Henkilöstöstrategia ja osaamisen johtaminen

Nykyään puhutaan paljon henkilöstöstrategiasta ja osaamisen johtamisesta. Mitä ne oikeasti tarkoittavat?

Kirkon johtamisforumin työpajatyöskentely 18.1.2018. Kuva: Oili Marttila

Henkilöstöjohtamisen perimmäisenä tarkoituksena on palkata työnantajan palvelukseen oman toimialan kannalta keskeinen ja pätevä henkilöstö. Henkilöstöä tulee myös osata kannustaa ja motivoida, luoda edellytykset hyville työolosuhteille ja pyrkiä pitämään osaava henkilöstö palveluksessa. Toimivaan työkulttuuriin kuuluu myös huolehtiminen työntekijöiden kehittymisestä ja työhyvinvoinnista, sekä palkitseminen, kun työntekijät selviytyvät erityisen hyvin. Kun henkilöstön osaamiseen, työhyvinvointiin ja määrään paneutuva johtamistyö on pitkäjänteistä, voidaan puhua henkilöstöstrategiasta.

Kauhasen (Henkilöstövoimavarojen johtaminen. Helsinki: WSOY 2006) mukaan: Henkilöstövoimavarojen strategisella suunnittelulla tarkoitetaan prosessia, jonka avulla määritellään henkilöstön tavoitteet, kehitetään strategia niiden saavuttamiseksi sekä laaditaan henkilöstövoimavarojen johtamista koskeva henkilöstöpolitiikka. Strategisen suunnittelun avulla ja sen toteuttamisella saadaan tietoa henkilöstön laadusta, sen vahvuuksista ja heikkouksista sekä mahdollisista tulevista henkilöstötarpeista.

Henkilöstrategian tai ainakin jonkinlaisen pidemmän tähtäimen henkilöstösuunnitelman tekemisen kirkon työyhteisöissä on tehnyt erityisen ajankohtaiseksi kirkon supistuva talous ja jäsenmäärän lasku. Kun henkilöstösuunnitelma on perusteltu, se parhaimmillaan liittyy paikallisesti sanoitettuun seurakunnan tehtävään, sen painopisteisiin ja kokonaisnäkemykseen. Se vastaa kysymyksiin: millaista osaamista tarvitsemme tehtävämme toteuttamiseen; millainen määrä henkilöstöä meidän on mahdollista palkata tehtävämme suorittamiseen; miten pidämme huolta henkilöstöstämme. Kun kysymyksiin etsitään vastauksia yhdessä keskustellen – työnantaja, luottamushenkilöt, työntekijät ja tarvittaessa ulkopuoliset asiantuntijat – prosessi sitouttaa koko yhteisöä kehittämistyöhön.

Osaamisen johtaminen on strategialähtöinen järjestelmä, toimintatapa ja prosessi, jonka tarkoituksena on varmistaa, että organisaatiolla on käytettävissään tarvitsemansa osaaminen, valmiudet, taidot ja asiantuntijat nykyistä ja tulevaa toimintaa varten. Strategialähtöisyys merkitsee sitä, että arviointien taustalla on näkemys organisaation tehtävästä sekä tulevaisuuden toimintaan liittyvistä valinnoista ja painotuksista. Samalla, kun kehitetään yksilöihin liittyviä valmiuksia, luodaan koko organisaatiolle tulevaisuuden toimintaedellytyksiä.

Osaamisen johtamiseen kytkeytyvät voimakkaasti henkilöstön kanssa käytävät kehityskeskustelut, joissa ammatillinen kehittyminen on vahvasti keskiössä. Keskustelun aikana pohditaan henkilön osaamiseen ja kehittymiseen liittyviä tarpeita, kiinnostuksen kohteita ja mahdollisuuksia. Suuri haaste on pystyä tunnistamaan myös se potentiaali, jolla voisi olla merkitystä tulevaisuudessa. Kehittävän keskustelun käyminen vaatii molemmilta taitoa kuunnella ja erityisesti esimiehiltä myös taitoa kysyä.

Osaamisen johtaminen on organisaation kyvykkyyttä. Taitoa luoda toimintaa, jolla huolehditaan siitä, että yhdessä sovitut käytännöt todella mahdollistavat henkilöstön kapasiteetin hyödyntämisen. Osaamisen johtaminen vahvistaa, että kehityskeskusteluissa esille tulleet tarpeet ja huomiot tulevat kuulluiksi, vaikuttavat ja aikanaan todella siirtyvät organisaation osaamispääomaksi ja uudeksi toiminnaksi.

Henkilöstön osaaminen ja toimintatavat ovat keskeisiä kilpailuetua rakentavia tekijöitä. Valittu strategia voi toteutua vain riittävän, osaavan ja motivoituneen henkilöstön avulla. Henkilöstön valmiudet ovat organisaation merkittävin potentiaalinen voimavara myös kirkon organisaatioissa.

Terttu Malo
johtamiskouluttaja
Kirkon koulutuskeskus

Juha Tanska
kirkkoherra
Haminan seurakunta

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Dino-lehdessä 3/2017. Juha Tanska oli tuolloin virkavapaalla Haminan seurakunnan kirkkoherranvirasta ja työskenteli Kirkon koulutuskeskuksessa määräaikaisena johtamiskouluttajana.

Tutustu myös Kirkon johtamisforumissa 18.1.2018 toteutetun Strategia päätöksentekoa ja työyhteisöä ohjaamassa -kanavatyöskentelyn muistiinpanoihin

21.03.18

Kasvavaa yhteyttä luterilaisten ja katolilaisten välillä

Kasvavaa yhteyttä -dokumentin hiomista Järvenpäässä kesäkuussa 2017. Kuva: Heikki Jääskeläinen

Vastakkainasettelusta yhteyteen -asiakirja haastaa luterilaisia ja katolilaisia ja yleensä kristittyjä ottamaan vakavasti ekumenian kristillisen uskon ja kirkon toiminnan ytimeen pureutuvan ja siitä voimaa ammentavan sanoman. Sen viidestä ekumeenisesta toimintaohjeesta varsinkin neljäs ja viides ovat myös käytännön elämää haastavia: ”Luterilaisten ja katolilaisten tulisi yhdessä löytää uudelleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin voima omalle ajallemme. Katolilaisten ja luterilaisten tulee todistaa yhdessä Jumalan armosta julistamalla evankeliumia ja palvelemalla maailmaa.”

Ekumenia on lähtökohtaisesti syvästi hengellistä (Joh. 17.21). Sellaisena se on kirkon ja yleensä ihmisten arkiseen elämään suuntautuvaa, kuten kristillinen usko yleensäkin. Suomalainen luterilais-katolinen dialogidokumentti Kasvavaa yhteyttä. Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta on hyvä esimerkki teologis-käytännöllisestä identiteettityöskentelystä. Ovathan käsittelyssä se, mikä kirkko on, ja mitä sakramentaalisesta kirkkokäsityksestä seuraa käsitykselle eukaristiasta ja virasta. Jo pitkään on tiedetty, että keskeinen hiertävä kysymys luterilaisten ja vanhojen suurten kirkkojen välisessä ekumeniassa on kysymys kirkon virasta. Siihen pureudutaan varsin perusteellisesti – unohtamatta kysymystä paavista, joka aina herättää myös tunteita – myös paavi Franciscuksen aikana.

Eroja ja yksimielisyyttä

Kasvavaa yhteyttä -asiakirja soveltaa ”eroavuudet sovittavan yksimielisyyden” menetelmää. Siinä pyritään ilmaisemaan käsiteltävään opilliseen teemaan liittyvistä uskon perustotuuksista mahdollisimman laaja yksimielisyys. Katsotaan itse asiaa jumittumatta terminologisiin ja käytännöllisiin eroihin, jos ne eivät kosketa itse asian ydintä. Tämän yksimielisyyden valossa sitten katsotaan kummankin erityiskorostuksia ja kysytään, ovatko erilaiset korostukset yksimielisyyden valossa kirkkoja erottavia.

Käsityksissä kirkosta, eukaristiasta ja virasta päädytään asiakirjassa siihen, että ilmaistun käsityksen valossa ei näyttäisi olevan kirkkoja erottavia eroja käsityksissä kirkon perusluonteesta sakramentaalisena yhteytenä Kolmiyhteisessä Jumalassa, jonka perustehtävät ovat jumalanpalvelus, todistus ja palvelu. Sakramentit toimittaa virkaan vihitty pappi tai piispa. Myös diakoninviran perusta on alttarin sakramentissa. Diakoni vihitään pyhään palveluvirkaan, vaikka hänen tehtävänkuvansa etenkin luterilaisessa kirkossa on paljolti sosiaalis-karitatiivinen. Liturginen ulottuvuus on kylläkin vahvistunut. Hankalia teemoja ovat edelleen kysymys naispappeudesta sekä se, mitä yhteys paaviin käytännössä tarkoittaisi – samoin esimerkiksi moraalikysymykset. Myös vaikkapa Marian asemasta tulee vielä keskustella.

Lähentymistä molempiin suuntiin

Keskeistä luterilaisen ja katolisen jumalanpalvelusteologian lähentymisessä on, että luterilaiset näkevät ehtoollisen Sanan ohella jumalanpalveluselämän toisena polttopisteenä entistä vahvemmin. Saarnan sekä Raamatun esillä pitämisen asema on vastaavasti vahvistunut katolisilla. Molempiin on vaikuttanut 1900-luvun liturginen liike ja vanhan kirkon liturgisen perinnön esiin nostaminen.

Ekumeenisen liikkeen korostus ”koko kirkon apostolisuudesta”, että yhteinen pappeus ja erityinen virka kuuluvat yhteen kirkon rakentumisessa, soveltuu niin luterilaiseen maallikkouden ajatukseen kuin katoliseen ajatukseen maallikkoapostolaatista. Paavi Franciscus on vahvistanut edelleen Vatikaanin II kirkolliskokouksen esiin nostamaa synodaalisuuden ajatusta. Kirkko Kristuksen ruumiina on myös Jumalan kansa ja Pyhän Hengen temppeli.

Luterilaisen maailmanliiton johdon ja paavi Franciscuksen yhteinen merkkivuoden avaus Lundissa 31.10.2016 ja merkkivuoden ekumeeninen vietto – esimerkiksi Saksassa yhteisenä Kristus-juhlana – ovat luoneet uuden toiveikkaan ilmapiirin kirkkojen yhteisellä tiellä. Suomalainen raportti Kasvavaa yhteyttä, joka liittyy kardinaali Kurt Kochin aloitteeseen vuodelta 2011, on keskeinen rakennuspalikka tähdättäessä luterilais-katoliseen yhteiseen julistukseen kirkosta, eukaristiasta ja virasta, joka merkitsisi ratkaisevaa askelta kohti ehtoollisyhteyttä. Ekumenia tähtää siihen, että ”maailma uskoisi”. Todistus tarvitsee yhteyttä ja palvelun mieltä.

Asiakirja ladattavissa PDF:nä

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia

14.03.18

Uskon salaisuudet saavutettaviksi – 4 vinkkiä rukoustekstien selkomukautukseen

Selkokieltä voi hyödyntää esimerkiksi seurakuntien vanhustyössä tai muistisairaiden kanssa. Kuva: Kirkon kuvapankki / Aarne Ormio

Pian saamme taas ihmetellä pääsiäisen salaisuutta. Miten tämä salaisuus avautuisi myös niille, joille uskonnollinen kieli tai ihan jo suomen yleiskieli tuottaa hankaluuksia?

Tein osana sosionomiopintojeni opinnäytetyötä selkomukautuksia pääsiäisajan rukouksista. Seuraavassa muutama vinkki siihen, miten rukousteksteistä voi saada selkokielisiä. Esimerkkeinä on kirkkokäsikirjan rukouksia (ylempi teksti) ja niiden pohjalta laatimiani selkomukautuksia (alempi teksti).

Karsi ja korosta ydinsanomaa

Yhdessä tekstissä on usein liian paljon asiaa niille, joille tekstin hahmottaminen on vaikeaa. Tällöin kannattaa miettiä, mikä on olennaista: minkä sanoman haluat ehdottomasti välittää lukijalle tai kuulijalle? Kun ydinsanoma on kirkkaana mielessä, on helpompi luopua vähemmän olennaisista tekstin osista.

Muuta järjestystä

Jos teksti on rakennettu niin, että konkreettinen asioiden järjestys ei avaudu helposti, on syytä muuttaa järjestystä. Pohdi, mikä helpottaa tekstin ymmärrettävyyttä. Onko se kronologian auki kirjoittaminen, syy-seuraussuhteen tuominen selvästi esille vai ehkä ydinsanoman korostaminen, niin ettei se huku matkan varrelle? Pääsiäisen salaisuuden äärellä konkreettinen tapahtumien kulku auttaa pääsemään lähemmäs tyhjän haudan äärellä koettua ällistystä ja hämmennystä.

Rakas taivaallinen Isämme.
Kiitämme sinua
pääsiäisaamun salaisuudesta.
Ihme on tapahtunut.
Jeesuksen hauta on tyhjä.
Se mitä on tapahtunut, on niin suurta,
että meidän on vaikea sitä ymmärtää.
Ylistämme voimaasi ja rakkauttasi,
joka on kuolemaakin suurempi.
Täytä meidät kaikki
pääsiäisaamun toivolla ja ilolla.
Ole ylistetty ikuisesti.

Sama selkokielisenä:

Rakas Jumala.
Jeesus kuoli ja haudattiin.
Nyt hän on noussut kuolleista.
Jeesus elää.
Jeesuksen hauta on tyhjä.

Tämä on niin suuri ihme, että
meidän on vaikea ymmärtää sitä.
Se on meille salaisuus.
Jumala, sinun rakkautesi voittaa kuoleman.
Jeesus elää, ja
me iloitsemme siitä.

Aamen.

Yksinkertaista ja konkretisoi

Uskonnollinen kieli on täynnä koukeroisia ilmauksia, jotka eivät kuulu ihmisten arkikieleen. Mieti, miten voisit sanoa asiat yksinkertaisesti ja konkreettisesti. Lisää tarvittaessa selittäviä elementtejä, mutta älä aliarvioi lukijaa. Käytä yksinkertaisia aktiivisia verbimuotoja, vältä passiivia ja vaikeita sijamuotoja. Pohdi, mikä on yleisesti tunnettua.

Uskonnollinen kieli on väistämättä abstraktia, koska sillä kuvataan jotakin, mitä emme näe. Huomiota kannattaa kuitenkin kiinnittää eri abstraktiotasoihin. Se, että saamme syntimme anteeksi, on kristityille hyvin tunnettu asia. Se taas, että ”kuolisimme joka päivä pois synnistä ja saisimme nousta uuteen elämään”, ei niinkään avaudu uskonnolliseen puheenparteen tottumattomalle.

Kaikkivaltias Jumala,
me kiitämme sinua,
että olemme saaneet viettää pääsiäistä
ja tulla osallisiksi ylösnousemuksen lahjasta.
Säilytä tämä ilosanoma sydämissämme.
Lahjoita meille voimasi,
että kuolisimme joka päivä pois synnistä
ja saisimme nousta uuteen elämään.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.

Sama selkokielisenä:

Rakas Jumala.
Me olemme viettäneet pääsiäistä.
Jeesus on noussut kuolleista, ja
hän elää.
Siksi me saamme synnit anteeksi.
Me kiitämme sinua siitä.
Kuule rukouksemme Jeesuksen tähden.

Aamen.

Harkitse tapauskohtaisesti: jätä, muuntele, korvaa, poista

Uskonnollista kieltä ei olisi ilman metaforia ja vertauksia. Vaikka selkokielessä yleisesti ottaen pyritään konkretiaan, selkokielelläkin täytyy voida säilyttää ilmaisun rikkaus ja elävyys. Selkokieli ei ole sama kuin tylsä kieli.

Metaforat ja vertaukset vaativat erityistä tapauskohtaista harkintaa. Mieti, miten tuttu metafora tai vertaus on. Ratkaise sitten tapauskohtaisesti, kannattaako se jättää tekstiin, korvata jollakin tutummalla, poistaa kokonaan vai muunnella sitä ja ympäröivää tekstiä helpommin lähestyttäväksi. Jeesus hyvänä paimenena on tuttuakin tutumpi metafora kristillisessä kielenkäytössä. Seuraavassa esimerkissä paimenmetaforan merkitystä on pyritty selkeyttämään selityksellä.

Jeesus, hyvä paimenemme.
Tänään tahdomme kiittää sinua hyvyydestäsi
ja huolenpidostasi.
Sinä olet pienten ja suurten paimen.
Sinä johdatat meitä koko elämämme ajan.
Me emme itse tunne tietä emmekä vaaroja,
jotka meitä uhkaavat.
Älä anna meidän joutua kauas luotasi.
Opeta meitä erottamaan sinun äänesi
kaikkien muiden äänten joukosta
ja sinun kutsusi niistä kutsuista,
jotka ovat viemässä meitä harhaan.
Jos lähdemme omille teillemme,
vedä meidät takaisin luoksesi.
Kiitos rakkaudestasi ja huolenpidostasi.

Sama selkokielisenä:

Jeesus, sinä olet hyvä paimen.
Sinä pidät meistä huolta niin kuin
paimen pitää huolta lampaista.
Me emme itse tunne tietä, mutta
sinä ohjaat meitä.
Me emme tunne vaaroja, mutta
sinä suojelet meitä.

Jeesus, pidä meidät lähelläsi.
Jos me eksymme omille teillemme,
kutsu meidät takaisin luoksesi.
Kiitos, että sinä rakastat meitä.

Aamen.

Selkomukautus on monitahoinen prosessi, jossa huomiota vaativat monenlaiset seikat samanaikaisesti. Teksti on aina kokonaisuus, ja prosessin kuluessa johtavana ajatuksena on hyvä pitää kokonaisuuden eheyttä ja tekstin ydinsanomaa. Selkokieli auttaa uskon salaisuuksia avautumaan kaikille.

Selkokielisiä rukouksia ja pääsiäisajan tekstejä kirkon selkosivuilla

7.03.18

Silta yli mustan virran

Pari kertaa elämässäni olen ollut niin vaikeassa tilanteessa, että olen tarvinnut jonkun kantamaan eteenpäin, edes pienen hetken. Toinen näistä kerroista tapahtui juuri keväällä, kun aurinko loisti toiveikkaana ja meidän perheeseemme odotettiin uutta elämää. Perjantaina kuuntelin vielä neuvolassa tormakoita sydänääniä. Maanantaina makasin jo sairaalassa, ja lääkärien katseissa oli toivoa jäljellä hyvin vähän, jos ollenkaan. Pari päivää myöhemmin syntyi pieni ihminen, niin pieni, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä tässä maailmassa.

Surulle ja ahdistukselle, joita silloin koin, ei ollut sanoja.

Keskusteluapua kyllä tarjoiltiin useaan otteeseen, mutta olin niin rikki, että en pystynyt tarttumaan tarjoukseen. Vetäydyin kuoreeni, en halunnut tavata ketään. Tahdoin vain kotiin, piiloon, omaan sohvannurkkaan nuolemaan rauhassa haavojani. Olin kuin kissani, joka sairastaessaan piiloutuu vierassängyn alle, talon pimeimpään nurkkaan, eikä halua näyttää muille heikkouttaan. Käskee sähisten kaikkia häipymään.

Ruumiinavauksen jälkeen halusimme kuitenkin jättää hyvästit lapsellemme. Ajatus sairaalan tarjoamasta anonyymistä tuhkauksesta oli kestämätön. Noihin hyvästeihin sairaalan hiljaisessa huoneessa saimme rinnallemme sairaalapapin, jonka läsnäolo auttoi kestämään sietämättömän hetken yli.

Jos joku kysyisi minulta nyt, mitä hän silloin sanoi tai teki, en muistaisi siitä juuri mitään. Mutta muistan tunteen, joka minulla oli: Tämä ihminen on ammattilainen. Hän on tehnyt tätä ennenkin. Hän tietää mitä tapahtuu. Hän kestää surumme, epätoivomme ja valtoimenaan virtaavat kyyneleet. Hän kantaa meidät tämän kamalan hetken yli – hetken, johon en koskaan olisi halunnut joutua.

Katso kärsimystä silmästä silmään

Tämä kokemus kannetuksi ja kannatelluksi tulemisesta on muuttanut suhdettani siihen, miten itse teen työtä sielunhoitajana. Aiemmin koin, että minulla sielunhoitajana pitäisi olla jotakin työkaluja tai poppaskonsteja, joilla voin helpottaa kohtaamieni ihmisten oloa, keventää heidän taakkaansa. Koin riittämättömyyttä, jota mikään kurssi tai koulutus ei pystynyt poistamaan. Kohtaamieni ihmisten odotukset tuntuivat välillä Mount Everestin korkuisilta. Enkä painiskellut riittämättömyyteni kanssa yksin. Tiedän monen kollegan jakavan saman kivun.

Oman kokemukseni kautta oivalsin, että mikään, mitä teen tai sanon, ei voi viedä tuskaa tai surua pois. Mutta hetken aikaa voin pappina ja sielunhoitajana auttaa sen kannattelemisessa, ja omalla olemisellani viestittää, että tästä on mahdollista selvitä, tästä on mahdollista mennä eteenpäin. Jo se, että kestän katsoa kärsimystä silmästä silmään, on arvokasta. Niin salattua ja piilotettua monen ihmisen hätä nykymaailmassa on.

”Saavuitpa sinä pian!”

Mielelläni kuvaan omaa pappeuttani ja sielunhoitajuuttani kehitysvammaisten seurakuntalaisten kanssa rinnallakulkijuudeksi. Jokaisen on kuljettava elämänmatkansa itse, mutta yksin ei tarvitse kulkea.

Sielunhoitajana saan usein lämpimimmän kiittävän palautteen siitä, että tulin paikalle niin äkkiä. Haluan uskoa, että tämä ei liity siihen, mitä paikalle saapumisen jälkeen on tapahtunut… Taitaa vain olla niin, että harvalla riittää rinnallakulkijoita ruuhkaksi asti. Ja moni avun muoto on ajanvarausten ja jonojen takana. Mustalla hetkellä ajatus tapaamisajasta kolmen viikon päästä keskiviikkona ei juuri lohduta. Se, että saavun paikalle, riittää. Ei tarvita valmiita vastauksia, ei tarvita korulauseita. Läsnäolo on tarpeeksi.

Teksti:
Sanna Ylä-Jussila
kehitysvammaistyön pappi

5.03.18

Naiset pappeina 30 vuotta – mikä on muuttunut?

Kirkon päätös vihkiä myös naisia papeiksi 30 vuotta sitten merkitsi suurta iloa ja toiveiden toteutumista monille teologinaisille ja seurakuntalaisille. Miten naisten pappeus on muuttanut näkemystämme kirkosta ja sen palvelijoista? Miten yhteinen virka on vaikuttanut kirkon työelämän kehitykseen?

Kaikille tilanne oli uusi ja ihmeellinen. Naisteologeille muutos merkitsi sitä, että nyt he saattoivat toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumustaan täydesti ja kokonaan. Naisilla ei ollut mallia eikä esikuvia, kuinka olla pappi naisena. Jokaisen täytyi itse löytää oma tapansa. Jokainen myös ymmärsi, ettei voi eikä halua alkaa mieheksi eikä matkia perinteistä vuosituhansien aikana miehelle muotoutunutta roolia olla pappi.

Monet naiset olivat seurakuntalehtorin tehtävissään oppineet kohtaamaan seurakuntalaisia. Useimmat lehtorit olivatkin työskennelleet sielunhoitopainotteisissa tehtävissä. Tästä oli helppo siirtyä kohtaamaan ihmisiä iloinen ja suruineen kirkollisten toimitusten merkeissä. Alusta asti ajateltiin naisen pappina olevan helpommin lähestyttävä ja ihmisten elämää ymmärtävä kuin historiallinen mielikuva perinteisestä miespapista, joka on etäinen, pelottava ja tuomitseva.

Moni seurakuntalainen ei ollut tullut ajatelleeksi, että saisikin toimitukseensa naispuolisen papin. Mitä siitä piti ajatella ja miten suhtautua? Mitä sukulaiset asiasta ajattelisivat? Miten tämä uudistus vaikuttaisi perheen tärkeään juhlaan? Ihmiset olivat hämmästyneitä ja hämmentyneitä. Heillä oli suuri tarve kertoa ajatuksensa, tunteensa ja kokemuksensa. Tuoreet papit saivat paljon palautetta työstään. Enimmäkseen positiivista, mutta myös tökeröitä kommentteja ulkonäöstä, sukupuolesta, pukeutumisesta ja tavasta tehdä työtä.

Nyt kun pappi oli erilainen kuin ennen, häntä kutsuttiin sinne, missä pappia ei ollut haluttu tavata vuosikymmeniin. Nyt kun pappi olikin yllättäen toista sukupuolta, monella heräsi uteliaisuus sen suhteen, voisiko pappi olla muutenkin toisenlainen tai voisiko kirkon välittämä viesti olla sellainen, jonka voisi kuulla, kuunnella, ymmärtää ja joka voisi olla merkityksellinen tälle ihmiselle.

Äiti ja pappi

Yksi suuri kysymys naispappeuskeskustelussa oli se, miten raskaana oleva tai pienten lasten äiti voi hoitaa papin työtä täysipainoisesti. Raskaus mielletään tällaisessa ajattelussa asiaksi, joka pitää piilottaa tai sairaudeksi, joka rajoittaa elämää. Raskaana oleva pappi puhuu Jumalasta jo pelkällä olemuksellaan. Hänessä kasvaa uusi elämä, hän on uutta luovan Jumalan työtoveri. Hän kulkee jouluevankeliumissa raskaana olevan Marian rinnalla, kasteperheessä odotuksen jännitys ja ilo vastasyntyneestä vauvasta jaetaan aidosti yhdessä. Ymmärrys yhteisestä elämästä ja jakamisesta on läsnä silloinkin, kun selvästi raskaana oleva pappi kohtaa oman vastasyntyneensä menettäneet, surevat vanhemmat.

Pienten lasten vanhempana pappisäiti oli uusi ja outo ilmestys monissa ihmisten arjen elämän paikoissa: neuvolassa, päivähoidossa, koulussa, harrastuksissa. Pappisisiä niissä ei oltu tuolloin vielä kovin paljon nähty. Naiset pappeina jalkautuivat luonnostaan kansan pariin, kaiken arkisen elämän keskelle.

Perinteisesti papin työ miellettiin työksi, joka oli elämäntapa ja jossa ei ollut vapaapäivä tai -aikoja, pappi oli seurakuntalaisia varten ja vastasi heidän toiveisiinsa 24/7. Pappisäitien piti kuitenkin hoitaa myös lapset. Hakea päivähoidosta tiettyyn aikaan, käydä kaupassa, tehdä ruokaa tai laittaa nukkumaan. Työtä täytyi alkaa suunnitella ja ennakoida. Pappisäidit halusivat myös viettää aikaa lastensa kanssa ja pitää vapaansa.

Nykyisin on aivan normaali käytäntö, että pappien tehtävistä tehdään vuorolistat toimintakausittain ja suurin osa työtehtävistä tiedetään pitkälle etukäteen. Nykyisin on myös itsestäänselvää, että jokainen pitää hänelle kuuluvat vapaapäivät ja lomat. Samoin ajatellaan, ettei työpäivän pääsääntöisesti kuulu olla aamusta iltaan kestävä.

Nainen ja johtaja

Aluksi ajateltiin, että naiset tulevat vain tekemään seurakuntapapin työtä ihmisten pariin. Moni ei osannut edes ajatella naisia seurakunnan tai kirkon johtotehtävissä – eivät usein naiset itsekään. Kolmekymmentä vuotta sitten kirkossa ei ollut vielä johtamiskoulutusta. Aika yleinen mielikuva oli se, että maan ainoa johtamiskoulutusta antava laitos oli armeija. Sotilasarvo laulutaidon ohella kertoi sen, kuka oli hyvä kirkkoherra.

Vähitellen kasvoi ymmärrys, että johtamistehtävät ovat töitä töiden joukossa ja nainenkin voi tehdä esityksiä, hallita kokonaisuuksia ja kantaa vastuuta päätöksistä. Usein naisia pidetään myös ihmissuhdetaitojensa ansiosta erityisen hyvinä henkilöstöjohtajina.

Nyt kirkon virkaan astuvat jo ne naiset ja miehet, joille molemmille sukupuolille avoin pappisvirka on ollut totta koko heidän elämänsä ajan. Lapsi saattaa nykyisin jo kysyä, voiko mieskin olla pappi, jos sattuu tuntemaan vain naispuolisia pappeja. Työn tekeminen tasavertaisesti rinnakkain on useimmille itsestäänselvyys. Tähän vaikuttaa tietenkin myös koko yhteiskunnan muutos tasa-arvoisempaan suuntaan.

Epätasa-arvoa ja syrjintää sukupuolen perusteella on välillä vaikea havaita. Hyviä mittareita ovat luvut: Kuinka suuri osa kussakin työtehtävässä on kumpaakin sukupuolta? Työ tulee kirkossakin parhaiten tehtyä, kun molemmat sukupuolet saavat olla tasapuolisesti mukana tuomassa siihen omat näkökulmansa ja osaamisensa. Tässä meillä kaikilla on vielä työtä.

Auni Kaipia
kappalainen, rovasti
Naisteologit ry. hallituksen jäsen

28.02.18

Uskontodialogin näkymättömät osapuolet

Omanissa uskonto niveltyy moderniin elämäntapaan ja on voimakkaasti läsnä julkisessa tilassa. Maantien taukopaikalta huoltoaseman ja kahvilan välittömästä läheisyydestä löytyy moskeija. Kuva: Kimmo Ketola.

Uskontodialogi on vilkastunut monissa maissa viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Eri uskontoja yhteen kokoavien tapahtumien määrä kääntyi jyrkkään kasvuun erityisesti New Yorkin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001. Samalla alkoivat lisääntyä erilaiset järjestöt ja organisaatiot, joiden tavoitteena on uskontojen vuoropuhelun lisääminen ja uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo.

Uskontodialogi vaikuttaa vahvimmin länsimaissa, ja usein kristilliset kirkot ovat olleet siinä edelläkävijöitä. Valtauskonnoltaan kristillisissä maissa käyty uskontodialogi saattaa kuitenkin sokaista meitä näkemästä dialogin taustalla vaikuttavia, usein itsestäänselvyyksinä pidettyjä tekijöitä ja edellytyksiä. Mikä rooli esimerkiksi valtiovallalla on – tai tulisi olla – dialogin edesauttajana? Minkälaisista aiheista dialogia käydään ja mistä ne kumpuavat?

Itselleni tarjoutui hiljattain mahdollisuus tutustua uskontodialogiin aivan toisenlaisessa kontekstissa osallistuessani tammikuussa piispainkokouksen asettaman uskontojen kohtaamisen toimikunnan opintomatkalle Omaniin. Siellä meitä isännöi Aaro Rytkösen johtama Al Amana -keskus, jonka toiminta keskittyy uskontojen vuoropuhelun edistämiseen.

Matka oli monella tavalla silmiä avaava. Päällimmäisiä opetuksia, ainakin itselleni, oli se, että nimestään huolimatta uskontodialogissa on aina mukana muitakin osallisia kuin puhtaasti uskonnollisia.

Valtion läsnäolo vahvaa

Oman on Arabian niemimaan itäisimmässä kulmassa sijaitseva hyvin perinteinen islamilainen maa, jossa kuitenkin on merenkulun ja kaupankäynnin myötä ollut jo vuosisatoja kontakteja muihin kulttuureihin. Esimerkiksi kaupan yhteydet Intiaan toivat Masqatiin hindulaisen kauppiasyhteisön jo 1500-luvulla ja kirjallisia mainintoja alueen hindutemppeleistä on jo 1700-luvulta. Nykyisin maan väestöstä noin viisi prosenttia on hinduja. Kristittyjä on lähes saman verran, noin nelisen prosenttia väestöstä.

Vierailun yhteydessä meillä oli mahdollisuus keskustella paitsi useiden omanilaisten muslimien, myös paikallisten kristittyjen ja hindujen kanssa. Keskusteluista paljastui, kuinka merkittävä rooli valtiolla on uskontojen välisten suhteiden rakentumisessa. Erilaisten lakien ja viranomaisten toiminnan läsnäolo tuntui eräänlaisena kolmantena, näkymättömänä osapuolena lähes kaikissa vuoropuheluissamme.

Esimerkiksi paikalliset intialaiset tuomaskristityt kertoivat, että heille on parhaillaan rakenteilla kirkko, jonka rakentamiseen valtio on lahjoittanut tonttimaata ja varoja. Heidän kertomansa mukaan rakennushanke käynnistyi viranomaisten aloitteesta kun maan hallitsija, sulttaani Qaboos, oli saanut selville, että he kokoontuivat jumalanpalvelukseensa paljaan taivaan alla.

Kaikki tapaamamme Omanissa asuvat kristityt vaikuttivat varsin tyytyväisiltä asemaansa islamilaisen hallinnon alla. Uskontojen tasapuolinen kohtelu viranomaisten toimesta oli silmiinpistävän tärkeä tekijä vähemmistöjen asennoitumisessa myös enemmistön uskontoon ja kulttuuriin.

Hindupappi kertoi osaltaan, että he eivät olleet koskaan kohdanneet minkäänlaista häirintää tai ilkivaltaa paikallisten asukkaiden taholta. Selitykseksi hän tarjosi sitä kaikkien omanilaisten tuntemaa seikkaa, että laki kieltää toisen uskonnon arvostelemisen.

Lain myötä uskonnonvapauden suoja on Omanissa varsin järeä. On täysin sallittua sanoa, ettei usko esimerkiksi Koraanin opetuksia. Sen sijaan muiden arvosteleminen siitä, että he uskovat Koraaniin, tai mihin tahansa pyhään kirjaan, on kiellettyä. Lain noudattamista myös valvotaan. Ei ihme, ettei vihapuhe ei ole Omanissa uskontodialogin agendalla.

Sosiaalinen todellisuus heijastuu uskonnollisiin tapoihin

Toinen vaikutusvaltainen mutta näkymätön osallistuja uskontodialogin pöydässä oli sosiaalinen ryhmäidentiteetti. Heimoidentiteetit ovat vahva osa omanilaista sosiaalista todellisuutta tänäkin päivänä – seikka, jota moni omanilainen piti useiden maansa ongelmien alkulähteenä. Heimojen kesken vallitsee statushierarkia, ja ne kamppailevat vallasta, mikä kasvattaa myös jäsenten lojaalisuuden merkitystä.

Myös etninen tausta on voimakas ryhmäidentiteetin lähde. Omanin väestöstä liki puolet koostuu siirtotyöläisistä, joilla ei ole Omanin kansalaisuutta. Eri etniset ryhmät ovat käytännössä kapseloituneet omiin sosiaalisiin todellisuuksiinsa, sillä monet yritykset rekrytoivat työntekijät omista etnisistä ryhmistään.

Sosiaalisten identiteettien merkitys tuli esiin useissa keskusteluissa. Kun tiedustelimme uskontoon liittyvistä tavoista tai käytänteistä, monet omanilaiset huomauttivat, että kyseistä asiaa säätelevät uskontoa enemmän sosiaaliset ryhmäidentiteetit. Usein konservatiivisimpia tapoja ylläpitivät juuri heimot.

Sosiaalisen todellisuuden sirpaloituminen kilpaileviin heimoihin ja etnisiin ryhmiin merkitsee, että uskontodialogiin osallistujat eivät koskaan edusta pelkästään itseään tai uskontoaan, vaan aina myös sosiaalista ryhmäänsä.

Näkymättömät osapuolet ovat uskontokiistojen ytimessä

On hyödyllistä havaita, että samat näkymättömät osallistujat ovat läsnä myös länsimaiden uskontodialogipöydissä. Heimoja ei enää ole suomalaisten keskuudessa, mutta maahanmuuttajien sosiaalisessa todellisuudessa niillä saattaa olla edelleen merkitystä. Viranomaisten rooli on toki Suomessa etäisempi kuin autoritaarisissa Persianlahden maissa. Silti lainsäädäntö luo meilläkin selkeät puitteet uskonnonharjoitukselle ja uskontojen suhteille.

Yhteiskunnallisen todellisuuden heijastuminen uskontoihin ei ole uusi havainto. Silti se unohtuu herkästi uskontojen kohtaamisissa. Varsinkin ongelmallisina pidettyjä tapoja tarkastellaan usein yksisilmäisesti uskonnon linssin läpi. Aina on kuitenkin aiheellista kysyä, mitkä tavat ja käytänteet kumpuavat uskonnon yhteisestä ja velvoittavasta opista ja mitkä ovat seurausta aikaan ja paikkaan sidoksissa olevista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista tekijöistä.

Uskonnon, yhteiskunnan ja sosiaalisen todellisuuden rajapintoja koskevat kysymykset eivät ole aina helppoja edes uskontojen oppineille, kuten esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemasta käyty keskustelu osoittaa. Uskontojen ja katsomusten vuorovaikutuksen kannalta ne ovat kuitenkin usein kiistojen polttopisteessä. Kohtaamisten alati tihentyessä näitä aiheita koskevalle asiantuntemukselle on ilmeinen tarve.

Uskontodialogi ymmärretään usein kapeasti vain uskontojen keskinäisen ymmärryksen lisäämisen välineeksi. Uskontodialogin toimijoilla on kuitenkin työskentelynsä, verkostojensa ja julkisen äänensä ansiosta mahdollisuus tuoda tärkeä panos myös uskontojen ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen ja sitä koskevaan laajempaan keskusteluun.

Kimmo Ketola
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

26.02.18

Hauraiden kirkko

Raamatussa on luonnehdittu ihmistä Jumalan kuvaksi. Tämä on kristillisen ihmiskäsityksen ydinkuva. Ei ole yksiselitteistä, miten Jumalan kuvana oleminen ymmärretään. Onko joku ihminen enemmän ja toinen vähemmän Jumalan kuva? Onko vammainen ihminen samalla tavalla Jumalan kuva kuin huippu-urheilija?

Ihmisruumis, jonka päänä on Kristus ja jossa on monenlaisia jäseniä, on Paavalin käyttämä kuva kristittyjen muodostamasta yhteisöstä, seurakunnasta. Kuinka tämä kuva avautuu paikallisseurakunnalle, jonka toiminnasta koulutetuilla työntekijöillä on edelleen päävastuu?

Ovatko luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset tai kaikki erilaiset seurakuntalaiset Kristus-ruumiin jäseniä, joita ilman seurakunta ei voi elää? Onko tässä yhteisössä tilaa niille seurakuntalaisille, jotka tarvitsevat toisten ihmisten apua tai käyttäytyvät totutusta poikkeavalla tavalla? Onko seurakunta kaikille avoin yhteisö vai saman mielisten suljettu joukko? Ovatko kaikkien lahjat rakentamassa kirkkoa?

Mahdollistava kirkko -raamattutyöskentelymateriaali antaa työkaluja pohtia sekä ihmiskäsitystä että käsitystä kirkosta ja seurakunnasta. Materiaali sisältää 11 teemaa, joiden nimet on poimittu suoraan Raamatusta:

Jumalan kuvaksi hän meidät loi
Minä olen ihme!
Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään
Saat syödä minun pöydässäni
Mitä sinä haluat?
Jos pääsen koskettamaan
Jumalan teot tulisivat julki
Kaikki saavat rukoilla
He kaikki ovat yhtä
Jäseniä on monta, ruumis on yksi
Tulkaa, kaikki on jo valmiina

Mahdollistava kirkko -materiaalin idea pohjautuu kirjaan Enabling Church, joka on syntynyt Lontoossa pidetyssä Mahdollistava kirkko -konferenssissa (Enabling Church conference). Muita taustamateriaaleja ovat saavu – Kirkon saavutettavuusohjelma ja Kirkkojen Maaillman Neuvoston yhteydessä toimivan vammaisten advokaattien muodostaman EDANin teologinen raportti A Gift of Being. Materiaaliin on koottu Raamatun tekstejä, jotka liittyvät ihmisyyden eri ulottuvuuksiin sekä käsityksiin yhteisöllisyydestä kirkossa.

Alkuperäistä Mahdollistava kirkko -materiaalia on muokattu meidän kirkkomme tarpeita vastaavaksi. Kaikkien kirkossa on tilaa monenlaisille ihmisille ja ihmisryhmille, sen tähden mukaan on otettu muidenkin yhteiskunnassa ja kirkossa usein syrjään jäävien ihmisten ja ihmisryhmien osallisuutta koskevia keskusteluaiheita.

Raamatunkohtiin on liitetty taustatietoa nimenomaan kyseisen teeman näkökulmasta. Teemoihin liittyvät aforismit ja lainaukset voivat toimia sellaisinaan keskusteluvirikkeinä. Materiaalia voi käyttää monenlaisissa seurakunnan ryhmissä, tapahtumissa, teemailloissa tai esimerkiksi luottamushenkilöiden koulutuksessa virikkeenä. Sitä voivat käyttää niin kirkon työntekijät kuin vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Työskentelytehtävistä voidaan valita aina kuhunkin tilanteeseen sopivat. Teemoihin on liitetty myös hartauksia.

Mahdollistava kirkko -työskentelymateriaali löytyy Sakastista.

21.02.18

Korvapuustit ja virret kannattelevat ulkosuomalaista myös kolmannessa polvessa

Kaste Merimieskirkolla

Arviolta kaksi miljoonaa suomalaista asuu Suomen rajojen ulkopuolella. Tähän lukuun sisältyy 250 000 ulkomaille muuttanutta Suomen kansalaista, mutta myös heidän jälkeläisensä parissa seuraavassa polvessa – kaikki, jotka kokevat olevansa identiteetiltään suomalaisia. Läheskään kaikki heistä eivät puhu suomea. Jotkut eivät koskaan ole käyneet Suomessa, myyttisessä isiensä maassa. Heitä voisi kutsua piilosuomalaisiksi, sillä tilastoissa ja väestötietojärjestelmissä heidän suomalaisuutensa ei näy. Mutta se ei tarkoita, etteikö suomalaisuus olisi tärkeä osa heidän minuuttaan.

Sitkeä ulkosuomalaisuuden sydän

Kirkon ulkosuomalaistyön pääasiallista kohderyhmää ovat maailmalla pysyvästi asuvat tai tilapäisesti liikkuvat ensimmäisen polven suomalaiset. Työssäni suomalaispappina Saksassa näen kuitenkin, miten suuri tarve ja kaipuu suomalaistyölle on myös seuraavissa sukupolvissa.

Kastan usein kolmannen polven suomalaisia. Kasteessa nämä lapset liitetään paikallisen, saksalaisen seurakunnan jäseniksi, mutta heidän vanhemmilleen on tärkeää, että kastetilaisuudessa esille tulee myös lapsen suomalainen perintö. Ystävä sä lapsien ja Maan korvessa kulkevi säestävät tuoreiden kristittyjen elämän alkutaivalta ympäri maailman.

Jos heidän saksansuomalainen vanhempansa osaa suomea, vaikka vain murtaen, hän päättää puhua sitä lapselleen. Kielen mukana vanhemmat siirtävät lapsilleen kokonaisen kulttuurin. Rippikouluikäisinä näille kolmannen polven suomalaisille avautuu uusi maailma: on muitakin suomalaistaustaisia nuoria, samalla tavalla erilaisia kuin minä. Sitkeä sydän, Kahden maan kansalainen ja muut punaisen kirjan laulut välittävät heille suomalaisesti värittynyttä tapaa tunnustella uskoa.

Henkinen ja hengellinen koti

Saksassa olen tutustunut myös moniin toisen polven suomalaisiin, jotka eivät osaa suomen kieltä. He kasvoivat aikana, jolloin vanhempia peloteltiin kaksikielisyyden vaaroista. Lapsi ei kuulema opi mitään kieltä kunnolla, jos hänen päätään sekoitetaan useilla kielillä. Nykyäänhän tutkimustieto osoittaa täysin päinvastaista. Vain sitkeimmät suomalaisäidit (sillä Saksaan tulleet suomalaiset olivat melkein kaikki naisia) pitivät päänsä ympäristön paineista huolimatta: minähän puhun lapselleni vain suomea, sydämeni kieltä.

Iso osa nyt keski-ikäisistä, Saksassa syntyneistä toisen polven suomalaisista ei siis puhu suomea. He ovat silti ylpeitä suomalaisuudestaan. Suomi on heille makumuistoja: korvapuusteja ja karjalanpiirakoita. Äidiltä opittuja tapoja viettää juhlapyhiä hieman toisin kuin muut. Kesälomamatkoja sukulaisten mökille, valoisien kesäöiden ja järvisaunan kaipuuta. Perintö-Arabiaa ja Marimekon kuoseja. Ajoittaista erilaisuuden kokemusta, jonka ymmärtää vain toinen juuriltaan suomalainen. Myös heille suomalainen seurakunta on henkinen ja hengellinen koti.

Kirkon ulkosuomalaistyön kenttä on siis toisen ja kolmannen polven ulkosuomalaiset mukaan lukien kaksi miljoonaa ihmistä – kolmasosa koko Suomen väkiluvusta. Kirkon on hyvä pitää mielessä, että ulkosuomalaistyötä tekevien joukosta löytyy paljon kokemusta ja tarinoita siitä, miten kirkon perustyötä ja mielekkäitä kohtaamisia voidaan järjestää hyvin vähäisillä resursseilla.

Videokertomuksia suomalaisesta kirkollisesta työstä Saksassa löydät Kirkon ulkosuomalaistyön sivulta Facebookissa sekä Saksan suomalaisten seurakuntien nettisivuilta.

Päivi Vähäkangas
TT, Pohjois-Saksan ulkosuomalaispappi

15.02.18

65 miljoonaa Jumalan kuvaa

Saapuvia pakolaisia rekisteröidään pakolaisleirillä Ugandassa. Se on tällä hetkellä LML:n Maailmanpalvelun suurin Afrikan-operaatio, jossa Maailmanpalvelu toimii kymmenissä eri toimipisteissä ja pyörittää vastaanottokeskuksia rajanylityspaikoilla Etelä-Sudaniin ja Kongoon. Kuva: Marie Renaux/LWF

Vuonna 2017 Luterilaisen maailmanliiton työntekijät kohtasivat Kristuksen yli kolme miljoonaa kertaa. Hän löytyi pakolaisleiriltä Tchadissa, ensisuojasta Ugandassa, Rohinga-lasten koulusta luoteis-Burmassa, sissien taistelutantereen keskeltä Kolumbiassa ja Mauritanian aavikolta. Kolmen miljoonan ihmisen elämäntarinat punoutuivat kertomukseen maailmanlaajan luterilaisen kirkon kutsumuksesta mennä sinne, missä varjot ovat syvät.

Luterilainen maailmanliitto (LML) perustettiin toisen maailmansodan jälkeen vastaamaan Euroopan pakolaiskaaokseen. Jo silloin kaikkia liikkeellä olevia autettiin tarpeen mukaan tavalla, joka loi perustan Luterilaisen maailmanliiton diakoniselle kutsumukselle, jossa pakolaiset, evakot ja heitä vastaanottavat yhteisöt ovat edelleen kaiken toiminnan keskiössä.

Pakolaisen monet kasvot

Pakolaisen kasvot tänään ovat venezuelalaiset, keskiafrikkalaiset, malilaiset, sudanilaiset, kongolaiset, burmalaiset, syyrialaiset. Heitä on maailmalla jo yli 65 miljoonaa, eikä luku näytä pienenevän. Pakolaisen kasvot ovat myös lapsen kasvot, sillä yli puolet näistä liikkeelle sysätyistä ihmisistä on lapsia ja nuoria.

Kasvot ovat myös vanhuksen, vammaisen ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat kasvot. Ne ovat raiskatun naisen kasvot maailmassa, jossa raiskaus luetaan yhä useammin sotilaiden asevarastoon kuuluvaksi aseeksi. Ne ovat sotilaiden, aseistautuneiden rikollisliigojen, epämääräisten aseistettujen porukoiden, jihadistien, terroristien ja ääriliikkeiden vainoamien tavallisten ihmisten kasvot, joiden viljat jäivät peltoon, astiat astiakaappiin ja kengät eteiseen.

Auttamistyötä monen uskonnon yhteisössä

Näistä liikkeellä olevista ihmisistä joka vuosi noin kolme miljoonaa päätyy Luterilaisen maailmanliiton pakolaisleireille tai kaupunkeihin ja kyliin, jossa pakolaisia, evakkoja ja heitä vastaanottavia ihmisiä tukevat ’luterilaiset’ kädet ja kasvot. Työntekijöitä meillä on lähes 8 000. Heistä puolet on pakolaisia itsekin, ja toimivat leireillä opettajina, urheiluohjaajina, ruuanjakelijoina, terapeutteina, rakentajina, pienyrittäjätoiminnan kehittäjinä, toimintaterapeutteina, suunnittelijoina, tiedottajina ja maatalousneuvojina.

Kollegoistani puolet eivät ole kristittyjä, vaan edustavat muita uskontoja ja maailmankatsomuksia. Tämä takaa sen, että toimintaamme ohjaavat perusarvot ihmisarvo, oikeudenmukaisuus, myötätunto, moninaisuuden kunnioittaminen, osallistavuus, läpinäkyvyys ja vastuullisuus saavat tulkintansa monista taustoista lähtien ja uskontojen välisestä vuoropuhelusta tulee kollegojen välistä lounaskeskustelua ja viikonloppuretkien jutteluhetkiä, osa arkeamme Jumalan käsinä ja jalkoina maailmassa. Noin kuusikymmentä kahdeksastatuhannesta on palkattu kansainvälisellä sopimuksella ja on lähetetty työhön muuhun kuin kotimaahansa. Eri kansalaisuuksia luterilaisten palveluksessa on kymmeniä.

Humanitaarista apua sekä uskontojen välistä vuoropuhelua

Luterilainen maailmanliitto on maailman protestanttisista avustusjärjestöistä ylivoimaisesti suurin. Sen toiminta on laajasti tunnustettua, ja niinpä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR, muut YK-järjestöt, eri valtioiden ulko- ja kehitysyhteistyöministeriöt, säätiöt, hallitukset ja kehityspankit ovat enenevässä määrin lähestyneet Luterilaista maailmanliittoa etsiessään luotettavia toimijoita, jotka osaavat myös ottaa ihmisten uskonnollisen identiteetin vakavasti ja toimia uskontojen välisen vuoropuhelun edistäjänä ja käytännön toteuttajana humanitaarisen avun ohessa.

Rahoituksesta pitkälle yli puolet tulee tätä kautta. Kirkotkin rahoittavat työtä, mutta kirkollisen rahoituksen osuus on pienentynyt erityisesti niiden kirkkojen osalta, joiden omat järjestöt ovat ryhtyneet itse toimijoiksi. Tämä trendi näyttää kuitenkin olevan kääntymässä, kun järjestörakenteiden moninaisuus ja kalleus pakottavat jälleen etsimään yhteisiä toimintatapoja ja järjestelmiä, joilla puuttua maailman ongelmiin tavalla, jossa hallintoon käytettävät varat minimoidaan ja kasvavien ongelmien parissa elävät avuntarvitsijat saavat varoista maksimaalisen osuuden.

Mahdollisuus parempaan huomiseen

Nykymaailmassa tarvitaan politiikkaa, sekä maallista että kirkollista, joka mahdollistaa avuntarvitsijoiden lisääntyvää ja tehokasta auttamista parempaan huomiseen. Ratkaisuja pitää tehdä ajatellen pidemmälle kuin huomiseen, ajatellen maailmaa, jossa resurssit ja Jumalan lahjat ovat jakautuneet epäkristillisesti ja epäoikeudenmukaisesti. Sekä kansalaisen että kirkon jäsenen on hyvä vaikuttaa kestävämmän huomisen puolesta.

Kristuksen kuvia on liikkeellä maailmassa enemmän kuin koskaan. Heitä lähtee liikkeelle yhä enemmän tulevina vuosina ja meidät on kutsuttu näkemään heidät, kulkemaan rinnalla ja nostamaan katse ja kiinnittämään se toivoon ja parempaan huomiseen. Kirkko on maailmaa varten.

Maria Immonen
Luterilaisen maailmanliiton Maailmanpalvelu-osaston johtaja

14.02.18

Snäppejä kartalla

Erityisesti nuorten suosimassa Snapchatissa uutena ominaisuutena on mahdollisuus tarkastella julkisia snäppejä kartalla. Kartan saa sovelluksessa auki klikkaamalla Etsi -linkkiä ruudun yläosasta.

Karttaa voi tutkia myös ilman kirjautumista selaimen kautta osoitteesta https://map.snapchat.com/

Kartan voi upottaa nettisivulle koodin avulla joka löytyy nettiselainkartan yläkulmassa olevan kuvakkeen kautta: