Huomioita tasa-arvosta: Muutos tarvitsee itsensä alttiiksi laittavia tienraivaajia

Mustavalkoisessa kuvassa lehtori Liisa Tuovinen, piispa Kalevi Toiviainen, arkkipiispa John Vikström, piispa Olavi Rimpiläinen ja kirkkoherra Henrik Perret. — Kirkolliskokouksen tiedotustilaisuus Turun kristillisellä opistolla 8.5.1987 naispappeusäänestyksen päätyttyä. Vas. lehtori Liisa Tuovinen, piispa Kalevi Toiviainen, arkkipiispa John Vikström, piispa Olavi Rimpiläinen ja kirkkoherra Henrik Perret. Kuva: Seppo J. J. Sirkka / Kirkon kuvapankki

Kansainvälisessä vertailussa Suomi nostetaan esiin usein tasa-arvon mallimaana: maana, jossa naiset saivat ensimmäisenä maana Euroopassa äänioikeuden ja ensimmäisenä maailmassa eduskuntaan valittiin naisparlamentaarikot. Kirkossa muutosprosessit tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä ovat kuitenkin monen mielestä tuskastuttavan hitaita. Pohjoismaisten sisarkirkkojen keskellä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on eittämättä ollutkin päätöksenteossaan hidas monissa kysymyksissä. Erityisen hyvin tämä näkyi naisten pappeuden hyväksymisessä. Asiaa käsiteltiin kirkolliskokouksessa vuosikymmeniä. Kun vuonna 1988 Suomessa lopulta vihittiin ensimmäiset naiset papiksi, Tanskassa naisia oli pappina ollut jo 40 vuotta, Ruotsissa ja Norjassa lähes 30 vuotta.

Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamis- ja vihkimiskysymyksissä sama kuvio näyttää toistuvan. Päätöstä samaa sukupuolta olevien niin siunaamisen kuin vihkimisen osalta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole saatu aikaiseksi ja vuonna 2020 Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ainoa Pohjoismaiden luterilaisista kirkosta, jossa samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkon virallisen kannan mukaan vihitä, eikä myöskään siunata. Useat papit ovat kuitenkin vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja ja siihen julkisesti valmiiden pappien määrä on kasvanut koko ajan.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hitaus tasa-arvokysymyksissä selittyy osin kirkon ja valtion varhaisilla eroaskelilla. Kirkolliskokouksesta tuli kirkon ylin päättävä elin jo Schaumanin kirkkolain voimaan tulon myötä vuonna 1870. Tämän myötä kirkolla on ollut vahva itsenäisyys monissa asioissa sen sijaan, että eduskunta olisi päättänyt sen asioista. Tämä on kuitenkin samalla johtanut siihen, että yhteiskunnassa tapahtuva asenteenmuutos on päässyt hitaammin vaikuttamaan kirkon päätöksiin. Tämä hitaus on ollut toisaalta etu ja mahdollistanut yhteisymmärryksen vahvistumista kysymyksissä, joissa nopea päätöksenteko olisi voinut hajottaa enemmän. Tämänhetkinen yhteiskunnan muutos on kuitenkin niin nopeaa, että tällainen päätöksenteko näyttäytyy monelle kirkosta vieraannuttavana.

Suomalaisten arvomaailma liberalisoitunut nopeasti

Suomalaisten arvomaailmassa on 2000-luvulla tapahtunut nopeaa liberalisoitumista. Se on näkynyt eritoten kasvavana tasa-arvovaatimuksena suhteessa seksuaalivähemmistöihin. Myös yleinen asennoituminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on avartunut. Kun vuonna 1982 suomalaisista yli puolet (56 %) ei pitänyt homoseksuaalisuutta koskaan hyväksyttävänä, vuonna 2009 osuus oli 14 prosenttia ja vuonna 2017 enää 11 prosenttia. Sama on heijastunut myös kirkon sisälle ja näkyy esimerkiksi nopeassa asenteenmuutoksessa suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja heidän oikeuksiinsa kirkossa. Kun vuonna 2002 papeilta kysyttiin, tulisiko samaa sukupuolta olevien kumppanien parisuhteelle olla mahdollista saada kirkollinen siunaus – tällöin kukaan ei vielä ymmärtänyt edes kysyä kirkollisesta vihkimisestä – selkeä enemmistö oli vastaan. Vain 12 prosenttia oli täysin samaa mieltä, puolet oli täysin eri mieltä. 16 vuotta myöhemmin osapuolet olivat vaihtaneet paikkaa: puolet oli täysin samaa mieltä ja vain noin joka seitsemäs täysin eri mieltä.

On helppoa olla enemmistön kannalla. Silloin mielipidettä ei tarvitse perustella. Muutos ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan tarvitsee tuekseen niitä, jotka uskaltavat olla vallitsevan mielipiteen kanssa eri mieltä silloin, kun valtamielipide on muutosta vastaan. Papeilta on kerätty vuosien saatossa valtavasti erilaista tutkimusaineistoa, jotka antavat mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella sitä, ketkä kirkossa ovat olleet muutoksen tienraivaajia eli niitä, jotka ovat halunneet muutosta jo silloin, kun enemmistö on ollut sitä vastaan. Niin ikään aineistot antavat mahdollisuuden tarkastella sitä, ketkä puolestaan ovat niitä hieman perässä tulevia muutoksen tukijoita, ja ketkä puolestaan niitä, jotka edelleen silloin, kun yleinen mielipide siirtynyt muutoksen kannalle, ovat olemassa olevan tilan säilyttävällä kannalla ja vastustavat muutosta.

Ketkä ovat kirkon tienraivaajia?

Useissa tutkimuksissa näkyy, että monissa uudistuskysymyksissä naiset ovat toimineet ensin. Naisten tienraivaaja-asenne näkyy useissa nousevissa kysymyksissä kirkossa kuten ympäristökysymyksissä. Naiset ovat niitä, jotka ovat pitäneet ensimmäisenä erityisen tärkeänä sitä, että kirkko pitää esillä kestävään kehitykseen ja luonnonsuojeluun liittyviä kysymyksiä toiminnassaan ja itse toimii esimerkkinä. Niin ikään naiset ovat olleet niitä, jotka ovat olleet tienraivaajia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. 2000-luvulla tämä on näkynyt erityisen selkeästi suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja oikeuksiin kirkossa. Juontaako tämä juurensa siitä, että naisilla on omasta sukupuolestaan käsin vahvempi kosketuspinta siihen, mitä on itse olla se, jota ei kohdella tasavertaisesti? Tämän ohella yksi keskeinen selitys voi löytyä myös miesten ja naisten erilaisesta tavasta uskoa. Naisten uskonkäsityksille on tutkimusten mukaan luontevampaa sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia elementtejä ja olla eri mieltä myös silloin kuin enemmistö on toista mieltä. Miehet ovat keskimäärin opillisesti tiukempia ja mustavalkoisempia. Heissä on enemmän esimerkiksi tiukkoja ateisteja ja aatemaailmaltaan konservatiiveja.

Naisten tienraivaaja-asenne näkyy erityisen selkeästi, kun kysytään ketkä konkreettisesti ovat toimineet, eivätkä vain toivoneet. Vuonna 2006 kysyttäessä, ketkä ovat toimittaneet samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia siunaamisia, kaikki kyselyssä kyllä-vastanneet olivat naisia. Vuonna 2018, kun yleinen mielipide oli jo kallistunut enemmän samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkollisten siunausten ja vihkimisten kannalle, joka kolmas siunauksia toimittanut tai vihkimisiin valmis pappi oli mies. Näin ollen, vaikka tienraivaaja-asenne miesten keskuudessa on näissä kysymyksissä ollut harvinaisempaa, miehet ovat tulleet hiljalleen perässä ja ovat usein muutoksen tukijoita eli niitä, jotka hieman myöhemmin asettuvat samalle kannalle kuin jo aiemmin tienraivaajina olleet lähinnä naiset.

Tienraivaajuus on myös yhteisöllistä. Herätysliikkeillä on oma selkeä roolinsa muutoksessa ja tienraivaajien tukemisessa. Tienraivaajat ovat ammentaneet voimaa ennen kaikkea taizélaisuudesta, Hiljaisuuden ystävistä ja Tuomasyhteistöstä. Herännäisyyden piirissä on puolestaan ollut erityisen tyypillistä muutoksen tukeminen, eli asettuminen muutoksen kannalle siinä vaiheessa, kun tienraivaajat ovat jo hieman avanneet tietä. Herännäisyys on myös liikkeistä se, jossa siirtymää on tapahtunut eniten: liike, joka ennen oli säilyttäjä-liike, on muuttunut muutosta tukevaksi liikkeeksi. Muut perinteiset herätysliikkeet ovat sen sijaan pysyneet säilyttävän kannan liikkeinä. Näissäkin on kuitenkin nähtävissä irtaantumista säilyttävästä kannasta nimenomaan siten, että epävarmalla tai välittävällä kannalla olevien osuus on kasvanut. Monissa niin sanotuissa protestiliikkeissäkin siis suvaitsevaisempi suhtautuminen on siis lisääntynyt.

Taustalla on todennäköisesti ainakin osin homoseksuaalisuuden tuleminen näkyvämmäksi ilmiöksi. Laura Kallatsan tuoreen väitöstutkimuksen perusteella erityisesti henkilökohtaiset kohtaamiset homoseksuaalien kanssa ovat olleet omiaan avartamaan pappien suhtautumista ja muuttamaan sitä ymmärtäväisemmäksi. Vähemmistöjen tullessa yhä enemmän näkyvämmäksi julkisessa keskustelussa ja samalla vähemmistöidentiteetin tullessa yhä vähemmän piilotetuksi, yhä useampi kohtaa omassa arjessaan eritavoin suuntautuneita ihmisiä. Nämä kohtaamiset harvoin muuttavat yksilön asenteita kielteisemmiksi.

Kati Tervo-Niemelä
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori

21.10.20

Erityisolojen keskellä Saksassa

Saksalainen leikkipuisto. — *Kuva: Hanna Savukoski*

”Koronatartuntojen hillitsemiseksi ovat viranomaiset antaneet toimintaohjeita, joissa kehotetaan rajoittamaan liikkumista ja sosiaalisia kontakteja. Tästä syystä Saksan suomalaiset seurakunnat joutuvat peruuttamaan kaikki tilaisuudet…”

Maaliskuu alkoi aivan normaaliin tapaan. Toimintaryhmät pyörivät seurakunnissa, jumalanpalvelukset kokosivat ihmisiä yhteen eri puolilla Saksaa ja katsetta suunnaattiin kohti kevättä ja kesää. Vähitellen kirkkokahvipuheisiin tuli mukaan uutisissa paljon esillä ollut koronavirus-tilanne sekä tartuntojen leviäminen Eurooppaan. Kuitenkin tilanne Saksassa tuntui olevan rauhallinen eikä huolta juuri ollut. Ensimmäisten viranomaisvaroitusten tullessa asioihin suhtauduttiin vielä hyvin kevyesti. Ruokatarpeiden varaamisesta koteihin mahdollisten kauppojen sulkemisten vuoksi jopa vitsailtiin.

Elämä muuttui yhden yön aikana

Maaliskuun puolivälissä tilanne näytti jo erilaiselta ja huoli alkoi hiipiä ihmisten mieleen. Pian Saksassa annettiin ohjeet kontaktien välttämisestä ja toiminnan rajoituksista. Elämä ympärillä muuttui yhden yön aikana. Ravintolat sekä vapaa-ajanviettopaikat suljettiin, lasten leikkikentät ympäröitiin eristysteipein ja kauppojen kävijämäärät rajoitettiin minimiin. Kaduilla leipomoiden ja kauppojen läheisyydessä kiersi jonoja, jotka olivat pahimmillaan satojen metrien mittaisia. Tuttu ja turvallinen arki katosi hetkessä, tilalle tuli epätietoisuus sekä pelko siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessa.

Nettisivuille, seurakuntakeskusten ja kirkkojen oville tulivat ilmoitukset toiminnan peruuttamisesta: ”Saksan suomalaiset seurakunnat joutuvat peruuttamaan kaikki tilaisuudet…” Ovet sulkeutuivat useiksi kuukausiksi ja elämä rajoittui omien kotiseinien sisäpuolelle. Seurakunnan työntekijänä uusi tilanne haastoi monella tavalla. Mielessä pyörivät kysymykset siitä, miten kulkea rinnalla, kun kohtaamiset eivät ole mahdollisia tai miten tavoittaa ihmiset ja olla läsnä heidän arjessaan. Samaan aikaan, kun työ muutti täysin muotoaan myös omassa mielessä pyörivät ajatukset siitä, miten sopeutua uuteen tilanteeseen. Kaiken keskellä oli myös pyrittävä tuomaan toivoa ja luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ja elämä palaa raiteilleen.

Uuden opettelua ja sopeutumista

Keväällä arjessa alkoi korostua jatkuva koronauutisten seuraaminen, toimintaohjeiden tulkitseminen ja laatiminen: ”Koronatartuntojen hillitsemiseksi ovat viranomaiset antaneet toimintaohjeita…” Kontaktirajoitukset johtivat tilanteeseen, jossa läsnäolotilaisuudet oli peruutettava ja toiminta siirtyi verkkoon. Pappina oli opeteltava kuvaamaan, äänittämään ja editoimaan videoita. Toimintaryhmien sekä kokousten pitämiset siirtyivät virtuaalisiksi, mikä vaati uudenlaisten ohjelmien haltuun ottamista. Yhtäkkiä osaamiskenttä laajenikin hyvin suureksi ja oli opeteltava toimimaan oman mukavuusalueen ulkopuolella. Oli osattava olla läsnä videoruudun välityksellä ja mietittävä miten parhaalla mahdollisella tavalla luoda yhteisöllisyyttä virtuaalisesti. Oli etsittävä uusia keinoja muistuttaa seurakunnan olemassaolosta. Kaiken verkkoviestinnän lisäksi oli muistettava ne seurakuntalaiset, joita tietokoneruutujen ja nettisivujen kautta ei ollut mahdollista tavoittaa – kirjeet ja puhelinringit nousivat nekin entistä tärkeämpään rooliin.

Kevät kului opetellessa sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja uusiin haasteisiin. Kesällä erityisoloihin oli vähitellen jo tottunut. Kasvomaskeista, jonottamisesta kauppaa ja välimatkojen pitämisestä oli tullut arkipäivää. Seurakuntalaisten kanssa keskustellessa kuitenkin huomasi, miten moni kaipasi jo kontakteja ja kohtaamisia pitkältä tuntuneen kevään jälkeen. Syksyyn kohdistui suuria odotuksia. Toiveena oli, että kirkkojen ja seurakuntakotien ovet voitaisiin jälleen aukaista ja jumalanpalveluksen jälkeen päästäisiin vaihtamaan kuulumisia saman pöydän ääreen.

Kirkon ulkopuolella oleva kyltti, jossa lukee "Kirche ist offen". — *Kuva: Hanna Savukoski*

Tilanne vaihtelee

Elokuu toikin mukanaan jonkinlaisen toivonpilkahduksen. Tilanne oli kulkemassa parempaan suuntaan ja niin toimintaa aloitettiin varovaisesti seurakunnissa ja kirkoissa. Hygieniaohjeistusten mukaisesti jumalanpalveluksissa ei laulettu, eikä vietetty ehtoollista, välimatkoista pidettiin kiinni, osallistujien määrä oli rajoitettu ja kaikkien tiedot kerättiin mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi, lisäksi kirkkojen ovet ja ikkunat pidettiin auki, eikä kirkkokahveille kokoonnuttu. Rajoitustenkin puitteissa kohtaaminen kasvotusten pitkän ajan jälkeen oli mahdollista, vaikkakin vain kasvomaskin takaa. Pitkään ei kuitenkaan mennyt kun lehtiin nousivat jälleen isot otsikot tartuntojen lisääntymisestä ja jälleen viranomaiset antoivat uusia ohjeita: ”Koronatartuntojen hillitsemiseksi…”

Tällä hetkellä tilanne Saksassa näyttää huolestuttavasti sille, että rajoitukset tiukkenevat. Monet suuret kaupungit ovat riskialueiden luokituksessa raja-arvojen tuntumassa ja Frankfurt sekä Berliini ovat jo ylittäneet arvot. Koronauutisten sekä viranomaisohjeiden lukeminen ja tulkitseminen tulevat vielä pitkään olemaan osa arkipäivää. Jokaista päätöstä tehdessä on punnittava mikä sallittujen rajoitteiden puitteissa on mahdollista, mikä järkevää ja vastuullista. Näistäkin päätöksistä, jotka alussa tuntuivat haastavilta on nyt jo tullut yksi tutun arjen rutiini.

Kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut, miten helposti erilaisiin tilanteisiin sopeutuu. Kevään erityisolot ovat muuttuneet tutuksi ja turvalliseksi arjeksi. Ilman kasvomaskia en kotoa poistu, välimatkat pysyvät automaattisesti, jonottamiseenkin olen jo oppinut varaamaan riittävästi aikaa. Videoiden kuvaaminen ja editoiminen sekä erilaiset nettialustat ovat nekin jo tulleet tutuksi. Huomaan, että nykyään mielessä pyörii ajoittain ajatus siitä, miten paluu ”vanhaan arkeen” mahtaa sujua sitten, kun se jälleen jonakin päivänä on mahdollista. Ehkä vapaus ja rajoitusten purkaminen tuovat mukanaan tilanteen, jossa joudumme opettelemaan jälleen uudenlaisia toimintamalleja ja tapoja sekä muokkaamaan nyt jo turvallisiksi muodostuneita arkirutiineja.

Hanna Savukoski
Lounais-Saksan alueen suomalaispappi

16.10.20

Huomioita tasa-arvosta: Sukupuolisensitiivisyys antaa tilaa Jumalalle

Violetin, vaaleanpunaisen ja sinisen eri sävyissä oleva iltataivas, ja ristin siluetti sitä vasten.

Maa oli autio ja tyhjä. Siitä tilanteesta alkaa ensimmäinen luomiskertomus. Tyhjyydestä. Siitä syntyi Jumalan käsissä kokonainen maailma. Maailma, joka muuttuu sekä synnyttää uutta yhä tänäkin päivänä. Maailma, josta opimme ja löydämme uutta kerta toisensa jälkeen.

Tuolle luomiskertomuksestakin tutulle luomistyön voimalle tahdomme antaa tilaa myös silloin, kun pyrimme sukupuolisensitiivisyyteen. Puhuessamme sukupuolisensitiivisyydestä puhumme siitä, ettemme tahdo astua Jumalan paikalle sanomaan, mihin hänen luomistyönsä voima ja rikkaus voi yltää. Emme tahdo asettaa rajoja siihen, millaiseksi hän voi ihmisen muovailla.

Lähimmäisenrakkautta ja Jumalan luomistyön ylistystä

Osalle sukupuolisensitiivisyys näyttää vaaralta. Pelolta, etteivät tytöt saa olla enää tyttöjä tai pojat leikkiä autoillaan. Se herättää huolta, ettei saisi olla enää oma itsensä ja pelkoa, että lapset laitettaisiin liian ahtaisiin muotteihin. Huojennukseksi voin todeta, että tulevaisuus, jota sukupuolisensitiivisyydestä puhuttaessa maalataan, on aivan toisenlainen. Sen toiveena on rakentaa maailmaa, jossa jokainen voisi kasvaa täyteen kukoistukseensa, siksi arvokkaaksi ihmeeksi, joksi Jumala hänet loi. Se on niiden asioiden tunnistamista, tiedostamista sekä muuttamista, jotka voisivat estää itsessä tai maailmassa Jumalan luomaksi ihmeeksi kasvamista. Se on lähimmäisenrakkautta ja Jumalan luomistyön ylistystä.

Tuota lähimmäisenrakkautta ja Jumalan luomistyön ylistystä voimme harjoittaa kaikki. Se ei ole esimerkiksi vain kasvatustyön tai sukupuolivähemmistöihin kohdistuva asia. Se koskettaa meitä kaikkia, henkilökohtaisesti ja muita kohtaavina kristittyinä. Se liittyy siihen, mitä oletamme toisesta hänen sukupuolensa perusteella, miksi luulemme hänen sukupuolensa tietävämme, miten häneen sen pohjalta suhtaudumme ja niin moneen muuhun asiaan. Se linkittyy siihen, kun sanomme, etteivät isot pojat itke tai annamme vain tytöille lahjaksi leluja, jotka opettavat hoivaamaan. Se näkyy, kun rakennamme vessoja vain miehille ja naisille tai unohdamme, että ikäihmistenkin piirissä voi olla heitä, jotka ovat sukupuoleltaan jotain muuta kuin oletimme.

Ymmärrystä, että olen Jumalaa pienempi

Jo Raamatun kertomuksista näemme, kuinka meillä ihmisillä on kautta historian ollut tarve tietää ja olla oikeassa. Olla suurempia ja astua joskus Jumalankin varpaille. Sukupuolisensitiivisyys ei ole oikeassa olemista tai toisen alas painamista. Päinvastoin. Se on ymmärrystä myös omasta pienuudesta; sen tunnustamista, että minä olen Jumalan luomistyön suuruutta pienempi. Jumalan luomassa ihmisyydessä on paljon sellaista, jota emme aina itse tunnista, tiedä, ymmärrä tai juuri itsessämme koe. Sukupuolisensitiivisyys on tahtoa ottaa tuo Jumalan luoma ihmisyys vastaan. Se on pyrkimystä tarjota sille jokaisen ihmisen kohdalla tilaa kasvaa sellaiseksi kuin Jumala sen tarkoitti, eikä esimerkiksi rajata tai ohjata sitä kasvamaan sen sijaan joksikin millaiseksi itse sen oletti.

Sukupuolisensitiivisyys ei ole sitä, etteivät tytöt saisi olla enää tyttöjä tai pojat leikkiä autoilla. Se on alttiutta kuunnella, katsoa, oppia ja tunnustaa oma erehtyväisyytensä. Kuunnella, jotta voisi oppia lisää toisesta, itsestä ja Jumalan luomasta maailmasta. Antaa tilaa lähimmäiselle, itselle sekä Jumalan luomistyön voimalle. Tapa kohdata toinen ihminen mahdollisimman avoimin mielin ja kuitenkin tietäen, että hyvästä tahdosta huolimatta moni asia maailmassa vääristää oletuksiamme toisista. Se on alttiutta elää ja toimia niin, ettei esimerkiksi omien oletusten tai tiedon puutteen tähden päätyisi supistamaan Jumalan luomistyötä pienemmäksi kuin se on.

Alussa oli tyhjyys ja siitä syntyi kokonainen maailma. Maailma, jonka monimuotoisuus, sukupuolisuutta myöten, julistaa Luojansa suuruudesta. Annetaan sen ylistää.

Mio Kivelä
sosionomi (amk) + kirkon nuorisotyönohjaaja, teol.yo.

Kirjoittaja on työskennellyt kirkossa erityisnuorisotyönohjaajana ja toimii tällä hetkellä freelancerina muun muassa Lasten ja Nuorten keskuksen tilauskouluttajana sukupuolisensitiivisyydestä.

9.10.20

Huomioita tasa-arvosta: Aika tehdä työtä

Ihmisten yhdenvertaisen kohtelun pitäisi olla itsestäänselvyys. Syrjimättömyys ja reilu peli ovat yleisen moraalitajun ja kelpo kotikasvatuksen perusasioita. Niihin velvoittaa myös laki.

Kristinuskossa yhdenvertaisuusajattelu ei ole vierasainesta vaan omaa hengenperintöä, aina Raamatun lehdiltä alkaen. Kaikki ihmiset ovat luojanluomia, ja heillä on yhtäläinen ihmisarvo. Mooseksen laki ja vanhan liiton profeetat kantavat erityistä huolta haavoittuvassa asemassa olevista. Heidän oikeuksiensa polkeminen on vääryys ja jumalanpilkkaa – siis paitsi maallinen, myös hengellinen rikkomus. Kristuksen evankeliumi on ilosanoma köyhille ja sorretuille.

