ilmapiirin luomiseksi. Oppiessamme tuntemaan toisiamme paremmin, tunsimme pystyvämme käymään entistä avoimempaan keskusteluun myös aroista aiheista.

Tulkinnan vapaus vai tulkinnan oikeus?

Valitettavasti foorumin aikataulu oli niin täysi, että varsinaiselle osallistujien väliselle dialogille jäi vain vähän aikaa. Ohjelmaan sisältyi kolme työpajaa, joissa jakaannuimme pienryhmiin pohtimaan valittuja teemoja.

Lopulta työpajojen alustukset ja pienryhmien pohdintojen läpikäyminen veivät kuitenkin niin paljon aikaa, ettei varsinaiselle keskustelulle jäänyt lainkaan aikaa. Luentojen lopussa esitetyt kysymykset ja kommentit osoittautuivatkin hedelmällisimmäksi ajaksi dialogille.

Eräs useimmin esiin nousseista teemoista liittyi pyhien kirjoitusten tulkitsemiseen. Muslimiosallistujat korostivat, että islamissa vain pätevillä uskonoppineilla on oikeus tehdä tulkintoja Koraanista ja muista pyhistä teksteistä. Tämän vuoksi Islamilaisen valtion kaltaiset ryhmät, jotka taivuttavat tekstejä vastaamaan omia tarkoitusperiään, eivät edusta todellista islamia.

Ensikädeltä meidän kristittyjen oli helppo hyväksyä tämän väitteen totuudellisuus. Työpajojen aikana huomasimme kuitenkin aiheen olevan ongelmallinen uskontodialogin kannalta. Kun viimeisessä työpajassa kokosimme yhteen pienryhmien suosituksia foorumin jatkolle, eräs ryhmäni muslimiosallistujista ehdotti, että korostaisimme vain oppineiden ja valtuutettujen uskovien oikeutta tulkita pyhiä kirjoituksia.

Ryhmäni kristityt tyrmäsivät ajatuksen heti. Vaikka käytäntö sopisi islamiin, kristinuskoon sitä on vaikea soveltaa. Etenkin tätä mieltä olivat luterilaisen ja evankelisen kristillisyyden edustajat. Lasketaanhan yhdeksi reformaation merkkisaavutuksista juuri Raamatun kääntäminen kansankielille, jotta jokaisella kristityllä olisi suora pääsy uskon lähteeseen. Lisäksi kirjoitusten tulkintaa ei voi rajoittaa vain oppineisiin, sillä Pyhä Henki voi johdattaa ketä tahansa syvemmälle uskoon.

Myöhemmin keskustelin tarkemmin tätä ehdotusta esittäneen al-Azharin opiskelijan kanssa. Hän painotti, että tulkinnan oikeuden tulee käydä käsi kädessä tulkinnan vastuun kanssa. Koska ihminen on vastuussa tulkinnoistaan sekä muille ihmisille että Jumalalle, täytyy tulkinnan oikeus ansaita opintojen ja kokemuksen kautta.

Länsimaisessa filosofiassa meillä on pitkä tulkinnan ja ymmärtämisen traditio, joka kulkee raamatullisesta hermeneutiikasta aina Heideggerin ja Gadamerin jälkeiseen filosofiseen hermeneutiikkaan asti. Meille tulkinnanvapaudessa on kysymys yksilön vapaudesta ymmärtää syvemmin sekä maailmaa että itseämme.

Mutta näinä aikoina, kun kansallismielinen ja äärioikeistolainen politiikka taivuttelee sanoja palvelemaan omia tarkoitusperiään niiden totuudellisuudesta piittaamatta, olisiko meidänkin aika ottaa huomioon tulkinnan vastuullisuus? Mielestäni tässä olisi mielenkiintoinen aihe uskontodialogiselle jatkopohdiskelulle.

Matias Ikkala
Kirjoittaja toimi Kirkkojen maailmanneuvoston uskontodialogin harjoittelijana vuonna 2015 sekä Kirkon tutkimuskeskuksessa ja Kirkkohallituksen ulkoasiain osastolla vuonna 2016.

7.09.16

Hän virvoittaa väsyneen – Luonto sielunhoidon välineenä

Jumala on luonut ihmisen, joka on hengellinen, henkinen ja fyysinen kokonaisuus – henki, sielu ja ruumis. Monissa muissa uskonnoissa ajatellaan sielun olevan ruumista tärkeämpi, mutta kristinuskon mukaan näin ei ole. Hyvinvointimme koostuu näiden eri osien tasapainosta, joista jokainen on yhtä tärkeä ja arvokas.

Liikunta vaikuttaa kehon lisäksi myös henkisesti ja hengellisesti, se voi olla tapa olla Jumalan luomana olentona tässä maailmassa. Kirkossa ja seurakunnissa liikunta ja urheilu eivät ole suorittamista. Esimerkiksi kisapappimme Leena Huovinen muotoili oman työnsä tarjoavan urheilijoille juuri suorituksista vapaan alueen.

