Tekstitykset videoihin

Videoita katsotaan yhä useammin kännykän näytöltä ja ilman ääntä joten tekstityksien lisäämisestä on katselijoiden näkökulmasta suuri hyöty.

Videot Youtubessa

Lataa video Youtubeen
Muokkaa videota ja valitse ylävalikosta ”Tekstitykset”
Valitse videon kieli ja lisää uusi tekstitys napista ”Lisää uusi tekstitys”
Lisää korkeintaan kahden rivin testitys plus -merkistä ja sijoita sen alku ja loppukohta oikeaan paikkaa aikajanalla.
Kun tekstitys on valimis, voit ladata sen tiedostona (.srt) kohdasta ”Toiminnot” – ”Lataa”. Void ladata kyseisen tiedoston videoeditoriin mikäli editori tulee kyseisiä tiedostoja tai voit lisätä sen samaan videotiedostoon joka on ladattu facebookiin.
Youtubessa käyttäjä itse valitsee onko videon tekstitys näkyvissä. Videoupotuksissa tai linkityksissä voi tekstityksen laittaa oletukseksi päälle lisäämällä videon linkin loppuun ?cc_load_policy=1

Videot Facebookissa

Lataa videotiedosto facebookiin.
Mene sivusi Videokirjastoon ja klikkaa videon kohdalla ”Muokkaa videota”
Voit valita joko ”Kirjoita” (tee uusi tekstitys) tai ”Lataa” (lataa str -video youtubesta)
Valitse kieleksi suomi, facebook alkaa etsimään videolta puhuttuha kohtia. Tämä voi kestää jonkin verran riippuen kuinka pitkästä videosta on kyse.
Kun facebook on löytänyt puheosuudet, ne voi käydä läpi ja lisätä tekstitykset oikeisiin paikkoihin.

Videoeditorit

Adobe Premiere Pro CC 2018

Lisää valmiiseen videoon uusi tekstitys valitsemalla Files -> New -> Captions…
Valitse tyypiksi ”Open subtitling”
Vedä Open Subtitling tämän jälkeen projektin ikkunasta aikajanalle ja määritä tekstityksen kokonaisalku ja loppu
Lisää yksittäisiä tekstejä tekstitystyökalun ikkunassa ja määritä niiden paikka aikajanalla.
Tekstitykset voi tuoda myös valmiina tiedostoina: File -> Import (valitse tekstitystiedosto ja vedä sen sen jälkeen projektin ikkunasta aikajanalle. )

Ps. Videoita voi tekstittää myös mobiiliaplikaatioilla. Mm. näppärä aplikaatio tekstitykseen on FilmoraGo.

23.04.18

Saavu-noppa vinkkaa, miten seurakunnissa voidaan helpottaa toisen elämää

Saavu-noppa on animaationa Sakastissa.

”Ratkaisevinta kristillisen ihmiskäsityksen kannalta ei kuitenkaan ole, miten ihminen selitetään, vaan miten ihminen nähdään.” Näin tiivisti arkkipiispa Kari Mäkinen Vammaisuuden teologia -seminaarin avauksessa DIAKissa tiistaina 17.4. Arkkipiispa jatkoi: ”Hyvä elämä ja osallisuus yhteisestä elämästä kuuluu kaikille, erottelematta. Jotta se toteutuisi, se vaatii aktiivisia ja yhteisiä ponnisteluja. Toinen ihminen on aina tehtävä. On kysyttävä, mitä voin tehdä, jotta toisen ihmisen elämä toteutuisi täydesti ja kokonaan.”

Toinen ihminen on aina tehtävä. Esteettömyys on edennyt Suomessa, myös seurakunnissa hyvään suuntaan. On rakennettu luiskia lastenrattaille, rollaattoreille ja pyörätuoleille. – Vielä on portaita alttarille ja urkuparvelle. On parannettu äänen toistoa. – Vielä on pappeja, jotka ajattelevat, että heidän äänensä kuuluu ilman äänentoistoa. On tehty selkokielisiä materiaaleja. – Vielä on saarnoja, joita on vaikea ymmärtää, ellei tunne kirkollisen sisäpiirin kieltä.

Toinen ihminen on tehtävä. Kirkkoherranvirastoon saapuva kuuro ihminen saatetaan diakoniatyöntekijän luo, vaikka hänellä on asiaa omaisen hautaamisesta. Messuun tuleva pyörätuolin käyttäjä jää pyörätuoleineen käytävälle, kun muu perhe menee ehtoolliselle. Ehkä pappi viimeisenä huomaa tulla jakamaan ehtoollista hänellekin.

Toinen ihminen on tehtävä? Kasteopetus kuuluu kaikille, myös erilaisille oppijoille, haastavasti käyttäytyville, kirkon kieltä osaamattomille. Kuinka heidän rippikouluopetuksen järjestetään? Osaavatko työtoverit ja nuoret ryhmänohjaajat eli isoset ottaa huomioon erilaisten nuorten tarpeet ja vastata niihin? Vai tarvitaanko erilaisten nuorten riparilla diakoniatyöntekijöiden apua?

Heitä noppaa!

Toinen ihminen on tehtävä? Saavu-noppa havainnollistaa saavutettavuuden eri tasoja. Nopan sivuilla on teologiset tiivistymät ja käytännölliset konkretisoinnit siitä, mitä saavutettavuus seurakunnassa tarkoittaa. On kyse ihmisen arkielämän tarpeiden huomioon ottamisesta yhtä hyvin kuin pyhän kosketuksesta. On yhtä tärkeää päästä yhdessä muiden kanssa ehtoolliselle kuin hautausmaalle omaisen haudalle. Maailman muuttamiseen kohti Jumalan valtakunnan todellisuutta tapahtuu pieninä tekoina, jotka helpottavat toisten elämää.

Heitä noppaa työkokouksessa tai tiimipalaverissa, nuorten illassa tai alueneuvoston kokouksessa, se muistuttaa, että syvin vastaus kysymykseen: mitä sinä tahdot, mitä sinä tarvitset, on tämä: ”Ole minulle ihminen. Näe minut!” Näin arkkipiispa päätti puheensa Vammaisuuden teologia -seminaarissa.

Saavu-noppa on animaationa Sakastissa

Pahvisia noppia voi tilata Arja Kunnalalta osoitteesta arja.kunnala@evl.fi

Riitta Kuusi
asiantuntija

20.04.18

Ihminen leikkii Jumalaa – mitkä ovat geenimuuntelun rajat?

Kuvia Pariisin konferenssista helmikuussa 2018

Elämme jännittäviä aikoja. Tieteen kyky muunnella perintötekijöitämme eli geenejä etenee päivä päivältä. Monien mielestä geenitekniikan avaamat mahdollisuudet ovat kiinnostavia ja kiehtovia. Geenien muuntelun avulla voidaan mahdollisesti parantaa periytyviä sairauksia. Toisten kielteisyys aihetta kohtaan nousee mahdollisuudesta käyttää väärin uutta tekniikkaa. Tästä muistuttaa myös tieteiskirjallisuus, jonka tunnetuin kauhukuva muuntelusta on Frankensteinin ihmishirviö.

Mitä kirkkojen tulisi tietää tästä nopeasti kehittyvästä tieteen alasta? Eliöiden geneettisen materiaalin sisältävän DNA:n rakenteen tunteminen on tehnyt mahdolliseksi ihmiselle puuttua elämän ja suvunjatkamisen perusmekanismeihin. Leikkiikö ihminen Jumalaa puuttuessaan ihmisen perimään? Aihe nostaa esiin monia eettisiä kysymyksiä. Euroopan kirkkojen konferenssi on tarjonnut vuosien ajan tilaisuuksia keskustelulle nopeasti kehittyvästä aiheesta. Näistä tuorein on helmikuussa Pariisissa pidetty konferenssi. Siellä Dr. Murdo Macdonald vertasi meneillään olevaa tieteellistä kehitystä geenitutkimuksessa atomin halkaisuun – ja sen seurauksena kehitettyyn ydinvoimaan.

Monitieteinen näkökulma

Geenimuuntelua on tarkasteltava monitieteisesti. Ensiksikin sitä on tarkasteltava sekä luonnontieteen että teologian näkökulmasta. Geenien muokkaaminen ei ole uutta. Se alkoi jo 12 000 vuotta sitten, kun maanviljelijät valitsivat kasvatettavakseen tiettyjä eläinrotuja. Uusista menetelmistä CRISPR-Cas9 tekee mahdolliseksi jopa geenivirheiden korjaamisen aiempaa yksinkertaisemmin. Monien alan tutkijoiden mukaan aikaisemmin esitetyt väitteet ihmisen DNA:n muunteluun käytettävien menetelmien epäluotattavuudesta ja riskeistä eivät pidä enää paikkaansa. Tutkimusmenetelmät kehittyvät edelleen kaiken aikaa. Tieteen etiikan kannalta olennaista on, että geenimuuntelua käytetään ainoastaan sairauksien estämiseen ja parantamiseen.

Eri kirkkojen näkökulmat geenitekniikasta vaihtelevat. Protestanttisessa teologiassa etiikan monimutkaisten kysymysten käsittelyyn on olemassa metodologisia välineitä, joita tarjoavat esimerkiksi Dietrich Bonhoefferin ja Karl Barthin teologinen etiikka. Kirkkojen tehtävänä nähdään olevan bioeettiseen keskusteluun innostaminen ja osallistaminen. Ortodoksisessa teologiassa suhtautuminen geenitekniikkaan on varovaisempi. Tämä johtuu osin siitä, että tutkimukseen sisältyvät riskit eivät ole tiedossa. Ihmisyyttä on kunnioitettava kokonaisuutena, joka ei ole vain biologinen vaan myös hengellinen. Katolinen kirkko katsoo persoonan saavan alkunsa hedelmöittyneessä munasolussa. Jo ihmisalkio on arvokas ihmispersoona, ei tieteen tutkimusmateriaalia. Näkemyksissä geeniteknologiasta viitataan varsinkin paavi Johannes Paavali II:n ja paavi Benedictus XVI:n eettisiin periaatteisiin ja ihmiselämän kunnioittamiseen jo sen alussa.

Geenien muuntelua on katsottava myös lainsäädännön näkökulmasta. Lainsäädännön laatimisessa törmätään lukuisiin haasteisiin, kun pyritään luomaan rajoja todella nopeasti kehittyvälle tieteenalalle. Lakien tulisi suojata sekä tämänhetkisiltä että tulevaisuuden tuomilta riskeiltä. Tärkein biolääketieteen tutkimuksen alueella ihmisoikeuksia turvaava asiakirja on Oviedon sopimus vuodelta 1997.

Kirkoille kysymys geenitekniikasta on tärkeä erityisesti ihmisyyden näkökulmasta. Millainen on ihminen? Miksi hän on erityinen? Missä kulkee raja, saako tiede kehittää menetelmiä, jotka ovat jo käytössä eläin- ja kasvikunnan geenimuuntelussa? Ihminen on luotu luomakunnan viljelijäksi ja varjelijaksi. Hän ei voi ryhtyä jumalaksi luomaan omaa luomakuntaansa, vaikka yltäisi tieteessä ilmiömäisiin saavutuksiin. Ylimielisyys, itsekkyys ja yli-ihmisyys ovat geenimuuntelussakin varottavia tekijöitä.

Ohjeistus lisääntymislääketieteestä

Myös Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisössä on tehty yhdessä Euroopan kirkkojen konferenssin kanssa pitkäjänteistä työtä bioetiikan parissa. Teemana on ollut lisääntymislääketiede. Sen kehitys on nostanut toiveita ja odotuksia niin kuin huoliakin yhteiskunnissamme ja kirkoissa viime vuosikymmeninä. Protestanttiset kirkot ovat pohtineet, milloin lääketieteen keinot säädellä lisääntymistä ovat sallittuja ja millaisia rajoituksia niihin liittyy. Lisäksi on pohdittu lisääntymislääketieteen haasteita kirkkojen perhe- ja avioliittokäsityksen kannalta. Monivuotisen työskentelyn tuloksena valmistui ohjeistus ”Before I Formed You in the Womb… (Jer. 1:5) ” lisääntymislääketieteestä maaliskuussa 2017. Tutustu ohjeistukseen

Anna-Kaisa Inkala
Piispainkokouksen teologinen sihteeri

18.04.18

Maailmanlähetyskonferenssi pidettiin Arushassa – muuttuiko mikään?