Jumala ei erottele ihmisiä

Sen oivaltaminen, ”ettei Jumala erottele ihmisiä” (Ap. t. 10:34), on kirkon lähetysnäyn kovaa ydintä. Apostolit esittelevät seurakunnan rakkauden ja osallisuuden yhteisönä: Kristuksen kirkon koossapitävä voima on sen erilaisten jäsenten samanarvoisuus ja keskinäinen huolenpito.

Yhdenvertaisuustyön perusteita ei siis tarvitse kirkossa erikseen etsiä. Ne löytyvät jo Jumalan sanasta. Sitä paitsi velvoite olla ihmisiksi ja noudattaa lakia koskee kristittyjen yhteisöä siinä missä muitakin. Kysymys ei ole ensisijaisesti kirkon erityisyydestä vaan siitä, ettei ihmisiä kohdella miten tahansa.

Sanasta teoiksi

Miten sana sitten toteutetaan tekoina? Kysymys on polttava, sillä tehtävää riittää etenkin tietyillä alueilla. Naisten ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen häirintä herättää suuttumusta sekä kirkon omassa piirissä että muualla yhteiskunnassa. Tähän kiinnittää huomiota myös äskettäin Kirkon tasa-arvopalkinnon saanut kirja Taantuvan tasa-arvon kirkko.

Mitään rakettitiedettä yhdenvertaisuuden edistäminen ei ole. Oppaita, välineitä ja hyväksi havaittuja malleja sen arviointiin, suunnitteluun ja toteutukseen on yllin kyllin. Niiden avulla yhteisö kuin yhteisö voi selvitä vastuistaan kunnialla siinä missä vaikkapa asianmukaisesta taloudenpidosta tai kiinteistönhoidostakin.

Työtä ei myöskään tarvitse aloittaa tyhjästä. Kirkossamme on tehty yhdenvertaisuusselvitys, laadittu saavutettavuusohjelma ja sitouduttu Luterilaisen maailmanliiton linjaukseen sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että on tehtävä työtä. Sitä on tehtävä kaikkien yhdessä, ja jokaisen voi kohtuudella odottaa olevan osa ratkaisua. Kun toimiva vastuunjako ja riittävät resurssit on varmistettu, tukea löytyy ja tekemällä oppii – kunhan on valmis katsomaan peiliin, kuuntelemaan asianosaisia ja käärimään hihat tulosten aikaansaamiseksi.

Petri Merenlahti

Kirjoittaja on teologian tohtori ja arkkipiispan erityisavustaja. Hän on toiminut ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen osaston puheenjohtajana ja kansainvälisen johtokunnan jäsenenä, Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunnan jäsenenä sekä jäsenenä Ihmisoikeusvaltuuskunnassa ja sen työvaliokunnassa.

7.10.20

Työkaarimalli tukee työntekijää työelämän eri vaiheissa

Graafinen kuva värikkäästä talosta, jossa on ihmisiä.

Työ on tärkeä osa elämää. Kiinnostava työ lisää hyvinvointia, antaa mielekkyyttä ja mahdollisuuden uuden oppimiseen ja omaksumiseen. Työn imua on mahdollista kokea, jos työn sisältö on riittävän – mutta ei liian – haastava suhteessa osaamiseen. Työn kautta voimme saada elämäämme merkittäviä sosiaalisia kohtaamisia. Työtehtävän sisällöt ja työn tekemisen tavat ovat nykytyöelämässä muuttuvia. Keväällä ja nyt taas syksyllä moni on koronan takia tutustunut etätyöhön. Toisille se on ollut luontevaa ja helpottanut työelämän ja perheen yhdistämistä, toisille työelämän ja muun elämän rajoista huolehtiminen on vaatinut erityistä huomiota ja tuntunut vaikealta.

Työelämän monimuotoisuus huomioon

Kirkkohallituksen työkaarimalli on nykytyöelämän monimuotoisuutta huomioiva tuki esimiehille ja työntekijöille. Työkaarimallin tavoitteena on tukea johtoa ja työntekijöitä toimimaan niin, että ikämyönteisyys vahvistuu. Työntekijöiden eri-ikäisyys on työyhteisön voimavara ja työkaarimallilla tuetaan eri ikäisten yhdenvertaisuutta. Lisäksi työkaarimallin tavoitteena on lisätä työn ja muun elämän yhteensovittamista, ylläpitää ja edistää työkykyä ja ehkäistä työkyvyttömyyttä sekä kehittää työtä, työympäristöä, työyhteisöä sekä esimiestyötä ja johtamista eri ikäisten työntekijöiden työntekoa, työn tuottavuutta ja työmotivaatiota tukevaksi.

Työkaarimallissa puhutaan ikämyönteisyydestä. Sillä tarkoitetaan työelämässä asenteita ja tekoja, joilla on myönteisiä vaikutuksia työssä jatkamiseen, uudistumiseen, sitoutumiseen sekä työn ja muun elämän tasapainoon. Eri ikäiset ja eri elämäntilanteissa olevat työntekijät ovat työnantajan kannalta rikkaus. Jokainen työntekijä tuo työhönsä oman osaamisen, joka on karttunut hänelle paitsi koulutuksen ja työkokemuksen myös muun elämän kautta. Ikämyönteisyys on sitä, että ihmisen osaaminen ja kokemus nähdään laajasti ja jokaiseen ikään liittyvää erityisosaamista ja näkökulmaa arvostetaan. Ikämyönteisyys on työuran tukemista siten, että työntekijän on mahdollista osallistua samanaikaisesti työelämään sekä kantaa vastuunsa perheenjäsenenä, puolisona ja lähiomaisena –eri tavoin eri elämänvaiheissa.

Avuksi työn johtamiseen

Työurajohtamisella tarkoitetaan sitä, että esimiestyössä, työn suunnittelussa ja organisoinnissa huomioidaan työntekijöiden eri-ikäisyys voimavarana. Ikäjohtamisella tavoitellaan sitä, että jokainen työntekijä iästä riippumatta voi saavuttaa henkilökohtaiset ja organisaation tavoitteet.

Nykyajan työelämässä on ymmärretty, että elinikäisten työnkuvien määritteleminen on yhä harvemmin mahdollista. Työurien pidentämistarve, työn mielekkyyden ylläpitäminen sekä työelämän ja muun elämän yhteensovittaminen vaativat toimia, jotka on hyvä kirjata yhteiseen, koko työpaikkaa koskevaan toimintamalliin. Malli toimii työn johtamisen työvälineenä ja siihen kirjattuihin toimenpiteisiin sitoutuminen edistää hyvän työelämän toteutumista.

Osaamisen ja ammattitaidon kehittäminen ovat jatkuvaa ja tavoitteellista toimintaa työelämässä. Ammatillisen osaamisen ylläpitäminen ja kehittäminen pitävät yllä työntekijän motivaatiota ja ovat myös työnantajan näkökulmasta toivottavia. Yhdessä oppiminen ja toimintatapojen yhdessä kehittäminen lisäävät työmotivaatiota. Tätäkin työkaarimallissa tuetaan.

Sari-Annika Pettinen
Johtava asiantuntija
Kirkkohallitus

2.10.20

Huomioita tasa-arvosta: Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta – rima on liian matalalla

Luterilaisen maailmanliiton sukupuoltenvälisen oikeudenmukaisuuden linjauksen kansi.

Kyynelillä höystetty.

Sellainen oli Luterilaisen maailmanliiton neuvoston kokous kesällä 2013. Neuvosto oli hyväksynyt asiakirjan, jossa tiivistettiin sitovaan muotoon Luterilaisen maailmanliiton pitkällinen sitoutuminen tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Yhdet edustajat itkivät helpotuksesta, toiset ehkä pettymyksestä, kolmannet turhautumisesta. Asiakirja oli juuri se mitä tarvittiin. Asiakirja ei sano riittävästi. Asiakirja on turha.

Globaalissa mittakaavassa pohjoismaisia kirkkoja pidetään yleisesti yksinä maailman yhdenvertaisimmista. Suomen tarina on tarina yhdenvertaisuuden esitaistelijasta. Olemme Minna Canthin ja Miina Sillanpään maa. Maa, jossa naiset ensimmäisten joukossa maailmassa saivat äänioikeuden. Tarinat välittävät perusviestiä, jonka varjoihin jää monesti suuri joukko poikkeavia yksityiskohtia. Esimerkiksi se, että vielä vuosikymmen äänioikeuden saamisen jälkeen naimissa olevat naiset eivät saaneet työskennellä kodin ulkopuolella ilman aviomiehen lupaa tai että yli kahden vuosikymmenen ajan äänioikeutetut naiset olivat aviomiehensä holhouksen alaisia. Oikeudellisen yhdenvertaisuuden tie on ollut tarinaa monipolvisempi, eikä sitäkään ole kuljettu vielä loppuun asti.

Oikeudenmukaisuus – olennainen osa uskontodellisuutta

Luterilaisen maailmanliiton linjaus kertoo oikeudenmukaisuudesta, joka paitsi saavuttaa myös ylittää tai syventää oikeudellisen yhdenvertaisuuden. Linjauksessa oikeudenmukaisuus on olennainen osa uskontodellisuutta. Linjaus esittelee ihmiskäsityksen, jossa koko luotuisuus on jatkuvasti Jumalan läsnäolon piirissä. Sitä määrittävät vieraanvaraisuus, rakkaus ja Jumalan kutsu pitää huolta luomakunnasta ja toisistamme. (s. 7)

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muodollinen oikeutus sukupuoleen perustuvaan työsyrjintään poistui 1986 kun kirkolliskokous teki päätöksen pappisviran avaamisesta naisille. Päätös oli välttämätön askel sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumiselle.

Väitän kuitenkin, että tarrautuminen tähän päätökseen asettaa sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden riman kirkossa liian matalalle. Vaikka linjaus ei julkilausutusti kata kaikkia sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, sen periaatteet eivät ole kirkollemme liian vaatimattomia.

Linjaus haastaa meitä havainnoimaan kirkollista elämää ja opetusta lakipykäliä perustavammalla tasolla. Linjaus puhuu asenteiden ja organisaatiorakenteiden tarkastelemisesta. (s. 12) Se edellyttää kysymään keiden näkökulma ja ääni eivät kuuluu, ja miten meidän tulisi muuttua, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi. Linjauksen keskeinen idea on yksinkertainen, mutta radikaali: Osallisuuden ja osattomuuden kysymyksissä tulee kuulla sitä, joka ei ole sosiaalisesti tai uskonnollisesti etuoikeutetussa asemassa.

Kymmenen periaatetta

Linjaus tiivistyy kymmeneen periaatteeseen, jotka ohjaavat asettamaan sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden riman korkealle. Ihmisarvosta ja oikeudenmukaisuudesta ei voi puhua ilman sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta. Kaikki ihmiset kuuluvat tämän oikeudenmukaisuuden piiriin. Kirkon tulee aktiivisesti toiminnassaan edistää eri sukupuolisten ihmisten osallisuutta. Kaiken toiminnan sukupuolittuneet vaikutukset tulee tunnistaa. Sukupuoleen perustuvaan väkivaltaan tulee puuttua. Kirkon tulee aktiivisesti edistää keskustelua sukupuolisista stereotypioista ja tukea naisten pääsyä johtotehtäviin. Kirkon tulee varmistaa, ettei sen toiminta sisällä epätasapainossa olevia sukupuolittuneita rakenteita ja tukea yhdenvertaista osallistumista. Kirkon tulee kaiken toimintansa sukupuolivaikutuksia ja sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden tulee olla osa kaikkea teologista ja liturgista toimintaa ja hengellistä elämää. (s. 17–18)

Kuluvan vuoden kirkon tasa-arvopalkinto myönnettiin sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden ongelmia käsitelleelle julkaisulle Taantuvan tasa-arvon kirkko. Tällä tunnustuksella Suomen evankelis-luterilainen kirkko osoitti, että sukupuoltenvälisen oikeudenmukaisuuden kysymyksissä olemme vasta ongelman tunnistamisen tasolla.

Luterilaisen maailmanliiton linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta edellyttää meitä nostamaan riman korkeammalle.

Minna Hietamäki
TT, dos.

Lue myös:

28.09.20

Millainen olisi aidosti ihmiskeskeinen kirkko – ja miten tekoäly voi auttaa?

Käsiä, joihin on maalattu punainen sydän.

Organisaatiolähtöisestä toiminnasta kohti ihmiskeskeistä ajattelua

Olemme kirkon työntekijöinä tottuneet ajattelemaan, että työmme keskiössä on ihminen. Tuemme työllämme ihmisen suhdetta itseen, toiseen ja Jumalaan. Kun tarkastelemme toiminnan suunnittelua ja talousarvion laadintaa seurakunnan vuosikierrossa, huomaamme, että se on usein hyvin työntekijälähtöistä ja perustuu jo valmiina oleville toiminnoille, joiden ympärille ja tueksi lisäämme käytettävissä olevia resursseja.

Toiminnan suunnittelu on yksi esimerkki siitä, kuinka helposti alamme ajatella organisaatiolähtöisesti. Millainen olisi ihmislähtöinen ja osallistava toiminnan suunnittelu? Kuinka saisimme ihmisen keskiöön, kun suuntaamme ja suunnittelemme hänelle erilaisia toimintoja? Hyviä ja toimivia esimerkkejä on erilaisista osallistavista toiminnoista. Tällainen voi olla esimerkiksi yhteinen eri toimijoiden ja perheiden välinen toiminta perhekeskuksissa tai rippikoulun suunnittelu yhdessä nuorten kanssa.

Kirkko tukemassa seurakuntalaisten elämää eri vaiheissa tekoälyn avulla

Millaisia mahdollisuuksia tekoäly voisi tarjota kirkolle kohti toimintaa, jonka keskiössä on aidosti ihminen? Johtamisen ja strategisen ajattelun yhtenä tärkeänä pohjana on ajantasainen tilannekuva ja tiedolla johtaminen. Keräämme tilastoja toiminnastamme ja osa seurakunnista kerää aktiivisesti palautetta. Tämä on hyvä askel kohti tiedolla johtamista, mutta saamamme tieto kuvaa vain yhtä pientä osaa toimintaympäristöstämme. Sen lisäksi tarvitsemme yhteistä tilannekuvaa ja tulevaisuuskuvaa. Tällaisen muodostamisessa tekoälyllä on paikkansa.

Kirkkohallitus on mukana kansallisessa AuroraAI-ohjelmassa ja kutsuu seurakuntia mukaan yhteiseen kehittämistyöhön. AuroraAI:n kautta tuomme kirkon yhä vahvemmin tukemaan seurakuntalaisen elämää eri elämänvaiheissa. Samalla vahvistamme ihmisen yhteyttä seurakuntaan. Tekoäly mahdollistaa kirkon palveluiden ja toimintojen kohdistamisen sinne, missä ihmiset juuri oman elämänsä eri tilanteissa kaipaavat. Hyödyntämällä tekoälyn mahdollisuuksia osana AuroraAI-ohjelmaa, emme ole enää toimintaan osallistuneiden antaman asiakaspalautteen tai tilastotietojemme varassa, vaan saamme reaaliaikaisen ymmärryksen siitä, millaisia ihmisiä alueellamme asuu ja millaisia toiveita ja tarpeita heillä on eri elämäntilanteisiin liittyen. Ajantasaisen tilannekuvan kautta tiedämme, mitä seurakuntalaisille kuuluu. Näin voimme yhä helpommin kohdentaa omaa toimintaamme seurakuntalaisten toiveiden mukaisesti.

Kirkko suunnannäyttäjänä ihmiskeskeisyydessä

Millainen on ihmiskeskeinen ja ennakointikykyinen yhteiskunta ja millaista muutosta se edellyttää eri organisaatioilta? Päästäkseen ihmiskeskeiseen ja ennakointikykyiseen yhteiskuntaan eri organisaatioiden tulee työskennellä aidosti yhdessä ihmisten elinkaaren kaikissa vaiheissa. Näin toimien ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi lisääntyy ja elämänlaatu paranee. Toimintaa ei enää johdeta organisaatioiden näkökulmasta, vaan ihmisten elämäntapahtumien näkökulmasta. Toiminnan ja suunnittelun keskiössä on ihminen.

Emme toimi tarkoituksella organisaatiolähtöisesti. Käytettävissämme olevat ohjelmat ja tilannekuvan luomiseen tarkoitetut menetelmät on luotu valtaosin markkinalähtöisesti. Elämme maailmassa, jossa laitteet kuuntelevat meitä, mutta eivät meidän parhaaksi, vaan markkinavoimien omista intresseistä käsin. Ihmiskeskeisyydessä on kyse siitä, että katsomme elämää ihmisestä käsin. Kirkko ja seurakunnat voivat olla tässä muutoksessa suunnannäyttäjiä.

Sari-Annika Pettinen, johtava asiantuntija, Kirkkohallitus
Jarmo Kokkonen, Kasvatus ja perheasiat -yksikön johtaja, Kirkkohallitus

Robottikäden ja ihmiskäden sormet kohtaavat keltaista taustaa vasten.

Tekoäly ja AuroraAI pähkinänkuoressa

Tekoäly eli keinoäly on tietotekniikkaa, joka kykenee yhdistelemään tietoja ja tekemään älykkäinä pidettäviä ratkaisuja. Älykäs järjestelmä kykenee tulkitsemaan ulkoisia tietoja, oppimaan näistä tiedoista ja käyttää oppimaansa asetettujen tavoitteiden ja tehtävien saavuttamisessa joustavan sopeutumisen avulla. Tekoälyä on käytössä lukuisissa sovelluksissa sekä autojen turvaominaisuuksissa ja robotekniikassa. Tekoäly on kehittynyt viimeisen vuosikymmenen aikana erittäin paljon.

AuroraAI on kansallinen tekoälyohjelma, joka pohjautuu pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman strategisiin tavoitteisiin elinvoimaisesta Suomesta. AuroraAI-verkon avulla ihmisten arjesta tehdään sujuvampaa huomioiden tietoturva ja eettisyys. Verkon tehtävänä on vahvistaa ihmisten omaa kykyä huolehtia omasta ja läheisten hyvinvoinnista elämän eri tilanteissa ja tapahtumissa. AuroraAI:n keskiössä on ihminen. AuroraAI-ohjelma parantaa organisaatioiden valmiuksia ja edellytyksiä vahvistaa ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä tapahtuu tukemalla ihmisiä ymmärtämään omaa hyvinvointiaan sekä kohdentamaan palvelukokonaisuuksia suoraan ihmisten erilaisiin elämäntilanteisiin. Ohjelmakauden 2020–2022 aikana rakennetaan kansallinen, digitaalinen rakenne mahdollistamaan palveluiden älykäs vuorovaikutus ja kohdentaminen suoraan elämän eri tilanteisiin ja tapahtumiin. Samalla kehitetään ja luodaan uusia ihmiskeskeisiä toimintamalleja kaikkien toimijoiden yhteistyönä.

AuroraAI -peruskoulutuspaketti antaa lisätietoa.

25.09.20

Huomioita tasa-arvosta: Kysymysleikki

Jamilahden kansanopiston opettajia ja lapsia mustavalkoisessa kuvassa. — Jamilahden kansanopiston opettajat asuivat 50-luvulla Poitsilan kartanossa, jonka yläkerrassa oppilaitten asuinhuoneet sijaitsivat. Monet muistelevat rakkaudella opistokotia, jossa kristillisyys oli totta ja tekoja, ei vain sanoja , ja jonka suojista oli turvallista lähteä kohti aikuisuutta. Rehtori Mia Tiusanen ja vararehtori Lilli-Ann Nuorivaara olivat molemmat äitejä. Sodan jälkeen perheet olivat usein monenlaisia joko toisen tai kummankin vanhemman menehdyttyä. Naimattomien naisten oli suhteellisen helppo saada otto- tai adoptiolapsia.

Muistatko, kuka Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston (1809-1917) rehtoreista oli sekä feministi että eläinten- ja luonnonsuojelun pioneereja? Zacharias Topelius, totta kai! Eivätkä hänen ansionsa mukaansatempaavan mutta faktoihin pitäytyvän historiankirjoituksen luojana unohdu nekään.

– Jatkokysymys: keitä olivat naiset, jotka ryhtyivät pontevasti vaalimaan Sortavalan seudulla vaikuttaneen, Karjalan rukoilevaisuudesta tunnetun herännäispappi Henrik Renqvistin henkistä ja hengellistä perintöä?

Renqvisthän – alun perin Ilomantsin köyhiä Kukkosia – tuli Sortavalan kappalaiseksi kärsittyään 16 vuoden tuomion Loviisan edustalla Svartholmassa vankilapappina (erehdyttyään saarnaamaan tupakoinnin ja viinan vahingollisista terveysvaikutuksista niin, että kansa uhkasi raitistua, ja sehän suututti vallanpitäjät). Hän ilahdutti lapsia kyyditsemällä heitä reessään ja vaivaisia tarjoamalla apua ja lohtua. Muille hän myi elämän evääksi suomentamaansa ja kirjoittamaansa uskonnollista kirjallisuutta.

Kun Renqvist oli jo painumassa unholaan, hänen käytännön kristillisyyteen kannustavasta esimerkistään vaikuttuneet opettajattaret Augusta Bergman (seminaarin naisosaston johtajatar) ja lämminsydämiseksi, vaatimattomaksi luonnehdittu Jenny Ivalo (Sortavalan diakonitar-koulutuksen perustaja) innostivat samanmielisiä seminaarin lehtoreita mukaan perustamaan Sortavalan Evankelisen Seuran 1890.

Vanha oppilasluettelo. — Raja-Karjalan kansanopiston ensimmäiset opiskelijat olivat pakolaisia, nykykielellä turvapaikanhakijoita. Oppilasluetteloihin on kirjattu traagisia kohtaloita, hätkähdyttävän samankaltaisia kuin monien nykyisten opiskelijoiden kokemukset ovat.

Sortavalasta evakkoon ja Haminan Poitsilaan

Sitten kolmas kysymys: Ken on luonut sinitaivaan? No Mikael Nyberg tietysti, virsirunoilija ja lauluntekijä. Hän oli myös Topeliuksen ja Renqvist-fanit yhdistävä lenkki. Entä miten se liittyy Haminaan?

Vastaus: Topeliuksen tyttärenpoika Mikael Nyberg oli Sortavalan Evankelisen Seuran perustaman, alun perin pakolaistytöille tarkoitetun Raja-Karjalan kansanopiston ensimmäinen rehtori.

Mustavalkoinen kuva Jerzy Sidorowiczista poseeraamassa huvilan edessä. — Puolalainen ensitanssija Jerzy Sidorowicz työskenteli vuosia Jamilahden kansanopiston uraauurtaneen musiikkiteatterilinjan tanssinopettajana ja koreografina. Hän kuului opiston kansainväliseen opettajakaartiin. Kansainvälisyys on vaikuttanut perustamisesta asti osaston henkeen.

Aikojen saatossa nimet muuttuivat Karjalan Evankeliseksi Seuraksi ja Jamilahden kansanopistoksi sekä taannoisen liitoksen seurauksena Kymenlaakson opistoksi. Opiskelijakuntakin laveni. Mutta yhtä kaikki: aiemmista vastauksista olisi tuskin rippeitäkään kerrottavaksi, ellei Nybergin seuraaja Mia Tiusanen olisi tarponut hangessa opiston lehmien rinnalla evakkotaivalta Kiteelle, korjannut välirauhan aikana opiston naisvoimin toimintakuntoiseksi ja johdattanut sen sotien päätyttyä monien vaiheiden kautta Haminaan, Poitsilan kartanoon.

Miespappeus – tottumiskysymys?

Tiusasen ja hänen kollegojensa myötä kymenlaaksolaisemäntien maailma avartui, kirjaimellisesti. Muun työn ohessa opisto järjesti naisten kulttuurimatkoja ulkomaille, loi ja piti yhteyksiä pohjoismaisiin kansanopistoihin, auttoi maalaistalojen tyttäriä töihin ja opiskelemaan oman maan ulkopuolelle.

“Miksei nainen voisi olla pappina?” ihmetteli lähes eläkeikäinen Tiusanen 1962 Kymen Sanomien haastattelussa. ”Me ihmiset olemme vain tottuneet vuosisataiseen kirkolliseen perinteeseen, että ainoastaan mies hoitaa papillisia tehtäviä ja virkaa, eikä nainen. Onhan nainen vallannut itselleen nykyisessä yhteiskunnassamme paljon uusia ja vaativia toimialoja, sellaisiakin, jotka aikaisemmin on totuttu näkemään yksinomaan miesten alueina.”

Rivien väleistä voi lukea ne ainekset, joista satavuotiaaksi ehtineen Jamilahden opiston henki oli leivottu. Jos saisin tehdä vielä yhden kysymyksen, kysyisin, miten tasa-arvo toteutuu kirkon piirissä. Mutta elämä ja kirjoittaminenkin on yhteispeliä, joten viimeinen kysymys ja siihen vastaaminen jää sinulle. Ole hyvä!

Annukka Järvi
haminalainen toimittaja, kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja

23.09.20

Onko minun arkeni uskontodialogia?

Kaksi lasta leikkii iloisesti syksyisessä lehtikasassa. — *Kuva: Michael Morse / Pexels*

”Mihin tällaisia dokumentteja tarvitaan? Eivätkö ihmiset osaa muuten kohdata toisiaan?”, kysyi Kirkko ja kaupunki -lehden toimittaja Hanna Antila minulta. Kysymys oli aika pysäyttävä, varsinkin haastattelun ensimmäisenä kysymyksenä. Niin tosiaan, onko toisen ihmisen kohtaaminen kunnioittavasti ja vieraanvaraisesti itsestäänselvyys vaiko ei? Miksi siihen tarvitsee erikseen opastaa?

Kysymys liittyi uutiseen siitä, että piispainkokous hyväksyi hiljattain dokumentin Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen. Tämän asiakirjan tarkoituksena on rohkaista ja innostaa seurakuntia sekä yksittäisiä kirkon jäseniä uskontojen väliseen kohtaamiseen. Tarkemmin asiakirjan sisältöön voi tutustua tässä uutisessa. Asiakirja julkaistaan Kirkon lähetystyön keskuksen seminaarin yhteydessä 19.11.2020.

Lähimmäisenrakkaus ja vieraanvaraisuus ovat vanhoja, kristillisiä hyveitä. Toki me kristityt noudatamme niitä. Silti monelle meistä on luontevinta hakeutua ennestään tuttujen, samanmielisten ihmisten seuraan. Monen meistä ystävä- ja tuttavapiiri koostuu sukulaisista, saman sosioekonomisen aseman ja kulttuurisen taustan omaavista ihmisistä. Rohkeutta ja rohkaisua tarvitaan siihen, että tämä piiri laajenisi.

Millainen ystävä ja naapuri olet?

Noin vuosi sitten julkaistun uutisen mukaan lähes jokaisella englantia äidinkielenään puhuvalla, Suomessa asuvalla on suomalaisia tuttavia tai ystäviä. Sen sijaan somalinkieltä puhuvista liki puolella ei ole yhtään suomenkielistä ystävää tai tuttavaa, vaikka maahanmuuttajaryhmistä heillä on paras suomenkielentaito. Uutinen on hätkähdyttävä: onko meihin noin hankala tutustua?

Luontevasti toiset uskonnot ja niitä edustavat ihmiset ovat tulleet osaksi omaa elinpiiriäni lasten kautta. Koulun ja harrastusten kautta lasten kaveripiiriin on luontevasti tullut erilaisista kulttuurisista taustoista tulevia lapsia. Arkisen kohtaamisen kysymykset ovat kovin konkreettisia: Mitä kaverille voi tarjota? Voidaanko yhdessä mennä uimahalliin?

Samaa luontevuutta tutustumiseen ja ystävystymiseen on aikuisten kesken hankala tavoittaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

Edustanko minä kristinuskoa?

Monen vähemmän aktiivisen seurakunnan jäsenen mielikuva kirkosta muodostuu pitkälti median välityksellä. Kirkkoa edustavat korkeassa asemassa olevat viranhaltijat tai muutaman aktiivisen maallikon kasvot. Uskontojen kohtaamisen kentällä voikin käydä niin, että sinä tai minä edustamme kristinuskoa! Siis koko globaalia kristinuskoa, ei vain omaa seurakuntaamme tai omaa kirkkoamme.

Näinhän käy jo nyt monen vähemmistöuskontoon kuuluvan kohdalla. Muiden uskontoperinteiden kohdalla yksittäinen muslimi tai hindu on suomalaiselle tuttavalleen se ainoa muslimi tai hindu, jonka hän tuntee. Niinpä mielikuva koko uskontoperinteestä muodostuu yhden ihmisen elämän, tekemisten ja sanomisten kautta.

Eri uskontojen kanssa tekemisissä oleminen aivan arkisen elämän tasolla haastaa siis pohtimaan, millaisen kuvan kristinuskosta joku toinen saa minun kauttani. Uskontodialogi ei merkitse oman kristillisen identiteetin sivuuttamista tai piilottamista, vaan päinvastoin. Antaahan Raamattu meille ohjeen: ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana” (1 Piet 3:15–16).

Kohtaamisen ennakkoehtoja

Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirja haluaa omalta osaltaan myös ennen muuta kannustaa tutustumaan erilaista uskontoa tai maailmankatsomusta edustaviin ihmisiin. Jos toisiin uskontoihin tutustuu vain lukemalla kirjoista tai internetistä toisista uskonnoista, ollaan vielä aika kaukana yksittäisen ihmisen elämästä ja elämänkysymyksistä. Vai kuinka kattavasti Katekismus tai Raamattu kertoo siitä, millaista on elää kristittynä Suomessa 2000-luvulla?

Vanha, edelleen tarpeellinen periaate dialogiin on, että oman uskontoperinteen ihanteita tai parhaita puolia ei tule asettaa rinnakkain toisen uskonnon huonoimpien puolien kanssa. Jokaisesta uskonnosta löytyy sekä paljon hyvää että paljon kritisoitavaa. Tämä pätee myös kristinuskon ilmenemismuotoihin eri puolilla maailmaa.

Vierailimme hiljattain koulutusryhmän kanssa kolmen eri uskonnollisen yhteisön luona pääkaupunkiseudulla. Huomasimme, että oleellisinta oli tunne siitä, olenko tervetullut. Parhaiten viihdyimme siinä yhteisössä, jossa vastaanotto oli lämpimin ja vieraanvaraisin, vaikka lopulta yhteisen kielen puute teki sanallisesta kommunikoinnista hidasta, eivätkä kaikki kysymykset tulleet oikein ymmärretyiksi.

Kotimatkalla jäimme miettimään, mikä kirkkoon ja kristilliseen seurakuntaan tulevan ihmisen saa tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi. Mistä aloittaa keskustelu tulijan kanssa? Saako meihin tulla ihan vain tutustumaan ja katsomaan, mitä seurakunnassa tapahtuu?

Elina Hellqvist
Johtaja (vs.)
Kirkon lähetystyön keskus

18.09.20

Huomioita tasa-arvosta: Kirkon töissä naisena ja pappina

Paltaniemen kirkon alttari ja alttaritaulu, jossa kuvattuna viimeinen ehtoollinen. — *Paltaniemen kirkon alttaritaulu / kuvaaja Reijo Heikkinen. Paltaniemen kirkon alttaritaulun tekijä on Suomen ensimmäinen naismaalari Margareta Capsia (1682–1759).*

”Onko minunlainen ihminen oikea pappi kirkon hallinnolle, onko minunlainen pappi oikeanlainen seurakuntalaisille tai sit niille luottamushenkilölle tai ylipäätään tälle seurakunnalle tai tälle kirkolle?”

Alkuvuodesta 2020 istuin keskustelemassa siitä, mitä on olla pappisnainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ryhmäkeskusteluissa oli koolla ihmisiä, jotka miettivät jatkaako papin töissä vai vaihtaako alaa: miksi tehdä töitä, millainen on oikeanlainen pappi tässä kirkossa ja miten jaksaa työn haasteiden keskellä. Yllätyin siitä, miten vahvasti sukupuoli oli mukana alanvaihtoa harkitsevien pappisnaisten keskusteluissa.

Sukupuolella on väliä

Kirkon tasa-arvovaje tai tasa-arvon taantuminen ei ole uusi asia, mutta nykyisin sitä sanoitetaan ja tehdään näkyväksi enemmän kuin ennen. Kun ympäröivässä yhteiskunnassa tasa-arvo on ottanut askeleita eteenpäin, on kirkko alkanut näyttää erityisesti naispappeus- ja avioliittokeskustelun takia muuttumattomuutta ja patriarkaalista järjestystä puolustavalta taholta.

Kysymys sukupuolesta kirkossa on ristiriitainen. Yhtäältä sukupuoli on kirkossa usein sivuutettu asia, ja voidaan puhua jopa sukupuolisokeudesta. Toisaalta konservatiivisista arvoista käsin korostetaan binäärisen sukupuolieron merkitystä. Mikäli tasa-arvoa tavoitellaan häivyttämällä sukupuolta ja muita ihmisten välisiä erontekoja, menetetään samalla mahdollisuuksia tarkastella ja tunnistaa (työ)elämän epätasa-arvoisia käytäntöjä ja erilaisten konfliktien juurisyitä.

Yhteinen virka, samat reunaehdot?

Sukupuolten välinen epätasa-arvo voi tulla pappisnaisen työssä ilmi suoraan ja yllättäen, esimerkiksi Paavalilla perusteltuna vaikenemisvaatimuksena. Tätä useammin se tulee vastaan välillisesti, esimerkiksi kirkollisten naisjohtajien vähäisessä määrässä ja naispapittomien messuyhteisöjen olemassaolon kautta. Työhaastattelussa pienten lasten äidiltä saatetaan edelleen kysyä, miten lastenhoito hoituu, mutta vastaavassa tilanteessa elävältä mieheltä ei. Luottamushenkilöt kiittävät miesten töitä, mutta naisten töistä vaietaan ja ”se on semmoista itsestään selvää”. Tytöttelyn rinnalla esiintyy vastaavasti pojittelua, mutta näiden välillä on aste-ero, jossa nuoruus ei rasita miestä samalla tavalla kuin naista: ”minun virkavapaan ajaksi saatiin sijaiseksi nuori musikaalinen mies, se oli niin kuin pappeuden multihuipentuma.”

Tiedostetuilla ja tiedostamattomilla ennakkoasenteilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi kirkon työntekijöiden sukupuolijakauma tulevaisuudessa muodostuu. Kun työpaikkoja on jatkossa entistä vähemmän ja jos naispappeuden vastustus jatkuu, on pappisnaisen pohdinta töiden riittävyydestä aiheellinen: ”että onko turvallisempaa palkata miehiä työntekijöiksi kun ne kelpaa kaikille?”

Kirkko ja f-sana

Kirkon sanotaan naisistuvan, mutta miesjohtajilla on edelleen muihin sukupuoliin nähden satojen vuosien etumatka. Naiset kouluttautuvat, mutta koulutuksesta huolimatta he eivät välttämättä etene urallaan. Määrä- ja osa-aikaiset tehtävät näyttävät lankeavan naisille, ja työttömyys uhkaa ennemmin nais- kuin miespappeja. Ääneen lausuttuja ennakkoasenteita naisten johtajuudesta ei enää kuule entiseen tapaan, mutta lausumattomat ja usein tiedostamattomat asenteet ovat edelleen rajoite naisjohtajuudelle:

”…miehet tulee valituiksi tai jos nainen valitaan niin sitten ihan kauhea spekulaatio mitä vilunkia se on käyttänyt että on tullut valituksi. Se kertoo mulle, vaikka en olisi ite pyrkimässä, että pitää olla ihan älyttömän hyvä nainen, mutta että keskiverto tai vähän huonompikin mies kelpaa ja menee ohi.”

Kirkon patriarkaaliset juuret ovat edelleen tabu, jonka merkitystä käytännöille ja rakenteille ei juurikaan sanoiteta. Feministinen tulkintahorisontti ei vielä toistaiseksi ole saanut näkyvää sijaa kirkon kannanotoissa. Kirkollista naisihannetta on halki vuosikymmenten rakennettu ylistämällä naisen ahkeruutta, palvelualttiutta, kärsivällisen hiljaista työtä sekä uhrautuvaisuutta. Samalla on luotu normia, josta ei tule poiketa. Kirkon tasa-arvoaloitteet ovatkin yleensä nousseet yhteiskunnan kirkkoon kohdistamasta paineesta ja naisten keskuudesta, siis kirkollisen vallan ytimien ulkopuolelta. Patriarkaalisten rakenteiden ylläpidosta ei silti voida syyttää yksipuolisesti mitään sukupuolta tai ryhmää, vaan kaikki pääsevät tarkastelemaan omaa vastuutaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan:

”Ja se mikä mua välillä ärsyttää tosi paljon että ne on pitkälti naiset, jotka ylistää [miehiä] eikä ollenkaan voi luottaa siihen, että naiset pitäis toistensa puolia.”

Sukupuolisokeudesta yhdenvertaisuuteen

Kuka siis on oikeutettu toimimaan täysvaltaisena pappina? Kenen ääntä nostetaan, kenen vaimennetaan? Kuka on oikeutettu tekemään ja sanoittamaan teologiaa? Huomionarvoista on, että alanvaihtoa miettivien pappisnaisten epätasa-arvon kokemukset heijastelevat myös ”irrallisten” seurakuntalaisten kokemuksia kirkossa toteutuvasta yhdenvertaisuudesta. Kirkollisissa ytimissä on syytä kuulla näitä marginaalista nousevia ääniä, sillä niiden kautta voidaan nähdä korjausta vaativia kohtia ja vahvistaa seurakuntalaisuutta:

”Kirkollisella saralla valtaa pitää valkoisen heteromiehen sisäsiisti ja vanhakantainen systemaattinen teologia. Se on useimmiten kontekstitonta, sillä kirkon systemaatikot pitävät kynsin hampain kiinni siitä, että dogmaattiset totuudet ovat ajasta ja paikasta riippumattomia.”

Sana voisi sattua nykyistä useampaan seurakuntalaiseen, jos sitä sanoittaisi entistä moniäänisempi, ajassa ja paikassa juurevasti elävä joukko. Kirkon jäsenten – niin seurakuntalaisten kuin työntekijöiden – yhteisöön kuulumisen kokemusta vahvistetaan tietoisilla siirtymillä sukupuolisokeudesta erilaisten yhdenvertaisuuteen, vaikenemisesta dialogiin sekä entistä syvempään ja avarampaan teologiaan.

Naisten vaikutusmahdollisuudet ovat historian saatossa osoittautuneet heikoimmiksi vakiintuneissa ja hierarkisissa organisaatioissa. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että murros on mahdollisuus. Postmodernissa maailmassa suuntaviivojaan hakeva, uudistuva kirkko voi luoda entistä yhdenvertaisempaa toimintakulttuuria. Kirkon kriisistä voi kasvaa uusia toimintatapoja, jotka mahdollistavat entistä useamman ihmisen yhteisöön kuulumisen kokemusta.

Kati Jansa
hiippakuntasihteeri, TM, YTK, Kuopio

Sitaatit ovat Kati Jansan sosiologian pro gradu -tutkielmasta ”Peskää heidän jalkansa, sillä he ovat juosseet paljon. Pappisnaiset, kirkon työ ja kysymys kuulumisesta”, joka on tarkastettu Itä-Suomen yliopistossa elokuussa 2020.