Kehollisuus

Liikunnan ohella voidaan puhua myös kehollisuudesta. Jossakin olen kuullut lauseen, että kehomme on inhimillisyytemme koti. Minusta se on hienosti sanottu.

Liikkuminen ja kehollisuus on tarkoitettu kaikille. Voisimmeko seurakunnissa toteuttaa ajatusta saavutettavuudesta liikunnan avulla? Seurakunta voi viestiä tällä tavalla, että kaikille on tilaa ja kaikki saavat olla kehollisina olentoina mukana seurakunnan toiminnassa. Kirkon ihmiskuvan mukaan olemme arvokkaita tällaisina kuin olemme, riippumatta ulkoisesta olemuksesta tai suorituskyvystä.

Lapualla järjestetään syyskuussa jo kolmatta kertaa seurakunnan liikuntaviikko, jonka aikana kiinnitetään erityistä huomiota liikkumiseen ja kehollisuuteen eri toimintamuodoissa. Esimerkiksi yhtenä päivänä seurakunnan työntekijät jalkautuvat ulkoilemaan paikallisen vanhainkodin asukkaiden kanssa. Näin seurakunta on lähellä ihmistä, tuo mahdollisuuden myös sielunhoidolliseen kohtaamiseen sinne, missä ihmiset ovat.

Luonto, liikkuminen ja sielunhoito

Luonnon vaikutuksesta ihmisen hyvinvoinnille on tehty tutkimusta. Suomessa Metsäntutkimuslaitoksen tulokset osoittavat, että metsä vaikuttaa positiivisesti henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen. Metsän äänet, tuoksut ja maut laskevat stressiä ja verenpainetta. Tähän kun vielä lisää liikkumisen niin vaikutusta on myös fyysiseen hyvinvointiin. Metsä tai puisto voi olla myös matalan kynnyksen paikka, neutraali kohtaamiselle. Luonnossa ihminen rentoutuu ja fyysisiäkin oireita voi lievittyä luonnossa liikkuessa.

”Luonnon avulla suhde omaan itseen ja muihin ihmisiin koetaan myönteisemmäksi.” (Mielenterveystalo.)

Kristillisessä sielunhoidossa parhaimmillaan ihmisen hengellisyys, henkisyys ja fyysisyys yhdistyvät, ihminen kohdataan kokonaisvaltaisesti. Mitäpä jos sielunhoitokeskusteluun lähdettäisiinkin läheiseen puistoon tai metsään? Kasvokkain keskustelu on tärkeää ja sille on aina paikkansa, mutta välillä vaihtoehdoksi voisi ottaa kävelyn, ja tätä onkin monissa seurakunnissa toteutettu pitkään. Ja miksei voisi ensin kävellä mukavaan paikkaan luonnon keskellä ja siellä istahtaa termoskahveille.

Joskus omista henkilökohtaisista asioista puhuminen tuntuu vaikealta. Sydäntään voi olla aluksi haastavaa ja pelottavaakin avata toiselle ihmiselle. Kävellessä kuljetaan toisen kanssa yhdessä samaa matkaa, samaan päämäärään sekä symbolisesti että konkreettisesti. On vapauttavaa puhua, kun samalla voi kulkea luonnossa ja toisen katsetta ei välttämättä tarvitse kohdata.

Yhdessä voi rukoilla kävelyn ohella ja pysähtyä lukemaan Raamattua. Antaa aikaa Jumalalle myös puhua meille sanan ja luonnon kautta. Jumala on todella luonut eri vuodenaikojen kauneuden, lintujen laulun ja lempeän tuulen. Syksyä kohti käydessä luonto näyttää kauneimmat värinsä ja itsessään rauhoittaa ja hoitaa sielua. Tuo lähemmäs Jumalaa.

Ylistän, Luoja, voimaasi,
loit vuoret valtavat,
loit syvyydet ja taivaasi
teit mittaamattomat.

Maan kasvi, kukka jokainen
sinusta todistaa,
ja myrsky huutaa jylisten:
On Luojan taivas, maa!

Kun luotujasi ravitset
ja kaitset, rakastat,
myös tuskaa niiden kuuntelet
ja niitä armahdat.

On Herra aina suojani,
hän kantaa käsissään.
Kun Luoja ohjaa matkani,
niin hyvään turvaan jään.

Virrestä 458

Lähteet:
Liikuttava seurakunta (2014). Eeva-Liisa Helle-Lahti. Kirjapaja
Metsäntutkimuslaitos
Tietoa luonnon hyvinvointivaikutuksista. Mielenterveystalo.
Virsikirja

2.09.16

Ilmestyskirja ennen ja nyt

Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja. Nyt (1979) sijoittuu Vietnamin sotaan.

“Ja tämäkin tienoo”, sanoi Marlow yhtäkkiä, “on ollut niitä maan pimentoja.”