Kuva: Albin Hillert, KMN

Kirkkojen maailmanneuvoston 14. maailmanlähetyskonferenssi pidettiin 8.–13.3.2018 Arushassa, Tansaniassa. Konferenssin teemana oli ”Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen” (Moving in the Spirit: Called to transforming discipleship). Teema liittyy myös Kirkkojen maailmanneuvoston Busanin yleiskokouksen (2013) jälkeiseen teemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaelluksesta. Tiivistetyimmin teemaa tuotiin esiin Arushan julistuksessa ”Kutsu opetuslapseuteen”, jonka tekstiä pieni työryhmä työsti konferenssin aikana käyttäen hyväksi kokouksessa syntynyttä materiaalia, mm. aamupäivien raamattutyöskentelyjä. Julistus hyväksyttiin konferenssin lopuksi. Tutustu julistuksen suomennokseen).

Opetuslapseus kytketty kasteeseen

Julistus toteaa: ”Opetuslapseus on sekä lahja että kutsu. Se kutsuu meitä olemaan aktiivisia Jumalan työtovereita maailman muuttamiseksi. … Opetuslapseuden matka johtaa meidät jakamaan ja elämään todeksi Jumalan rakkautta Jeesuksessa Kristuksessa. Se tapahtuu etsimällä oikeudenmukaisuutta ja rauhaa tavoilla, jotka ovat toisenlaisia kuin ne, mitä maailma tarjoaa (Joh 14:27). Siksi me vastaamme Jeesuksen kutsuun seurata häntä maailman reuna-alueilla.” Mielenkiintoinen teologinen linjaus on se, että julistuksessa opetuslapseus kytketään kasteeseen: ”Meidät on kutsuttu kasteen kautta muuttuvaan ja muuttavaan opetuslapseuteen, Kristus-keskeiseen elämäntapaan maailmassa, jossa monet ihmiset kohtaavat epätoivoa, torjuntaa, yksinäisyyttä ja arvottomuutta.” Luterilaisesta näkökulmasta käsin kristityn elämän (”opetuslapseuden”) kytkeminen kasteeseen tuntuu hyvältä.

Sen sijaan konferenssiteeman alkuosa, ”Hengessä eläen” (tai liikkuen!), joka on viittaus Galatalaiskirjeen 5. luvun jakeeseen 25, ei saanut samalla lailla korostettua temaattista käsittelyä konferenssissa. Ehkä se ymmärrettiin sisäänrakennetuksi konferenssin ohjelmaan. Toisaalta afrikkalainen spiritualiteetti tuli näkyvästi esiin konferenssissa muun muassa yhteisessä rukouselämässä aamuin, puoliltapäivin ja illoin. Liikkeestä ei sinänsä ollut pulaa tanssin ja draamaesitysten myötä. Juuri spiritualiteetti ja hartauselämä olivat yksi kokouksen antoisimpia ja myös parhaiten valmistelluimpia osia. Viikon ajan jatkunut intensiivinen hartauselämä, joka ei tuntunut millään tavoin teennäiseltä tai päälleliimatulta, oli melkoinen kokemus. Yksi sen kohokohtia oli sunnuntaina tapahtunut jalkautuminen alueen eri seurakuntien jumalanpalveluksiin.

”Pois itsesäälistä!”

Yksi kokouksessa havaitsemiani asioita oli lähetyksen vanhojen mielikuvien eläminen erityisesti monen pohjoisen kirkkojen edustajan mielessä. Tästä osoituksena oli esimerkiksi se, että etelän (Afrikan) kirkkojen edustajat esittivät yhdessä seminaarityöskentelyssä, joita oli useita konferenssipäivien aikana, pohjoisen kirkkojen edustajille, vapaasti heitä lainaten: ”Lopettakaa postkolonialismin tuoma siirtomaavallan aikaisissa ylilyönneissä pyöriminen”. Afrikkalaisten sanoma oli selvä: pois itsesäälistä, koska ei kaikki siirtomaavallan aikana tapahtunut pohjoisen kirkkojen lähetystoiminta ollut negatiivista. Lähetystyö pyrki esimerkiksi säilyttämään kielen ja kulttuurin. Lähetystyö kiinnitti ihmisoikeuksiin huomiota. Lähetystyö nosti yhteisöjen koulutus- ja terveydenhuollon tasoa. Toki pohjoisen kirkkojen ja lähetysseurojen tekemään lähetystyöhön on liittynyt myös kielteisiä puolia, koska lähetystyöntekijät ovat olleet oman aikansa lapsia – kukapa meistä ei olisi? – mutta etelän kirkkojen edustajien mielestä uuskolonialismi tekee tällä hetkellä enemmän tuhoa globaalissa etelässä kuin se kristillinen lähetystyö, joka oli aikanaan eri tavoin kytköksissä siirtomaavaltaan.

Kyseisestä seminaarista jäi mieleeni se, että monet pohjoisen kirkon edustajat näkivät enemmän lähetystyön kielteisiä puolia – näin erityisesti ne jotka tulivat entisistä isoista siirtomaavalloista – kun taas etelän kirkkojen edustajat korostivat kristillisen lähetystyön myönteisiä puolia omalle kulttuurilleen ja yhteisöilleen. Arushan kokous avasi itselleni uudella tavalla yhtäältä siirtomaavallan aiheuttamaa joidenkin pohjoisten kirkkojen ja lähetysjärjestöjen tuntemaa syyllisyyttä ja toisaalta etelän kirkkojen halua mennä eteenpäin eikä katsoa taaksepäin. Milloin me pääsemme tasaveroiseen kumppanuuteen, josta on puhuttu kansainvälisessä lähetyskeskustelussa useiden vuosikymmenien ajan?

Tarinoita ja kohtaamisia

Jo alun pitäen oli selvää, että Arushan konferenssi ei ollut päätöksiä tekevä konferenssi, mikä heijastui myös työskentelyssä. Tarinat ja ihmisten kokemukset saivat runsaasti tilaa. Afrikkalainen musiikki, tanssi, teatteri ja liike tulivat hienosti esiin. Arushan maailmanlähetyskonferenssi oli monien uusien ja vanhojen ystävien kokoontuminen ja ennen kaikkea hengellinen tilaisuus. Mahtavaa oli nähdä yli 1 000 ihmisen tulevan yhteen eri puolilta maapalloa, eri kirkkokunnista, nuoria ja vanhoja – ja kaikkea siltä väliltä! – miehiä ja naisia, inuiittipiispasta Tyynen valtameren Cookinsaarten kirkon edustajaan. Toisaalta voidaan kysyä, saivatko monet globaalin maailman polttavat ongelmat, kuten pakolaisuus, ilmastonmuutos ja aseelliset konfliktit, sittenkin liian vähän huomiota, vaikka niistä kyllä puhuttiin. Ennen kaikkea: mitä konkreettista kirkkojen ja lähetysseurojen edustajat aikovat näiden ongelmien tiimoilta tehdä, eli mitä ”muuttava opetuslapseus” tässä yhteydessä tarkoittaa?

Tarinoita kerrottiin ja kuunneltiin. Yksi itseäni koskettavimpia tarinoita oli se, kun kongolainen Isis Kangudie Mana kertoi paneelikeskustelussa, miten poliittinen tilanne hänen maassaan on niin huono, että pappi ei enää pysty hänen kotiseurakuntansa sunnuntaijumalanpalveluksessa puhumaan toivosta, koska toivoa ei ole. Puhuja puhkesi kyyneliin kesken puheenvuoronsa, ja se riipi itseäni syvältä: eikö kristinuskon sanoma ole toivon sanoma (Room. 15:4)? Kokouksen avajaisjumalanpalveluksen saarnan pitänyt pastori Najla Kassab Abousawan ilmaisi saman asian: “Jos meillä ei ole toivoa, me kuolemme tänään; jos me elämme Hengessä, se tuo toivon ja valon elämäämme.”

Muuttiko Arusha mitään?

Muuttiko Arushan kokous mitään maailmanlaajassa lähetysliikkeessä? On vielä liian varhaista arvioida konferenssin pitkäaikaisempaa vaikutusta maailmanlaajan lähetysliikkeen suuntautumiseen lähivuosina. Jotkut arvioivat, että kysymys opetuslapseuteen kuuluvasta kristityn identiteetistä samoin kuin suhde karismaattis-helluntailaisiin ja evankelikaalisiin kirkkoihin, jotka ovat maailman nopeimmin kasvavia kirkkoja tällä hetkellä, tulevat korostumaan, kun yhteinen matka jatkuu kohti Kirkkojen maailmanneuvoston seuraavaa yleiskokousta vuonna 2021 – ja kohti seuraavaa maailmanlähetyskonferenssia oletettavasti joskus 2020-luvun puolivälissä. Nämä kysymykset ovat tärkeitä aiheita myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta, ja niitä työstetään ja käsitellään tulevina kuukausina ja vuosina. Arushan maailmanlähetyskonferenssi ei jäänyt Afrikkaan.

Risto Jukko
Johtaja, Kirkon lähetystyön keskus

11.04.18

Meilahden moduulityöaikamallikokeilu: Ei paluuta entiseen

Kuva: Unsplash / rawpixel.com

Jäsenlähtöisen ja monipuolisen seurakuntaelämän turvaaminen edellyttää kirkon ja seurakuntien toiminta- ja työkulttuurin johdonmukaista uudistamista. Kokemuksemme Meilahdessa on, että erityisen tärkeitä uudet menettelytavat ovat nyt, kun toimintaympäristön muutos on suuri ja aikaisemmat toimintatavat eivät enää kanna riittävästi. Uudistamiseen kannustavat meitä myös 2. Timoteus 1:7 sanat: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.”

Myönteistä ja kannustavaa palautetta

Meilahden seurakunta aloitti hengellisen työn viranhaltijoiden moduulityöaikakokeilun vuonna 2010. Nykyinen sopimuksemme ulottuu vuoden 2018 loppuun. Työntekijöidemme palaute kokeilusta on ollut pääsääntöisesti myönteistä ja kannustavaa. Avoimuus, selkeys, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus ovat vahvistuneet. Uusi toimintatapa on osoittautunut seurakuntatyötä ja työntekijöitä tukevaksi. Paluuta entiseen ei enää ajatella.

Taloudellisesti tarkasteltuna työajallinen työ ei ole lisännyt henkilöstömenoja, vaikka ylityökorvauksia jonkin verran on kertynyt. Tämä johtuu siitä, että työajan myönteisellä tavalla tehokas käyttö vähentää sijaisten tarvetta. Lisäksi malli tukee työssä jaksamista ja vähentää siten sairauspoissaoloja. Merkittävää on tietysti myös se, että viime kädessä moduulityöaikamallin käyttämisestä hyötyvät myös seurakunnan jäsenet.

Moduulityöaikamallin kokeilijaksi paikallisella sopimuksella

Paikallisella sopimuksella hengellisen työn viranhaltijoiden moduulityöaikakokeilu on nyt mahdollinen jokaiselle seurakunnalle ja seurakuntayhtymälle. Ne voivat itsenäisesti tehdä pääsopijaosapuolten luottamusmiesten kanssa paikallisen virkaehtosopimuksen hengellisen työn viranhaltijoiden moduulityöaikakokeilusta siten kuin Kirkon virka- ja työehtosopimuksen 2018-2020 liitteessä 20 on kuvattu. Paikallisen sopimisen ohjeisiin on myös hyvä perehtyä.

Etupainotteinen ”kylmäharjoittelujakso” ennen varsinaista moduulityöajan käyttöön ottamista on hyvin suositeltava. Harjoitteluun on hyvä varata ainakin muutama kuukausi. Sen aikana työntekijät omaksuvat moduulimallin arkipäiväisen käytön, kalenteriin merkitsemisen tekniikan ja saavat myös riittävän ajan ajatuksen tasolla suuntautua uudenlaiseen työajan, ja myös oman ajan, käyttöön. Harjoittelujakson avulla on helppo tehdä työntekijäkohtainen arvio siitä, käyttääkö työntekijä aikaa oikeassa suhteessa oman tehtävänkuvansa mukaisen työn eri osa-alueisiin, ja minkälaisia mahdollisia korjausliikkeitä ja tehtävänkuvan päivityksiä olisi perusteltua tehdä.

Kaikissa kokeiluissa ensimmäinen vaihe on aina sisäänajoa, totuttelua, opettelua ja omaksumista. Näin on myös moduulityöaikamallin kohdalla. Kerralla ei tarvitse tulla valmista. Meilahden seurakunnassa kokemus oli, että jo ensimmäisen vuoden jälkeen valtaosa työntekijöistä oli hyvin kotiutunut uuden mallin käyttäjiksi. Työntekijät ja esimiehet muodostavat yhdessä oppivan organisaation. Tästä prosessista pääsevät osallisiksi myös seurakunnan luottamushenkilöt, joiden strategisen johtamisen tehtävää työaikamalli tukee.

Moduulityöaikakokeilun edut pähkinänkuoressa

työ- ja vapaa-ajan selkeämpi erottaminen
motivaation ja työssä jaksamisen tukeminen
työn tuloksellisuuden parantaminen ja työn selkeytyminen
työmäärän tasapuolisuus eri viranhaltijoiden välillä
työn selkeämpi etukäteissuunnittelu
ajallisen ja/tai rahallisen korvauksen maksaminen lisä- ja ylitöistä
esimiehen ja työntekijän yhteistyön edistäminen
tasapuolisen työaikamenettelyn toteutuminen koko työyhteisössä

Hannu Ronimus
Kirkkoherra
Meilahden seurakunta

Tutustu Meilahden moduulityöaikamalliakokeilua käsittelevään laajempaan kuvaukseen Kirkon työmarkkinalaitoksen uutiskirje 2/2017, Hannu Ronimus, Työajallisuus on luonteva osa seurakuntatyön arkea

9.04.18

Sopimusta solmimaan

Seurakunta on paikallinen yhteistyökumppani yhteiskunnan kasvatuksen eri sektoreilla. Tämä todetaan niin varhaiskasvatuksen, perusopetuksen kuin lukiokoulutuksenkin valtakunnallisissa perusteissa.

Yhteistyöstä kannattaa solmia kunnassa paikallinen sopimus, jolloin lapset ja nuoret ovat palveluiden suhteen yhdenvertaisessa asemassa osoitteesta riippumatta. Myös heidän huoltajilleen on voitava perustella, miksi seurakunta on läsnä päiväkodin ja koulun arjessa, juhlassa ja kriisissä.

Joskus vaarana on se, että hyväkin yhteistyö henkilöityy liikaa tai se koituu vain harvojen hyväksi. Sopimuksella turvataan yhteistyön laajuus sekä jatkuvuus työntekijävaihdoksissa ja muuttuvassa toimintaympäristössä myös vähenevillä resursseilla. Kumpikin osapuoli saa sopimuksesta erinomaisen välineen henkilökunnan perehdytykseen. Hyvin toimivasta yhteistyöstä saattaa syntyä myös taloudellista säästöä.

Hyvän sopimuksen ABC

Aloite sopimukselle voi tulla kunnan tai seurakunnan puolelta ja miltä tasolta tahansa. Tärkeintä on varmistaa heti alussa, että kummankin johto näyttää sopimusprosessille vihreää valoa.

Useilla paikkakunnilla on lähdetty tekemään ABC-mallista yhteistyösopimusta. Siinä aloitetaan yleissopimuksesta (A), joka solmitaan ylimmän johdon tasolla sopimuspohjaa käyttäen. Se on laadittu Opetushallituksen ja Kirkkohallituksen yhteistyönä vapaasti muokattavaksi. Yleissopimuksessa todetaan yhteistyön tarkoitus, tavoitteet ja edellytykset. Sen allekirjoittavat opetus- tai sivistystoimen johtaja ja kirkkoherra. Kyseinen paperi on voimassa toistaiseksi.

Opetustoimen ja seurakunnan viranhaltijoista koottu työryhmä laatii yhteisen toimintasuunnitelman (B) vaikkapa kumppanuuden korimallin mukaisesti määritellen, mitä kaikkea yhteistyö sisältää käytännössä. Lisäksi he kokoavat vuosikellon (C), johon sijoitetaan alueella toistuvat yhteiset tapahtumat, suunnittelu ja yhteistyön arviointi. Liitteiden B ja C pohjalta tehdään kirjaukset yksittäisen päiväkodin vuosisuunnitelmaan tai koulun lukuvuosisuunnitelmaan, jotta tiedetään kuka-mitä-missä-milloin tulevalla kaudella tekee.

Sopimusliitteitä voidaan tarkastella määräajoin ja muokata tarvittaessa. Tärkeintä on kuvailla säännöllisesti toistuvat tilanteet ja tapahtumat toimintasuunnitelmassa niin, että sisällöistä osataan tiedottaa asianosaisille kuten oppilaille, huoltajille ja henkilökunnalle. Uskonnollisille tilaisuuksille päiväkoti ja koulu järjestävät myös uskonnottoman vaihtoehdon.

Hyvä yhteistyö syntyy rakenteista ja asenteista

Kasvatusyhteistyö sujuu, kun sovitut tavoitteet, pelisäännöt, työnjako ja aikataulut ovat yhteisessä tiedossa. Niistä muodostuu toimiva rakenne, johon on helppo nojata ja tarvittaessa palata, jos ilmenee haasteita yhteistyön arjessa. Sopimuksen lisäksi tarvitaan toki motivoitunut ja osaava henkilökunta.

Seurakunnan puolella tämä tarkoittaa myös sitä, että työntekijöillä on asenne kohdallaan voidakseen tukea päiväkodin ja koulun kasvatustavoitteita. He muistavat, että kyseessä ei ole seurakunnan työ vaan yhteistyö, joka koituu alueen lasten ja nuorten kokonaisvaltaisen kasvun hyväksi.

Tuula Vinko
kouluyhteistyön asiantuntija
Kirkon kasvatus ja perheasiat

4.04.18

Elämäntarinat sielunhoidossa – tuhat kertaa parempaa, kuin mukaansa tempaava kirja

Annelin tarina

Anneli eli lapsuutensa sota-aikana. Isä oli rintamalla, kotona tultiin toimeen niukalla ravinnolla ja juostiin pommikoneilta suojaan. Sodan jälkeen isä palasi, mutta ei ollut entisensä. Hän heräsi öisin näkemiinsä painajaisiin. Elämä jatkui. Tuli ensimmäinen työpaikka ja muutto kaupunkiin. Töitä tehtiin pelkäämättä, vapaa-ajalla käytiin tansseissa, jossa Anneli tapasi myös tulevan miehensä. Seuraavana kesänä tanssittiin häitä ja ostettiin yhteinen pieni koti. Vuodet vierivät ja pariskuntaa siunattiin lapsikatraalla.

Elämä pysähtyi, kun lapsista keskimmäinen kuoli vakavaan sairauteen. Oman lapsen menettäminen toi mukanaan ikävän, joka on kulkenut Annelin mukana läpi vuosikymmenten. Avioliitossakin oli omat haasteensa, mutta yhdessä jatkettiin. Lapset muuttivat pois kotoa ja pääsivät opiskelemaan. Lasten hyvinvointi heidän omassa elämässään toi paljon iloa ja kiitollista mieltä. Puhumattakaan innokkaana touhuavista, kauan odotetuista lasten lapsista.

Elämä saapui kääntöpisteeseensä, kun oli aika jäädä eläkkeelle. Seurasivat omalla tavallaan elämän antoisat vuodet. Anneli ja hänen miehensä saivat viettää aikaa kahdestaan ja nauttia yhdessä mökkeilystä. Muutama vuosi sitten elämä koetteli jälleen, kun Annelin mies menehtyi. Kuva rakkaasta miehestä lepää kehystettynä yöpöydällä. Yksin jäätyään Anneli on pohtinut elettyä elämäänsä, elämäntarinaansa, jonka sain kuulla.

Elämäntarinoista löytyvät rakkaat ihmiset ja merkittävät kokemukset

Kuvitteellisen Annelin elämäntarinan kaltaisia tarinoita sain kuulla vuosi sitten, kun tein sairaalasielunhoidon harjoittelun osana teologian opintojani. Myös kesäteologin töissäni olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat halunneet muistella ja kertoa elämänsä vaiheista.

Elämäntarinat ovat tyypillinen aihe ikäihmisten sielunhoidollisissa keskusteluissa. Näin olen ainakin itse kokenut ja huomannut. Kun elettyä elämää on takana lukuisia vuosikymmeniä ja on aikaa ajatella, katse kääntyy helposti menneeseen. Siellä ovat rakkaat ihmiset, merkittävät kokemukset, onnen ja surun hetket, menneiden vuosikymmenten tavallinen arki. Ajan vierimisen mukanaan tuoma etäisyys elettyyn elämään mahdollistaa sen, että kokemukset jäsentyvät mielessä eteenpäin soljuvaksi tarinaksi.

Elämäntarinat imaisevat mukaansa

Näitä tarinoita on mahdottoman mielenkiintoista kuunnella. Kun ikäihminen alkaa kertoa minulle elämäntarinaansa, muu maailma ympäriltä katoaa ja ajan juoksu unohtuu. Elämän vaiheet, tunteet, tapahtumat ja niiden merkitykset vievät minut mukanaan. Innostun ja haluan kuulla lisää: ”Mitä sitten tapahtui?” Elämäntarinan kuunteleminen on kuin mukaansa tempaavan kirjan lukemista, mutta tuhat kertaa parempaa, koska tarina on edessäni elävänä ihmisenä. Silmieni edessä on ihminen, joka on kokenut ja elänyt tuon tarinan.

Elämäntarinat ansaitsevat tulla kerrotuksi

Eletystä elämästä puhuminen on tärkeää myös tarinaansa kertovalle ikäihmiselle. Suomen Mielenterveysseura on tuonut esille sitä, miten muistelu antaa mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää elettyä elämäämme ja itseämme. Jokaisella ihmisellä on oma elämäntarinansa ja jokaisen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Vuosikymmenten kuluttua, kun olen vanha, toivon, että vierelläni on ihminen, joka haluaa muistella kanssani ja kuunnella elämäni tarinan.

Teksti:
Eveliina Hiltunen
Teologian kandidaatti, terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja

29.03.18

Ei mikään ravihevonen

Pier Paolo Pasolini: Matteuksen evankeliumi (Il Vangelo secondo Matteo, Italia 1964)

“Elokuvat eivät ole ravihevosia”, sanaili festivaalien kilpasarjoihin tuskastunut Aki Kaurismäki. Vaikka ei pitäisikään filmikisoista, on paikallaan laatia listoja erityisen merkittävistä elokuvista. Sellaisen teki myös Vatikaani vuonna 1995, elokuvan satavuotisjuhlien johdosta.

Listalle pääsi 45 merkittävää elokuvaa kolmessa kategoriassa, uskonto, arvot ja taide. Viidentoista merkittävimmän uskonnollisen elokuvan joukosta löytyy italialaisen Pier Paolo Pasolinin (1922–1975) Matteuksen evankeliumi, joka hyvin ansaitsisi ykköspalkinnon sarjassa kaikkien aikojen Raamattu-elokuva.

Elokuva valmistui vuonna 1964. Ohjaajan kiistanalaisesta persoonasta huolimatta se noteerattiin heti myönteisesti myös katolisen kirkon piirissä. Meillä elokuva pääsi teatterilevitykseen vasta kolme vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1967. Näin sen seuraavana syksynä koululaisnäytäntönä Lahdessa, melkein tuoreeltaan siis. Tosin se on jäänyt osaltani ainoaksi ison kankaan katsomiskokemukseksi.

Televisiossa Matteuksen evankeliumia on esitetty harvakseltaan, mutta edellisen kerran niinkin äsken kuin 2017 joulukuussa. Pienen ruudun taltioinnit ovat mahdollistaneet elokuvan tutkimisen, mutta esteettisenä kokemuksena vailla vertaa säilyy tuo koululaisnäytäntö. Mikään ei ole korvannut parituntisen filmin katsomista yhdeltä istumalta, alusta loppuun ilman taukoja.

—

Alkutekstien vieriessä kuullaan 1960-luvun alun suosituinta kansanmessua, afrikkalaista Missa Lubaa. Musiikin vaihtuessa Bachin Matteuspassioon nähdään ohjaajan omistuskirjoitus “rakkaan paavin Johannes XXIII muistolle“.

Pasolini avaa metodinsa jo ensimmäisissä kuvissa. Tarina alkaa pitkällä lähikuvalla nuoren naisen kasvoista. Leikkaus hämmentyneisiin, epäuskoisiin miehenkasvoihin. Henkilöt vaihtavat katseita. Sitten kokokuva naisesta, hän on raskaana. Linnut visertävät. Mies kääntyy ja poistuu hitaasti. Pasolini on mestarillisesti, ilman kertojanääntä kuvittanut Matteuksen evankeliumin alkujakeita: “Jeesuksen Kristuksen syntymä tapahtui näin. Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. (Matt.1:18–19)

Pasolini käyttää elokuvassa yksinomaan evankeliumitekstiä ja muita raamatunkohtia, paria vähäistä poikkeamaa luukuun ottamatta. Maria ja Joosef eivät tarvitse sanoja, koska evankelistakaan ei kirjoittanut heille keskustelua. Hieman myöhemmin, enkelin ilmoituksen saatuaan, Joosef kiiruhtaa takaisin Marian luo. Molempien kasvoilla on nyt hymyä, lämpöä ja läheisyyttä.

Pasolini hyödyntää neorealismin parhaita perinteitä. Elokuva on kuvattu Sisilian maaseudulla aidoilla kuvauspaikoilla ilman studiolavasteita. Mustavalkokuvissa on yhteiskunnallinen, dokumentaristinen ote. Paikalliset amatöörinäyttelijät sijoittuvat evankeliumin tapahtumiin ihmeen luontevasti. Tai pikemminkin: he kasvavat evankeliumikertomukseen suoraan, yhdessä karun elinympäristönsä kanssa. Vaikka Pasolini käyttää runsaasti joukkokohtauksia, ero aikakauden Hollywood-tuotantoihin ei voisi olla suurempi.

—

Olen pitkään pohtinut, mikä on tehnyt Matteuksen evankeliumista itselleni niin vaikuttavan elokuvan. Esteettisen kokemuksen erittely on tietenkin riskialtista. Lumous voi haihtua, mutta ehkä kannattaa yrittää.

Pasolini oli alun perin runoilija ja valitsi tietoisesti elokuvan tekstiksi pelkästään Matteuksen evankeliumin ja muutaman muun raamatunkohdan. Katsoja viedään näin suoraan yhteiseen ja yleispätevään Raamatun maailmaan. Italian kieli soi kauniisti, vaikka sitä ei ymmärtäisikään.

Musiikkina käytetään klassisten säveltäjien (Bach, Mozart, Prokofjev ja Webern) lisäksi spirituaaleja, bluesia ja mainittua katolista kansanmessua, Missa Lubaa. Klassikoista eniten kuullaan Bachia. Harjaantumaton korvakin tunnistaa useassa kohdassa Matteus-passion päättävän loppukuoron Wir setzen uns mit Tränen nieder (“…istuudumme kyynelin ja huudamme sinulle hautaan, lepää rauhassa”). Raamatun kielen tavoin monipuolinen musiikki tekee elokuvasta yleispätevää, lähes universaalia.

Vielä on mainittava Matteuksen evankeliumin puvustus. Katsojan huomio kiinnittyy aika nopeasti outoihin päähineisiin, erityisesti ylemmän yhteiskuntahierarkian edustajilla. Roomalaisilla sotilailla on lisäksi oudon leveät kypärät. Asuja on moitittu historialliseen ympäristöön kuulumattomiksi, mikä asiallisesti ottaen on totta. Tarkemmin katsoen tötterömäiset päähineet ovat kuitenkin tuttuja. Sellaisia esiintyy varhaisrenessanssin raamattuaiheisessa kuvataiteessa. Kuka tahansa voi googlata esimerkiksi Piero della Francescan (n. 1412-1495) maalauksia ja todeta tämän.

—

Matteuksen evankeliumi on on niin vaikuttava, koska se on paljon enemmän kuin pelkkä Raamattu-elokuva. Pasolini ei ollut kiinnostunut historiallisista näköiskuvista vaan kristillisen uskon vuosituhantisesta, suuresta kertomuksesta. Matteuksen evankeliumi on huolella valmistettu kielen, musiikin ja kuvan elementit nerokkaasti yhdistävä kokonaistaideteos, Gesamtkunstwerk.

Lopussa on tyhjän haudan aamu ja enkelin ilmoitus. Missa Luban Glorian siivittäminä riennetään juosten ylösnousseen kohtaamiseen. Monet kantavat arkisia työkalujaan, yhdellä on lapsi harteillaan. Kokonaistaideteos päättyy lähetyskäskyyn.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

28.03.18

#Rauha on viestinnän avainsana kirkon kasvatuksessa 2018-2019

#Rauha on kirkon kasvatuksen teema vuosina 2018-2019. Teeman ympärillä tehdään monenlaista digiviestintää, johon voit liittyä mukaan tai jonka satoa voit hyödyntää omassa työssäsi!

