25.10.17

Autuaita ovat rauhantekijät: ystävyysseurakuntatoiminta historiallisissa muutoksen tuulissa

Nuoria rauhantekijöitä ystävyysseurakuntatoiminnan kansainvälisellä nuorten musiikkileirillä Kuopion Kirkkopäivien yhteydessä vuonna 2013. (Kuva: Márton Szemerei)

Ystävyysseurakuntatoiminta on hyvin erityislaatuista ja sellaisena merkittävää kirkon virallista kansainvälistä työtä. Kirkkomme kansainvälisen vastuun kantajina ovat siinä tavalliset seurakuntalaiset, maallikot ja työntekijät, kasvoista kasvoihin tapahtuvan kohtaamisen kautta. Koska toiminta toteutuu pienissä yksiköissä perusseurakunta- ja ruohonjuuritasolla, sen on usein vaikea saada ansaitsemaansa laajempaa julkista huomiota ja arvonantoa.

Turun Kirkkopäivillä viime keväänä järjestettiin ystävyysseurakuntaseminaari otsikolla ”Muutoksen tuulet – mistä tunnet sä ystävän”. Sana ”muutos” on esiintynyt ystävyysseurakuntaseminaarien otsikoissa läpi 2010-luvun.

Aiemmin muutoksesta puhuttaessa on viitattu muutokseen, joka liittyy vastuunkantajien ja sukupolven vaihtumiseen, oman kirkkomme seurakuntarakenteisiin ja taloustilanteeseen, kansainvälisten yhteyksien ja ihmisten liikkuvuuden lisääntymiseen, Euroopan unionin vaikutuksiin sekä viestinnän ja median piirissä tapahtuneisiin muutoksiin.

Tähän asti sana ”muutos” on liittynyt kommunismin ja kylmän sodan päättymisen jälkeiseen yleiskehykseen, jossa on vallinnut optimismi ja usko myönteiseen kehitykseen ihmisten ja kansakuntien välisen sovinnon, rauhan ja yhteyksien rakentamisessa. Noin kolmenkymmenen vuoden ajan on voitu purjehtia ”myötäisissä tuulissa”, jotka johtivat muurien murtumiseen ja rajojen aukeamiseen 1990-luvun alussa.

Myös kirkkomme ystävyysseurakuntatoiminta on rakentunut nykyisiin muotoihinsa ja mittoihinsa myötäisen ”muutoksen tuulen” kannattelemana – mistä saksalainen hard rock -yhtye Scorpions lauloi Berliinin muurin murtumista juhlivan musiikkivideon kuvittamana 1990-luvun alussa koskettavassa balladissaan Wind of Change.

Koettelemuksia kestävää uskollisuutta ystävää kohtaan

Kun katsomme maailmaa ja sen tuulia nyt, joudumme tunnustamaan, että tilanne on nopeasti ja radikaalisti muuttunut.

Myötäisten tuulien luonnehtima aikakausi näyttää tulleen päätökseen. Globaalit muutoksen tuulet ovat kääntyneet vastakkaiseen suuntaan ja kylmenneet. Nyt muureja jälleen rakennetaan ja rajoja suljetaan. Euroopan omalla alueella on sota ja lähialueen vaikea sotatilanne pakolaisineen koskettaa ihmisiä jo paikallistasolla kaikkialla Euroopassa.

Ensimmäistä kertaa on tullut välttämättömäksi puhua muutoksesta, joka liittyy aikakausimuutokseen, jossa rauha, sovinto, luottamus ja yhteys ihmisten ja kansakuntien välillä on uhattuna. On tärkeää kysyä, mikä on ystävyysseurakuntatoiminnan merkitys tällä uudella aikakaudella?

Myötäisten tuulten aikakaudella toteutuneen ystävyysseurakuntatoiminnan historiallisena tuloksena voidaan pitää sitä, että kymmenet kommunismin aikakaudella kärsineet tai lähes nujerretut seurakunnat ovat nousseet uudelleen ja omille jaloilleen. Toisena tuloksena tuolta aikakaudelta on nykyisen ystävyysseurakuntaverkoston laajuus.

Kirkkomme 400 seurakunnasta noin 60 prosentilla on vähintään yksi ulkomainen ystävyysseurakunta. Toimintaa on 21 maassa joka puolella maailmaa. Kattavimmat verkostot ovat Viron, Inkerin ja Unkarin luterilaisten kirkkojen seurakuntiin: ulkoasiain osaston ylläpitämän rekisterin mukaan voimassaolevia ystävyysseurakuntasuhteita – enemmän tai vähemmän aktiivisia – on Viroon 147, Inkerin kirkkoon 92 ja Unkariin 50.

Ihmisten välisen yhteyden, ystävyyden ja luottamuksen, sovinnon ja rauhan verkostoja – kun sellaisia jo on – ei olisi nyt kääntyneiden ja kylmentyneiden tuulien aikakaudella varaa menettää. Päinvastoin, juuri nyt niitä tulisi hoitaa ja vahvistaa.

Jo olemassa olevan seurakuntien verkoston ja kansainvälisien yhteyksien uusi historiallinen tehtävä ja merkitys muuttuneessa yleiskontekstissa on toimia elämänlankoina ja kristilliseen uskoon ja lähimmäisenrakkauteen ankkuroituvina toivon airueina vaikeamman aikakauden keskellä.

Viimekeväisen ystävyysseurakuntaseminaarin otsikon toinen osa, ”Mistä tunnet sä ystävän” viittaa venäläisen Vladimir Vysotskin Ystävän laulun suomennokseen. Laulussa puhutaan ystävysten kohtaamista ankarista ajoista ja vaikeista olosuhteista – ja sanotaan:

Siitä tunnet sä ystävän
Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat silloin ois
Hävinneet pian pois

Jo voimassaolevien ystävyysseurakuntasuhteiden säilyttämisessä on kysymys erilaisia koettelemuksiakin kestävästä uskollisuudesta ystävää kohtaan. Kysymys on myös yhteisestä kristillisestä todistuksesta sekä tehtävästä rauhantekijöinä maailmassa Herraltamme saamamme kutsun mukaisesti – niin vanhoissa kuin uusissakin ystävyysseurakuntasuhteissa.

Jokaiselle ystävyysseurakuntatoiminnassa mukana olevalle tavalliselle seurakuntalaiselle kuuluvat Jeesuksen sanat:

Autuaita ovat rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen. (Matt. 5:9).

Ari Ojell
ekumeenisten suhteiden ja teologian asiantuntija
Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto

 

 

 

Valtakunnalliset Ystävyysseurakuntapäivät Tampereella 5.-6.4.2018
Ystävyysseurakuntatoiminta Facebook-ryhmä

23.10.17

Kahvi on Reilun seurakunnan hittituote

Kuva: Ella Luoma.

Tapiolan seurakunnan ylivahtimestarin Antti Ruuskasen mukaan oli melko luonnollista, että Tapiolan seurakunta hakee Reilun seurakunnan arvonimeä. Onhan Espookin Reilu kaupunki.

Idea lähti Ruuskaselta itseltään:

”Se lähti pienestä, omien elämäntapojen muutoksesta. Kun Reilun kaupan banaanit rantautuivat Suomeen, kiinnostuin ilmiöstä. Tuntui järkevämmältä ostaa sellaisia, joista tietää että viljelijöille maksetaan reilu korvaus. Kun Espoo alkoi suunnitella itselleen Reilun kaupan arvonimeä, löysin itseni seurakuntien edustajana suunnittelukokouksista.”

Mitä tarkoittaa olla Reilu seurakunta?

”Panostamme Reilun kaupan tuotteisiin. Ostamme Reilun kaupan kahvia, teetä, sokeria, niitä banaaneja ja muuta sellaista. Pidämme esillä myös tietoisuutta Reilusta kaupasta ja siitä, että tuotteita voi hankkia kuka tahansa. Etenkin Reilun kaupan viikolla näkyvyyttä on tarkoitus lisätä.”

Ruuskasen mukaan Reiluksi seurakunnaksi ryhtymisestä on tullut pelkästään positiivista palautetta:

”Reilun kaupan kahvi on ollut tummapaahtoisempaa, kuin ehkä se mihin on totuttu ja siinä on joku saattanut huomata makueron. Mutta muuten tänne on kiirinyt oikeastaan vain hyvää palautetta.”

Reilun kaupan tuotteiden hinta on laskenut koko ajan, joten Reiluksi seurakunnaksi ryhtyminen ei ole pahemmin näkynyt seurakunnan taloudessa:

”Tämä sopii hyvin meidän toimintaamme kirkossa. Kristityillä on globaali vastuu ja kirkossa kulutetaan paljon kahvia, jota ei viljellä Suomessa. Reilun kaupan kahvia ostamalla tuemme kahvin viljelijöitä. Meillä, jotka elämme hyvin toimeentulevissa yhteiskunnissa, on vastuu niistä, jotka eivät elä yhtä hyvin kuin me.”

Mitä tulee Reilun kaupan tuotteisiin, kahvi on seurakunnan hittituote. Sitä kuluu kaikista eniten. Mutta muitakin tuotteita on ollut esillä:

”Äitienpäivänä jaamme ruusuja seurakuntalaisille. Ne ovat olleet Reilun kaupan ruusuja. Itse haluaisin ehtoollisviininkin reiluksi.”

Tapiolan seurakunnassa kokeiltiinkin Reilun kaupan viiniä.

”Se herätti hieman kummastusta seurakuntalaisissa. Mutta siinäkin oli varmaan enemmän se, että kyseessä oli valkoviini.”

Haavena Reilu messu

Ruuskanen haluaisi laajentaa ideaa Reilusta seurakunnasta tuotteiden yli. Kolehtikohteita voisi miettiä suunnattavaksi Reilun kaupan tukemiseen ja ylivahtimestari haaveilee myös Reilusta messusta.

”Siinä voisi pitää globaalin oikeudenmukaisuuden teemoja yllä ja tarjoilla Reilun kaupan tuotteita, pitää ehkä jonkinlainen alustuskin aiheesta vaikka kirkkokahvien yhteydessä. Esimerkiksi Otaniemen kappeli voisi olla hyvä paikka sellaiselle messulle.”

Ruuskaselle tärkeintä Reilun kaupan tuotteissa on nimenomaan se, että ne mahdollistavat maanviljelijöiden toimeentulon kotimaassa:

”Vaikka olenkin kaupunkilainen itse, minulla, kuten niin monella muulla, on suvussa maanviljelijöitä. Olen tottunut ajattelemaan, että omalla työllä pitää voida tulla toimeen.”

Herättääkö Reilu kauppa keskustelua seurakunnassa?

Ruuskasen mukaan ei erityisesti:

”Aluksi oli hieman puhetta kahvin mausta, mutta muuten keskustelua seurakunnassa ei pahemmin käydä. Koko Espoohan on Reilu kaupunki, mutta sitä ei varmaankaan moni espoolainen tiedä.”

Ruuskanen toivoisi, että Reilu kauppa näkyisi Espoossa selkeämmin.

”Kaupoissa saa välillä etsimällä etsiä Reilun kaupan tuotteita ja näkyvyys on pientä.”

Seurakuntiin tuotteet tilataan tukusta. Eikä ainoastaan Tapiolassa, vaan kaikissa muissakin Espoon seurakunnissa kahvit ja teet ostetaan reiluina.

”Tosi hienoa, että mikään seurakunta ei jättäytynyt ulkopuolelle.”

Ruuskanen sanoo ymmärtävänsä, että yksittäisen ihmisen yksittäinen teko ei laajassa mittakaavassa pahemmin näy ja se saattaa tuntua turhauttavalta:

”Toisaalta, jos kaikki päättäisivät alkaa reiluiksi, vaikutus olisi valtava.”

Seurakunnan kulutus sen sijaan alkaa jo olla merkittävää. Tapiolan seurakuntaan kuuluu noin 22 000 seurakuntalaista. Se on monta kuppia kahvia.

Ella Luoma
Suomen kristillisen ylioppilasliiton tiedottaja

Reilun kaupan viikkoa vietetään 23.–29.10.2017.

Suomen kristillisellä ylioppilasliitolla on käynnissä hanke, jossa haastetaan Suomen seurakuntia ryhtymään Reiluiksi seurakunniksi. Lisäksi hankkeen puitteissa tullaan julkaisemaan materiaalipaketti Reilusta kaupasta käytettäväksi rippikouluihin ja nuorisotyölle. Hankkeen aikana koulutetaan nuorista Reilun kaupan lähettiläitä kertomaan aiheesta eteenpäin omissa seurakunnissaan.

20.10.17

Tubettajayhteistyöstä hyvät tulokset

Kirkko lähti keväällä 2017 pienimuotoisen kaupallisen yhteistyön merkeissä A-lehtien kelkkaan ripari.fi-tubettajayhteistyöllä. Kaksi A-lehtien omistaman, ripari-ikäisten nuorten joukossa jättisuositun Demi.fi-palvelun suosikkitubettajaa teki yhdessä kirkon kanssa tuotetun riparivideon – toinen keväällä juuri ennen kesän riparisesonkia ja toinen elokuussa ennen seuraavan vuoden ripari-ilmoittautumisten alkamista.

Ensimmäinen, Eerika Haikosen tekemä ”Erilaisia ihmistyyppejä: Riparilaiset” –video keräsi yli 31.000 katselukertaa, yli tuhat tykkäystä ja yli 130 kommenttia. Toinen video, elokuussa julkaistu By Selman tekemä ”Mun päivä rippileirillä” keräsi lähes 27.000 katselukertaa, 725 tykkäystä ja lähes 100 kommenttia.

Katselukertojen määrää oleellisempaa oli kuitenkin laadullinen palaute, jota saatiin By Selman videon yhteydessä toteutetulla käyttäjäkyselyllä, johon vastasi 126 videon katsojaa. He arvioivat videon nostaneen selvästi positiivista mielikuvaa riparista ja lisänneen heidän mielenkiintoaan rippikoulua kohtaan.

Kysely toteutettiin Questback Essentials –työkalulla, ja homma toimi niin, että videon tekijä By Selma kehotti videon lopussa katsojia vastaamaan kyselyyn, jonka linkki löytyi videon alla olevasta tekstikentästä.

Vastaajista 80% arvioi videon mielenkiintoiseksi, ja 74% niistä vastaajista, jotka eivät vielä olleet käyneet rippikoulua, arvioi videon tuoneen heille uutta hyödyllistä tietoa rippikoulusta. 72% vastajista oli sitä mieltä, että video lisäsi heidän kiinnostustaan rippikoulua kohtaan.

Kyselyssä kerättiin palautetta myös vapaasanavastauksilla. Eräs 15-vuotias katsoja arvioi videota näin:

”Hienoa että on myös tälläisiä yhteistyövideoita. Video antoi positiivisen kuvan rippileiristä ja siinä esitettiin myös perus tiedot rippikoulusta hyvin. Oli hyvä että videolla ei painostettu ketään käymään rippikoulu, vaan se varmasti sai nuoremmat katsojat kiinnostumaan rippikoulusta.”

Koko kyselyraportin voit katsoa tästä: Tutkimustulokset

Juho Niemelä

19.10.17

Hermeneuttinen haaste moniuskontoisessa sielunhoidossa

Kuva: Kirkon kuvapankki.

Eurooppalaisen sielunhoitoverkoston ECPCC:n (European Council for Pastoral Care and Counselling) konferenssi pidettiin 23.–28.8.2017 Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä. Konferenssiin osallistui noin sata sielunhoitajaa ja tutkijaa eri puolilta Eurooppaa. Yksi konferenssissa esiin noussut teema oli monikulttuurisuuden ja -uskontoisuuden haaste kristilliselle kirkolle. Aihetta käsitteli muun muassa hollantilainen tutkija Theo van Leeuwen, joka tekee parhaillaan aiheeseen liittyvää väitöskirjatutkimusta.

Van Leeuwenin tutkimus käsittelee hermeneuttisen kompetenssin merkitystä sairaalapappien koulutuksessa monikulttuurisessa ja -uskontoisessa yhteiskunnassa. Hermeneuttinen kompetenssi voidaan määritellä kyvyksi yhdistää mielekkäällä tavalla toisaalta arkinen kokemus ja toisaalta elämän mielekkyyden lähde tai uskonnollinen traditio. Lähes kaikki protestanttiset teologiset instituutiot pitävät tätä taitoa keskeisenä omassa koulutuksessaan. Hermeneuttisen taidon määritelmä vaihtelee kuitenkin instituutiosta riippuen. Määrittelyyn vaikuttaa erityisesti se, millaisen tradition läpi käsitettä tarkastellaan.

Tutkimuksen taustalla on kolme kysymystä: teologian opiskelijoiden vaikeudet hermeneuttisen kompetenssin kanssa, kompetenssin erilaiset ja ristiriitaiset määritelmät sekä tehokas viestintä uskonnon ja elämän tarkoituksesta uskonnollisen kentän muutoksessa.

Lisäksi tutkimus on saanut kimmokkeen siitä havainnosta, että vaikka hermeneuttista kompetenssia pidetään yhtenä tärkeimpänä kykynä papin työssä, sen määrittelyssä on suuria eroja. Van Leeuwenin mukaan sairaalapapiksi opiskelevat tutustuvat hermeneutiikkaan opintojensa alusta asti. Siitä huolimatta usein koulutuksen lopussa, neljän vuoden jälkeen, opiskelijoille ei ole selvää, mistä hermeneuttisessa kompetenssissa on kyse. Opiskelijat eivät myöskään osaa hyödyntää hermeneuttisia taitoja käytännössä opintoihinsa liittyvien harjoittelujaksojen aikana.

Yhteinen pohja ja traditio puuttuvat

Taustalla on kuitenkin toinenkin tärkeä näkökulma. Viime vuosikymmenien aikana Hollanti, samoin kuin muutkin Euroopan maat ovat kehittyneet monikulttuurisiksi ja moniuskontoisiksi yhteiskunniksi. Samaan aikaan organisoitu uskonnollisuus on korvautunut yhä enemmän henkilökohtaisella hengellisyydellä, joka koostuu eri traditioista ja lähteistä.

Näin ollen, jos joskus on ollut tilanne, jossa pappi ja sielunhoidettava ovat pystyneet keskustelemaan elämän kysymyksistä samalta pohjalta ja samasta traditiosta käsin, van Leeuwen mukaan tilanne ei ole enää sama. Hän kuitenkin muistutti, että aikaisemminkin tradition sisältö on voinut olla sama, mutta tavassa, jolla uskontoa on käytännössä toteutettu, on aina ollut omat, persoonalliset piirteensä.

Joka tapauksessa tällä hetkellä tilanne on entistä monimutkaisempi: protestanttinen kristitty saattaa olla viehättynyt Marian persoonasta roomalaiskatolilaisuudelle tyypillisellä tavalla, harrastaa buddhalaista mietiskelyä ja ajatella Jumalasta ja hengellisyydestä yhtä avarasti kuin hindulaisuudessa. Koska merkityssysteemien moninaisuus on tyypillistä tälle ajalle ja läntisille yhteiskunnille, se ei koske välttämättä vain sielunhoidettavaa, vaan myös pappia itseään.

Kysymys elämän tarkoituksesta pysyy

Van Leeuwenin pääkysymys on, miten on mahdollista viestiä uskonnosta ja merkityksestä tällaisessa muuttuvassa uskonnollisessa maisemassa – yhteiskunnassa, joka on kadottanut suuren osan perinteisistä uskonnollisista instituutioistaan, mutta jossa kysymykset elämän tarkoituksesta ja elämäntapahtumien merkityksestä sekä hengellisyyden kaipuu ovat jäljellä.

Tutkimuksensa ensimmäisessä vaiheessa van Leeuwen haastatteli seitsemää opettajaa viidestä eri protestanttisesta yliopistosta. Hän kysyi, kuinka opettajat määrittelivät hermeneuttisen kompetenssin ja miten he näkivät papin työn suhteessa siihen. Toisin sanoen, mitä papit tekevät ja miten he tekevät sen. Vastauksia oli yhtä monta erilaista kuin vastaajiakin. Sen lisäksi, että vastaukset erosivat toisistaan, ne erosivat myös vastaajien omien instituutioiden näkemyksistä. Yhdessä ne antavat kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman papin työhön.

Haastateltavat mainitsivat esimerkiksi seuraavanlaisia tekijöitä liittyen papin asenteeseen: läsnäolo, mahdollisuus antaa aikaa ja huomiota elämänkysymyksille, rohkeus kysyä hiukan syvemmältä, huomion kiinnittäminen elämän tarkoituksen kysymyksiin, elämään liittyvät aiheet ja vertauskuvallinen kieli.

Hermeneuttisiksi taidoiksi listattiin: kysymisen taito, tiettyjen diagnostisten tai hengellisten arvioiden tekeminen, kyky puuttua tilanteeseen symbolisella tavalla tai metaforisella kielellä ja kyky määritelmien tekemiseen.

Traditio – sisäinen motivaatio vai taakka potilaalle

Van Leeuwen tiedusteli opettajilta myös sitä, millä tavalla nykyisen kaltaisessa monimuotoisessa yhteiskunnassa papin tulisi liittyä omaan traditioonsa ja kertoa sitä. Tähän kysymykseen tulivat kaikkein normatiivisimmat vastaukset ja ilmaisut.

Vastaukset jakautuivat huomattavasti. Yksien mielestä papin ei tarvitse ilmaista traditiota tai, että traditio tulee näkyväksi papin sisäisen motivaation ja työinnon kautta. Toiset taas sanoivat, että hermeneuttinen prosessi alkaa siitä, kun pappi astuu potilashuoneeseen ja esittelee itsensä, joten traditio on parasta tehdä heti selväksi. Kolmannen mukaan papin ei pidä rasittaa haavoittuvassa tilanteessa olevaa potilasta omalla hengellisyydellään tai traditiollaan. Van Leeuwen pitää rasittaa-verbiä mielenkiintoisena tässä yhteydessä.

Van Leeuwenin tutkimus jatkuu seuraavaksi empiirisenä tutkimuksena, jossa hän tarkastelee seitsemän protestanttisen sairaalapapin työtä yleisissä sairaaloissa. Papit nauhoittavat keskustelunsa potilaiden kanssa ja valitsevat niistä esimerkkejä, jotka heidän mielestään kuvaavat heidän työnsä hyviä käytäntöjä liittyen hermeneuttiseen kompetenssiin. Nämä esimerkit litteroidaan ja analysoidaan sisällön, prosessin ja papin tradition roolin osalta. Tutkimuksen on tarkoitus valmistua ensi vuonna.

Theo van Leeuwen opettaa sielunhoitoa Windesheimin yliopistossa Zwollessa Hollannissa. Hän tekee väitöskirjaansa Groningenin protestanttiseen teologiseen yliopistoon.

Maija Sankari
Kirjoittaja työskenteli konferenssin aikana harjoittelijana Kirkon koulutuskeskuksessa.

17.10.17

Ajattele ääneen

Keskeneräisten ajatusten jakaminen on paras keino karsia pahimmat virheet ja tehdä asiasta yhteinen.

Kun käytävillä jatkuvasti kuulin työntekijöiden mutinaa siitä, että asioista ei puhuta ja liian pieni piiri päättää, rupesin nostamaan Helsingin seurakuntayhtymässä käynnissä olevan toimintakulttuurin muutoksen yksityiskohtia keskusteluun omalla Facebook-seinälläni.

Toiset ovat olleet haltioissaan. Kaikkialla tarpeelliseksi käynyt muutospuhe on myös minun päivitysteni kautta levinnyt eri puolille Suomea. Sadat ovat seuranneet keskustelua.

Toiset ovat tuohtuneet. Työyhteisön asioita ei heidän mukaansa pitäisi keskustella julkisuudessa. Monet ovat vahingossa luulleet minun tarkoittavan jokaisella lauseellani juuri heitä, vaikka puhuisin ihan muista.

Onneksi on joukossa myös niitä, jotka antautuvat keskusteluun. Jotkut heistä kykenevät vain purkamaan ahdistustaan, mutta sekin on tärkeä viesti. Spontaanit vastalauseet pakottavat tarkentamaan ajatusta ja tunnistamaan pelon, jonka muutos aina nostaa. Toisten pinttyneet ajatusmallit paljastavat, miten hitaasti vuosikymmenien työkokemuksen ja vankan koulutuksen luoma työnkuva kääntyy.

Tärkeimpiä ovat olleet ne hetket, joissa tunnistetaan yksissä tuumin lukko ja uneksitaan sen avaamisesta. Vasta kun oman rutiinin ja ammatillisen identiteetin sidokset löystyvät, katseen voi nostaa kohti uutta. Uusi vapauttaa luovaan joustavuuteen ja päästää osaamisen harvemmin nähdyt puolet esiin.

 Ihan vain Facebook-seinällä olen tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin. Yhdessä olemme koonneet kokemuksia eri puolilta maailmaa ja tarkistaneet muutoksen suuntaa.

Julkisen ääneen ajattelemisen hintana on omistajuuden menettäminen. Joku saattaa napata hienon raakileeni ja kypsyttää siitä käyttökelpoisen ennen minua. Sellainen loukkaa sitä, jolle tavoitteena ei ollutkaan yhteinen hyvä. Yleistä riistaa raakileesta tulee myös niille, joilla on tarve pönkittää omaa asemaansa muistuttamalla, kuinka monta vuosikymmentä aikaisemmin ajatus ensimmäisen kerran esitettiin.

 Ihmisten kesken vaikeinta on tiedon kulku. Jos asioita valmistellaan niistä mitään pihahtamatta, tarvitaan massiivista viestintää, kun kypsä tavara on viimein käsissä. Usein viestintä epäonnistuu. Yhteisön jäsenet selaavat kissavideoita ja valittavat, ettei intraan tule vaivauduttua.

 Jokainen, joka on turvautunut parviälyyn, tietää sen voiman. En ymmärrä johtajaa, esimiestä tai asiantuntijaa, joka jakaa sosiaalisessa mediassa kalansaaliinsa mutta ei ongelmaa, jota yrittää työssään ratkaista.

 Kaisa Raittila

 

16.10.17

Diak ja kirkon ammattilaisuus

Diak antaa opiskelijoilleen vankan tietopääoman lisäksi käytännönläheisen ammattitaidon.

Kirkon hengellisen työn viroissa vaadittavaa ammattilaisuutta määritetään piispainkokouksen ja kirkkohallituksen kelpoisuuspäätöksillä. Tuorein eli Kirkkohallituksen päätös nro 124 tuli voimaan syyskuun alussa. Päätös liittyi tutkintoihin, joista useimmat on mahdollista suorittaa Diakonia-ammattikorkeakoulussa (Diak):

  • sosionomi (AMK) -diakoni (210 op)
  • sairaanhoitaja (AMK) -diakonissa (240 op)
  • sosionomi (AMK) -nuorisotyönohjaaja (210 op)
  • sosionomi (AMK) -varhaiskasvatuksen ohjaaja (210 op)

Näiden lisäksi Diak tarjoaa Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian opinnot (8 op), jotka on mahdollista suorittaa joko tutkintoon sisältyvänä tai erillisinä avoimen ammattikorkeakoulun opintoina.

Laaja-alaista osaamista ja moniammatillisia yhteistyöverkostoja

Diakissa muutama vuosi sitten käyttöön otetun opetussuunnitelman keskeisenä tavoitteena on vahvistaa moniammatillista yhteistyötä jo opintojen aikana sekä mahdollistaa työelämässä tapahtuva oppiminen muutenkin kuin vain opintoihin sisältyvien harjoittelujen yhteydessä. Seurakuntien kanssa rakennetaan yhteistyötä, jossa opiskelijat toimivat vaikkapa messuavustajina tai osallistuvat uudenlaisen nuorten kohtaamispaikan tai jalkautuvan diakoniatyön suunnitteluun ja toteutukseen.

Tutkintojen ns. kirkolliset opinnot sisältävät kaikille yhteisiä teologisia opintoja ja ammattiopintoja. Diakin kaikkiin kirkollisiin koulutuksiin sisältyvät ammattiopinnot esimerkiksi vapaaehtoistyöhön, sielunhoitoon, perhelähtöisen työotteeseen ja rippikouluun liittyvät perussisällöt sekä seurakuntatyön kehittämisen teemat

Opinnot tarjoavat mahdollisuuden rakentaa myös sosiaali- ja terveysalojen verkostoja jo opintojen aikana. Opiskelijat tekevät moniammatillista yhteistyötä erilaisissa hankkeissa ja projekteissa. Opiskelijalle voi esimerkiksi tarjoutua mahdollisuus pohtia seurakunnan roolia paikallisessa perhekeskushankkeessa, jossa on mukana eri alojen toimijoita, tai kehittää sosiaalialan järjestön verkkopalveluita monialaisessa tiimissä.

Kirkon diakoniatyötä, nuorisotyötä tai kasvatusta koskeva erityinen osaaminen rakentuu asiantuntijuusopinnoissa (10 op) ja niihin liittyvässä seurakuntaharjoittelussa (15 op) sekä opinnäytetyötä tehdessä (15 op). Vapaavalintaiset opinnot mahdollistavat sen, että opiskelija voi vahvistaa sosiaali- tai terveysalan osaamistaan oman kiinnostuksensa mukaan vaikkapa mielenterveys- ja päihdetyön tai moninaisuuden ja monikulttuurisuuden suuntaavilla opinnoilla. Osa diakoniaopiskelijoista ja nuorisotyönohjaajaopiskelijoista haluaa sisällyttää opintoihinsa Lähetys ja kansainvälinen diakonia -opintojakson (8 op). He saavat siten myös kelpoisuuden lähetyksen ja kansainvälisen työn ohjaajan tai lähetyssihteerin virkaan.

Varhaiskasvatuksen ohjaajien koulutus sisältää myös 60 op:n laajuiset varhaiskasvatuksen ja sosiaalipedagogiikan opinnot, jotka tuovat lastentarhanopettajan kelpoisuuden. Mahdollisuutta vapaavalintaisiin täydentäviin opintoihin ei kuitenkaan silloin ole.

Tutkinnon täydentämisen mahdollisuudet: avoin ammattikorkeakoulu ja AHOT-menettely

Avoin ammattikorkeakoulu tarjoaa mahdollisuuden opintojen suorittamiseen sellaisissa tilanteissa, joissa henkilöllä on tavoite päivittää tai täydentää omaa aiempaa tutkintoaan. Avoin amk on väylä myös silloin, kun tavoitteena on suorittaa uusi tutkinto, mutta tutkintoon johtavaan koulutukseen hakeutuminen ei ole jostain syystä mahdollista.

Kun opiskelijalla on riittävä määrä (60 op) avoimen opintoja suoritettuna, hän voi hakea kyseessä olevaan koulutukseen suorahaun kautta. Jokaisessa Diakin aloittavassa opetusryhmässä on varattuna muutama paikka näille ns. polkuopiskelijoille.

Diakin avoimen amkin kautta on mahdollista suorittaa myös yksittäisiä opintojaksoja, esimerkiksi Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian opinnot. Opinnot on mahdollista liittää myöhemmin osaksi amk-tutkintoa.

Esimerkiksi henkilö, jolla on sosionomi (AMK) -kirkon nuorisotyönohjaajan tutkinto, voi  hankkia myös diakonin virkaan kelpoistavan tutkinnon suorittamalla ensin avoimen amkin kautta diakonian asiantuntijuusopintoja ja hakemalla myöhemmin tutkintoon johtavaan koulutukseen. Opinto-ohjaaja käy opiskelijan kanssa ohjauskeskustelun, ja opiskelijalle rakennetaan henkilökohtainen opiskelupolku. Usein täydennettäviksi jäävät asiantuntijuusopinnot (10 op), harjoittelu (15 op) sekä opinnäytetyö (15 op). Samaan tapaan on mahdollista täydentää myös sosionomi (AMK) -diakonin tutkinto nuorisotyön virkaan kelpoistavaksi.

Aina avoimen amkin tarjoama väylä ei ole kevyt. Esimerkiksi sosionomi (AMK) -kirkon nuorisotyönohjaajan tutkinnon omaava joutuu varhaiskasvatuksen ohjaaja -tutkintoa suorittaessaan hankkimaan kirkon varhaiskasvatuksen asiantuntijuus -opintojen lisäksi lastentarhanopettajan kelpoisuuden. Samaan tapaan sairaanhoitaja (AMK) -diakonissan tutkinnon täydentäminen nuorisotyönohjaajan tai varhaiskasvatuksen ohjaajan virkoihin kelpoistavaksi merkitsee myös sosionomin pätevyyden hankkimista. Näissäkin tilanteissa jokaiselle opiskelijalle räätälöidään henkilökohtainen opiskelupolku alkuvaiheen ohjauskeskustelun yhteydessä.

Joustavuutta tutkintojen ja opintojen täydentämiseen tuo niin sanottu aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen (ahot) menettely. Tämä mahdollistaa sen, että opiskelijan työkokemuksen, vapaaehtoistyön ja harrastustoiminnan sekä täydennyskoulutusten kautta hankkima osaaminen voidaan huomioida opinnoissa. Esimerkiksi kirkon varhaiskasvatus -koulutuksen opiskelija voi hakea ahotointia sillä perusteella, että hänellä on aiemmin suoritettu lapsi- ja perhetyön perustutkinto, ja hän on työskennellyt seurakunnan varhaiskasvatuksessa.

Avoimen amkin opintoja on Diakissa tarjolla lukukausittain eri toimipisteissä. Osa opinnoista on mahdollista suorittaa verkko-opintoina. Tiedot kulloinkin tarjolla olevista opinnoista löytyvät Diakin avoimen ammattikorkeakoulun sivuilta.

Millaista osaamista tulevaisuuden kirkossa tarvitaan?

Diakin kirkollinen koulutus elää tässä ajassa ja ennakoi tulevaa. Joustavat opetussuunnitelmat sekä työelämäyhteistyö mahdollistavat sen, että opetuksen toteutuksessa huomioidaan melko nopeatkin yhteiskunnassa ja kirkossa tapahtuvat muutokset. Tällä hetkellä muutos näkyy Diakin koulutuksessa esimerkiksi siten, että sellaiset teemat kuin osallisuus ja digitalisaatio kulkevat opinnoissa vahvasti mukana. Lisäksi erityisesti vapaaehtoistyöhön sekä sen koordinointiin ja johtamiseen liittyviä sisältöjä on vahvistettu. Käytännössä viimeksi mainittu tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kirkollista tutkintoa opiskelevat voivat osana opintojaan olla mukana eri seurakuntien kanssa toteuttamassa Yhteisvastuukeräystä.

Amk-tutkinnot tuottavat osaamista, jossa hengellisen työn osaaminen liittyy laaja-alaiseen sosiaali- ja terveysalan asiantuntijuuteen sekä tutkivaan, kehittävään ja osallistavaan työotteeseen. Tällaiselle asiantuntijuudelle seurakunnilla on varmasti käyttöä, kun suhdetta yhteiskunnan palvelujärjestelmiin ja niissä tapahtuviin muutoksiin mietitään ja rakennetaan uudelleen. Diakin väki on mielellään rakentamassa yhteistyötä seurakuntien kanssa.

Minna Valtonen
TT, pastori, diakonian ja kasvatuksen yliopettaja
Diakonia-ammattikorkeakoulu
minna.valtonen(at)diak.fi

Kirkollinen amk-tutkinto on mahdollista suorittaa myös Centriassa ja Noviassa. Centriassa voi opiskella yhteisöpedagogi (AMK) -nuorisotyönohjaajaksi ja suorittaa Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian -opintojakson. Novian ruotsinkielisessä koulutuksessa voi suorittaa sosionomi (AMK) -diakonin tai sosionomi (AMK) -nuorisotyönohjaajan tutkinnon.

11.10.17

Kohti yhteistä muistamista

Kuva: Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki.

Yksi reformaation merkkivuoden keskeisistä teemoista on ollut viidensadan vuoden aikana tehty matka vastakkainasettelusta yhteyteen. Pian merkkivuoden päättymisen jälkeen käynnistyy toinen muistovuosi, jonka perustarinaan kuuluu toisaalta jakautuminen, toisaalta tarve löytää tie konfliktista kohti yhteyttä.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta vuoden 1918 sisällissodasta. Lyhyt mutta verinen sota tappoi suoraan ja välillisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä ja repi haavoja, joista monet ovat pysyneet auki näihin päiviin asti.

Sisällissota on yhä jännitteinen ja ristiriitainen ilmiö. Se on tutkituimpia vaiheita Suomen historiassa. Tapahtumahistoria tunnetaan, mutta monista henkilökohtaisista kokemuksista on vaiettu tai puhuttu peitellysti.

Sisällissodan muistamista on leimannut – ja vielä 100 vuoden jälkeen leimaa – syvä jako sodan osapuolten välillä. Kummallakin osapuolella on omat muistomerkkinsä, tärkeät päivämääränsä ja tarinansa. Yhteinen muistaminen on ollut vähäistä. Ensi vuonna kirkon piirissä tapahtuvalle muistamiselle on etsitty ajankohtia, jotka voivat olla yhteisiä.

Muistot sisällissodasta elävät merkityksellisinä, vaikka sodan itse kokeneista juuri kukaan ei ole enää hengissä. Kokemukset sodasta ovat siirtyneet tarinoina seuraaville polville. Vaikeneminen on aiheuttanut omanlaisensa tarpeen muistamiselle. Sakastiin muistovuoden sivuille tuotetaan materiaali tukemaan suuressa tai pienessä ryhmässä tapahtuvaa muistelemista sekä kahdenkeskistä sielunhoidollista keskustelua.

Tutkitulla tiedolla on tärkeä rooli muistamisessa. Sakastiin tuotetaan materiaalia teemoista, jotka suurella todennäköisyydellä nousevat esille keväällä 2018. Näitä ovat muun muassa kirkon rooli sisällissodassa ja kysymys joukkohautojen siunaamisesta.

Muistovuoden aikataulu

Arkkipiispa Kari Mäkinen avaa muistovuoden lauantaina 20.1.2018 Kallion kirkossa Helsingissä. Muistovuoden avaaminen on osa Kirkkopäivien satavuotisen historian kunniaksi vietettävää Sovinto 100 -tapahtumaa.

Leipäsunnuntaita 11.3.2018 tarjotaan seurakunnille sisällissodan muistamisen ajankohdaksi. Leipäsunnuntaille tuotetaan verkossa jaettavaa jumalanpalvelusmateriaalia sekä materiaalia tukemaan sisällissodan muistamista.

Toinen keskeinen sunnuntai sisällissodan muistamisen kannalta on kaatuneiden muistopäivä 20.5.2018, joka on myös helluntaipäivä. Sisällissodan muistovuonna kaatuneiden muistopäivänä muistetaan erityisesti sisällissodan osapuolien kaatuneita.

Muistovuotta tukevaa tietoa ja materiaalia jaetaan marraskuussa avattavilla sivuilla sakasti.evl.fi/muistovuosi1918.

Timo-Matti Haapiainen
projektisihteeri

4.10.17

Hupparimiljonäärit ja keskivertouskovaiset

Kuinka paljon tienaat? Oletko saanut palkankorotuksen? Nämä ovat aiheita, joista suomalaiset eivät halua puhua julkisesti. Ylen Taloustutkimuksella teettämä tabukysely osoitti, että suomalaiset eivät mielellään puhu varallisuudestaan. Kolme neljästä suomalaisesta ajatteli, että ei halua kuuluttaa muille omaa taloudellista tilannettaan.

Tutkimuksen mukaan haluttomuus keskustella varallisuudesta koskettaa sekä köyhiä että rikkaita. Varakas ei halua näyttää varakkuuttaan julkisesti, köyhä haluaa piilottaa köyhyyteen liitetyn häpeän ja esiintyä varakkaampana kuin on. Tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen kiteyttää suomalaisen yhdenmukaisuuden paineen: ”Suomalainen haluaa kuulua keskimääräiseen joukkoon. Suomalainen juo keskiolutta, on keskivartalolihava, äänestää keskustapuoluetta ja on kaikin puolin keskimääräinen”.

Hiljainen uskonnollisuus vetoaa

Jumala-asiat on perinteisesti liitetty suomalaisten tabukarsinaan. ”Ei teherä tästä ny numeroo” -periaate toimii monen suomalaisen uskonnollisena suuntaviittana. Uskosta ei ole tapana puhua julkisesti, ettei saisi höyrähtäneen leimaa. Koskettaako keskiarvoisuuden ihanne myös suomalaisten uskonnollista elämää?

Tutkimukset osoittavat näin olevan. Suomalaiset eivät miellä itseään ”uskovaisiksi” vaan kuvaavat itseään mieluummin luterilaisena tai kristittynä. Muihin maihin verrattuna suomalaiset ovat näyttäytyneet uskonnollisesti melko passiivisina. Merkillepantavaa kuitenkin on se, että vaikka aktiivisten osallistujien osuus on ollut pieni, pieni on myös ollut kokonaan osallistumattomien osuus.  Suurin joukko kuuluu uskonnolliseen keskiluokkaan.

Jumalapuhe muutoksessa

Maamme uudet tulijat tuovat mukanaan myös uusia puhetapoja. Monet muuttajat tulevat kulttuureista, joissa uskosta puhuminen on arkipäiväistä. Ylen kysely tuo esiin sen, että myös kantasuomalaisten uudemmat sukupolvet ovat valmiita puhumaan aiheista, jotka eivät ole kuuluneet vanhemman ikäluokan teemoihin. Kyselyn mukaan vielä ei ole aika, jolloin omaa jumalauskoa käsitteleviä postauksia tehdään. Muuttoliike ja sukupolvimurros kuitenkin raivaavat tietä kahvipöydän jumalapuheelle.

 

Hanna Salomäki
johtaja
Kirkon tutkimuskeskus

29.09.17

”Kirkko on syvimmältä olemukseltaan toivon kirkko”

Kuva: Aarne Ormio.

Arkkipiispan teologisen erityisavustaja Juha Meriläisen työ alkoi odotettua dramaattisemmissa merkeissä, kun Turussa tapahtui elokuussa Suomea järkyttänyt puukotusisku. Arkkipiispa Kari Mäkinen osallistui näkyvästi Turun iskun aiheuttamien pelon, hämmennyksen ja epätietoisuuden käsittelyyn.

Meriläinen näkeekin, että kirkon tehtävä on olla läsnä silloin, kun ihmiset kaipaavat lohtua tai tukea. Kyse ei ole pelkästään akuuttien kriisitilanteiden keskellä auttamisesta, vaan myös heikoimman puolella olemisesta monella tapaa epävarmassa maailmassa.

”Kirkon tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla, tukea heitä ja muistuttaa siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena mittaamattoman arvokas. Meidän arvomme ei ole kiinni menestyksestämme tai siitä, kuinka paljon pystymme tuottamaan taloudellista tai muuta hyötyä. Joskus kirkon tulee olla myös kriittinen ääni. Kirkon sanomalla on yhä suuri voima”, Meriläinen sanoo.

Meriläinen vastaa kaksivuotisessa erityisavustajan pestissään arkkipiispan kansainvälisisistä ja ekumeenisista suhteista sekä Turun arkkihiippakuntaan liittyvistä asioista. Arkkipiispan media- ja yhteiskuntasuhteita hoitavana erityisavustajana jatkaa Petri Merenlahti.

”Aika nopeasti olen päässyt sisään työhön, joka on ollut kiinnostavaa ja mielekästä. Jossain mielessä sanoisin, että työni erityisavustajana on aika loogista jatkoa aiemmalle työuralleni. Aiempi työkokemukseni on antanut hyvää pohjaa nykyiselle tehtävälleni, jossa vastuualueina ovat juuri kansainväliset kysymykset”, koulutukseltaan teologian tohtori ja yleisen kirkkohistorian dosentti Meriläinen arvioi.

Hän on työskennellyt aiemmin sekä seurakuntapastorina että yliopistolehtorina ja tutkijana eri yliopistoissa niin koti- kuin ulkomailla. Akateemisella urallaan hän on paneutunut kansainvälisiin kirkollisiin kysymyksiin. Meriläinen on tutkinut muun muassa ekumeenisen liikkeen historiaa, kirkkojen kansainvälistä avustustoimintaa sekä siirtolaisten uskonnollisuutta.

Ilon ja toivon reformaatiota tarvitaan

Meriläinen muistetaan myös marraskuussa 2016 työnsä päättäneen kirkon tulevaisuuskomitean sihteerinä. Työssään Meriläinen pääsi tutustumaan muun muassa toisen maailmansodan jälkeisiin kirkon keskeisiin kehityshankkeisiin sekä tapasi kirkollisia päättäjiä ja asiantuntijoita niin Suomessa kuin maailmallakin.

”Lyhyessä ajassa sain todellisen rautaisannoksen kirkon viime vuosikymmenten kehityskuluista sekä nykytilanteesta”, Meriläinen kiittää saamastaan kokemuksesta komitean sihteerinä.

Arkkipiispan erityisavustajana hän pääsee nyt kosketuksiin kirkon organisaation uudistamisen kanssa hiukan toisesta näkökulmasta, sillä tulevaisuuskomitean mietinnön hedelmät ovat parhaillaan kirkolliskokouksen käsiteltävinä.

”Kirkko ja seurakunnat ovat monen vaikean päätöksen ja raskaan prosessin edessä, sillä uudistuminen ei ole koskaan helppoa. Haastavina aikoina on erityisen tärkeää muistaa, että kirkko kulkee kohti voittoa – ei taloudellista eikä välttämättä jäsenmäärää koskevaa voittoa, vaan kohti sitä voittoa, jonka Jeesus on meille viitoittanut. Siksi kirkko on syvimmältä olemukseltaan toivon kirkko”, Meriläinen avaa henkilökohtaisia ajatuksiaan kirkon tulevaisuudesta ja kertoo toivovansa kirkolle toiveikkuutta pelon sijaan.

”On paljon asioita, joita voisin kirkolta toivoa, vaikkapa toimintakulttuurin uudistamisen tai yhteisöllisyyden vahvistumisen suhteen, mutta oleellisempaa on se, että taloudellisesti vaikeiden aikojen ja ratkaisujen keskellä emme antaisi huolen, epävarmuuden ja pelkojen vaikuttaa asenteisiimme tai kirkon perustehtäviin. Totesin jossain kirjoituksessani, että kaipaan kirkkoomme ilon ja toivon reformaatiota.”

Kirkko antaa äänen heikoimmalle

Meriläinen kertoo odottavansa mielenkiintoisia keskusteluja, joihin uusi työ arkkipiispan erityisavustajana avaa ovia. Hän pitää tärkeänä ja arvokkaana sitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa kirkon ja usein erityisesti juuri arkkipiispan ääntä halutaan yhä kuulla. Samalla Meriläinen korostaa myös seurakuntien työntekijöiden ja seurakuntalaisten merkitystä kirkon äänen rakentajina.

”Ensisijassa kirkon ääntä tarvitaan tuomaan esiin sanomaa Jumalan rakkaudesta ja armosta. Siinä on kirkkojen erityinen sanoma, jota ei muilla yhteisöillä tai instituutioilla ole. Evankeliumi ei voi kuitenkaan elää irrallaan ympäröivästä elämästä, minkä vuoksi sitä tulee tulkita erilaisissa ajankohtaisissa kysymyksissä”, Meriläinen toteaa.

Hän näkee, että eri aikakausina yhteiskunnassa nousee esiin haasteita, joihin kirkon on reagoitava omalla viestillään. Esimerkkinä Meriläinen mainitsee laman 1990-luvulla, jolloin kirkko puolusti paitsi köyhiä ja syrjäytyneitä, myös yleisemmin hyvinvointivaltion periaatteita. Viime vuosien suurimmat kysymykset ovat hänen mukaansa puolestaan liittyneet maahanmuuttoon, pakolaisuuteen sekä vähemmistöjen oikeuksiin.

”Näissäkin kysymyksissä kirkon roolina on ollut kiinnittää huomiota heikoimmassa asemassa oleviin. Valitettavasti joskus näytetään ajattelevan, että huomion kiinnittäminen jonkun ryhmän vaikeuksiin tai heidän puolestaan puhuminen olisi selän kääntämistä muille. Näin ei tietysti ole. Kirkko kantaa huolta ja vastuuta niin oman yhteiskunnan vähäosaisista kuin tänne tulevista”, painottaa Meriläinen.

Kristinuskon sanoma on vahva

Vaikka kirkon sanomalle on yhteiskunnassa kysyntää, ei kirkkoon kuuluminen ole enää itsestäänselvyys. Meriläinen näkee kirkon jäsenmäärän laskun osana laajempaa trendiä.

”Samaan aikaan, kun luterilaisen kirkon jäsenmäärä on laskenut, monet muut perinteiset instituutiot ja järjestöt Suomessa ovat menettäneet jäseniään huomattavasti radikaalimmin. Koska kulttuuri ja perinteet eivät enää automaattisesti sido suomalaisia niihin organisaatioihin, joihin heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat kuuluneet, kirkkoon kuulumisesta on tullut valinta”, hän toteaa ja muistuttaa samalla, että suurelle osalle suomalaisista kirkko on kuitenkin yhä merkityksellinen.

Meriläisen mukaan kirkollamme on oma roolinsa paitsi suomalaisessa yhteiskunnassa myös globaalissa näkökulmassa. Eteläisen pallonpuoliskon kasvavien kirkkojen näkökulmasta olemme liberaali kirkko, joka korostaa tasa-arvoa ja tieteellistä maailmankuvaa.

”Panostamme koulutukseen, vihimme papeiksi naisia, edistämme ekumeniaa ja uskontojen välistä vuoropuhelua sekä sisäisistä ristiriidoista huolimatta pyrimme puhumaan avoimesti vaikeista kysymyksistä, kuten esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asemasta kirkossa”, Meriläinen luettelee.

Meriläisen mielestä pohjoinen kirkkomme voisi tarjota osaamistaan muun muassa ihmisoikeus- ja diakonian kysymyksissä. Hän korostaa myös sitä, että samaan aikaan me voimme oppia etelän kirkoilta esimerkiksi yhteisöllisyyden rakentamisesta ja uskontojen välisestä vuoropuhelusta.

Meriläinen näkee reformaation perintöä siinä, millaisia haasteita luterilaisella kirkolla on ollut ekumeenisessa vuoropuhelussa.

”Kysymykset, jotka erottivat meidät 500 vuotta sitten silloisesta äitikirkosta, olivat osin kulttuurisia sekä taloudellis-poliittisia, mutta ero sanoitettiin teologisella, opillisella kielellä. Tämän seurauksena meidän perinteeseemme kuuluu taipumus uskon teologisoimiseen. Tähän on myös liittynyt se, että teologiasta on tavattu etsiä yhdistävien tekijöiden sijasta erottavia tekijöitä”, Meriläinen analysoi.

Meriläinen iloitsee siitä, että ekumeenisen yhteistyön myötä erityisesti roomalaiskatolisen kirkon ja anglikaanisen kirkkoyhteisön kanssa on kuitenkin käyty runsaasti vuoropuhelua viime vuosikymmenten aikana. Yhteys moniin ortodoksisiin ja protestanttisiin kirkkoihin on ekumeenisen liikkeen kautta myös läheinen. Oppikeskusteluja tai menneiden vuosisatojen opillisia kiistoja ei Meriläisen mukaan tule korostaa liikaa, sillä kaikkien kirkkojen suurin tehtävä on välittää sanomaa Jumalasta.

”Kirkon on aina ja kaikissa yhteiskunnissa kyettävä määrittelemään uudelleen identiteettiään sekä löytämään uudelleen roolinsa ja merkityksenä ihmisten elämässä. Kristinuskon sanoma on vahva ja sen suurimpia voimavaroja on sen uudistumiskyky”, Meriläinen summaa.