Joseph Conradin Pimeyden sydän (1902) on tekijänsä tunnetuin romaani. Sen analyysi viilsi syvälle ajan kehitysuskoisen pinnan alle. Vuosisadasta kehkeytyi sittemmin historian verisin. Eivätkä oman aikamme ensi vuodet lupaa parannusta asiaintilaan.

Kesän rankat uutiset Lähi-Idästä aktivoivat menneet katsomiskokemukset. Mieleen palautui etsimättä Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuva Ilmestyskirja Nyt. Jos oma aikamme on historian verisin, Coppolan elokuva on sen avaintodistaja. Jo käsikirjoituksen muotoutuminen, kuvaukset Filippiineillä ja koko tuotantoprosessi ovat oma tarinansa.

Ilmestyskirja tuli ensi-iltaan vuonna 1979, lähes neljä vuotta kestäneen tuotannon jälkeen. Kaksi ja puolituntinen elokuva sai vuonna 2001 julkaistussa uudessa Ilmestyskirja Redux -versiossa uljaamman väri- ja äänimaailman. Syventäviä jaksoja leikattiin tarinaan lisää lähes tunnin edestä. Elokuvasta on kirjoitettu niin paljon, että tuntuu melkein turhalta lisätä siihen mitään.

—

Coppola siirsi Conradin siirtomaa-ajan Afrikkaan sijoittuvan kertomuksen Vietnamin sodan kontekstiin, tuloksena visuaalisesti pakahduttava retki sodan mielettömyyteen. Sodan jo kertaalleen traumatisoima kapteeni Willard (Martin Sheen) saa tehtäväkseen etsiä ja eliminoida jostain viidakon uumenista omaa sotaansa käyvä amerikkalaiskomentaja. Willard vaeltaa ryhmineen partioveneellä jokea yläjuoksuun, kohti pimeyden sydäntä. Toisin kuin perinteisessä toimintaelokuvassa, matkalla ei tehdä sankaritekoja. Sodan mielettömyys iskee katsojaan yhä uudestaan, eri näkökulmista, uusi isku rajumpana kuin edellinen.

Sodan julmaa olemusta valottavat pysähdykset – sananmukaisesti partioveneen ankkuripaikat – tuovat etäisesti mieleen toiset pysähdykset, meilläkin elpyneet, katoliselta keskiajalta periytyneet ristintien hartaudet, stationes. Jokimatkan stationes toimivat kuitenkin käänteisinä hartauksina. Ne eivät johda ihmisiä armoon ja elämän eheytymiseen, vaan johonkin päinvastaiseen, julmuuden kierteeseen, joka tempaa matkaansa ja kuorii ihmisyyden kerros kerrokselta. Viimein pimeyden ydin nielee kulkijat kokonaan.

Elokuvan lähiluvulle avautuu erinomaisesti ensimmäinen ankkuripaikka: eversti Kilgore (Robert Duvall) ja tämän helikopterieskadroona. Nimeään myöten sotahullu komentaja tekee murhaavan napalm-hyökkäyksen vietnamilaiskylään. Ikonisessa jaksossa helikopterit nousevat ilmaan kuin Ilmestyskirjan ratsastajat. Kilgore on kadottanut yhteyden sodan strategisiin päämääriin, sillä hyökkäykseen lähdetään hetken mielijohteesta, vain ja ainoastaan, jotta eversti pääsisi surffilautoineen rannikon parhaille aalloille. Palavaan kylään rantautuu tv-ryhmä, jota Coppola itse cameoroolissa johtaa. Kuolleet vietnamilaiset Kilgore merkitsee omituisilla pelikorteilla. Haavoittuneille asukkaille tarjotaan lääkintäapua, ja laitetaanpa palavassa kylässä toimeen irvokas kenttäjumalanpalvelus. Viimemainitun sotapappi avustajineen toimittaa kuvaavasti selkä vasten meneillään olevaa hävitystyötä.

—

Coppola yhdisti Ilmestyskirjassa faktaa ja fiktiota. Hän liitti Vietnamin sodan traumatisoiviin kokemuksiin Joseph Conradin Pimeyden sydämen profeetallisen matkakertomuksen. Näihin hän lisäsi skandinaavista mytologiaa ja raamatullista symbolikuvastoa. Tuloksena on syvät jäljet uurtava, apokalyptinen katsomiskokemus.

Raamatun Ilmestyskirja nostaa verhon, paljastaa kätkettyä. Kummallisella tavalla Coppolan Ilmestyskirja toimii samansuuntaisesti. Ainakin itseäni se auttaa tulkitsemaan maan pimentoja, väkivaltaisen aikamme tuhoavia kehityskulkuja. Loppuratkaisu poikkeaa tietysti varhaiskristillisen kirjallisuuden tarjoamasta, mutta alkuperäisen Ilmestyskirjan tarkoitus olikin taivaalla laukkaavine ratsastajineen rohkaista pelon ja tuhon keskellä eläviä.