Rauhamaassa.fi-palvelussa julkaistaan viikoittain rauhanvinkkejä, rauhan uutisia sekä materiaaleja ja toimintamalleja rauhan hyödyntämisestä seurakuntien kasvatustyössä. Liity mukaan rauhaan jakamalla seurakuntasi somekanaviin rauhaa edistävää sisältöä ja käyttämällä #rauha-häsää.

Käy tutkimassa rauhamaassa.fi-palvelussa, mitä voisit sieltä hyödyntää ja minkälaisia materiaaleja on tarjolla. Vapaasti käytettävissä on mm. valmiita somekuvia rauhanlauseineen. Ylipäätään kaikki sivuilla oleva materiaali on vapaasti käytössäsi!

Teemavuosien aikana #rauha tarkoittaa montaa eri asiaa: työrauhaa, koulurauhaa, somerauhaa, kasvurauhaa, maailmanrauhaa, yhteiskuntarauhaa, kotirauhaa ja hengellistä rauhaa.

Tule mukaan tekemään ja viestimään rauhaa yhdessä!

Lisätietoja:
juho.niemela(at)evl.fi (viestintä)
jarmo.kokkonen(at)evl.fi (hankkeen tarkoitus, sisällöt jne.)

27.03.18

Saarnoissa kutsumus tuo esiin luterilaisuuden ydinkohdat

Tuomiorovasti Satu Saarinen saarnaa Oulun tuomiokirkossa. Kuva: Sanna Krook

Saarnat ovat ihania tietopaketteja – ainakin kuulijan ja tutkijan näkökulmasta! Vaikka muistan myös saarnojen valmistamiseen liittyvän tuskan ja saarnaamiseen kuuluvan sanojen riittämättömyyden tunteen…

Onneksi papit laittavat saarnojaan myös nettiin meitä varten, jotka emme pääse niitä paikan päälle kuulemaan niin usein kuin haluaisimme. Esimerkiksi saarnakokoelma Digipostilla on hauskaa, syvällistä ja informatiivista luettavaa paitsi kirkon jäsenen myös tutkimuksen kannalta.

Kaste kutsuu kutsumuksen hoitamiseen

Luin saarnoja siitä näkökulmasta, mitä ne kertovat kutsumuksesta. Digipostillan saarnojen mukaan kutsumus on Jumalalta saatu tehtävä tai lahja, joka on jokaisella kastetulla. Kasteessa ihminen kastetaan paitsi kirkon jäsenyyteen myös kutsumuksen hoitamiseen. Ihmisen tulee tehdä parhaansa siinä kutsumuksessa, joka hänelle on annettu.

Kutsumukseen liittyy Jumalan tahdon kysyminen läpi elämän. Siksi usko ohjaa täyttämään kutsumuksen ja näkemään oman elämän sekä ympäröivän todellisuuden armon ja rakkauden valossa. Yhteyden sanaan ja sakramentteihin nähtiin auttavan kutsumuksen hoitamista.

Lähimmäisen kutsumus on tärkein kutsumus

Vaikka saarnoissa käsiteltiin myös Jeesuksen ja muiden Raamatun henkilöiden sekä kirkollisiin virkoihin liittyvää kutsumusta, lähimmäisen kutsumusta pidettiin ihmisen ensisijaisena kutsumuksena. Lähimmäisen kutsumuksena on jakaa eteenpäin sitä, mitä itse on Jumalalta saanut. Lähimmäisen rakastamista ja hyvän tekemistä hänelle voidaan saarnojen mukaan pitää ihmisyyden mittana. Kristityn rakkaus kohdistuu erityisesti kärsivään lähimmäiseen.
Jokainen ihminen on omalla paikallaan asetettu erilaisten biologisten, sosiaalisten ja ammatillisten tehtävien ja töiden tekemiseen. Jokapäiväiset askareet, ammatti ja toisten ihmisten palveleminen ovat lähetystehtävän toteuttamista omassa arkisessa elämässä. Kutsumus on opetuslapsena elämistä, Kristuksen seuraamista, Jumalan läsnäolon heijastamista keskellä elämän iloja ja suruja.

Kutsumus vaatii ponnistelua

Saarnojen mukaan jokaisella ihmisellä on omat lahjansa ja puutteensa. Jokaisella on myös oma ristinsä työssä, kotona ja sosiaalisessa elämässä. Jeesuksen seuraaminen on elämistä maailman hyväksi toisia ihmisiä palvellen. Omasta joutuu luopumaan hänen hyväkseen, jolla on nälkä ja jano.

Kutsumus vaatii kestävyyttä ja uskollisuutta. Aikaa myöten kutsumus voi tuntua uuvuttavalta, yksitoikkoiselta ja tylsältä ja sen merkitys voi kadota näköpiiristä. Kutsumukseen liittyvät myös koettelemukset ja kiusaukset. Kutsuttu voi kuitenkin luottaa siihen, että Jumala vie aloittamansa työn päätökseen. Ihminen on luotu ikuisuutta varten. Kutsumus on kuin pääsiäinen, jossa jumalallinen kirkkaus murtautuu ihmiseen todellisuuteen.

Lue lisää kutsumuksesta kirjasta Kutsumus ja elämäntehtävä. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 128. Kirja ilmestyy huhtikuussa 2018.

Kutsumuksen tutkiminen jatkuu kasteen ja kummiuden tutkimisella

Kummius on tärkeä ja yllättävän vähälle huomiolle kirkossa jäänyt kutsumustehtävä. Myös oman lapsen tuominen kastettavaksi ja kristillisen kasvatuksen antaminen ovat osa kutsumusta.

Tutkimus jatkuukin kasteen ja kummiuden merkityksiä ja käytäntöjä selvittävällä hankkeella, jossa suomalaisia pyydetään kirjoittamaan omia ajatuksiaan kasteesta, kummilapsena olemisesta ja kummina toimimisesta. Kyselyyn voi vastata tästä.

Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus