Laillisuuden ja laittomuuden toisella puolen

Kuva: Veli-Matti Salminen

”Me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois”, linjasi arkkipiispa Kari Mäkinen turvapaikanhakijoiden auttamista MTV:n haastattelussa, jossa kysyttiin kirkon linjaa siinä tilanteessa, että turvapaikkapäätös on ollut kielteinen ja turvapaikanhakija lähestyy seurakuntaa avun tarpeessa. Arkkipiispan haastattelusitaatti on keväältä 2016, jolloin edellisenä syksynä tulleet turvapaikanhakijat olivat suurimmilta osin vielä selvittämässä mahdollisuuksiaan saada Suomesta turvapaikka. Tuolloin toki jo ennakoitiin paperittomien määrän kasvua maalinjausten muuttuessa ja kielteisten päätösten lisääntyessä.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Tiukentuneet linjaukset ja kielteiset turvapaikkapäätökset ovat näkyneet hakijoiden määrän vähentymisenä, hallinto-oikeuksien valituskäsittelyjen ruuhkautumisena tai poliisin organisoimina pakkopalautuksina. Tätä kirjoittaessani uutisoidaan juuri Jyväskylän vastaanottokeskuksesta pois haetusta afgaaniperheestä ja palautusta vastustaneesta mielenosoituksesta.

Mikä on todellinen uhka?

Turussa 18.8.2017 tapahtuneen terrori-iskun jälkeen muun muassa sisäministeri ja oikeusministeri nostivat jälleen esiin kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden tehokkaamman maasta poistamisen. Huomiota kiinnitti sisäministeri Risikon maininta, että ilman oleskelulupaa maassa olemisen lisäksi myös avunantoa ja piilottelua harkittaisiin rangaistavaksi. Tässä kohden apua tarjoavien toimijoiden ohella myös kirkko reagoi. Turun piispa Kaarlo Kalliala totesi, että auttamisen kriminalisointi tai lainsäädännön koventaminen eivät auta viranomaisia saamaan paremmin tietoonsa potentiaalisia terrori-iskujen tekijöitä.

Keskustelussa havainnollistui valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon erityinen, yhteen kietoutunut mutta myös toisistaan irrallinen suhde. Valtion yhtenä tehtävä on turvallisuuden takaaminen, jossa se tukeutuu lakiin. Kirkko katsoo tilannetta perustehtävästään käsin. Kallialan lausunto alleviivasi sitä, että kirkko ei voi luopua tehtävästään ja periaatteestaan kohdata kaikki apua ja turvaa hakevat, vaikka he olisivatkin yhteiskunnan lainsäädännön mukaan laittomasti maassa.

Tietyt kansanedustajat tulkitsevat tämän kirkon sooloiluksi tai oikeuden ottamiseksi omiin käsiin. Moite on kuitenkin kestämätön siinä mielessä, että kirkko ei ole osa valtionhallintoa. Oikeusministeri Häkkänen hyväksyi keskustelun jatkuessa sen, että kirkko auttaa ja palvelee lähimmäisenrakkauden periaatteella, mutta esitti kuitenkin huolensa siitä, että paperittomia avustamalla synnytetään lailliselle järjestelmälle ”rinnakkainen” yhteiskunta.

Häkkäsen huoli uhkaavasta rinnakkaisesta yhteiskunnasta on aiheellinen, mutta sen aiheuttajana tuskin on kirkon ja järjestöjen tai muun kansalaisyhteiskunnan organisoima turva. Todellinen uhka ilman turvapaikkaa jääville ja paperittomille on nimittäin se, että he päätyvät ihmiskaupan ja järjestäytyneen rikollisuuden piiriin. Helsingin Diakonissalaitoksen paperittomia koskevan raportin mukaan paperittomat varsin harvoin hakeutuvat esimerkiksi hätämajoitukseen. Tällöin kirkon tapaisia toimijoita nimenomaan tarvittaisiin nimenomaan puskureiksi, jotta paperittomat eivät ajaudu ulos yhteiskunnasta.

Kirkkoturva ja kirkon paikka

Turvapaikanhakijoiden auttamista koskeva keskustelu asemoi jatkuvasti kirkon paikkaa yhteiskunnassa. Arkkipiispan alussa siteerattu lause antoi ymmärtää, että kirkko auttaa yhteistyökykyisesti. Sen tehtävä on kuitenkin myös kyseenalaistaa valtion tekemiä päätöksiä ja antaa ihmisille mahdollisuus uuteen käsittelyyn. Tähän perustuu kirkkoturvan periaate. Ohjeistus alleviivaa sitä, että kirkkoturva ei ole piilottelua tai oikeusjärjestelmän pakoilua varten. Periaatteiltaan kirkkoturva vaikuttaakin vahvasti lakeja ja yhteiskuntajärjestystä myötäilevältä järjestelmältä. Seurakunta informoi poliisia kirkkoturvan piirissä olevista henkilöistä, ja toistaiseksi tämä on myös näyttänyt toimivan luottamusperiaatteella. Poliisit eivät ole Suomessa hakeneet paperittomia kirkon tiloista. Ruotsin kirkossa Malmön seurakunnan leirillä tällainenkin tapaus on jo nähty.

Kirkkoturva ei ole kirkon erikseen markkinoima palvelu vaan järjestelmä, joka aktivoituu, kun seurakuntaan ilmestyy turvan tarvitsija. Aloitteen tekee turvaa hakeva. Tämän jälkeen selvitetään turvaa hakevan tilannetta ja päätetään, miten häntä ohjataan eteenpäin ja onko esimerkiksi mahdollista vielä viedä turvapaikkahakemus uuteen käsittelyyn.

Onko kirkkoturvalla rajat?

Auttaminen nähdään ongelmalliseksi, jos saman auttamisjärjestelmän parista voivat saada turvaa niin hädässä olevat kuin potentiaaliset terroristit. Rajanvedot ovat kuitenkin avun tarjoajan näkökulmasta usein mahdottomia. Valtio voi lain puitteissa määrittää, kenelle mitkäkin oikeudet kuuluvat, mutta kirkko ei voi evätä avun tarvetta hakijan kansallisuuden, uskonnon tai statuksen perusteella. Samalla periaatteella esimerkiksi Helsingin seurakunnat tarjosivat menneenä talvena hätämajoitusta kaikille asunnottomille.

Kirkkoturvan periaatteessa linjataan myös kirkon paikkaa: ” Seurakunta on — kirkkolain tai uskonnonvapauslain pohjalta toimiva julkisoikeudellinen yhteisö ja sen jäsenet ovat täysivaltaisia kansalaisia, eivät hallintoalamaisia. — Hallintopäätösten, kuten turvapaikanhakijan käännyttämisen, kyseenalaistaminen vahvistaa oikeusvaltiota ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.”

Miksi seurakuntien ja järjestöjen siis pitäisi tehdä työtä vielä niidenkin kanssa, jotka lain puitteissa on määritelty paperittomiksi ja laittomasti maassa oleviksi? Kirkon diakoninen tehtävä on olla viimesijainen turva niille, joita ei muulla tavoin auteta. Koska paperiton elää virallisen yhteiskunnan ulkopuolella, hän jää paitsi myös kansalaisen perusoikeuksista. Kansalaisyhteiskunta rakentuu ideaaliltaan kuitenkin kaikkien osallisuudelle. Kirkkoturva voi tarjota paperittomalle mahdollisuuden päästä takaisin yhteiskuntaan, joka muutoin uhkaa sulkea hänet ulkopuolelle.

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.